Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lapset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lapset. Näytä kaikki tekstit

lauantai 21. syyskuuta 2013

Aika katoaa, kun tekee mitä rakastaa

Olen uppoutunut opiskeluun koko sieluni laajuudella. Päivät menevät koulussa, koulutöitä ajatellen ja koulutöitä tehden. Uteliaisuus kasvaa koko ajan, kun tieto tavoittaa ymmärrykseni ja herään lapsivapaana lauantai-aamuna ensimmäiseksi miettimään, mitä voisin tietystä teemasta kirjoittaa. Olen rakastunut tulevaan alaani päättömästi!

Erityismiehen kanssa asiat on saatu puhuttua ja olen paremmin saanut hänet ymmärtämään tätä koko kuviota vastuualueineen päivineen. Hän on nopea oppimaan, ja on ymmärtänyt yskän, mistä viimeksi kiukuttelin. Puntit eivät ole vielä tasan, eivätkä tietyllä tasolla voi koskaan täysin ollakkaan, mutta tiedän, että olemme matkalla oikeaan suuntaan, missä kaikilla on reilu ja hyvä olla.
 Luulen, että seuraava haasteemme tulee aiheesta kuinka pitää arki ja juhla balanssissa, sillä alkuhuuma on auttamatta historiaa. On tosin helpompaa käsitellä tunteita, kun ymmärtää hiukan enemmän, miten suhteiden elinkaari kulkee.

Entisen kanssa menee mutkattomasti, joskin edelleen tulee tilanteita, jossa tuskastun siihen, ettei hän vaan yksinkertaisesti ymmärrä katsoa putken ulkopuolelle, ja syyttää minua kohtuuttoman paljon. Eronneeksi pariksi meillä kuitenkin menee hyvin, ja mikä parasta: voimme luottaa toisiimme.

Minun ja Entisen hyvillä väleillä on vaan odottamaton varjopuoli: lapset vuorotellen itkevät ja kyseenalaistavat sen, miksi äiti ja isi eivät voi olla yhdessä. Lukemattomia kysymyksiä, keskusteluja ja kyyneliä. Sydäntä kivistää, kun heille ei voi vielä sanoa, että juuri siksi meillä kaikilla on niin hyvä olla, kun emme asu saman katon alla. On tullut opittua taas useaan otteeseen se, että vaikka miten yrität suojella lapsiasi, teet aina jotain, mikä satuttaa.

lauantai 7. syyskuuta 2013

Hellien

Tuulesta temmatut ajatukset ovat toisinaan parhaita. Se, ettei ole etukäteen miettinyt tekevänsä jotain ja heittäytyy tekemisen riemuun, tuottaa oivaltamisen ilon.
Tämähän on kivaa!
Miksen ole ennen tehnyt tätä?

Olen ollut äärimmäisen laiska aloittamaan liikuntaa, koska olen ollut niin väsynyt. Jokaisena päivänä olen miettinyt, että pitäisi vaan tehdä tai mennä, koska siitä saa energiaa. Päivittäin olen katsellut itseäni peilistä ja miettinyt, miten olen päässyt tähän kuntoon.

Minä en ole lihava, mutta minä olen löysä ja ryhditön. Peruskuntoni on lässähtänyt ja runkoni jumissa ja jotenkin levällään. Haluan lihaksia, tarvitsen lihaksia. Tahdon kantaa kroppaani ylpeydellä.
Tahdon olla ylpeä olemuksestani, enkä häpeillä.

Tänään tempauduin yllättäen jumppaamaan lapseni kanssa. Teimme ihan perusjuttuja. Venyttelimme pitkään ja kerroin samalla, miksi ihmisen pitää venytellä ja kuinka sen kuuluisi olla osa jokapäiväisiä toimintoja. Venyttelyn lopuksi huomasin itsekin venyväni monta monituista senttiä. Ihan huomaamatta, lapsen kanssa jutellessa. Tein vatsalihaksia ja muita perusliikkeitä, eikä se ollut tylsää. Olihan minulla paras mahdollinen jumppakaveri; lahjakas, innokas ja motivoiva. Tämä oli paras jumppatuokio aikoihin ja lupasin jumppakaverilleni, että otamme huomenna uusinnan.

Milloinkohan ihminen oppii katsomaan lähelle kauas tiirailun sijaan? Useimmiten vastaus seisoo lähempänä kuin ymmärrämmekään.

maanantai 2. syyskuuta 2013

Elämän epäreiluus

Lasten suuret keskustelut ja viiltävimmät kysymykset yllättävät AINA takavasemmalta, keskellä ei mitään. Kuin olisin peura kesäisellä niityllä nauttimassa ruohoateriaani ja yhtäkkiä alkaa lennellä keihäitä. Siltä ne kipeät kysymykset tuntuvat vanhemmasta, keihäiltä. Ja kun lentää yksi, perään lentää toinen ja niille ei aina meinaa tulla loppua. Osa tuntuu enemmän, osa vähemmän.

Väsyneenä, pitkän päivän jälkeen, alkaa kysely erosta. Ne samat kertomukset kerron yhä uudelleen ja tulen kertomaankin. Niin kauan kun on kysymyksiä, on annettava vastauksia.

"Miksi
Miksi ette voi olla yhdessä
Miksi näette nyt usein, mutta ette voi asua yhdessä
Miksi ette voi nukkua yhdessä
Miksi on kaksi kotia
Miksei kaikki voi olla samassa kodissa"

Ja perään kyyneleet. Katkerat lapsen kyyneleet, kun tuntuu pahalta, eikä ymmärrä maailmaa.

Tuntuu kohtuuttoman pahalta, ettei voi antaa lapselle, mitä hän kaipaa. Ei vain voi. Niin paljon kun hänelle antaisin, tätä en pysty todeksi muuttamaan. Tuntuu jollain tapaa niin ironiselta, että oma lapsi toivoo niin kovasti yhteenpaluuta, kun taas minä toivoin vanhempien avioeroa. Elämä on niin kovin kummallista toisina päivinä.

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Tunnetaitojen opettelua

On hämmentävää huomata, miten erilaisia tapoja on tunteiden käsittelyyn.

Esimerkki 1.

Lapsi hyppää Erityismiehen päälle yllättäen. Erityismies huutaa, koska häntä sattuu. Lapsi pillahtaa itkuun. Erityismies sanoo, ettei niin saa tehdä ja poistuu paikalta.
Minusta hän tekee hirvittävän väärin. Lapsi kyllä ymmärtää, ettei niin saa tehdä, mutta hän jää itkemään sitä, että Erityismies on vihainen. Sanon Erityismiehelle, että hänen tulisi sanoittaa lapselle, ettei hän ole vihainen ja kerrata tilanne. Lapset tarvitsevat toistoja, tunteiden ja niiden selvittämisen opettamista. Eivät he opi, jos heitä ei opeta.

Esimerkki 2.

Minä olen jostain vihainen. Päässäni kiehuu ja paha mieli velloo mahassa asti. En saa suutani auki.
Erityismies kyselee ja houkuttelee kertomaan, kärsivällisesti, kysyen yhä uudelleen ja uudelleen. Saan sanottua, koska tiedän, että hänen kanssaan asiat eivät pääty huutokonserttiin. Saamme keskusteltua, tunteeni kuullaan ja oloni on rauhallinen.

Minulle valkeni, että osaan teoriassa tunteidenkäsittelyä, mutten käytännössä. Alkoholistiperheen herkkänä kompassina olen kyllä oppinut, miltä muista tuntuu, etenkin, jos he ovat lapsia. Osaan lasten tunnemaailman taitavasti ja osaan ennakoida miltä joku tilanne heistä tuntuu, ja mikä mieltä askarruttaa. Miksi osaan lasten tunteet? Koska olen itse jämähtänyt tunnetaidoissani lapsen tasolle! On ollut kiukuttelua ja sanoittamatonta pahaa oloa, jota osaan purkaa vasta nyt, tässä iässä, aikuisena.

On valtava määrä aikuisia, jotka toteuttavat huomaamattaan "Älä tee niin kuin minä teen, vaan tee niin kuin minä sanon"-metodia. Opetetaan lapsia olemaan kärsivällisiä, kestämään pettymyksiä, pyytämään anteeksi, kunnioittamaan,kiittämään ja toimimaan ilman väkivaltaa/tavaroiden rikkomista ja samalla toimitaan itse vastoin omia oppeja. Vaikka olisi pussillinen hienoja opetuksia, lapset suurimmaksi osin imevät itseensä ja maailmankuvaansa vanhempien toteen näyttämiä arvo-, ajatus-, ja käytösmalleja. Niistä on tosi vaikea opetella pois, sillä ne ovat iskostuneet syvälle. Se on kuitenkin paras lahja muita kanssaihmisiä, ja toki itseään ajatellen, opetella pois negatiivisista tavoista.

Terapiaan mennessäni ajattelin, että suurin tehtäväni on saada tuska pois sisältäni ja sitten voin taas elää. En ymmärtänyt terapian tuoman hyvän laajuutta, enkä taida vieläkään tajuta. Olen oppinut enemmän itsestäni kahdessa vuodessa, kuin koko elämäni aikana ja päähäni putkahtelee lisää ahaa-elämyksiä. Tuntuu, että tämä matka itseeni paranee vaan koko ajan. Elämä on monitahoisempi juttu, kun olin ajatellut, ja nyt vasta ymmärrän, että suurimmaksi osaksi se tapahtuu oman pään sisällä.

keskiviikko 14. elokuuta 2013

"Äiti, älä lähde!"

