Tänään on ollut paha päivä, kiukkupäivä, haistakaa kaikki vittu-päivä. On ollut tuosta noin vaan. Nyt illalla tuntui siltä, kun joku olisi seissyt rintakehäni päällä ja paniikki alkoi vaania minua. En tiennyt mikä on, miksi olen vihainen ja miksi joka paikkaan sattuu. En tajunnut, kunnes satuin vilkaisemaan kalenteriin...
Vuosipäivä. Äidin kuoleman vuosipäivä.
Minun kroppani muistutti minua siitä, menetyksestä. Se muistutti, vaikka en halunnut muistaa. Näin monta vuotta ilman äitiä, kuin koko elämä. En muista millaista on elää normaalia, äidintäyteistä elämää. Miten kummallista olisi, jos olisi äiti. Ihan oma, rakas äiti, jolle voisi soittaa, puhua ja jota voisi peräti koskettaa.
Onhan minulla äiti, ei sitä kukaan voi viedä minulta pois. Minulla on äiti, joka on tuolla taivaan tuulissa. Se nyt ei vaan riitä lohduttamaan rankkoina hetkinä. Kipeä todellisuus iskee tikarina rintaan ja heikentää entisestään. Se on isku vyön alle, järjetön ikävä, ontto tila sydämessä. On olemassa kipua, joka ei katoa itkemällä tai huutamalla. Tämä vaan on ja pysyy. Välillä uinuu hiljaisesti ja välillä tempaa mukaansa.
Käännän aina vaikeudet voitoksi, mutta tämän asian suhteen häviän taistelun aina. En tiedä mitä pitäisi tehdä, kun kaikkea on jo kokeiltu. Minun sydämessäni majailee pieni mörkö nimeltä Ikävä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Menneisyys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Menneisyys. Näytä kaikki tekstit
tiistai 14. tammikuuta 2014
lauantai 11. tammikuuta 2014
Vella vs. anoppi
Vihdoin koitti tämäkin päivä. Erityismies vei minut tapaamaan vanhempiaan. Erityisesti jännitin hänen äitinsä kohtaamista, joka ilmoitti vuosi sitten, minua koskaan tapaamatta, ettei hyväksy suhdettamme. Pöly oli laskeutunut, äiti rauhoittunut ja Erityismies vihdoin valmiina järjestämään rakkaansa saman pöydän ääreen.
Jännitin kuollakseni, vaikka tiesin, että osaanhan minä olla herttainen. Olin tietoisesti vähäpuheinen, mutta en hiljainen. Annoin tilaa ja halusin olla nöyrä heidän kodissaan. Tiedostamattaan he arvioisivat minun sopivuuttani heidän lapselleen. Niin tekisi jokainen vanhempi, minäkin.
Erityismiehen isän hymy valloitti minut täysin. Olin puheiden perusteella kuvitellut hänet toisenlaiseksi, mutta yllätyin iloisesti. Hän oli lämmin ja puhelias. Luulen, että hänellä ei ollut erityisiä ennakkoluuloja minusta.
Erityismiehen äiti oli kohtelias, mutta jollain tasolla varautunut. Astuttuamme eteiseen, hän käveli päättäväisesti minua kohti ja tervehti. Kun hän sanoi nimensä, sydämeni löi pari kertaa epätahtia. Tiesinhän minä hänen nimensä jo ennalta, mutta en uskonut sen herättävän minussa noin voimakasta tunnetta. Saman nimen olen kuullut viimeksi vuosia sitten, oman äitini suusta. Meidän äideillämme on sama nimi.
Hänen rakkautensa poikaansa kohtaan oli ilmeistä. Huomasin hänen leijonaemon luonteensa, enkä syytä häntä yhtään siitä, että hän haluaa pojalleen parasta mahdollista. Kuuntelin hänen juttujaan mielelläni, enkä huomannut ajan kulua, ennen kuin Erityismies sanoi, että nyt voisimme lähteä.
Automatkalla minulle iski selittämätön huono olo. Erityismies pysähtyi ostamaan juotavaa. Istuessani autossa odottamassa, en vaan voinut hillitä itseäni. Hiljaiset kyyneleet valuivat ja tuntui siltä, että sydämeni särkyy. Erityismies huolestui palatessaan autolle ja kyseli tapahtuiko jotain, loukkasiko joku minua tai onko hän tehnyt jotain väärää. Pudistin päätäni ja itkin vain. Koottuani ajatuksiani hetken, sain sanotuksi, mikä minua ainakin osittain itketti. Tämän odotetun, stressaavan ja tunnepitoisen tapaamisen aikana minulle selvisi monta asiaa. Katsellessa tätä perhettä ja kuunnellessa heidän tarinoitaan, minä tajusin, mitä minulla ei ollut. Minusta ei kukaan kertonut tarinoita eikä kukaan kutsuisi minua kotiin, ei nyt eikä koskaan. En ole kenenkään suojelema ja rakastama lapsi.
Olin aivan rajattoman surullinen, mutta en missään tapauksessa kateellinen. Miten voisin kadehtia ketään? Miten voisin toivoa, että kukaan muu olisi elänyt samanlaista helvettiä kuin minä? Kateus ei toisi minulle mitään, vaan veisi pois vähänkin hyvän. Minä olin vain hyvin, hyvin onneton.
Erityismies lohdutti, eihän hän muutakaan voi. Ei tätä arpisen sielun taakkaa voi ymmärtää kuin toinen arpinen. Se tunne sattuu, itkettää ja sattuu lisää. Ja se palaa aina takaisin, kun sitä vähiten odottaa.
Jännitin kuollakseni, vaikka tiesin, että osaanhan minä olla herttainen. Olin tietoisesti vähäpuheinen, mutta en hiljainen. Annoin tilaa ja halusin olla nöyrä heidän kodissaan. Tiedostamattaan he arvioisivat minun sopivuuttani heidän lapselleen. Niin tekisi jokainen vanhempi, minäkin.
Erityismiehen isän hymy valloitti minut täysin. Olin puheiden perusteella kuvitellut hänet toisenlaiseksi, mutta yllätyin iloisesti. Hän oli lämmin ja puhelias. Luulen, että hänellä ei ollut erityisiä ennakkoluuloja minusta.
Erityismiehen äiti oli kohtelias, mutta jollain tasolla varautunut. Astuttuamme eteiseen, hän käveli päättäväisesti minua kohti ja tervehti. Kun hän sanoi nimensä, sydämeni löi pari kertaa epätahtia. Tiesinhän minä hänen nimensä jo ennalta, mutta en uskonut sen herättävän minussa noin voimakasta tunnetta. Saman nimen olen kuullut viimeksi vuosia sitten, oman äitini suusta. Meidän äideillämme on sama nimi.
Hänen rakkautensa poikaansa kohtaan oli ilmeistä. Huomasin hänen leijonaemon luonteensa, enkä syytä häntä yhtään siitä, että hän haluaa pojalleen parasta mahdollista. Kuuntelin hänen juttujaan mielelläni, enkä huomannut ajan kulua, ennen kuin Erityismies sanoi, että nyt voisimme lähteä.
Automatkalla minulle iski selittämätön huono olo. Erityismies pysähtyi ostamaan juotavaa. Istuessani autossa odottamassa, en vaan voinut hillitä itseäni. Hiljaiset kyyneleet valuivat ja tuntui siltä, että sydämeni särkyy. Erityismies huolestui palatessaan autolle ja kyseli tapahtuiko jotain, loukkasiko joku minua tai onko hän tehnyt jotain väärää. Pudistin päätäni ja itkin vain. Koottuani ajatuksiani hetken, sain sanotuksi, mikä minua ainakin osittain itketti. Tämän odotetun, stressaavan ja tunnepitoisen tapaamisen aikana minulle selvisi monta asiaa. Katsellessa tätä perhettä ja kuunnellessa heidän tarinoitaan, minä tajusin, mitä minulla ei ollut. Minusta ei kukaan kertonut tarinoita eikä kukaan kutsuisi minua kotiin, ei nyt eikä koskaan. En ole kenenkään suojelema ja rakastama lapsi.
Olin aivan rajattoman surullinen, mutta en missään tapauksessa kateellinen. Miten voisin kadehtia ketään? Miten voisin toivoa, että kukaan muu olisi elänyt samanlaista helvettiä kuin minä? Kateus ei toisi minulle mitään, vaan veisi pois vähänkin hyvän. Minä olin vain hyvin, hyvin onneton.
Erityismies lohdutti, eihän hän muutakaan voi. Ei tätä arpisen sielun taakkaa voi ymmärtää kuin toinen arpinen. Se tunne sattuu, itkettää ja sattuu lisää. Ja se palaa aina takaisin, kun sitä vähiten odottaa.
sunnuntai 5. tammikuuta 2014
Verenperintö
Mietin surullisena lähisukuani. Näen ympärilläni niin paljon onnettomia ihmisiä, että minua oksettaa. On pahaa oloa, sen voimasta purkautuvaa raivoa, väkivaltaa, päihteitä ja haluttomuutta taistella verenperintönä saatua ikävää vastaan. Sen keskellä minä kasvoin ja sen keskellä minä elän edelleen.
Kuinka paljon lähipiiri,suku ja ystävät, vaikuttavat kaikkeen elämässä? Paljon, sen olen huomannut. Onnelliset ja huolettomat ihmiset ovat harvassa ja heillä on täytynyt osua syntymästä asti vain loistavia ihmisiä elämään. Joku onnekas elää onnellisen lapsuuden ja lähtee nuoruudessaan väärille poluille, joku elää onnellisen nuoruuden ja lähtee suhteeseen huonon ihmisen kanssa ja joku taas seikkailee ympäri ämpäri pyristellen jatkuvasti pois huonosta vaikutuspiiristä. Yritä tässä sitten rakentaa onnea, kun kaikilla jotka merkitsevät ja joiden pitäisi merkitä, on huono olo.
Välillä tuntuu, että vereni painaa suonissani kuin lyijy. Yritän taistella surkeaa kohtaloa vastaan, mutta se tuntuu niin mahdottoman vaikealta. Hitto soikoon, minä sentään yritän! Yritän tehdä itsestäni paremman ja vahvemman, kun en muita pysty parantamaan.
Paniikkihäiriö.
Bipolaarinen mielialahäiriö.
Masennus.
Alkoholismi.
Erinäiset addiktiot.
Kaksi jo todettu, enempää en tahdo.
Yököttää miettiä, että jos olenkin vaan turhaan tapellut itsekseni paremman tulevaisuuden puolesta? Mitä jos olen itsekin jossain vaiheessa vaan luovuttaja ja märehtijä? En synkimmälläkään hetkellä halua uskoa niin. Saatan olla hidas; hidas sisäistämään, hidas toipumaan. Luovuttaa en tähänkään mennessä ole kyennyt, vaikka olen hukkunut paskaan suutani ja silmiäni myöten.
Minulta puuttuu kyky antaa periksi suurissa asioissa ja se voi ollakin se juttu, jonka avulla olen elämästä selvinnyt.
Kuinka paljon lähipiiri,suku ja ystävät, vaikuttavat kaikkeen elämässä? Paljon, sen olen huomannut. Onnelliset ja huolettomat ihmiset ovat harvassa ja heillä on täytynyt osua syntymästä asti vain loistavia ihmisiä elämään. Joku onnekas elää onnellisen lapsuuden ja lähtee nuoruudessaan väärille poluille, joku elää onnellisen nuoruuden ja lähtee suhteeseen huonon ihmisen kanssa ja joku taas seikkailee ympäri ämpäri pyristellen jatkuvasti pois huonosta vaikutuspiiristä. Yritä tässä sitten rakentaa onnea, kun kaikilla jotka merkitsevät ja joiden pitäisi merkitä, on huono olo.
Välillä tuntuu, että vereni painaa suonissani kuin lyijy. Yritän taistella surkeaa kohtaloa vastaan, mutta se tuntuu niin mahdottoman vaikealta. Hitto soikoon, minä sentään yritän! Yritän tehdä itsestäni paremman ja vahvemman, kun en muita pysty parantamaan.
Paniikkihäiriö.
Bipolaarinen mielialahäiriö.
Masennus.
Alkoholismi.
Erinäiset addiktiot.
Kaksi jo todettu, enempää en tahdo.
Yököttää miettiä, että jos olenkin vaan turhaan tapellut itsekseni paremman tulevaisuuden puolesta? Mitä jos olen itsekin jossain vaiheessa vaan luovuttaja ja märehtijä? En synkimmälläkään hetkellä halua uskoa niin. Saatan olla hidas; hidas sisäistämään, hidas toipumaan. Luovuttaa en tähänkään mennessä ole kyennyt, vaikka olen hukkunut paskaan suutani ja silmiäni myöten.
Minulta puuttuu kyky antaa periksi suurissa asioissa ja se voi ollakin se juttu, jonka avulla olen elämästä selvinnyt.
lauantai 4. tammikuuta 2014
Itkun paikka
Olo voimaton ja sekava. Yritän koota itseäni, mutta uni ei tule. En pysy rytmissä ja kohta koittaa arki. On vuoroin surkea olo ja vuoroin ihan kohtuullinen. Todellinen taantumavaihe. Olen ottanut olossani ainakin sata askelta taakse.
Sätin itseäni siitä, kuinka tyhmä olinkaan luullessani, että tänä vuonna olisi jo niin paljon helpompaa itseni kanssa. Minä hätähousu todella kuvittelin, kuinka vuosien tuska olisi parissa vuodessa selätetty. Enhän minä nyt todella voi olettaa, että vuosia hiertäneet haavat olisivat hetkessä parantuneet ja taakka lakkaisi painamasta. Alkuvuosi on muutenkin hankala, sillä kaikki elämäni suurimmat menetykset kulminoituvat siihen. Tuntuu, että pitkin vuotta itkeskelen ties minkä juhlapyhän perään. Miksi takerrun, kun en halua? Kidutanko itse itseäni, kun en kykene irrottamaan muistoista? Vai tarvitsenko todellisuudessa vaan lisää voimaa, että pystyn?
Tunnen taas lasimaisen olemuksen päälläni. Kaikki tuntuu raskaalta, hengittäminenkin. Voisin nukkua, sillä olen väsynyt kaikkeen. Väsyn ja herkistyn kaikesta. Tuleva kevät pelottaa. Erityismies kutsuu minua heikko peikoksi, mutta se ei ole mitenkään loukkaamismielessä. Minä olen vaan sellainen mörrimöykky ja välillä taas lasinen keiju, joka ei saa rikkoutua.
Voisinpa käpertyä karhun lailla luolaan unille ja herätä vasta keväällä.
Sätin itseäni siitä, kuinka tyhmä olinkaan luullessani, että tänä vuonna olisi jo niin paljon helpompaa itseni kanssa. Minä hätähousu todella kuvittelin, kuinka vuosien tuska olisi parissa vuodessa selätetty. Enhän minä nyt todella voi olettaa, että vuosia hiertäneet haavat olisivat hetkessä parantuneet ja taakka lakkaisi painamasta. Alkuvuosi on muutenkin hankala, sillä kaikki elämäni suurimmat menetykset kulminoituvat siihen. Tuntuu, että pitkin vuotta itkeskelen ties minkä juhlapyhän perään. Miksi takerrun, kun en halua? Kidutanko itse itseäni, kun en kykene irrottamaan muistoista? Vai tarvitsenko todellisuudessa vaan lisää voimaa, että pystyn?
