Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tupakka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tupakka. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Heikko kohta: tupakointi

Hävettää kirjoittaa tästä paheesta. Häpeän häpeän häpeän. Häpeän hirveästi. Kirjoitan tähän koko oksettavan totuuden.

Viimeksi tupakointi alkoi uudestaan onnistuneen treeniputken jälkeen. Olimme menossa juhliin ja ajattelin, että jos tämän illan vain. No se ei mennyt tietenkään niin, vaan tässä sitä ollaan: syvällä koukussa. Kävin tupakalla ennen tätä kirjoitusta. Tupakka syö päivärutiinejani ja ohjailee. Se syö minua.

En ole onnekseni tavannut samanlaista riippuvaista kuin minä. Yhtä älytöntä ja paljon polttavaa tupakkanaista. Voisin polttaa jatkuvasti ja välillä teenkin niin. Menee rahaa ja terveyttä ja minä kärsin. Olisi niin helppoa lopettaa. Tuosta vain, päätä se. Päätöksiä ja yrityksiä on lukuisia. Itkettyjä itkuja ja taisteluita. Miksi tämä myrkky tehoaa minuun näin vahvasti? Oi miksi?

Minulle on ehdotettu harventamista ja satunnaista tupakointia. Sitä, että sallisin itselleni tämän nautinnon edes joskus. Kun muutkin tekevät niin, kun muutkin pystyvät. Mutta kun. Se ei ole nautinto, vaan se on helvetti, kun se pääsee valloilleen. Siksi se on lopetettava kokonaan; haudattava kuoppaan ja hypittävä päällä, ettei se koskaan enää kiusaisi minua.

Ei enempää sanottavaa. Huomenna se loppuu.

torstai 25. heinäkuuta 2013

TT: "Äiti milloin sä lopetat?"

Olen edelleen päässäni prosessointivaiheessa. En vietä päivääkään, etten ajattelisi
tupakoinnin lopettamista ja kuinka paljon sitä haluan. Halun ja tavan kukistaminen ei aiheuta vuoren kokoista ongelmaa, mutta riippuvuuden voittaminen on toinen juttu. Ei se toki mahdotonta ole, ja siihen minä olen pyrkimässä. Koko ajan, hitaasti, mutta varmasti.

Lapseni eivät pidä siitä, että poltan. Heidän takiaan se surettaa kaikista eniten. Millä selität lapselle sen, että tupakointi on typerä ja haitallinen tapa, samalla kuin itse teet sitä? Minua harmittaa ja nolottaa. Tämä ei ole sitä äidinmallia, mitä minä haluan edustaa. Toiset kuittaavat tupakoinnin lapsilleen vaan aikuisten tavaksi, joka ei kuulu heille. Minusta tämä itseni myrkyttäminen on myös lapsiani koskettava asia.

Lupasin lopetusajankohdaksi syksyn ja se on minun takarajani. Minä inhoan turhia lupauksia, enkä todellakaan halua antaa niitä lapsilleni.

Note to myself: Kun pääset syöpäkääryleestä irti, muista, ettet koskaan laita sitä takaisin suuhusi. Toipuvalle nikotinistille ei ole olemassa sitä yhtä tupakkaa, vaan se johtaa aina vähintään vuodenmittaiseen lopetushelvettiin.

tiistai 11. kesäkuuta 2013

TT: Riippuvuusrimpuilua (päivä 2 ja 3)

Pakko päästää pihalle näitä inhottavia ja ristiriitaisia ajatuksia. Erityismiehen kanssa ei voi puhua asiasta ollenkaan, sillä hän on sulkenut sen pois, jonkinlaisen oven taakse. Se olkoon hänen tyylinsä, joten en viitsi kiusata häntä asialla. Itse vaan pohtivana tyyppinä on pakko päästää ilmoille se tosiasia, että minun tekee niin paljon mieli tupakkaa, että pääni tuntuu räjähtävän. Tiedän sen menevän ohi, mutta vieroitusoireiden kourissa se ajatus tuntuu kaukaiselta.

Kävimme Entisen kanssa pariterapiassa eilen. Siinä vaiheessa, kun alettiin astua kipeälle alueelle, päässäni takoi vain ajatus, että kunhan tästä selviydyn, saan polttaa. Menin ruokakauppaan ostoksille ja kassalle asti mietin, että "Voit ottaa sen askin, ei se mitään, repsahduksia sattuu." Kassalla nappasin nikotiinitabletteja koriin ja purin hammasta. En prkle osta! En tiedä mistä se äkillinen mielenlujuus tuli. Ajoin tien toiselle puolelle apteekkiin ostamaan inhalaattoreita. Kokeillaan nyt kaikki keinot, ennen kuin sorrutaan. Toivottavasti nämä keinot riittävät.

Päivä kolme on vasta aluillaan, mutta vaikeuksiin on jo törmätty. Tällä kertaa nikotiinikorvaushoito on noussut suureen arvoon, vaikka aina en ole sitä tarvinnutkaan. Joka lopettamiskerta on ollut erilainen, täysin ennalta-arvaamaton.

Riippuvuus ei ole mitenkään päin yksinkertaista ja selkeää kaikille. Toiset sanovat sen olevan mielenheikkoutta, jos ei pysty sanomaan ei. Toki mielenhallinnalla ja itsensä ohjaamisella on suuri merkitys, sehän saa aikaan tietoisen lopettamispäätöksen, mutta niin yksinkertaista se ei ole. Riippuvuus on sitkeä rikkaruoho, jonka saa kitkeä yhä uudelleen ja uudelleen. Se tulee takaisin äkkiä ja yllättäen, pitkienkin aikojen jälkeen. Riippuvuudella ei ole rajoja, ei viimeistä eräpäivää. Se on paha, jonka kanssa opitaan elämään, mutta pois se ei lähde kokonaan. Ja aina on riski, että lähtee uudestaan riippuvuuskierteeseen.

Hetki hetkeltä, katse kohti parempaa.

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

TT: Yritystä jälleen

Tässä sitä ollaan; nikotiinipurkka huulessa ja mielessä tuhat syytä tupakoida. Tämä riippuvuus on
H-I-R-V-E-Ä-Ä. Vielä tuskallisempaa siitä tekee se, että monet (tupakoitsijatkin) muistavat kyllä "kannustaa" sillä kuinka helppoa se on, ja ettei tupakkaa pidä koko ajan ajatella. Niin kuin minä en tietäisi, miten se pitäisi tehdä.

Tupakka on minun pahin addiktioni.Alkoholi ei esimerkiksi tuota minulle mitään ongelmia. Voin olla huoletta ilman pitkiäkin aikoja, vaikka kaapissa lojuisi pulloja. Tietysti alkoholistikodissa eläminen on tehnyt osansa minun suhteeseeni alkoholin kanssa. Mutta toisaalta, lapsuudenkodissani poltettiin myös tupakkaa. Kuinka suuri merkitys sillä on, että jää päihteeseen koukkuun?

Olen aikaisemminkin pohtinut sitä, mikä vaikutus sillä on, että olen sikiöstä saakka saanut nikotiinia ja ollut sen jälkeen passiivinen tupakoitsija, sillä meillä poltettiin sisällä, valitettavasti.
En voi uskoa, että sillä ei olisi minkäänlaista vaikutusta. En vaan jaksa uskoa, että lähtökohdat olisivat samat, kun jollain, joka alkaa vain tupakoimaan. En minä heidän riippuvuuttaan vähättele, vaan yritän löytää ymmärrystä omalleni.

Olen kärsinyt järkyttävää ristiriitaa tämän riippuvuuteni kanssa. Minä en todellakaan halua polttaa. Olen ollut valtavan häpeissäni joka kerta, kun ostan tai poltan tupakkaa julkisella paikalla. Olen inhonnut itseäni joka kerta, kun jossain tauolla olen äkkiä kipittänyt vetämään nikotiinia kitusiini, että pärjään taas tunnin-kaksi. On todella noloa, että yhtäkkiä sinä itse et määrää elämästäsi, vaan siitä määrää tupakka. Aikataulut kulkevat sen mukaan, että jossain välissä pääsee tupakalle. Tämä on se asia, mitä vastaan haluan kapinoida. En voi hallita elämäni kestoa, mutta voin hallita omia ajatuksiani ja toimintatapojani.