Jälleennäkemisen riemu. Lapset ryntäävät syliin. Arki on alkanut ja ei nähdä enää joka päivä, niin kuin kesälomalla. Haleja ja suukkoja sataa. Ajattelin, että nähdään nopeasti, että on kivempi nähdä edes näin ohimennen.

Virhe, suuri virhe.

Sanon hellästi, että minun täytyy nyt jatkaa matkaa. Pienet kädet kietoutuvat kaulaani, eivätkä päästä irti. Naama vääntyy itkuun ja alkaa anelu. "Äiti,älä lähde, tulee niin iso ikävä." "Me nähdään kohta, enää kaksi yötä." Lapselle kaksi yötä on ikuisuus ja ikävä on tässä ja nyt.

 Muistan itkut ja ikävät, kun piti erota päiväkotipäivän ajaksi. Se tuntui kauhealta, mutta tämä musertaa enemmän. Kyllä minä kestän ikävää, mutta lapsi ei. Ei vieläkään.
Minä lähden ja huuto kaikuu perääni. Lapsi on isän sylissä, jossa on aina hyvä olla. On kuitenkin aina se ikävä toisen luo, kun toinen lähtee.

Tiedän, että kun olen huutomatkan ulkopuolella, on huuto jo lakannut. Kyyneleet kuivuvat ja lapsi tokenee. Äidin päässä soi huuto ja verkkokalvoilla on näky itkevästä lapsesta. Äiti ei  ja äidin sydän ei unohda.

torstai 8. elokuuta 2013

Miksi lapsia tehdään?

Okei, otsikko on jo sinäänsä raflaava, sillä lapsia ei tehdä, vaan lapsia saadaan. Tämä kysymys pälkähti päähäni, kun seisoin kädet kuumassa tiskivedessä, väsyneenä, kuunnellen lapsien riitelyä. Poissuljetaan nyt tästä se jokaisen tietämä fakta, että olen halunnut lapset, rakastan heitä eniten maailmassa enkä vaihtaisi heitä mihinkään. Sillä hetkellä kuitenkin alkoi ajatusketju alkaen siitä ajatuksesta, että minä haluaisin vain hiljaisuutta, lukea kirjaa, tehdä mitä haluan ja aivan varmasti kaikkea muuta, kuin tiskata näitä monen ihmisen astioita. Mietin, että minkä takia luonto on huijannut minut lisääntymään, sillä eihän se ole koskaan sellaista kun se päässään ennen lapsia kuvittelee. Tämä pätee niin hyviin kuin huonoihin puoliin.

Maailmassa on varmasti miljoona syytä haluta lapsia, enkä kaikkia edes tiedä. Sen tiedän, että kaikki syyt ovat jollain tapaa itsekkäitä, mutta huonoimpia syitä lasta ajatellen on:

-Pakko
On hetki elämässä, milloin on viimeistään pakko lisääntyä, jos aikoo lisääntyä ollenkaan.
Puoliso haluaa, eikä itse halua erota, joten on pakko suostua pitääkseen puolisonsa.

-Ryhmäpaine
Muutkin saa lapsia, etkä halua olla poikkeus.

-Raskaus/vauva-addiktio:
On niin ihanaa jännittää ja odottaa raskautta, että sen tekee siksi yhä uudelleen.
Uusi vauva on niin ihana, että semmoinen on pakko saada.

-Pelaa aikaa
Ei tiedä mitä haluaa tehdä, mennäkkö töihin vai vaihtaa alaa, joten on houkuttelevaa hukuttaa pelko tulevaisuudesta siihen, että voi hetken olla kotona hoitamassa vauvaa.

-Suhteen pelastus
Jospa lapsi olisi se liima, mikä pitää aikuiset yhdessä ja selvittää ongelmat?

Olen halunnut ajatella, että minun syyni hankkia lapsia, ovat jotenkin hienommat kuin toisilla. Kun sitä pidempään on miettinyt, ei se niin todellakaan ole. Minun syyni lastenhankintaan oli se kuuluisa vauvakuume, halu saada perhe ja täyttää jokin tyhjiö sisältä. Luulen, että halusin aloittaa alusta. Halusin luoda oman perheen ja korjata niitä vääryyksiä, mitä itse olin kokenut. Maalata uuden elämäntaulun, kun vanha oli niin pilalle sudittu. Minä halusin perheellä korjata ja täydentää entistä elämää ja saada uuden mahdollisuuden.

Minä lilluin mietteissäni, kauaksi tiskivedestä, ja yritin miettiä, millaista minun elämäni olisi nyt, jollei minulla olisi lapsia. Se on ajatuksena niin kaukainen, että sitä on melkein mahdotonta mielikuvata. Ainakin minä olisin valtavasti itsekkäämpi. En olisi valmis tinkimään piiruakaan omista tarpeistani,unestani,hankinnoistani tai muusta mielihyvästä. Olisin edelleen luultavasti avulias, mutta itsekkäämpi kuin nyt.
 En olisi lopettanut koskaan tupakanpolttoa, koska mikään muu syy kuin raskaus ei ole saanut minua niin vahvaan kuriin.
Olisin todennäköisesti suoraviivaisemmin päätynyt haluamalleni alalle, sillä lapset ja hoitovietti saivat minut jossain vaiheessa harkitsemaan hoitoalaa. Tai sitten olisin päätynyt hoitoalalle vääristä syistä. Halu hoitaa terveeksi toisia ei ole järkevää silloin, kun ei ole hoitanut itseäänkään terveeksi.
Kenties asuisin pienessä kaupunkiasunnossa,lähellä ystäviäni. Saattaisin olla sinkku, sillä etsisin levottomana jotain ihmistä, joka jaksaisi minut pelastaa.Ehkä matkustelisin enemmän, ehkä olisin toteuttanut haaveeni ja lähtenyt yksin Pariisiin.
Ehkä bilettäisin ja joisin. Ehkä liikaakin. Kuka tietää?

Terapia on auttanut ymmärtämään, kuinka tärkeää on hoitaa itsensä kuntoon. Se on palvelus itselle,jälkikasvulle ja ihmissuhteille. Kun oppii tuntemaan itsensä, voi olla hyvä ja jaksaa olla myös muita varten, kun ei tarvitse kantaa sisällään tuskaista mennyttä ja menetettyjä asioita. Ei tarvitse enää miettiä, miksi minä tunnen ja käyttäydyn näin, kun palauttaa mieleen terapiassa opitut tunteenpurkamistekniikat.On helpompi elää ja olla.

Lasten tultua olen oppinut hirveästi itsestäni. Olen oppinut kärsivällisemmäksi ja epäitsekkäämmäksi. He ovat opettaneet sen, ettei ihminen ole paha, vaikka tekisi joskus väärin. He ovat opettaneet minulle kosketuksen, läheisyyden ja sen, kuinka jättimäisesti sydämestä löytyy rakkautta. He ovat opettaneet pysähtymään, ihmettelemään ja miettimään asioita, joita en ole vuosiin miettinyt. Olemassaolollaan he ovat saaneet minut hakeutumaan terapiaan ja hoitamaan itseäni, mikä olisi muuten voinut viedä vuosia tai vuosikymmeniä.

Lapset eivät ole minun jatkeeni eikä heidän kuulu kannatella tai pelastaa minua. He ovat kuitenkin omalla tavalla pelastaneet minut ja herättäneet elämään. Pelkästään heidän olemassaolonsa on ollut parasta lääkettä ja nyt minä jaksan vihdoin olla äiti heille, ja heitä varten.

maanantai 5. elokuuta 2013

Rakas arki

Havahdun siihen, kun Erityismies supisee korvaani ja on lähdössä töihin. Minä huidon häntä pois, sillä olen aamu-uninen ja inhoan kuiskailua. Jälkeenpäin huvittaa: näin saapui jälleen arki. Ihana, kamala arki, jolloin joku on aina menossa tai tulossa.

Lapsilla on erityistaito haistaa arki. Viikonloppuna herätään tikkana aikaisin, eikä käynnistymisvaikeuksia ole kuin aikuisilla. Arkiaamut ovat jotain aivan muuta: uni maistuisi pitkään ja vetelehditään, eikä aamupalaa ole kiire saada.Silloin nuristaan, hidastellaan, vaihdetaan vaatteita ja hangoitellaan vastaan muuten vain, kuin vastalauseena kiireelle. Eikä meillä kiireisiä aamuja vielä ole, mutta lähtemistä on hyvä harjoitella ennen tositoimia kun koulutaipaleeni alkaa.

Nyt on hiljaisuus ja rauha. Mahdollisuus lukea ja kirjoittaa keskeytyksettä. On hengähdystauko pienistä ihmisistä, että jaksaa paremmin ja on mukava nähdä taas kun on vähän oltu erossakin. Pitäisi soittaa psykiatrille ja pyytää lisää lääkkeitä. Pitäisi hoitaa muitakin asioita. Vähän stressaa, mutta en anna sen ottaa itsestäni valtaa. Nautin tästä humisevasta hiljaisuudesta ja siitä, että kukaan ei tarvitse minua. Minä olen minun, edes muutaman tunnin ajan.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Suorittajaäiti

Olen kipuillut äiti-teeman kanssa oikeastaan koko äitiyteni ajan. Äitiys pitäisi olla pyhä asia, jota saisi harjoitella aluksi ihan rauhassa. Se vaan on niin, että neuvoja ja mielipiteitä sataa joka suunnalta-halusit tai et. Lisäksi asenteet voimistuvat, jos teet lapsesi liian nuorena tai liian vanhana. Ja näitä paremmuuskeskusteluja riittää: imetys vs. korvike, sektio vs. alatiesynnytys, rokottaminen vs. rokottamattomuus, kuri vs. vapaakasvatus, harrastukset, vaatemerkit, pelaaminen, tv:n katselu, matkustelu....

