tiistai 30. heinäkuuta 2013

Parisuhteen haavoittuvaisuus

Aihe liippaa ehkä liiankin läheltä itseäni, mutta on sellainen aihe, joka vaatii päästä päivänvaloon, muidenkin silmille, kenties pohdittavaksi asti. Kipeä, pimeä ja häpeällinen tilanne, jossa niin moni kuitenkin elää. Parisuhde on vaikea laji: kovin altis ja haavoittuvainen.

Kävin Erityismiehen kanssa keskustelun: "Mitä haluan tältä suhteelta". Kerroin suoraan, miten kyllästynyt olen hänen tapaansa käyttää rahaa suhteessa siihen, miten minä pienet tuloni järkeilen. Tuntuu, että teen turhaa työtä, kun toinen elää huolettomasti kuin taivaan lintu. Moni asia, kuten tämäkään, ei ole kuin jäävuoren huippu ilman tietoa taustoista, mutta silti näyttelee liian isoa roolia harmituksen puolella ja on asia, mikä vuorenvarmasti tulee nakertamaan, jos sille ei tule loppua.

Puhuimme paljon. Hän sanoi vakavana, ettei hän halua menettää minua, eikä keskustelun tarkoitus ollutkaan pelotella millään vakavalla. Keskustelun tarkoitus oli nostaa kissa pöydälle ja kertoa, mihin muutosta kaivataan. Mutta, pelkkä halu tehdä asioille ei riitä yksinään. Pitää haluta niin paljon, että on oikeasti valmis siirtymään sanoista tekoihin. Aikominen ja tekemättömyys ovat tietyissä asioissa Erityismiehen ongelma. Hän on mukavuudenhaluinen ja laiskakin ajoittain ja hän tietää sen myös itse. En minä tahdo pakottaa ketään muuttumaan, mutta suhteessa on myös tällaisia hienosäätömahdollisuuksia, jotka onnistuessaan nostavat sen aivan uudelle tasolle.

Jotta tämän keskustelun kokonaisuus tulisi selville ilman, että Vellasta saa järkyttävän miestentallojan ja pirttihirmun kuvan, tämä hienosäätö pätee molempiin suuntiin.Minä olen tehnyt aikanaan virheeni ja haluan olla kaikella tapaa tämän parisuhteen arvoinen. Pyysin myös, että Erityismies kertoo toiveensa minun ryhdistäytymislistalle, mutta hän väitti, että minä olen täydellinen. Se tuntui hassulta ja hyvältä samaan aikaan. Voinko minä, heikkouksine kaikkineen, olla juuri hyvä hänelle? Jos hän on tällä hetkellä tätä mieltä, niin hyvä. Olen kuitenkin valmis panostamaan ja tekemään töitä, sillä suhde jos mikä on sellainen, joka ei pysy hyvänä tekemättä yhtään mitään.

Vaikeaa on pysyä liikkeessä ja olla paikallaan, mutta minun parisuhde vaatii sitä. Pysyn kaikella tapaa ajan tasalla, enkä koskaan enää suostu elämään onnettomana kahdestaan, kun en suostu elämään niin yksinkään. Nyt tiedän, millainen olotila ei kuulu parisuhteeseen. Tiedän kipupisteet, liian erilaisuuden, mikä on epäreilua, mikä on normaalia, yksilöllistä kasvua (jota kukaan ei ikinä tule minulta enää estämään), mikä on joustamista ja mikä on toisen sanelemaa. Tiedän täysin, mikä kuuluu onnelliseen parisuhteeseen ja mikä ei. Olen löytänyt myös oman arvoni, enkä suostu koskaan ottamaan kahden ihmisen keskenäisiä vikoja pelkästään omiin nimiini. Minä olen minä, enkä kenenkään huonompi puolisko tai varjo toisesta.

Minä en enää koskaan suostu tinkimään jokaisen ihmisen perustarpeista: olla arvostettu ja rakastettu ja olla seksuaalinen juuri omalla tavallaan. Suurin kaikista parisuhteen voimista on kuulla toista ja tulla kuulluksi, ilman kiukkua ja kilpailua.

lauantai 27. heinäkuuta 2013

"Enempi on maailmaa, kuin ikkunasta näkyy"

Voiko omena pudota kauas puusta? Määrittääkö syntymäperheemme kokonaan tulevaisuutemme ja elämämme?  Olemmeko sidottu siihen maisemaan, mikä lapsuudenkodistamme näkyy?

Minä en halua uskoa siihen, että kohtalomme on sinetöity syntymäkotimme perusteella. Olen uskonut vain taivaan rajaksi jo silloin, kun en sitä osannut selittää. Minä tunsin sen jo pienenä tyttönä: pohjattoman uteliaisuuden ja halun vaikuttaa asioihin, joiden olisi vaan pitänyt antaa olla.

"Vella, sinä mietit liikaa."
"Vella, älä ajattele niin monimutkaisesti."
"Vella, sinulle ei mikään riitä."
"Vella, sellaista se elämä on."
"Vella, joskus pitää vain tyytyä."

Olen miettinyt, miksi minun ajatusmaailmani poikkeaa minulle tarjotusta. Pienenä en lakannut kysymästä: "Miksi?" eikä minua tyydyttänyt vastaus: "No, koska se vaan on niin.". En ole koskaan ymmärtänyt tyytymistä silloin, jos kaipaa muutosta. Vaikka olenhan minäkin joutunut useasti elämässäni tyytymään, mutta silti vannonut taistelevani muutoksen eteen ja aina etsinyt helpotusta edes sille aikakaudelle, kun pitää tyytyä. On vahingollista elää elämää, johon ei ole itse tyytyväinen. Se vie voimat ja saa katkeruuden sisälleen asumaan.

"Ihmiseltä ei voi ottaa pois viimeistä inhimillistä vapautta — vapautta valita oma suhtautumisensa mihin tahansa annetuun tilanteeseen, vapautta valita oma tiensä. " - Viktor Frankl

Minun sukuni on minulle mysteeri, joka koskaan ei tule selviämään. Täynnä masennusta, paniikkihäiriötä, mielisairautta ja alkoholismia. Haluaisin tietää niin paljon enemmän, taustalla lymyilevät asiat, jotka ovat johtaneet näihin kohtaloihin. En saa niihin todennäköisesti vastauksia, mutta yhden päätelmän olen tehnyt kaikista: ne, jotka eivät puhu, sairastuvat sisältäpäin. Heidän menneisyytensä nakertaa heitä sisältäpäin ja näin ollen estää heitä tavoittelemasta hyvää.

"Emme voi muuttaa kaikkea, jonka kohtaamme. Mutta emme voi muuttaa mitään ennen kuin olemme kohdanneet sen." -James Baldwin

Minä olen Vella, se suvun hassu unelmoija, joka haluaa kaikkea. Olen saanut huvittuneita kommentteja tulevaisuudensuunnitelmista. Hymähtelyä siihen suuntaan, että unelmoida saa, mutta eivät ne unelmat kuitenkaan toteudu. Elämä on paskaa ja se siitä. Aion murtaa nämä menneisyyden kahleet ja osoittaa itselleni, että minä voin saavuttaa vielä vaikka mitä, ellen itse asetu itseni tielle. Lähtökohdat ovat erilaiset kuin jollain toisella, mutta ei se tee minusta huonompaa tai asiasta mahdotonta.

"Vähintä mitä voit tehdä elämällesi on miettiä mitä toivot siltä. Ja enintä mitä voit tehdä, on asua sen toivon sisällä. "-Barbara Kingsolver

Sen lisäksi, että haluan olla ylpeä itsestäni ja saavuttaa sen mitä toivon, haluan katsoa eteenpäin. Haluan, ettei lasteni tarvitse kipuilla samoista asioista kuin minä. Haluan istuttaa heihin toivottomuuden sijasta toivon. En halua heidän ajattelevan, ettei joku asia ole mahdollista, vaan niin, että kaikki on mahdollista, jos antaa mahdollisuuden itselleen. Haluan molempien sukujeni kipuketjun katkeavan minuun.