Katsoin dokumentin huumeidenkäyttäjistä. Siinä sanottiin, että koukkuun jääneet eivät enää päässeet pilveen, vaan tarvitsivat kamaa siihen, että pysyisivät jotenkin toimintakykyisinä. Tupakan kanssa koen jokseenkin samaa. Minun on poltettava, että pystyisin taas olemaan normaali itseni. Se sama itseni,joka pystyn kyllä olemaan sittenkin, kun olen kärsinyt vieroitusoireet ja päässyt irti tästä riippuvuuspyörästä.

Kaikista herättävintä oli laskea, että viime kuussa käytimme tupakkaan enemmän rahaa kuin ruokaan. Ällöttävää, mutta erittäin motivoivaa.

perjantai 5. huhtikuuta 2013

TT: Kahleet

Minä olen edelleen nikotiinikahleissa. Näin yhtenä yönä unta, että olin vankilassa. Se sama tunne minulla on tupakan kanssa. Huudan ja kiljun ja suutun ja tahdon karkuun. Silti minä olen siellä, savuverhon keskellä, kaltereiden takana.

Tässä ristiriidassa on vaikea elää. Mietin joka päivä polttaessani, että haluan lopettaa. Se ei ole kivaa tai rentouttavaa: minä vain ylläpidän itse omaa riippuvuuttani.

Miksi minun tahdonvoimani rakoilee tässä asiassa?

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

TT: Riippuvuuden tuottama tuska

Meidän taistelumme päätyi tappioon, taas kerran. Turhauttavaan ja karvaaseen tappioon vieroitusoireiden voimakkaille joukoille. Meidät vangittiin taas ja minä mietin pääni puhki, miten tästä vankilasta pääsisi karkaamaan.

Jos joku tulisi minulle nyt väittämään, että vieroitusoireet nyt vaan ovat ja niistä pääsee helposti yli, saattaisin tintata kuonoon. Minä kiukkusin ja itkin kuin pikkulapsi vieroitusoireissani Erityismiehen silittäessä hiuksiani. Minä olin kuin pahainen addikti. Vieroitusoireet ovat järkyttäviä. Ne ovat todellista ja tuottavat ainakin minun aivoissani kipua. Johtuuko se sitten jo sikiöaikaisesta altistumisesta nikotiinille, en tiedä. Ehkä minun aivoissani on urautuneempi polku tälle inhottavalle, koukuttavalle aineelle nimeltä nikotiini.

Tällä kertaa tämä ottaa aikansa. En minä silti luovuta. Nukuin Allen Carrin kirja vieressäni. Kai se kertoo siitä, miten paljon haluan oikeasti lopettaa.

maanantai 25. maaliskuuta 2013

TT: Taistellaan yhdessä

"Lupaatko, ettet nuku koko päivää?", kysyin Erityismieheltä.
"En nuku, jos lupaat, ettet kiukuttele tupakasta koko päivää.", hän vastasi.

Tänään se on virallisesti alkanut; meidän yhteinen tupakkataistomme. Minä olen aamu- ja päivätupakoitsija eli "tarvitsen" silloin eniten nikotiinia, Erityismies taas iltapolttaja. Ehkä se on hyvä niin, koska on helpompi tukea toista kun itsellä ei juuri sillä hetkellä pää pullistele riippuvuustuskista.
On tämä niin paljon helpompaa tehdä yhdessä.

tiistai 19. maaliskuuta 2013

TT: Kuin latenssivaihe

Palaa taas ja minä nautin. Poltan ja poltan ja poltan. Minä en jaksa ajatella ja prosessoida. En vaan jaksa. En tänään. Ei se ole sitä, etten halua. En vaan jaksa.

Erityismies lupasi, että tähän taistoon käydään yhdessä. Jotenkin se tuntuu helpottavalta, koska viimeksi se onnistui juuri sillä tavalla.

maanantai 18. maaliskuuta 2013

TT: Häviö

Ratkettu on, muutama päivä sitten. Harmittaa ja hävettää.
Huomenna kohti uutta alkua. Ei tämä helppoa ole, ei tosiaan.

torstai 14. maaliskuuta 2013

TT: Kiukkua

Kaksi vuorokautta polttamatta. Mielitekoja on, muttei sitä hirveää kidutusoloa.

Eilen kiukustuin Erityismiehelle siitä, että hän polttaa edelleen. Hän vaan puhuu lopettamisesta ja suunnittelee ja yrittää. Minua ärsyttää, että hän käyttää sanaa yrittää. Hän antaa sille itselleen takaportin epäonnistua jo valmiiksi. Minä yritän, kunnes repsahdan taas.

Kaikista eniten ärsyttää, koska tiedän täsmälleen mitä hän käy läpi ja olen siitä siltikin vihainen, vaikka minun pitäisi ymmärtää. Kiukuttaa vaan, koska pelkään oman lopettamisajatusteni horjuvan, varsinkin näin aluksi.

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

TT: Tuloksia

Nyt voin sen viimeinkin ylpeänä todeta: poltin viimeisen tupakkani 36 tuntia sitten. Iloani on tosin hillinnyt ihan älytön flunssa ja päänsärky.
Kuuluisa lumipalloefekti: migreeni, jonka johdosta jännitän kaikki kropan lihakset aiheuttaen itselleni särkyä päästä varpaisiin. Sitten päälle pamahtaa yskä,nuha ja lämpöily vielä kaupan päälle. Mistä tämä sairastelu johtuu? Olen alkuvuonna sairastellut useamman kerran.
Koitan tavoittaa, että onko se vaan yksinkertaisesti huonoa tuuria vai onko tupakointi laskenut vastustuskykyä? Vai onko menneisyyden kaivelu vienyt elimistöltä voimia suojautua fyysisiltä rasitteilta? Vai kaikki yhdessä?

Onko ilman tupakkaa ollut hankalaa? Ei niin hankalaa kuin ennen. Pahoja hetkiä on tullut vaan muutama ja yksi niistä silloin, kun terapiassa oli huono hetki. Polttaminen olisi ollut pakokeino siihe, ettei tarvitse kohdata niitä ikäviä tunteita.

Mieliteon yllättäessä olen pyrkinyt siihen, että ajattelisin asian nopeasti läpi, mutten jäisi siihen rypemään tai sulkisi sitä kokonaan mielestäni, josta se palaisi joskus kuitenkin takaisin. Kun tupakantuska iskee, ajattelen erilaisia ajatusketjuja: "No niin, nyt tekisi mieli. Mutta kun ei tarvitse. Pystyt olla ilman. Pystyt mihin tahansa, mihin haluat ryhtyä. Ei tule hyvä olo kuin poltat, sen tupakan ajan vaan,jos sitäkään. Ja kaiken muun ajan mietit tupakkaa. Et halua kenenkään miehen sulkevan sinua häkkiin ja määräilevän, mutta tupakalle antaisit samat valtuudet? Höpö höpö..". ja siirryn tekemään jotain muuta.

Todellista keskittymistä.
Mielenhallintaa.
Rohkaisevia ajatuksia.
Urheilua.

Niillä mennään toistaiseksi.

maanantai 11. maaliskuuta 2013

TT: Tänään taas

Tänään se alkaa. Aamutupakan poltettuani huimasi niin, että istuin lattialle. Päätin, että ei helvetti, ei tässä ole mitään järkeä. eihän riippuvuudessa koskaan ole. Katsoin tv-ohjelmaa riippuvuuksista ja mietin, etten minä halua olla tuollainen. En halua hävetä ja tuntea itseäni inhottavaksi. Haluan olla vapaa. Ja tänään on minun päiväni riisua riippuvuuskahleet käsistäni.

