Näytetään tekstit, joissa on tunniste Terapia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Terapia. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Olisitko sinä minun psykoterapeuttini?

Olin saanut vihdoin aikaiseksi sopia tapaamisen mahdollisen psykoterapeuttiehdokkaan kanssa. en tiennyt hänestä yhtään mitään muuta kuin nimen, mutta uskalsin lähteä tapaamiseen, sillä tämä henkilö oli nykyisen terapeuttini suosittelema.
Taustalla jäyti pelko ja pettymys edellisestä psykoterapeuttivirityksestä, joka vietiin minulta juuri, kun olin innostunut asiasta. Se oli huonoa tuuria, mutta kirpaisi silti. Kuin tikkari, joka ojennettaisiin ja vedettäisiin käsistä sittenkin.

Tunsin, että jotain hyvää tässä on oltava, kun minun ei tee mieli juosta ensimmäisten minuuttien aikana karkuun. hän oli rauhallinen ja lämmin, juuri sellainen ihminen, jota minä tarvitsen ajatusteni peiliksi Meillä oli tunti aikaa, joten elämäntarinan kertominen tunnissa osoittautui haasteelliseksi. Minulle iski taas tajuntaan, millaista paskaa on tullut koettua. Itse ei joitain asioita jaksa kauhistella tai hämmästellä, mutta sama ihmetys palaa, kun näet toisen kasvoilla ihmettelevän ilmeen, joka tuntuu kysyvän: miten sinä olet vielä siinä,hengissä, mutta ennen kaikkea järjissäsi?

Sovimme tapaavamme muutamia kertoja ja kuulostelevamme mahdollisuuksia. Monet eivät tiedä sitä, että terapia on kahden kauppa. Pelkkä potilaan päätös siitä, että tällä henkilöllä minä tulen käymään, ei riitä. Myös terapeutin on selvitettävä ja koettava, että hänellä on antaa jotain juuri tälle potilaalle, siksi treffejä ennen terapian aloitusta on useita. Olen törmännyt elämän aikana ammattiauttajiin, jotka tekevät työtään pelkästään rahasta ja valitettavan usein he ovat olleet lääkäreitä. Minun kokemukseni mukaan parhaita kuuntelijoita ovat papit ja terapeutiksi kouluttautuneet henkilöt, jotka ovat jollain tavalla enemmän kiinni ihmisen sielunmaisemassa ja tunteissa.

Nähtäväksi siis jää, onko etsintäni nyt vihdoin ohitse.

Pakit terapeutilta

Kävin pitkästä aikaa puhumassa terapeuttini kanssa. Tauko oli venynyt usean viikon mittaiseksi ja se kyllä näkyi ja tuntui. Olen tällä hetkellä terapian suhteen väliinputoaja: minulle ei suoda enää niin tiheästi aikoja, sillä etsin itselleni terapeuttia, jonka kanssa aloittaa psykoterapiasuhteen. On kuitenkin hankalaa, sillä etsiminen, etenkin siihen orientoituminen, on todella hidasta ja minä koen tarvitsevani apua enemmän kuin kerran kuukaudessa.

Käynti alkoi niin kuin se aina alkaa: riisuin ulkovaatteet, kävelin huoneeseen, istahdin tuoliin ja vedin polveni koukkuun kuin pikkutyttö. Sen jälkeen minä kerroin mitä minulle tänään ja viime aikoina on kuulunut.

Ensimmäistä kertaa minua ärsytti, kun terapeutti innostui puhumaan pitkät pätkät lapsista. Lapset ja heidän hyvinvointinsa ovat toki minulle erityisen korkealla henkilökohtaisessa arvoasteikossani, mutta tällä kertaa olisin halunnut palavasti puhua minusta. Yritin johdatella keskustelua itseeni. Tuntuu että muutenkin olen terapia-istunnoissa sekava ja hypin aiheesta toiseen. Ajattelen kuitenkin, että siellä minun ei tarvitse tsempata ja miettiä, mitä keskustelukumppani minusta ajattelee.

Juuri kun yritin syventää tunnetiloja koskemaan menneisyyden kipujani, terapeutti leikkasi aiheen kahtia kun veitsen. Olin harmissani, koska se ei ole ollenkaan hänen tapaistaan. Aika oli loppumassa, mutta silti. Hän on aina vastaavissa tilanteissa kommentoinut edes yhden ajatuksen verran. Minusta tuntui, että olin hetken aikaa siinä tilanteessa, jossa olen useasti ollut elämäni aikana: torjuttuna, vailla ääntä, vailla kuulluksi tulemista.