Tunnen taas lasimaisen olemuksen päälläni. Kaikki tuntuu raskaalta, hengittäminenkin. Voisin nukkua, sillä olen väsynyt kaikkeen. Väsyn ja herkistyn kaikesta. Tuleva kevät pelottaa. Erityismies kutsuu minua heikko peikoksi, mutta se ei ole mitenkään loukkaamismielessä. Minä olen vaan sellainen mörrimöykky ja välillä taas lasinen keiju, joka ei saa rikkoutua.
Voisinpa käpertyä karhun lailla luolaan unille ja herätä vasta keväällä.
tiistai 31. joulukuuta 2013
Hei hei, vuosi 2013
Viime vuonna oletin, toivoin ja päätin, että tämä vuosi on toivon vuosi. Näin myös oli. Löysin roppakaupalla toivoa ja aion ammentaa sitä ensivuonna vielä rutkasti lisää. Aion syventää itsetutkiskelun alkeita ja oppia olemaan parempi ihminen. Aion saavuttaa haluamiani asioita ja antaa rakkautta rakkailleni.
Salaa toivon, että joskus, kun olen nykyistä ehjempi, voin antaa rakkautta myös sellaisille ihmisille, jotka sitä tarvitsevat, mutta eivät saa. Joskus tulevaisuudessa olisi antoisaa hyödyntää omat kokemuksensa ja antaa omaa aikaansa vapaaehtoisesti johonkin. Ehkä se kuitenkin on sitten jonkun toisen vuoden homma se. Vielä en ole valmis itseni kanssa.
Terveyden osalta vuosi on ollut hyvä. Iloitsen siitä, että läheiseni ovat olleet terveitä. Itsellä intoa latistaa alkuvuodesta 2014 otettava papakoe numero 3, joka ratkaisee minun kohdallani sen, onko minulla solumuutoksia ja tarvitseeko minua operoida. Hysteerikkona kävin yksityisellä lääkäriasemalla tutkituttamassa itseni, eikä mitään hälyttävää ollut sillä hetkellä näkyvissä. Jos minulla jotain on, se toivottavasti saadaan pois ajoissa sieltä. Yritän pitää tsemppifiilistä yllä.
Tänä vuonna itseni hoitaminen oli paljon aktiivisempaa alkuvuodesta. Kävin enemmän terapiassa, urheilin enemmän. Ei ole onneksi myöhäistä aloittaa uudestaan ja niin olen päättänyt tehdä. Pääsykokeet ja koulun aloitus haukkasivat niin suuren palan energiaa ja aikaa, ettei päässä juuri muuta liikkunut. Olen tyytyväinen siitä, että maltoin heittäytyä kouluun täysillä ja keskittyä kerrankin vaan yhteen asiaan. Se näytti tuottavan tulosta oikein mainiosti.
Suhde Erityismieheen haki tänä vuonna paikkaansa paljon. Välillä tuntui, että toinen tekee kaiken väärin (tai ei tee mitään) eikä mikään etene minnekään. Muutamien kehityskeskustelujen kautta saimme kuitenkin katkolla olleen yhteyden toimimaan ja aiomme entistä enemmän panostaa toisiimme vuonna 2014. Rakastumisesta arkirakkauteen siirtyminen on haasteellista, siitä ei pääse mihinkään. Vuorovaikutuksen ansiosta se on meille vallan mahdollista.
Tämä vuosi oli oikein hieno eheytymisen vuosi. Seuraava vuosi olkoon oppimisen, parantumisen sekä rakkauden ja ystävyyden vaalimisen vuosi!
Salaa toivon, että joskus, kun olen nykyistä ehjempi, voin antaa rakkautta myös sellaisille ihmisille, jotka sitä tarvitsevat, mutta eivät saa. Joskus tulevaisuudessa olisi antoisaa hyödyntää omat kokemuksensa ja antaa omaa aikaansa vapaaehtoisesti johonkin. Ehkä se kuitenkin on sitten jonkun toisen vuoden homma se. Vielä en ole valmis itseni kanssa.
Terveyden osalta vuosi on ollut hyvä. Iloitsen siitä, että läheiseni ovat olleet terveitä. Itsellä intoa latistaa alkuvuodesta 2014 otettava papakoe numero 3, joka ratkaisee minun kohdallani sen, onko minulla solumuutoksia ja tarvitseeko minua operoida. Hysteerikkona kävin yksityisellä lääkäriasemalla tutkituttamassa itseni, eikä mitään hälyttävää ollut sillä hetkellä näkyvissä. Jos minulla jotain on, se toivottavasti saadaan pois ajoissa sieltä. Yritän pitää tsemppifiilistä yllä.
Tänä vuonna itseni hoitaminen oli paljon aktiivisempaa alkuvuodesta. Kävin enemmän terapiassa, urheilin enemmän. Ei ole onneksi myöhäistä aloittaa uudestaan ja niin olen päättänyt tehdä. Pääsykokeet ja koulun aloitus haukkasivat niin suuren palan energiaa ja aikaa, ettei päässä juuri muuta liikkunut. Olen tyytyväinen siitä, että maltoin heittäytyä kouluun täysillä ja keskittyä kerrankin vaan yhteen asiaan. Se näytti tuottavan tulosta oikein mainiosti.
Suhde Erityismieheen haki tänä vuonna paikkaansa paljon. Välillä tuntui, että toinen tekee kaiken väärin (tai ei tee mitään) eikä mikään etene minnekään. Muutamien kehityskeskustelujen kautta saimme kuitenkin katkolla olleen yhteyden toimimaan ja aiomme entistä enemmän panostaa toisiimme vuonna 2014. Rakastumisesta arkirakkauteen siirtyminen on haasteellista, siitä ei pääse mihinkään. Vuorovaikutuksen ansiosta se on meille vallan mahdollista.
Tämä vuosi oli oikein hieno eheytymisen vuosi. Seuraava vuosi olkoon oppimisen, parantumisen sekä rakkauden ja ystävyyden vaalimisen vuosi!
perjantai 27. joulukuuta 2013
Mieletön mieli
Pitkin syksyä olen ollut tiukoilla. Olen tiennyt sen ja jaksanut aina päivän, viikon ja kuukauden kerrallaan. Olen jaksanut sen ajatuksen voimalla, että tämä paine ei jatku ikuisesti. Minä en joudu istumaan loppuelämääni tehden raportteja ja kirjoitelmia päivisin, iltaisin ja viikonloppuisin. Sen olen pitänyt mielessäni myös, että minä saan oppia. Minä olen etuoikeutettu, koska minulla on koulupaikka. Kaikesta huolimatta olen edelleen kiitollinen ja motivoitunut, sillä näen edessäni maailman täynnä mahdollisuuksia.
Välillä mielialat ovat kuitenkin heitelleet sinne tänne, johtuen väsymyksestä ja osittain masennuksestakin. Toisinaan yritän ajatella, että se on vaan minun aivoistani johtuvaa. Oikein epätoivoisena itken sitä, että mitä pahaa minä olen tehnyt, että olen joutunut elämään sellaisia kokemuksia, jotka ovat muovanneet minun aivoistani masentuneen aivot, jotka eivät parane. Tälle asialle minä en kuitenkaan enää voi mitään. Aivoni ovat mitä ovat, mutta tärkeintä on, että minä tiedostan sen ja osaan etsiä helpotusta olooni. Pystyn elämään onnellista elämää siitä huolimatta, jos kovasti yritän ja teen töitä onnistumisen eteen.
Otin vihdoin yhteyttä terapeuttiehdokkaaseen. Toivon tämän henkilön olevan oikeanlainen, jotta psykoterapia vihdoin pääsisi alkamaan. Tahdon lisää työkaluja menneisyyden muistojen käsittelyyn, vaikka pitkälle on tultu jo kahdessa vuodessa. Haluan ottaa takaisin sen, minkä ansaitsen.
Masentunut voi oppia käsittelemään masennustaan ja pärjäämään sen kanssa. Masentunut ei ole menetetty tapaus eikä menneisyys ole tulevaisuutta määrittelevä asia. Töitä pitää tehdä ja taistella, sitä en kiellä. Vaikka on menettänyt, vaikka on kaltoin kohdeltu, ei mikään, eikä kukaan voi loputtomiin estää masentunutta menestymästä.
Välillä mielialat ovat kuitenkin heitelleet sinne tänne, johtuen väsymyksestä ja osittain masennuksestakin. Toisinaan yritän ajatella, että se on vaan minun aivoistani johtuvaa. Oikein epätoivoisena itken sitä, että mitä pahaa minä olen tehnyt, että olen joutunut elämään sellaisia kokemuksia, jotka ovat muovanneet minun aivoistani masentuneen aivot, jotka eivät parane. Tälle asialle minä en kuitenkaan enää voi mitään. Aivoni ovat mitä ovat, mutta tärkeintä on, että minä tiedostan sen ja osaan etsiä helpotusta olooni. Pystyn elämään onnellista elämää siitä huolimatta, jos kovasti yritän ja teen töitä onnistumisen eteen.
Otin vihdoin yhteyttä terapeuttiehdokkaaseen. Toivon tämän henkilön olevan oikeanlainen, jotta psykoterapia vihdoin pääsisi alkamaan. Tahdon lisää työkaluja menneisyyden muistojen käsittelyyn, vaikka pitkälle on tultu jo kahdessa vuodessa. Haluan ottaa takaisin sen, minkä ansaitsen.
Masentunut voi oppia käsittelemään masennustaan ja pärjäämään sen kanssa. Masentunut ei ole menetetty tapaus eikä menneisyys ole tulevaisuutta määrittelevä asia. Töitä pitää tehdä ja taistella, sitä en kiellä. Vaikka on menettänyt, vaikka on kaltoin kohdeltu, ei mikään, eikä kukaan voi loputtomiin estää masentunutta menestymästä.
tiistai 10. syyskuuta 2013
Kun Entinen ihastuu
Olen kartellut kirjoittaa aiheesta "Kun ex-kumppani löytää uuden". Tajusin kuitenkin, että siitä pitää puhua, ja niiden tunteiden jakaminen on tärkeää Väärinkäsityksiltä ei voi ikinä välttyä, ja tämähän on vain yhden tunteellisen tytön päiväkirja. Tässä huomaa taas, että ongelmani on se, että välitän liikaa siitä, mitä muut ajattelevat. Palataan siis peruslähteille, että minä vain kirjoitan, koska vain sillä on merkitystä.
Entinen on ihastunut, aivan päätä pahkaa. Minä katselen vierestä ja puistelen päätäni. Tekee mieli sanoa, että paina jarrua, ennen kuin lähtee kokonaan käsistä. Hän ei kirjaimellisesti näe eikä kuule, mitä tapahtuu ympärillä. Se tuottaa monissakin yhteyksissä monenlaisia tunteita.
Ärsytys
Minua ärsyttää, että hänen ihastuksensa tuntuu olevan nyt koko maailma, jonka puolesta voi unohtaa kaiken muun. Hänen vapaa-aikansa on hänen ja kaikki ylimääräiset jutut (mm.lapsiin liittyvät hankinnat) pitäisi hoitaa minun vapaa-ajallani. Ikäänkuin minä olisin vähäpätöisempi, niin kuin hänen vapaa-aikansa olisi arvokkaampaa kuin minun.
Lisäksi minua ärsyttää, että hänen virheensä ja muistamattomuutensa ovat inhimillisiä virheitä, minun unohdukseni ovat huolimattomuutta ja huonoa muistia. Olisi kohtuullista, jos hän näkisi hyvää minussakin joskus. En minä palvontaa halua, mutta ystävällisyys ja maltti tuntuisivat hyvältä.
Ennen niin säntillinen ja lupauksistaan kiinnipitävä Entinen on alkanut livetä lupauksissaan, eikä tämä oikeus kosketa minua. Minä en voi luvata mitään, mitä en pidä.
Pelko
Entinen on niin pihalla hurmoksesta, että pelkään hänen tekevän äkillisiä ratkaisuja, jotka vahingoittavat lapsia, minua ja häntä itseään. Ajattelen kauhuissani, että mitä jos kaikki meidän hienot sopimuksemme siitä ajasta, kun olemme molemmat uusissa suhteissa, raukeavatkin? Olisiko sittenkin pitänyt tehdä kirjallinen sopimus siitä, ihan varmuuden vuoksi? Jos näin ikävästi meinaisi käydä, minä ravistaisin hänet maanpinnalle ja taistelisin viimeiseen voimanpisaraan asti lasten ja minun oikeudesta pitää tämä kuvio, mikä nytkin on. Meidän kaikkien takia.
Me olemme sopineet olevamme tiimi, toimivamme tietyllä tavalla ja noudattavamme sanallisia, yhteisiä sopimuksiamme. En antanut Erityismiehen vaikuttaa siihen, enkä tule sallimaan kenenkään muunkaan tekevän niin.
Paniikki
Entinen on kadonnut kuilun toiselle puolelle jättiläisen harppauksilla. Minua pelottaa. Enkö ole enää tärkeä? Katoaako ystävyytemme tuosta noin vaan? Joudunko luopumaan rakkaasta ystävästäni kokonaan ja olemaan hänelle pelkästään lasten äiti? Mitä käy muistoille, entä keskusteluille ja vitseille? Ovatko ne kaikki mennyttä?
Uusi erovaihe
Pitkän aikaa on jo ollut tietyllä tapaa tasaista eroajatusten suhteen. entisen tunnevellonnat ja kummalliset kiukut ovat vetäneet välillä omankin mielen matalaksi, suorastaan pohjalle asti. Tiesin kuitenkin, että on vielä tunteita, joita tulen käsittelemään sitten, kun Entinen löytää suhdepohjan, jonka päälle rakentaa uutta. Tiesin jo etukäteen, että silloin alkaa uusi tunneprosessi minun maailmassani ja olin kuin olinkin oikeassa.
Helpotus
Olen pitkään tuntenut jonkinlaista velvollisuuden tunnetta siitä, että olen uudessa suhteessa ja Entinen on ollut yksin. Tämä hänen uusi alkunsa vapauttaa minua jollain tavalla nauttimaan omasta onnestani.
Ilo
Tunnemylläkästä huolimatta olen erittäin iloinen ja onnellinen Entisen puolesta. Hän osaa olla hyvä mies ja on ihana isä. Hänessä on paljon sellaista, mistä moni nykynainen haaveilee. Nyt hän on löytänyt nykynaisensa ja hyvä niin. Ehkä he osaavat olla toisilleen sellaisia, mitä me emme pystyneet olemaan.
Kaikenlaisten ajatusten, synkkien, jälkeen hymy palaa kasvoille. Me selvisimme myrskystä.
Entinen on ihastunut, aivan päätä pahkaa. Minä katselen vierestä ja puistelen päätäni. Tekee mieli sanoa, että paina jarrua, ennen kuin lähtee kokonaan käsistä. Hän ei kirjaimellisesti näe eikä kuule, mitä tapahtuu ympärillä. Se tuottaa monissakin yhteyksissä monenlaisia tunteita.
Ärsytys
Minua ärsyttää, että hänen ihastuksensa tuntuu olevan nyt koko maailma, jonka puolesta voi unohtaa kaiken muun. Hänen vapaa-aikansa on hänen ja kaikki ylimääräiset jutut (mm.lapsiin liittyvät hankinnat) pitäisi hoitaa minun vapaa-ajallani. Ikäänkuin minä olisin vähäpätöisempi, niin kuin hänen vapaa-aikansa olisi arvokkaampaa kuin minun.
Lisäksi minua ärsyttää, että hänen virheensä ja muistamattomuutensa ovat inhimillisiä virheitä, minun unohdukseni ovat huolimattomuutta ja huonoa muistia. Olisi kohtuullista, jos hän näkisi hyvää minussakin joskus. En minä palvontaa halua, mutta ystävällisyys ja maltti tuntuisivat hyvältä.
Ennen niin säntillinen ja lupauksistaan kiinnipitävä Entinen on alkanut livetä lupauksissaan, eikä tämä oikeus kosketa minua. Minä en voi luvata mitään, mitä en pidä.
Pelko
Entinen on niin pihalla hurmoksesta, että pelkään hänen tekevän äkillisiä ratkaisuja, jotka vahingoittavat lapsia, minua ja häntä itseään. Ajattelen kauhuissani, että mitä jos kaikki meidän hienot sopimuksemme siitä ajasta, kun olemme molemmat uusissa suhteissa, raukeavatkin? Olisiko sittenkin pitänyt tehdä kirjallinen sopimus siitä, ihan varmuuden vuoksi? Jos näin ikävästi meinaisi käydä, minä ravistaisin hänet maanpinnalle ja taistelisin viimeiseen voimanpisaraan asti lasten ja minun oikeudesta pitää tämä kuvio, mikä nytkin on. Meidän kaikkien takia.
Me olemme sopineet olevamme tiimi, toimivamme tietyllä tavalla ja noudattavamme sanallisia, yhteisiä sopimuksiamme. En antanut Erityismiehen vaikuttaa siihen, enkä tule sallimaan kenenkään muunkaan tekevän niin.
Paniikki
Entinen on kadonnut kuilun toiselle puolelle jättiläisen harppauksilla. Minua pelottaa. Enkö ole enää tärkeä? Katoaako ystävyytemme tuosta noin vaan? Joudunko luopumaan rakkaasta ystävästäni kokonaan ja olemaan hänelle pelkästään lasten äiti? Mitä käy muistoille, entä keskusteluille ja vitseille? Ovatko ne kaikki mennyttä?
Uusi erovaihe
Pitkän aikaa on jo ollut tietyllä tapaa tasaista eroajatusten suhteen. entisen tunnevellonnat ja kummalliset kiukut ovat vetäneet välillä omankin mielen matalaksi, suorastaan pohjalle asti. Tiesin kuitenkin, että on vielä tunteita, joita tulen käsittelemään sitten, kun Entinen löytää suhdepohjan, jonka päälle rakentaa uutta. Tiesin jo etukäteen, että silloin alkaa uusi tunneprosessi minun maailmassani ja olin kuin olinkin oikeassa.
Helpotus
Olen pitkään tuntenut jonkinlaista velvollisuuden tunnetta siitä, että olen uudessa suhteessa ja Entinen on ollut yksin. Tämä hänen uusi alkunsa vapauttaa minua jollain tavalla nauttimaan omasta onnestani.
Ilo
Tunnemylläkästä huolimatta olen erittäin iloinen ja onnellinen Entisen puolesta. Hän osaa olla hyvä mies ja on ihana isä. Hänessä on paljon sellaista, mistä moni nykynainen haaveilee. Nyt hän on löytänyt nykynaisensa ja hyvä niin. Ehkä he osaavat olla toisilleen sellaisia, mitä me emme pystyneet olemaan.
Kaikenlaisten ajatusten, synkkien, jälkeen hymy palaa kasvoille. Me selvisimme myrskystä.
perjantai 6. syyskuuta 2013
Kissa
Minä näin unta kissasta. En ihan mistä tahansa kissasta, vaan rakkaasta raidallisesta jääräpäästä, joka oli meidän ensimmäinen lemmikkimme. Äiti heltyi ottamaan sen, kun veljeni onnistui puhumaan hänet ympäri. Voi sitä päivää, kun pieni pallero saapui kotiin.
Kun kissa saapui taloon, minä aloin piirtää kissoja. En muuta tehnytkään kun piirsin kuvia, missä kissa leipoo, nukkuu, laulaa ja hymyilee. Leikitin sitä ja olin aivan sen pauloissa. Minä juoksin sen perässä mökillä ja ihailin sen kykyä vaan kadota jäljettömiin. Se palasi kuitenkin reissuiltaan aina takaisin.
Koimme me monia vaikeitakin hetkiä. Kerran minä tuuppasin kissan kylpyammeeseen vaivihkaa ja veljeni kanteli minusta. En minä sitä pahalla tehnyt, mutta halusin vaan nähdä, inhoavatko kissat todella vettä. Tämä kissa ainakin inhosi, se tuli kerralla selväksi.
Minä olin kissan vierellä, kun se koki ennenaikaisen synnytyksen. Silloin käsitykseni kuolemasta ja sen epäreiluudesta syveni vaan. Miksi kissa ei saa pitää vauvojaan? , kysyin äidiltä. Murehdin kissan puolesta, kun meidän piti järjestää pennuille hautajaiset. Minua suretti aivan valtavasti. Kissaa varmasti vielä enemmän.
Muistan hämärästi, miten kissa alkoi tulla kipeäksi. Se ei vaan ollut oma itsensä. Olin juuri menettänyt äidin, joten ei ollut voimia eikä ymmärrystä tajuta mitä kissalle tapahtuu. Muistan vaistonneeni eräänä päivänä jotain outoa. Isä oli kotona ja minä aloin etsiä kissaa, joka lymyili milloin missäkin. Aloin aavistaa jotain kauheaa ja kysyin, missä kissa on? Isä muisti mainita, etten ole huomannut koko kissaa pariin päivään. Isä oli vienyt kissan lopetettavaksi, koska se oli niin sairas. Muistan, kuinka vihainen olin ja kuinka sisältäni mureni osa lapsuutta, jos sellaista enää oli edes jäljellä. Muistan, miten katkera olin siitä, etten saanut antaa hänelle hyvästejä. En sanoa hyvää yötä ja antaa viimeistä suukkoa.
Unessani kissa oli oma,salaperäinen itsensä. Nostin vanhan ystävän syliin.
Minulla ei ole aavistustakaan, miksi kissa tuli vierailulle, vai tuliko se muuten vaan. Kaikesta huolimatta oli sydäntä lämmittävää nähdä eläintä, jonka kanssa kasvoimme yhdessä.
Kun kissa saapui taloon, minä aloin piirtää kissoja. En muuta tehnytkään kun piirsin kuvia, missä kissa leipoo, nukkuu, laulaa ja hymyilee. Leikitin sitä ja olin aivan sen pauloissa. Minä juoksin sen perässä mökillä ja ihailin sen kykyä vaan kadota jäljettömiin. Se palasi kuitenkin reissuiltaan aina takaisin.
Koimme me monia vaikeitakin hetkiä. Kerran minä tuuppasin kissan kylpyammeeseen vaivihkaa ja veljeni kanteli minusta. En minä sitä pahalla tehnyt, mutta halusin vaan nähdä, inhoavatko kissat todella vettä. Tämä kissa ainakin inhosi, se tuli kerralla selväksi.
Minä olin kissan vierellä, kun se koki ennenaikaisen synnytyksen. Silloin käsitykseni kuolemasta ja sen epäreiluudesta syveni vaan. Miksi kissa ei saa pitää vauvojaan? , kysyin äidiltä. Murehdin kissan puolesta, kun meidän piti järjestää pennuille hautajaiset. Minua suretti aivan valtavasti. Kissaa varmasti vielä enemmän.
Muistan hämärästi, miten kissa alkoi tulla kipeäksi. Se ei vaan ollut oma itsensä. Olin juuri menettänyt äidin, joten ei ollut voimia eikä ymmärrystä tajuta mitä kissalle tapahtuu. Muistan vaistonneeni eräänä päivänä jotain outoa. Isä oli kotona ja minä aloin etsiä kissaa, joka lymyili milloin missäkin. Aloin aavistaa jotain kauheaa ja kysyin, missä kissa on? Isä muisti mainita, etten ole huomannut koko kissaa pariin päivään. Isä oli vienyt kissan lopetettavaksi, koska se oli niin sairas. Muistan, kuinka vihainen olin ja kuinka sisältäni mureni osa lapsuutta, jos sellaista enää oli edes jäljellä. Muistan, miten katkera olin siitä, etten saanut antaa hänelle hyvästejä. En sanoa hyvää yötä ja antaa viimeistä suukkoa.
Unessani kissa oli oma,salaperäinen itsensä. Nostin vanhan ystävän syliin.
Minulla ei ole aavistustakaan, miksi kissa tuli vierailulle, vai tuliko se muuten vaan. Kaikesta huolimatta oli sydäntä lämmittävää nähdä eläintä, jonka kanssa kasvoimme yhdessä.
maanantai 2. syyskuuta 2013
Elämän epäreiluus
Lasten suuret keskustelut ja viiltävimmät kysymykset yllättävät AINA takavasemmalta, keskellä ei mitään. Kuin olisin peura kesäisellä niityllä nauttimassa ruohoateriaani ja yhtäkkiä alkaa lennellä keihäitä. Siltä ne kipeät kysymykset tuntuvat vanhemmasta, keihäiltä. Ja kun lentää yksi, perään lentää toinen ja niille ei aina meinaa tulla loppua. Osa tuntuu enemmän, osa vähemmän.
Väsyneenä, pitkän päivän jälkeen, alkaa kysely erosta. Ne samat kertomukset kerron yhä uudelleen ja tulen kertomaankin. Niin kauan kun on kysymyksiä, on annettava vastauksia.
"Miksi
Miksi ette voi olla yhdessä
Miksi näette nyt usein, mutta ette voi asua yhdessä
Miksi ette voi nukkua yhdessä
Miksi on kaksi kotia
Miksei kaikki voi olla samassa kodissa"
Ja perään kyyneleet. Katkerat lapsen kyyneleet, kun tuntuu pahalta, eikä ymmärrä maailmaa.
Tuntuu kohtuuttoman pahalta, ettei voi antaa lapselle, mitä hän kaipaa. Ei vain voi. Niin paljon kun hänelle antaisin, tätä en pysty todeksi muuttamaan. Tuntuu jollain tapaa niin ironiselta, että oma lapsi toivoo niin kovasti yhteenpaluuta, kun taas minä toivoin vanhempien avioeroa. Elämä on niin kovin kummallista toisina päivinä.
Väsyneenä, pitkän päivän jälkeen, alkaa kysely erosta. Ne samat kertomukset kerron yhä uudelleen ja tulen kertomaankin. Niin kauan kun on kysymyksiä, on annettava vastauksia.
"Miksi
Miksi ette voi olla yhdessä
Miksi näette nyt usein, mutta ette voi asua yhdessä
Miksi ette voi nukkua yhdessä
Miksi on kaksi kotia
Miksei kaikki voi olla samassa kodissa"
Ja perään kyyneleet. Katkerat lapsen kyyneleet, kun tuntuu pahalta, eikä ymmärrä maailmaa.
Tuntuu kohtuuttoman pahalta, ettei voi antaa lapselle, mitä hän kaipaa. Ei vain voi. Niin paljon kun hänelle antaisin, tätä en pysty todeksi muuttamaan. Tuntuu jollain tapaa niin ironiselta, että oma lapsi toivoo niin kovasti yhteenpaluuta, kun taas minä toivoin vanhempien avioeroa. Elämä on niin kovin kummallista toisina päivinä.
sunnuntai 1. syyskuuta 2013
Tarinoita menneisyydestä
Istuin alas henkilön kanssa, joka kertoi minulle menneisyydestä ja äidistäni. Sain arvokasta, mittaamattoman tärkeää tietoa omasta äidistäni. Kuin joku olisi avannut aarrearkun, ja ojentanut minulle sieltä säihkyvimmän jalokiven.
Olo on sekava; onnellinen, mutta haikea. Tällaiset hetket saavat aina sen tyhjän aukon kolottamaan sisälläni. Ne muistuttavat minua siitä, mistä olen jäänyt paitsi, ja mitä minulla ei ole. Minulla ei ole äitiä, joka kertoisi nämä asiat minulle itse. Minulla ei ole sitä rakkainta, jonka kanssa nauraa ja kokea aikuinen tasavertaisuus äitinä ja tyttärenä.
Minun äitini oli itsepäinen. Minun äitini oli kaunis. Hän vetosi poikiin, ja jätti heidät norkoilemaan ovelle treffien toivossa. Äiti tanssi balettia ja soitti pianoa. Hän uhmasi isäänsä vastaan, ja meni nuorena naimisiin. Kun kuuntelin tarinoita äidistäni, tunsin yhteyttä häneen. Minäkin olen ollut nuori ja uhmakas, niin kuin äiti. Ja vanhemmiten uhmakkuus on laantunut, ihan niin kuin äidilläkin.
En kai suotta ole ollut äidin tyttö. Muistan hänen ilmaisseen, että minua ei maailma estä. Hän sai minut uskomaan, että minä nousen ja kasvan vahvaksi. Hän loi minuun uskoa, jonka oli jo itse menettänyt. Hän luki minulle Eino Leinon runon jo pienenä:
"Sain ma siivet aurinkoon,
itse ilman herra oon,
ukkoselta vaajat vienen,
jumalaksi luotu lienen.
Minkä tahdon, sen ma voin:
päiden päällä salamoin,
isken maihin ihmisien,
katot särjen kaupunkien.
Suitsen surmaa helmastain,
tapan, ketä tahdon vain,
aseellista, aseetonta -
niitä jo ma niitin monta.
Vuosisatain unelman,
toivon pitkän toteutan,
niinkuin lintu lennän, liidän,
kimppuun ihmiskunnan kiidän.
Kunniaani laulakaa
kaikki kansat, kaikki maa,
kiitostani veisatkaatte,
silloin tekin siivet saatte!"
Eino Leino
Äiti, minä en koskaan lakkaa kaipaamasta.
Olo on sekava; onnellinen, mutta haikea. Tällaiset hetket saavat aina sen tyhjän aukon kolottamaan sisälläni. Ne muistuttavat minua siitä, mistä olen jäänyt paitsi, ja mitä minulla ei ole. Minulla ei ole äitiä, joka kertoisi nämä asiat minulle itse. Minulla ei ole sitä rakkainta, jonka kanssa nauraa ja kokea aikuinen tasavertaisuus äitinä ja tyttärenä.
Minun äitini oli itsepäinen. Minun äitini oli kaunis. Hän vetosi poikiin, ja jätti heidät norkoilemaan ovelle treffien toivossa. Äiti tanssi balettia ja soitti pianoa. Hän uhmasi isäänsä vastaan, ja meni nuorena naimisiin. Kun kuuntelin tarinoita äidistäni, tunsin yhteyttä häneen. Minäkin olen ollut nuori ja uhmakas, niin kuin äiti. Ja vanhemmiten uhmakkuus on laantunut, ihan niin kuin äidilläkin.
