Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ystävyys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ystävyys. Näytä kaikki tekstit

perjantai 6. syyskuuta 2013

Kissa

Minä näin unta kissasta. En ihan mistä tahansa kissasta, vaan rakkaasta raidallisesta jääräpäästä, joka oli meidän ensimmäinen lemmikkimme. Äiti heltyi ottamaan sen, kun veljeni onnistui puhumaan hänet ympäri. Voi sitä päivää, kun pieni pallero saapui kotiin.

Kun kissa saapui taloon, minä aloin piirtää kissoja. En muuta tehnytkään kun piirsin kuvia, missä kissa leipoo, nukkuu, laulaa ja hymyilee. Leikitin sitä ja olin aivan sen pauloissa. Minä juoksin sen perässä mökillä ja ihailin sen kykyä vaan kadota jäljettömiin. Se palasi kuitenkin reissuiltaan aina takaisin.

Koimme me monia vaikeitakin hetkiä. Kerran minä tuuppasin kissan kylpyammeeseen vaivihkaa ja veljeni kanteli minusta. En minä sitä pahalla tehnyt, mutta halusin vaan nähdä, inhoavatko kissat todella vettä. Tämä kissa ainakin inhosi, se tuli kerralla selväksi.

Minä olin kissan vierellä, kun se koki ennenaikaisen synnytyksen. Silloin käsitykseni kuolemasta ja sen epäreiluudesta syveni vaan. Miksi kissa ei saa pitää vauvojaan? , kysyin äidiltä. Murehdin kissan puolesta, kun meidän piti järjestää pennuille hautajaiset. Minua suretti aivan valtavasti. Kissaa varmasti vielä enemmän.

Muistan hämärästi, miten kissa alkoi tulla kipeäksi. Se ei vaan ollut oma itsensä. Olin juuri menettänyt äidin, joten ei ollut voimia eikä ymmärrystä tajuta mitä kissalle tapahtuu. Muistan vaistonneeni eräänä päivänä jotain outoa. Isä oli kotona ja minä aloin etsiä kissaa, joka lymyili milloin missäkin. Aloin aavistaa jotain kauheaa ja kysyin, missä kissa on? Isä muisti mainita, etten ole huomannut koko kissaa pariin päivään. Isä oli vienyt kissan lopetettavaksi, koska se oli niin sairas. Muistan, kuinka vihainen olin ja kuinka sisältäni mureni osa lapsuutta, jos sellaista enää oli edes jäljellä. Muistan, miten katkera olin siitä, etten saanut antaa hänelle hyvästejä. En sanoa hyvää yötä ja antaa viimeistä suukkoa.

Unessani kissa oli oma,salaperäinen itsensä. Nostin vanhan ystävän syliin.
Minulla ei ole aavistustakaan, miksi kissa tuli vierailulle, vai tuliko se muuten vaan. Kaikesta huolimatta oli sydäntä lämmittävää nähdä eläintä, jonka kanssa kasvoimme yhdessä.

torstai 25. heinäkuuta 2013

Never forget your friends

Nyt on tullut aika olla olkapäänä ystävälle, joka tarvitsee minua. Kun tarkemmin miettii, olen joskus ajatellut, että onko hänellä kaikki hyvin.Olen sortunut samaan typeryyteen, mihin moni ystävänikin aikanaan sortui: Kyllä se sitten kertoo, jos kaikki ei ole hyvin. Eihän kukaan kerro, kun vasta sitten kun on aivan pakko ja kun ollaan jo niin solmussa, ettei tiedetä mitä tehdä. Olen niin ylpeä ystävästäni, kun hän ilmoitti minulle tarvitsevansa minua. Totta kai olen täällä häntä varten!


Tämä ystäväni oli niistä ainoista, jotka lähestyivät minua omassa kriisissäni. Hän ei osannut auttaa minua, koska en kehdannut pyytää. Ymmärsin kuitenkin, että hän välittää minusta tosissaan. Häntä kiinnosti mitä minulle kuului, vaikka tiesi, etten vastaa tai saatan kaunistella totuutta. Ystäväni jaksoi maanitella minua ihmisten ilmoille pitkänkin ajan päästä. Se oli hänen tapansa nostaa minut jaloilleen.