"Olosuhteet eivät tee minusta mitä olen, ne paljastavat, kuka minä olen valinnut olevani." - Wayne W. Dyer

Olemme kaikki syntyneet tiettyyn arvomaailmaan. Olemme imeneet pienestä asti vaikutteita ja niitä  on vaikea karistaa. Osa on niin automaattisia, ettemme edes pohdi, ovatko ne omiamme vai opittuja.
Tekee kuitenkin hyvää aika ajoin puhdistaa se mielen komero niistä turhaan lojuvista asenteista.Voi yllättää itsensäkin, miten uudella tavalla asioita voi nähdä.

"On mielenkiintoista, että useimmat ihmiset suunnittelevat lomamatkansa paljon huolellisemmin kuin elämänsä. Ehkä se johtuu siitä, että pakeneminen on helpompaa kuin muuttuminen." -Jim Rohn

Unelmista ei saa luopua, niistä ei pidä luopua. Toiveet ovat mahdollisia, kun päättää niin ja keskittyy niihin. Kukaan ei tuo niitä ovelle valmiissa laatikossa. Konkreettisen unelman toteutumista edeltää nöyryys, kärsivällisyys ja pettyminenkin. Ehkä se onnistuessaan tuntuu juuri siksi niin hyvältä.

"Hän elää uudella tavalla: oikein. "— Endre Ady











perjantai 26. heinäkuuta 2013

Koululaukku

Päätin vapaaviikonloppuni kunniaksi keskittyä koululaukun metsästykseen. Ensin se piti olla reppu, mutta aika nopeasti päädyin etsimään laukkua. Suurta, mustaa laukkua, johon tulisin pakkaamaan eväitä ja koulupapereita. Koululaukusta tulisi minulle symboli sille, että minä pääsin vuosien jälkeen kouluun. Minä tein töitä ja minä pääsin. Ja aina kun se laukku keikkuisi olallani, muistaisin olla ylpeä itsestäni.

Minä etsin ja vaelsin kaupoissa. Katselin ja kokeilin, mutta kaikissa oli joku vika. Oli liian pientä, vääränmallista ja liian värikästä. Aloin tuskastua. Viimeisen kierroksen aikana se sitten löytyi. Siellä riippui minun koululaukkuni. Musta, iso, yksinkertainen,ryhdikäs ja halpa.

Nostin laukun myyjän käsiin. Mielessäni pyöri kiitollisuus siitä, että tämä on nyt totta. Minun tulevaisuuteni on nyt tässä: minä ostan laukkua itselleni, koska olen oikeasti päässyt kouluun. Olen saanut tilaisuuden opiskella ja joskus pääsen töihin, mistä tienaan ihan oikeaa rahaa, jolla voi elää muutenkin kun kituutellen. Tätä kaikkea tämä laukku minulle edustaa ja voin vannoa, että myyjä ei ole myynyt laukkua yhtä onnelliselle aikuiselle, tulevalle ekaluokkalaiselle kuin minä sillä hetkellä olin. Muutama hassu viikko ja sitten matkaamme yhdessä kouluun: laukku ja minä.

Turvaverkko

Minä en enää vaivu masennukseen niin helposti. Ennen se ei vaatinut muuta, kuin huonosti alkaneen aamun, väsymyksen, ilkeitä sanoja tai jonkun muun takaiskun. Vatsassa tuntui ontolta,silmiä pisteli ja vaivuin väsymykseen. Kaikki näytti harmaalta, jopa mustalta. Ja kaikki jonkun pienen asian takia, minkä yli ihminen pääsisi normaalitilassa helpostikin. Masentuneelle kaikki on ponnistelua.

Kyllä minäkin vaivun ja valahtelen kohti pahaa mieltä, edelleen. Kuitenkaan sitä ei tapahdu enää niin usein tai niin helposti. Minä tipahdan turvaverkolle, niin kuin nuorallatanssijat sirkuksessa. Putoan sellaiselle turvaverkolle, jonka olen itse omin käsin punonut pikkuhiljaa. Se on tehty sinnikkyydestä, rakkaudesta,päättäväisyydestä,armollisuudesta ja kärsivällisyydestä. Jokainen langankierto muistuttaa minua niistä hetkistä, kun luovuttamisen sijaan päätin jatkaa.

Sen olen ymmärtänyt, että omasta onnellisuuden puutteesta ei kannata syyttää muita. Pahan olon on toki voinut aiheuttaa joku muu, mutta siihen ei tule takertua koko loppuelämäänsä.Tunteet pitää tunnustaa ja sanoa ääneen. Kun on ajatellut asian läpi, voi keskittyä siihen, miten siitä pääsisi yli. Minä esimerkiksi voin ajatella, että isäni pilasi lapsuudestani monta asiaa ja sen jälkeenkin. Se tekee minut vihaiseksi, surulliseksi ja pettyneeksi, sillä koen ansainneeni parempaa. Sitä aikaa en saa kuitenkaan takaisin. On siis vaan tunnustettava tunteensa ja miettiä, millä tavoin elämästä tulisi nyt mieluista ja sellaista, mitä haluan elää täysillä. Se on vähintä, mitä voin tehdä sen pikkutytön eteen, joka kärsi ja koitti selviytyä epäreiluudessa.

En anna luovuttamisen olla vaihtoehto. Jos jotain haluan, teen sen eteen töitä, vaikka se veisi kuinka kauan. Kova työ ja vahva halu ei voi olla johtamatta haluttuun lopputulokseen. En jaksa kauaa kölliä kiukkuisena verkon päällä. Nousen ylös ja kiipeän nuoralle yhä uudestaan, vaikka putoaisin sata kertaa alas. Jonain päivänä minä vielä kävelen putoamatta. Silloin turvaverkko on vain varotoimi, joka voi vaipua hämärään salamavalojen tieltä.

torstai 25. heinäkuuta 2013

TT: "Äiti milloin sä lopetat?"

Olen edelleen päässäni prosessointivaiheessa. En vietä päivääkään, etten ajattelisi
tupakoinnin lopettamista ja kuinka paljon sitä haluan. Halun ja tavan kukistaminen ei aiheuta vuoren kokoista ongelmaa, mutta riippuvuuden voittaminen on toinen juttu. Ei se toki mahdotonta ole, ja siihen minä olen pyrkimässä. Koko ajan, hitaasti, mutta varmasti.

Lapseni eivät pidä siitä, että poltan. Heidän takiaan se surettaa kaikista eniten. Millä selität lapselle sen, että tupakointi on typerä ja haitallinen tapa, samalla kuin itse teet sitä? Minua harmittaa ja nolottaa. Tämä ei ole sitä äidinmallia, mitä minä haluan edustaa. Toiset kuittaavat tupakoinnin lapsilleen vaan aikuisten tavaksi, joka ei kuulu heille. Minusta tämä itseni myrkyttäminen on myös lapsiani koskettava asia.

Lupasin lopetusajankohdaksi syksyn ja se on minun takarajani. Minä inhoan turhia lupauksia, enkä todellakaan halua antaa niitä lapsilleni.

Note to myself: Kun pääset syöpäkääryleestä irti, muista, ettet koskaan laita sitä takaisin suuhusi. Toipuvalle nikotinistille ei ole olemassa sitä yhtä tupakkaa, vaan se johtaa aina vähintään vuodenmittaiseen lopetushelvettiin.

