maanantai 21. heinäkuuta 2014

Päättymätön itku

Minä olen itkenyt monta päivää putkeen. Se on ihan hirveätä, loppumaton itku. Se ei pääty, vaan pulppuaa esiin yhä uudelleen ja uudelleen. Ensin tulee väsymysitku, sitten suruitku. Tämän jälkeen surulliset ajatukset seuraavat toisiaan ja itken lisää. Ihmisten ilmoilla pystyn olemaan suhteellisen normaali tai ehkä tavallista väsyneempi, mutta kotimatkalla alkavat kyyneleet polttaa silmänurkissa.
Pahat ajatukset ruokkivat toisiaan

Meillä on ihan paska suhde, ihan varmasti on

Erityismies aikoo jättää minut, koska olen niin surkea, tyhmä ja ruma

Lapsilla on huono olla minun kanssani, ne varmasti traumatisoituvat

Ei kun minähän pilasin niiden elämän jo viemällä niiltä ydinperheen, mikä itsekäs paska!

Minusta ei koskaan tule mitään

En parane, en yritä tarpeeksi, surkimus

Lihonutkin olen, en vaan osaa pitää huolta itsestäni

Kaikkien olisi vain parempi, jos minua ei olisi

Osa minusta tajuaa sen olevan uupumusta. Pelkkää aivokemiaa. Sitä, että ajatukset kulkevat niitä kipeitä uria, jotka ovat sinne päähän pahojen vuosien ja kokemusten vuoksi syntyneet. Ihminen on ohjelmoitu toistamaan kaavaa. Suurin haaste onkin luoda hyvistä ajatuksista päähän syvemmät urat kuin huonoista. Se vaatii keskittymistä, enkä minä oikein jaksaisi keskittyä joka ikiseen hetkeen. Ohjata mieltäni kuin lasta konsanaan: toistamalla, kuinka kaikki muuttuu hyväksi.

Ei se Erityismiehelläkään helppoa ole. Jatkuvaa venymistä minun mielialoihini. Nyt se on kiukkuinen ja nyt se taas itkee. Jahas. Se itkee mennyttä surua ja tulevaakin. Särkyy maailman epäreiluudesta, murehtii kaikkien suruja ja on valmis kantamaan kaikkien taakkaa kestämättä edes omaansa. Taas on hetki, kun sillä eivät puolustuksen rajat pidä. Silloin se ei pysty keskittymään mihinkään eikä viemään mitään asiaa loppuun. Vahva ja heikko. Haavoittuva.

Onhan sen itkun joskus loputtava. On laskettava rimaa maan tasalle. Siihen asti ei auta kun miettiä eteenpäin vain hengenvedon verran. Maistella pieniä hetkiä kerrallaan ja nauttia siitä, että saa olla olemassa.



sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Miten parisuhteessa pitäisi olla

Mitä vanhemmaksi tulee, sen vähemmän rakkaudesta ja parisuhteista tietää. Nuorena osaa vain rakastaa ja heittäytyä. Silloin rakkaus ja me-henki on huipussaan jollain tasolla. Kun tulee lisää ikää ja takana on kirveleviä pettymyksiä, astuu esiin järki. Järki, joka takertuu sitten kaikenlaisiin kysymyksiin ja lopulta et tiedä onko yhdessäkään parisuhteessa enää mitään ideaa. Kaikissa on jotain, kaikista puuttuu jotain. Ihan uskomatonta on pyöritellä ajatuksia siitä, mitkä ovat itselle sellaisia asioita, jotka suostuu hyväksymään. Sellaisia asioita, joita jättää vaatimatta ilman että katkeroituu.

Minä tiedän, että rimani on liian korkealla. Kurkottelen mielessäni parisuhdetta, jota en voi saada. Vertailen, mietin ja pohdin. En tiedä ärsyynnynkö enemmän niistä piirteistä, mitä toisessa on vai siitä ajatuksesta, että edes vaivaan päätäni miettien sitä, mikä voisin olla paremmin? Sen verran jo tiedän, etten ikinä tule löytämään minun täydellistä parisuhdettani. Vaadin niin paljon asioita, että yhdestä ihmisestä niitä ei löydy. Se harmittaa toki, mutta ryvenkö siinä ajatuksessa vain liikaa vai enkä oikeasti ole tyytyväinen vallitsevaan tilaan? Minun pitäisi enemmän lähestyä sitä ajatusta, miten vallitsevasta tilanteesta saisi sellaisen, missä olisi hyvä ja leppoisa olla. Haluan liikaa vastakohtia yhdellä kertaa: tasaista, mutten tylsää, turvallista, mutta jännittävää, pysyvää, mutten kahlitsevaa.