Minä toivon, että voin auttaa häntä. En voi hänen puolestaan päättää asioita, en selvittää hänen ajatuksiaan. Voin kuitenkin auttaa häntä parhaani mukaan. Minulle tuli niin hyvä mieli, kun ystäväni sanoi, että minulle voi puhua, koska: "Sinä et tuomitse." Mikäpä minä olisin tuomitsemaan ihmisen ajatuksia, tunteita ja kipua.

Toivottavasti löydät onnellisuutesi takaisin, ystävä.

lauantai 20. huhtikuuta 2013

Sauna

Tänään istuessani yleisessä saunassa, mietin saunan merkitystä. Saunassa hiljennytään ja rentoudutaan, nautitaan lämmöstä. Sauna on pyhä, sauna on isänmaallinen. Sauna herättää kunnioitusta: siellä on saatettu maailmaan lapsia ja se on tuonut lämpöä kylmyyden keskelle.
Saunassa kiire katoaa.

Meitä on niin monenlaista naista; on pitkää ja lyhyttä, vanhaa ja nuorta. On laihaa ja mahakasta, pieni- ja isorintaista. Saunassa alastomuus ei tunnu oudolta; me vaan olemme. Tuntuu häveliäältä olla alusvaatteissa ja bikineissä, mutta saunassa en häpeä itseäni. Minä mahdun muiden joukkoon juuri sellaisena kuin olen, siellä saunan turvallisessa syleilyssä.
 Häpeän vatsaani, joka on venynyt ryppyiseksi raskauksista. Olen laiha ja ryppyvatsainen. Nuoret tytöt vilkaisevat joskus kauhuissaan vatsaani, mutta äiti-ihmiset katsovat hyväksyvästi: sinäkin olet äiti.Saunassa näitä asioita ei tarvitse miettiä. Siellä eivät rypyt haittaa.

Lapsiin suhtaudutaan monessa paikassa nuivasti. Lapset ovat kovaäänisiä, sotkevia ja liikkuvaisia. Lapset ovat rasittavia kakaroita, joita saa tuoda julkiselle paikalle ikävuosina 0-1,5v (söpöstelyvaihe kun ovat nukkemaisen kauniita, hiljaisia ja uhmattomia) ja ehkä 7v ylöspäin, jos ne osaavat käyttäytyä. Tämä asenne katoaa saunassa, jonne äidit,isät,siskot,veljet,tädit,sedät,vaarit ja mummot tuovat lapsia opettelemaan omaa kulttuuriamme. Lapset ihmettelevät ääneen ja saavat hyväksyviä ilmeitä ja naurunpurskahduksia tuntemattomilta. Kaikilla on mukavaa ja nautitaan yhdessä.

Miten saunatunnelman saisi siirrettyä jokapäiväiseen arkeen?
Miksi olemme hyväksyviä ja nautimme yhdessäolosta vain yhdessä paikassa, kun voisimme olla/tehdä sitä kaikkialla?

torstai 18. huhtikuuta 2013

Kiukku menneisyydestä

Välillä tunteilla ei ole päätä eikä häntää. Olen syytä tajuamatta äkäinen ja vittumainen, enkä luota. Olen pettynyt ihmisiin, pienimmistäkin asioista. Erityismies ärsyttää, vaikka ei hän oikeasti ole tehnyt mitään. Kosketus tuntuu ärsyttävältä, en jaksa kenenkään läheisyyttä. Seuraavalla hetkellä kaipaan päästä syliin kuin pikkuvauva. Kiukku, mistä sinä tulet?

Uskon täysin, että nämä vihan tunteet, joille en keksi mitään selitystä, ovat menneisyyden tuskaa ja tunnetta. Kaikki ne, mihin en saanut vastakaikua ja mikä nämä tunteet herätti ja painoi pinnan alle, ovat nyt vapautuneet melkein 30 vuotta kestäneestä kirouksesta. Nyt ne sinkoilevat ja säntäilevät ja etsivät tietään ulos minun sielustani. Se vie voimia, mutta minä kestän sen. Se on hyvään johtavaa kipua. Minua huolettaa, kestääkö Erityismies? Olen sanonut hänelle, että minulla on turva ja tila tuntea se kaikki nyt, koska hän on tehnyt minusta niin onnellisen. Hän on antanut minun olla minä ja antanut minulle haikailemaani henkistä tilaa, laakeutta, hiljaisuutta ja rauhaa. Minä voin ilman huolta loukkaantumisesta sanoa, että älä juuri tällä hetkellä yritä minun näkymätöntä rajaani, koska haluan olla rauhassa. Se on yksi arvokkain lahja parisuhteessa, tajuta toisen rajat ja kunnioittaa niitä. Ei suuttua tai loukkaantua, vaan kunnioittavasti vetäytyä silloin, kun toinen tarvitsee sitä.

