Aamu oli hymyaamu kaikesta huolimatta. Minä tulen nykyään iloiseksi niin pienestä, että melkein naurattaa. Samoin mieliala laskee helposti. Olen kolme tuntia makoillut, lukenut kirjaa ja miettinyt. Mitään pahaa ei ole sattunut, mutta silti sisältä puristaa ja tekee mieli itkeä-taas.
Tuntuu, että jatkuva meneminen/ tekeminen on ainoa asia,joka estää lamaantumasta. Minun pitäisi kuitenkin oppia sietämään myös omaa seuraani. Voi kun oppisin pitämään itsestäni.
Erityismies on suuri tuki. Joka päivä hän sanoo meidän selviävän tästä. Välillä uskon häntä, välillä en. Hän myös päivittäin sanoo kuinka ihana/kaunis/hauska olen ja kuinka paljon hän minusta pitää. Ne sanat ovat minun pelastusrenkaani. Toivon, että hän ei koskaan lakkaisi kertomasta noita kauniita asioita, koska minä olen kuullut niitä elämäni aikana aivan liian vähän.
Sitten se masennuksen ulkopuoli, miltä se näyttää? En osaa sanoa huomaavatko läheiseni sitä, tajuavatko sukulaiset ja ystävät, sillä olen muuttunut sulkeutumisen mestariksi. Ja jos huomaavat, eivät ainakaan ole tehneet elettäkään sen eteen, että auttaisivat. Ehkä he luottavat siihen, että olen aina kuitenkin selvinnyt.
Päätin kysyä tätä asiaa Erityismieheltä. Miten minusta huomaa masennuksen, miten minä käyttäydyn silloin? Hetken mietittyään hän kuvaili sitä eräällä kauppareissullamme.
Se voi olla yksi hyllyn väli ja kaikki on muuttunut.
Minä tiesin heti mitä hän tarkoitti. Muistin sen tilanteen kun kävelin ja hetkessä minut valtasi synkkyys ja aloin tuntea taas sitä epänormaalia väsymystä.
Hän kertoi myös, että kotiin tullessaan hän ei voi koskaan tietää millä tuulella olen. Toisinaan makaan koko päivän miettimässä kuinka minun pitäisi kaikkea ja ahdistun saamattomuudestani niin, että lamaannun täysin. En nuku usein päiväunia, koska kroppani (vai mieleni?) ei anna ja olen siitäkin uupunut. Mieleni siis romahtelee ja lamaantuu. Ja itkeskelen paljon verrattuna viime vuoteen, milloin olin taas aivan kylmä, tyhjä ja itkuton.
Minusta tuntuu, että suruni näkyy ulospäin, sillä ventovieraat usein katsovat silmiini oudosti kuin ne olisivat kaksi pohjatonta kaivoa. Suru tihkuu minusta ulos, koska olen siitä niin täysi että nitisen liitoksistani.
Taidan ottaa illalla unilääkkeen, että kroppakin saa levättyä.
Inhoan lääkkeitä ja inhoan masennusta. Pelkään, että tämä synkkä,valoton yö on ikuinen, vaikka vielä taistelen sitä vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti