keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Liikuntaterapiaa

Kaiken märehtimisen ja murehtimisen jälkeen päätin pakottaa itseni ulos. Sain voimaa keskustelusta, jonka kävin ystävän kanssa puhelimessa. Puhuimme ihan muista jutuista, mutta hänen kannustava suhtautumisensa loi minuun uskoa. Suljin korvani laiskalta minältä ja vedin verkkarit jalkaan.

Tällä kertaa lenkin tarkoitus ei ollut mikään nautinnollinen maisemankatselu- ja unelmointilenkki, vaikka sää tarjosi siihen kaikki edellytykset. Tämän lenkin tarkoitus oli purkaa raivoa.
Päätin, että tällä kerralla tuijotan kelloa ja pakotan itseni juoksemaan 2-3 minuutin välein kaksi minuuttia. Valitsin suhteellisen lyhyen reitin, koska olin lupautunut illalla lenkille ystävän kanssa. Tämä ei ollut urheilua, kunnonkohotusta tai kalorinpolttoa, vaan tapa saada hyvä olo takaisin. Ja kuinka ollakkaan, sieltä se tuli taas. Hyvä, ja astetta rauhallisempi, mieli hiipi takaisin, kun sain kiukun ravistettua selästäni lenkkipolulle. Prosessiin kului 24 minuuttia eikä sen tarvinnut kestää yhtään kauemmin. Se on pieni aika päivästä, jonka olisin muuten surkutellut kotona.

Olen iloinen, että olen alkanut löytää keinoja, joilla hallitsen itseäni. Minun tarvitsee sopivasti kiusata sekä kroppaa, että mieltä pysyäkseni tasapainossa. Tiedostan kyllä, että se vaatii jatkuvaa työskentelyä pään sisällä. Edessä on vielä paljon tehtävää.
 Minä olen kuitenkin saanut kiinni jonkinlaisesta alusta, eikä minulla ole mikään kiire. Uskon, että parhaimmat taideteokset vaativat vuosien maltillisen kypsymisen. Ja sellaisen taideteoksen minä elämästäni haluan.

Poistu viha, poistu katkeruus

Minä olen ahdistunut ja vihainen, koska isäni soitti minulle aamulla. En vastannut, koska hän pyytäisi varmasti jotain palvelusta tai tilittäisi ongelmistaan. Minä en jaksa hänen ongelmiaan enkä kuulumisiaan. Minun ei tarvitse.

Olen kuullut, kuinka ikä auttaa ymmärtämään. Auttaako se myös poistamaan katkeruutta? Kuinka paljon minun pitäisi taas ymmärtää? Isälläni ei ole ollut helppo elämä, mutta ei hän ole tehnyt minunkaan elämästäni helppoa. Minä olin lapsi, joka tarvitsi hoivaa. Ja vanhemman tehtävä on hoivata! Tai järjestää se hoiva, johon ei itse pysty.

Olen niin kyllästynyt isäni varjoon, joka leijuu elämäni yllä. Välillä onnistun unohtamaan, kunnes hän taas ilmoittaa itsestään. Yleensä silloin, kuin tarvitsee jotain. En jaksa yksipuolisia suhteita, jotka eivät anna mitään, vaan pelkästään ottavat. Kuinka olla suhteessa ihmiseen, jota kohtaan tuntee vihaa, katkeruutta ja surua? Kuinka olla suhteessa ihmiseen, joka ei näe itsessään kuin uhrin ja oikeuttaa itselleen kaikki tekonsa? Miten minä löydän rajat, joiden takana on turvallista ja kivutonta?

Ei kyse ole siitä, että olisin jättänyt kertomatta. Olen sanonut, että vihaan hänen juomistaan. Olen kirjoittanut kirjeen, missä annan tulla kaiken ulos. Hän luki sen; "otti tosissaan" ja "katui". Tätä kesti viikon verran ja niin kaikki unohtui ja jatkui ennallaan.

Minun isäni on pilalla. Hän on sairas, itsekäs ja ajattelematon, eikä edes tajua olevansa. Tästä huolimatta minä en sääli häntä enkä tunne lämpöä. Minulta ei riitä enää empatiaa, ei hänelle. Ei ihmiselle, jolla on ollut lukuisia tilaisuuksia kääntää nokka kohti oikeaa. Ei hänelle, joka on heittänyt tilaisuudet menemään. Häntä ei voi pelastaa. Se on asia, joka minun on hyväksyttävä. Minun on loppuelämäni pidettävä hänet turva-oven takana. Jos minä päästän hänet sisälle, minä menetän järkeni.

Haluan eroon vihasta ja katkeruudesta, kaikista niistä pahoista tunteista, mitä isäni minulle aiheuttaa.
Minä haluan täyttää itseni positiivisuudella ja hyvillä asioilla. Minä uskon hyvään. Uskon rakkauteen. Luotan voimaani. En ole enää se nöyrä pikkutyttö, jota voi henkisesti heitellä miten vain. En voi pelastaa kaikkia, enkä anna enää ihmisten käyttää minun herkkyyttäni hyväksi. Minun on kääriydyttävä rakkauteen, että kestän paremmin kolhuja. On päätettävä, että minua ei enää satuteta. Ovi herkkyyteeni on nyt turvasanan takana ja avoimien ovien päivä on ohi.

tiistai 26. helmikuuta 2013

Lääkärissä

Sain pienimuotoisen paniikkikohtauksen, koska minulla oli tänään aika lääkärille. Unohdin hengittää ja päässä meinasi pimetä. Jäljelle jäi hirveä tärinä. Astuin lääkärin huoneeseen tunnetilassa, missä olisin voinut pillahtaa itkuun. Taas ne samat selitykset ja faktat uudestaan, tuhannen kerran. Minä sain  ne kuitenkin sanottua, kaunistelematta.

Tunnelma huoneessa oli jotenkin niin lääkärimäinen. Puhuimme asiallisesti ja rauhallisesti, eikä tunnekuohuille ollut tilaa. Sain rauhoittavia, joita kuitenkin aion käyttää vain äärimmäisissä paniikkitiloissa. Haluan oppia hallitsemaan mieltäni ilman lääkkeitä, mutta vielä en ole tarpeeksi vahva.

Kotiin tullessa, olin totaalisen poikki. Väsähdin täysin. Pakotin itseni syömään vähän. Miten sekin voi tuntua niin työläältä, pelkkä syöminen?
Tiedän, etten saa moittia itseäni, vaan minun pitää kuunnella kroppaani. Jos se on väsynyt, niin pitää levätä eikä harmitella. Sitä paitsi, olin jännittänyt tuota ratkaisevaa lääkärikäyntiä niin kovasti, että ihmekös tuo.

Minulle tuli kotimatkalla hassu mielikuva päähän, kun mietin tätä mennyttä elämää tähän asti. Minulla on mukanani hyvin raskas taakka, mitä kukaan ei näe ulospäin. Olen kokenut vähättelyä sen suhteen, että minä olen vain liian herkkä. En minä ole liian herkkä, vaan liikoja kokenut. Minun pitää kantaa tätä painoa vielä, kunnes saan sen häivytettyä pois. Minä olen kuin Frodo Reppuli ja Erityismies on kuin Samvais Gamgi, joka uskollisesti pysyy vierellä. Hän ei voi minun taakkaani kantaa, mutta hän voi helpottaa minua matkalla. Hän huolehtii minusta ja rakastaa minua. Erityismies-Samvais antaa minun kiukutella, kipuilla ja valittaa, eikä hän arvostele eikä vähättele. Hän antaa minun itkeä kainalossaan, kun koen kaiken tapahtuneen liian kohtuuttomaksi jaksaa. Erityismies auttaa minua rakentamaan itseäni uudestaan. Ja se on jotain sellaista, mihin yksikään sadun prinssi ei pysty. Mutta minun Erityismiehenipä pystyy!

maanantai 25. helmikuuta 2013

Tyhjä pää

Olen lataillut itseäni. Viime päivien kirjoitusryöppy loppui siihen, kun istuin tyhjä arkki edessäni, eikä minulla ollut mitään sanottavaa. Ei kerta kaikkiaan yhden yhtä ajatusta. Toisaalta se tuntui pelottavalta ja ahdistavalta, toisaalta helpottavalta. Ehkä se, että kulho on kauhottu tyhjiin, tarkoittaa sitä, ettei sillä hetkellä ole asioita vaivaamassa mieltä. Minä olen vaan tottunut siihen, että aina masentaa ja on asioita, jotka pyörivät mielen sopukoissa kiusaten minua.

Niin minä sitten suljin koneen ja lakkasin ajattelemasta. Vietin hauskan päivän lasten kanssa. Kutsuin kavereita kylään ja kävin tanssimassa. Yhden päivän nukuin kokonaan, koska en enää tokene viihteellä olosta niin kuin aikoinaan.

Arki on hyvin tervetullut seuralainen. Hiihtoloma teki minulle oudon levottoman olon, koska olen tottunut turvalliseen rytmiin.
Huomista odotan kuin kuuta nousevaa, sillä sillon minä tapaan lääkärin ja selviää monta asiaa. Minä toivon, että hän ottaa minut tosissaan, ja pääsemme yhden askeleen eteenpäin kohti yksilöterapiaa. Nyt mielessäni pyörii vain kysymys:
Kuinka monta vuotta kestää, että selviän menneisyydestäni?

perjantai 22. helmikuuta 2013

Ihana ilta

Erityismies tuli kotiin. Minulla oli ollut häntä valtava ikävä. Aina kun hän on ollut poissa, minun on vaikea lähestyä häntä. Olen kuin vierastava lapsi, enkä tiedä miksi. Kaikki kääntyi kuitenkin hyväksi.