Minua pelottaa ne hetket, kun koen piinallista halua polttaa. Vaikka minä selviänkin niistä tahdonvoimalla ja viisailla ajatuksilla. Tiedän sen.
Nyt jälkikäteen ymmärrän, että Allen Carrin kirjasta on on ollut apua, suurta apua. Hänellä on jotenkin selventäviä näkökulmia asiaan:
"Savukkeiden ainoa nautinto on vieroitusoireiden hetkellinen lakkaaminen."
Niin totta. Näinhän se juuri on, kun asiaa ajattelee. Carr puhuu myös nikotiininnälästä, nikotiinihirviöstä, joka tupakoitsijan pitää ruokkia ja siitä kuuluisasta äänestä pään sisällä, joka kehoittaa polttamaan sen yhden vielä. Kaikki tuttuja juttuja, nyt kun niille on saanut sanat.

Kunhan muistaisin joka käänteessä sen, että minä en ole luopumassa mistään, vaan saamassa tilalle.

torstai 7. maaliskuuta 2013

TT: Savuton aamu

Tässä sitä ollaan, ilman aamutupakkaa. Yritän olla ajattelematta ja keksiä oheistoimintaa. Ajatella kukkia ja halinalleja, mutta eihän se himo hetkessä katoa. Aamutupakka on se tärkein tupakka minulle. Aika loogistahan se on olla riippuvainen eniten siitä annoksesta, jonka saa ensimmäisenä monen tunnin tauon jälkeen. Niitä mielihalun hetkiä tulee usein. Ne pitää vaan kokea ja ajatella läpi ilman panikointia ja jauhamalla itselleen tekeemielitekeemielitekeemieli.

Eilen olin päivän ja illan polttamatta, kunnes sorruin Erityismiehen askille rapistelemaan.
Harmitti tietenkin, sillä nyt olisin ollut pian vuorokauden ilman. Tällä yhdellä tupakalla minä siirsin sitä aikaa eteenpäin, kun on helpompi olla.

Sain Allen Carrin kirjankin eilen luettua. Harmikseni minulla ei loksahtanut palaset kohdalleen tai en kokenut valaistusta. Todella toivoin niin. Sen verran kuitenkin täytyy sanoa, että toivon asian kanssa kamppailevan lukevan opuksen ja muodostavan oman mielipiteensä. Itse sain siitä monia hyviä uusia ajatusmalleja, mitä pitää ottaa mukaan omaan riippuvuustaisteluun. Ajattelin nyt kuitenkin varmuuden vuoksi lukea kirjan vielä uudelleen.

Tupakka on kuin yksipuolinen rakkaus; sitä on ikävä, vaikkei saisi olla.

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

TT: Kypsyttelyä

Olen polttanut normaaliin tahtiin. Olo on inhottava,pahanhajuinen,hermostunut ja harmistunut eli alan olla valmis lopettamiseen. Minä olen päättänyt, että tämän irtioton jälkeen en kärytä enää koskaan. Olen kokenut ne kaikki mahdolliset ylä- ja alamäet lopetuksessa ja tiedän kompastuskiveni. Ei viihdepolttamista. Ei stressinpurkuröökiä. Se on sitten siinä, kun kerran tähän ryhdytään.
Tuttua puhetta tupakoitsijalta, mutta nyt olen oikeasti valmis ajatuksineni.

Edessäni on Allen Carrin Stumppaa tähän-opus. Lueskelin ennen kirjan aloittamista kokemuksia ja kommentteja kirjasta. Oli hurmusta ja pettymystä. Minä halusin kokea omat tunteeni paneutumalla siihen itse. Kahdeksankymmentä sivua takana, enkä tunne hurmosta tai pettymystä. Tunnen tyyneyttä ja vahvistumista. Nämä asiat ja tunteet ovat tuttuja minulle. Lukemalla tätä kirjaa,saan vastakaikua niille mietelmille ja tsemppiä. Katsotaan, millä mielellä olen luettuani sen.