Itse olen kamppaillut epävarmuuden välillä. Luulen sen olleen osittain nuoruuttani, mutta suurin osa siitä on ollut omaa epävarmuuttani. Minä en tajunnut, että kaikki ei voi miellyttää- eikä pidä. Olen suorittanut toisinaan äitiyttä ja tehnyt paljon asioita, jotka eivät ole minua, vain siksi, että olisin hyvä äiti.

Hyvään vanhemmuuteen kuuluu sanomattakin selvät asiat kuten huolehtiminen lapsen ruokkimisesta, vaatetuksesta,tarpeellisista unista ja terveyden hoitaminen yleensä.
Hyvään vanhemmuuteen kuuluu astuminen pois omalta mukavuusalueelta, mutta rajansa silläkin on. Kenenkään ei tarvitse askarrella, leipoa, ulkoilla ja keksiä lapselle tekemistä 24/7. Joskus pitää antaa tilaa mielikuvituksella ja tylsistyä. Yleensä lapsen tylsyys iskee juuri sillä hetkellä, kun vanhemman keskittyminen on jossain muualla kuin lapsen kanssa olemisessa.

Minä olen myöntänyt lapsille vajavaisuuteni. En osaa piirtää hyvin ja askartelu ei useimmiten kiinnosta. Lupaan yrittää kuitenkin, jos en muuten, niin ideoinnissa, siinä kun olen aika hyvä. Teen lasten kanssa toki toisinaan asioita, vaikka minua ei niin huvittaisikaan. Pidän myös tärkeänä tukea heidän tekemisiään ja hankkia vaikka niitä askarteluvälineitä, että he saavat työkalut tekemiseensä. Parhaimmillani olen heidän kanssaan silloin, kun itsekin innostun ja olen kiinnostunut siitä, mitä teen. Minä tykkään lukea heille, käydä uimassa ja pyöräilemässä, laittaa tukkaa, pelata yms.

Teen enemmän lasten kanssa yhdessä asioita kuin oma äitini teki minun kanssani. Minun äitini kannatti vapaata kasvatusta ja antoi meidän viilettää pienestä asti betoniviidakon pihoilla. Hänen mielestään lapsen tylsyys kasvatti luovuutta ja mielikuvitusta.
Muistan, kuinka minua harmitti, ettei äiti osannut leikkiä barbeilla. Hän oli kuitenkin äärimmäisen taitava tarinankertoja ja osasi maalata hienosti. Hän rakasti kaupungilla pyörimistä ja metsässä samoilua. Istuin välillä silmät kiinni kotimme portailla, kun hän soitti pianoa. Nautin kaikista eniten silloin, kun hän teki kanssani jotain, mistä näin hänen nauttivan itsekin.

Olen oppinut ottamaan rennosti ja laajentamaan käsitettä oma aika myös silloin, kun lapset ovat hereillä. Nurkumista toki tulee, mutta vaihtokaupan kautta selitän, että jos äiti saa nyt lukea hetken, voin sitten pelata. Lapset alkavat olla siinä iässä, että heille voi opettaa sen, että tässä perheessä on useita ihmisiä haluineen. Vaikka aikuiset ovatkin lapsia varten, ei kenenkään tarvitse kadottaa minuuttaan ja elää vain toisille.

Olen päätynyt ajatukseen, että en omista lapsiani eivätkä he ole minun jatkeitani. Olen saanut heidät elämääni ja minun kuuluu opettaa heille taitoja. Virheitä tulen takuulla tekemään, mutta toivottavasti mahdollisimman vähän. Saan elää heidät kanssaan ilot ja surut, mutta joskus he lentävät pois pesästä ja rakentavat omansa. Olen heidän tukenaan, kun he minua tarvitsevat, mutta en voi unohtaa itseäni.

Ihminen on parhaimmillaan silloin, kun tietää kuka on ja on saanut vastaukset kysymyksiinsä. Itsensä tunteva ihminen osaa ottaa vastaan kritiikkiä ja hyväksyä toiset erilaisine ratkaisuineen.Siihen minä koko ajan pyrin, tasapainoon. Äitiys on yksi osa minuuttani, mutta vain yksi. Haluan vahvistaa itseäni, että kaikki osa-alueet ovat yhtä vahvoja. Minä en halua olla hienoin äiti, enkä virheettömin. Minä haluan olla paras äiti juuri minun lapsilleni.

perjantai 5. heinäkuuta 2013

Elämän kipupisteitä: ristiriita

Yksi teema on jäytänyt päässäni pitkään. Se pomppaa mieleeni useita kertoja viikossa, enkä oikein pääse siitä yli tai ympäri. Se on osa sitä epävarmuuden aluetta, jonka aika näyttää. Mutta koska minä en siedä epätietoisuutta, asia vaivaa kuin kivi kengässä.

Olin eron jälkeen varma, etten enää halua lapsia. Olin päättäväinen ja varma, etten halua lapsia useammalle miehelle. Minun lapseni olisivat tässä ja nyt.
Aluksi taisin sanoa Erityismiehelle, etten tiedä haluanko enää koskaan lapsia. Pelkäsin myös tulevaisuutemme puolesta, että pystyisikö hän todella elämään meidän kanssamme ja jäädä lapsettomaksi. Hänelle se oli silloin ihan ok ja hän sanoi, että oli miettinyt asiaa itsekseen ja käynyt sen ajatusketjun läpi, etten minä välttämättä enää haluaisi lisääntyä.

Vaikka suhde on kohtalaisen tuore, olemme keskustelleet lapsiasiasta vitsaillen, ohimennen, keveästi ja ihan vakavasti. Minä olen mm. tiedustellut, mitä hän tekisi, jos odottaisimme vammaista lasta ja ymmärtääkö hän todella sen, että minä vaadin toiselta osapuolelta paljon, enkä ole mikään Äiti Maa. Minä en myöskään aio jättää urahaaveitani useaksi vuodeksi sivuun, sillä olen jo viettänyt useita vuosia kotiäitinä. Haluan syöttää hänelle kysymyksiä siksi, että hän todella ajattelisi, mitä kaikkea uusi lapsi voisi tuoda mukanaan. Olen tullut hyvin vaativaksi siksi, etten enää koskaan tahdo olla niin masentunut, väsynyt, turhautunut ja loppu, enkä päätyä eroon. Tiedän, etteivät lapset ole se syy, miksi olin aivan rajalla pitkän aikaa, mutta se kuormitus pienten lasten kanssa oli valtava univelkoineen ja vastuineen.

Tiedän, että Erityismies toivoo lapsia ja minä olen antanut hänelle toivoa. Päässäni huutaa tunne ja järki yhtä aikaa, enkä meinaa kuulla omia ajatuksiani. Varmaan nämä asiat nousevat pintaan nyt, kun uusia vauvoja syntyy lähelle. Minä sylittelen ja nuuskutan vastasyntyneitä, mutta tunnen helpotusta siitä, että voin ojentaa heidät äideilleen ja minun sylini saa hetken ilmaa siltä sitoutuvuudelta, mitä vauva tuo tullessaan. Tästä tiedän, ettei aika ole oikea. Minä haluan ehdottomasti käydä koulun loppuun ja mennä töihin. Tienata ihkaoikeaa rahaa ja elää hetken niin, ettei tarvitse himmata ja laskea lantteja.

Kun taas miettii sitä, että jos tahdon olla käydä koulun ja olla pari vuotta työelämässä ennen vauvahaaveita, olen jo luultavasti 34-35-vuotias. Jaksanko minä aloittaa kaikkea alusta, kun isommat lapset ovat silloin jo oikeasti isoja? Olenko minä valmis luopumaan siitä helppoudesta? Valitsemaan raskauden, joka vanhoihin merkkeihin perustaen tulisi olemaan kivulias ja vaivainen? Olenko valmis siihen, että lapsi saattaisi olla sairas tai vammainen? Olenko valmis siihen pettymykseen, jos vauvaa ei tule? Kestänkö pelkoa siitä, kestääkö arpeutunut kohtuni enää raskaanaoloa? Mitä jos synnytyksessä tapahtuisi jotain, ja lapseni jäisivät äidittömiksi vain minun haaveitteni takia? Kestäisikö meidän parisuhteemme hormoniheilahduksia, turpoavaa ulkomuotoa, lisäpaineita ja odottamattomia asioita, joita perheen kasvaessa aina tulee? Muuttuisimmeko liikaa? Kääntyisimmekö väsymyksessä ja oman ajan kaipuussamme toisiamme vastaan? Sitä riskiä minä en halua ottaa.