Erityismies sanoi minulle, että olen mennyt valtavasti eteenpäin vuoden aikana. Minä osaan puhua, minä osaan kertoa. En kasvata enää kiukkukuplaa sisälleni, vaan kerron sen sanoin. Toki on vielä paljon tilanteita, missä tarvitsen hänen apuaan, sen puheen laukaisevan kysymyksen: "Mikä sinulla on, onko jokin vialla?"
Olen ylpeä itsestäni, että olen oppinut sanomaan. En jörötä, mökötä tai sulkeudu enää niin paljon. Viha katoaa sisältä paljon nopeammin, kun sen antaa tulla ulos sanojen muodossa. MUTTA.
Mikään ei ole mitään ilman ymmärrystä. Jos toinen ei ymmärrä, kuuntele tai hyökkää, viha painuu takaisin sisälle myllertämään. Se kimpoaa toisesta kuin seinästä takaisin ja olo on entistä pahempi. Kukaan ei ymmärrä minua, on kamala tunne. Ja hirveintä on kokea se tunne rakkailta ihmisiltä. Ymmärrys toista kohtaan on äärimmäisen tärkeää. Jos ymmärrys katoaa, pakkaa kunnioitus laukkunsa ja lähtee perässä.

Paljon on vielä edessä, paljon tehtävää. Olen päässyt monesta menneisyyden taakasta eroon, monesta huonosta tunteesta.
Ystäväni kertoi minulle energiahoidosta, jossa hän on käynyt. En itse ole kokeillut moista, mutta uteliaisuudesta voisin mennä. Erityismiehen hieroessa reisiäni, tunsin hirveää kipua. En voinut käsittää, miten reiteni ilman liikuntasuorituksia voivat niin pinkeästi. Muistin yllättäen ystäväni sanat:
"Kaikki viha menee reisiin."
Se voi olla totta tai olla olematta, mutta tiedän, että minulla on paljon asioita hampaankolossa. Kaikesta aion kuitenkin selvitä. Minä selvitän mieleni kasvimaasta kaikki vihankäppyrät ja katkeruuden rikkaruohot. Sitten onni saa taas kukoistaa täysillä.

lauantai 30. maaliskuuta 2013

Rakkautta

Kirjoitan hiljaisessa kodissa, yksin, rauhassa. Nautin yksinäisyydestä, mutta pelkään pimeää. Minulla on vilkas mielikuvitus ja katson liikaa rikossarjoja. Siksi tarkistelen huoneita ja kuvittelen kaikenlaista. Pakkohan minun on yksin pystyä olemaan. Siispä unohdan pelkoni (ainakin hetkeksi...) ja sukellan sanojen maailmaan.

Eilen hyvä ystävä kävi kylässä. Erityinen. Rakas. Me esittelimme toisillemme uudet onnemme, rakkautemme. Meillä oli mukava ja lämmin olo ja lapset pörräsivät keskellämme. Me olimme onnellisia toisistamme ja toistemme onnesta.

Ystävyys on parhaillaan oleilua, rakkautta, ymmärrystä ja aitoa tunnetta. Se pysyy, vaikka ei aina ehtisikään nähdä. Siellä se on. Se on olemassa siellä, eikä tarvitse pelätä, että se katoaa, vaikka menisi aikaa tapaamisten välillä.
Minä haluan pitää nykyään vaan hyvät ihmiset lähelläni. Ihmiset, joilta minä saan energiaa, ja joille minä pystyn välittämään jotain hyvää takaisin. En tarvitse energiasyöppöjä ihmisiä, minä kulun sellaisten seurassa liian tyhjiin.

Minusta tuntuu, että minä kerään tällä hetkellä sen purkautuneen pahan tilalle rakkautta, ymmärrystä ja hyvää energiaa. Olen ihan hämmästynyt, miten paljon hyvää minuun mahtuu virtaamaan. Kaiken sen pahan jälkeen. Se täytyi vain päästää menemään.
Voi  kuinka ihmiset vaan puhuisivat, puhuisivat ja puhuisivat. Niin moni lähtisi parantumaan ja saisi paljon ihanaa kaiken sen taakan tilalle. Heidän tarvitsisi vain avautua. Kymmeniä, ehkä satoja kertoja, mutta silti. Se on kaiken vaivan arvoista.

lauantai 9. maaliskuuta 2013

Hämmästellen

Tupakkataistelu on vienyt kaikki ajatukseni viimepäivinä. Ajattelin, että tänään en taistele. Olen päässyt hyviin tuloksiin ajatusteni kanssa, mutta olen myös polttanut. Parhaimmillaan olin polttamatta 20 tuntia, joista vietin ainakin 3 tuntia jankuttaessa itselleni "Pystyn tähän" satoja kertoja. Tänään päätin pitää taukoa urheilusta ja tupakkataistelusta. Jatkan sitten huomenna.

Minulla on tunne, että olen päässyt masennuksen portailla ylöspäin. Mietin mikä siihen on voinut vaikuttaa? Vai onko tämäkin monen asioiden summa?

Ihastelin tänään (ja monena muunakin päivänä) aurinkoista säätä. Kuinka paljon auringolla ja valolla on merkitystä? Ylipäätään se, ettei synkimpinä kuukausina ikinä ajattele ulos katsoessaan, että: "On kyllä kaunis ja ihana päivä. Ihanaa päästä ulos!" Kauniina päivänä on helpompi olla iloinen. Hyvä mieli tulee hyvän mielen luo. Toisaalta pahimmassa masennuksen jamassa on samantekevää, millainen ilma on, koska sitä ei tiedosta. Silloin tukkiutuvat aistit, eikä tunne lämpöä tai kylmyyttä, ei näe valoa tai pimeyttä. Ruoka ei maistu miltään, ei rekisteröi edes maistuuko jokin makealta tai suolaiselta. Silloin vain on, vailla suuntaa, vailla aisteja.

Taloudellinen tilanne. Minun ei tarvitse miettiä joka päivä rahaa ja sen riittämistä. En minä edelleenkään rahassa pyöri, mutta laskut saan maksettua ja ruokaa kaappiin. Ja joskus jotain pientä. Taloudellisen tilanteen kohentumisella on omaan oloon aivan valtava merkitys.

Rakkaus ja ymmärrys. Se, että Erityismies on osoittanut, että hän pysyy tässä ja osallistuu. Minun ei tarvitse enää murehtia. Hän katsoo lasten perään, hän tekee iltapalaa, hän leikkii lasten kanssa ja auttaa heitä- ihan niin kuin perheessä kuuluukin. Hän on osa minun perhettäni, eikä mikään irrallinen palanen. Hän on todella lunastanut sanansa siitä, että hän otti koko paketin, eikä vain minua.

Lisäksi se, että olen itse tehnyt töitä aktivoidakseni ystävyyssuhteita, on auttanut hurjasti. Minä soitan ja sovin heidän kanssaan tapaamisia, enkä enää ajattele, kenen pitäisi pyytää tai kumman vuoro on. Jos minä haluan tavata, minä soitan ja tapaan heitä. Yksinkertaista!
On ihana olla enemmän perillä heidän arjestaan, kuunnella ja tulla kuulluksi. Ystävien tarve ei aikuisena vähene, vaikka tulisi perhettä, vaikka ollaan työelämässä, vaikka olisi se kuuluisa kiire. Aina on aikaa, kun sitä järjestää.

Urheilu auttaa myös hyvän olon pitämisessä. En halua ajatella, että minun on pakko. Haluan ajatella, että urheilu on osa elämääni. En minä aina nauti kaupassa käymisestä tai muista velvollisuuksista, mutta ne kuuluvat elämääni. Liikkuminen palkitsee, missä muodossa tahansa. Se on palvelus minun vartalolleni.