Never forget your friends

Nyt on tullut aika olla olkapäänä ystävälle, joka tarvitsee minua. Kun tarkemmin miettii, olen joskus ajatellut, että onko hänellä kaikki hyvin.Olen sortunut samaan typeryyteen, mihin moni ystävänikin aikanaan sortui: Kyllä se sitten kertoo, jos kaikki ei ole hyvin. Eihän kukaan kerro, kun vasta sitten kun on aivan pakko ja kun ollaan jo niin solmussa, ettei tiedetä mitä tehdä. Olen niin ylpeä ystävästäni, kun hän ilmoitti minulle tarvitsevansa minua. Totta kai olen täällä häntä varten!


Tämä ystäväni oli niistä ainoista, jotka lähestyivät minua omassa kriisissäni. Hän ei osannut auttaa minua, koska en kehdannut pyytää. Ymmärsin kuitenkin, että hän välittää minusta tosissaan. Häntä kiinnosti mitä minulle kuului, vaikka tiesi, etten vastaa tai saatan kaunistella totuutta. Ystäväni jaksoi maanitella minua ihmisten ilmoille pitkänkin ajan päästä. Se oli hänen tapansa nostaa minut jaloilleen.


Minä toivon, että voin auttaa häntä. En voi hänen puolestaan päättää asioita, en selvittää hänen ajatuksiaan. Voin kuitenkin auttaa häntä parhaani mukaan. Minulle tuli niin hyvä mieli, kun ystäväni sanoi, että minulle voi puhua, koska: "Sinä et tuomitse." Mikäpä minä olisin tuomitsemaan ihmisen ajatuksia, tunteita ja kipua.

Toivottavasti löydät onnellisuutesi takaisin, ystävä.

Sairastuttavat ihmissuhteet

Juuri kun minusta tuntuu, että olen iloinen ja energinen, soi puhelin. Isä soittaa. Hän soittaa kertoakseen, että ajoi meidän ohitsemme naapurin perheen kanssa. Oikeastaan hän kertoo siinä samalla, kuinka hän joutuu mennä naapureiden kanssa, koska hänen kiittämättömät lapsensa eivät halua viettää hänen kanssaan aikaa, vaikka hän on niin hyvä ihminen. Hän sanoo tuon kaiken sanomatta yhtään mitään. Tämän ajatuksen, kuten muutkin rivien välistä vihjailut, olen oppinut lukemaan vuosien aikana.

Hän yrittää ruinata meitä kylään. Minä alan puhumaan autoni huollosta. Hän sanoo, että on se auto hyvä saada kuntoon, kun minä lähden opiskelemaan. Isä sanoo sen lauseen äänellä, joka jää kaikumaan korviini. Se on äänensävy, jolla esitetään välittävää isää. Häntä ei oikeasti kiinnosta, saanko minä auton kuntoon tai pääsenkö sillä kouluun. Se asia ei liity mitenkään häneen, joten sillä ei ole hänelle merkitystä. Sitä on vaikea selittää, mutta sen ymmärtää sellainen, jolla on samanlainen ihminen lähipiirissä. Välittävät sanat ovat ulkoaopeteltuja, eikä niistä jää koskaan sellainen tunne, että tuo tarkoitti sitä tosissaan. Siitä puuttuu jotain- aitous, välittäminen.

Minä lupaan pitkin hampain tulla lasten kanssa käymään, mutta oikeastaan vain siksi, että lapset tapaavat serkkunsa. Isä kertoo tekevänänsä soppaa, pitää syödä, soppaa, hän tekee soppaa. En oikein tajua hänen pakkomielteistä jauhamistaan sopasta- hän voisi kysyä vaikka, mitä lapset haluaisivat syödä. Mutta hän jauhaa sopasta varmaan kymmenen kertaa puhelun aikana. Haluan vaan lopettaa puhelun, sillä tuntuu siltä, kun hän imisi minusta energiaa pois pillillä.

Loppuhuipennukseksi hän huokaa puhelimeen, että hänellä on niin ikävä lapsia, niitä sinun pikkuisia.
Voin melkein kuulla, miten hän tiristää kyyneltä puhelimen toisessa päässä. Minä en tiedä, pitäisikö minun kirkua raivosta, haistattaa paskat, nauraa räkäisesti vai sulkea puhelin. Tämä on yhtä näytelmää, jossa yleisönä toimii naapurin perhe. Todellisuudessa hän ei välitä lapsistani, eikä kuuntele mitä heillä on asiaa. Hän ylistää vain poikalapsia ja tunkee lapset täyteen karkkia, siinä se. Ja ottaa toki valokuvia, joita voi näytellä kaikille ja kertoa satuja.

Minusta tuntuu, etten ikinä pääse tästä raivosta. En voi päästä siitä, koska en saa vastauksiini kysymyksiini. Saan vaan valheita. Ehkä minä joskus saan rauhan tämän asian suhteen, kun löydän omat vastaukseni. Sitten joskus.

Olen pahoillani vihamielisestä kirjoituksestani. Minua niin turhauttaa, sillä tämä asia ei positiiviseksi muutu, vaikka seisoisin päälläni ja kävelisin Andeille. Minä en voi sairasta ihmistä parantaa. Minulla ei ole mitään muuta mahdollisuutta, kuin suojautua siltä ja kestää omat epäoikeudenmukaisuuden tunteeni.
Mitä tapahtuu kattilalle, joka lämpenee kansi päällään? Se kiehuu yli. Niin teen minäkin, tässä asiassa.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Oman kropan metsästys

Aktiivinen liikunta on jotenkin koteloitunut minuun ja nukkuu talviuntaan. Tänään voisinkin lähteä lenkille herättelemään itseäni, edes pikkuisen. Muistutella itseäni endorfiinipuuskien ihanuudesta, nauttia siitä, että saa mennä sinne, minne nenä näyttää.

Jopa kovaa liikuntaa enemmän olen kaivannut sitä, että tuntisin itseni notkeaksi. Kroppa on tuntunut nuutuneelta ja jäykältä ja se lienee osasyynä yleiseen kiukkuherkkyyteen. Olen ollut laiska ja priorisoinut muita juttuja- tai oikeastaan ollut priorisoimatta. Liikunta on kyllä ollut mielessä, mutta  ei ole edennyt kauppaan pyöräilyä pidemmälle.

En tiedä olenko onnellisessa asemassa, kun olen luonnostaan pieniruokainen ja hitaasti lihoava. Kyllä minäkin massaa kerään, mutta lähinnä mahan seudulle. Se olisi niin helppo jumpata pois, mutta toisaalta olen sen mallinen, että tulokset näkyvät hitaasti, vasta kuukausien jälkeen. Olisipa varaa Pilates-tunteihin, niitä minä nyt eniten kaipaan. Rentoutta, oman kropan löytämistä ja lihaksien vahvistamista.

Liikunnan sijaan, olen keskittynyt siihen, mitä syön. Sain omituisia oireita, jotka otaksuin johtuvan puhtaasti siitä, etten ole ahkerasti syönyt vihreitä asioita. Kahvilla,herkuilla ja nokareella ruokaa lyyhistyy kroppa kuin kroppa. Ostin pinon kaikkea raikasta; porkkanaa,kurkkua, paprikaa,tomaattia,salaattia,ruohosipulia ja persiljaa ja laiskana keittiöihmisenä leikkelin ne valmiiksi rasioihin, joista ne on helppo popsia. Karkkipäiväkin on Erityismiehen toiveesta vain silloin, kun lapset ovat luonamme.Katsotaan, paraneeko olo tämän muutoksen myötä. Olen tässäkin asiassa oppinut nöyrtymään, että mikään ei tapahdu hetkessä.