En kai suotta ole ollut äidin tyttö. Muistan hänen ilmaisseen, että minua ei maailma estä. Hän sai minut uskomaan, että minä nousen ja kasvan vahvaksi. Hän loi minuun uskoa, jonka oli jo itse menettänyt. Hän luki minulle Eino Leinon runon jo pienenä:
"Sain ma siivet aurinkoon,
itse ilman herra oon,
ukkoselta vaajat vienen,
jumalaksi luotu lienen.
Minkä tahdon, sen ma voin:
päiden päällä salamoin,
isken maihin ihmisien,
katot särjen kaupunkien.
Suitsen surmaa helmastain,
tapan, ketä tahdon vain,
aseellista, aseetonta -
niitä jo ma niitin monta.
Vuosisatain unelman,
toivon pitkän toteutan,
niinkuin lintu lennän, liidän,
kimppuun ihmiskunnan kiidän.
Kunniaani laulakaa
kaikki kansat, kaikki maa,
kiitostani veisatkaatte,
silloin tekin siivet saatte!"
Eino Leino
Äiti, minä en koskaan lakkaa kaipaamasta.
lauantai 24. elokuuta 2013
Oma ikä, paras ikä
"Äiti, minkä ikäinen haluaisit olla, jos saisit valita?"
"No tämän ikäinen. Minä haluan olla juuri sen ikäinen kuin olen."
Tämä keskustelu käytiin noin vuonna 1996, kun minä pohdin äidille, että haluaisin olla milloin vanhempi, milloin nuorempi. Nyt minä olen tavoittanut äitini ajatusmaailman. Paras ikä on juuri se ikä, mitä elää juuri sillä samalla hetkellä.
Kuuluisat ikäkriisit tuntuvat liittyvän kaikkeen muuhun, kuin siihen itse ikään. Ikäkriisi koostuu lähinnä muusta maailmasta; se on peilikirkas hetki, milloin katselee liiankin kirkkain silmin ympärilleen ja miettii mennyttä ja tulevaa. Silloin miettii asioita, mitä olisi ehkä pitänyt tehdä, mitä pitäisi tehdä ja onko tehnyt oikein. Ikäkriisissä havahtuu miettimään, millaista polkua muut tallaavat ja millaista itse tallaa ja miten ne kohtaavat, vai kohtaavatko ollenkaan. Se on kivuliaan teini-iän uusintaotos.
Minä en haikaile nuoruusvuosien perään, enkä suoranaisesti ikävöi mitään aikakautta elämässäni. Muistelen paljon hyviä hetkiä elämän varrelta, mutta en minä niitä tahtoisi uudestaan elää. Ne olivat silloin ja nyt on nyt. Se on elämänkulkua. Sitä paitsi nautin suunnattomasti siitä, mitä ikä minulle tekee: miten se hioo kulmia minusta ja tasoittaa. Ei aina niin hellästi, mutta lopputulos on mitä mahtavin.
Kun lapset syntyivät ja olivat pieniä tuhisevia myttyjä, ajattelin, että tämän hetken voisi sulloa pulloon ja elää yhä uudelleen ja uudelleen. Kuitenkaan mitään vaihetta en ole jäänyt haikailemaan, vaan rakastan lapsia juuri sen ikäisenä kun he ovatkin. Rakastan jokaista ikäkautta, jokaista uutta asiaa heissä. Rakastan myös niitä piirteitä, joita huomasin jo vauvaikäisenä ja jotka ovat säilyneet tähän päivään asti. Lapsi on parhaimmillaan aina.
Iän(kin) hyväksyminen vaatii sisäistä rauhaa ja tasapainoa. On monia, jotka eivät hyväksy vanhenemistaan ja niitä, jotka kaksikymppisinä luulevat tietävänsä kaiken elämästä. Balanssin löytäminen ja elämän pohtiminen vapauttaa valtavasti energiaa tyytyväisenä elämiseen ja hyväksymiseen. En voi olla hehkuttamatta terapian vaikutusta elämääni. On usein sellainen olo, että tekisi mieli halata koko maailmaa ja puhaltaa kaikkien pipit pois. Jos edes joku ihminen on saanut minun elämästäni ponnetta parantaa omaansa, olen enemmän kuin iloinen. Toivoisin kaikille samaa oloa; onnea ja sisäistä rauhaa. Ehkäpä kokemuksista kirjoittaminen on minun tapani halata maailmaa edes vähäsen.
"No tämän ikäinen. Minä haluan olla juuri sen ikäinen kuin olen."
Tämä keskustelu käytiin noin vuonna 1996, kun minä pohdin äidille, että haluaisin olla milloin vanhempi, milloin nuorempi. Nyt minä olen tavoittanut äitini ajatusmaailman. Paras ikä on juuri se ikä, mitä elää juuri sillä samalla hetkellä.
Kuuluisat ikäkriisit tuntuvat liittyvän kaikkeen muuhun, kuin siihen itse ikään. Ikäkriisi koostuu lähinnä muusta maailmasta; se on peilikirkas hetki, milloin katselee liiankin kirkkain silmin ympärilleen ja miettii mennyttä ja tulevaa. Silloin miettii asioita, mitä olisi ehkä pitänyt tehdä, mitä pitäisi tehdä ja onko tehnyt oikein. Ikäkriisissä havahtuu miettimään, millaista polkua muut tallaavat ja millaista itse tallaa ja miten ne kohtaavat, vai kohtaavatko ollenkaan. Se on kivuliaan teini-iän uusintaotos.
Minä en haikaile nuoruusvuosien perään, enkä suoranaisesti ikävöi mitään aikakautta elämässäni. Muistelen paljon hyviä hetkiä elämän varrelta, mutta en minä niitä tahtoisi uudestaan elää. Ne olivat silloin ja nyt on nyt. Se on elämänkulkua. Sitä paitsi nautin suunnattomasti siitä, mitä ikä minulle tekee: miten se hioo kulmia minusta ja tasoittaa. Ei aina niin hellästi, mutta lopputulos on mitä mahtavin.
Kun lapset syntyivät ja olivat pieniä tuhisevia myttyjä, ajattelin, että tämän hetken voisi sulloa pulloon ja elää yhä uudelleen ja uudelleen. Kuitenkaan mitään vaihetta en ole jäänyt haikailemaan, vaan rakastan lapsia juuri sen ikäisenä kun he ovatkin. Rakastan jokaista ikäkautta, jokaista uutta asiaa heissä. Rakastan myös niitä piirteitä, joita huomasin jo vauvaikäisenä ja jotka ovat säilyneet tähän päivään asti. Lapsi on parhaimmillaan aina.
Iän(kin) hyväksyminen vaatii sisäistä rauhaa ja tasapainoa. On monia, jotka eivät hyväksy vanhenemistaan ja niitä, jotka kaksikymppisinä luulevat tietävänsä kaiken elämästä. Balanssin löytäminen ja elämän pohtiminen vapauttaa valtavasti energiaa tyytyväisenä elämiseen ja hyväksymiseen. En voi olla hehkuttamatta terapian vaikutusta elämääni. On usein sellainen olo, että tekisi mieli halata koko maailmaa ja puhaltaa kaikkien pipit pois. Jos edes joku ihminen on saanut minun elämästäni ponnetta parantaa omaansa, olen enemmän kuin iloinen. Toivoisin kaikille samaa oloa; onnea ja sisäistä rauhaa. Ehkäpä kokemuksista kirjoittaminen on minun tapani halata maailmaa edes vähäsen.
torstai 1. elokuuta 2013
Sukulaisuus- velka, velvollisuus vai valinta?
Velka
Tiedän sanomattakin, mitä minun isäni ajattelee. Hän ajattelee kaiken velkana. Kaiken hyvän, mitä hän minulle tekee, on jotain, minkä voi pyytää takaisin. Minä en ajattele niin. Minä teen hyviä asioita, koska minusta tuntuu hyvältä, jos voin auttaa. Onneksi ahneus,moraalittomuus ja hyväksikäyttö eivät periydy.
En ole kenellekkään velkaa elämääni. Minä olin haluttu lapsi ja synnyin tähän maailmaan. Minun ansioni ovat omia aikaansaannoksia. Minun maailmankatsomukseni-ihme kyllä- kasvanut normaaliksi. Ainoa asia, mitä olen isältäni olen oppinut, on se, miten minä en elämääni halua elää. Isäni on kuvitellut, että kasvatus on sitä, että ei kuunnella toista ja komennetaan lasta, kuin hän olisi omaisuutta. Sitten kun oma lapsi lisääntyy, otetaan innolla valokuvia ja syötetään se täyteen karkkia. Lapsi voi kävellä vaikka moottorisahan päällä, eihän sitä nyt tarvitse vahtia. Lapset pärjää, vaikka isoisä olisi kännissä, sillä eihän lapsi pientä kekkulia huomaa. Lastenlapset ovat näyttelyesineitä, saavutuksia. Tytärtä voi ämmitellä, kutsua melkein huoraksi, kun se itsekäs tyttö vie häneltä vävypojan. Mitäpä tyttären onnellisuudesta,hänhän vaan jakelee itseään muille miehille. Sikamaista.
Velvollisuus
Entinen sanoi minulle, ettei minun pitäisi antaa katkeruuteni viedä lapsilta suhdetta isovanhempaan. Meinasin kiehua raivosta. Kyllä lapset isoisäänsä tapaavat, rajatusti. On pakko rajata tapaamista päihteidenkäyttäjän kanssa. Sanoin Entiselle, että minun ensisijainen tehtäväni on suojella lapsiani parhaaksi näkemälläni tavalla. Kumpi on pahempi: muisto kännisestä isoisästä vai ei muistoa ollenkaan?
Minä en näe velvollisuutenani elää elämääni sillä tavalla, että huonot ihmiset korjaavat huonolla käytöksellään hyvän hedelmät. Minun velvollisuuteni on elää omaa elämääni hyvin ja yrittää tehdä lapsille hyvää elämää. Sen verran minussa on taisteluhenkeä, etten rupea nuolemaan lyövää kättä. Minä en tarvitse hyväksyntää ihmisiltä, jotka eivät minua hyväksy.
Valinta
Minä olen valinnut tieni. Minä olen Vella Ylpeys, Vella Ilkimys, Vella Petturi, joka ei hymyile nätisti kaikille ja ole hiljaa. En enää nöyristele ja se on pöyristyttävän törkeää. Tavoitella nyt omaa onneaan, hyvänen aika! Ajatella nyt, että elämästä voi saada irti vaikka mitä hyvää, jos näkee vaivaa. Kuinka ylpeilevää! Olen valinnut hajuraon ihmisiin, sukulaisiin, jotka asenteillaan imevät minusta vaan voimat pois. En ole enää se, joka pohjattomasti kuuntelee ja ymmärtää, vaan jättää vastaamasta puhelimeen, jos ei kiinnosta puhua. Oman polun valinnalla näkee ainakin sen, kuka oikeasti seuraa rinnalla. Minä haluan katsoa eteenpäin, enkä sukuni tavoin kellua menneisyyden myrkyissä voivotellen. Jos se vaatii tämän yksinäisyyden, vaatikoon. Olen minä ennekin selvinnyt elämästäni yksin, nyt olen vaan menossa oikeaan suuntaan.
Onneksi pääsen pian terapiaan päästelemään höyryjä. Toisekseen, jotenkin tuntuu, etten pärjää yhdenkään elämäni miehen kanssa. Mutta se onkin jo toinen tarina se.
Tiedän sanomattakin, mitä minun isäni ajattelee. Hän ajattelee kaiken velkana. Kaiken hyvän, mitä hän minulle tekee, on jotain, minkä voi pyytää takaisin. Minä en ajattele niin. Minä teen hyviä asioita, koska minusta tuntuu hyvältä, jos voin auttaa. Onneksi ahneus,moraalittomuus ja hyväksikäyttö eivät periydy.
En ole kenellekkään velkaa elämääni. Minä olin haluttu lapsi ja synnyin tähän maailmaan. Minun ansioni ovat omia aikaansaannoksia. Minun maailmankatsomukseni-ihme kyllä- kasvanut normaaliksi. Ainoa asia, mitä olen isältäni olen oppinut, on se, miten minä en elämääni halua elää. Isäni on kuvitellut, että kasvatus on sitä, että ei kuunnella toista ja komennetaan lasta, kuin hän olisi omaisuutta. Sitten kun oma lapsi lisääntyy, otetaan innolla valokuvia ja syötetään se täyteen karkkia. Lapsi voi kävellä vaikka moottorisahan päällä, eihän sitä nyt tarvitse vahtia. Lapset pärjää, vaikka isoisä olisi kännissä, sillä eihän lapsi pientä kekkulia huomaa. Lastenlapset ovat näyttelyesineitä, saavutuksia. Tytärtä voi ämmitellä, kutsua melkein huoraksi, kun se itsekäs tyttö vie häneltä vävypojan. Mitäpä tyttären onnellisuudesta,hänhän vaan jakelee itseään muille miehille. Sikamaista.
Velvollisuus
Entinen sanoi minulle, ettei minun pitäisi antaa katkeruuteni viedä lapsilta suhdetta isovanhempaan. Meinasin kiehua raivosta. Kyllä lapset isoisäänsä tapaavat, rajatusti. On pakko rajata tapaamista päihteidenkäyttäjän kanssa. Sanoin Entiselle, että minun ensisijainen tehtäväni on suojella lapsiani parhaaksi näkemälläni tavalla. Kumpi on pahempi: muisto kännisestä isoisästä vai ei muistoa ollenkaan?
Minä en näe velvollisuutenani elää elämääni sillä tavalla, että huonot ihmiset korjaavat huonolla käytöksellään hyvän hedelmät. Minun velvollisuuteni on elää omaa elämääni hyvin ja yrittää tehdä lapsille hyvää elämää. Sen verran minussa on taisteluhenkeä, etten rupea nuolemaan lyövää kättä. Minä en tarvitse hyväksyntää ihmisiltä, jotka eivät minua hyväksy.
Valinta
Minä olen valinnut tieni. Minä olen Vella Ylpeys, Vella Ilkimys, Vella Petturi, joka ei hymyile nätisti kaikille ja ole hiljaa. En enää nöyristele ja se on pöyristyttävän törkeää. Tavoitella nyt omaa onneaan, hyvänen aika! Ajatella nyt, että elämästä voi saada irti vaikka mitä hyvää, jos näkee vaivaa. Kuinka ylpeilevää! Olen valinnut hajuraon ihmisiin, sukulaisiin, jotka asenteillaan imevät minusta vaan voimat pois. En ole enää se, joka pohjattomasti kuuntelee ja ymmärtää, vaan jättää vastaamasta puhelimeen, jos ei kiinnosta puhua. Oman polun valinnalla näkee ainakin sen, kuka oikeasti seuraa rinnalla. Minä haluan katsoa eteenpäin, enkä sukuni tavoin kellua menneisyyden myrkyissä voivotellen. Jos se vaatii tämän yksinäisyyden, vaatikoon. Olen minä ennekin selvinnyt elämästäni yksin, nyt olen vaan menossa oikeaan suuntaan.
