Vihdoin koitti tämäkin päivä. Erityismies vei minut tapaamaan vanhempiaan. Erityisesti jännitin hänen äitinsä kohtaamista, joka ilmoitti vuosi sitten, minua koskaan tapaamatta, ettei hyväksy suhdettamme. Pöly oli laskeutunut, äiti rauhoittunut ja Erityismies vihdoin valmiina järjestämään rakkaansa saman pöydän ääreen.
Jännitin kuollakseni, vaikka tiesin, että osaanhan minä olla herttainen. Olin tietoisesti vähäpuheinen, mutta en hiljainen. Annoin tilaa ja halusin olla nöyrä heidän kodissaan. Tiedostamattaan he arvioisivat minun sopivuuttani heidän lapselleen. Niin tekisi jokainen vanhempi, minäkin.
Erityismiehen isän hymy valloitti minut täysin. Olin puheiden perusteella kuvitellut hänet toisenlaiseksi, mutta yllätyin iloisesti. Hän oli lämmin ja puhelias. Luulen, että hänellä ei ollut erityisiä ennakkoluuloja minusta.
Erityismiehen äiti oli kohtelias, mutta jollain tasolla varautunut. Astuttuamme eteiseen, hän käveli päättäväisesti minua kohti ja tervehti. Kun hän sanoi nimensä, sydämeni löi pari kertaa epätahtia. Tiesinhän minä hänen nimensä jo ennalta, mutta en uskonut sen herättävän minussa noin voimakasta tunnetta. Saman nimen olen kuullut viimeksi vuosia sitten, oman äitini suusta. Meidän äideillämme on sama nimi.
Hänen rakkautensa poikaansa kohtaan oli ilmeistä. Huomasin hänen leijonaemon luonteensa, enkä syytä häntä yhtään siitä, että hän haluaa pojalleen parasta mahdollista. Kuuntelin hänen juttujaan mielelläni, enkä huomannut ajan kulua, ennen kuin Erityismies sanoi, että nyt voisimme lähteä.
Automatkalla minulle iski selittämätön huono olo. Erityismies pysähtyi ostamaan juotavaa. Istuessani autossa odottamassa, en vaan voinut hillitä itseäni. Hiljaiset kyyneleet valuivat ja tuntui siltä, että sydämeni särkyy. Erityismies huolestui palatessaan autolle ja kyseli tapahtuiko jotain, loukkasiko joku minua tai onko hän tehnyt jotain väärää. Pudistin päätäni ja itkin vain. Koottuani ajatuksiani hetken, sain sanotuksi, mikä minua ainakin osittain itketti. Tämän odotetun, stressaavan ja tunnepitoisen tapaamisen aikana minulle selvisi monta asiaa. Katsellessa tätä perhettä ja kuunnellessa heidän tarinoitaan, minä tajusin, mitä minulla ei ollut. Minusta ei kukaan kertonut tarinoita eikä kukaan kutsuisi minua kotiin, ei nyt eikä koskaan. En ole kenenkään suojelema ja rakastama lapsi.
Olin aivan rajattoman surullinen, mutta en missään tapauksessa kateellinen. Miten voisin kadehtia ketään? Miten voisin toivoa, että kukaan muu olisi elänyt samanlaista helvettiä kuin minä? Kateus ei toisi minulle mitään, vaan veisi pois vähänkin hyvän. Minä olin vain hyvin, hyvin onneton.
Erityismies lohdutti, eihän hän muutakaan voi. Ei tätä arpisen sielun taakkaa voi ymmärtää kuin toinen arpinen. Se tunne sattuu, itkettää ja sattuu lisää. Ja se palaa aina takaisin, kun sitä vähiten odottaa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Erityismies. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Erityismies. Näytä kaikki tekstit
lauantai 11. tammikuuta 2014
perjantai 27. syyskuuta 2013
Väärinymmärryksen purkaus
Olemme eläneet viikkokausia samassa kodissa juurikaan kohtaamatta, minä ja Erityismies. Välillä olen huokaillut ja ajatellut, miten kuudessakymmenessä neliössä voikaan olla niin kaukana toisesta. Tapaamme illalla, olemme väsyneitä,syömme, ja käymme nukkumaan. Ehkä lähennymme unissamme, en tiedä. Vain sen tiedän, ettei tämä riitä.
Minun kehoni huutaa toista; kohtaamista lähestymistä ja sitä tunnetta, kun ei tiedä mistä alan ja mihin lopun. Suoraansanottuna, minä kaipaan seksiä. En pelkästään kaipaa, vaan tarvitsen. Päivien kuluessa minä petyn taas yhä uudelleen siihen, etten muista viimeisintä hetkeä, kun olen ollut alasti muualla kuin suihkussa.
Näen unia pettämisestä. Minä salailen, petän, kadun, ja herään kauheaan tunteeseen. Yritän rauhoitella itseäni ajattelemalla, että alitajunta käsittelee samaan aikaan niin monia tunteita ja käsikirjoittaa siksi tuollaisia painajaisia. Tosielämässä minä voisin valita: voisin haluta seksiä niin paljon, että menisin ja ottaisin. Tässä asiassa painaa kuitenkin yksi asia enemmän: minä haluan juuri tiettyä miestä, ja sitä yhteyttä hänen kanssaan. Minä haluan selvittää asian Erityismiehen kanssa.
Huomasin, että suhteemme on vaarassa ajautua syyttelyn ja selittelyn tielle. Minä syytän Erityismiestä jollain tasolla hänen ainaisesta väsymyksestään, ja hänen tapaansa kääriytyä siihen kaikessa. Puhun piikittäen, vaikka taustalla on ikävä toista kohtaan, odotuksia. Erityismies taas vinoilee takaisin omalla tavallaan; kun pyydän apua, minä pompotan tai minun tapani hoitaa asioita on väärä. Miksi me puhumme toisillemme niin, koska kuitenkin rakastamme, ja haluamme toisillemme vain ja ainoastaan hyvää?
Olen kaipaillut itkua, puhdistavia kyyneleitä. Eilen pato vihdoin murtui, kun Erityismies vertasi opiskeluani talon rakentamiseen. Hän sanoi, että minä rakennan taloa, ja meidän täytyy vain selviytyä. Minä inhoan selviytymistä, enkä halua enää vain selviytyä, sillä olen koko elämäni selviytynyt tilanteista. Haluan uskoa, valoa ja voimaa. Haluan nauttia ja elää, enkä ajatella, että haasteet ovat vain möykkyjä, joiden yli tulee selviytyä . Minä olen ihminen täynnä rakkautta, enkä mikään selviytyvä sankari, jonka tehtävä on haalia ihmisten kunniotusta kärsimällä.
Purskahdin itkuun ja Erityismies kaappasi minut syleilyynsä. Hän pyysi anteeksi vertaustaan, ja sanoi , ettei syytä minua. Hän sanoi olevansa onnellinen, että olen niin kunnianhimoinen ja rakastan opiskelua. Minä puolestani kerroin hänelle itkuni syyn. Sanoin suoraan, että tunnen itseni voimattomaksi hänen haluttomuutensa kanssa. Koen, että hän torjuu minut jo henkisellä tasolla niin, etten uskalla edes koskettaa. Itkin jälleen kerran sitä, että tunnen itseni rumaksi ja epähaluttavaksi oman kumppanini toimesta.
Erityismies sanoi, ettei kyse ole haluamisesta. Kyse on hänen stressistään ( , joka on valitettavan sisäänpäin kääntynyttä) ja siitä, että hän on antanut minulle tilaa opiskella kotona. Olimme taas puhumattomuudella ymmärtäneet toisemme täysin väärin. Minä ymmärsin jälleen kerran, kuinka tärkeää on saada suu auki, ennen kuin tilanne paisuu sisällä kiukkuvuoreksi. Ymmärsin myös sen, kuinka elämä ja parisuhteet ovat jatkuvaa opiskelua; tutkimista, analysointia ja ennen kaikkea ryhmätyötä. Me emme pärjää ilman toisia ihmisiä, eivätkä meidän vastauksemme ole aina niitä oikeita.
Mielessäni pyörii radiohaastattelu Jari Sarasvuosta, jolta kysyttiin rakkaudesta:
Hän sanoi, että kuka tahansa urpo osaa rakastua, mutta rakastaminen vaatii työtä.
Mitäpä siihen enää muuta lisäämään.
Minun kehoni huutaa toista; kohtaamista lähestymistä ja sitä tunnetta, kun ei tiedä mistä alan ja mihin lopun. Suoraansanottuna, minä kaipaan seksiä. En pelkästään kaipaa, vaan tarvitsen. Päivien kuluessa minä petyn taas yhä uudelleen siihen, etten muista viimeisintä hetkeä, kun olen ollut alasti muualla kuin suihkussa.
Näen unia pettämisestä. Minä salailen, petän, kadun, ja herään kauheaan tunteeseen. Yritän rauhoitella itseäni ajattelemalla, että alitajunta käsittelee samaan aikaan niin monia tunteita ja käsikirjoittaa siksi tuollaisia painajaisia. Tosielämässä minä voisin valita: voisin haluta seksiä niin paljon, että menisin ja ottaisin. Tässä asiassa painaa kuitenkin yksi asia enemmän: minä haluan juuri tiettyä miestä, ja sitä yhteyttä hänen kanssaan. Minä haluan selvittää asian Erityismiehen kanssa.
Huomasin, että suhteemme on vaarassa ajautua syyttelyn ja selittelyn tielle. Minä syytän Erityismiestä jollain tasolla hänen ainaisesta väsymyksestään, ja hänen tapaansa kääriytyä siihen kaikessa. Puhun piikittäen, vaikka taustalla on ikävä toista kohtaan, odotuksia. Erityismies taas vinoilee takaisin omalla tavallaan; kun pyydän apua, minä pompotan tai minun tapani hoitaa asioita on väärä. Miksi me puhumme toisillemme niin, koska kuitenkin rakastamme, ja haluamme toisillemme vain ja ainoastaan hyvää?
Olen kaipaillut itkua, puhdistavia kyyneleitä. Eilen pato vihdoin murtui, kun Erityismies vertasi opiskeluani talon rakentamiseen. Hän sanoi, että minä rakennan taloa, ja meidän täytyy vain selviytyä. Minä inhoan selviytymistä, enkä halua enää vain selviytyä, sillä olen koko elämäni selviytynyt tilanteista. Haluan uskoa, valoa ja voimaa. Haluan nauttia ja elää, enkä ajatella, että haasteet ovat vain möykkyjä, joiden yli tulee selviytyä . Minä olen ihminen täynnä rakkautta, enkä mikään selviytyvä sankari, jonka tehtävä on haalia ihmisten kunniotusta kärsimällä.
Purskahdin itkuun ja Erityismies kaappasi minut syleilyynsä. Hän pyysi anteeksi vertaustaan, ja sanoi , ettei syytä minua. Hän sanoi olevansa onnellinen, että olen niin kunnianhimoinen ja rakastan opiskelua. Minä puolestani kerroin hänelle itkuni syyn. Sanoin suoraan, että tunnen itseni voimattomaksi hänen haluttomuutensa kanssa. Koen, että hän torjuu minut jo henkisellä tasolla niin, etten uskalla edes koskettaa. Itkin jälleen kerran sitä, että tunnen itseni rumaksi ja epähaluttavaksi oman kumppanini toimesta.
Erityismies sanoi, ettei kyse ole haluamisesta. Kyse on hänen stressistään ( , joka on valitettavan sisäänpäin kääntynyttä) ja siitä, että hän on antanut minulle tilaa opiskella kotona. Olimme taas puhumattomuudella ymmärtäneet toisemme täysin väärin. Minä ymmärsin jälleen kerran, kuinka tärkeää on saada suu auki, ennen kuin tilanne paisuu sisällä kiukkuvuoreksi. Ymmärsin myös sen, kuinka elämä ja parisuhteet ovat jatkuvaa opiskelua; tutkimista, analysointia ja ennen kaikkea ryhmätyötä. Me emme pärjää ilman toisia ihmisiä, eivätkä meidän vastauksemme ole aina niitä oikeita.
Mielessäni pyörii radiohaastattelu Jari Sarasvuosta, jolta kysyttiin rakkaudesta:
Hän sanoi, että kuka tahansa urpo osaa rakastua, mutta rakastaminen vaatii työtä.
Mitäpä siihen enää muuta lisäämään.
lauantai 21. syyskuuta 2013
Aika katoaa, kun tekee mitä rakastaa
Olen uppoutunut opiskeluun koko sieluni laajuudella. Päivät menevät koulussa, koulutöitä ajatellen ja koulutöitä tehden. Uteliaisuus kasvaa koko ajan, kun tieto tavoittaa ymmärrykseni ja herään lapsivapaana lauantai-aamuna ensimmäiseksi miettimään, mitä voisin tietystä teemasta kirjoittaa. Olen rakastunut tulevaan alaani päättömästi!
Erityismiehen kanssa asiat on saatu puhuttua ja olen paremmin saanut hänet ymmärtämään tätä koko kuviota vastuualueineen päivineen. Hän on nopea oppimaan, ja on ymmärtänyt yskän, mistä viimeksi kiukuttelin. Puntit eivät ole vielä tasan, eivätkä tietyllä tasolla voi koskaan täysin ollakkaan, mutta tiedän, että olemme matkalla oikeaan suuntaan, missä kaikilla on reilu ja hyvä olla.
Luulen, että seuraava haasteemme tulee aiheesta kuinka pitää arki ja juhla balanssissa, sillä alkuhuuma on auttamatta historiaa. On tosin helpompaa käsitellä tunteita, kun ymmärtää hiukan enemmän, miten suhteiden elinkaari kulkee.
Entisen kanssa menee mutkattomasti, joskin edelleen tulee tilanteita, jossa tuskastun siihen, ettei hän vaan yksinkertaisesti ymmärrä katsoa putken ulkopuolelle, ja syyttää minua kohtuuttoman paljon. Eronneeksi pariksi meillä kuitenkin menee hyvin, ja mikä parasta: voimme luottaa toisiimme.
Minun ja Entisen hyvillä väleillä on vaan odottamaton varjopuoli: lapset vuorotellen itkevät ja kyseenalaistavat sen, miksi äiti ja isi eivät voi olla yhdessä. Lukemattomia kysymyksiä, keskusteluja ja kyyneliä. Sydäntä kivistää, kun heille ei voi vielä sanoa, että juuri siksi meillä kaikilla on niin hyvä olla, kun emme asu saman katon alla. On tullut opittua taas useaan otteeseen se, että vaikka miten yrität suojella lapsiasi, teet aina jotain, mikä satuttaa.
Erityismiehen kanssa asiat on saatu puhuttua ja olen paremmin saanut hänet ymmärtämään tätä koko kuviota vastuualueineen päivineen. Hän on nopea oppimaan, ja on ymmärtänyt yskän, mistä viimeksi kiukuttelin. Puntit eivät ole vielä tasan, eivätkä tietyllä tasolla voi koskaan täysin ollakkaan, mutta tiedän, että olemme matkalla oikeaan suuntaan, missä kaikilla on reilu ja hyvä olla.
Luulen, että seuraava haasteemme tulee aiheesta kuinka pitää arki ja juhla balanssissa, sillä alkuhuuma on auttamatta historiaa. On tosin helpompaa käsitellä tunteita, kun ymmärtää hiukan enemmän, miten suhteiden elinkaari kulkee.
Entisen kanssa menee mutkattomasti, joskin edelleen tulee tilanteita, jossa tuskastun siihen, ettei hän vaan yksinkertaisesti ymmärrä katsoa putken ulkopuolelle, ja syyttää minua kohtuuttoman paljon. Eronneeksi pariksi meillä kuitenkin menee hyvin, ja mikä parasta: voimme luottaa toisiimme.
Minun ja Entisen hyvillä väleillä on vaan odottamaton varjopuoli: lapset vuorotellen itkevät ja kyseenalaistavat sen, miksi äiti ja isi eivät voi olla yhdessä. Lukemattomia kysymyksiä, keskusteluja ja kyyneliä. Sydäntä kivistää, kun heille ei voi vielä sanoa, että juuri siksi meillä kaikilla on niin hyvä olla, kun emme asu saman katon alla. On tullut opittua taas useaan otteeseen se, että vaikka miten yrität suojella lapsiasi, teet aina jotain, mikä satuttaa.
keskiviikko 28. elokuuta 2013
Pari sanaa sieltä täältä
Perehdytysviikko on vienyt kaikki mehut, mitä ihmisestä voi vaan tikistää. On tullut infoa ja tänään päästiin tekemisenkin makuun. Oli mahtavaa ja ihanaa, tunsin olevani juuri siellä missä pitääkin. Jää ihmisten välillä alkaa murtua ja kaikki odottavat ilolla tulevaa. Opiskelu on vaan juuri se minun juttuni nyt! Olen kuin painoja penkistä puhisteleva nostaja, joka anoo lisää painoa, koska tietää pystyvänsä nostamaan mitä vain.
Olen välillä aikamoinen Täti Tomera, kun haluan, että asiat tapahtuvat. Olen viskellyt omaa ohjaajaani jo posteilla ja sopinut tapaamisen, mitä hän oli kaavaillut vasta lokakuulle. Mutta kun Vella haluaa takoa vielä, kun rauta on kuumaa, ja intoa piisaa.
Aloitin extempore myös vanhan harrastukseni uudestaan. Meinasin sielläkin pillahtaa itkuun pelkästä onnesta, siitä tunteesta, että minun elämäni on niin ihanaa juuri nyt. Onneksi synkkinäkin hetkinä uskalsin toivoa, ja se toivo kannatteli minut näihin onnistumisen hetkiin saakka.
Haluan kirjoittaa kirjoittamisesta, elämäni rakkaudesta. Idea on valmiina, mutta tarvitsen sopivan hetken avata asiaa itselleni. Haluan luoda kokonaisen tekstin tuosta keinosta, joka on kipeinä aikoina pitänyt minut elossa. Ilman kirjoja ja kirjallisuutta en olisi tässä. Ilman kirjoitustaitoa en opiskelisi nyt unelmieni tutkintoa. Kirjoittaminen on osa minua; niin suuri osa, etten voi kirjoittaa paljastamatta osittain sieluani. Mutta en minä sitä pelkää, sillä myöntämällä oman haavoittuvaisuuteni tekstin muodossa, olen kasvanut vahvemmaksi kuin koskaan ennen.
Viikon kiiretasosta kertoo hyvin Erityismiehen aamuinen lausahdus: "Oli ilo nukkua kanssasi, nähdään taas illalla."
Olen välillä aikamoinen Täti Tomera, kun haluan, että asiat tapahtuvat. Olen viskellyt omaa ohjaajaani jo posteilla ja sopinut tapaamisen, mitä hän oli kaavaillut vasta lokakuulle. Mutta kun Vella haluaa takoa vielä, kun rauta on kuumaa, ja intoa piisaa.
Aloitin extempore myös vanhan harrastukseni uudestaan. Meinasin sielläkin pillahtaa itkuun pelkästä onnesta, siitä tunteesta, että minun elämäni on niin ihanaa juuri nyt. Onneksi synkkinäkin hetkinä uskalsin toivoa, ja se toivo kannatteli minut näihin onnistumisen hetkiin saakka.
Haluan kirjoittaa kirjoittamisesta, elämäni rakkaudesta. Idea on valmiina, mutta tarvitsen sopivan hetken avata asiaa itselleni. Haluan luoda kokonaisen tekstin tuosta keinosta, joka on kipeinä aikoina pitänyt minut elossa. Ilman kirjoja ja kirjallisuutta en olisi tässä. Ilman kirjoitustaitoa en opiskelisi nyt unelmieni tutkintoa. Kirjoittaminen on osa minua; niin suuri osa, etten voi kirjoittaa paljastamatta osittain sieluani. Mutta en minä sitä pelkää, sillä myöntämällä oman haavoittuvaisuuteni tekstin muodossa, olen kasvanut vahvemmaksi kuin koskaan ennen.
Viikon kiiretasosta kertoo hyvin Erityismiehen aamuinen lausahdus: "Oli ilo nukkua kanssasi, nähdään taas illalla."
sunnuntai 18. elokuuta 2013
Rakastunut kuin päätön kana
Erityismies, ihana mies. Mitä enemmän teen asioita hänen ja meidän hyväksi, hän tekee takaisin. Hyvä tulee hyvän luo. Näin se on mennyt. Olen ymmälläni miten hyvin pelaamme yhteen keskustelujen ja hyvän tekemisen jälkeen.
Ajattelin pitkään,että murskaako arki meidät? Näivetymmekö me, olenko minä tuomittu epäonnistumaan parisuhteissa? Sitten minä päätin, että keskityn ensin kohentamaan omaa olemistani, tekemään sen sijasta, että pyytäisin tai syyllistäisin toista ja laittautumaan toista varten kuin olisimme juuri tavanneet Tapahtui jotain; ehkä Erityismies huomasi ja ymmärsi, miten hyvältä se tuntuu, kun toinen tekee jotain ajatellen toisen hyvää oloa. Kehitys tapahtui molempien suunnalta ja nyt on ihan hirveän kivaa yhdessä.
On luottavainen ja turvallinen olo tulevasta. Kaikki vaan sujuu, tai siis kaikki mitä meillä on, eli arki. Miten ihanaa voikaan olla sitten, kun pääsemme tekemään jotain erikoista yhdessä. Sellaisia asioita, jotka kuuluvat monien parien elämään alusta asti. Luotan, että meidän aika tulee vielä. Kun olemme taistelleet kaikenlaisia epämukavia asioita vastaan (mm. arjen opettelu yhdessä, minun masennus, työttömyys, uusperheen haasteet), niin kaikki kiva tuntuu ihanalta. Kakku on kasattu vaivalla ja on enää kuorrutusta vaille täydellisyys. Jos olisimme aloittaneet pelkällä ihanalla, voisi arki iskeä päällemme raskaalla kädellä. Huvi tuntuu mukavammalta, kun työ on jo tehty.
On täydellistä, kun on niin hyvä olla suhteessa. Ei se ilmaiseksi ole tullut, niin kuin ei mikään. Se on kyllä aikamoista avaruustiedettä saada kaikki kulkemaan. Se vaatii molemmilta halua miellyttää, halua joustaa, halua tehdä työtä, halua ymmärtää, halua auttaa, halua tukea rakkauden lisäksi. Tässä se nyt on, minun käsissäni; sydäntä pakahduttava rakkaus.
Ajattelin pitkään,että murskaako arki meidät? Näivetymmekö me, olenko minä tuomittu epäonnistumaan parisuhteissa? Sitten minä päätin, että keskityn ensin kohentamaan omaa olemistani, tekemään sen sijasta, että pyytäisin tai syyllistäisin toista ja laittautumaan toista varten kuin olisimme juuri tavanneet Tapahtui jotain; ehkä Erityismies huomasi ja ymmärsi, miten hyvältä se tuntuu, kun toinen tekee jotain ajatellen toisen hyvää oloa. Kehitys tapahtui molempien suunnalta ja nyt on ihan hirveän kivaa yhdessä.
On luottavainen ja turvallinen olo tulevasta. Kaikki vaan sujuu, tai siis kaikki mitä meillä on, eli arki. Miten ihanaa voikaan olla sitten, kun pääsemme tekemään jotain erikoista yhdessä. Sellaisia asioita, jotka kuuluvat monien parien elämään alusta asti. Luotan, että meidän aika tulee vielä. Kun olemme taistelleet kaikenlaisia epämukavia asioita vastaan (mm. arjen opettelu yhdessä, minun masennus, työttömyys, uusperheen haasteet), niin kaikki kiva tuntuu ihanalta. Kakku on kasattu vaivalla ja on enää kuorrutusta vaille täydellisyys. Jos olisimme aloittaneet pelkällä ihanalla, voisi arki iskeä päällemme raskaalla kädellä. Huvi tuntuu mukavammalta, kun työ on jo tehty.
On täydellistä, kun on niin hyvä olla suhteessa. Ei se ilmaiseksi ole tullut, niin kuin ei mikään. Se on kyllä aikamoista avaruustiedettä saada kaikki kulkemaan. Se vaatii molemmilta halua miellyttää, halua joustaa, halua tehdä työtä, halua ymmärtää, halua auttaa, halua tukea rakkauden lisäksi. Tässä se nyt on, minun käsissäni; sydäntä pakahduttava rakkaus.
sunnuntai 4. elokuuta 2013
Vain puhumalla suunta selviää
Vihdoin saimme Erityismiehen kanssa puhuttua. Minä itseasiassa näytin hänelle kirjoittamani tekstin, sillä tiesin, että olen liian tukossa puhuakseni.Se, että näyttää toiselleen tekstin, mikä on kirjoitettu suodattamatta, juuri sellaisena kun se sydämessä tuntuu, on erittäin paljastavaa. Minä koin, että se oli rohkeaa minulta ja näin Erityismies saisi tietää, mitä oikeasti ajattelen ja tunnen.
Erityismies reagoi tekstiin. Hän on ennenkin sanonut, että kirjoitan hyvin. Minä en osaa sanoa, onko se vain hänen mielipiteensä, sillä minä vain kirjoitan. Annan tunteiden valua mielestäni, jolloin ne muuttuvat sanoiksi ja minua helpottaa. Minä kirjoitan, koska muuten tulen liian täyteen.
Erityismies sanoi, että kirjoitukseni on pysähdyttävä. Hän sanoi, että haluaa tehdä meidän eteen töitä ja minä olen ainoa, jonka hän haluaa. Hän sanoi, että etäisyys on johtunut hänen osaltaan rahan murehtimisesta: kuinka häntä harmittaa se, ettei hän voi viedä minua kaikkialle, mihin haluaisi.
Me siis olemme murehtineet yhteistä asiaa erikseen, mutta siihen tulee muutos.
Eilen kaatui kaikki päälle. Minä selailin tiliotteita ja mietin ulospääsyä rahattomasta tilanteesta. Minä märehdin ja murehdin ja istuin vaatekomerossa vuoroin kirjoittamassa ja vuoroin itkemässä. Oli oikeastaan puhdistavaa itkeä niin, että päätä koski; kunnolla ja pidättelemättä.
Erityismies tuli luokseni ja teki sen, mitä juuri sillä hetkellä tarvitsin: otti ohjat käsiinsä. Hän sanoi, että hän auttaa minua pääsemään eroon veloistaan, niin paljon kuin pystyy ja että laitamme säästömme velanmaksuun. Erityismies sanoi, että selviämme tästä yhdessä ja minä uskoin häntä.
Minä osaan olla dramaattinen kiukuspäissäni, mutta Erityismies tietää sen olevan vaan minun tapani päästää kiukkua ulos. Ei huutoa, syyttelyä ja minä pääsen syliin. Pääsen hyväksyvään syliin, jossa kaikki tunteet ovat sallittuja ja tunnen itseni rakastetuksi juuri sellaisena kuin olen.
Olen täynnä huolia, mutta jaksan, koska olen taas täynnä onnea.
Erityismies reagoi tekstiin. Hän on ennenkin sanonut, että kirjoitan hyvin. Minä en osaa sanoa, onko se vain hänen mielipiteensä, sillä minä vain kirjoitan. Annan tunteiden valua mielestäni, jolloin ne muuttuvat sanoiksi ja minua helpottaa. Minä kirjoitan, koska muuten tulen liian täyteen.
Erityismies sanoi, että kirjoitukseni on pysähdyttävä. Hän sanoi, että haluaa tehdä meidän eteen töitä ja minä olen ainoa, jonka hän haluaa. Hän sanoi, että etäisyys on johtunut hänen osaltaan rahan murehtimisesta: kuinka häntä harmittaa se, ettei hän voi viedä minua kaikkialle, mihin haluaisi.
Me siis olemme murehtineet yhteistä asiaa erikseen, mutta siihen tulee muutos.
Eilen kaatui kaikki päälle. Minä selailin tiliotteita ja mietin ulospääsyä rahattomasta tilanteesta. Minä märehdin ja murehdin ja istuin vaatekomerossa vuoroin kirjoittamassa ja vuoroin itkemässä. Oli oikeastaan puhdistavaa itkeä niin, että päätä koski; kunnolla ja pidättelemättä.
Erityismies tuli luokseni ja teki sen, mitä juuri sillä hetkellä tarvitsin: otti ohjat käsiinsä. Hän sanoi, että hän auttaa minua pääsemään eroon veloistaan, niin paljon kuin pystyy ja että laitamme säästömme velanmaksuun. Erityismies sanoi, että selviämme tästä yhdessä ja minä uskoin häntä.
Minä osaan olla dramaattinen kiukuspäissäni, mutta Erityismies tietää sen olevan vaan minun tapani päästää kiukkua ulos. Ei huutoa, syyttelyä ja minä pääsen syliin. Pääsen hyväksyvään syliin, jossa kaikki tunteet ovat sallittuja ja tunnen itseni rakastetuksi juuri sellaisena kuin olen.
Olen täynnä huolia, mutta jaksan, koska olen taas täynnä onnea.
sunnuntai 21. heinäkuuta 2013
Täydellinen suhde
Suhteen lipuessa arjen aalloille, tulee väkisinkin mietittyä suhteen suuntaa, toiveita ja haaveita. Kohtaavatko ne? Voiko suhteessa oleminen olla näin mutkatonta vai onko tämä sitä kuuluisaa tyyntä myrskyn edellä? Tärkeää on myös miettiä, millä tavalla itse olisi ihanne- tai ainakin ihana kumppani. On yllättävän helppo arvioida toisen toimintaa ja miettiä, mikä voisi olla paremmin. Sen sijaan peiliin pitäisi katsoa- jos ei kerran päivässä, niin viimeistään niissä tilanteissa, kun alkaa kiristää taiteenlaji nimeltä parisuhde.
Pitäisi aina muistaa, että suhteessa on kaksinkertaiset toiveet, halut ja tarpeet. Joka kerta kun tulee tilanne, missä toivoo toisen tekevän toisin, voisi heittää pallon sille toiselle puolikkaalle ja kuunnella hänenkin toiveitaan. Kuulluksi tulemisen tarve saattaa olla isompi kuin itse asia, mistä paasataan. Toisen kuuntelemisesta ei saa riitaa aikaiseksi. Omassa suhteessakin alkava raivo on katkennut siihen paikkaan, kun se viesti on mennyt perille ja toinen on vain pelkkänä korvana. Toimii etenkin temperamenttisiin ihmisiin. Tuota rauhallisen ihmisen maailmaa minä vasta opettelen.
Huomioonottaminen on äärimmäisen tärkeää. Kun saa tarpeeksi huomiota toiselta, ei tarvitse kerjätä sitä kiukustumalla, mököttämällä tai muutenkaan. Huomiotankkia pitää täyttää tasaisesti. On täysin ajanhukkaa murista muille, kuinka oma rakas ei ota huomioon. Se pitää tuoda julki sille rakkaalle itselleen, joka ei välttämättä vaan ole tullut ajatelleeksi. Toiselle pitää uskaltaa kertoa, mikä tekisi onnelliseksi. Onnellinen ja huomioitu ihminen ei ole enää kateellinen toisen ajankäytöstä, jos saa siitä siivun itselleen ja on kylläinen. Joustaminen molempiin suuntiin alkaa toimimaan paljon paremmin.Ei enää harmita toisen meneminen ja ikäväkin voi olla hyvä tunne.
On hyvä myös muistaa itsensä ja tärkeät asiat. Sellasista asioista ei pidä joustaa, jotka ovat osa minuutta. Jos toisella on asia, mikä tekee rentoutuneeksi ja iloiseksi, miksi sitä kukaan edes haluaisi ottaa pois toiselta? Minä voin olla menemättä kaikkiin juhliin mitä on tiedossa, mutta jos joku kieltäisi minua kirjoittamasta, nostaisin äläkän. Arvosta sitä, mistä toinen nauttii. Iloitse, että hänellä on jotain, mikä tekee niin iloiseksi (järkevyyden rajoissa, totta kai).Tärkeintä lienee, että on valmis joustamaan ja tinkimään samankaltaisista asioista ja oppia ajattelemaan yksikön, oli se sitten kahden kauppa tai perhe, yhteistä etua.
Pienet asiat eivät ole pieniä. Yksinkertaiset sanat, viestit, lahjat ja teot voivat olla puoli maailmaa ja nostaa arkisen rakkauden potenssiin kymmenen. Negatiiviset pienet asiat voivat myös kasvaa norsun kokoisiksi. Toisen olemiselle on annettava tilaa. Isoista asioista voi sanoa. Isot asiat tulisi puhua ja neuvotella, ennen kuin niihin törmätään ja lujaa. Jos esim. siisteyskäsitykset eivät kohtaa, on se ongelman paikka. Se, millä tyylillä asiat hoituu on turhan nipotuksen aluetta. Sillä ei ole mitään merkitystä, miten päin ne lautaset huuhdellaan kuivauskaappiin, kunhan se tulee tehdyksi. Pitäisi muistaa, että se oma tapa tehdä on tosiaan vain se oma, ei aina oikea. Eikä kahden ihmisen kodissa suinkaan ainoa.
Suhde on parhaimmillaan koti. Se ei ole projekti, mikä pitää suorittaa nopeasti, tehokkaasti ja täydellisesti. Suhde on prosessi, mikä sisältää jatkuvaa kasvamista. Prosessi, joka voi maistua puulta ja tuottaa pääomaa vasta pitkän ajan päästä. Se on ripaus onnea ja kasa päättäväisyyttä. Joskus kaikista toimenpiteistä huolimatta se pitää vaan lakkauttaa kannattamattomana. Sekin vaatii rohkeutta. Vaikka tekisit virheitä joskus, se ei tarkoita, ettet oppisi niistä ja osaisi rakentaa uutta, toimivaa prosessia. Epäonnistuminen ei tee epäonnistujaa. Helpottavaa on kaikessa heikkoudessaan huomata, ettei täydellistä suhdetta ole. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö täydellisyyteen voisi ja pitäisi pyrkiä.
Huom. Mies tekee-nainen nipottaa viittavaat sterotyyppiset siivousesimerkit kertovat eräältä nimeltä mainitsemattomasta naisihmisestä, joka on joutunut enemmän kuin kerran miesten keittiöterrorismin uhriksi ;)
Pitäisi aina muistaa, että suhteessa on kaksinkertaiset toiveet, halut ja tarpeet. Joka kerta kun tulee tilanne, missä toivoo toisen tekevän toisin, voisi heittää pallon sille toiselle puolikkaalle ja kuunnella hänenkin toiveitaan. Kuulluksi tulemisen tarve saattaa olla isompi kuin itse asia, mistä paasataan. Toisen kuuntelemisesta ei saa riitaa aikaiseksi. Omassa suhteessakin alkava raivo on katkennut siihen paikkaan, kun se viesti on mennyt perille ja toinen on vain pelkkänä korvana. Toimii etenkin temperamenttisiin ihmisiin. Tuota rauhallisen ihmisen maailmaa minä vasta opettelen.
Huomioonottaminen on äärimmäisen tärkeää. Kun saa tarpeeksi huomiota toiselta, ei tarvitse kerjätä sitä kiukustumalla, mököttämällä tai muutenkaan. Huomiotankkia pitää täyttää tasaisesti. On täysin ajanhukkaa murista muille, kuinka oma rakas ei ota huomioon. Se pitää tuoda julki sille rakkaalle itselleen, joka ei välttämättä vaan ole tullut ajatelleeksi. Toiselle pitää uskaltaa kertoa, mikä tekisi onnelliseksi. Onnellinen ja huomioitu ihminen ei ole enää kateellinen toisen ajankäytöstä, jos saa siitä siivun itselleen ja on kylläinen. Joustaminen molempiin suuntiin alkaa toimimaan paljon paremmin.Ei enää harmita toisen meneminen ja ikäväkin voi olla hyvä tunne.
On hyvä myös muistaa itsensä ja tärkeät asiat. Sellasista asioista ei pidä joustaa, jotka ovat osa minuutta. Jos toisella on asia, mikä tekee rentoutuneeksi ja iloiseksi, miksi sitä kukaan edes haluaisi ottaa pois toiselta? Minä voin olla menemättä kaikkiin juhliin mitä on tiedossa, mutta jos joku kieltäisi minua kirjoittamasta, nostaisin äläkän. Arvosta sitä, mistä toinen nauttii. Iloitse, että hänellä on jotain, mikä tekee niin iloiseksi (järkevyyden rajoissa, totta kai).Tärkeintä lienee, että on valmis joustamaan ja tinkimään samankaltaisista asioista ja oppia ajattelemaan yksikön, oli se sitten kahden kauppa tai perhe, yhteistä etua.
Pienet asiat eivät ole pieniä. Yksinkertaiset sanat, viestit, lahjat ja teot voivat olla puoli maailmaa ja nostaa arkisen rakkauden potenssiin kymmenen. Negatiiviset pienet asiat voivat myös kasvaa norsun kokoisiksi. Toisen olemiselle on annettava tilaa. Isoista asioista voi sanoa. Isot asiat tulisi puhua ja neuvotella, ennen kuin niihin törmätään ja lujaa. Jos esim. siisteyskäsitykset eivät kohtaa, on se ongelman paikka. Se, millä tyylillä asiat hoituu on turhan nipotuksen aluetta. Sillä ei ole mitään merkitystä, miten päin ne lautaset huuhdellaan kuivauskaappiin, kunhan se tulee tehdyksi. Pitäisi muistaa, että se oma tapa tehdä on tosiaan vain se oma, ei aina oikea. Eikä kahden ihmisen kodissa suinkaan ainoa.
Suhde on parhaimmillaan koti. Se ei ole projekti, mikä pitää suorittaa nopeasti, tehokkaasti ja täydellisesti. Suhde on prosessi, mikä sisältää jatkuvaa kasvamista. Prosessi, joka voi maistua puulta ja tuottaa pääomaa vasta pitkän ajan päästä. Se on ripaus onnea ja kasa päättäväisyyttä. Joskus kaikista toimenpiteistä huolimatta se pitää vaan lakkauttaa kannattamattomana. Sekin vaatii rohkeutta. Vaikka tekisit virheitä joskus, se ei tarkoita, ettet oppisi niistä ja osaisi rakentaa uutta, toimivaa prosessia. Epäonnistuminen ei tee epäonnistujaa. Helpottavaa on kaikessa heikkoudessaan huomata, ettei täydellistä suhdetta ole. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö täydellisyyteen voisi ja pitäisi pyrkiä.
Huom. Mies tekee-nainen nipottaa viittavaat sterotyyppiset siivousesimerkit kertovat eräältä nimeltä mainitsemattomasta naisihmisestä, joka on joutunut enemmän kuin kerran miesten keittiöterrorismin uhriksi ;)
torstai 11. heinäkuuta 2013
Matkaan
Huomenna on erityinen päivä: me lähdemme Erityismiehen kanssa ensimmäiselle yhteiselle matkalle.
Matka-termi on ehkä turhan hulppea tälle vaatimattomalle reissulle, mutta jostain on aloitettava. Saamme olla yhdessä ja näemme kavereita, nukumme muualla kuin kotona ja syömme muiden tekemää ruokaa. Kyllä tätä reissua voi ainakin minilomamatkaksi nimittää.
On ihana nähdä toista kunnolla, kun tuntuu, ettei sitä ole tapahtunut pitkään aikaan. Sellaista kunnon kohtaamista, jolloin kummallakaan ei ole kiire tai kumpikaan ei ole väsynyt. Tämä tekee hyvää meille, yhdessä. Pienikin hetki pois arjesta ja velvollisuuksista tuntuu nyt luksukselta. Suhteen huoltoväli on venähtänyt liian pitkäksi, joten tämä on enemmän kuin tarpeen. Siitäkin huolimatta, että me juuri puhuimme, kuinka hyvä meillä on yhdessä. Ei suhdetta pidä unohtaa itsekseen, vaikka rakastaa.
Hyvää ruokaa, juomaa ja romantiikkaa. Viikonloppu, tule luokseni.
Matka-termi on ehkä turhan hulppea tälle vaatimattomalle reissulle, mutta jostain on aloitettava. Saamme olla yhdessä ja näemme kavereita, nukumme muualla kuin kotona ja syömme muiden tekemää ruokaa. Kyllä tätä reissua voi ainakin minilomamatkaksi nimittää.
On ihana nähdä toista kunnolla, kun tuntuu, ettei sitä ole tapahtunut pitkään aikaan. Sellaista kunnon kohtaamista, jolloin kummallakaan ei ole kiire tai kumpikaan ei ole väsynyt. Tämä tekee hyvää meille, yhdessä. Pienikin hetki pois arjesta ja velvollisuuksista tuntuu nyt luksukselta. Suhteen huoltoväli on venähtänyt liian pitkäksi, joten tämä on enemmän kuin tarpeen. Siitäkin huolimatta, että me juuri puhuimme, kuinka hyvä meillä on yhdessä. Ei suhdetta pidä unohtaa itsekseen, vaikka rakastaa.
Hyvää ruokaa, juomaa ja romantiikkaa. Viikonloppu, tule luokseni.
perjantai 5. heinäkuuta 2013
Elämän kipupisteitä: ristiriita
Yksi teema on jäytänyt päässäni pitkään. Se pomppaa mieleeni useita kertoja viikossa, enkä oikein pääse siitä yli tai ympäri. Se on osa sitä epävarmuuden aluetta, jonka aika näyttää. Mutta koska minä en siedä epätietoisuutta, asia vaivaa kuin kivi kengässä.
Olin eron jälkeen varma, etten enää halua lapsia. Olin päättäväinen ja varma, etten halua lapsia useammalle miehelle. Minun lapseni olisivat tässä ja nyt.
Aluksi taisin sanoa Erityismiehelle, etten tiedä haluanko enää koskaan lapsia. Pelkäsin myös tulevaisuutemme puolesta, että pystyisikö hän todella elämään meidän kanssamme ja jäädä lapsettomaksi. Hänelle se oli silloin ihan ok ja hän sanoi, että oli miettinyt asiaa itsekseen ja käynyt sen ajatusketjun läpi, etten minä välttämättä enää haluaisi lisääntyä.
Vaikka suhde on kohtalaisen tuore, olemme keskustelleet lapsiasiasta vitsaillen, ohimennen, keveästi ja ihan vakavasti. Minä olen mm. tiedustellut, mitä hän tekisi, jos odottaisimme vammaista lasta ja ymmärtääkö hän todella sen, että minä vaadin toiselta osapuolelta paljon, enkä ole mikään Äiti Maa. Minä en myöskään aio jättää urahaaveitani useaksi vuodeksi sivuun, sillä olen jo viettänyt useita vuosia kotiäitinä. Haluan syöttää hänelle kysymyksiä siksi, että hän todella ajattelisi, mitä kaikkea uusi lapsi voisi tuoda mukanaan. Olen tullut hyvin vaativaksi siksi, etten enää koskaan tahdo olla niin masentunut, väsynyt, turhautunut ja loppu, enkä päätyä eroon. Tiedän, etteivät lapset ole se syy, miksi olin aivan rajalla pitkän aikaa, mutta se kuormitus pienten lasten kanssa oli valtava univelkoineen ja vastuineen.
Tiedän, että Erityismies toivoo lapsia ja minä olen antanut hänelle toivoa. Päässäni huutaa tunne ja järki yhtä aikaa, enkä meinaa kuulla omia ajatuksiani. Varmaan nämä asiat nousevat pintaan nyt, kun uusia vauvoja syntyy lähelle. Minä sylittelen ja nuuskutan vastasyntyneitä, mutta tunnen helpotusta siitä, että voin ojentaa heidät äideilleen ja minun sylini saa hetken ilmaa siltä sitoutuvuudelta, mitä vauva tuo tullessaan. Tästä tiedän, ettei aika ole oikea. Minä haluan ehdottomasti käydä koulun loppuun ja mennä töihin. Tienata ihkaoikeaa rahaa ja elää hetken niin, ettei tarvitse himmata ja laskea lantteja.