Enää en rääkkää itseäni kieltämällä kaiken kivan ja urheilemalla verenmaku suussa ollakseni laiha.
Enää en havittele pelkkää kroppaa, jolla kehtaa pelkästään olla bikineissä kesällä.
Enää en surkuttele sitä, että minulla on pienet rinnat ja raskauden kurtistama vatsa.

Nyt minä etsin sellaista fyysistä tilaa, missä on hyvä olla. Lihaksia soisin tulevan, koska olen niin heiveröinen. Mitään hyvää en kiellä itseltäni, ainakaan pitkäksi aikaa. Olen altis sortumaan totaalikielloille. Kaikkea hyppysellinen, niin tulee hyvä. Kunhan pidän mielessä sen, että ei liikaa kerralla. Parhaat urheilukaudet olen aloittanut sillä, että olen hyvällä mielellä herkutellut. Mitä kovempia tuloksia, sitä nopeammin on herkutteluintokin laantunut.

Parasta tulee kun uskoo itseensä valtavasti, vaatii vielä vähän, kannustaa kamalasti ja malttaa mielettömästi.

Suorittajaäiti

Olen kipuillut äiti-teeman kanssa oikeastaan koko äitiyteni ajan. Äitiys pitäisi olla pyhä asia, jota saisi harjoitella aluksi ihan rauhassa. Se vaan on niin, että neuvoja ja mielipiteitä sataa joka suunnalta-halusit tai et. Lisäksi asenteet voimistuvat, jos teet lapsesi liian nuorena tai liian vanhana. Ja näitä paremmuuskeskusteluja riittää: imetys vs. korvike, sektio vs. alatiesynnytys, rokottaminen vs. rokottamattomuus, kuri vs. vapaakasvatus, harrastukset, vaatemerkit, pelaaminen, tv:n katselu, matkustelu....

Itse olen kamppaillut epävarmuuden välillä. Luulen sen olleen osittain nuoruuttani, mutta suurin osa siitä on ollut omaa epävarmuuttani. Minä en tajunnut, että kaikki ei voi miellyttää- eikä pidä. Olen suorittanut toisinaan äitiyttä ja tehnyt paljon asioita, jotka eivät ole minua, vain siksi, että olisin hyvä äiti.

Hyvään vanhemmuuteen kuuluu sanomattakin selvät asiat kuten huolehtiminen lapsen ruokkimisesta, vaatetuksesta,tarpeellisista unista ja terveyden hoitaminen yleensä.
Hyvään vanhemmuuteen kuuluu astuminen pois omalta mukavuusalueelta, mutta rajansa silläkin on. Kenenkään ei tarvitse askarrella, leipoa, ulkoilla ja keksiä lapselle tekemistä 24/7. Joskus pitää antaa tilaa mielikuvituksella ja tylsistyä. Yleensä lapsen tylsyys iskee juuri sillä hetkellä, kun vanhemman keskittyminen on jossain muualla kuin lapsen kanssa olemisessa.

Minä olen myöntänyt lapsille vajavaisuuteni. En osaa piirtää hyvin ja askartelu ei useimmiten kiinnosta. Lupaan yrittää kuitenkin, jos en muuten, niin ideoinnissa, siinä kun olen aika hyvä. Teen lasten kanssa toki toisinaan asioita, vaikka minua ei niin huvittaisikaan. Pidän myös tärkeänä tukea heidän tekemisiään ja hankkia vaikka niitä askarteluvälineitä, että he saavat työkalut tekemiseensä. Parhaimmillani olen heidän kanssaan silloin, kun itsekin innostun ja olen kiinnostunut siitä, mitä teen. Minä tykkään lukea heille, käydä uimassa ja pyöräilemässä, laittaa tukkaa, pelata yms.

Teen enemmän lasten kanssa yhdessä asioita kuin oma äitini teki minun kanssani. Minun äitini kannatti vapaata kasvatusta ja antoi meidän viilettää pienestä asti betoniviidakon pihoilla. Hänen mielestään lapsen tylsyys kasvatti luovuutta ja mielikuvitusta.
Muistan, kuinka minua harmitti, ettei äiti osannut leikkiä barbeilla. Hän oli kuitenkin äärimmäisen taitava tarinankertoja ja osasi maalata hienosti. Hän rakasti kaupungilla pyörimistä ja metsässä samoilua. Istuin välillä silmät kiinni kotimme portailla, kun hän soitti pianoa. Nautin kaikista eniten silloin, kun hän teki kanssani jotain, mistä näin hänen nauttivan itsekin.

Olen oppinut ottamaan rennosti ja laajentamaan käsitettä oma aika myös silloin, kun lapset ovat hereillä. Nurkumista toki tulee, mutta vaihtokaupan kautta selitän, että jos äiti saa nyt lukea hetken, voin sitten pelata. Lapset alkavat olla siinä iässä, että heille voi opettaa sen, että tässä perheessä on useita ihmisiä haluineen. Vaikka aikuiset ovatkin lapsia varten, ei kenenkään tarvitse kadottaa minuuttaan ja elää vain toisille.

Olen päätynyt ajatukseen, että en omista lapsiani eivätkä he ole minun jatkeitani. Olen saanut heidät elämääni ja minun kuuluu opettaa heille taitoja. Virheitä tulen takuulla tekemään, mutta toivottavasti mahdollisimman vähän. Saan elää heidät kanssaan ilot ja surut, mutta joskus he lentävät pois pesästä ja rakentavat omansa. Olen heidän tukenaan, kun he minua tarvitsevat, mutta en voi unohtaa itseäni.

Ihminen on parhaimmillaan silloin, kun tietää kuka on ja on saanut vastaukset kysymyksiinsä. Itsensä tunteva ihminen osaa ottaa vastaan kritiikkiä ja hyväksyä toiset erilaisine ratkaisuineen.Siihen minä koko ajan pyrin, tasapainoon. Äitiys on yksi osa minuuttani, mutta vain yksi. Haluan vahvistaa itseäni, että kaikki osa-alueet ovat yhtä vahvoja. Minä en halua olla hienoin äiti, enkä virheettömin. Minä haluan olla paras äiti juuri minun lapsilleni.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Täydellinen suhde

Suhteen lipuessa arjen aalloille, tulee väkisinkin mietittyä suhteen suuntaa, toiveita ja haaveita. Kohtaavatko ne? Voiko suhteessa oleminen olla näin mutkatonta vai onko tämä sitä kuuluisaa tyyntä myrskyn edellä? Tärkeää on myös miettiä, millä tavalla itse olisi ihanne- tai ainakin ihana kumppani. On yllättävän helppo arvioida toisen toimintaa ja miettiä, mikä voisi olla paremmin. Sen sijaan peiliin pitäisi katsoa- jos ei kerran päivässä, niin viimeistään niissä tilanteissa, kun alkaa kiristää taiteenlaji nimeltä parisuhde.

Pitäisi aina muistaa, että suhteessa on kaksinkertaiset toiveet, halut ja tarpeet. Joka kerta kun tulee tilanne, missä toivoo toisen tekevän toisin, voisi heittää pallon sille toiselle puolikkaalle ja kuunnella hänenkin toiveitaan. Kuulluksi tulemisen tarve saattaa olla isompi kuin itse asia, mistä paasataan. Toisen kuuntelemisesta ei saa riitaa aikaiseksi. Omassa suhteessakin alkava raivo on katkennut siihen paikkaan, kun se viesti on mennyt perille ja toinen on vain pelkkänä korvana. Toimii etenkin temperamenttisiin ihmisiin. Tuota rauhallisen ihmisen maailmaa minä vasta opettelen.

Huomioonottaminen on äärimmäisen tärkeää. Kun saa tarpeeksi huomiota toiselta, ei tarvitse kerjätä sitä kiukustumalla, mököttämällä tai muutenkaan. Huomiotankkia pitää täyttää tasaisesti. On täysin ajanhukkaa murista muille, kuinka oma rakas ei ota huomioon. Se pitää tuoda julki sille rakkaalle itselleen, joka ei välttämättä vaan ole tullut ajatelleeksi. Toiselle pitää uskaltaa kertoa, mikä tekisi onnelliseksi. Onnellinen ja huomioitu ihminen ei ole enää kateellinen toisen ajankäytöstä, jos saa siitä siivun itselleen ja on kylläinen. Joustaminen molempiin suuntiin alkaa toimimaan paljon paremmin.Ei enää harmita toisen meneminen ja ikäväkin voi olla hyvä tunne.

On hyvä myös muistaa itsensä ja tärkeät asiat. Sellasista asioista ei pidä joustaa, jotka ovat osa minuutta. Jos toisella on asia, mikä tekee rentoutuneeksi ja iloiseksi, miksi sitä kukaan edes haluaisi ottaa pois toiselta? Minä voin olla menemättä kaikkiin juhliin mitä on tiedossa, mutta jos joku kieltäisi minua kirjoittamasta, nostaisin äläkän. Arvosta sitä, mistä toinen nauttii. Iloitse, että hänellä on jotain, mikä tekee niin iloiseksi (järkevyyden rajoissa, totta kai).Tärkeintä lienee, että on valmis joustamaan ja tinkimään samankaltaisista asioista ja oppia ajattelemaan yksikön, oli se sitten kahden kauppa tai perhe, yhteistä etua.

Pienet asiat eivät ole pieniä. Yksinkertaiset sanat, viestit, lahjat ja teot voivat olla puoli maailmaa ja nostaa arkisen rakkauden potenssiin kymmenen. Negatiiviset pienet asiat voivat myös kasvaa norsun kokoisiksi. Toisen olemiselle on annettava tilaa. Isoista asioista voi sanoa. Isot asiat tulisi puhua ja neuvotella, ennen kuin niihin törmätään ja lujaa. Jos esim. siisteyskäsitykset eivät kohtaa, on se ongelman paikka. Se, millä tyylillä asiat hoituu on turhan nipotuksen aluetta. Sillä ei ole mitään merkitystä, miten päin ne lautaset huuhdellaan kuivauskaappiin, kunhan se tulee tehdyksi. Pitäisi muistaa, että se oma tapa tehdä on tosiaan vain se oma, ei aina oikea. Eikä kahden ihmisen kodissa suinkaan ainoa.

Suhde on parhaimmillaan koti. Se ei ole projekti, mikä pitää suorittaa nopeasti, tehokkaasti ja täydellisesti. Suhde on prosessi, mikä sisältää jatkuvaa kasvamista. Prosessi, joka voi maistua puulta ja tuottaa pääomaa vasta pitkän ajan päästä. Se on ripaus onnea ja kasa päättäväisyyttä. Joskus kaikista toimenpiteistä huolimatta se pitää vaan lakkauttaa kannattamattomana. Sekin vaatii rohkeutta. Vaikka tekisit virheitä joskus, se ei tarkoita, ettet oppisi niistä ja osaisi rakentaa uutta, toimivaa prosessia. Epäonnistuminen ei tee epäonnistujaa. Helpottavaa on kaikessa heikkoudessaan huomata, ettei täydellistä suhdetta ole. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö täydellisyyteen voisi ja pitäisi pyrkiä.


Huom. Mies tekee-nainen nipottaa viittavaat sterotyyppiset siivousesimerkit kertovat eräältä nimeltä mainitsemattomasta naisihmisestä, joka on joutunut enemmän kuin kerran miesten keittiöterrorismin uhriksi ;)

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Tyttö, joka tavoittelee kuuta

Nyt alkaa energiatasot taas nousemaan. Ajatuksen ja tekemisen voimalla. Mitä enemmän olen suunnitellut ja tehnyt, sen paremmin taas kulkee. Yllätin itseni ajattelemasta kesken lasten aiheuttaman metelin, kuinka ihanaa elämä osaa olla. Kaikkea pitää katsella auringonpilke silmäkulmassa. Elämä on paljon kivempaa, kun sen ajattelee kivaksi.

Ihmiset ajattelevat liian paljon toisten mielipiteitä negatiivisessa merkityksessä, niinhän olen itsekin tehnyt, monesti. Olen koko elämäni taistellut soraääniä vastaan, joita on tullut vähän joka tilanteessa. Monet elävät sivusta toisen elämää paremmin, unohtaen sen, että se on todellakin toisen henkilön elämää eikä omaa. Nyt olen lakannut taistelemasta niitä loputtomia arvosteluja vastaan. Ne ovat kuin rikkaruohot, jotka kasvavat takaisin. Miksi suuntaisin energiani turhuuksiin, kun voin keskittyä mieluummin siihen, mikä minut tekee onnelliseksi?

Temperamentistani huolimatta olen oppinut hidastamaan. Olen oppinut pilkkomaan asioita osiin, enkä tunne niin suurta epätoivoa, kun pitäisi tehdä jotain suurta ja ponnistuksia vaativaa. Kaikki ei tapahdu hetkessä, Vella. Sitä lausetta on tullut hoettua äänettämästi lukemattomia kertoja. Valmista tulee nopeammin, kun tekee yhden pienen asian kerrallaan ja keskittyy siihen. Oli kyse sitten siivouksesta, lukemisesta tai urheilusta.

Olen niin iloinen ja onnellinen siitä, että olen matkalla siihen, mitä haluan tehdä isona. Vihdoinkin! Koulu on minun yksi suuri etappini, jonka tulen toki pilkkomaan moneen osaan vielä. Siellä se häämöttää kuukauden päässä ja minä livun sitä kohti. Astetta enemmän innoissani olen, kun tulen ottamaan selvää, millä tavoin voin käydä sen nopeammin. Senkin olen suunnittellut ja siihen tähtään, sillä palo tehdä sitä mitä minä haluan ja saada tähän talouteen kaksi työssä käyvää, on kova. Oppimisen janoa unohtamatta.

On sanottu, ettei elämää voi käsikirjoittaa. Tavallaan uskon siihen, mutta en usko myöskään elämän olevan joku lautta, jolla pitää vain kellua ja odottaa, mitä tapahtuu. Ohjaajan saappaisiin astuminen tuntuisi tässä elämässä myös mahtipontiselta, mutta apulaisohjaaja kuulostaisi jo mahdolliselta. Oman elämän apulaisohjaaja Vella tulee vielä tekemään sellaisen tarinan, että oksat pois!

torstai 18. heinäkuuta 2013

Suppusuu

On ollut havaittavissa väsymystä.
On ollut havaittavissa arkea.
On ollut havaittavissa särkyjä ja kipuja.

Olen ollut hirvittävän väsynyt. Kaikki joutenoloaika on mennyt perehtyessä koulukirjoihin tai Erityismiehen kainalossa. Nytkin väsyttää. Ja sataa.

torstai 11. heinäkuuta 2013

Matkaan

Huomenna on erityinen päivä: me lähdemme Erityismiehen kanssa ensimmäiselle yhteiselle matkalle.
Matka-termi on ehkä turhan hulppea tälle vaatimattomalle reissulle, mutta jostain on aloitettava. Saamme olla yhdessä ja näemme kavereita, nukumme muualla kuin kotona ja syömme muiden tekemää ruokaa. Kyllä tätä reissua voi ainakin minilomamatkaksi nimittää.