Jotain minä kumminkin haluan. On se tunne, että "syli ei ole täysi". Se on monien naisten tuntema olotila ja toisille ei tule sitä koskaan. On niin monenlaisia naisia; niitä, jotka eivät koskaan halua lapsia, niitä, jotka eivät tunne maagista vauvakuumetta, mutta saavat lapsia järkisyistä, niitä, jotka eivät kuumeesta huolimatta saa, ja niitä, joille mahtuisi ajatuksen tasolla aina yksi vauva lisää. Minä olin ennen viimeksi mainittu. Sitten tuli raja jaksamiselle, elämä heitteli ja tulin varovaisemmaksi. En enää luottanut siihen, että elämä kantaa, vaan kaipasin turvakseni varasuunnitelmia ja hallinnan tunnetta.
Mutta jokin tosiaan puoltaa mielessäni ajatusta, että kerran vielä. Ei nyt, mutta joskus. Ja vaikka monet saavat esikoisensa vasta +30-vuotiaina, se tuntuu minusta vanhalta iältä saada lapsia, kun olen nuorena aloittanut. Tiedän sen jotenkin liittyvän siihen, etten halua lapsille "vanhaa" äitiä, koska itse jouduin lapsena äidistä luopumaan. Kai minua pelottaa, että minunkin aikani loppuu kesken sen lisäksi, että ikä saattaa tuoda riskit mukaan raskauteen.

Sekavaa pohdintaa, mutta omista sekavuuksista on jotenkin vaikea löytää sitä punaista lankaa. Ymmärrän vasta sen verran, että minä haluan, mutta minua pelottaa. Sisälläni on valtava taistelu ja minä luulen, että se on vaan osa persoonaani. Joskus minusta tuntuu, että tunnen enemmän iloa kuin normaalit ihmiset ja vastavuoroisesti tuntuu, että kun minun sydämeeni sattuu, on kipu jotain epäinhimillistä.

Ääripääihmisen elämä on taivas ja helvetti.

torstai 27. kesäkuuta 2013

Iloinen oivallus

Kaikki lähtee pienistä asioista. Hitaasti hyvä tulee. Nämä edellä mainitut ovat totisinta totta. Meni melkein kolmekymmentä vuotta, ennen kun tajusin ja sisäistin sen.Takana monia pettymyksiä ja itkettyjä pipejä. Eilen illalla se iski tajuntaan ihan todella, kesken arjen, tuosta noin vaan.

Olin eilen lasten kanssa yksin ja painelimme eväspakaasit mukanamme rannalle.Ei ollut vaikeaa, ei ollut kiukkua, oli vaan perinteistä lähtösäntäilyä. Kaukaiselta tuntuivat ne ajat, kun kaikkia piti auttaa lähtiessä, vähintään joku vetää uhmaraivarit ja minä mietin eteisessä, että miten elämä on täyttä paskaa joka ikinen päivä. Ja maski päällä piti mennä, vaikka kuinka tuntui raskaalta, sillä itsehän olin lapsia halunnut. Nyt ei tuntunut stressaavalta, ei raskaalta.

Nautimme tuntikaupalla ulkona auringosta ja vedestä. Oli hauskaa yhdessä ja erikseen. Tärkeintä itselle oli, että lapset nauttivat ja minä pärjäsin. Pärjäsin hyvin ja asiat olivat hallinnassa. Ei niitä joskus koettuja tunteita, että miksi minä lähden noiden kanssa yhtään mihinkään kuin käteen jää ainoastaan rasittunut olo ja paha mieli. Nyt tiedän, että asiat helpottuvat jatkuvasti. Kun pidän vaan mielen rauhallisena ja perusjutut hallinnassa, niin ei ole mitään hätää. Enää ei tarvitse suorittaa elämää päivästä toiseen ja koettaa selviytyä. Nyt kun on löytänyt ne elämän perusainekset, voi oikeasti alkaa elää.

Aikaa, avoimuutta, armollisuutta ja ahkeruutta, niistä koostuu terve ihmismieli.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Minuuden raja-aidat

Rajat, mitä ne ovat? Minun rajat, minun perheeni rajat, rajat ystäviin. Näkymättömät, mutta elämään vaikuttavat aidanseipäät, jotka parhaassa tapauksessa tuovat turvaa ja poistavat stressiä. Kaikki tarvitsevat jonkin verran rajoja; niiden tarve ei vähene, vaikka kasvetaan aikuisiksi.

Nyt kun olen käsitellyt pitkään tätä aihetta terapiassa, olen oppinut huomaamaan ympärillä, miten vaikeaa ihmisten on pitää omia rajojaan toisiin ihmisiin nähden ja kuinka paljon muutkin tästä ongelmasta kärsivät. Aikuisena on niin moniin asiaan velvoitettu, ettei aina tajua sitä, että niihin rajoihin on oikeus. Jokainen saa ja jokaisen pitääkin laittaa stoppi asioille/ihmisille, jotka vievät voimaa muulta elämältä.

Olen itse virheellisesti ajatellut, että joko pitää vaan sietää asioita tai vaihtoehtoisesti laittaa välit poikki ongelmia tuottavaan yksilöön. Nyt ole kehittänyt välimuotoa eli rajoitettua yhteydenpitoa lähinnä sukulaisiini. Voin kuunnella, vaihtaa kuulumisia ja ehkä tavata, mutta minun ehdoillani. Jos minua ei huvita, en vastaa puhelimeen, jos en jaksa soittaa takaisin, en soita. Jos ihmiset ajattelevat minun tämän takia olevan töykeä, niin sitten olen sitä. Minä elän omaa elämääni.

Katson sukuani, joka on täynnä pahoinvoivia ihmisiä; suurimpana näkynä näen alkoholismin, masennuksen ja katkeruuden. He huokuvat pahaa oloa, johon minä olen tietämättäni reagoinut aina. Minua on aina ahdistanut se vellominen, negatiivisten asioiden jauhaminen ja yleisesti kaikkien huulilla oleva vitutus, joka ei kerro sen kummemmin kenenkään olosta. Välillä jopa nauretaan sitä, kuinka perseestä asiat ovat. Terapiathan ovat perseestä, niin kuin kaikki muukin apu. Lääkkeitä voidaan syödä, mutta mitään muuta ei olla valmiita tekemään. Mitään ei tapahdu, ei ole liikettä mihinkään, ei kohti parempaa. Tämä on ahdistanut minua, joka olen pienestä asti miettinyt, miksei kukaan yritä muuttaa asioita. Kukaan ei ole antanut eväitä ja minä olen elänyt siinä onnettomuuden saastepilvessä vailla ymmärrystä irrottautua ja alkaa aktiivisesti etsiä sitä omaa tietä.

Vihdoin olen päässyt jyvällä onnellisuudesta, minun omasta elämäntiestäni. Olen ottanut etäisyyttä, etenkin isääni.Selkeän välin sille, että hän eläköön omaa polkuaan ja minä omaani. Hän valitkoon alkoholin ilmiöineen päivineen, mutta minua hän ei siihen liemeen enää saa.Me voimme pitää yhteyttä, mutta meidän elämämme eivät kohtaa ja elä yhdessä, niin kuin hän kuvitteli tapahtuvan.

Tuntuu siltä, että kun saavuttaa tietynlaisen energiavaraston ja löytää onnellisuuden avaimet omaan elämäänsä, niin heti tulee innostuneita osingoille. Tällaiset energiasyöpöt ihmiset näkevät tilaisuutensa tulleen ja ovat pillit kourassa imemässä kaiken itselleen. Ongelma on siinä, etteivät he tule onnellisiksi imemällä sitä toisilta, vaan heidän pitäisi löytää oma sisäinen onnellisuutensa. Eivät he muilta varastamalla tule täyteen. Tai sillä, että kippaavat oman pahan painolastinsa toisten päälle ja keräävät sitä itse sisäänsä yhä uudelleen ja uudelleen.

Tässä vaiheessa minä heräsin niiden rajojen tärkeydelle. Minä olen tajunnut sen, mikä tekee minut onnelliseksi ja hyvinvoivaksi. Nyt tarvitsen sille kaikelle suojan, että saan pidettyä sitä hyvää niille ihmisille, joille se kuuluu. Miksi antaisin sitä niille, jotka saavat minut voimaan pahoin? Niille, jotka pelkästään vaan ottavat, mutta eivät anna mitään tilalle?

Minulla on tämä yksi elämä, joka on liian arvokas tuhlattavaksi. Minä valitsen ne ihmiset, joiden kanssa haluan sen viettää, joita haluan rakastaa, auttaa, hoitaa ja kasvattaa. Haluan voida hyvin ja tehdä sen eteen töitä. Haluan antaa rakkautta ja hyvää niille ihmisille, jotka antavat sitä takaisin, eivätkä käytä sitä väärin ja itsekkäästi. Olen luonut näkymättömän suojan onnelle ja rakkaudelle ja sen yli ei astuta ilman lupaa. Minä puolustan sitä viimeiseen asti, niin kuin mikä tahansa eläinmaailman äiti tekisi.

lauantai 1. kesäkuuta 2013

Vellan ilo

Niin se uusi päivä toi taas ilon tullessaan. Eilisen mustat pilvet olivat onneksi aamuun mennessä väistyneet. Lepo auttaa mieleen ja saa asiat taas järjestykseen. Nyt on parempi olla.

Esikoinen sai tänään todistuksensa. Lienee kevätväsymystä, sillä se näkyi arvosteluissa. Sosiaalisissa taidoissa, kuten työrauhan antamisessa ja muille ystävällisenä olemissa on hiukan taas kirittävää. Onhan se toisaalta raskasta lapselle; olla koko vuosi taitava, ystävällinen, keskittynyt ja muistaa kuitenkin pysyä huolettomana lapsena. Pystyykö siihen moni aikuinenkaan? Minkähänlaisia arvosanoja jaettaisiin työpaikoilla kahdesti vuodessa?