Olen myös yrittänyt selvittää, kuinka paljon oma masennukseni vaikuttaa siihen, miten tulkitsen ympäristöni. Olisiko terve ihminen tyytyväisempi kuin minä tässä tilanteessa? Yritänkö minä saada revanssia kaikesta siitä, mistä olen jäänyt rakkaudessa ja tuessa paitsi? Mietin, onko parisuhde edes se, josta pitäisi ammentaa kaikki hyvä? Vai pyöriikö muiden maailma niin, että kaikkea ei kuulukaan saada yhdeltä ihmiseltä? Sehän voi olla, että rakkaus ja onnellisuus on kuin palapeli, joka täydentyy hyvästä, jota voi saada myös ystäviltä, läheisiltä, työstä ja harrastuksista. Ehkä se onkin juuri niin.

Painin kovasti minuuteni kanssa. Tiedän, etten ole helppo ihminen. Olen masentunut ja mielialani vaihtelevat; olen vihainen, surullinen, stressaantunut. Olen kuitenkin sitä mieltä, että vaikka olen tällainen, en silti ansaitse vähempää tai huonompaa. Yritänhän minä aktiivisesti ponnistella kohti parempaa, käytöksineen ja mielialoineen kaikkineen. On vaikeaa suhteuttaa ansaitsemiensa asioiden määrää. Joku sanoo minulle, että vaadin elämältä liikaa, joku taas, että tyydyn liian vähään. Ehkä tärkeintä on sitten kuunnella sydäntään, joka harvoin on väärässä. Sydän kertoo usein vastaukset kiperiin kysymyksiin.

Riittämättömyys on karmaiseva tunne. Sen kanssa eläminen on raskasta. Se tunne pitäisi tavoittaa, rytistää pieneksi palloksi ja viskata menemään. Pitää vaan koittaa elää ja ajatella, että:

Minä riitän
Sinä riität
Me riitämme

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Joskus on parempi vaan antaa olla

Isä soitti minulle. Kuulin sen heti hänen äänestään, utuisen ja tahmaisen humalan. Muutama kuukausi on menty selvillä vesillä, mutta se ratkeaminen tulee aina. Sen suhteen olen haudannut lapsenuskoni. Hän ei ole koskaan päässyt siihen tilaan, missä riippuvuudesta päästään omasta tahdosta. Jos hän on juomatta, se johtuu aina toisen ihmisen seurasta. Jos hänellä ei ole ketään, jolle vetää kunnollisen ihmisen roolia, hän juo. Niin valitettavaa kun se onkin, hän on valinnut elää sillä tavoin. Kukaan eikä mikään saa häntä luopumaan vanhoista tavoistaan pysyvästi. Hän ei halua muuttua ihan oikeasti, vaan siksi aikaa kun on tarpeellista ja se hyödyttää häntä. Voisin surra sitä, että minulla on tuollainen isä. En vaan jaksa käyttää suremiseen yhtään enempää aikaa elämästäni. On vaan hyväksyttävä ja muistettava, että hän on sellainen, enkä minä missään tapauksessa ole hänen jatkeensa. Kohtaloni ei ole sidottu siihen, millainen hän on ihmisenä ja miten hän muita kohtaan käyttäytyy. Olosuhteet kasvulleni eivät olleet parhaat mahdolliset, mutta loppuelämä on pitkälti omissa käsissäni.

Puhelun edetessä minut valtasi se raskas olo, joka minulle usein hänen ja monen muun sukulaisen kanssa tulee. Raskas, painostava, uuvuttava olo. Tämän puhelun agendana oli huonot sisarussuhteet. Kuinka meidän lasten pitäisi olla läheisiä. Hänen piti ottaa selvää, onko omansa edes elossa, mutta ei voi käsittää meidän huonoja suhteitamme. Yritin selittää erilaisuudesta ja siitä, että ei sisaruus velvoita olemaan läheinen. Joko ollaan läheisiä tai sitten ei, eikä sitä asiaa voi pakottaa, koska kyse on tunteesta. Isä ei voinut käsittää tätä, eikä hyväksyä. Kyllähän meidän pitäisi olla läheisiä, kun elimme niin onnellisen lapsuuden ja nuoruuden. Piti melkein nipistää itseään, jotta aivoni ymmärsivät, että kuulin oikein. Hänen mielestään meidän elämämme on ollut onnellista ja mahtavaa. Mietin, että kenenköhän elämästä hän mahtaa nyt puhua? En kuitenkaan vedä itseäni syvemmälle siihen soppaan ja ala väittämään vastaan. Ehkä hän ei pysty vastaanottamaan niitä tuskaisia muistoja, joita hän meille aiheutti. Ehkä hän tosiaan luulee, että olimme onnellisia. Ehkä on parempi, että suljen vaan suuni ja annan hänen luulla niin.