On ihana nähdä toista kunnolla, kun tuntuu, ettei sitä ole tapahtunut pitkään aikaan. Sellaista kunnon kohtaamista, jolloin kummallakaan ei ole kiire tai kumpikaan ei ole väsynyt. Tämä tekee hyvää meille, yhdessä. Pienikin hetki pois arjesta ja velvollisuuksista tuntuu nyt luksukselta. Suhteen huoltoväli on venähtänyt liian pitkäksi, joten tämä on enemmän kuin tarpeen. Siitäkin huolimatta, että me juuri puhuimme, kuinka hyvä meillä on yhdessä. Ei suhdetta pidä unohtaa itsekseen, vaikka rakastaa.

Hyvää ruokaa, juomaa ja romantiikkaa. Viikonloppu, tule luokseni.

Mielipahan kuoppa

On paha mieli, oikea mielipaha. Niskaan sataa vaan lisää kiukkua. Saan osakseni vinoilua, kiukkua, ärtymystä ja syyttelyä. Miksi ihmisten pitää tahallaan pahoittaa toisen mieli ja sanoa, ettei ollut tarkoitus? Kyllähän jokainen ihminen tietää, että sanoilla voi satuttaa. Sanansa voi aina valita, jos vähän viitsii miettiä.

Tuntuu, etten löydä positiivisuutta ja saa hyvää mieltä takaisin. Aina kun yritän, putoan kiukkukuoppaan takaisin. Kiipeän reunoja pitkin niin, että hiekka pöllyää. Silti valun takaisin. Potkin hiekkaa, kun raivo ei ota lähteäkseen. Haluan pois täältä! Haluan olla iloinen taas!

Miksi sanat satuttavat?
Miksen osaa sivuuttaa niitä?
Miksi vien pahan mielen eteenpäin ajatuksissani?
Miksi annan sille vallan?

Älkää satuttako ihmisiä tahallaan. Purkaa kieleen, jos tekee mieli puhua rumasti. Harkitkaa vielä kerran. Pahoista sanoista ei tule kenellekkään hyvä mieli. Toisen satuttaminen ei vie omaa mielipahaa pois.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Paha äitipuoli

Jennifer Lauckin Siipirikko- kirjaan törmätessäni, iski päähäni rekkalavallinen muistoja En uskaltanut avata kirjan kantta, vaikka olen lukenut sen varmaan kymmenen kertaa. Mikään kirja ei ole ikinä itkettänyt minua niin paljon, sillä toisinaan sitä lukiessa tuntui, kun joku olisi kurkistanut minun elämääni. Mikään fiktiivinen teksti ei ole tuonut minussa pintaan niin hillitöntä tuskaa, kun edellämainittu kirja.

Otetaanpa ajassa taaksenpäin ja muistellaan sieltä täältä:

*Vanhempieni erosta on kulunut neljä kuukautta ja äitini kuolemasta vajaa kaksi kuukautta. Isä esittelee meille uuden naisystävänsä. En muista ensimmäistä kohtaamista, vaikka kuinka pinnistelen. Se on vaan musta aukko mielessäni.

*Ensimmäinen muistikuvani on meidän vanhassa kodissa, kun tämä uusi nainen on ollut meillä yötä. Meidän kodissa, minun äitini makuuhuoneessa. Minusta tuntuu, ettei äitini ole vielä lähtenyt kodistamme kokonaan ja kaikki tämä on vaan epäsopivaa.

* Hänellä on syntymäpäivä. En tiedä miksi, mutta minä poljen pyörällä lähimpään kukkakauppaan ja ostan hänelle ruusun. Kun vien kukan hänelle, hän katsoo minua oudosti, kuin minussa olisi vikaa. Kadun ostostani jälkeenpäin.

*Jotenkin ymmärrän, ettei hän voi sietää minua. Teen mitä vain, niin teen väärin.

*Me käymme katsomassa yhteistä taloa. Onneksi emme koskaan muuta samaan kotiin. Muutamme vierekkäisiin taloihin ja muistelen isäni perustelleen sitä sillä, että minä en tule toimeen hänen puolisonsa kanssa. Koulumatkani pitenee ja joudun kulkemaan kahdella eri bussilla ja joudun asumaan pois kavereitteni luota.

*Isä soittaa ja kertoo menevänsä naimisiin. Minä sanon, etten hyväksy sitä.

*Olemme lomamatkalla. Rasvaan itseäni tiheästi, koska olen kerran palanut pahasti. Äitipuoli tiuskaisee minua lopettamaan rasvalla läträyksen, mutten tottele. Hän palaa pahasti.
Samalla lomamatkalla hän syyttää minua ruuan syömisestä (jota en oikeasti ole syönyt). Isä puolustaa minua kerrankin. Samalla matkalla etsimme pusikoista sormusta, jonka äitipuoli heitti raivospäissään pihalle. Isä itkee ja on kännissä. Hän tukeutuu 14-vuotiaaseen Vellaan sydänsuruissaan.

*On joulu. Tunnelma on kaikkea muuta kuin tervetullut. Äitipuoli hyrisee ilosta omille lapsilleen. Hän raivostuu, kun minä syön pipareita ennen ruokaa. Olen 15-vuotias.

*Tulen yökylään isäni ja äitipuolen kotiin. En ole koskaan tervetullut. Äitipuoli saa yhtäkkiä kohtauksen ja huutaa minun ja veljeni olevan huonostikäyttäytyvimpiä lapsia, joita hän on ikinä tavannut. Muitakin solvauksia tulee, en muista mitä. Pyydän isääni viemään minut kotiin. Hän ei voi ajaa, koska on kännissä.

*Kun olen muuttanut omilleni ja näen välillä isääni, luulen, että hän tapaa minua salaa.

*Kun alan odottamaan uudestaan lasta, äitipuoli kysyy isältäni, että etteikö hänen tyttärensä osaa käyttää ehkäisyä.

Nyt on suljettava huutavien vääryksien kansi ja vedettävä henkeä.

Kasvu uudelta pohjalta

Joskus kukka lakkaa kukoistamasta. Ehkä se tarvitsee jotain? Ehkä sitä on hoidettu väärin? Ehkä kaikki pitää aloittaa alusta? Tältä minusta tuntuu. Olen kukka, jolle pitää antaa oikea kasvualusta, oikeat ravinteet ja paljon vaivannäköä rakkauden lisäksi.
Kaikki pitää aloittaa alusta, kuin olisi pikkuvauva.

OMAT RAJAT:
Miltä minusta tuntuu?
Mistä minä alan, mihin minä lopun?
Milloin ja miten minuun saa koskea?
Mikä on minun?
Mikä on minua, eikä muiden sanelemaa?
Milloin pitää joustaa?
Milloin pitää pitää oma päänsä?
Milloin sanoa ei?
Miten sanoa ei?
Mitä ja miten saan tuntea tunteitani?
Milloin rakennan tarpeeksi vahvan minuuden, enkä ota muiden tunteita taakakseni?

OMA TAHTO:
Mikä on minun tahtoni?
Mitä minä tahdon tehdä?
Milloin tahdon tehdä?
Miten muistan sen, etten aina tee, miten muut haluavat?

ITSETUNTO:
Miten opin rakastamaan itseäni?
Miten näkisin itseni kauniina ja arvokkaana?
Milloin opin ymmärtämään, että mennyt ei sanele tulevaa?
Milloin oppisin täysin olemaan se, mitä haluan olla?
Mistä löytyy itsevarmuus?

ILMAISU:
Miten muistaisin sen, että epäkohdat jäävät sisälle vellomaan, jos ei avaa suutaan?
Koska opin sen, että asioista puhuminen on ainoa keino niiden käsittelyyn?
Kuinka opin sanomaan tunteeni ääneen niin, ettei se ole kovan työn takana?

LUOTTAMUS:
Milloin opin ymmärtämään sen, että ansaitsen kaiken hyvän?
Milloin lopetan pahojen asioiden odottelun?
Voinko luottaa muihin kuin itseeni?
Koska lakkaan pidättelemästä rakkautta?