Erityismieskin tuli mukaan juhliin. Sali oli vaan tupaten täynnä, joten vietimme aikaa leikkien koulun pihalla, me kaikki: minä, lapset, Entinen ja Erityismies. Meidän hassu tiimimme. Toivoisin kaikille eroperheille jotain samankaltaista, ristiriidatonta oloa. Sitä, että katsottaisiin oikeasti sitä lasten etua muuten, kuin omien tunteiden läpi. Nähtäisiin se eron vastapuoli ihmisenä, josta löytyy paljon hyvää. Onhan sitä vaikka millä mitoin, kun kerran perhekin on yhdessä perustettu. Ristiriitoja voidaan sitten puida muuten kuin lasten läsnäollessa. Ja niitä ristiriitoja pitääkin purkaa, että jaksaa pitää paletin kasassa ja päästä eroon negatiivisista tunnetiloista. Enkä missään tapauksessa ota tästä itselleni kunniaa, vaan se kuuluu jokaiselle meistä aikuisista: ei tähän yksin pystyisi. Me puhallamme kaikki yhteen hiileen, autamme toisiamme ja se kantaa hedelmää. Se tuo meille hyvän olon ja on mittaamattoman arvokas lahja lapsille: mutkaton, rakkaiden aikuisten verkosto.

Viimeisinä koulupäivinä tuli ekaluokkalaiselle kriisi kouluunlähdön hetkellä. Hän oli unohtanut tehdä läksyt. Pelko opettajan vihastumisesta sai lapsen kyyneliin. Selitin, että se oli myös äidin vika, kun en ollut muistanut kysyä, onko läksyjä. Olimme molemmat jo kesäloma tunnelmissa ja selitin, että se on varmasti opettajastakin ymmärrettävää. Mutta se oli lapselle vuoren kokoinen kriisi. Siinä hetkessä minä taistelin muistojeni kourassa tuntien pientä ärsyyntymistä ja helpotusta yhtä aikaa. Mietin, mitä itse kannoin harteillani samanikäisenä ja vertasin niitä lapseni murheisiin. Päällimäisenä oli kuitenkin kiitollisuus siitä, että hänen ei tarvitse miettiä, juoko isä viikonloppuna itsensä humalaan ja nukkuuko äiti masentuneena koko päivän. Hänen ei tarvitse laittaa omia murheitaan sivuun aikuisten murheiden tieltä. Rakas lapseni, sinun suurin murheesi saa olla juuri sinun maailmasi kokoinen. Se on kaukana aikuisten maailmasta, ja niin kuuluukin olla.

perjantai 24. toukokuuta 2013

Kun aistit menevät yli (osa 2)

Vauva oli suloinen, ihana ja rakas. Mutta se huusi. Se huusi korviavihlovasti, enkä minä osannut auttaa sitä. Neuvolassa sanottiin, että vauvat huutavat. Tiedän kokemuksesta, ettei vauvankaan kuuluu huutaa yöt ja päivät läpeensä. Ja nukkua sellaista unta, että herää siihen, jos aikuinen kääntää kylkeä sängyssä.

Olin väsynyt, aivan pohjattoman väsynyt.Minun piti autossa tarkistaa, että vauva on mukana. Päivät sekoittuivat toisiinsa ja minä elin omassa vauvamaailmassa, koska mihinkään muuhun ei ollut energiaa. En jälkeenpäinkään ymmärrä väsymykseni tasoa ja miten saatoin siitä selvitä. Oli pakko selvitä, ei ollut apua,helpotusta tai vaihtoehtoja. Oli vaan huutava vauva, joka oli rakas ja raivostuttava yhtä aikaa. Vaativa, vähäuninen ja itkuinen. Jokaisen äidin painajaisvauva.

Ensimmäisen vuoden aikana huudettiin koliikkia ja hampaita. Vauvaparalle iski vielä korvakierre, johon avuksi tuupattiin antibioottikuuria toisen perään. Vasta monen kuukauden jälkeen vauva sai putket korviinsa ja me aloimme nukkua univelkaamme pois. Vuoden mittainen univelka tekee aikamoista tuhoa perhesuhteille, mutta eihän se vauvan vika ole.
Vuoden jälkeen minäkin aloin herätä oikeasti huomaamaan, millainen lapsi sieltä tuli. Viimeiset 12 kuukautta oli kulunut vaan selviytyessä. En nauttinut vauva-ajasta pätkääkään. Eräänä univelkaisena aamuna itkin väsymystä. Mietin, että olen maailman epäkiitollisin ihminen, jolla on terveitä lapsia, mutta elämä tuntuu paskalta. Mutta univelka syö ihmiseltä ilon ja järjen, ja jättää tilalle vain kuoret. Vauvanhuuto voi kaikua korvissa pitkään sen lakattua. Nukahtamaan ei pysty, kun kroppa käy kierroksilla odottaen seuraavaa heräämistä. Se on kauheaa, loputonta maanpäällistä helvettiä. Aika, joka pitäisi olla ihmisen parasta aikaa.

Huuto ei kuitenkaan lakannut. Lapsesta kasvoi kiukkuinen, huutava ja vaativampi. Muut puhuivat uhma-iästä, vaativiksi leikki-ikäisiksi muuttuneista vauvoistaan. Minä en huomannut mitään uhmaa. Olin kantanut uhmaikäisen kotiini jo synnytyslaitokselta.
Monet pyörittelivät silmiään lapsen liikkuvaisuuden ja temperamenttisyyden kanssa. Huomautuksissa vilahtelivat termit: vaativa, levoton, uhmakas, huonokäytöksinen. Luulivatkohan he mielessään, että hyvin käyttäytyvä esikoinen ja  vaativa kuopus kasvatetaan jotenkin eri tavalla? Tuliko heillä hetkeksikään mieleen ihmisten erilaisuus?

Lapsella oli vaikeuksia puheen kanssa ja hän pääsi onneksi puheterapiaan. Jatkoa ja seurantaa on edelleen tulossa. Minua ihan sattuu, kun mietin, miltä tuntuu pienestä ihmisestä joka ei hallitse tunteitaan eikä pysty sanoilla niitä ilmaisemaan? Miltä tuntuisi itsestä mennä vieraaseen maahan, tuntea se tunne, ettei kukaan ymmärrä sinua etkä sinä muita?

Lapsen kasvun myötä arjen pitäisi helpottaa, mutta meidän arkemme ei lapsen kasvusta huolimatta helpottunut. Minulla vilahteli uupumuksen keskellä vähän väliä tunne siitä, että kaikki ei ole hyvin.

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Kuinka vaivannäkö tuottaa ilon

Olen ollut niin väsynyt näistä kevätmenoista, että olisin vaan halunnut sulkeutua itseeni tänään. Olisi tehnyt mieli sanoa lapsille, etten jaksa mitään. En jaksa en jaksa en jaksa. Minä haluan tehdä minun juttujani. Mutta enhän minä voinut. Ei minulla olisi ikinä sydäntä sanoa lapsille, että minulla olisi parempaakin tekemistä. Se kun on vaan niin, että aikuiselle mitätön juttu, voi olla lapselle siinä hetkessä kaikki. En minä halua minun tarpeitani vähäteltävän, joten miksi tekisin niin lapselle?

Pakkasin auton ja ajoimme kohti leirikeskusta. Eteeni avautui kaunis maisema; järvi kimmelteli auringonpaisteessa ja joka paikkaan oli viritetty kaikenlaisia ihania ulkoilujuttuja lapsille. Olimme puiden ympäröimänä ja maassa oli mitä ihanimpia keppejä ja käpyjä, joita minäkin intouduin viskelemään. Palasin mielessäni lapsuuteen ja muistelin, miltä tuntui koskettaa puun kaarnaa, miten ihmeellistä kaikki oli ympäröivässä maailmassa. Mietin myös, miten surullista on, että aikuinen unohtaa sen maailman.

Kävelimme nuotiolle, jossa sai paistaa makkaraa. Siellä savun keskellä katselin lapsia, jotka jaksoivat repiä iloa siitä, että makkaraa sai paistaa tikunokassa. Minä hymyilin. Minä olin niin kiitollinen, että osallistuin tapahtumaan ja sain nähdä nuo hetket ja tunteet lasteni kasvoilla. Se oli kaiken vaivan arvoista, vaikka minua oli väsyttänyt. Yhtäkkiä siellä lapsia vilisevän leirikeskuksen pihalla asiat eivät tuntuneetkaan niin vakavilta. Menin mukaan lasten maailmaan, missä tarvitsee vain pohtia, että heitelläänkö palloa vai kiipeilläänkö. Tai niinhän sen kuuluisi mennä.

Loppujen lopuksi olin sittenkin se tylsä äiti, joka epäkiitollisessa roolissaan pakotti lähtemään kotiin. Se kiitos tehdystä työstä tulee vielä joskus. Se hetki, kun katson lapsiani ja ymmärrän, että esimerkillä ja hyvillä eväillä he osaavat luontevasti jatkaa elämäänsä.