Minä hain kouluun. Tätä hetkeä olen odottanut kuumeisesti melkein vuoden. En tiedä miksi oli niin vaikea näpytellä hakupaperit, sillä siirsin sitä muutamalla päivällä. Kai se askel lähemmäs unelmaa on jotenkin pelottavaa. Sinne meni paperit ja nyt vaan odottamaan pääsykoemateriaalien ilmestymistä.

Olen onnellinen uudesta pitkäjänteisestä minästäni. Olen käynyt syksystä asti kielten tunneilla ja nautin siitä äärettömän paljon. Nautin oppimisesta, kyselemisestä ja uudesta tiedosta. Nautin siitä, että saamme kotiläksyjä. Nautin siitä, että olen alkanut yrittää ja tekemään töitä asioiden eteen. Mikään tässä maailmassa ei tipahda valmiiksi katettuna, vaan pitää löytää itsestään halu nähdä vaivaa. Uuden oppiminen palkitsee valtavasti. Ilo siitä, että on tehnyt töitä saadakseen uutta henkistä pääomaa, on todella tyydyttävää. En halua lakata oppimasta! Minä suorastaan tirisen intoa!

On ihanaa löytää iloa ja onnea. On ihanaa nauttia niistä täysillä.

keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Ystävyyden oppitunti

Lapsena ja nuorena ystävyys oli helppoa: oli aikaa, eikä ollut aikuisuuden tuomia tylsiä velvollisuuksia.Sen kun paineli kaverin ovelle. Välillä kotiin tankkaamaan ja takaisin leikkeihin. Tunnista toiseen.
Teininä leikki vaihtui hengailuun. Kuunneltiin musiikkia, maleksittiin,haaveiltiin ja haahuiltiin kaupoissa. Joka päivä oltiin. Teininä ystävyys on kuin parisuhde parhaimmillaan: tiivistä oloa, yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja suurimmaksi osaksi hauskaa.

Kun aikuisuus saapuu, kaikki muuttuu. Se ei tapahdu yhdessä yössä tietenkään. Salakavalasti aika ryhtyy harventamaan kaveripiiriä. Ihmiset lähtevät eri opiskelupaikkoihin ja toiset perustavat perheen.
Minä koin äitiyden romahduttaneen ystävyyssuhteeni hetkeksi. Meidän väliimme kasvoi muuri, joka oli niin suuri, ettei sen takaa jaksanut aina edes huudella toisia. Sitä sitten ajoittain tyytyi siihen, että sinä olet siellä ja minä täällä. Elämänrytmi, haaveet ja arki olivat niin erilaisia minulla lapsen kanssa kuin ystävilläni opiskelija/työarjessa.

Tuli hirveitä pettymyksiä. Minua ei enää pyydetty minnekkään. Se kirveli sydämessä kovasti, sillä tunsin, että ystävät ovat hylänneet minut. He ovat varmasti vaan ajatelleet, etten minä pääse tulemaan tai jaksa lähteä. Siinä he olivatkin oikeassa, mutta se tunne, että minua olisi kuitenkin pyydetty ja kaivattu mukaan olisi ollut korvaamattoman tärkeä. Se, että olisi osoitettu, että samassa junassa ollaan, vaikkakin eri vaunussa.

Vinkki: Älkää olettako, kysykää!

Jossain vaiheessa ystävyys voi kallistua suorittamisen puolelle. Kaikesta ajasta on tehtävä laatuaikaa ja on ehdittävä hirveästi yhdessä illassa. Kerätään kaikki kokoon ja keksitään jotain tekemistä. Loppujen lopuksi huomataan, ettei olla taaskaan ehditty vaihtamaan kaikkien kanssa edes kuulumisia.

Vinkki: Voi tavata useammin, jolloin tapaamiselle ei aseteta niin suuria paineita. Voi tavata vaan kahdestaan, ilman kummempaa tekemistä.

Oikeasti ihmisillä ei ole niin kiire. On lapset,on parisuhde, on työ, on harrastukset, mutta on myös aikaa. Poikaystävän kanssa halutaan viettää laatuaikaa viikonloppuna, mutta parin tunnin nipistys ystävälle ei ole mahdottomuus. Edelleen on koko viikonloppu aikaa ja mieliala kohoaa varmasti. Ystävyydestä saa voimaa. Ei kasva sitä kuuluisaa kuilua, jonka jälkeen on niin vaikea nähdä, vaikka haluaisikin.