Jälkeenpäin pohdittuani asiaa, päädyin sellaiseen lopputulokseen, että hän haluaa tehdä minuun pesäeroa minun parhaakseni. Terapeuttini tietää, että olen hetkellä minä hyvänsä aloittamassa pitkän prosessin, johon kuuluvia kokonaisuuksia on tällä hetkellä turha lähteä purkamaan meidän satunnaisilla käynneillämme. Nykyiset käyntini on lähinnä ajatusoksennusta, jotta jaksan taas hetken paremmin.

En voi sanoa, että minulla tulee häntä ikävä. En minä häneen ole tajuttoman kiintynyt, eikä terapeuttiin pidä ollakaan. Se on hoitosuhde, siinä missä mikä tahansa hoitohenkilö-potilas-suhde. Kiitollinen minä kuitenkin olen, sillä hänen ansiostaan olen oppinut löytämään rakkauden itseäni kohtaan, uskaltanut taistella epäileviä lääkäreitä vastaan, saanut vinkkejä ja ajatuksia sekä  saanut ison, kannustavan potkun takamukselleni päästäkseni eteenpäin.

Paljon on jo läpikäyty ja paljon on vielä edessä. Kiitos hänen vuorovaikutuksensa, olen todella hengissä, enkä suorita elämääni päivästä toiseen kuin elävä kuollut.

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Lääkärissä

Tapasin lääkärin, joka kirjoittaa minulle paperit psykoterapiaan. Hän kirjoittaa ne minulle heti, kun minulla on terapeutti, jonka luona aloittaa asiakkuus.

En ole etsinyt terapeuttia aktiivisesti. En ole saanut aikaiseksi ja en ole yksinkertaiseksi jaksanut. Lääkäriä tuntui kyllästyttävän, etten ole puolessa vuodessa saanut sitä aikaan. Hän ei ymmärrä, että tämä kokonaisuus on minulle haurasta kuin lasi. Olen jo kerran sattuman kaupalla löytänyt ihanan terapeutin, joka ei voinut ottaakaan minua.

 Minä pelkään, etten löydä sopivaa ihmistä. Minä pelkään, että löydän mukavan henkilön, mutta hän yhtäkkiä peruu ja olen taas tyhjän päällä. Tiedän hyvin, että olen vitkutellut asian kanssa, ja lääkäri pisti minuun vauhtia antamalla kuukauden aikaa etsintöihin.

Millaista terapeuttia etsiä? Mistä minä tiedän, kuka on täydellinen? Kuinka monta eri tapaamista joudun etsimään? Minulla ei ole edes kunnolla aikaa käydä terapiassa! En jaksa aikatauluttaa!
Vaan on pakko, tiedän senkin. Muuten vajoan taas.

Päätimme lääkärin kanssa yhdessä, että uskallamme alkaa vähentää mielialalääkitystä 15mg:sta 10mg:aan. Olin ajatellut nopeampaa aikataulua lääkkeenpurkuun, mutta ehkä turvallisinta on ottaa ihan rauhassa. Jospa seuraavaan kesään mennessä olisin lääkkeetön?
Lääkäri oli tyytyväinen ja yllättynyt, etten tarvinnut rauhoittavia. Kai niitä voisi paniikkikohtauksiin ottaa, mutta niitä on niin harvoin nykyään, etten ole viitsinyt.

Ehkä pitäisi lakata odottamasta, on täydellinen hetki tehdä jotain. Ei täydellistä hetkeä ole, eikä elämässä koskaan ole kaikki valmista. Minun ei tarvitse olla valmis ja täydellinen. Minä riitän jo nyt.

tiistai 6. elokuuta 2013

Eroterapiaa

Perustunteet: ei huvita, onko meillä puhuttavaa, ei jaksa kaivella. Yllättäen sitä puhuttavaa taas riitti ja aika meni taas kuin siivillä. Lakisääteistä eroterapiaa kaikille! Ei asiat selviä pelkästään eroamalla, vaan aina jää jotain hampaankoloon toisesta ja ne luulot voivat tosiaan olla omia luuloja, väärinkäsityksiä tai molempien tunteista koostuvaa tiheikköä.

Entisen kanssa yksi suurimpia ongelmia on se, kun alamme puhumaan erimielisyyksistä. Minä olen kiivas ja hermostun helposti, mutta en kestä riitaa. Hänen tarvitsee vain korottaa ääntään, niin minä käperryn kuoreeni ja pahoitan mieleni. Eikä se paha mieli lähde. Nielen mielummin kiukkuni, kun kuuntelen kovaäänistä keskustelua ja sitten ahdistun omassa kiukkusopassani.