Pahinta on ulkokultainen ylpeys minusta. Hän on ylpeä, koska opiskelen. Muille hän kertoo niin. Minulle hän sanoo ettei olisi ikinä voinut uskoa, että lapsen saatuani lähtisin vielä opiskelemaan. Olisin mieluummin halunnut kuulla, että hän ei pitänyt todennäköisenä, että opiskelisin vielä. Syyksi olisin halunnut kuulla sen, kuinka olen pienestä pitäen taistellut rajoja ja ennakkoluuloja vastaan. Ollut voimakastahtoinen ja päättäväinen tyttö. Olisin halunnut kuulla, että sisimmässään hän tiesi, että totta kai minä pystyn siihen, koska olen minä.

Miten voikin olla kaksi näin erilaista näkemystä. Isän mielestä elämäni on ollut onnellinen lapsuudesta asti. Minusta taas tuntui vuosikausia siltä, että hukun hitaasti ja tukehdun tuskaan.

tiistai 8. heinäkuuta 2014

Kohti kuolemaa

Tunnen olevani reessä, joka vilistää hurjaa vauhtia alamäkeen. Yritän tarttua oksiin, jotta vauhti pysähtyisi. Teen niin, jotta määränpää ei tulisi eteeni liian äkkiä. Haluan hidastaa vauhtia, nauttia kyydistä. Sillä tavalla elämäni kulkee.

Avasin suuni eräänä iltana Erityismiehen kuullen. Mietin ääneen mielikuvaani elämästä. Kun aloin puhumaan asioita ääneen, alkoi minulle selkiytyä yksi suurimpia jatkuvaan kärsimättömyyteeni ja tuskastumiseeni. Tavallaan olen aina tiedostanut asian, mutta nyt se valkeni minulle hyvin selkeänä.
Pidän itseäni vanhana, vaikka olen alle kolmekymmentä. Olen monta kertaa havahtunut olevani aivan kauhuissani, kuinka ikäiseni raukeasti toteavat, että perhettä voisi alkaa miettimään muutaman vuoden sisään, koska asialla ei ole kiire. Tai jotain muuta asiaa voi harkita vuosien kuluttua. Eihän sitä aikaa nyt tuolla lailla ole tuhlattavaksi! Ei minulla ole mahdollisuutta siirtää unelmiani, vaan ne on saatava pakettiin aiemmin, nopeammin! Tähän kaikkeen löytyi vastaus. Siihen, miksi minä ajattelen, miten ajattelen. Miksi minulla ei ole sitä aikaa, mitä muilla on. Miksi minulla on tuskaisen kiire saada aikaan asioita nopealla aikataululla, että ehdin varmasti.

Minun äitini kuoli 52-vuotiaana.
Minä luulen myöskin kuolevani viimeistään 52-vuotiaana.

Tämä ajatus on muhinut päässäni ilmeisesti siitä asti kaikki nämä vuodet. Ja nyt kun tajusin sen vihdoin, se on niin selkeä ajatus, että voisin melkein käsillä tarttua siihen. Minä elän, kuin olisin kuolemassa. Minä pelkään, että minultakin jää kaikki ihan vaiheeseen, kesken, välitilaan. Olen jopa useasti ajatellut, että onneksi lapset ovat jo aikuisia, kun minä olen 52-vuotias. Niin monta kertaa. Olen siunaillut, että saatanpa nähdä lapsenlapsiakin, jos olen onnekas. Saan ehkä olla mummo. En osaa ajatella, niin kuin moni muu. Minä en pidä itsestään selvänä sitä, että ansaitsisin jotain niin mahtavaa, kuin nähdä lasteni varttuvan lapsista aikuisiksi, että ansaitsisin elää pitkään.

Nyt kun asia on selvä, voin yrittää työstää sitä hiljalleen eteenpäin. Nauttia hetkestä. Jos vaikka aikaa ei olisikaan, niin ainakin olisi nautintoa ja elämäniloa. Hidastaa ja lakata juoksemasta pelkojani karkuun. Voisin vaihteeksi kohdata ne.

Sitä paitsi...
Äitini ennusti aikanaan, että hän ei elä pitkään. Hän myös ennusti, että minä elän.