Yksi hyvän mielen hetki oli, kun kävin hakemassa kirjastosta Carrin kirjan. Kirjastontäti alkoi juttelemaan, että on kuullut positiivista palautetta kirjasta. Sitten hän painoi katseensa alas ja sanoi minulle, että hänenkin olisi syytä lukea se. Minä hymyilin ja ymmärsin häntä. Sanoin, että pitää kokeilla kaikki keinot tässä taistelussa. Hän lupasi pitää minulle peukkuja.

Ehdotin Erityismiehelle, että saisin lukea kirjaa hänelle iltaisin. Hänen on joskus vaikea lukea ja sisäistää lukemaansa. Ajattelin, josko luetut sanat jäisivät alitajuntaan pyörimään ja vahvistaisivat häntäkin. En minä hänen tupakointiaan voi lopettaa, mutta mieluusti olisimme molemmat ilman.
Sitä paitsi, yhdessä on kivempi taittaa hankalaa matkaa, toinen toistaan tukien.

maanantai 4. maaliskuuta 2013

TT: Tänään minä lopetan

Aamu alkoi arkisella tohinalla. Pyysin Erityismiestä jättämään minulle yhden tupakan. Poltin sen takapihalla piilossa lapsilta. Kuinka noloa! Alkoi huimata, mutta tuli hyvä olo. Minun kamala, ihana paheeni.

Lapset vietyäni kurvasin huoltoasemalle. Ostin tupakkaa. Typerys, moitin itseäni ja toisaalta olin aivan onnessani. Istuin takapihalla kaikessa rauhassa tupakoiden. Tällainen päivä siis.

Illalla mietin, että luovutin. Luovutin tänään, mutta se on vaan tämä päivä. Huomenna uusi yritys!

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

TT: Alku

Päätin nimetä tupakkakirjoitukset TT:ksi eli tupakkataisteluksi, jolloin ne löytyvät paremmin. Pääsen hakemaan niistä voimaa hetkinä, jolloin uhkaan sortua. En pysty huijaamaan itseäni ja vähättelemään, koska kaikki tuntemukset ovat siinä silmien edessä.

On iltapäivä (16) ja tupakointisaldo on  neljä tupakkaa ja yksi nikotiinitabletti. Nikotiinitabletti oli rakenteeltaan ällöttävä; kuin imisi särkylääkettä. Muuten se kyllä auttoi siinä määrin, että pahin nikotiinin himo väistyi.
Tätä kirjottaessa tunnen tupakantuskaa ja pohdin haenko kaapista suklaata vai menenkö tupakalle. Päädyin suklaaseen.

Annan itselleni luvan polttaa tänään vielä kolme tupakkaa. On helpompi käydä tämäkin positiivisuuden kautta: Vella, sinä saat polttaa kolme tupakkaa. Voi olla, etten polta tai poltan yhden tai ne kaikki kolme. Mieli ei tule niin ahneeksi kun minä annan itselleni mahdollisuuden valita.

Ilta (20). Nikotiinia tabletin muodossa. Takana seitsemän tupakkaa. Poltan ehkä vielä yhden. Ehkä. Huomenna on näytön paikka kun ei ole tupakkaa, koska Erityismies menee töihin. Sitten on vaan aamusta asti selvittävä. Katsotaan kuinka käy.

Valmistautumista luopumiseen

Olen viikkokausia ostanut viimesintä tupakka-askiani. Nikotiinipurkat ja -pastillit ovat kulkeneet laukussa korkkaamattomina. Pelkään, että ne eivät auta. Vaikka auttavathan ne, jonkin verran ainakin. Kai minä pelkään luopumista. Tupakka tuo hetkeksi niin hyvän olon. Niin hyvän.

Nyt on vaan pakko siirtyä "tekee mieli tupakkaa"- ajattelusta pois. On vaan lievitettävä nikotiinin tuskaa ja taivuteltava ajatukset muille raiteille. Uskon, että nyt kykenen siihen, kun liikuntakin on alkanut sujua.
 