Paras kiitos tässä hetkessä oli kainaloon kiepsatanut koululainen, joka sanoi olevansa niin iloinen siitä, kun tulimme osallisiksi hänen retkeensä. Se hetki sisälsi kiitollisuutta, helpotusta ja onnea. Onni loisti sekä äidin, että lapsen kasvoilla, kun astelimme takaisin autolle. Sen jälkeen lähes häpesin, että olin tuntenut retken olevan minulle vain suoritettava pakollisuus.  Sain palkaksi valtavan positiivisen tunnevirran, minkä minä sain aikaan viitsimällä ajatella lasta, jonka retkestä tuli hetkeksi meille kaikille koko maailma.

keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Mitä kaikkea vanhemman tulee olla

Minä olen vältellyt isääni. Olen vältellyt häntä niin paljon, että hän on alkanut lähestyä minua itsesääliviesteillä. Viesteillä, jotka syyllistävät minua ja tekevät minusta pahiksen.
"Tulisitte joskus isoisälle kylään." Minun on tehnyt mieli vastata kaikkea maan ja taivaan väliltä:  "Heti kun pystyt olemaan kaksi tuntia selvinpäin." "Heti kun ymmärrät lastenlastesi arvon." Ei karkkiin hukuttaminen poista pelkoa viinanhajuisesta aikuisesta.

Terapiassa puhuin isästäni. Vihastani, kiukustani, ärsytyksestäni. Terapeutti sanoi, että taustalta kuultaa suru. Sanoin, että onhan sitä. Kun tajuaa omien lasten kautta sen, mitä itse jäi vaille. Kun tajuaa aikuisten ystävien kautta, mitä vanhemmuus pitäisi olla, aikuisellekin. Minä olen täysin orpo, niin minä koen. Olen ollut itse itselleni vanhempi ja opetellut taitojani kantapään kautta. Ilman ohjausta, ilman tukea, ilman rakkautta, ilman paikkaa, minne olisi tervetullut aina ja paikkaa, missä olisi vastassa joku selvinpäin.

Viimeisin kipupisteeni oli isäni puhelu. Hän soitti minulle ja oli humalassa. Puhui sekavia, eikä tunnistanut minun ääntäni. Ei hänen minulle pitänyt soittaa, mutta sitten hänellä oli minulle hauska tarina, joka selvästi huvitti häntä. Isäni oli säästänyt minun kirjeeni hänelle. Olin kirjoitushetkellä 14-vuotias.
Kirjeessä olin pyytänyt rahaa. Olin pyytänyt kuukausirahaa, jolla rahoittaisin vaate yms. tarpeet. Olin listannut kotitöitä, mitä voisin tehdä vastineeksi ja luvannut huolehtia koirasta. Isäni nauroi kertoessaan kirjeestä ja sanoi, että sehän nyt on itsestäänselvyys, että huolehdin koirasta. Koirasta, jonka vanhempani ottivat meille huolehdittavakseen, kun minä olin pieni. Lopuksi hän nauroi makeasti, että: "Ei mennyt anomus sillä kertaa läpi!" ja aikoi antaa kirjeen minulle. Minä en tule ottamaan sitä vastaan. En halua yhtäkään muistutusta lisää siitä, miten minun tarpeeni olivat arvottomia.

Minä en pysty käsittämään, miten jonkun mielestä 14-vuotias voi olla päävastuussa perheen koirasta. Mielestäni vanhemmille se vastuu kuuluu. Isäni oli toista mieltä.
Minä en osannut ajatella silloin, miten vaille tukea ja opastusta jäin. Koulu oli omalla vastuullani. Jos en jotain osannut tai ymmärtänyt, otin itse selvää tai jäin epätietoisuuteen. Tein valinnat itse. Ei kukaan ollut miettimässä minun tulevaisuuttani. Valitsin itse lukion ja pohdin vaihtoehtoja. Ei ollut ketään vieressä kertomassa mielipidettään, mitä minun kannattaisi tulevaisuudessa tehdä. Kukaan ei kertonut, missä olen hyvä. Isä tosin oli ylpeä siitä, että saisi järjestää toisetkin lakkiaiset perheeseen ja hän saisi kutsua kaikkia turhia ihmisiä sinne. Muut sisarukseni äidin puolelta eivät tietenkään olisi tervetulleita.
Ja raha. Sen puutteessa olimme aina vellonneet. Minä tiesin jo hyvin pienenä, että: "Raha ei kasva puussa" , "Kaikkea ei saa mitä haluaa" , "Ei nyt ole varaa" jne.
Teini-iässä isä oli jo hyvin palkatussa työssä, mutta ei se teiniin tarpeisiin ulottunut. Oli tärkeämpää matkailla uuden rouvan kanssa. Mitäpäs teini nyt kuukausirahalla!
Muistan sen häpeän, kun olisi halunnut käydä kahvilla tai ostaa vaatteita, meikkejä tai tamponeja. Perustarpeisiin sai anella rahaa ja perustella. Rahankäyttöä ilman rahaa oli vaikea opetella ja sen tulin oppimaan kantapään kautta. Rahankäyttöni oli pari vuotta täysin holtitonta, koska en osannut budjetoida. Raha oli ihmeellistä, kun sitä alkoi työstä saamaan. Ihana, ihmeellinen raha. Ei rahaton lapsi opi aina sinnikkyyttä ja säästäväisyyttä, vaan se voi tosiaan lähteä käsistä. Onneksi en ikinä menettänyt luottotietojani.

Kaikki kokemukseni saavat minut paisumaan vielä jättimäisemmäksi leijona-emoksi.
Minun lapseni saavat toivoa ja joskus toteutan heidän haaveensa. Haluan opettaa, että kaikki on mahdollista, vaikka menisi aikaa. Ei ole mahdottomuuksia, jos tarpeeksi haluaa ja on valmis odottamaan ja tekemään sinnikkäästi töitä.
Tietysti on haaveita joita ei heti ja aina voi toteuttaa, mutta minä autan heitä sietämään pettymykset ja voimme yhdessä miettiä, miten he haaveensa saisivat joskus todeksi.
Ja sitten ne perustarpeet. Siihen asti kun he ovat 18- vuotiaita, huolehdin heidän perus- vaate-, harrastus- ja viikkorahatarpeistaan. Minä elätän, minä huolehdin, minä opetan rahan arvon ja käytön. He voivat keskittyä opiskeluun eivätkä työntekoon (paitsi kesällä) ja minä aion olla siinä rinnalla. Minä kerron mielipiteeni, kehun ja opastan. Olen kilpenä, ettei heidän tarvitse aikuisuuden kynnyksellä olla raunioituneita, niin kuin heidän äitinsä oli. Minunkin tarpeeni ovat tärkeitä, mutta kyllä heidän tarpeensa merkitsee enemmän. Ja olen sydän täynnä onnea, sillä tiedän, että heidän isänsä miettii samoin.

ps. Sydämeni itkee edelleen verta, kun näen raskaanaolevia naisia vaateostoksilla äitiensä kanssa. Tunnen ääretöntä tuskaa, kun isovanhemmat hoitavat auliaasti lastenlapsiaan ja ovat normaaleja isovanhempia. Putoan melkein polvilleni, kun mietin mummolan merkitystä ja ettei meillä sitä ole. En tunne kateutta, vaan tunnen pohjatonta ja täyttämätöntä tuskaa. Sydämessäni on tila, mitä ei voi täyttää eikä edes korvata.

Mutta minä en leiki, ettei sitä olisi. Muistutan itseäni, että saa tuntea ja pitää tuntea. Jos koittaisi esittää, ettei sitä olisi, tulisi tuskan hyökyaalto jossain vaiheessa ja upottaisi kokonaan. Pitää tunnustaa tarpeen ja kivun olemassa olo ja sitten vasta voi jatkaa matkaa.

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Lukemisen tunnemaailma

Kuten jo aikaisemmin sanoin, olen odottanut tätä hetkeä, kun pääsen lukemaan pääsykokeisiin. Nyt se on lähinnä tuntunut vuorelta, joka on mahdoton ylittää. Olen kivunnut askel kerrallaan pysähtynyt, kun on tuntunut tuskaiselta ja hetken järkeiltyäni jatkanut päättäväisenä. Minä haluan sinne kouluun ja minun ei auta kun kavuta tämä tekstivuori hitaasti, että pääsen määränpäähäni. Minä haluan sinne vuoren toiselle puolelle, tuntuipa tylsältä tai ei!

Olen etsinyt positiivisuutta teksteistä, joista aiemmin olisin haukkonut henkeäni tylsyydestä. Ennen etsimällä etsin tylsyyttä ja negatiivista kaikesta, mutta nyt olen kääntänyt kelkkani.
Eteen tulee vaikeita sanoja ja minä etsin niille vastauksia. Tätä minä en tiennytkään ja nyt tiedän!
Jälleen on helpompi lukea kun olen ottanut selvää, mistä luen. Ei se englanniksi lukeminenkaan niin kamalaa ole, vaikka toki hidasta. Mietin, että jos en jaksaisi tarkasti tutustua pääsykoemateriaaliin ja tietää kaikkea täsmälleen, en minä oikeasti haluaisi kouluun. Mutta minä haluan. Olen valmis tekemään työtä tämän asian eteen, sillä ei kai mikään hyvä helpolla pidä tullakkaan. Ei silloin motivaatiolla olisi tilaa kehittyä.