Olen lähellä, mutta toisaalta niin kaukana.

Isän luona

Soitan isälle, että voinko tulla hoitamaan yhden jutun, kun omalla koneella en pysty. Isä sanoo, että tervetuloa. En haluaisi mennä, mutta tämä juttu on pakko hoitaa. Minun omatuntoni sanoo, että minä otan yhteyttä isääni vain silloin, kun tarvitsen jotain. Se on totta. Meidän suhteemme koostuu lähinnä avunannosta, ei mistään sellaisesta, mikä normaalien ihmisten välillä vallitsee. Ei ole rakkautta, kunnioitusta tai ikävää. On vain asioita, joiden takia on pakko olla yhteydessä.

Naurunremakka kuuluu portille asti. Kuulen naisen äänen. Menen tervehtimään tätä tuntematonta, sanon nätisti käsipäivää, niin kuin isä on aina opettanut. Pitää olla reipas ja tervehtiä aina, vaikka ei huvittaisi. Omassa elämässä en teeskentele, enkä esitä mitään, mitä en ole.

Taistelen tietokoneella ongelmani kanssa. Ottaa jo valmiiksi päähän. Isä tulee seisomaan selän taakse ja haisee alkoholilta. En minä muuta tuoksua hänestä muistakkaan. Äidin tuoksun muistan näidenkin vuosien jälkeen: käsivoide ja eucalyptus-pastillit. Tämä viinalta haiseva mies on vaan joku tuntematon, jota on pakko kutsua isäksi. Ei hän ole isältä tuntunut pitkiin aikoihin.

Ruudulle pärähtää kuvia. Irstaita, oksettavia kuvia. Minua melkein itkettää, vaikka olen jo iso tyttö. Mietin, miksi isällä on tämmöisiä kuvia (ällöttää) ja miksi hän ei voi piilottaa niitä. Siinä ne vaan ovat, kaikkien muiden kuvien keskellä. En voi kuvailla inhotukseni määrää. Haluan vaan pois sieltä.
Ei kenenkään tarvitsisi tietää vanhemmistaan mitään tällaista. Tämä vahvistaa päätöstäni, että kun isä kuolee, minä en tyhjennä hänen asuntoaan. En halua tietää, mitä sieltä löytyy.

Olen valmis lähtemään. Nainen on lähtenyt. Isä sanoo, että hän on vaan ystävä. Minä päättelen toisin partaveden määrästä. En usko häntä, eikä minua kiinnosta. En vaan voi ymmärtää hänen toimintaansa.

Kerron isälle, että pääsin kouluun. Kai se oli hänestä hienoa, kun kysyi, että "Ihanko korkeakouluun?". Hän ei kysynyt, olenko iloinen, mikä minua alassa kiinnostaa, mihin aion suuntautua, olivatko pääsykokeet vaikeat, pärjäänkö minä, jaksanko minä. Ei mitään vanhemmille kuuluvia kysymyksiä. Hän kysyi van tarvittavat tiedot, jotka hän voi kertoa eteenpäin ikäänkuin omina saavutuksinaan. Välillisesti se on hänen ansiotaan: teen kaikkeni, että pääsen eteenpäin elämässä ja mahdollisimman kauas siitä elämästä, mitä hänen kanssaan elin.

Kun vihdoin pääsin kotiin, olin vihainen, pettynyt, itkuinen ja ahdistunut. Kaikki hyvä valui minusta pois tunnin mittaisella vierailulla. Minuun sattuu valtavasti, enkä hahmota, että mikä. Se ainakin sattuu, että jokainen kohtaaminen isäni kanssa muistuttaa siitä, mikä minulle kuuluisi: oikea isä.

Tämä tarina on tosi, valitettavasti.

sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Sisukkuus

Suomalainen sisu on hieno asia. Minä miellän sen varavoimaksi, joka astuu kehiin silloin, kun ihminen ei oikeasti enää jaksa. Minä olen vetänyt myös usein sisulla tilanteissa, jossa normaali minä olisi aikaa sitten lakannut yrittämästä. Olen synnyttänyt sisulla, juossut kilpailussa sisulla, ja nyt minä opiskelen sisulla.

Pääsykokeisiin minä luin 80% sisulla. Monta kertaa viikossa oli sellainen olo, etten osaa, jaksa ja haluan tehdä jotain muuta. Sisu huuteli olaltani, että mitä enemmän käytän aikaa lukemiseen, sen varmemmin pääsen sisään kouluun. Luin pitkään ja melkein itkua tuhertaen, etten minä tajua lukemastani yhtään mitään. Sisu ei luovuttanut, vaan seiso piiska olallani ilman armoa. Sen mielestä minä tajuaisin kyllä, kun käyttäisin vaan tarpeeksi aikaa sisäistämiseen.

Eräänä päivänä tapellessani vieraskielisen tekstin kanssa ties monenneko kerran, se tapahtui. Minä tajusin! Aloin ymmärtää mitä luin, ja palaset alkoivat loksahdella kohdalleen. Iski mielenkiinto tietää, miten tämä päättyy; ihan kuin lukisi kirjaa. Mitä enemmän ymmärsin, sen enemmän aihe alkoi tuntua omalta. Tunsin riemua ja sain lisäenergiaa onnistumisesta. Olin ylittänyt oppimisen ensimmäisen esteen, kiitos Sisun.

Mistä sisukkuus minuun lienee kasvanut? Jopa pahimpina hetkinä lapsuudenkodissa tai synkimmissä pohjamudissa avioeron jälkeen, se on aina palautunut nostamaan minut pinnalle. Niinä hetkinä, kun olen ollut pelkkä varjo itsestäni, olen aina päätynyt siihen, että minä vaikka ihan kiusallani katson ne kortit, mitkä minulle on annettu. En jätä peliä kesken. Minä en ehkä pysty parhaaseeni nyt, heti tai vuodessa, mutta minä pystyn vielä jonain päivänä. Kunhan teen töitä sen kaiken eteen, mitä halajan.

Olen ollut herkästi luovuttava, mutta silti hirvittävän sisukas. Täytyykin alkaa pohtimaan, miten se on mahdollista?

Onkohan kaikilla ihmisillä sisua? Vai onko se samanlainen piirre kun positiivisuus, jota kaikista ei vain löydy, vaikka lusikalla kaivaisi?

perjantai 5. heinäkuuta 2013

Elämän kipupisteitä: ristiriita

Yksi teema on jäytänyt päässäni pitkään. Se pomppaa mieleeni useita kertoja viikossa, enkä oikein pääse siitä yli tai ympäri. Se on osa sitä epävarmuuden aluetta, jonka aika näyttää. Mutta koska minä en siedä epätietoisuutta, asia vaivaa kuin kivi kengässä.

Olin eron jälkeen varma, etten enää halua lapsia. Olin päättäväinen ja varma, etten halua lapsia useammalle miehelle. Minun lapseni olisivat tässä ja nyt.
Aluksi taisin sanoa Erityismiehelle, etten tiedä haluanko enää koskaan lapsia. Pelkäsin myös tulevaisuutemme puolesta, että pystyisikö hän todella elämään meidän kanssamme ja jäädä lapsettomaksi. Hänelle se oli silloin ihan ok ja hän sanoi, että oli miettinyt asiaa itsekseen ja käynyt sen ajatusketjun läpi, etten minä välttämättä enää haluaisi lisääntyä.