Olen miettinyt sitä jollain tasolla jonkin aikaan, mutta tänään se valkeni terapiassa: Minä pelkään riitaa. En minä Entisen tai kenenkään muunkaan tunteita oikeasti pelkää, vaan minulla nousee menneisyys pintaan. Pelkään riitaa, koska lapsuudessa opin, että riidasta seuraa aina pahaa. Kun riita alkoi, alkoi huuto. Ei keskusteltu, vaan huudettiin, jyrättiin (isä), ivattiin ja lannistettiin toinen hiljaiseksi (äiti). Kun isä ei kokenut enää olevansa tilanteen herra, hän antoi nyrkin puhua. Minä en saanut reagoida riitoihin tai väkivaltaan, minulla ei ollut siihen oikeutta. Ja kun seuraava päivä valkeni, jatkettiin ilman selvittelyjä.
 Miten sekaisin voi sisäinen maailma mennä, kun tunteellinen ja temperamenttinen ei saa reagoida!

Minä olin kaapissa tunteideni kanssa ja pitkin elämääni ollut välillä tunteista sekaisin kuin seinäkello. Mikä on minun tunteeni, mikä taas on minun menemistä toisen tunnemaailmaan? Millainen minä olen?
Tämän kaiken tajuaminen vaati seitsemän vuotta parisuhdetta ja kaksi vuotta terapiaa. Minä vasta opettelen itseäni, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tämä valaistuminen omasta käytöksestä ja sen syntyperästä on mielettömän palkitsevaa ja auttaa eteenpäin.

Eroterapialle teemme palveluksen itsellemme, lapsillemme ja  kaikille ihmissuhteillemme. Opimme itsestämme uutta ja se auttaa ymmärtämään myös toista paremmin ja olemaan armollisempi niin itselleen kuin toisillekin. Toivottavasti pysymme Entisen kanssa aina ystävinä.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Väsymyksen pysäkki

Pari päivää jäytänyt olo iski tänään päälle. Tunsin pohjatonta väsymystä, enkä millään olisi jaksanut lähteä viimeiselle ryhmäterapiakäynnille. En oikein tiennyt mitä tunsin.

Viimeaikoina on tapahtunut uusia ja jännittäviä asioita.Epävarmuus syksyn osalta on ohi ja olen iloinen siitä. Entisellä tapahtuu onnellisia asioita. Minä olen saanut tavata ystäviä ja viettää hauskoja hetkiä. Olen myös onnellinen Erityismiehen kanssa. Ehkä vaan nyt on paljon uusia, sulateltavia asioita, että se vie jollain tasolla energiaa.

Viimeinen terapiakerta meni kerratessa vanhoja juttuja ja minulle tuli huono olo. Yritin tavoittaa oloni syitä, mutta en keksinyt muuta, kuin jännityksen purkautumisen, johon minä reagoin kropallani voimakkaasti. Olo helpottui kyllä, kun kukaan ei tehnyt siitä suurta numeroa.
Ryhmästä jäi hyvä tunne ja siinä olo on auttanut minua valtavasti. Nyt tuntui tosiaan siltä, että on aika jatkaa eteenpäin.

Yksi syy olotilalleni on uskoakseni se, että minun tekisi mieli pitää jonkinlainen terapiatauko. Minä en jaksaisi nyt tähän putkeen aloittaa yksilöterapiaa, vaan odottaa hetken aikaa. Minä kuitenkin tapaan kerran kuukaudessa terapeuttiani, jota olen tavannut jo vuoden, ja käyn myös Entisen kanssa asioita läpi terapiassa. Tällä hetkellä se on tarpeeksi ja siihen lisäksi vielä uusi terapasuhde olisi liikaa, vaikka se tarkottaisi muiden terapiasuhteiden lopettamista. Suurempi kuormitus olisi tällä hetkellä aloittaa jotain uutta.

Olen nukkunut kaksi yötä melkein kellon ympäri, enkä juuri koskaan tee niin. Kroppa kertoo minulle, että nyt pitää antaa ajatusten levätä jatkuvalta analysoinnilta.Menneisyys ei karkaa mihinkään. Alkakoon siis ajatusten ansaittu kesäloma.

maanantai 8. huhtikuuta 2013

Arkeologi

Olen nyt kuukausien aikana kauhonut mieltäni kunnolla ylös alaisin kuin kaivosmies. Olen etsinyt minuutta, sitä ihmistä, kuka siellä kaiken arjen ja elämän eri roolien alla on. Riisuttua yksilöä. Minä olen huhuillut sitä tyttöä esiin, joka kasvoi juuri täksi naiseksi. Olen tehnyt raskasta työtä löytääkseni.