Onneksi pääsen pian terapiaan päästelemään höyryjä. Toisekseen, jotenkin tuntuu, etten pärjää yhdenkään elämäni miehen kanssa. Mutta se onkin jo toinen tarina se.
lauantai 27. heinäkuuta 2013
"Enempi on maailmaa, kuin ikkunasta näkyy"
Voiko omena pudota kauas puusta? Määrittääkö syntymäperheemme kokonaan tulevaisuutemme ja elämämme? Olemmeko sidottu siihen maisemaan, mikä lapsuudenkodistamme näkyy?
Minä en halua uskoa siihen, että kohtalomme on sinetöity syntymäkotimme perusteella. Olen uskonut vain taivaan rajaksi jo silloin, kun en sitä osannut selittää. Minä tunsin sen jo pienenä tyttönä: pohjattoman uteliaisuuden ja halun vaikuttaa asioihin, joiden olisi vaan pitänyt antaa olla.
"Vella, sinä mietit liikaa."
"Vella, älä ajattele niin monimutkaisesti."
"Vella, sinulle ei mikään riitä."
"Vella, sellaista se elämä on."
"Vella, joskus pitää vain tyytyä."
Olen miettinyt, miksi minun ajatusmaailmani poikkeaa minulle tarjotusta. Pienenä en lakannut kysymästä: "Miksi?" eikä minua tyydyttänyt vastaus: "No, koska se vaan on niin.". En ole koskaan ymmärtänyt tyytymistä silloin, jos kaipaa muutosta. Vaikka olenhan minäkin joutunut useasti elämässäni tyytymään, mutta silti vannonut taistelevani muutoksen eteen ja aina etsinyt helpotusta edes sille aikakaudelle, kun pitää tyytyä. On vahingollista elää elämää, johon ei ole itse tyytyväinen. Se vie voimat ja saa katkeruuden sisälleen asumaan.
"Ihmiseltä ei voi ottaa pois viimeistä inhimillistä vapautta — vapautta valita oma suhtautumisensa mihin tahansa annetuun tilanteeseen, vapautta valita oma tiensä. " - Viktor Frankl
Minun sukuni on minulle mysteeri, joka koskaan ei tule selviämään. Täynnä masennusta, paniikkihäiriötä, mielisairautta ja alkoholismia. Haluaisin tietää niin paljon enemmän, taustalla lymyilevät asiat, jotka ovat johtaneet näihin kohtaloihin. En saa niihin todennäköisesti vastauksia, mutta yhden päätelmän olen tehnyt kaikista: ne, jotka eivät puhu, sairastuvat sisältäpäin. Heidän menneisyytensä nakertaa heitä sisältäpäin ja näin ollen estää heitä tavoittelemasta hyvää.
"Emme voi muuttaa kaikkea, jonka kohtaamme. Mutta emme voi muuttaa mitään ennen kuin olemme kohdanneet sen." -James Baldwin
Minä olen Vella, se suvun hassu unelmoija, joka haluaa kaikkea. Olen saanut huvittuneita kommentteja tulevaisuudensuunnitelmista. Hymähtelyä siihen suuntaan, että unelmoida saa, mutta eivät ne unelmat kuitenkaan toteudu. Elämä on paskaa ja se siitä. Aion murtaa nämä menneisyyden kahleet ja osoittaa itselleni, että minä voin saavuttaa vielä vaikka mitä, ellen itse asetu itseni tielle. Lähtökohdat ovat erilaiset kuin jollain toisella, mutta ei se tee minusta huonompaa tai asiasta mahdotonta.
"Vähintä mitä voit tehdä elämällesi on miettiä mitä toivot siltä. Ja enintä mitä voit tehdä, on asua sen toivon sisällä. "-Barbara Kingsolver
Sen lisäksi, että haluan olla ylpeä itsestäni ja saavuttaa sen mitä toivon, haluan katsoa eteenpäin. Haluan, ettei lasteni tarvitse kipuilla samoista asioista kuin minä. Haluan istuttaa heihin toivottomuuden sijasta toivon. En halua heidän ajattelevan, ettei joku asia ole mahdollista, vaan niin, että kaikki on mahdollista, jos antaa mahdollisuuden itselleen. Haluan molempien sukujeni kipuketjun katkeavan minuun.
"Olosuhteet eivät tee minusta mitä olen, ne paljastavat, kuka minä olen valinnut olevani." - Wayne W. Dyer
Olemme kaikki syntyneet tiettyyn arvomaailmaan. Olemme imeneet pienestä asti vaikutteita ja niitä on vaikea karistaa. Osa on niin automaattisia, ettemme edes pohdi, ovatko ne omiamme vai opittuja.
Tekee kuitenkin hyvää aika ajoin puhdistaa se mielen komero niistä turhaan lojuvista asenteista.Voi yllättää itsensäkin, miten uudella tavalla asioita voi nähdä.
"On mielenkiintoista, että useimmat ihmiset suunnittelevat lomamatkansa paljon huolellisemmin kuin elämänsä. Ehkä se johtuu siitä, että pakeneminen on helpompaa kuin muuttuminen." -Jim Rohn
Unelmista ei saa luopua, niistä ei pidä luopua. Toiveet ovat mahdollisia, kun päättää niin ja keskittyy niihin. Kukaan ei tuo niitä ovelle valmiissa laatikossa. Konkreettisen unelman toteutumista edeltää nöyryys, kärsivällisyys ja pettyminenkin. Ehkä se onnistuessaan tuntuu juuri siksi niin hyvältä.
"Hän elää uudella tavalla: oikein. "— Endre Ady
Minä en halua uskoa siihen, että kohtalomme on sinetöity syntymäkotimme perusteella. Olen uskonut vain taivaan rajaksi jo silloin, kun en sitä osannut selittää. Minä tunsin sen jo pienenä tyttönä: pohjattoman uteliaisuuden ja halun vaikuttaa asioihin, joiden olisi vaan pitänyt antaa olla.
"Vella, sinä mietit liikaa."
"Vella, älä ajattele niin monimutkaisesti."
"Vella, sinulle ei mikään riitä."
"Vella, sellaista se elämä on."
"Vella, joskus pitää vain tyytyä."
Olen miettinyt, miksi minun ajatusmaailmani poikkeaa minulle tarjotusta. Pienenä en lakannut kysymästä: "Miksi?" eikä minua tyydyttänyt vastaus: "No, koska se vaan on niin.". En ole koskaan ymmärtänyt tyytymistä silloin, jos kaipaa muutosta. Vaikka olenhan minäkin joutunut useasti elämässäni tyytymään, mutta silti vannonut taistelevani muutoksen eteen ja aina etsinyt helpotusta edes sille aikakaudelle, kun pitää tyytyä. On vahingollista elää elämää, johon ei ole itse tyytyväinen. Se vie voimat ja saa katkeruuden sisälleen asumaan.
"Ihmiseltä ei voi ottaa pois viimeistä inhimillistä vapautta — vapautta valita oma suhtautumisensa mihin tahansa annetuun tilanteeseen, vapautta valita oma tiensä. " - Viktor Frankl
Minun sukuni on minulle mysteeri, joka koskaan ei tule selviämään. Täynnä masennusta, paniikkihäiriötä, mielisairautta ja alkoholismia. Haluaisin tietää niin paljon enemmän, taustalla lymyilevät asiat, jotka ovat johtaneet näihin kohtaloihin. En saa niihin todennäköisesti vastauksia, mutta yhden päätelmän olen tehnyt kaikista: ne, jotka eivät puhu, sairastuvat sisältäpäin. Heidän menneisyytensä nakertaa heitä sisältäpäin ja näin ollen estää heitä tavoittelemasta hyvää.
"Emme voi muuttaa kaikkea, jonka kohtaamme. Mutta emme voi muuttaa mitään ennen kuin olemme kohdanneet sen." -James Baldwin
Minä olen Vella, se suvun hassu unelmoija, joka haluaa kaikkea. Olen saanut huvittuneita kommentteja tulevaisuudensuunnitelmista. Hymähtelyä siihen suuntaan, että unelmoida saa, mutta eivät ne unelmat kuitenkaan toteudu. Elämä on paskaa ja se siitä. Aion murtaa nämä menneisyyden kahleet ja osoittaa itselleni, että minä voin saavuttaa vielä vaikka mitä, ellen itse asetu itseni tielle. Lähtökohdat ovat erilaiset kuin jollain toisella, mutta ei se tee minusta huonompaa tai asiasta mahdotonta.
"Vähintä mitä voit tehdä elämällesi on miettiä mitä toivot siltä. Ja enintä mitä voit tehdä, on asua sen toivon sisällä. "-Barbara Kingsolver
Sen lisäksi, että haluan olla ylpeä itsestäni ja saavuttaa sen mitä toivon, haluan katsoa eteenpäin. Haluan, ettei lasteni tarvitse kipuilla samoista asioista kuin minä. Haluan istuttaa heihin toivottomuuden sijasta toivon. En halua heidän ajattelevan, ettei joku asia ole mahdollista, vaan niin, että kaikki on mahdollista, jos antaa mahdollisuuden itselleen. Haluan molempien sukujeni kipuketjun katkeavan minuun.
"Olosuhteet eivät tee minusta mitä olen, ne paljastavat, kuka minä olen valinnut olevani." - Wayne W. Dyer
Olemme kaikki syntyneet tiettyyn arvomaailmaan. Olemme imeneet pienestä asti vaikutteita ja niitä on vaikea karistaa. Osa on niin automaattisia, ettemme edes pohdi, ovatko ne omiamme vai opittuja.
Tekee kuitenkin hyvää aika ajoin puhdistaa se mielen komero niistä turhaan lojuvista asenteista.Voi yllättää itsensäkin, miten uudella tavalla asioita voi nähdä.
"On mielenkiintoista, että useimmat ihmiset suunnittelevat lomamatkansa paljon huolellisemmin kuin elämänsä. Ehkä se johtuu siitä, että pakeneminen on helpompaa kuin muuttuminen." -Jim Rohn
Unelmista ei saa luopua, niistä ei pidä luopua. Toiveet ovat mahdollisia, kun päättää niin ja keskittyy niihin. Kukaan ei tuo niitä ovelle valmiissa laatikossa. Konkreettisen unelman toteutumista edeltää nöyryys, kärsivällisyys ja pettyminenkin. Ehkä se onnistuessaan tuntuu juuri siksi niin hyvältä.
"Hän elää uudella tavalla: oikein. "— Endre Ady
torstai 25. heinäkuuta 2013
Sairastuttavat ihmissuhteet
Juuri kun minusta tuntuu, että olen iloinen ja energinen, soi puhelin. Isä soittaa. Hän soittaa kertoakseen, että ajoi meidän ohitsemme naapurin perheen kanssa. Oikeastaan hän kertoo siinä samalla, kuinka hän joutuu mennä naapureiden kanssa, koska hänen kiittämättömät lapsensa eivät halua viettää hänen kanssaan aikaa, vaikka hän on niin hyvä ihminen. Hän sanoo tuon kaiken sanomatta yhtään mitään. Tämän ajatuksen, kuten muutkin rivien välistä vihjailut, olen oppinut lukemaan vuosien aikana.
Hän yrittää ruinata meitä kylään. Minä alan puhumaan autoni huollosta. Hän sanoo, että on se auto hyvä saada kuntoon, kun minä lähden opiskelemaan. Isä sanoo sen lauseen äänellä, joka jää kaikumaan korviini. Se on äänensävy, jolla esitetään välittävää isää. Häntä ei oikeasti kiinnosta, saanko minä auton kuntoon tai pääsenkö sillä kouluun. Se asia ei liity mitenkään häneen, joten sillä ei ole hänelle merkitystä. Sitä on vaikea selittää, mutta sen ymmärtää sellainen, jolla on samanlainen ihminen lähipiirissä. Välittävät sanat ovat ulkoaopeteltuja, eikä niistä jää koskaan sellainen tunne, että tuo tarkoitti sitä tosissaan. Siitä puuttuu jotain- aitous, välittäminen.
Minä lupaan pitkin hampain tulla lasten kanssa käymään, mutta oikeastaan vain siksi, että lapset tapaavat serkkunsa. Isä kertoo tekevänänsä soppaa, pitää syödä, soppaa, hän tekee soppaa. En oikein tajua hänen pakkomielteistä jauhamistaan sopasta- hän voisi kysyä vaikka, mitä lapset haluaisivat syödä. Mutta hän jauhaa sopasta varmaan kymmenen kertaa puhelun aikana. Haluan vaan lopettaa puhelun, sillä tuntuu siltä, kun hän imisi minusta energiaa pois pillillä.
Loppuhuipennukseksi hän huokaa puhelimeen, että hänellä on niin ikävä lapsia, niitä sinun pikkuisia.
Voin melkein kuulla, miten hän tiristää kyyneltä puhelimen toisessa päässä. Minä en tiedä, pitäisikö minun kirkua raivosta, haistattaa paskat, nauraa räkäisesti vai sulkea puhelin. Tämä on yhtä näytelmää, jossa yleisönä toimii naapurin perhe. Todellisuudessa hän ei välitä lapsistani, eikä kuuntele mitä heillä on asiaa. Hän ylistää vain poikalapsia ja tunkee lapset täyteen karkkia, siinä se. Ja ottaa toki valokuvia, joita voi näytellä kaikille ja kertoa satuja.
Minusta tuntuu, etten ikinä pääse tästä raivosta. En voi päästä siitä, koska en saa vastauksiini kysymyksiini. Saan vaan valheita. Ehkä minä joskus saan rauhan tämän asian suhteen, kun löydän omat vastaukseni. Sitten joskus.
Olen pahoillani vihamielisestä kirjoituksestani. Minua niin turhauttaa, sillä tämä asia ei positiiviseksi muutu, vaikka seisoisin päälläni ja kävelisin Andeille. Minä en voi sairasta ihmistä parantaa. Minulla ei ole mitään muuta mahdollisuutta, kuin suojautua siltä ja kestää omat epäoikeudenmukaisuuden tunteeni.
Mitä tapahtuu kattilalle, joka lämpenee kansi päällään? Se kiehuu yli. Niin teen minäkin, tässä asiassa.
Hän yrittää ruinata meitä kylään. Minä alan puhumaan autoni huollosta. Hän sanoo, että on se auto hyvä saada kuntoon, kun minä lähden opiskelemaan. Isä sanoo sen lauseen äänellä, joka jää kaikumaan korviini. Se on äänensävy, jolla esitetään välittävää isää. Häntä ei oikeasti kiinnosta, saanko minä auton kuntoon tai pääsenkö sillä kouluun. Se asia ei liity mitenkään häneen, joten sillä ei ole hänelle merkitystä. Sitä on vaikea selittää, mutta sen ymmärtää sellainen, jolla on samanlainen ihminen lähipiirissä. Välittävät sanat ovat ulkoaopeteltuja, eikä niistä jää koskaan sellainen tunne, että tuo tarkoitti sitä tosissaan. Siitä puuttuu jotain- aitous, välittäminen.
Minä lupaan pitkin hampain tulla lasten kanssa käymään, mutta oikeastaan vain siksi, että lapset tapaavat serkkunsa. Isä kertoo tekevänänsä soppaa, pitää syödä, soppaa, hän tekee soppaa. En oikein tajua hänen pakkomielteistä jauhamistaan sopasta- hän voisi kysyä vaikka, mitä lapset haluaisivat syödä. Mutta hän jauhaa sopasta varmaan kymmenen kertaa puhelun aikana. Haluan vaan lopettaa puhelun, sillä tuntuu siltä, kun hän imisi minusta energiaa pois pillillä.
Loppuhuipennukseksi hän huokaa puhelimeen, että hänellä on niin ikävä lapsia, niitä sinun pikkuisia.
Voin melkein kuulla, miten hän tiristää kyyneltä puhelimen toisessa päässä. Minä en tiedä, pitäisikö minun kirkua raivosta, haistattaa paskat, nauraa räkäisesti vai sulkea puhelin. Tämä on yhtä näytelmää, jossa yleisönä toimii naapurin perhe. Todellisuudessa hän ei välitä lapsistani, eikä kuuntele mitä heillä on asiaa. Hän ylistää vain poikalapsia ja tunkee lapset täyteen karkkia, siinä se. Ja ottaa toki valokuvia, joita voi näytellä kaikille ja kertoa satuja.
Minusta tuntuu, etten ikinä pääse tästä raivosta. En voi päästä siitä, koska en saa vastauksiini kysymyksiini. Saan vaan valheita. Ehkä minä joskus saan rauhan tämän asian suhteen, kun löydän omat vastaukseni. Sitten joskus.
Olen pahoillani vihamielisestä kirjoituksestani. Minua niin turhauttaa, sillä tämä asia ei positiiviseksi muutu, vaikka seisoisin päälläni ja kävelisin Andeille. Minä en voi sairasta ihmistä parantaa. Minulla ei ole mitään muuta mahdollisuutta, kuin suojautua siltä ja kestää omat epäoikeudenmukaisuuden tunteeni.
Mitä tapahtuu kattilalle, joka lämpenee kansi päällään? Se kiehuu yli. Niin teen minäkin, tässä asiassa.
keskiviikko 10. heinäkuuta 2013
Paha äitipuoli
Jennifer Lauckin Siipirikko- kirjaan törmätessäni, iski päähäni rekkalavallinen muistoja En uskaltanut avata kirjan kantta, vaikka olen lukenut sen varmaan kymmenen kertaa. Mikään kirja ei ole ikinä itkettänyt minua niin paljon, sillä toisinaan sitä lukiessa tuntui, kun joku olisi kurkistanut minun elämääni. Mikään fiktiivinen teksti ei ole tuonut minussa pintaan niin hillitöntä tuskaa, kun edellämainittu kirja.
Otetaanpa ajassa taaksenpäin ja muistellaan sieltä täältä:
*Vanhempieni erosta on kulunut neljä kuukautta ja äitini kuolemasta vajaa kaksi kuukautta. Isä esittelee meille uuden naisystävänsä. En muista ensimmäistä kohtaamista, vaikka kuinka pinnistelen. Se on vaan musta aukko mielessäni.
*Ensimmäinen muistikuvani on meidän vanhassa kodissa, kun tämä uusi nainen on ollut meillä yötä. Meidän kodissa, minun äitini makuuhuoneessa. Minusta tuntuu, ettei äitini ole vielä lähtenyt kodistamme kokonaan ja kaikki tämä on vaan epäsopivaa.
* Hänellä on syntymäpäivä. En tiedä miksi, mutta minä poljen pyörällä lähimpään kukkakauppaan ja ostan hänelle ruusun. Kun vien kukan hänelle, hän katsoo minua oudosti, kuin minussa olisi vikaa. Kadun ostostani jälkeenpäin.
*Jotenkin ymmärrän, ettei hän voi sietää minua. Teen mitä vain, niin teen väärin.
*Me käymme katsomassa yhteistä taloa. Onneksi emme koskaan muuta samaan kotiin. Muutamme vierekkäisiin taloihin ja muistelen isäni perustelleen sitä sillä, että minä en tule toimeen hänen puolisonsa kanssa. Koulumatkani pitenee ja joudun kulkemaan kahdella eri bussilla ja joudun asumaan pois kavereitteni luota.
*Isä soittaa ja kertoo menevänsä naimisiin. Minä sanon, etten hyväksy sitä.
*Olemme lomamatkalla. Rasvaan itseäni tiheästi, koska olen kerran palanut pahasti. Äitipuoli tiuskaisee minua lopettamaan rasvalla läträyksen, mutten tottele. Hän palaa pahasti.
Samalla lomamatkalla hän syyttää minua ruuan syömisestä (jota en oikeasti ole syönyt). Isä puolustaa minua kerrankin. Samalla matkalla etsimme pusikoista sormusta, jonka äitipuoli heitti raivospäissään pihalle. Isä itkee ja on kännissä. Hän tukeutuu 14-vuotiaaseen Vellaan sydänsuruissaan.
*On joulu. Tunnelma on kaikkea muuta kuin tervetullut. Äitipuoli hyrisee ilosta omille lapsilleen. Hän raivostuu, kun minä syön pipareita ennen ruokaa. Olen 15-vuotias.
*Tulen yökylään isäni ja äitipuolen kotiin. En ole koskaan tervetullut. Äitipuoli saa yhtäkkiä kohtauksen ja huutaa minun ja veljeni olevan huonostikäyttäytyvimpiä lapsia, joita hän on ikinä tavannut. Muitakin solvauksia tulee, en muista mitä. Pyydän isääni viemään minut kotiin. Hän ei voi ajaa, koska on kännissä.
*Kun olen muuttanut omilleni ja näen välillä isääni, luulen, että hän tapaa minua salaa.
*Kun alan odottamaan uudestaan lasta, äitipuoli kysyy isältäni, että etteikö hänen tyttärensä osaa käyttää ehkäisyä.
Nyt on suljettava huutavien vääryksien kansi ja vedettävä henkeä.
Otetaanpa ajassa taaksenpäin ja muistellaan sieltä täältä:
*Vanhempieni erosta on kulunut neljä kuukautta ja äitini kuolemasta vajaa kaksi kuukautta. Isä esittelee meille uuden naisystävänsä. En muista ensimmäistä kohtaamista, vaikka kuinka pinnistelen. Se on vaan musta aukko mielessäni.
*Ensimmäinen muistikuvani on meidän vanhassa kodissa, kun tämä uusi nainen on ollut meillä yötä. Meidän kodissa, minun äitini makuuhuoneessa. Minusta tuntuu, ettei äitini ole vielä lähtenyt kodistamme kokonaan ja kaikki tämä on vaan epäsopivaa.
* Hänellä on syntymäpäivä. En tiedä miksi, mutta minä poljen pyörällä lähimpään kukkakauppaan ja ostan hänelle ruusun. Kun vien kukan hänelle, hän katsoo minua oudosti, kuin minussa olisi vikaa. Kadun ostostani jälkeenpäin.
*Jotenkin ymmärrän, ettei hän voi sietää minua. Teen mitä vain, niin teen väärin.
*Me käymme katsomassa yhteistä taloa. Onneksi emme koskaan muuta samaan kotiin. Muutamme vierekkäisiin taloihin ja muistelen isäni perustelleen sitä sillä, että minä en tule toimeen hänen puolisonsa kanssa. Koulumatkani pitenee ja joudun kulkemaan kahdella eri bussilla ja joudun asumaan pois kavereitteni luota.
*Isä soittaa ja kertoo menevänsä naimisiin. Minä sanon, etten hyväksy sitä.
*Olemme lomamatkalla. Rasvaan itseäni tiheästi, koska olen kerran palanut pahasti. Äitipuoli tiuskaisee minua lopettamaan rasvalla läträyksen, mutten tottele. Hän palaa pahasti.
Samalla lomamatkalla hän syyttää minua ruuan syömisestä (jota en oikeasti ole syönyt). Isä puolustaa minua kerrankin. Samalla matkalla etsimme pusikoista sormusta, jonka äitipuoli heitti raivospäissään pihalle. Isä itkee ja on kännissä. Hän tukeutuu 14-vuotiaaseen Vellaan sydänsuruissaan.
*On joulu. Tunnelma on kaikkea muuta kuin tervetullut. Äitipuoli hyrisee ilosta omille lapsilleen. Hän raivostuu, kun minä syön pipareita ennen ruokaa. Olen 15-vuotias.
*Tulen yökylään isäni ja äitipuolen kotiin. En ole koskaan tervetullut. Äitipuoli saa yhtäkkiä kohtauksen ja huutaa minun ja veljeni olevan huonostikäyttäytyvimpiä lapsia, joita hän on ikinä tavannut. Muitakin solvauksia tulee, en muista mitä. Pyydän isääni viemään minut kotiin. Hän ei voi ajaa, koska on kännissä.
*Kun olen muuttanut omilleni ja näen välillä isääni, luulen, että hän tapaa minua salaa.
*Kun alan odottamaan uudestaan lasta, äitipuoli kysyy isältäni, että etteikö hänen tyttärensä osaa käyttää ehkäisyä.
Nyt on suljettava huutavien vääryksien kansi ja vedettävä henkeä.
keskiviikko 19. kesäkuuta 2013
Minuuden raja-aidat
Rajat, mitä ne ovat? Minun rajat, minun perheeni rajat, rajat ystäviin. Näkymättömät, mutta elämään vaikuttavat aidanseipäät, jotka parhaassa tapauksessa tuovat turvaa ja poistavat stressiä. Kaikki tarvitsevat jonkin verran rajoja; niiden tarve ei vähene, vaikka kasvetaan aikuisiksi.
Nyt kun olen käsitellyt pitkään tätä aihetta terapiassa, olen oppinut huomaamaan ympärillä, miten vaikeaa ihmisten on pitää omia rajojaan toisiin ihmisiin nähden ja kuinka paljon muutkin tästä ongelmasta kärsivät. Aikuisena on niin moniin asiaan velvoitettu, ettei aina tajua sitä, että niihin rajoihin on oikeus. Jokainen saa ja jokaisen pitääkin laittaa stoppi asioille/ihmisille, jotka vievät voimaa muulta elämältä.
Olen itse virheellisesti ajatellut, että joko pitää vaan sietää asioita tai vaihtoehtoisesti laittaa välit poikki ongelmia tuottavaan yksilöön. Nyt ole kehittänyt välimuotoa eli rajoitettua yhteydenpitoa lähinnä sukulaisiini. Voin kuunnella, vaihtaa kuulumisia ja ehkä tavata, mutta minun ehdoillani. Jos minua ei huvita, en vastaa puhelimeen, jos en jaksa soittaa takaisin, en soita. Jos ihmiset ajattelevat minun tämän takia olevan töykeä, niin sitten olen sitä. Minä elän omaa elämääni.
Katson sukuani, joka on täynnä pahoinvoivia ihmisiä; suurimpana näkynä näen alkoholismin, masennuksen ja katkeruuden. He huokuvat pahaa oloa, johon minä olen tietämättäni reagoinut aina. Minua on aina ahdistanut se vellominen, negatiivisten asioiden jauhaminen ja yleisesti kaikkien huulilla oleva vitutus, joka ei kerro sen kummemmin kenenkään olosta. Välillä jopa nauretaan sitä, kuinka perseestä asiat ovat. Terapiathan ovat perseestä, niin kuin kaikki muukin apu. Lääkkeitä voidaan syödä, mutta mitään muuta ei olla valmiita tekemään. Mitään ei tapahdu, ei ole liikettä mihinkään, ei kohti parempaa. Tämä on ahdistanut minua, joka olen pienestä asti miettinyt, miksei kukaan yritä muuttaa asioita. Kukaan ei ole antanut eväitä ja minä olen elänyt siinä onnettomuuden saastepilvessä vailla ymmärrystä irrottautua ja alkaa aktiivisesti etsiä sitä omaa tietä.
Vihdoin olen päässyt jyvällä onnellisuudesta, minun omasta elämäntiestäni. Olen ottanut etäisyyttä, etenkin isääni.Selkeän välin sille, että hän eläköön omaa polkuaan ja minä omaani. Hän valitkoon alkoholin ilmiöineen päivineen, mutta minua hän ei siihen liemeen enää saa.Me voimme pitää yhteyttä, mutta meidän elämämme eivät kohtaa ja elä yhdessä, niin kuin hän kuvitteli tapahtuvan.
Tuntuu siltä, että kun saavuttaa tietynlaisen energiavaraston ja löytää onnellisuuden avaimet omaan elämäänsä, niin heti tulee innostuneita osingoille. Tällaiset energiasyöpöt ihmiset näkevät tilaisuutensa tulleen ja ovat pillit kourassa imemässä kaiken itselleen. Ongelma on siinä, etteivät he tule onnellisiksi imemällä sitä toisilta, vaan heidän pitäisi löytää oma sisäinen onnellisuutensa. Eivät he muilta varastamalla tule täyteen. Tai sillä, että kippaavat oman pahan painolastinsa toisten päälle ja keräävät sitä itse sisäänsä yhä uudelleen ja uudelleen.
Tässä vaiheessa minä heräsin niiden rajojen tärkeydelle. Minä olen tajunnut sen, mikä tekee minut onnelliseksi ja hyvinvoivaksi. Nyt tarvitsen sille kaikelle suojan, että saan pidettyä sitä hyvää niille ihmisille, joille se kuuluu. Miksi antaisin sitä niille, jotka saavat minut voimaan pahoin? Niille, jotka pelkästään vaan ottavat, mutta eivät anna mitään tilalle?
Minulla on tämä yksi elämä, joka on liian arvokas tuhlattavaksi. Minä valitsen ne ihmiset, joiden kanssa haluan sen viettää, joita haluan rakastaa, auttaa, hoitaa ja kasvattaa. Haluan voida hyvin ja tehdä sen eteen töitä. Haluan antaa rakkautta ja hyvää niille ihmisille, jotka antavat sitä takaisin, eivätkä käytä sitä väärin ja itsekkäästi. Olen luonut näkymättömän suojan onnelle ja rakkaudelle ja sen yli ei astuta ilman lupaa. Minä puolustan sitä viimeiseen asti, niin kuin mikä tahansa eläinmaailman äiti tekisi.
Nyt kun olen käsitellyt pitkään tätä aihetta terapiassa, olen oppinut huomaamaan ympärillä, miten vaikeaa ihmisten on pitää omia rajojaan toisiin ihmisiin nähden ja kuinka paljon muutkin tästä ongelmasta kärsivät. Aikuisena on niin moniin asiaan velvoitettu, ettei aina tajua sitä, että niihin rajoihin on oikeus. Jokainen saa ja jokaisen pitääkin laittaa stoppi asioille/ihmisille, jotka vievät voimaa muulta elämältä.
Olen itse virheellisesti ajatellut, että joko pitää vaan sietää asioita tai vaihtoehtoisesti laittaa välit poikki ongelmia tuottavaan yksilöön. Nyt ole kehittänyt välimuotoa eli rajoitettua yhteydenpitoa lähinnä sukulaisiini. Voin kuunnella, vaihtaa kuulumisia ja ehkä tavata, mutta minun ehdoillani. Jos minua ei huvita, en vastaa puhelimeen, jos en jaksa soittaa takaisin, en soita. Jos ihmiset ajattelevat minun tämän takia olevan töykeä, niin sitten olen sitä. Minä elän omaa elämääni.