Miten sinä jaksat, minä en jaksaisi, minä en ehtisi, minä en osaisi..., kuulen muiden sanovan. Minä en usko sellaiseen, että jos haluaa jotain, ei pysty. Jos haluamaansa opiskeluun/työhön/harrastukseen tahtoo todella, sen kyllä saavuttaa. Ei ehkä heti, mutta joskus, kun on tehnyt tarpeeksi saavuttaakseen unelmansa.
Minä halusin vuosiakausia näyttelijäksi. Olin kunnianhimoinen näyttämöllä ja uskon, että minulla on tunteidentulkitsemisen lahja. Kaikki olivat varmoja, että pyrkisin teatterikorkeaan lukion jälkeen.
Sitten minä tein sen. Vauvan. Minusta tuntui, että muiden mielestä olin nuori ja hairahtunut enkä ajatellut järkevästi. Minä luovuin unelmastani, se ei vaan tuntunut tärkeältä enää. Kun sain vauvan ensi kertaa syliini, tiesin, että olin saavuttanut suurimman unelmani ja olen sitä mieltä edelleen.
Minä päästin haaveet teatteriurasta menemään, koska en olisi ollut valmis kaikkeen mitä se vaatii minulta ja perheeltä. Rakastan edelleen teatteria ja jatkan siihen osallistumista katsomosta, mutta palo on kadonnut. Minä en tahdo enää, eikä se tunnu pahalta, sillä minä haluan nyt jotain muuta.

Lapset eivät ole mikään syy olla tekemättä asioita. Lapset eivät estä ketään toteuttamasta itseään. Lapset kannustavat ja antavat voimaa, eivätkä vie aikuisilta unelmia. Eivät he ole mitään ryöstäjiä.  Jotkut valitettavasti verhoutuvat sen taakse, että "Kun lapsia tuli niin en minä sitten enää voinut..."
Minun äitini olisi halunnut lääkäriksi. Sitä hän aina harmitteli. Ei se olisi ollut hänelle myöhäistä koskaan minun mielestäni. Mietin jo pienenä, että äiti ei halua tarpeeksi, sillä ei häntä estä mikään muu kuin se, ettei hän itse tee asialle mitään. Ehkä se oli masennus tai pelko uudesta, mutta se haave häneltä jäi. Harmi, sillä hänestä olisi tullut hyvä lääkäri.

Sinä voit estää itseäsi tai olla estämättä. Sinä saavutat sinun asettamasi tavoitteet. Ihminen ei käytä mihinkään niin paljon aikaa kun turhaan jossitteluun. Uskotaan unelmiin, vain me itse voimme ne toteuttaa!

lauantai 20. huhtikuuta 2013

Sauna

Tänään istuessani yleisessä saunassa, mietin saunan merkitystä. Saunassa hiljennytään ja rentoudutaan, nautitaan lämmöstä. Sauna on pyhä, sauna on isänmaallinen. Sauna herättää kunnioitusta: siellä on saatettu maailmaan lapsia ja se on tuonut lämpöä kylmyyden keskelle.
Saunassa kiire katoaa.

Meitä on niin monenlaista naista; on pitkää ja lyhyttä, vanhaa ja nuorta. On laihaa ja mahakasta, pieni- ja isorintaista. Saunassa alastomuus ei tunnu oudolta; me vaan olemme. Tuntuu häveliäältä olla alusvaatteissa ja bikineissä, mutta saunassa en häpeä itseäni. Minä mahdun muiden joukkoon juuri sellaisena kuin olen, siellä saunan turvallisessa syleilyssä.
 Häpeän vatsaani, joka on venynyt ryppyiseksi raskauksista. Olen laiha ja ryppyvatsainen. Nuoret tytöt vilkaisevat joskus kauhuissaan vatsaani, mutta äiti-ihmiset katsovat hyväksyvästi: sinäkin olet äiti.Saunassa näitä asioita ei tarvitse miettiä. Siellä eivät rypyt haittaa.

Lapsiin suhtaudutaan monessa paikassa nuivasti. Lapset ovat kovaäänisiä, sotkevia ja liikkuvaisia. Lapset ovat rasittavia kakaroita, joita saa tuoda julkiselle paikalle ikävuosina 0-1,5v (söpöstelyvaihe kun ovat nukkemaisen kauniita, hiljaisia ja uhmattomia) ja ehkä 7v ylöspäin, jos ne osaavat käyttäytyä. Tämä asenne katoaa saunassa, jonne äidit,isät,siskot,veljet,tädit,sedät,vaarit ja mummot tuovat lapsia opettelemaan omaa kulttuuriamme. Lapset ihmettelevät ääneen ja saavat hyväksyviä ilmeitä ja naurunpurskahduksia tuntemattomilta. Kaikilla on mukavaa ja nautitaan yhdessä.

Miten saunatunnelman saisi siirrettyä jokapäiväiseen arkeen?
Miksi olemme hyväksyviä ja nautimme yhdessäolosta vain yhdessä paikassa, kun voisimme olla/tehdä sitä kaikkialla?

tiistai 2. huhtikuuta 2013

Asenne onneen

Minä olen ollut pessimisti ja aina varautunut pahimpaan. Minua huvittaa hyvä sarkasmi ja nauran Eniten vituttaa kaikki-kirjoille. Kyllähän minä kokemuksesta tiedän, että paha voi sattua omalle kohdalle, moneen kertaan. Olen harrastanut voimia vievää ajattelua vuosia ja kantanut tätä raskasta olotilaa. Nyt rakennellessa itseäni uudelleen, olen alkanut miettiä toisin.

Erityismies on ollut lomalla ja se on ollut ihanaa. Toisinaan kuitenkin katsellessa toista melkein 24/7 voi tuntua vähemmän ihanalta. Erityismies nukkuu pitkään, kun minua ei taas huvittaisi. Minä taas hänen mielestään laitan lautaset kuivauskaappiin väärinpäin. Pienet asiat alkavat nostaa päätään, hiertävät ja aiheuttavat sanaharkkaa ja vinoilua puolin sun toisin. Katselin Erityismiestä yhtenä iltana ja minua alkoi ärsyttää. En tiedä miksi. Ei hän ollut tehnyt mitään väärää, minua vaan ärsytti. Siinä hetkessä aloin miettimään, miksi se ärsyyntyminen ja negatiivisuus käännetään siihen rakkaaseen? Ihmiset kuittaavat niin helpolla sen, että kun muualla pitää jaksaa olla ja käyttäytyä, niin voi sitten kotona purkaa. Millä oikeudella muiden ihmisten tai asioiden aiheuttama tyhmä olo pitäisi kipata toiselle? Tajusin, ettei se ole ansaittua. Ei toisen niskaan pidä kaatamalla kaataa kiukkua. Jos on harmistunut, sen voi sanoa. Ja niin minä sanoinkin: "Minua vaan väsyttää ja ottaa päähän, mutta ei tämä ole sinun vikasi. Se menee kyllä ohi." Ja niin se meni, omalla painollaan, aiheuttamatta pientäkään kitkaa välillemme. Toinen voi tarjota syliä tai kainaloa ja kiukku katoaa.
Minä halusin nähdä ne hyvät puolet: tuossa on minun rakkaani. Ihana, komea mies, joka on auttanut minua pääsemään jaloilleen. Mies, joka on ottanut minun perheeni omakseen ja kannustaa minua unelmieni toteuttamiseen. Näillä ajatuksilla arjestakin voi tehdä ihanaa, eikä vain suorittaa ja selvitä päivistä.

Olen opetellut ajattelemaan haaveetkin ihaniksi, kaukaisiksi, utuisiksi mielikuviksi, jotka jonakin päivänä tulevat todeksi. En ajattele asioista enää niin, että miksi ne eivät tapahdu, niihin on ikuisuus, en jaksa odottaa...vaan ajattelen, että odottaminen tekee ne juuri niin arvokkaiksi. En tarvitse kaikkea heti. Elän tätä elämää ja unelmat tulevat todeksi yksi kerrallaan.Kouluunpyrkimisestäkin olen tehnyt mukavan, en stressaavan, asian. Kuinka mahtavaa on päästä oppimaan uutta ja lukea pääsykokeisiin. Vaikka en pääsisikään (se olisi toki pettymys), niin olen taas yhden kokemuksen rikkaampi. Ajattelen, että minulla on kuitenkin mahdollisuus ja minä olen yhtä hyvä ja osaava kuin moni muukin. Nyt, näiden uusien näkökantojen ansiosta on huomattavasti kevyempi olla, ei tarvitse kiirehtiä. Minä voin odotellessa tehdä asioita, jotka ovat mahdollisia juuri nyt.

Tärkein oivallus on tapahtunut elämää tässä ja nyt. Minun ei tarvitse raivolla suorittaa kaikkea ja kokea itseni paremmaksi ihmiseksi vasta kun kaikki on valmista.Olen arvokas ja hyvä ilman, että minä olen tehnyt jotain. Voin pysähtyä lasten maailmaan. Jos he tarvitsevat äitiä, vaikka kertoakseen tai kysyäkseen jotain, minä olen opetellut pysähtymään ja kuuntelemaan molemmilla korvilla. Se on niin pieni hetki elämästä ja jos minä haluan antaa heille arvokkainta mahdollista, se on minun aikaani. En minäkään muista äitiäni huippukokkina tai siivoojana, vaan muistan hänen äänenpainonsa ja ilmeensä kun hän kertoi minulle tarinoita. Kun me istuimme vaan ja olimme.