Nyt on se vaihe, kun on täytynyt hidastaa. Terapian jälkeen mielen päällä kelluu kaikenlaista. Hetkessä saattaa päähän pulpahtaa tapahtumia ja muistoja. Kaikenlaisia muistoja; hyviä ja huonoja. Eilen muistin vuosien takaisen tapahtuman:

Olin pieni, vain muutaman vuoden vanha ja yökylässä aikuisen isoveljeni ja hänen puolisonsa luona. Oli ilta ja istuimme syömässä iltapalaa. Minä join aina iltaisin kaakaota, rakastin sitä. Heillä ei ollut mikroa, joten he keittivät maidon ja valmistivat kaakaon. Se ei maistunut yhtään samalta kuin kotona. Tuli ikävä, tuli kaaos päähän. Lapsen hallitsematon kaaos. Soitettiin kotiin ja minä itkin ikävää. Vavnhemmat sanoivat, että älä itke, huomenna nähdään. En minä tiennyt mikä on huominen, minä halusin vain kotiin.

Minä annan kaikenlaisten muistojen tulla. Välillä mietin, miksi joku muisto pyrkii pintaan. Yritän antaa niille tilan tulla. Ne kaipaavat päivänvaloa ja minä kykenen nyt muistelemaan ja miettimään asioiden tarkoitusta. Ei kaikella ole edes tarkoitusta, mutta mieli haluaa vapauttaa niitä. Olkoon niin.

Olen siis nyt hidasteluvaiheessa. Minä rapsutan nyt löytöjäni varovasti, etten vahingoita niitä. Minun kaivauksillani on tällä hetkellä vaihe, missä vaan kevyin harjanvedoin paljastetaan seuraava kerros. Ja niille kerroksille voi pysähtyä ihastelemaan. Tällainen minä olen; arvokas ja monen kerroksen summa.

Moni saattaa luulla, että minä etsin jotain suurempaa, Jumalaa kenties. Olen minä Jumalaakin tavoitellut;, etsinyt, hylännyt ja löytänyt. Olen miettinyt monesti, miksi uskonnosta pitää tehdä niin rajoittunutta ja vaikeaa. Minä uskon kyllä, että on taivas ja enkeleitä. Minä uskon, että minun äitini on taivaassa ja voi hyvin. Se luo minulle turvaa. On voima johon uskon ja sen nimi on Jumala. Ehkä hän on minun neuvonantajani ja tukijani? Ehkä hän on se isä, mitä vaille jäin.
Minä rakastan laulaa virsiä kirkossa, silloin kun sinne joskus menen. Kirkossa on hyvä rauhoittua.
Minä uskon myös tieteeseen. Minä uskon, että voi yhtä aikaa uskoa ja olla uskomatta. Voi löytää oman tapansa uskoa, eikä se ole vähemmän tai väärin. Minusta tärkeintä on uskoa rakkauteen ja olla hyvä toisille.

Tässä vaiheessa minä siis olen nyt. Sain vihdoin ensimmäisen kärsivällisyyskokeeni valmiiksi ja valmistin itselleni neuleen. Olen hyvin ylpeä itsestäni, sillä minä olen hyvä aloittamaan ja jättämään kesken. Nyt minä vuoroin kannustin ja piiskasin itseäni. Ja voi sitä onnistumisen tunnetta, kun sain jotain valmiiksi omien käsieni luomana! Uusi maailma aukesi ja minä hain kirjastosta kasan käsityölehtiä, sillä vain taivas on rajana. Voin upputua luovuuteeni ja ammentaa uutta. Eikä vähäisimpänä syynä ole neulomisen rytmikkyyden terapeuttinen vaikutus. Joskus pitää todella etsiä uusia puolia itsestään, jotta voi kokea onnistumista ja löytämisen iloa. Kaiken vaivan arvoista, ihan täysin!

Välillä mietin, miltä mahtaa näyttää minun pöytäni, jossa on käsityölehtiä, Chakra-kirja ja Suuri suomalainen vitutuskirja. Sitten tajuan, että se on juuri minua. Tutkivaa, innostuvaa ja uteliasta Vellaa. Uusi tieto on ihanaa ja tietoisuus asioista voi tuoda myös helpotusta itsensä analysointiin. Tällainen on oman elämänsä arkeologin, Vellan ,pöytä.