Pakkasin lasten tavarat ja suukotin heitä hyvästiksi. Taloon laskeutui hiljaisuus, jota olin kieltämättä kaivannut. Kävimme Erityismiehen kanssa kaupassa ja käperryimme sohvalle. Makasin iäisyyden hänen vatsansa päällä kuunnellen hänen sydänääniään. Tankkasin läheisyyttä. Jos vauvoista tuntuu samalta, niin en yhtään ihmettele, miksi he protestoivat kun heidät lasketaan pois sylistä. Minäkin olisin voinut olla siinä ikuisuuden ja kuunnella sitä rauhoittavaa ääntä ja imeä lämpöä itseeni.

On ihanaa olla Erityismiehen kanssa kotona. Turvallista ja lämmintä.Minulla on kokonainen olo, vaikka hän nukkuu. Kunhan tiedän hänen olevan siinä.
Taidan ottaa kirjan ja mennä tuon ihanuuden viereen.
Huomenna nukun Ruususen unta juuri niin kauan, kuin ikinä haluan.

torstai 21. helmikuuta 2013

Velka

Velka, tuo ahdistava punnus. Jokakuukautinen kiusa. Tuntuu, ettei se koskaan lyhene.
5937e. Viisituhattayhdensänsataakolmekymmentäseitsemän. Sanahirviö. Velkahirviö.
Elämisen velkaa. Auto, puhelin,tietokone ja Visa-kortti, johon on turvauduttu kun kaapissa paistaa vain kelmeä valo. Velkaa välttämättömyyksiin. Sen lisäksi, että elämä horjuu jalkojen alla.

Lyheneehän se joka kuukausi, mutta niin piinaavan hitaasti. Velkaa takana pari vuotta, edessä pari lisää. Teen laskelmia ja suunnitelmia, mutta tyhjästä on paha nyhjästä. On edelleen vuokra,laskut, ruoka ja juoksevat menot. En voisi suunnitella enää paremmin. Jospa kuitenkin jotenkin, jonain päivänä, saisi vihdoin tämän talouden tasapainoon.

Muistan, kun pienenä haaveilin kasasta rahaa.Mielessäni pakkailin sitä muovilaatikoihin ja annoin pois useille ihmisille. Mietin maailmaa, jossa ei olisi pulaa rahasta. En ymmärtänyt miksi rahasta tehtiin ongelma: eihän se mikään ongelma olisi jos sitä antaisi vaan kaikille. Sellainen minä olin: pieni, hassu Vella. Oikeudentajuinen ja toiveikas.

Seurakunta

Tämä kaikki on vaan omiin tunteisiin perustuvaa ajatusvirtaa, joka lähti siitä, kun eräs tuttava meuhkasi, että kirkkoon ei kannata kuulua eikä kastaa varsinkaan lasta sen piirin. Kirkko on paha, armoton ja ilkeä. Kirkko ei kohtele oikein ja tasapuolisesti. Mutta tuleeko koko kirkkoa tuomita joidenkin tiettyjen henkilöiden asenteista? Unohtaa se hyvä puoli?
Se epätasa-arvo minuakin harmittaa, totta kai. En siltikään koe, että koska kuulun kirkkoon, olisin jotain vastaan, sillä minä olen yksilö. Minä olen kokenut tuen ja hyväksynnän, mistä minun kirkossani on kyse. Hyvän, armon ja hyväksynnän. Haluan nähdä ne hyvät asiat, mitä kirkko tekee. Haluan uskoa, että ajan kanssa kaikki kääntyy vieläkin paremmaksi.

Minä käännyin seurakunnan puoleen alunperin avioliittoni takia. Saimme pian tilaisuuden päästä purkamaan. Ei meillä olisi ikinä ollut mahdollisuutta mennä yksityiselle terapeutille, koska ei ollut varaa. Meillä oli hätä ja meidät otettiin vastaan. Kun lähdin hakemaan apua kunnalta, hyvä ettei lääkäri sylkenyt perään. Hän nimitti lausuntoa menneisyydestäni mitättömäksi.

Seurakunta järjesti myös ryhmäterapian, joka maksaisi useita satasia yksityisellä. Meille osallistujille se ei maksa. Ja jos kavahtaa sanasta kirkko ja seurakunta, niin en muista koskaan istunnoilla kuulleeni mitään uskontoon liittyvää. Minä olen puhunut juuri niistä asioista, mistä olen halunnut. Ja saanut ei-hengellisiä vastauksia. Kirkko tarjoaa sitten sanomaa, mutta terapiassa sitä ei kuule. Minä voin sanoa kiitollisena, että seurakunta on tehnyt juuri sitä mitä minä kirkolta odotan: auttanut ja kuunnellut. Ja kiitos näiden mahdollisuuksien, olen koko ajan menossa parempaan suuntaan. Toki sen vaivan joutuu itse näkemään, että hakee sitä apua, mutta sen jälkeen on ovi auki.

En tiedä mitä kaikkea muuta hyvää seurakunta tekee ja järjestää kun en ole tutustunut, mutta uskon, että niitä asioita riittää.Minä tiedän tämän puolen, että sieltä sitä apua saa. Minä olen kiitollinen saamastani tuesta ja toivon, että mahdollisimman moni, jolla se on rahasta kiinni, löytäisi tämän väylän. Ennen kaikkea toivon, että ihmiset hillitsisivät tunnekuohujaan, ennen kun eroavat kirkosta. Toivon, että jos ei ole varmaa päätöstä erota, he miettisivät, mitä kaikkea sillä kirkollisverolla oikeasti tehdään. Tutustuisivat toimintaan ja tarjontaan ja punnitsisivat, onko se kaikki turhaa ja mitätöntä. Onko kirkosta eroaminen asiaa ajava päätös, vai vaan entistä enemmän pois vähävaraisilta?

Terapiassa

Koin voimallisimman terapiakäyntini koskaan. Minä menin istuntoon täynnä puhumisen tarvetta ja energiaa, eikä se olo lakannut kertaakaan. Olisin voinut istua helposti toisenkin tunnin puhuen lakkaamatta. Olisin voinut itkeä pelkästä tyytyväisyydestä ja helpotuksesta. Minä, joka itken yleensä vasta silloin, kun taakka satuttaa ja en enää kestä itkemättä.

 Minä olen murtanut jonkun portin. Joku niistä suljetuista ovista on auennut ja sieltä virtaa ulos tunteita ja ajatuksia. Minun tehtäväni on miettiä ja kirjoittaa ne, etteivät ne vaan painu takaisin ja sulje ovea perässään. Jotain sisälläni on liikahtanut ja kunnolla. Se on vaatinut vajaa kaksi vuotta yksilöterapiaa ja ryhmäterapian kokemuksen, mutta se on alkanut ja olen innoissani.

Puhuimme terapeutin kanssa henkisestä kasvamisesta ja minuuden etsimisestä. Minulla on motivaatio ja minulla on tilaa sille, tutkimusmatkalle. Olen vihdoin valmis ajattelemaan itseäni ja taistelemaan oikeudesta olla yksilö, jonka ääni ja tunteet saavat kuulua ja näkyä.

 Terapeutti luetteli minulle tärkeimpiä tehtäviäni tällä hetkellä ja ne ovat:

Itsensä toteuttaminen ja sen salliminen itselle
Jatka tutkimista Vella. Etsi, löydä ja toteuta.

Rajojen asettaminen, sille etten lähde tiettyjen ihmisten tunteiden imuun ja kadota itseäni
Älä heittäydy nöyräksi pikkutytöksi, joka kantaa kaikkien murheita ja kiukkua. Älä ime sitä itseesi ja voi huonosti. Löydä etäisyys toisiin ja rajat, joiden takana on turvallista ja hyvä olla.

Omien tunteiden kuunteleminen ja niiden sanoittaminen
Ota aikaa itsellesi ja pysähdy kuuntelemaan omia tunteita. Älä patoa
Minua väsyttää. Minua hermostuttaa. Minua pelottaa. Olen surullinen. Olen vihainen. Olen pettynyt.

Tunteiden julkituominen
Erityismies kestää kyllä ääneen sanotut tunteeni. Terapeutti kestää kyllä ääneen sanotut tunteeni. Tunteitani ymmärretään. Minä saan tuntea. Minun tunteilleni on tilaa.

Minä suren, että minulla ei ollut pitkää äitisuhdetta, vaikka tarvitsin.
Minä suren, että minulla ei ollut sellaista isäsuhdetta, mitä tarvitsin.
Minä suren, että minulla ei ole niin läheisiä välejä sisaruksiini kuin toivoisin.
Minä suren, ettei lapsillani ole sellaisia isovanhempia, mitä he tarvitsevat.
Minä suren, kun huomaan isäni juomisen vaurioittaneen pahasti hänen muistiaan.
Minä suren, kun isäni ei tajua vaalia elämäänsä.
Minä tiedän, että on asioita joihin en voi vaikuttaa. On ihmisiä, joiden puolesta en voi käydä taisteluita. On ihmisiä, jotka eivät suostu avaamaan silmiään maailmalle.
Minun täytyy keskittyä nyt vaan omaan tehtävääni, omaan elämääni ja omaan perheeseeni.

Terapeutti sanoi, että peli ei ole menetetty. Vaikka olisi joskus elämässään jäänyt vaille, siihen voi hakea korvaavia kokemuksia. Eivät ne menetystä poista, mutta voivat tuoda jotain tilalle ja eheyttää.
Minusta se on lohdullista. Minä en ole vain pettymyksien runtelema Vella. Minulla on vielä vaikka kuinka paljon mahdollisuuksia olla onnellinen ja rakastaa.

Askel kaksi: asento

Oikean hengitystekniikan lisäksi olen huomannut, miten tärkeää on juosta oikeassa asennossa. Minä olen löytänyt asennon vaan kokeilemalla, mutta lueskellessani juoksutietoa, olen ollut oikeilla jäljillä. Taas kerran kuuntelemalla omaa kroppaa.

Kaksi tärkeintä asiaa on:
 pitää hartiat alhaalla ja kädet mukavassa asennossa sekä leukalihasten rentoina pitäminen.
Itsellä tuntuu heti juoksu raskaammalta, kun hartiat nousevat kohti korvia. Todennäköisesti lihakset kiristyvät ja veri ei kierrä. Joudun juoksun aikana monesti keskittymään hartioihin, että lihasmuistiin piirtyisi kuva oikeasta asennosta.
Leukalihasten rentouttamisen opin esikoisen synnytyksen alkaessa toisen äidin toimesta. Rentouttamalla leuan,lantion seutu rentoutuu ja muistaa helpommin hengittää. Toimii myös hyvin kuukautiskivuissa ja päänsäryssä.

Näiden kahden niksin lisäksi tarvitsee vain iskunkestävät lenkkarit (ainakin jos on nivelvammoja) ja urheilutopin, joka pitää rintavarustuksen tuettuna. Se juoksemisessa on ihanaa, ettei se vaadi ainakaan heti alkuun mitään hienoja ja kalliita varusteita. Lisäksi sitä voi tehdä milloin vain ja missä vain. Ilmaiseksi.

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Askel yksi: hengittäminen

Tämä itsetutkiskelu on vienyt minut ihan uusiin ulottuvuuksiin. Olen ulottanut sen jokaiseen elämänalueelle. Liikuntaan saakka.

Nyt tarvitaan oikeesti sitä kärsivällisyyttä ja vauvan askelia.Ei talonkaan rakentamista aloiteta katosta. Ensin suunnitellaan tarkkaan ja sitten vasta suoritetaan.En ole koskaan miettinyt liikkumistani, vaan olen todennut, etten ole liikunnallinen. Kuinka väärin olen luullut! Liikunnallisuus on kuin uimataito vauvalla: jos sitä ei ylläpidetä, se hiljalleen hiipuu ja katoaa. Lajeja ja tapoja liikua on niin monia, että väitän, ettei ole olemassa ihmistä, joka ei olisi liikunnallinen jollain tapaa. Into liikkumiseen on vaan jostain syystä eksynyt laiskuuden luolaan.

 Olen löytänyt suuria virheitä tavastani juosta. Aina on alkanut pistämään kyljistä ja tullut muutaman sadan metrin juoksun jälkeen tunne, että keuhkot repeää jos vielä jatkan. Monta vuotta mietin, miten kukaan hullu nauttii juoksemisesta. No ehkä nyt hulluksi tullessani sitten tiedän. Heh.
Olen vaan suunnitellut unelmien vartaloa, jonka saa lenkkeilemällä. Olen miettinyt pelkkää kiinteytymistä. En ole koskaan ajatellut, miten voisin nauttia lenkkeilystä. Olen ajatellut lyhytnäköisesti ja pitänyt liikuntaa jonain pakollisena keinona saavuttaa kauneutta ja hyvinvointia. Metsään olen mennyt ja ylikin.

Olen ihan alkutekijöissä vasta, mutta aloitin näitä asioita pohtimaan jo syksyn treeneissä. Hengittäminen oli oman juoksuni pohja. Oikean hengitystekniikan löytyminen takasi sen, että pystyin ylipäätänsä juosta pidempään kuin 500m. Kokeilin hengittää nenän kautta syvään kahden-kolmen askeleen verran ja puhaltaa suun kautta ulos kahden-kolmen askeleen verran. Toimi ja juoksu kulki. Aina kun alkoi tuntua huonolta, hidastin vauhtia ja keskityin taas hengittämiseen. Ihmettelin, että näinkö pienestä minun juoksuinhoni on ollut kiinni? Väärästä lähestymistavasta?
Lueskelin juoksuvinkkejä ja olen näköjään luontaisesti hakeutunut oikeaan suuntaan, pelkästään pysähtymällä kuuntelemaan omaa kehoani.

Liikunta on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa. Kuntokuureihin en enää lähde, koska sillä ei saa aikaan mitään pysyvää. On ihan järjetöntä samaan aikaan pakottaa itsensä aloittamaan yhtä aikaa liikunta, terve ja niukka ruokavalio ja luopua herkuttelusta. Minä rakensin ja rakennan kaiken pala kerrallaan. Ensin herättelen uinuvan liikujan sisältäni ja saan aikaan säännöllisen liikuntarytmin. Ruokavalio korjaantuu siinä sivussa kun huomaa, mitä kroppa tarvitsee jaksaakseen liikkua. Herkkujen määrä laskee eikä niitä pidäkkään täysin lopettaa.
Kärsivällisyyttä ja armollisuutta itseensä, niin voi alkaa oman elämänsä treenailijaksi.

Tuntemuksia

Podin tänään alakuloa. Minua vaivasi jokin, enkä löytänyt ololle mitään konkreettistä syytä, kunnes katsoin kalenteriin, jossa luki: terapia. En tiedä miksi asia, joka tuottaa minulle ääretöntä helpotusta, aiheuttaa etukäteen ahdistusta ja stressiä. Sehän on paikka, jossa voi olla enemmän paljaana kuin olisi oikeasti alasti.

Päätin lähteä ulos kauniiseen pakkassäähän. Päätin, että tämän päivän liikuntatavoite olisi kävely kauppaan ja takaisin eli yhteensä noin kaksi ja puoli kilometriä.
Laitoin kuulokkeet korville ja puin ulkoiluvaatteet päälle. Oli viileää ja valoisaa.
Lopulta huomasin vähän kiertäneeni ja matkaa tuli taas kuusi kilometriä. Sain matkalla mielettömiä inspiraatioita unelmien kodista ja vaatteista, joita voisin valmistaa itselleni. Pikkuisia aihioita, joita vielä jonain päivänä työstäisin.
Olin jotenkin niin herkässä tilassa, kun kävelin luonnossa ja lumi narskui jalkojen alla. Jostain syystä minua melkein itketti.
 Oli aivan upea ilma. "Täydellinen ulkoilusää", sanottiin radiossa. Enkä voinut olla enempää samaa mieltä.

Terapiassa meni hyvin, vaikka aluksi ajattelin, ettei tästä minun osaltani tule mitään. Olin ihmeissäni, sillä olin hyvillä mielen lähtenyt istuntoon. Ehkä olin vaan endorfiinipöllyissä.
Saimme kuitenkin aikaan mielenkiintoisen kerran, jossa analysoimme kaikenlaista. Tulkitsimme toistemme tuntemuksia ja se oli hyvin avartavaa.
Olen niin kiitollinen, että olen päässyt tuohon ryhmään. Uskon, että sillä on suuri merkitys parantumisprosessissani. Me kaikki kannattelemme toisiamme, vuorotellen. Kenenkään ei siinä huoneessa tarvitse kantaa sitä raastavaa taakkaa yksin, vaan me pilkomme sen osiin yhdessä ja heitämme pois.
Ei ole yhtä ainoaa tai oikeaa keinoa parantua henkisesti. Täytyy vaan sinnikkäästi etsiä ja löytää se oma, juuri itselle mitoitettu tie.

tiistai 19. helmikuuta 2013

Miksi kirjoitan

Olen kirjoittanut vuosia. Päiväkirjan kirjoittaminen ei ole ollut vain harrastus, vaan pelastus. Olen kirjoittanut kyyneleet valuen, raivosta puhkuen, runoillen ja pohtien. Kirjoittaminen on ollut minulle tyhjentymistä ja tapa selkeyttää pauhaavaa mieltä. Kirjoittaminen on minulle kaikista rakkain harrastus.

Yritin muistella milloin aloitin kirjoittamaan. Vanhimmat muistoni sijoittuvat aikaan, kun olen kahdeksan vuotta. Istun kerrostaloasunnossamme, omassa huoneessa. Katselen ikkunasta ulos ja kirjoitan. Lähes joka päivä. Jos en kirjoita, luen kirjoja ja haaveilen. Päätän ryhtyä kirjailijaksi ja alan kirjoittamaan. Muutama sivu ja totean, etten minä nyt keksi enempää. Ehkä minä olen vielä liian pieni.

Teini-iässä päiväkirjoja valmistui useita. Ne ovat kellarissa laatikossa. Taisin niitä joku aika takaperin lukea ja tunsin yhtä aikaa tuskaa ja häpeää. Ne tunteet olivat vaan silloin niin tosia. Ja se äiti-ikävä on jotain sydäntäsärkevintä ikinä.
 Olen onnellinen, että sitä tekstiä on tullut. Tiedä minne se kaikki tuska olisi muuten jäänyt.

Miksi kirjoitan avointa päiväkirjaa näin aroista aiheista, mietin. Annan näiden tunteiden ja ajatusten pyöriä muiden silmillä. Minua saatetaan halveksia ja olla ymmärtämättä. Koen silti sen tärkeäksi, etten jätä tätä vain omien silmien nähtäväksi. Kirjoittamalla avoimesti, päästän sitä pahaa pois sisältä, enkä pyörittele sitä vain omassa päässäni. Kaikki tunteet ovat normaaleja ja mahdollisia. Huonoja asioita elämässä sattuu ja ihmiset valitsevat  väärin. Ei ole elämä ole pelkkää onnea, oikeutta ja moraalia. Ihmiset tekevät virheitä ja pahoja tekoja, mutta siellä taustalla on edelleen se ihminen, joka tuntee ja on hyväkin. Muistan kuinka itkin veljelleni eroa ja kerroin mitä olen tehnyt. Hän sanoi minulle, että tärkeintä on nyt, että opit näistä virheistä. Kun oppii virheistään, pystyy kasvamaan lisää ja antamaan itselleen anteeksi.

Olen kokenut tämän avoimen pohtimisen kuitenkin jollain tapaa auttavan. Samoin kuin ryhmäterapia-istunnoissa asioiden ääneen kertomisen. Paha olo ja häpeä koteloituu päähän herkästi ja niistä on hyvä pyrkiä eroon. Kirjoitan ne ulos päästäni ja lähetän ulos maailmalle. Ja niin minulla on taas, teksti tekstiltä, muutaman gramman kevyempi olla.

ps. Haluan julkisesti tunnustaa, että kadun sitä, että uteliaisuuksissani murtauduin veljeni päiväkirjaan ja luin sitä salaa. Ihmisellä pitää olla myös oikeus yksityisyyteen.

Itsetunnon rakennusmaalla

Itsekehu on vaikeaa. Vähättely paljon helpompaa. Minä päätin kaivaa itsestäni esille kaiken hyvän, mitä ikinä mahdoin keksiä. Tälle listalle kertyi vain hyvää, en suostunut edes miettimään heikkouksiani. Yllätyin, kuinka kaikessa itsekriittisyydessä löysin niin paljon positiivista. Minäkehu-listallani minä olen:

A
Avulias, antelias, armollinen, aito, arvokas, antoisa

B
Baby

C
Cool

D
Demokraattinen, dynaaminen

E
Eloisa, etevä, erikoinen, erinomainen,empaattinen,erityinen

F
Fantastinen, feminiininen, filosofinen

G
-

H
Hauska, helläkätinen, henkinen, hento, hieno, huolehtivainen, hulvaton, hyvä, hyödyllinen

I
Idealistinen, ihana, itsenäinen, innokas, intohimoinen

J
Järjestelmällinen

K
Kallisarvoinen, kapinallinen, kaunis, kestävä, kiitollinen, kiva, koominen, kultainen

L
Lainkuuliainen, lapsekas, loistokas, lojaali, luja, luotettava, lämminsydäminen

M
Mainio, monimerkityksinen, mukava, myötätuntoinen,

N
Naseva, nopea, nöyrä

O
Oikeudenmukainen, omaperäinen

P
Perusteellinen, perhekeskeinen, pöhkö, puhelias

Q
-

R
Rehellinen, reilu

S
Sensuelli, sievä, siisti, sitkeä, soma, sydämellinen, syvällinen, säväyttävä, söpö

T
Taiteellinen, taloudellinen, tarkka, tunnollinen, tunteellinen, tyttömäinen

U
Uniikki

V
Vahva, veikeä, villi, värikäs

Y
Ystävällinen, ylpeä, ymmärtäväinen, yllätyksellinen, yöaktiivinen

Z
-
Å
-
Ä
Äidillinen

Ö
-








maanantai 18. helmikuuta 2013

Liikunta ja minä

Löysin sen taas; ulkoilun riemun. Kävelin ulkona valkean lumen keskellä ja taivaalta satoi lisää. Oli kirkasta, niin kirkasta, että silmiä melkein särki. Vähän motivaatio nikotteli ovea sulkiessa, mutta niin sitä mentiin.

Asetin itselleni tavoitteen: ihan sama miten, kunhat liikut kaksi kilometriä. Suunnittelemaani reittiä mittaillessani nostin tavoitteen kolmeen kilometriin. Juokse tai kävele, kunhan menet eteenpäin. Hyvä olo tulee kuitenkin hetken viiveellä ja aloitus on aina hankalinta minulle.
Minä kävelin ja ja hyvä olo alkoi vallata mieltä. Mikään ei harmittanut, ajatukset tuntuivat järjestyvän kuin itsestään. Saamattomuuden ja ajatusten taakka rapisi matkalla eteenpäin. Minä jopa juoksin välillä.

Motivaatio kasvoi taas matkalla. Vielä tuo mutka. Kierrän tuolta. Muita ulkoilijoita ei juuri näkynyt ja oli ihanan yksinäistä. Hikeä pukkasi pintaan ja minä kiristin vauhtia, välillä juosten, välillä reippaasti kävellen. Kun vihdoin saavuin kotiovelle, olin matkannut yhteensä kuusi kilometriä. Olo oli kuin voittajalla: minä ylitin tavoitteeni!
 
Olen vihdoin löytämässä sopivaa tapaa liikkua. Ja se on puhtaasti se, ettei luo hirveän suuria tavoitteita. Jos rohmuaa jo heti alkuunsa huippusuorituksia ja näännyttäviä matkoja, ei siitä tule kuin totaalisesti päinvastaista. Pitää kuulostella itseään ja tehdä vain se, mitä sinä päivänä jaksaa. Joskus se on puolentunnin, joskus kahden tunnin treeni. Pääasia on, että tekee jotain.

Tässä olisi vaan yksi kolmas pyörä karistettavana. Nimittäin tupakka. Se ei sovi tähän liikunnan ja minun suhteen väliin. Se saa minut huonovointiseksi ja väsyneeksi, enkä saa niin hyvin henkeä kuin tupakoimattomana. Jospa tämä olisi se minun keinoni lopettaa itseni myrkyttäminen. Lisätä salakavalasti liikuntaa, niin paljon, että on pakko sanoa savukkeille heihei.

Mielialamöyrimistä

Paha mieli alkoi haihtua illalla jutellessa Erityismiehen kanssa. Hiljaisuuden laskettua taloon käperryin hänen viereensä sohvalle ja mieltäni painoi levottomuus. Erityismies kutsui eilistä kiukkupäiväksi, koska jokainen oli kaivannut omaa rauhaa ja tiuskinut. Hän kysyi mikä minulla on ja minä yritin sanoa, etten jaksa puhua nyt. Hän kysyi niin nätisti, että päätin kertoa.

Minä aloin kertomaan, että minua vaivaa muutama asia,  joiden pelkään kasvavan ajan kanssa suuren suureksi. Kerroin tunteesta, jota minä pelkään. Kuinka pelkään sitä, että me elämme yhdessä erikseen ja hän ei halua viedä minua minnekkään eikä esitellä kenellekkään. Minä sanoin, että minua vaivaa se, että hän menee yksin aina paikkoihin, missä muilla on tyttöystävät mukanaan.
Hän lupasi ottaa minut mukaan, että varmasti tulee semmoisia tilanteita vielä. Silti olisin kaivannut enemmän vastauksia siihen, miksi en ole päässyt mukaan. Ehkä hän ei ole käsittänyt, miten paljon se minulle merkitsee? Ehkä minun olisi suoremmin pitänyt ilmaista, että minä haluan mukaan, kun hän lähtee? Minulla on vaan semmoinen tapa, että en tunge itseäni minnekkään, minne minua ei pyydetä.
Ehkä minun täytyy palata asiaan vielä tänään, etten pyörittele omaa kiukkua turhaan päässäni ja paisuttele asioita mahdottomiin mittasuhteisiin. Ajattelen liikaa, mutta on vaikea olla ajattelematta.

Olen muutenkin maanantain vallassa. Mietin aamulla, että milloin tulee aika, kun voin jättää lääkityksen. En yhtään tykkää syödä lääkkeitä, mutta tämänhetkinen lääkitys on vaan pakollinen. En halua koskaan kokea enää sitä pohjamudissa rämpimistä, minkä äkillinen lääkkeiden lopettaminen minulle teki. On pakko syödä lääkkeitä, ettei romahda. Nyt ei vaan saa hätiköidä, vaikka mieli tekisi.

Tänään on urheilupäivä. On pakko päästä lenkille purkamaan tätä oloa. Maailma näyttää niin paljon kivemmalta endorfiiniryöpyn vallatessa kehon. Nyt kun on päässyt alkukankeuden ohi, on lähteminen paljon helpompaa ja sitä oikein odottaa.

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Käyttäytymispohdintaa

Olen tässä vuosien varrella tullut pohtineeksi, miten saisin lapsistani kohteliaita ja ajattelevaisia. Aihe palasi mieleeni erityisen vahvana, kun jouduin muutaman nuoren pojan pilkan kohteeksi. Olin ihan ymmälläni, miten törkeästi vieraita kohtaan kehdataan käyttäytyä, jopa ohilkulkumatkalla. Pysähdyin sanomaan pojille pari sanaa huonosta kielenkäytöstä.

Yksi haastavimmista yhdistelmistä on saada lapsista kohteliaita ja muut huomioon ottavia, mutta sen verran vahvoja persoonia, että kunnioittaisivat myös tarpeeksi itseään, eivätkä vastaanottaisi haukkuja ja herjoja. En myöskään haluaisi, että heidän yli käveltäisiin. Vaikea tehtävä, mutta ei mahdoton.

 Päätimme Entisen kanssa aloittaa käytöstavoista jo pienenä ja vahvistaa itsetuntoa jatkuvasti siinä sivussa. Tämä kasvatustehtävä on erityisen haastava siksi, koska lapset kasvavat ja alkavat huomata, että kaikki eivät noudata samoja tapoja ja sääntöjä. Silti pysymme tiukkoina siinä, että vaikka muut eivät osaa käyttäytyä, me pyrimme osaamaan, sillä hyvä käytös voi poikia hyvää.
Me olemme muiden silmissä tiukkisvanhempia, mutta en kyllä itse vapaan kasvatuksen saaneena näe sitä tapaa mitenkään ihanteellisena. Heitetään lapset maailmaan ja annetaan heidän selviytyä.
Virheitä toki saa ja pitääkin jossain määrin tehdä. Mutta mielestäni kaikkea ei tarvitse kokea kantapään kautta. Ei tarvitse mennä pylly edellä puuhun, niin kuin äiti on mennyt.
Olen minä saanut lapsuudenkodista hyviäkin eväitä. Käytöstavat ovat yksi niistä. Ja niitä minä vaadin lapsiltanikin. Me vaadimme.

Aikuisten kunnioittaminen
En käsitä nykyajan liiaallisuuksiin menevää lasten paapomista. Lapsia pitää kuunnella, mutta lapsen ei tarvitse huutaa päälle. Nykyään näkee paljon sitä, kuinka vanhempien huomio saadaan huutamalla päälle. Ei käy. Odota hetki, odota omaa vuoroasi, nyt teet muuta, kunnes aikuiset ovat puhuneet loppuun. Lapset eivät saa kiipeillä aikuisissa kuin puissa saadakseen huomiota."Mutta kun ei meidän piltti oikein malta odottaa." Ei kai malta, jos lasta ei opeteta ja oleteta hyvää käytöstä. Mitä pienempänä oppii odottamaan vuoroaan, sen parempi. Kunnioita itseäsi, niin sinua kunnioitetaan. Päiväkodeissakin vaaditaan, eikä sitä pidetä mitenkään kummallisena. Mikseivät vanhemmat saisi kasvattaa samoilla keinoilla? Sehän on juuri sitä kasvatuskumppanuutta.

Opettajat joutuvat myös kärsimään ihan uskomatonta käytöstä lapsilta. Mutta mitä voi oppia aikuisilta, jotka vanhempain-illoissa valittavat, että MINUN lapselleni ei riitä puoli tuntia ruokailuun tai MINUN lapseni on niin mielettömän älykäs, että hän tarvitsee sitä ja tätä.
Missä luottamus opettajiin? Entä kunnioitus? Onko ihme, ettei lapsi arvosta ja kunnioita, jos aikuinen ei näytä mallia. Me olemme lapsillemme mallikuvia. Meidän täytyy myös itse elää niin kuin tahdomme lastemme elävän. Kätellään reippaasti ja katsotaan silmiin, me aikuiset myös.

Lasten kunnioittaminen
Useita kertaa toistunut tilanne. Lapsi on hiekkalaatikolla ja ottaa toisen lapsen vapaana olevan lelun. "ÄÄÄÄÄÄÄÄÄ", karjuu tämän huomannut lapsi ja vanhempi ryntää joko
 a) ottamaan lelun lapselta ja antamaan sen äkkiä omalleen, että huuto lakkaisi
 b) selittämään taaperolle, että annapas meidän lapsen lelu nyt takaisin, koska se haluaa
Mitä?! Mihin katoaa jakamisen ajatus? En ole koskaan voinut käsittää, miten vanhemmat eivät tajua tekevänsä karhunpalveluksen sijasta norsunpalveluksen. Ei se mussukka opi jakamaan mitään, jos vanhemmatkin opettavat pienestä pitäen, että ei sinun tarvitse.

Kiitos
Mitä sanotaan, mikä unohtui? on lause, jota meillä on toistettu niin kauan, kun lapsia on talossa ollut. Meillä kiitetään aina; ruokapöydästä noustessa, jotain saadessa ja jos joku tekee puolesta jotain. Meillä kiittävät aikuiset ja lapset. Kiitosta ei voi koskaan olla liikaa. Minä pidän kiittämättömiä ihmisiä yhtä huonokäytöksisinä kuin niitä, jotka eivät wc-käynnin yhteydessä pese käsiään.

Väkivalta
Kitketään pois heti alkumetreillä. Lapset tönivät ja tuuppivat, purevat ja nipistävät. Silti pieneenkin väkivaltaan puututaan. Se on raskasta, kun sitä tapahtuu miljoona kertaa päivässä, mutta raskaampaa se tulee olemaan myöhemmin opettaa. Saako sinua lyödä? Miltä lyöminen sinusta tuntuu? Näitä asioita käydään jo taaperoiän ohittaneiden kanssa ja he kyllä ymmärtävät, kun sanoo, että muista tuntuu yhtä pahalta kuin sinusta. Lyöminen sattuu. Niin ei saa tehdä. Pyydä anteeksi. Tämän rimpsun tajuaa jo taaperoikäinen. Tai ainakin oppii tajuamaan, kun sitäkin toistetaan sitkeästi.

Anteeksi
Käytetään aina kun sattuu tai on paha mieli. Äitikin opettelee paremmin pyytämään anteeksi toisilta aikuisilta.

Ruokailu
Ruoka syödään ruokapöydässä. Ruoka/välipalat syödään tiettynä aikana. Jos pöydästä lähtee, ei sinne palata kymmenen minuutin päästä. Se on kiitos ja hei. Jos ei ruoka maistu, niin seuraavalla ruualla sitten. Ei onnistu mulla-on-nälkä-vaikka-just-ruualla-olin-jo täys-saanko-leipää-narinat. Ei tipu, ei lirise. Kipeenä on sitten tarjoilut vuoteeseen ja oikeus syödä sitä mitä haluaa ja milloin haluaa.
Erityismainintana se, että nämä omat kasvatusvinkit toteutuu meidän tavallisilla lapsilla. Erityislasten kanssa joutuu käyttämään erilaisia konsteja ja luovuutta.

Siivous
Omat jäljet siivotaan, aina. Lelut ja askartelut siivotaan,vaikka tunnin nurinan kera, joka ilta. Minä en ole siivouspalvelu, joka siivoaa lasten jälkiä heidän sotkiessa lisää. Minä en ole roskakuski, joka kuljettaa levälleen jätetyt roskat roskikseen. Minä en ole tarjoilija, joka korjaa jokaisen syöjän astiat pöydästä. Minä olen paljon siltä väliltä, mutta minä en halua lapsistani uusavuttomia. Mieluummin selitän ja opetan, kun teen tuskastellen kaiken itse.

Monesta hienosta periaatteesta on luovuttu, kun käytäntö on toisin opettanut. Kaikesta en kuitenkaan luovu. Käytöstavat ovat osa sivistystä ja sivistys osa ihmisyyttä.




Paha mieli

Nyt on totaalisen paha mieli. Ymmärtämätön ja paha mieli.
En käsitä miksi Erityismies sopii menonsa silloin, kun minä en voi lähteä.
Minä käsitän sen niin, että hän ei todellakaan halua minua mukaan.
Hän oli kuskaillut yön kavereitaan ja heidän tyttöystäviään.
Minä en näköjään mahdu siihen porukkaan. Minut voi pitää kotona.
Minun kanssani voi elää arkea. Mutta minua ei vahingossakaan tuoda kavereiden eteen.

Olenhan minä kerran nähnyt osan kavereista, viime juhannuksena. Kahdeksan kuukautta sitten.
Minua ei mitenkään helpota, että tämä sama tilanne oli hänen edellisessä suhteessaan. Eletään yhdessä erikseen, muttei kunnolla pariskuntana.

Minä alan taas kääntyä sisäänpäin. Nyt minun pitäisi puhua asiasta, mutta pelkään , että Erityismies käsittää minut väärin ja luulee minun estävän häntä tapaamasta kavereitaan. Minä käperryn itseeni ja suljen harmini sisääni. Ja se ei ole ollenkaan hyvä juttu.

lauantai 16. helmikuuta 2013

Uusioperhe-ongelmia

Meillä menee Erityismiehen kanssa niin hyvin. Hän antaa minun tehdä haluamiani asioita, ei juuri nipota mistään ja auttaa minua. Toisaalta, en minä mitään napaa kaivavaa sohvaperunaa saatikka peli-addiktista pikkupoikaa tähän hektisyyden vuoristorataan ottaisikaan. Tai elämääni muutenkaan.
Erityismies on hyvännäköinen ja itsevarma, mutta toisaalta niin herttaisen hellyydenkipeä. Hän on ahkera ja tasa-arvoinen. Hän vahtii lapsiani ja tekee heidän kanssaan asioita. Hänen kanssaan voi puhua ja hän ymmärtää. Meillä ei jää riidoista paha mieli, koska me keskustelemme.

Olen näistä asioista todella tyytyväinen ja onnellinen. MUTTA: minä en suostu olemaan koko ajan hattu kourassa nöyristelemässä enkä olemaan altavastaajana siksi, että minä ja minun lapseni sitovat häntä todennäköisesti enemmän kuin se, että meitä olisi vain kaksi. Erityismies on kuitenkin omalla tahdollaan valintansa tehnyt ja se on tämä vastuunkantoa häneltäkin vaativa paketti. En halua tyytyä, vaan haluan myös olla tyytyväinen. Toivon sydämestäni, että tämäkin olisi keskusteltavissa ja ratkaistavissa.

Monissa pienissä tilanteissa minä pahoitan mieleni. Hyvä esimerkki on osa keskustelustamme. Katsoimme festarikoostetta tv:stä ja Erityismies kertoi, kuinka hienoa on olla juhannuksena festareilla. Minä sanoin, että tämän vuoden juhannuksena on minun vuoroni pitää lapsia. Heitin naisellisen marttyyrimaisesti, että hänen täytyy sitten varmaan lähteä yksin kavereidensa kanssa. Ja hän kohautti olkiaan ja totesi, ettei tiedä vielä. Minä itse olisin vastaavassa tilanteessa pitänyt itsestäänselvänä, että jos toinen ei pääse lähtemään, en minäkään mene. Ongelma on siinä, etten minä halua rajoittaa hänen menemisiään, mutta minä olen sidottuna joka toinen viikko ja hän ei. Hänen ei tarvitse ajatella aikatauluja, päiväkodin sulkemisaikoja tai ruoka-aikoja. Hän voi ajatella niitä, mutta hänen ei ole pakko. Minua hiertää tässä asiassa se, että milloin voin vaatia häntä täyteen vastuuseen? Minun on jossain vaiheessa pakko, sillä en minä suostu olemaan joissain asioissa yksinhuoltaja hänen ollessa osa meitä. Kyllä meidän pitää elää tasapainoista elämää.
Auttaako tässä aika vai törmäämmekö tähän uudestaan ja uudestaan?

Osaan kyllä joustaa, mutta tässä asiassa minun ei mielestäni tarvitse. Me elämme tällä porukalla ja minä en voi väistellä ja suunnitella yksin. En voi elää epävarmuudessa, että teemmekö asioita yhdessä vai minä yksin lasten kanssa.
Ei minusta meidän tarvitse olla aina yhdessä, ei se sitä ole. Minä suon mielelläni hänelle aikaa kavereiden kanssa, sillä tahdon sitä itsekin. Tahdon, että me menemme myös yhdessä muutenkin kuin kahdestaan tekemään asioita. Toivon, että minun ei tarvitsisi edes miettiä, mahtaako hän juhlia pyhiä minun ja lasten kanssa. Ainakin niistä tulisi keskustella, eikä vain minun elää odottaen hänen päätöstään. Se tekee minusta vain stressaantuneen ja harmistuneen. Siksi en voi edes kuvitella, millaista olisi, jos meillä olisi yhteinen lapsi. Haluan hioa jokaisen mutkan selväksi, ennen kuin edes otamme suuria asioita puheisiin. Ei puhettakaan mistään, ennen kuin jokainen epävarmuuden kivi on käännetty ympäri.

Tänä päivänä minä tiedän, mitä tahdon parisuhteelta. Minä tiedän, miten minä voin ja haluan elää. Minä en halua luopua enkä tyytyä. Minulla on rajani. Enkä minä enää koskaan luovu itsestäni. En halua kokea itseäni uhriksi, enkä elää kenenkään sanelemaa elämää. Olen nainen, äiti ja ihminen. Minä olen monesta liemestä pinnalle pulpahtanut Vella Suru.

Ennen treeniä

Olen täynnä stressiä. Olen pullollani harmia. Tupakointi ärsyttää. Ja se, stressaa, että joudun viemään tänään kipeän lapsen lääkäriin, koska en tiedä mikä häntä vaivaa. Kaksi viikkoa oireilua, eikä tämä ole normaalia. Pyörittelen päässä typeriä ja ahdistavia mielikuvia. Eikä päivystyksessä ole kivaa odottaa muutenkin kärsimättömän lapsen kanssa. Hyvää viikonloppua siis.

Haluan treenata, mutta mietin ja vitkuttelen. Toimin juuri niin kuin ei pitäisi. Lähden tunnin päästä, lupasin itselleni jo kaksi tuntia sitten. Voi pyhä laiskuus ja saamattomuus! Mikä sisäinen taistelu onkaan meneillään!

Kaivan paketissa hautuneen sykemittarin esille ja yksinkertaisesti pakotan itseni urheiluvaatteisiin. nyt ymmärrän sen tunteen lapsilla, kun eivät halua pukea. En tahdo! Tahdon!
Ja kuitenkin kiitän itseäni treenin jälkeen, tiedän sen.

perjantai 15. helmikuuta 2013

Tupakkataistelu

Aamulla minä nappaan Erityismiehen taskusta yhden tupakan. Aion polttaa tänään yhden ja sitten se loppuu. Ihan totta, tämän yhden vain.

Lähden kuskaamaan isääni toiseen kaupunkiin. On vaikea olla. Mietin koko matkan, että ostaisinko tupakkaa. En minä osta, minähän päätin niin. Vieroitusoireet hiipivät pikkuhiljaa. Alan miettimään, kunpa voisin pysähtyä polttamaan tupakkaa. Vain yksi tupakka kun olisi, se yksi vain.
Ajatukset alkavat harhailla, en pysty keskittymään. Mietin tupakan sytyttämistä. Klik.
Ajamme huoltoaseman pihaan ja minä luovutan. Kädessäni on jälleen aski myrkkyä, jota minun on pakko päästä polttamaan. Pakko. Nyt vaan on.

Sitten se kaikki itseinho ja epätoivo iskee. Miksi en voi olla nyt valmis nojaamaan päätökseeni? Kyllä minä kestän vieroitusoireet, ne hirveätkin. Kiukun, hikikarpalot, levottomuuden. Minä pystyn kyllä. Miksi minä annan siis riippuvuuden viedä mennessään?
Olisipa minulla siihen vastaus.

Viimeistään tämän askin jälkeen. Sitten minä yritän taas.

Wanted: liikunnan ja motivaation tasapaino

On se sitten kummallista, miten ihmisen mieli on kiero. Liikkumisesta tulee hyvä olo, muttei nyt vaan viitsi lähteä. Tähän ihmisryhmään minä kuulun. En viitsi, en jaksa. En minä seksiä jätä harrastamatta tai herkkuja syömättä, kyllä minä niitä jaksan. Ai, että lenkille nyt pitäis mennä? Kyllä mä muuten, mutta kun...

Liikkujana minä olen joko tai. Etsin sitä tasapainoa, olen etsinyt yli kymmenen vuotta. Kun saan liikuntavaihteen, treenaan 4-6 kertaa viikossa ihan onnellisena. Teen kotona jumppaa ja käyn lenkillä tai uimassa. Tulee hyvä olo. Sitten tulee flunssa, masennus, tupakointi tai joku mässäilyjuhla ja kaikki lopahtaa. Miksen voi mässäillä ja jatkaa samalla liikkumista? Edes kaksi kertaa viikossa, jos kova treenitahti on uuvuttanut minut.Tässäpä uusi mielenhallinnan oppitunnin paikka. Pitää mennä, eikä ajatella menevänsä. Kun alkaa keksimään tekosyitä, pitäisi oikeasti olla pukemassa jo verkkareita jalkaan.

Olen jo askeleen parempaan päin entisestä. Ennen vihasin lenkkeilyä, koska se on tylsää. Tykkään juosta/kävellä treenimielessä yksin, koska haluan keskittyä urheiluun tai omiin ajatuksiini. Tylsyyttä helpottaakseni, kuuntelen musiikkia. SportsTracker motivoi minua näyttäessään reitin, jonka olen suorittanut. Sinäänsä huvittavaa, että tarvitsen jonkun porkkanan hyvän olon lisäksi. Haluan tavoitteen ja matkan tietooni: tämän verran mentiin tällä kertaa. Olen myös laskenut rimaani sillä, ettei lenkin tarvitse olla aina pitkä, vaan parin kilometrinkin pyrähdys tekee jo ihmeitä. Se, että pääsee sinne ulos ja taapertaa edes hetken.

Liikunnan merkitys masennukseen omalla kohdalla on merkittävä. Yhtenä päivänä kirjoitin koko päivän ja olin niin rikki ja vihainen, että minun oli lähdettävä ulos. Se muutos, mikä minuun tuli reilu tunnin reippaan kävelylenkin aikana, oli uskomaton. Elämä ei tuntunutkaan paskalta, vaan pääsin niistä negatiivisista ajatuksista irti. Kai siellä pääkopassa heilahti negikset liikkeelle ja tulivat hien mukana pois.

Niin tärkeää kun lääkkeet ja terapia tämän sairauden hoitamisen kannalta ovatkin, se ei riitä. Kliseistä, mutta totta on, että ihminen on kokonaisuus. On saatava kroppa voimaan tasaisesti ja hyvin, niin mielikin jaksaa elpyä ja taistella. Minun tapauksessani se tarkottaisi nyt sitä syömään opettelua liikunnan tueksi. Yleensä ruokaileminen on alkanut liikkumisen johdosta parantua, sillä syömättä en jaksa tehdä mitään. Enkä etenkään syömällä raskasta ruokaa. Herkuista en luovu kokonaan, mutta vähennän niitä.
Pitää vaan pysyä siinä lasten karkkipäivässä itsekin.