Tulee paniikkihetkiä, tietenkin. Tulee tuskastumisia ja tunne siitä, että olen jotenkin huonompi kuin muut. Silloin hidastan, pysähdyn ja ajattelen todenteolla. Kuulostelen omia tunteitani. En estele, vaan annan niiden tulla ja yritän löytää niille oikean osoitteen. Terapian johdosta mieleeni tulvii jatkuvasti tukahdutettuja muistoja, jotka pyrkivät pintaan hetkessä. Silloin pitää muistaa, että kroppa kokee sen vihan/surun/pelon/pettymyksen nyt, koska on turvallista. Minun pitää sanoittaa se tunne ja näin menneisyyden haamut haalenevat. Ne haluavat ymmärrystä, ennen kuin katoavat päivänvaloon.
 Asioiden hyvien puolien toistelu on tuonut aurinkoa sisälleni. Miksi keskittyä pohtimaan huonoa, kun voi miettiä hyviä ja kauniita puolia asioista, vahvistaa niitä? Hoen paniikin yllättäessä itselleni mielessäni, kuinka hyvä ja ihana tyttö olen. Kuinka minulla on kaunis tukka ja ajatteleva sydän. Kuinka minä en kaikkia vastoinkäymisiä kokenut vain siksi, että katkeroituisin ja käpertyisin sisäänpäin. Haluan auttaa muita ja antaa hyvää eteenpäin. Mutta ensin, minun on opittava rakastamaan itseäni täysillä, rakastaa ehjäksi se pieni surullinen tyttö minun sisälläni.

ps. Entinen minäni olisi kommentoinut tämän tekstin luettuaan, että:
    "Vittu mitä paskaa, noinko helppoa se muka on! " ja jäänyt märehtimään huonoja asioita.

Niin helppoa se on, entinen Vella. Hyvän alun avaimet ovat lopulta omissa kätösissä. 
Se vaiva on vaan nähtävä, että ne pitää itse etsiä. 

torstai 28. maaliskuuta 2013

Trauman siirtäminen vanhemmalta lapselle

Olin eilen kahdenkeskisessä terapiassa. Käyn kerran kuukaudessa tekemään yhteenvetoa hänen kanssaan ja se tuntuu turvalliselta. En halua vielä päästää irti. Ehkä sitten, kun olen löytänyt terapeutin, jonka kanssa aloitan hoitosuhteen. Minä tarvitsen vielä tämän terapeutin äidillistä otetta.

Puhuin peloistani. Kerroin kuinka pelkään, että muutun isäni kaltaiseksi. Hän kysyi pelkäänkö todella. Vastasin, että en kai minä ihan oikeasti pelkää, mutta ahdistaa katsoa sellaista sekoilua ihmiseltä, jonka kuuluisi olla esimerkkinä ja turvana.
Minä kerroin, että olen miettinyt isäni menneisyyttä. Tiedän, että hän on kokenut valtavia menetyksiä nuorena ja että hänen vanhempiensa on täytynyt olla traumatisoituneita käyttäytyessään tietyllä tavalla. Järjellä jotenkin tajuan, miksi isäni on mikä on. Tai tajuan, mitkä asiat ovat johtaneet siihen tilaan, jota hän ei ole itse lähtenyt työstämään parempaan suuntaan.

Otin puheeksi aiheen, joka minua on jo tovin vaivannut. Olen puhunut siitä jo ryhmäterapiassa, mutta halusin puhua siitä uudelleen, koska en ollut keksinyt siihen ratkaisua. Kerroin terapeutille suhteestani tyttäreeni. Kuinka minun on vaikea kestää häneltä läheisyyttä. Ja mitä vähemmän hän sitä saa, sitä enemmän hän sitä vaatii. Tietenkin vaatii, sehän kuuluu lapselle.
Kyllä minä häntä hellin, suukotan ja halaan, mutta näen selkeän ongelman. Minua ahdistaa välillä hänen läheisyytensä ja minä torjun häntä. Välillä on hankala kestää hänen rakkauttaan.
Terapeutti tarttui tähän hanakasti. Hänen silmiinsä tuli tiukka katse ja hän alkoi kysellä minulta. Hän vaati minua muistamaan, onko minua samanikäisenä hyljeksitty. Ja minä tajusin, että samanikäisenä minä aloin olla vanhemmilleni jo iso tyttö. Minun temperamenttini ja kiukutteluni oli hankaluutta. Janosin huomiota ja tein kaikkea, mistä minua voisi kehua. Jos vanhempani riitelivät, minä aloin siivoamaan, koska halusin tehdä heidät taas iloisiksi. Olin itse hyvin surullinen ja yksinäinen.

Haluan työstää tätä, ettei tyttäreni tuntisi samaa. Hän on kuin kopio minusta ja ehkä juuri siksi minun on vaikea välillä suhtautua häneen. Hän ansaitsee kaiken hyvän ja rakkauden pelkästään olemalla olemassa, ei millään teoilla. Rakastan häntä ja haluan hänen voivan hyvin ja saavan hyvät eväät elämään. Meidän täytyy vaan löytää oma tapamme olla, tapa, joka tyydyttää molempia.
Terapeutti antoi minulle neuvon: ota tyttö syliin. Olkaa sylikkäin kiireettä ja puheitta. Anna hänelle rakkautesi ja samalla häntä pidellessä, voit kuvitella ottavasi syliin sen pienen Vellan, joka syliä niin kovasti tarvitsi.
Eilen podin niin kovaa ikävää, että kävin Entisen luona katsomassa lapsia. Katsoin tytärtäni. Hänen kaunista olemustaan ja tähtisilmiään.Hän teki minulle hassuttelujekun pukemalla päähänsä isot kuulokkeet ja suihkumyssyn. Hän kikatti ja me nauroimme lopulta yhdessä sydämemme pohjasta. Lähdin pois mielessäni kuva hänen kauniista, nauravista kasvoistaan.

Ehkä vaikeuteni hellyyteen johtuu siitä, että viimeisimmät fyysiset kontaktit turvalliseen aikuiseen loppuivat kun oli kaksitoistavuotias. Sen jälkeen ei ollut syliä, halauksia, suukkoja tai hellittelynimiä. Elin monta vuotta hellyystyhjiössä, kunnes kehitin seksistä korvikkeen. Loppujen lopuksi olin vain nuori, onneton tyttö, joka haki läheisyyttä seksin avulla. Lopulta seksistä muodostui kostokeino miehille ja valtapeli minulle. Mutta se on jo toinen tarina.

Minä teen kaiken maailman työn, ettei minun tyttäreni tarvitse hakea rakkautta yökerhon tanssilattialta. Hänen ei tarvitse päätyä paikkaan, mistä hänen pitää raiskauksen pelossa paeta. Hänen ei tarvitse lähteä neljän tuntemattoman mukaan ja kiittää onneaan, ettei mitään tapahtunut. Hänen ei tarvitse sydän onttona etsiä rakkautta muualta. Hän on niin rakastettu ja tulee aina olemaan.

tiistai 5. maaliskuuta 2013

Vajoamishetket masennuksessa

Valitettavasti näitä armottomia takapakkeja tässä mielentilassa tulee. Niitä ei voi ehkäistä. Masennus vaan tulee ja pyyhkäisee voimat mennessään. Se yksi vaivainen hetki romahduttaa, tunniksi, jopa kahdeksi viikoksi. Koen, että olen mennyt eteenpäin, koska hetket eivät kestä päivä- tai viikkokausia niin kuin vaikka puoli vuotta sitten.

Minä istuin hiljaisuudessa ja piirtelin vaatemalleja. Olen siis aivan surkea piirtäjä, mutta mieleeni tulee koko ajan mitä upeimpia ideoita vaatteista, joten nyt pitää opetella kun sanat eivät enää riitä niitä kuvailemaan. Minä uppouduin. Sitten se olo tuli, tuosta vaan. Väsytti. Väsytti ihan kamlasti ja tuntui pahalta. Yksi järkyttävän paha muisto hiipi pintaan ja niin minä muistelin sitä. On jotenkin pakko. Makasin lattialla ja tuijotin maton hapsuja. Lojuin ja ajatukset virtasivat, enkä minä jaksanut nousta ylös.

Tunnin päästä olin taistellut itseni pystyyn. Kehoittanut itseäni lähtemään ulos, vaikka se on vihoviimeinen asia, mikä kiinnosti. Puin päälle, viritin sykemittarin ja lähdin kävellen asioille.Ei se mieli tunnin kävelyn jälkeen taivaissa ollut, mutta oli jälleen kerran parempi olla. Pari kertaa matkan aikana jopa hymyilytti, kun mieleen pulpahti hauskoja juttuja. Jospa se liikunta tekee luomun tehtävänsä aivoissa kuitenkin? Niin minä haluan uskoa.

Masennuskokemukset ovat hyvin yksilöllisiä, mutta uskon, että kaikilla on mahdollisuus parantua, eri aikatauluilla vaan. Edellytyksenä on avoin mieli, jolloin hyvän olon eteen tekee töitä ja pystyy vastaanottamaan iloa. On minullakin ollut vaihe, kun makasin kaksi viikkoa sängyssä ja olin vain väsynyt. Missään ei näkynyt valoa, ei edes tunnelia. Pelkkää mustaa ja epätoivoa. Se suru kuitenkin kevenee jossain vaiheessa, kun on saanut rauhan surra sitä oloa. Sekin on tärkeää siinä omassa ajattelussa, että tunnistaa hetken kun pitää saada olla masentunut, että jaksaisi taas taistella.

Kohta pitää hakea lapset. Olen löytänyt hyvää siitäkin. Onneksi on pakollinen päivärytmi ja joutuu vilkuilemaan kelloa. Kukaties makaisin vaan sängyssä tuntien väsymystä ilman lapsia ja itse itselleni järjetämiä harrastuksia. Säännöt tuovat lapsille turvaa, miksei siis aikataulusäännöt toisi aikuisille. Pitää ajatella, että minulla on tärkeä tehtävä ja siksi minulta odotetaan asioita. Minua odotetaan terapiassa, kursseilla ja lapset odottavat minua hakemaan. Se on oikeastaan aika mukavaa: olla odotettu.