Vaikka suhde on kohtalaisen tuore, olemme keskustelleet lapsiasiasta vitsaillen, ohimennen, keveästi ja ihan vakavasti. Minä olen mm. tiedustellut, mitä hän tekisi, jos odottaisimme vammaista lasta ja ymmärtääkö hän todella sen, että minä vaadin toiselta osapuolelta paljon, enkä ole mikään Äiti Maa. Minä en myöskään aio jättää urahaaveitani useaksi vuodeksi sivuun, sillä olen jo viettänyt useita vuosia kotiäitinä. Haluan syöttää hänelle kysymyksiä siksi, että hän todella ajattelisi, mitä kaikkea uusi lapsi voisi tuoda mukanaan. Olen tullut hyvin vaativaksi siksi, etten enää koskaan tahdo olla niin masentunut, väsynyt, turhautunut ja loppu, enkä päätyä eroon. Tiedän, etteivät lapset ole se syy, miksi olin aivan rajalla pitkän aikaa, mutta se kuormitus pienten lasten kanssa oli valtava univelkoineen ja vastuineen.

Tiedän, että Erityismies toivoo lapsia ja minä olen antanut hänelle toivoa. Päässäni huutaa tunne ja järki yhtä aikaa, enkä meinaa kuulla omia ajatuksiani. Varmaan nämä asiat nousevat pintaan nyt, kun uusia vauvoja syntyy lähelle. Minä sylittelen ja nuuskutan vastasyntyneitä, mutta tunnen helpotusta siitä, että voin ojentaa heidät äideilleen ja minun sylini saa hetken ilmaa siltä sitoutuvuudelta, mitä vauva tuo tullessaan. Tästä tiedän, ettei aika ole oikea. Minä haluan ehdottomasti käydä koulun loppuun ja mennä töihin. Tienata ihkaoikeaa rahaa ja elää hetken niin, ettei tarvitse himmata ja laskea lantteja.

Kun taas miettii sitä, että jos tahdon olla käydä koulun ja olla pari vuotta työelämässä ennen vauvahaaveita, olen jo luultavasti 34-35-vuotias. Jaksanko minä aloittaa kaikkea alusta, kun isommat lapset ovat silloin jo oikeasti isoja? Olenko minä valmis luopumaan siitä helppoudesta? Valitsemaan raskauden, joka vanhoihin merkkeihin perustaen tulisi olemaan kivulias ja vaivainen? Olenko valmis siihen, että lapsi saattaisi olla sairas tai vammainen? Olenko valmis siihen pettymykseen, jos vauvaa ei tule? Kestänkö pelkoa siitä, kestääkö arpeutunut kohtuni enää raskaanaoloa? Mitä jos synnytyksessä tapahtuisi jotain, ja lapseni jäisivät äidittömiksi vain minun haaveitteni takia? Kestäisikö meidän parisuhteemme hormoniheilahduksia, turpoavaa ulkomuotoa, lisäpaineita ja odottamattomia asioita, joita perheen kasvaessa aina tulee? Muuttuisimmeko liikaa? Kääntyisimmekö väsymyksessä ja oman ajan kaipuussamme toisiamme vastaan? Sitä riskiä minä en halua ottaa.

Jotain minä kumminkin haluan. On se tunne, että "syli ei ole täysi". Se on monien naisten tuntema olotila ja toisille ei tule sitä koskaan. On niin monenlaisia naisia; niitä, jotka eivät koskaan halua lapsia, niitä, jotka eivät tunne maagista vauvakuumetta, mutta saavat lapsia järkisyistä, niitä, jotka eivät kuumeesta huolimatta saa, ja niitä, joille mahtuisi ajatuksen tasolla aina yksi vauva lisää. Minä olin ennen viimeksi mainittu. Sitten tuli raja jaksamiselle, elämä heitteli ja tulin varovaisemmaksi. En enää luottanut siihen, että elämä kantaa, vaan kaipasin turvakseni varasuunnitelmia ja hallinnan tunnetta.
Mutta jokin tosiaan puoltaa mielessäni ajatusta, että kerran vielä. Ei nyt, mutta joskus. Ja vaikka monet saavat esikoisensa vasta +30-vuotiaina, se tuntuu minusta vanhalta iältä saada lapsia, kun olen nuorena aloittanut. Tiedän sen jotenkin liittyvän siihen, etten halua lapsille "vanhaa" äitiä, koska itse jouduin lapsena äidistä luopumaan. Kai minua pelottaa, että minunkin aikani loppuu kesken sen lisäksi, että ikä saattaa tuoda riskit mukaan raskauteen.

Sekavaa pohdintaa, mutta omista sekavuuksista on jotenkin vaikea löytää sitä punaista lankaa. Ymmärrän vasta sen verran, että minä haluan, mutta minua pelottaa. Sisälläni on valtava taistelu ja minä luulen, että se on vaan osa persoonaani. Joskus minusta tuntuu, että tunnen enemmän iloa kuin normaalit ihmiset ja vastavuoroisesti tuntuu, että kun minun sydämeeni sattuu, on kipu jotain epäinhimillistä.

Ääripääihmisen elämä on taivas ja helvetti.

torstai 4. heinäkuuta 2013

TT: Häviäjä ( toistaiseksi)

Tunnen häpeää ja ärsytystä siihen, että olen ratkennut. Taas. Viikon kärvistelin nikotiinituskia ja luovutin. Nyt en ole edes yrittänyt, vaikka tunnen tupakoinnista jatkuvaa ristiriitaa. Minua pelottaa terveys ja inhottaa muutenkin, mutta riippuvuuden koukku on nielaistuna syvälle. Siinä koukussa minä pyristelen raivokkaasti ja välillä vaan olen, vaikka haluan pois.

Eniten surettaa lapset. Kysymykset, kuten "Äiti, miksi poltat tupakkaa?" tai "Miksi sitä sitten tehdään vaikka se on hölmö tapa?" saavat minut häpeämään entistä enemmän. Hyviä kysymyksiä ne ovat ja pakottavat minua prosessoimaan lopettamista, jota en välttämättä niin kiihkeästi muuten tekisi. Kun en löydä lopettamissyytä itsestäni, minun täytyy löytää siihen syy lapsistani. Vaikka lopettaminen pitää lähteä itsestä, niin joskus se on tehtävä näin välillisesti itsensä takia, jos muu ei auta.

Mistä löydän sen tsempin, mikä minulla syksyllä oli?

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Hiljaa tuli hyvä

Näin kävi sitten. Tuli tekstiviesti Erityismieheltä: "Koulusta tuli kirje." Soitin hänelle ja kysyin, oliko kuori ohut vai paksu. Vastaukseksi sain: "Suhteellisen paksu." ja samantien kaikki valahti varpaisiin kun tajusin, että se tarkoittaa samaa kuin kyllä. Minä pääsin vihdoin viimein kouluun!

Olen aina ollut kova vaihtamaan suuntaa, jos joku asia ei mene putkeen kerralla eli heti. Hötkyilijä, joka luovuttaa ekan esteen edessä. Nyt jokainen tunti, jonka raadoin pääsykokeiden eteen, tuli ihanassa muodossa takaisin."Tervetuloa kouluun" oli lause, jonka luin tänään papereista useita kertoja hymy korvilla.
Kaikki vaiva maksoi itsensä takaisin. Jokainen hetki, jolloin tuskastumisesta ja epäuskosta huolimatta kaivoin kirjan esiin,maksoi itsensä moninkertaisesti takaisin. Minä olen voittanut! Tyttö, joka on aina alittanut riman, vaikka potentiaalia löytyisikin. Kesti pitkään tutustua itseensä, omaan sisäiseen voimaan ja tahtoon, mutta vihdoinkin olen oppinut käyttämään niitä.Tunnen vahvuuteni, enkä enää luovuta, kun kyse on mahdollisesta unelmasta.

Ei se aina kivaa ollut jahdata tätä haavetta, mutta enää ei tunnu missään. Työ ensin ja sitten huvi.
Olen väsynyt, mutta niin pohjattoman onnellinen ja ylpeä itsestäni.