Katson sukuani, joka on täynnä pahoinvoivia ihmisiä; suurimpana näkynä näen alkoholismin, masennuksen ja katkeruuden. He huokuvat pahaa oloa, johon minä olen tietämättäni reagoinut aina. Minua on aina ahdistanut se vellominen, negatiivisten asioiden jauhaminen ja yleisesti kaikkien huulilla oleva vitutus, joka ei kerro sen kummemmin kenenkään olosta. Välillä jopa nauretaan sitä, kuinka perseestä asiat ovat. Terapiathan ovat perseestä, niin kuin kaikki muukin apu. Lääkkeitä voidaan syödä, mutta mitään muuta ei olla valmiita tekemään. Mitään ei tapahdu, ei ole liikettä mihinkään, ei kohti parempaa. Tämä on ahdistanut minua, joka olen pienestä asti miettinyt, miksei kukaan yritä muuttaa asioita. Kukaan ei ole antanut eväitä ja minä olen elänyt siinä onnettomuuden saastepilvessä vailla ymmärrystä irrottautua ja alkaa aktiivisesti etsiä sitä omaa tietä.
Vihdoin olen päässyt jyvällä onnellisuudesta, minun omasta elämäntiestäni. Olen ottanut etäisyyttä, etenkin isääni.Selkeän välin sille, että hän eläköön omaa polkuaan ja minä omaani. Hän valitkoon alkoholin ilmiöineen päivineen, mutta minua hän ei siihen liemeen enää saa.Me voimme pitää yhteyttä, mutta meidän elämämme eivät kohtaa ja elä yhdessä, niin kuin hän kuvitteli tapahtuvan.
Tuntuu siltä, että kun saavuttaa tietynlaisen energiavaraston ja löytää onnellisuuden avaimet omaan elämäänsä, niin heti tulee innostuneita osingoille. Tällaiset energiasyöpöt ihmiset näkevät tilaisuutensa tulleen ja ovat pillit kourassa imemässä kaiken itselleen. Ongelma on siinä, etteivät he tule onnellisiksi imemällä sitä toisilta, vaan heidän pitäisi löytää oma sisäinen onnellisuutensa. Eivät he muilta varastamalla tule täyteen. Tai sillä, että kippaavat oman pahan painolastinsa toisten päälle ja keräävät sitä itse sisäänsä yhä uudelleen ja uudelleen.
Tässä vaiheessa minä heräsin niiden rajojen tärkeydelle. Minä olen tajunnut sen, mikä tekee minut onnelliseksi ja hyvinvoivaksi. Nyt tarvitsen sille kaikelle suojan, että saan pidettyä sitä hyvää niille ihmisille, joille se kuuluu. Miksi antaisin sitä niille, jotka saavat minut voimaan pahoin? Niille, jotka pelkästään vaan ottavat, mutta eivät anna mitään tilalle?
Minulla on tämä yksi elämä, joka on liian arvokas tuhlattavaksi. Minä valitsen ne ihmiset, joiden kanssa haluan sen viettää, joita haluan rakastaa, auttaa, hoitaa ja kasvattaa. Haluan voida hyvin ja tehdä sen eteen töitä. Haluan antaa rakkautta ja hyvää niille ihmisille, jotka antavat sitä takaisin, eivätkä käytä sitä väärin ja itsekkäästi. Olen luonut näkymättömän suojan onnelle ja rakkaudelle ja sen yli ei astuta ilman lupaa. Minä puolustan sitä viimeiseen asti, niin kuin mikä tahansa eläinmaailman äiti tekisi.
Väsymyksen pysäkki
Pari päivää jäytänyt olo iski tänään päälle. Tunsin pohjatonta väsymystä, enkä millään olisi jaksanut lähteä viimeiselle ryhmäterapiakäynnille. En oikein tiennyt mitä tunsin.
Viimeaikoina on tapahtunut uusia ja jännittäviä asioita.Epävarmuus syksyn osalta on ohi ja olen iloinen siitä. Entisellä tapahtuu onnellisia asioita. Minä olen saanut tavata ystäviä ja viettää hauskoja hetkiä. Olen myös onnellinen Erityismiehen kanssa. Ehkä vaan nyt on paljon uusia, sulateltavia asioita, että se vie jollain tasolla energiaa.
Viimeinen terapiakerta meni kerratessa vanhoja juttuja ja minulle tuli huono olo. Yritin tavoittaa oloni syitä, mutta en keksinyt muuta, kuin jännityksen purkautumisen, johon minä reagoin kropallani voimakkaasti. Olo helpottui kyllä, kun kukaan ei tehnyt siitä suurta numeroa.
Ryhmästä jäi hyvä tunne ja siinä olo on auttanut minua valtavasti. Nyt tuntui tosiaan siltä, että on aika jatkaa eteenpäin.
Yksi syy olotilalleni on uskoakseni se, että minun tekisi mieli pitää jonkinlainen terapiatauko. Minä en jaksaisi nyt tähän putkeen aloittaa yksilöterapiaa, vaan odottaa hetken aikaa. Minä kuitenkin tapaan kerran kuukaudessa terapeuttiani, jota olen tavannut jo vuoden, ja käyn myös Entisen kanssa asioita läpi terapiassa. Tällä hetkellä se on tarpeeksi ja siihen lisäksi vielä uusi terapasuhde olisi liikaa, vaikka se tarkottaisi muiden terapiasuhteiden lopettamista. Suurempi kuormitus olisi tällä hetkellä aloittaa jotain uutta.
Olen nukkunut kaksi yötä melkein kellon ympäri, enkä juuri koskaan tee niin. Kroppa kertoo minulle, että nyt pitää antaa ajatusten levätä jatkuvalta analysoinnilta.Menneisyys ei karkaa mihinkään. Alkakoon siis ajatusten ansaittu kesäloma.
Viimeaikoina on tapahtunut uusia ja jännittäviä asioita.Epävarmuus syksyn osalta on ohi ja olen iloinen siitä. Entisellä tapahtuu onnellisia asioita. Minä olen saanut tavata ystäviä ja viettää hauskoja hetkiä. Olen myös onnellinen Erityismiehen kanssa. Ehkä vaan nyt on paljon uusia, sulateltavia asioita, että se vie jollain tasolla energiaa.
Viimeinen terapiakerta meni kerratessa vanhoja juttuja ja minulle tuli huono olo. Yritin tavoittaa oloni syitä, mutta en keksinyt muuta, kuin jännityksen purkautumisen, johon minä reagoin kropallani voimakkaasti. Olo helpottui kyllä, kun kukaan ei tehnyt siitä suurta numeroa.
Ryhmästä jäi hyvä tunne ja siinä olo on auttanut minua valtavasti. Nyt tuntui tosiaan siltä, että on aika jatkaa eteenpäin.
Yksi syy olotilalleni on uskoakseni se, että minun tekisi mieli pitää jonkinlainen terapiatauko. Minä en jaksaisi nyt tähän putkeen aloittaa yksilöterapiaa, vaan odottaa hetken aikaa. Minä kuitenkin tapaan kerran kuukaudessa terapeuttiani, jota olen tavannut jo vuoden, ja käyn myös Entisen kanssa asioita läpi terapiassa. Tällä hetkellä se on tarpeeksi ja siihen lisäksi vielä uusi terapasuhde olisi liikaa, vaikka se tarkottaisi muiden terapiasuhteiden lopettamista. Suurempi kuormitus olisi tällä hetkellä aloittaa jotain uutta.
Olen nukkunut kaksi yötä melkein kellon ympäri, enkä juuri koskaan tee niin. Kroppa kertoo minulle, että nyt pitää antaa ajatusten levätä jatkuvalta analysoinnilta.Menneisyys ei karkaa mihinkään. Alkakoon siis ajatusten ansaittu kesäloma.
lauantai 8. kesäkuuta 2013
Tuntuu ihanalta iloita
Jotenkin kaikki tuntuu vaan helpolta, ihanalta ja huolettomalta. Aika paljon on ajatustyötä tehty, koska tämä olotila on pysyvämpää, kuin pelkät tunteet. Hyvät tunteethan pysyvät vain hetken, mutta nyt tuntuu, että osaan ajatella hyvän olon takaisin. Ajatusten vaikutus on valtava, kun niitä oppii ohjailemaan.
Niissä tilanteissa, kun ennen vanhaan olisin vaipunut negatiiviseen tunnetilaan, pysähdyn. Pysähdyn etsimään asian aurinkoista puolta. En minä huonoja asioita lakaise maton alle, niitä on toki, mutta minä pyrin keskittymään hyviin puoliin. Tämä ei toki tarkoita tyytymistä, jota minä en ole koskaan ymmärtänyt. On eri asia alistua johonkin asiaan, sillä siitä ei seuraa mitään hyvää, vaan ihminen elää ristiriidassa oman halunsa ja tilanteen kanssa.
On eri asia hyväksyä tosiasia, ettei ole tällä hetkellä varaa maailmanympärysmatkaan kuin tyytyä olemaan huonossa suhteessa. Tärkeintä on pitää itsensä liikkeessä, eikä jäädä odottamaan passiivisena jotain, mitä ei koskaan tapahdu. Maailmanympärysmatkalle pääsee, jos ottaa sen itselleen tavoitteeksi ja huonon suhteenkin voi saada hyväksi, jos on valmis tekemään töitä (koskee molempia osapuolia). Jälkimmäisessä on tosin niin monta elementtiä, mitkä pitää saada toimimaan, mutta ei sekään mahdotonta ole, jos halua ja erityisesti ymmärrystä riittää. Ongelmaksi muodostuu se, jos toinen ei ymmärrä toista. Silloin liike parempaa kohti lakkaa, eikä päästä eteenpäin.
Voisin tänäänkin keskittyä huonoihin asioihin: lasten nahisteluun, uloslähtemisen vaivaan, siihen, kuinka inhoan ryppyistä vatsaani bikineissä, mutta en aio tehdä niin. Minä ajattelen, että on mahtavaa pakata eväät ja lähteä rannalle nauttimaan auringosta. Suojaamalla itsensä rasvalla voin nauttia aurinkokylvystä ja saada vitamiinivarastot luonnollisesti täyteen.
Olen huomannut nyt myös sen, miten hyvä mieli minulla tulee luonnon läheisyydessä. Kun tunnen auringon lämmön, kuulen tuulen ja veden äänet tai silloin, kun tuoksuttelen kesäiltaa lenkillä. Luontoterapiaa soisin kaikkien kokeilevan. Se auttaa tosin vain silloin, jos ajattelee aktiivisesti, miten ihmeellistä ja kaunista kaikki on. Jos painaa menemään otsa kurtussa ajatellen miten typerää on yksin pällistellä ulkona, on jo sulkenut itseltään kyvyn nauttia. Pitää olla asioille auki.
Olen vaan löytänyt sen ajatuksen, että onnellisuus alkaa pienistä huomioista. Ilo tulee siitä, että antaa itselleen luvan huomata kaiken. Miksi lapset ovat niin onnellisia ja iloisia? Sen vuoksi, koska he pysähtyvät ihmettelemään ja mietiskelemään pieniäkin asioita. Heidän intonsa lähtee niin pienistä asioista, eivätkä he osaa olla itselleen ankaria epäonnistuessaan. Lapset eivät jaksa velloa katkeruudessa ja negatiivisuudessa.
Muutoksen ei tarvitse tapahtua heti eikä kerralla. Pitää antaa itselleen juuri se oma aika, minkä tarvitsee. Voi aloittaa vaikka siitä, kun tekee mieli valittaa ja murehtia jotain asiaa, että miksi aina antaa sen huonon tunteen vallata? Sen voi noteerata, mutta siitä on hyvä kääntää kelkka kohti ajatuksia, joista tulee parempi mieli.
Tällaisia pohtii nainen, jonka mielestä positiivisuus oli perseestä ja kaikki iloiset ihmiset ällöpositiivisia. Nainen, joka aina valitti kaikesta. Nyt kun olen lähtenyt selvittämään sitä, miksi positiiviset ihmiset ovat niin onnellisia, niin harjoittelen mielelläni itsekin. Nykyään ihmiset, jotka narisevat, toki myös ärsyttävät, mutta saavat aikaan mietteen:
"Miksi asioista on etsimällä etsittävä se pimeä puoli?"
Niissä tilanteissa, kun ennen vanhaan olisin vaipunut negatiiviseen tunnetilaan, pysähdyn. Pysähdyn etsimään asian aurinkoista puolta. En minä huonoja asioita lakaise maton alle, niitä on toki, mutta minä pyrin keskittymään hyviin puoliin. Tämä ei toki tarkoita tyytymistä, jota minä en ole koskaan ymmärtänyt. On eri asia alistua johonkin asiaan, sillä siitä ei seuraa mitään hyvää, vaan ihminen elää ristiriidassa oman halunsa ja tilanteen kanssa.
On eri asia hyväksyä tosiasia, ettei ole tällä hetkellä varaa maailmanympärysmatkaan kuin tyytyä olemaan huonossa suhteessa. Tärkeintä on pitää itsensä liikkeessä, eikä jäädä odottamaan passiivisena jotain, mitä ei koskaan tapahdu. Maailmanympärysmatkalle pääsee, jos ottaa sen itselleen tavoitteeksi ja huonon suhteenkin voi saada hyväksi, jos on valmis tekemään töitä (koskee molempia osapuolia). Jälkimmäisessä on tosin niin monta elementtiä, mitkä pitää saada toimimaan, mutta ei sekään mahdotonta ole, jos halua ja erityisesti ymmärrystä riittää. Ongelmaksi muodostuu se, jos toinen ei ymmärrä toista. Silloin liike parempaa kohti lakkaa, eikä päästä eteenpäin.
Voisin tänäänkin keskittyä huonoihin asioihin: lasten nahisteluun, uloslähtemisen vaivaan, siihen, kuinka inhoan ryppyistä vatsaani bikineissä, mutta en aio tehdä niin. Minä ajattelen, että on mahtavaa pakata eväät ja lähteä rannalle nauttimaan auringosta. Suojaamalla itsensä rasvalla voin nauttia aurinkokylvystä ja saada vitamiinivarastot luonnollisesti täyteen.
Olen huomannut nyt myös sen, miten hyvä mieli minulla tulee luonnon läheisyydessä. Kun tunnen auringon lämmön, kuulen tuulen ja veden äänet tai silloin, kun tuoksuttelen kesäiltaa lenkillä. Luontoterapiaa soisin kaikkien kokeilevan. Se auttaa tosin vain silloin, jos ajattelee aktiivisesti, miten ihmeellistä ja kaunista kaikki on. Jos painaa menemään otsa kurtussa ajatellen miten typerää on yksin pällistellä ulkona, on jo sulkenut itseltään kyvyn nauttia. Pitää olla asioille auki.