Vinkki: Ystävyyttä pitää hoitaa. Ystävyydelle pitää antaa aikaa. Kenenkään aika ei ole niin kallisarvoista, ettei ehtisi.

Ylpeys ei aina ole hyvästä. Minusta tuli ajan kanssa ylpeä ja ajattelin, että kyllä minua taas pyydetään, kun seura kelpaa. Jäin passiivisesti odottamaan ja jos odotus venyi pitkäksi, minä harmistuin. Harmistuin etenkin niille, jotka olivat minut hylänneet, minun mielestäni siis. Tein työtä ajatusteni kanssa, että en voi kuvitella olevani joku, jolta varataan aikaa. Minun täytyy itse tehdä jotain.

Vinkki: Jos on paljon aikataulutettuja menoja, ota kalenteri käteen ja ota yhteys kaveriin, jota kaipaat. Sopikaa meno heti eikä sitten joskus. Siellä se sitten on, valmiina odottamassa.

Kun ystävällä on vaikeaa, pitää siihen puuttua. Kysyä: "Mikä on?" "Voinko auttaa?". Eikä oikeasti päästää suustaan pelkkää sanahelinää ja jättäytyä passiivisesti odottamaan, että kyllä se sieltä kolostaan ryömii aikanaan. Minä esitin liian pitkään kaiken olevan hyvin. En kertonut kenellekkään voivani huonosti, ja että parisuhteeni vetelee viimeisiään. Kasvatin ahdistuksen sisälleni. En minä kehdannut, sillä koin huonommuutta ihan typeristä asioista. En halunnut epäonnistua julkisesti ja saada sääliä. Niinä hetkinä kun imeskelin suklaakarkkeja sohvalla, että saisin energiaa kävellä, olisin toivonut olkapäätä. Olisin toivonut paikkaa mihin mennä yöksi ja itkeä. Olisin toivonut, että joku tulee luokseni ja sanoo: "Nyt Vella menet suihkuun." ja kävelyttänyt väkisin korttelin ympäri. Olisinpa osannut kertoa myös ystävilleni, mitä kaipaan. Kyllä minä tiedän, että he minusta välittävät ja varmasti olivat huolissaan. He eivät vaan halunneet häiritä suruani.

Vinkki: Kävele rohkeasti toisen tontille ja auta. Peräänny vasta sitten kun toinen sanoo haluavansa olla yksin ja tee sekin varauksella.

Keskity ystävään, kun tapaat häntä. Kuuntele mitä hänellä on sanottavaa ja kysele. Itse tein pitkään niin, että "kuuntelin" ja unohdin. Kysyin samat asiat aina uudelleen. Minua hävetti, koska olin kuunnellut, mutten tarpeeksi keskittyneesti. Niin minä sitten aloin kysellä kaikenlaista ja aloin muistaa juttutuokioista enemmän. Se on toisen kunnioittamista, että muistaa eikä vetoa huonoon muistiinsa tai kiireiseen elämään. Muuten tulee vaan tunne, että turhaan minä näitä juttuja kerron, kun et kuitenkaan muista.

Vinkki: Kuuntele, niin sinuakin kuunnellaan.

Tälle viikolle olen sopinut kahdet "mahdottomat" treffit:
 Toiset ovat lounastreffit kiireisen, toisessa kaupungissa opiskelevan, ystävän kanssa. Pyysin hänet luokseni ja valmistamme yhdessä "köyhien naisten lounaan". Hän ilahtui pyynnöstäni kovasti ja minä ilahduin hänen hyvästä mielestään.

Toiset ikikiireisen, uraa täyttä häkää luovan, vanhan ystävän kanssa. Hänellä ei ole koskaan aikaa ja se on saanut minut useasti raivon partaalle. Olen tajunnut sen johtuvan siitä, ettei hän osaa sanoa ei. Mutta hän on minun rakas ystäväni nuoruudesta asti ja minä haluan olla ärsyyntymättä. Hänelle tarvitsee itse ehdottaa tapaamista ja kyllä aikaa aina jostain järjestyy sitten. Hänkin muisti erikseen mainita, miten mukavaa on, kun pyysin. Se on paras palkinto pyytämisen "vaivasta".

Vinkki: Ennen kuin haaveilet unelmaystävästä, muutu itse sellaiseksi.