Olen täysin unohtanut, kuinka kauan ne pahimmat oireet kestävät. Muistaakseni viimeisen kolmen kuukauden savuttomuuden aikana kuuden viikon jälkeen alkoi helpottaa. Edessä on siis tärinää, itkua ja hammasten kiristystä. Sätin itseäni jatkuvasti, kuinka tyhmä olen, kun aina ratkean. Kärsittyäni sen riippuvuuskamppailun, ne kaikki karmeat hetket, minä ajan itseni siihen aina uudestaan. Ennen sortumista sanon itselleni, ettei yksi tupakka tuo tapaa takaisin. Mutta kun se yksikin voi viedä pohjan lopettamiselta. Yksi mitätön pieni pötkö voi romahduttaa viikkojen, jopa vuosien mielialamittelöt.

Tänään olen polttanut kaksi tupakkaa. Aloitan tunti kerrallaan. Kirjoitan tuntemukset ja urheilen riippuvuusoireita helpottaakseni. Teen vatsalihaksia ja punnerruksia tai mitä vaan. Nyt se saa alkaa.
Savuton tulevaisuus, täältä tullaan!

perjantai 1. maaliskuuta 2013

Treenaushaasteita

Liikuntarytmi on alkanut taas löytyä. Edelleen lähtö on vaikea, mutta minä lakkaan siinä vaiheessa ajattelemasta ja vaan lähden. Sykemittari on tuonut juoksuun uutta puhtia ja auttaa siihen, että tajuan hidastaa vauhtia, kun sykkeet nousevat. Perusasiat alkavat siis olla kunnossa, mutta toki matkaan mahtuu muutama estekin.

Sää. Minulle ei ole ongelma liikkua kovassa pakkasessa, ei edes lumi- tai vesisateessa. Kaduille jäätynyt kerros, jonka päällä on vettä, on tällä hetkellä suurin hidaste. Kävely hyytyy sipsutteluksi ja kipeyttää nivelet. Nyt toivoisin sitä salikorttia, että voisin hoitaa juoksun matolla. Se kun vaan ei ole nyt mahdollista, niin täytyy vaan odottaa muutama viikko, jotta luonto on taas minun ihannekuntosalini. Ei siis auta muu kuin sipsutella.

Tupakka. Teen jatkuvaa ajatustyötä lopettamisen suhteen. Se kun ei vaan ole niin yksinkertaista. Olisikin. Tupakointi hidastaa selkeästi hapenottokykyä ja vesittää treeniä. Keuhkoissa on inhottava olo. Haluan tästä tavasta eroon! Haluan pystyä pitkiin lenkkeihin! Pian minä pystyn. Ihan pian.

Ruoka. On hyvä, että sain sykemittarin myötä todellisen lukeman, kuinka paljon kaloreita kuluu. Noin paljon! Olen ihmetellyt voimattomuutta ja väsymystä, ettei treeni tuokkaan aina voimaa, vaan toisinaan nuuduttaa täysin ja voisin vaan suorin jaloin kävellä sänkyyn.
Minua harmittaa se, kuinka vähän minä syönkään. Syön kuin lintu. En tee sitä mitenkään laihdutusmielessä, mutta minä en saa vaan itselleni ruokahalua ja syöminen on pakkopullaa. Kyllä minulle karkki maistuu, mutta sillä ei elä. Terveellisesti ainakaan.
Tällä hetkellä kai suurin haasteeni on oppia syömään kun olen yksin. Kun saan seuraa, tunnen nälkääkin paljon paremmin. Ennen söin viisi kertaa päivässä, nyt ehkä kerran tai kaksi. Ja se pilaa treeniä. Toisaalta treenin takia minä välillä syönkin, koska tiedän, etten muuten jaksa.
Viha ruuanlaittoa kohtaan ei tee asiasta yhtään helpompaa. Minä mietin, että jos kerralla valmistaisin itselleni päivän syötävät , pakkaisin ne jääkaappiin rasioihin ja söisin sieltä? On pakko keksiä jotain, sillä minä en halua laihtua enempää, vaan saada lihasta.