Haaveilen kokeilevani ratsastustunteja, pääseväni taas pilatekseen ja hankkivani salikortin. Tällä hetkellä vaan rahatilanne ei sitä salli. Ei se minua edes enää kirvele, kyllä minä vielä ehdin. Jostain yritän nipistää muutaman kympin ja hankkia jumppapallon. Se voisi olla hauskaa. Viimeiset jumppapallokokemukset ovatkin  synnytyssalista, jossa saattoi olla vähemmän hauskaa.
Idea koko motivaation etsinnässä kuitenkin on, että tiedän järjellä mitä pitää tehdä. En vain mitenkään jaksaisi käydä tätä eipäs-juupas-keskustelua tuon sisälläni asuvan laiskiaisen kanssa.



torstai 14. helmikuuta 2013

Erityismies ja Vella

Vella ja Erityismies löysivät toisensa väärään aikaan. Vellalla oli suruaika, eikä suruajalla saa ihastua tai rakastua. Se on törkeää ja väärin, niin Vella luuli. Vellan piti olla nyt yksin ja saada elämänsä kuntoon eikä ajatella mitään höpöhöpöjuttuja. Ja niin he yrittivät olla pitämättä yhteyttä toisiinsa. He kuitenkin omillaan ikävöivät toisiaan ja murehtivat, että tuollainenko ihminen nyt pitäisi päästää menemään vain siksi, että aika on väärä.

Eipä aikaakaan kun tekstiviestit muuttuivat puheluiksi ja puhelut tapaamisiksi. Käytiin pitkiä keskusteluja ja Vella souti tunteiden virrassa, pyörien paatillaan ympyrää. Vellaa vaivasi Entisen reaktio asiaan, Vellaa vaivasi menneisyys. Ja niin Vellan oli pakkoa kertoa kaikki, ennen kuin suhde etenisi. Vella kertoi olleensa ihmisen irvikuva, pettäjäpaska. Hän kertoi avioliitostaan ja ongelmistaan ja kaikista peloista ja odotuksista. Tuo mies oli sen arvoinen. Pöytä oli puhdistettava ennen seuraavaa askelta. Erityismies kuunteli, muttei tuominnut. Ei ole tähänkään mennessä niin tehnyt. Erityismies luotti täysillä ja sanoi Vellan olevan ihana tyttö. Erityismies sanoi, että Vellan silmiin voisi hukkua. Vella toivoi, ettei Erityismiehen tarvitsisi hukkua Vellan sisäiseen suruun.

Vella kertoi Erityismiehelle kaikista häpeänaiheista; lääkityksestä, lapsuudesta, terapiasta. Hän löi myös totuuden silmien eteen kertomalla, että lapset tulevat aina Vellalle ensin; nyt ja aina. Ja kuinka Entinen on Vellalle tärkeä nyt ja toivottavasti aina. Vella uhraisi vaikka oman onnensa, jos lapset eivät tulisi Erityismiehestä tykkäämään.Vaikkei Vella sitä koskaan epäillytkään.

Vella hieraisee tänään silmiään ja ihmettelee, miten tämä voi olla totta. Vieressä on edelleen Erityismies, joka ei näissä tyrskyissä ole tuntenut edes merisairautta. Erityismies ei hätkähdä sitä, kuinka kiivasluontoinen Vella on. Kaikessa rauhallisuudessaan hän kutsuu Vellaa nopeasti kiihtyväksi turbomoottoriksi, jota pitää osata käsitellä. Erityismies haluaa, että Vella on onnellinen. Hän tekee kaikkensa, että Vella tuntisi iloa ja onnistuu siinä.
Yhtäkkiä Vellalle iskee paniikki: miten itsekäs minä voin olla! Minä sitä ja tätä, minun masennukseni ja minun työttömyyteni. Vella kirjoittaa Erityismiehelle:

"Olethan sä rakas onnellinen?
Mä oon miettinyt, kun kaikki aika menee tällä
hetkellä mun masennuksen ja työttömyyden
läpikäymiseen, ettet sä jää jotenkin paitsioon.
Kun sitä en tosissaan halua."

Ja Erityismies vastaa salamana:

"Olen todellakin.
Eikä musta ole tuntunut ollenkaan,
että olisin jäänyt paitsioon. Nyt on
vaan tälläinen vaihe sun elämässä.
Ja mä oon asennoitunut sen mukaisesti.
Ei mua häiritse tää tilanne. Olen
onnellinen kun saan olla sun kanssa <3 "

Ryhmäterapia

Minä herään aamulla sotkuisessa kodissa. Patja on lattialla, samoin peitot ja tyynyt. Olohuoneessa on limulaseja ja sipsipussi. Karkit on syöty. Erityismies on lähtenyt töihin.
Kävelen keittiöön ja edessä on hillitön tiskivuori. En minä eilen jaksanut tiskata, eikä jaksanut Erityismieskään. Tutkin jääkaappia ja nostan sieltä muovirasioita, jotka ovat täynnä ruokaa: munakasta, mureketta, paistettuja perunoita ja kanaa. Kaikki pilaantuneita. Heitän pussillisen ruokaa roskikseen ja minua harmittaa. Miksi minä en osaa syödä ruokaa? Erityismiestä inhottaa heittää ruokaa roskiin ja Entinen sanoo, että minä olen liian laiha, pitäisi syödä. Se kun on vaan jotenkin niin vaikeaa. Minun ei tee mieli. Minä joudun pakottamaan itseni syömään.

Noniin Vella, tämä on ruokaa. Tämä on sinun hyväksesi ja tätä pitää syödä monta kertaa päivässä. Suu auki!

Lysähdän patjalle ja alan kirjoittamaan. Mieltäni kalvaa tämä ympärillä vallitseva sotku. Inhottaa, sillä minä tykkään siisteydestä.
Aikani möllötettyäni ja kirjoitusaihioita päässäni pyöriteltyäni minä nousen. On pakko siivota, ei tästä tule muuten yhtään mitään. En pysty keskittymään tässä sotkussa.

Et sinä voi pitää kämppää tämän näköisenä, et etenkään siksi, että päivät pitkät olet kotona. Miten reilulta tuntuu Erityismiehestä olla pitkä päivä töissä ja tulla rentoutumaan kaatopaikalle? Ei hän koskaan siitä sano, mutta kyllä sinä itse tiedät, että siisti koti on kutsuvampi.

Ja niin minä siivoan. Vien roskia ja hoidan tiskipöydän tyhjäksi. Tomutan petivaatteet ja järjestelen tavarat paikalleen. Pyyhin pölyt ja pesen pyykkiä. Tulee parempi olo, mitä enemmän siivoan. Järjestelen lastenhuoneen ja tulee ikävä lapsia. Nyt en kyllä yhtään jaksaisi, joten parempi etteivät he näe tätä saamattomuutta ja väsymystä, mikä äidin on taas vallannut.

Miksi Vella sinä päästät itsekuristasi, kun tiedät, miten puhdas koti puhdistaa mielen?
Miksi sinä aina luovutat?

Siivousurakan lomassa teen ruokaa. En jaksa odottaa kuitenkaan sen valmistumista, vaan täytän vatsani paahtoleivällä. Voisin elää pelkästään sillä.
Minut valtaa raskas olo ja väsymys. Minähän vain siivosin ja olen kuin maratonin juossut! Laitan herätyskellon soimaan ja vaivun uneen.

Huomaan ryhmäterapian vievän minulta voimia etukäteen, vaikka en mistään hinnasta jäisi pois.
Se on  Vella se sisäinen mätä, jonka poistuminen tekee kipeää. Olo paranee kyllä.

Herään tokkurassa Erityismiehen soittoon. Voi ei, minun pitäisi olla paikassa X ihan kohta. Äkkiä vaatteet päälle ja pipo päähän. Mielialaa painaa alas se, etten ehtinyt suihkuun. Nolottaa lähteä tämän näköisenä.

Saavun paikalle myöhässä. En tunne ilmassa närkästystä, vaan oloni on tervetullut. Kaikki ovat miettineet miksi minä en ole paikalla. Niin tärkeä sidos meille on muodostunut ryhmässä; jokaisella on paikkansa, jokainen on tärkeä.

Vaitiolovelvollisuus estää minua puhumasta ryhmän asioista tai ihmisistä, joten sisältöön en voi mennä. Mutta me olemme niin erilaisia ja silti ryhmästä kumpuaa ymmärrys. Ryhmä tuo voimaa ja osoittaa sen, miten ihmistä ei ole luotu sulkemaan taakkaa sisäänsä ja selviämään yksin.
Tällä kerralla sisälläni kumpusi muistoja ja ajatuksia, jotka suljin itseeni. Olin hipihiljaa. Terapeutti huomasi sen ja otti minut mukaan keskusteluun. Ja niin minä kerroin mieltäni askarruttaneet asiat, vaikka pelkäsin muiden reaktiota. He eivät kuitenkaan torjuneet tai ihmetelleet vaan rohkaisivat minua kulkemaan omaa polkuani ja olemaan välittämättä liikaa muiden mielipiteistä.

Ryhmä luo kiintymystä ja uskon, että jokaiselle läsnäolijalle on tärkeä kuulua sinne, juuri siihen suljettuun huoneeseen, jossa voi luottamuksella puhua asioistaan, niin menneistä kuin nykyisistäkin.
Meidän tapamme toimia vuorovaikutuksessa on juuri se, mitä olen kaivannut: kukaan ei räplää puhelinta, kukaan ei keskeytä, kaikki kuuntelevat, saa varmasti vastakaikua, saa ymmärrystä. Niin pieniä, mutta vahvistavia asioita. Jokainen ansaitsee tulla kuulluksi, jokaisen mielipide on tärkeä. Minä jäinkin miettimään:
 Onko myöhäistä elää onnellinen lapsuus uudestaan? Tarvitseeko sitä elää uudestaan? Pystyykö mennyttä edes elämään uudestaan?