Olen vaan löytänyt sen ajatuksen, että onnellisuus alkaa pienistä huomioista. Ilo tulee siitä, että antaa itselleen luvan huomata kaiken. Miksi lapset ovat niin onnellisia ja iloisia? Sen vuoksi, koska he pysähtyvät ihmettelemään ja mietiskelemään pieniäkin asioita. Heidän intonsa lähtee niin pienistä asioista, eivätkä he osaa olla itselleen ankaria epäonnistuessaan. Lapset eivät jaksa velloa katkeruudessa ja negatiivisuudessa.
Muutoksen ei tarvitse tapahtua heti eikä kerralla. Pitää antaa itselleen juuri se oma aika, minkä tarvitsee. Voi aloittaa vaikka siitä, kun tekee mieli valittaa ja murehtia jotain asiaa, että miksi aina antaa sen huonon tunteen vallata? Sen voi noteerata, mutta siitä on hyvä kääntää kelkka kohti ajatuksia, joista tulee parempi mieli.
Tällaisia pohtii nainen, jonka mielestä positiivisuus oli perseestä ja kaikki iloiset ihmiset ällöpositiivisia. Nainen, joka aina valitti kaikesta. Nyt kun olen lähtenyt selvittämään sitä, miksi positiiviset ihmiset ovat niin onnellisia, niin harjoittelen mielelläni itsekin. Nykyään ihmiset, jotka narisevat, toki myös ärsyttävät, mutta saavat aikaan mietteen:
"Miksi asioista on etsimällä etsittävä se pimeä puoli?"
torstai 16. toukokuuta 2013
Masentuneen aistit
Muistan pari kesää sitten, miten aurinko ja lämpö eivät tuntuneet miltään. Tuntoaistit toimivat vasta silloin, kun hiki virtasi tai tuntui muuten vaan inhottavalta. Inhottava kuvaakin senaikaista olotilaa: sisältä niin solmussa, että kuristuu. Tuntuu, että tuntee kaiken eikä tunne yhtään mitään. Vaikka joku olisi tullut ja lyönyt nyrkillä naamaan, en olisi tuntenut terävää ja todellista kipua. Tunnetilaa valtasivat puutumus, turtuneisuus, voimattomuus- kuin joku olisi imenyt minusta viimeisetkin elollisen rippeet. En minä elänyt, minä koitin selvitä nipin napin hengissä. Nyt tiedän omien nahkojeni kautta olevan hyvinkin mahdollista, että ihmiset kuolevat suruun.
Viime kesänä taiteilin onnettoman ja onnellisen välillä. Syöksyin kyllä enimmäkseen synkkyyteen, eromyrskyn loppupyöritykseen. En tiennyt saanko olla onnellinen ja tasapainoilin oman ansaitun onneni ja muun maailman ristitulessa. Taistelin ihmisen perusoikeudesta: olla onnellinen.
Kävin puoliteholla ja muistan ehkä tunteneeni jotain onnen tunteita. Ainakin Erityismies teki minut hirvittävän onnelliseksi, mutta minä en ollut vielä saanut häädettyä surua sisältäni. Tämä todisti minulle sen, ettei ketään voi rakastaa ehjäksi. Ihmisen täytyy itse löytää narut onneen ja nykiä niin monta kertaa, että se palkinto tulee. Jokainen pelaa pelinsä itse eikä toinen voi voittaa sinun puolestasi.
Tänään tajusin, kuinka konkreettista edistyminen on: minä tunsin auringon lämmön ihollani, ihan oikeasti. Tuoksuttelin luontoa ja tajusin näkeväni värejä jälleen niin kirkkaasti, että hämmästyin. Tämä on monimetrinen loikka siitä hetkestä, kun makasin sohvalla imeskelemässä karkkeja, saadakseni sen verran energiaa, että pysyin suihkussa pystyssä. Siitä hajuttomuuden, mauttomuuden ja toivottomuuden suosta ylöspääseminen on jotain ihmeellistä. Se tuntuu yhtä todennäköiseltä, kun joku kävelisi kotiovellesi ja antaisi tukun rahaa käteen. Se tuntuu mahdottomalta, mutta sitä se ei ole.
Minä päätin uutena vuotena, että tämä on minun vuoteni. Ilokseni olen saanut huomata, etten ole turhaan työskennellyt onnen eteen ja elämä tiputtelee pikkuyllätyksiä eteeni. Tulen niistä hyvin iloiseksi ja jatkan hyväksi havaitulla tiellä kohti entistä suurempia seikkailuja.
Tänä kesänä minä tunnen, maistan, haistan ja rakastan.
Viime kesänä taiteilin onnettoman ja onnellisen välillä. Syöksyin kyllä enimmäkseen synkkyyteen, eromyrskyn loppupyöritykseen. En tiennyt saanko olla onnellinen ja tasapainoilin oman ansaitun onneni ja muun maailman ristitulessa. Taistelin ihmisen perusoikeudesta: olla onnellinen.
Kävin puoliteholla ja muistan ehkä tunteneeni jotain onnen tunteita. Ainakin Erityismies teki minut hirvittävän onnelliseksi, mutta minä en ollut vielä saanut häädettyä surua sisältäni. Tämä todisti minulle sen, ettei ketään voi rakastaa ehjäksi. Ihmisen täytyy itse löytää narut onneen ja nykiä niin monta kertaa, että se palkinto tulee. Jokainen pelaa pelinsä itse eikä toinen voi voittaa sinun puolestasi.
Tänään tajusin, kuinka konkreettista edistyminen on: minä tunsin auringon lämmön ihollani, ihan oikeasti. Tuoksuttelin luontoa ja tajusin näkeväni värejä jälleen niin kirkkaasti, että hämmästyin. Tämä on monimetrinen loikka siitä hetkestä, kun makasin sohvalla imeskelemässä karkkeja, saadakseni sen verran energiaa, että pysyin suihkussa pystyssä. Siitä hajuttomuuden, mauttomuuden ja toivottomuuden suosta ylöspääseminen on jotain ihmeellistä. Se tuntuu yhtä todennäköiseltä, kun joku kävelisi kotiovellesi ja antaisi tukun rahaa käteen. Se tuntuu mahdottomalta, mutta sitä se ei ole.
Minä päätin uutena vuotena, että tämä on minun vuoteni. Ilokseni olen saanut huomata, etten ole turhaan työskennellyt onnen eteen ja elämä tiputtelee pikkuyllätyksiä eteeni. Tulen niistä hyvin iloiseksi ja jatkan hyväksi havaitulla tiellä kohti entistä suurempia seikkailuja.
Tänä kesänä minä tunnen, maistan, haistan ja rakastan.
tiistai 7. toukokuuta 2013
Surun tunne
Monesti olen kirjoittanut miten pienet asiat vaikuttavat mieleen positiivisesti. Pienillä asioilla saa mielen kääntymään toiseenkin suuntaan. Pitkäaikaisesti sillä mallilla päästään negatiiviseen ajatteluun, lukkoje taakse mielen vankilaan.
Onko tämä herkkien ja tunteellisten ihmisten ongelma, en tiedä. En usko, että kaikki negatiivisesti ajattelevat ihmiset ovat huipputunteellisia. Mutta minä puhun vaan omasta puolestani ja olen hyvin, ehkä liiankin, tunteellinen. Niin tunteellinen, että en välillä meinaa kestää. Se on suuri lahja ja valtava taakka samaan aikaan.
Minä näin unta taas siitä pahasta miehestä. En edes halua palata uneen sen tarkemmin, mutta nimeän ne tunteet, mitä koin:
Pelko Inho Tuska Paniikki Hämmennys Epätietoisuus.
Herätessä minulla oli todella paha olo henkisesti. Minulla on edelleen paha olo; en oikein pysty keskittymään mihinkään, yhden unen takia! Raivostuttavaa!
Mieleeni hiipi iltasatukirjastani (Martikainen: Älä usko kaikkea mitä ajattelet- Miten, miksi ja milloin aivosi johtavat sinua harhaan?) lause: "Aikaisempi kokemus vaikuttaa seuraavan kokemuksen tulkintaan." Kirjassa oli tehty tutkimus. Tutkimus oli niinkin simppeli, että tutkittaville näytettiin kuvaa henkilöstä ja heidän piti arvioida kuvassa olevaa henkilöä lämpimäksi tai kylmäksi. Tai niin he luulivat. Heidät tultiin hakemaan aulasta ja heidän piti hetken aikaa pidellä hakijan kahvikuppia kädessään. Kupissa oli toisinaan kylmää kahvia ja toisinaan kuumaa. Kuinka ollakkaan: kuuman kahvikupin pitelijät arvioivat helpommin kuvan henkilöä positiiviseksi, kun taas kylmän kahvikupin pitelijät negatiiviseksi. Jälkeenpäin tutkittavat olivat sitä mieltä, ettei kahvikupin lämpötila vaikuttanut heidän käsityksiinsä mitenkään.
Omalla kohdalla uskon tähän ihan täysin. Imen itseeni tunnetiloja ja kokemuksia ja olen välillä pyörällä päästäni. Koska olen kokenut paljon pahaa ja surullisia asioita, on jotenkin helpompaa tai oikeastaan tuttua vetää ne harmaan maailman lasit päähän. Tulee yksi huono kokemus tai tapahtuma ja päivä on pilalla. Kaikki on tyhmää ja mälsää ja pitää tuo ja tuokin tehdä.
Mutta nyt kun tiedostan tällaisia asioita, voin muuttaa ajatuksiani. Yksinkertaisempaa ja luontevaa se on heillä, joita siihen on aina kotona opetettu ja jotka ovat saaneet tunteidenkäsittelyyn tukea.
En suostu kuitenkaan luovuttamaan itseni kanssa ja ajattelemaan, että olisi liian myöhäistä. Ei koskaan ole liian myöhäistä parantaa omaa elämänlaatuaan!
Nyt kun mietin uneni aiheuttamaa puolen päivän kestänyttä angstia ja ahdistusta, tiedän, mitä ajatella. Uni sai minut pahalle tuulelle. Se sai minut muistamaan ja ajattelemaan asioita, joista tulee paha mieli. Uni kaiveli pelkolaatikkoa ja heitteli pelot pitkin poikin päässäni. Minulle tuli paha mieli. Päässäni jäi negatiivinen vipu päälle ja se vaikuttaa tähän päivään niin, että ajattelen, etten pysty keskittymään lukemiseen enkä halua mennä terapiaan. Enhän minä oikeasti niin ajattele, mutta uni sai aivoni ajattelemaan tuttuja, negatiivisia tunneratoja pitkin asioita.
MINÄPÄ EN SUOSTU SIIHEN!
Haluan hallita omia ajatuksiani ja ajatella sitä kaikkea, mikä minut tekee onnelliseksi. Minä voi ajatella minun aivoillani, mitä haluan. Minun ei tarvitse ajatella mälsiä juttuja, kun minulla on miljoona kertaa kivempia asioita pohdittava.
Minä menen kouluun. Minulla on ihanat, kauniit lapset. Minulla on aivan mielettömän ihana ja komea mies. Minä olen taistelija, joka löysi oman onnellisuutensa. Minäkin olen ihana.
Onko tämä herkkien ja tunteellisten ihmisten ongelma, en tiedä. En usko, että kaikki negatiivisesti ajattelevat ihmiset ovat huipputunteellisia. Mutta minä puhun vaan omasta puolestani ja olen hyvin, ehkä liiankin, tunteellinen. Niin tunteellinen, että en välillä meinaa kestää. Se on suuri lahja ja valtava taakka samaan aikaan.
Minä näin unta taas siitä pahasta miehestä. En edes halua palata uneen sen tarkemmin, mutta nimeän ne tunteet, mitä koin:
Pelko Inho Tuska Paniikki Hämmennys Epätietoisuus.
Herätessä minulla oli todella paha olo henkisesti. Minulla on edelleen paha olo; en oikein pysty keskittymään mihinkään, yhden unen takia! Raivostuttavaa!
Mieleeni hiipi iltasatukirjastani (Martikainen: Älä usko kaikkea mitä ajattelet- Miten, miksi ja milloin aivosi johtavat sinua harhaan?) lause: "Aikaisempi kokemus vaikuttaa seuraavan kokemuksen tulkintaan." Kirjassa oli tehty tutkimus. Tutkimus oli niinkin simppeli, että tutkittaville näytettiin kuvaa henkilöstä ja heidän piti arvioida kuvassa olevaa henkilöä lämpimäksi tai kylmäksi. Tai niin he luulivat. Heidät tultiin hakemaan aulasta ja heidän piti hetken aikaa pidellä hakijan kahvikuppia kädessään. Kupissa oli toisinaan kylmää kahvia ja toisinaan kuumaa. Kuinka ollakkaan: kuuman kahvikupin pitelijät arvioivat helpommin kuvan henkilöä positiiviseksi, kun taas kylmän kahvikupin pitelijät negatiiviseksi. Jälkeenpäin tutkittavat olivat sitä mieltä, ettei kahvikupin lämpötila vaikuttanut heidän käsityksiinsä mitenkään.
Omalla kohdalla uskon tähän ihan täysin. Imen itseeni tunnetiloja ja kokemuksia ja olen välillä pyörällä päästäni. Koska olen kokenut paljon pahaa ja surullisia asioita, on jotenkin helpompaa tai oikeastaan tuttua vetää ne harmaan maailman lasit päähän. Tulee yksi huono kokemus tai tapahtuma ja päivä on pilalla. Kaikki on tyhmää ja mälsää ja pitää tuo ja tuokin tehdä.
Mutta nyt kun tiedostan tällaisia asioita, voin muuttaa ajatuksiani. Yksinkertaisempaa ja luontevaa se on heillä, joita siihen on aina kotona opetettu ja jotka ovat saaneet tunteidenkäsittelyyn tukea.
En suostu kuitenkaan luovuttamaan itseni kanssa ja ajattelemaan, että olisi liian myöhäistä. Ei koskaan ole liian myöhäistä parantaa omaa elämänlaatuaan!
Nyt kun mietin uneni aiheuttamaa puolen päivän kestänyttä angstia ja ahdistusta, tiedän, mitä ajatella. Uni sai minut pahalle tuulelle. Se sai minut muistamaan ja ajattelemaan asioita, joista tulee paha mieli. Uni kaiveli pelkolaatikkoa ja heitteli pelot pitkin poikin päässäni. Minulle tuli paha mieli. Päässäni jäi negatiivinen vipu päälle ja se vaikuttaa tähän päivään niin, että ajattelen, etten pysty keskittymään lukemiseen enkä halua mennä terapiaan. Enhän minä oikeasti niin ajattele, mutta uni sai aivoni ajattelemaan tuttuja, negatiivisia tunneratoja pitkin asioita.
MINÄPÄ EN SUOSTU SIIHEN!
Haluan hallita omia ajatuksiani ja ajatella sitä kaikkea, mikä minut tekee onnelliseksi. Minä voi ajatella minun aivoillani, mitä haluan. Minun ei tarvitse ajatella mälsiä juttuja, kun minulla on miljoona kertaa kivempia asioita pohdittava.
Minä menen kouluun. Minulla on ihanat, kauniit lapset. Minulla on aivan mielettömän ihana ja komea mies. Minä olen taistelija, joka löysi oman onnellisuutensa. Minäkin olen ihana.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)