Näitä haasteita kohti siis ja katsotaan taas tovin päästä, kuinka treeni kulkee.

maanantai 18. helmikuuta 2013

Liikunta ja minä

Löysin sen taas; ulkoilun riemun. Kävelin ulkona valkean lumen keskellä ja taivaalta satoi lisää. Oli kirkasta, niin kirkasta, että silmiä melkein särki. Vähän motivaatio nikotteli ovea sulkiessa, mutta niin sitä mentiin.

Asetin itselleni tavoitteen: ihan sama miten, kunhat liikut kaksi kilometriä. Suunnittelemaani reittiä mittaillessani nostin tavoitteen kolmeen kilometriin. Juokse tai kävele, kunhan menet eteenpäin. Hyvä olo tulee kuitenkin hetken viiveellä ja aloitus on aina hankalinta minulle.
Minä kävelin ja ja hyvä olo alkoi vallata mieltä. Mikään ei harmittanut, ajatukset tuntuivat järjestyvän kuin itsestään. Saamattomuuden ja ajatusten taakka rapisi matkalla eteenpäin. Minä jopa juoksin välillä.

Motivaatio kasvoi taas matkalla. Vielä tuo mutka. Kierrän tuolta. Muita ulkoilijoita ei juuri näkynyt ja oli ihanan yksinäistä. Hikeä pukkasi pintaan ja minä kiristin vauhtia, välillä juosten, välillä reippaasti kävellen. Kun vihdoin saavuin kotiovelle, olin matkannut yhteensä kuusi kilometriä. Olo oli kuin voittajalla: minä ylitin tavoitteeni!
 
Olen vihdoin löytämässä sopivaa tapaa liikkua. Ja se on puhtaasti se, ettei luo hirveän suuria tavoitteita. Jos rohmuaa jo heti alkuunsa huippusuorituksia ja näännyttäviä matkoja, ei siitä tule kuin totaalisesti päinvastaista. Pitää kuulostella itseään ja tehdä vain se, mitä sinä päivänä jaksaa. Joskus se on puolentunnin, joskus kahden tunnin treeni. Pääasia on, että tekee jotain.

Tässä olisi vaan yksi kolmas pyörä karistettavana. Nimittäin tupakka. Se ei sovi tähän liikunnan ja minun suhteen väliin. Se saa minut huonovointiseksi ja väsyneeksi, enkä saa niin hyvin henkeä kuin tupakoimattomana. Jospa tämä olisi se minun keinoni lopettaa itseni myrkyttäminen. Lisätä salakavalasti liikuntaa, niin paljon, että on pakko sanoa savukkeille heihei.

perjantai 15. helmikuuta 2013

Tupakkataistelu

Aamulla minä nappaan Erityismiehen taskusta yhden tupakan. Aion polttaa tänään yhden ja sitten se loppuu. Ihan totta, tämän yhden vain.

Lähden kuskaamaan isääni toiseen kaupunkiin. On vaikea olla. Mietin koko matkan, että ostaisinko tupakkaa. En minä osta, minähän päätin niin. Vieroitusoireet hiipivät pikkuhiljaa. Alan miettimään, kunpa voisin pysähtyä polttamaan tupakkaa. Vain yksi tupakka kun olisi, se yksi vain.
Ajatukset alkavat harhailla, en pysty keskittymään. Mietin tupakan sytyttämistä. Klik.
Ajamme huoltoaseman pihaan ja minä luovutan. Kädessäni on jälleen aski myrkkyä, jota minun on pakko päästä polttamaan. Pakko. Nyt vaan on.

Sitten se kaikki itseinho ja epätoivo iskee. Miksi en voi olla nyt valmis nojaamaan päätökseeni? Kyllä minä kestän vieroitusoireet, ne hirveätkin. Kiukun, hikikarpalot, levottomuuden. Minä pystyn kyllä. Miksi minä annan siis riippuvuuden viedä mennessään?
Olisipa minulla siihen vastaus.

Viimeistään tämän askin jälkeen. Sitten minä yritän taas.