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Masennuksen seuraukset

Sitten seurauksiin. Mitä minulle tapahtui näiden pääkriisien takia?Mihin minä olisin voinut vaikuttaa ja mihin en? Sitä en tiedä. Totta kai minulla on ollut valta valita toisinkin ja olen tehnyt vääriä ratkaisuja. Ihanteisiin pitää pyrkiä, mutta aina niiden mukaan toimiminen ei ole mahdollista. Ihminen on toisissa tilanteissa eläin, joka toimii puhtaasti vaiston, ei järjen varassa.

1. Turvaton koti-ilmapiiri

Minä en aina ymmärrä normaalia arkea. Minun on vaikea sietää tasaisuutta. Tasaisena aikana odotan ja pelkään sitä romahduttavaa tekijää. Joku kuolee, joku sairastuu, joku hylkää, joku saa minut pettymään karvaasti. Minä pelkään pahinta, mutta en osaa toivoa parasta. Enhän minä ole parasta ansainnut.

2. Äidin pikku salapoliisi ja henkivartija

Muistot satuttavat. Minä muistan liikaa ja pelkään. Minä pelkään äitini kohtaloa. Haluan pelastaa kaikki, vaikka minulla ei olisi voimia. Haluan, että kaikilla on kaikki hyvin ja minä tulen sen jälkeen. Unohdan usein itseni. En aina tiedä, mitä minä oikeasti tahdon, vai elänkö jonkun toisen tahtomisen mukana.

3. Hahmottamisvaikeudet

Oppimisongelmani ovat seuranneet minua kautta vuosien. Törmään niihin jatkuvasti ja yritän oppia. Yritän ja lannistun. Miksi minun aivoni ajattelevat niin eri tavalla? Mistä aikuinen voi enää saada tukea oppimisvaikeuksiin?

4. Kannustaminen ja pitkäjänteisyyden oppiminen

On ollut kovin työlästä opetella kärsivälliseksi. Elämä on kyllä siinä koulinut.
Minä tarvitsen jatkuvaa varmistelua siitä, että olen tehnyt oikein ja olen hyvä ja ihana. Erityismies kannustaa tässä, hän on minun mentorini. Minä malliopin häneltä kuin pikkulapsi. Parempi sekin kuin ei oppisi ollenkaan.

5. Äidin kuolema

Trauma, josta toivon pääseväni joskus jos en yli, niin sinuiksi. Minä olen edelleen katkera siitä kaikesta, mistä jäin paitsi.Tuki, läsnäolo, elämän opetukset. Minulla ei niitä elämän eväitä ollut valmiiksi, mutta ei kai se haittaa jos kokoan niitä pikku hiljaa itsekseni. Tai muiden tuella.

6. Paha äitipuoli ja isän katoaminen elämästä

Paha äitipuoli lienee huonoa tuuria, mutta jälki siitä jäi. Kai totaaliselta sekoamiselta pelasti se, ettemme koskaan asuneet saman katon alla. En haluaisi olla hänelle katkera, sillä se on vaan minulta pois, mutten tiedä olenko valmis antamaan anteeksi hänen kohteluaan.
Isä kohteli minua kuin koiraa: komensi ja käski, mutta muuten antoi olla oman onnensa nojassa. Ruokarahaakin sai toisinaan ruinata. Tarvitseeko 15- vuotiaan tosiaan vastata omista pyykeistään, koulustaan ja ruuistaan? Ei minunkaan mielestäni.
Minä en tiedä aina rajojani, vaan yritän pitää kaikkia lankoja käsissäni, koska minun on vaan pakko. On vaikea luottaa, että joku toinen hoitaa. Eihän niin lapsuudenkodissakaan käynyt.


7. Koulukiusaaminen

Olen yrittänyt oppia rakastamaan itseäni ja luopumaan kauneusleikkaushaaveista. Tällainen minä olen ja joidenkin mielestä jopa ihan kaunis. Halu laihduttaa vainoaa edelleen, vaikka olin tuolloin läskittelykautenakin alle viisikymmentäkiloinen. Itsetunto mureni jatkuvien haukkujen alla. Ruma, oksettava, arvoton.

8. Isän holhoaminen

 Isä ei ole kasvattanut minua, mutta minä kyllä olen joutunut pitämään huolta isästä. Korjailemaan jälkiä ja kestämään kauheuksia. Olen pyytänyt hoitamaan omat asiansa ja uhkaillut jopa välirikolla, niin loppu olen ollut. Minun on tehtävä raja ja seuraavan mokan yhteydessä en enää auta. En anna sitä valtaa hänelle enää.

9. Oman parisuhteen kriisit

Kipeä yhdistelmä olosuhteita, joille emme mitään voineet ja omia selvittämättömiä ongelmiamme. On kamalaa huomata, että rakastaa, mutta ei enää oikealla tavalla. En minä menettänyt taitoani rakastaa, mutta nyt pelkään, että minulla ja Erityismiehelläkin käy näin, etten osaa enää muuta kuin kyllästyä ja lähteä pois. Minä pelkään, että minusta tulee isäni kaltainen vaeltaja, joka ikuisesti etsii rakkautta.

10. Avioero

Tosiasia, joka sattuu edelleen. Minä häpeän puhua siitä. Minä olen epäonnistunut elämän tärkeimmässä sopimuksessa. Minun lapseni ovat erolapsia ja me olemme osa sitä tilastoa.
Minuun sattuu sekin, että minä rakastan Entistä edelleen ja toivon hänelle pelkkää hyvää. Rakkauden ja kivun raja on niin ohut. Aina kun on rakkautta, on pelkoa ja kipuakin.

11. Työkriisi

Yksi pahimpia itsetunnon murskaajia tällä hetkellä. Minä olen vain työtön. Minä olen vailla koulutusta, vailla ammattiylpeyttä. Minä häpeän sitäkin, koska aina kun kerron olevani työtön, saan palkaksi sääliä. Minä en pysty olla ajattelematta, mitä muut ajattelevat. Lysähdän kokoon joka kerta, kun en voi kertoa hyviä uutisia. Minä tuotan pettymyksiä.

Kaikesta huolimatta jaksan uskoa, että minulla on mahdollisuus parantua. Minä olen ansainnut parempaa kuin tämän masennuksen. Selviän kyllä, menestyn ja me olemme kaikki onnellisia. Tästä elämästä voi tulla vielä tosi hyvä, minutkin voi vielä liimata kasaan. Jonakin päivänä tulevaisuudessa, minä vielä nauran heleästi ja silmistäni ei paista enää pohjaton suru.

Masennuksen syyt

Rakastan listoja. Ehkä kaikessa kaaoottisuudessani, olen oppinut löytämään niistä turvaa. Ajatukset pyörivät normaalisti päässäni isona virtoina ja vesiputouksina, mutta listat onnistuvat pienentämään massat minimiin. Joskus osaan ajatella jopa sitä yhtä vesipisaraa kerrallaan. Minulle se on ison ponnistelun takana, mutta minä harjoittelen vasta.
Mutta koska minä olen päättänyt, etten varastoi sisälleni enää negatiivista, vaan koitan pohtia ne pois päästäni, päädyin listaamaan syitä, jotka johtivat tai edesauttoivat masennustani.

1. Turvaton koti-ilmapiiri
    - Isän alkoholismi, jota ei "ollut olemassa"
    - Pelko kertoa kenellekkään, koska pelkäsin mitä isä sitten tekee
     -Kulissien kannattelun musertava paino

2. Äidin pikku salapoliisi ja henkivartija
    - Isän uskottomuuden kyttääminen
    - Äidin uskottuna toimiminen
    - Äidin turva väkivaltatilanteissa

3. Hahmottamisvaikeudet
   - Matemaattiset ongelmat koulussa- ei apua koulussa eikä kotona
   - Huonommuudentunne siitä etten opi eikä kukaan auta
    -Pidin itseäni tyhmänä, koska ongelmaa ei koskaan tutkittu

4. Kannustaminen ja pitkäjänteisyyden opettaminen
  -Kuitattiin kehnot tulokset sillä, etteivät "kaikki ole hyviä kaikessa" eikä lähdetty ratkaisemaan vaikeuksia
 
5. Äidin kuolema
   - Monet ihmiset hylkäsivät
 
6. Paha äitipuoli ja isän katoaminen elämästä
   - Olin huono, typerä tai muuten vaan ei-kaivattu (toki usein isän selän takana)
   - Isän vähättely kohtelusta, koska "olet niin herkkä"
 -Isän vähäinen läsnäolo; oli kotona harvoin ja jos oli, niin kännissä. Parempi  siis tyhjä kuin känninen koti
 
7. Koulukiusaaminen
   -Syrjintä
  - Huorittelu ja läskittely ja muu ulkonäön kommentointi

8. Isän holhoaminen
   - Katoamisia kännireissuilla
   -Naissotkuja
   - Juomista
   -Pettyminen yhä uudelleen ja uudelleen
   -Ei tukea

9. Oman parisuhteen kriisit
  - Synnytyksen jälkeinen masennus, koliikkivauva
  - Ei lastenhoitoapua
  - Ymmärrysvaikeudet toisiamme kohtaan
  - Uskottomuus

10. Avioero
   - Ydinperheen menetys
   - Minusta tehtiin paha (kuten aina ennenkin)
   - Hetkellinen kodittomuus
   - Lasten reaktiot
    -Oma romahdus


11. Työkriisi
   - Lomautus
   -Irtisanominen
   - Ammatittomuus ja sen vaikutus identiteettiin


Jotain työskentelyä on alitajunnassa alkanut tapahtua, kiitos ryhmäterapian. Edessä on niin pitkä tie, etten voi ajatella kuin askel kerrallaan, etten luisu luovuttamaan.

Älä Vella perkele luovuta!