Kun taas miettii sitä, että jos tahdon olla käydä koulun ja olla pari vuotta työelämässä ennen vauvahaaveita, olen jo luultavasti 34-35-vuotias. Jaksanko minä aloittaa kaikkea alusta, kun isommat lapset ovat silloin jo oikeasti isoja? Olenko minä valmis luopumaan siitä helppoudesta? Valitsemaan raskauden, joka vanhoihin merkkeihin perustaen tulisi olemaan kivulias ja vaivainen? Olenko valmis siihen, että lapsi saattaisi olla sairas tai vammainen? Olenko valmis siihen pettymykseen, jos vauvaa ei tule? Kestänkö pelkoa siitä, kestääkö arpeutunut kohtuni enää raskaanaoloa? Mitä jos synnytyksessä tapahtuisi jotain, ja lapseni jäisivät äidittömiksi vain minun haaveitteni takia? Kestäisikö meidän parisuhteemme hormoniheilahduksia, turpoavaa ulkomuotoa, lisäpaineita ja odottamattomia asioita, joita perheen kasvaessa aina tulee? Muuttuisimmeko liikaa? Kääntyisimmekö väsymyksessä ja oman ajan kaipuussamme toisiamme vastaan? Sitä riskiä minä en halua ottaa.
Jotain minä kumminkin haluan. On se tunne, että "syli ei ole täysi". Se on monien naisten tuntema olotila ja toisille ei tule sitä koskaan. On niin monenlaisia naisia; niitä, jotka eivät koskaan halua lapsia, niitä, jotka eivät tunne maagista vauvakuumetta, mutta saavat lapsia järkisyistä, niitä, jotka eivät kuumeesta huolimatta saa, ja niitä, joille mahtuisi ajatuksen tasolla aina yksi vauva lisää. Minä olin ennen viimeksi mainittu. Sitten tuli raja jaksamiselle, elämä heitteli ja tulin varovaisemmaksi. En enää luottanut siihen, että elämä kantaa, vaan kaipasin turvakseni varasuunnitelmia ja hallinnan tunnetta.
Mutta jokin tosiaan puoltaa mielessäni ajatusta, että kerran vielä. Ei nyt, mutta joskus. Ja vaikka monet saavat esikoisensa vasta +30-vuotiaina, se tuntuu minusta vanhalta iältä saada lapsia, kun olen nuorena aloittanut. Tiedän sen jotenkin liittyvän siihen, etten halua lapsille "vanhaa" äitiä, koska itse jouduin lapsena äidistä luopumaan. Kai minua pelottaa, että minunkin aikani loppuu kesken sen lisäksi, että ikä saattaa tuoda riskit mukaan raskauteen.
Sekavaa pohdintaa, mutta omista sekavuuksista on jotenkin vaikea löytää sitä punaista lankaa. Ymmärrän vasta sen verran, että minä haluan, mutta minua pelottaa. Sisälläni on valtava taistelu ja minä luulen, että se on vaan osa persoonaani. Joskus minusta tuntuu, että tunnen enemmän iloa kuin normaalit ihmiset ja vastavuoroisesti tuntuu, että kun minun sydämeeni sattuu, on kipu jotain epäinhimillistä.
Ääripääihmisen elämä on taivas ja helvetti.
Olin eron jälkeen varma, etten enää halua lapsia. Olin päättäväinen ja varma, etten halua lapsia useammalle miehelle. Minun lapseni olisivat tässä ja nyt.
Aluksi taisin sanoa Erityismiehelle, etten tiedä haluanko enää koskaan lapsia. Pelkäsin myös tulevaisuutemme puolesta, että pystyisikö hän todella elämään meidän kanssamme ja jäädä lapsettomaksi. Hänelle se oli silloin ihan ok ja hän sanoi, että oli miettinyt asiaa itsekseen ja käynyt sen ajatusketjun läpi, etten minä välttämättä enää haluaisi lisääntyä.
Vaikka suhde on kohtalaisen tuore, olemme keskustelleet lapsiasiasta vitsaillen, ohimennen, keveästi ja ihan vakavasti. Minä olen mm. tiedustellut, mitä hän tekisi, jos odottaisimme vammaista lasta ja ymmärtääkö hän todella sen, että minä vaadin toiselta osapuolelta paljon, enkä ole mikään Äiti Maa. Minä en myöskään aio jättää urahaaveitani useaksi vuodeksi sivuun, sillä olen jo viettänyt useita vuosia kotiäitinä. Haluan syöttää hänelle kysymyksiä siksi, että hän todella ajattelisi, mitä kaikkea uusi lapsi voisi tuoda mukanaan. Olen tullut hyvin vaativaksi siksi, etten enää koskaan tahdo olla niin masentunut, väsynyt, turhautunut ja loppu, enkä päätyä eroon. Tiedän, etteivät lapset ole se syy, miksi olin aivan rajalla pitkän aikaa, mutta se kuormitus pienten lasten kanssa oli valtava univelkoineen ja vastuineen.
Tiedän, että Erityismies toivoo lapsia ja minä olen antanut hänelle toivoa. Päässäni huutaa tunne ja järki yhtä aikaa, enkä meinaa kuulla omia ajatuksiani. Varmaan nämä asiat nousevat pintaan nyt, kun uusia vauvoja syntyy lähelle. Minä sylittelen ja nuuskutan vastasyntyneitä, mutta tunnen helpotusta siitä, että voin ojentaa heidät äideilleen ja minun sylini saa hetken ilmaa siltä sitoutuvuudelta, mitä vauva tuo tullessaan. Tästä tiedän, ettei aika ole oikea. Minä haluan ehdottomasti käydä koulun loppuun ja mennä töihin. Tienata ihkaoikeaa rahaa ja elää hetken niin, ettei tarvitse himmata ja laskea lantteja.
Kun taas miettii sitä, että jos tahdon olla käydä koulun ja olla pari vuotta työelämässä ennen vauvahaaveita, olen jo luultavasti 34-35-vuotias. Jaksanko minä aloittaa kaikkea alusta, kun isommat lapset ovat silloin jo oikeasti isoja? Olenko minä valmis luopumaan siitä helppoudesta? Valitsemaan raskauden, joka vanhoihin merkkeihin perustaen tulisi olemaan kivulias ja vaivainen? Olenko valmis siihen, että lapsi saattaisi olla sairas tai vammainen? Olenko valmis siihen pettymykseen, jos vauvaa ei tule? Kestänkö pelkoa siitä, kestääkö arpeutunut kohtuni enää raskaanaoloa? Mitä jos synnytyksessä tapahtuisi jotain, ja lapseni jäisivät äidittömiksi vain minun haaveitteni takia? Kestäisikö meidän parisuhteemme hormoniheilahduksia, turpoavaa ulkomuotoa, lisäpaineita ja odottamattomia asioita, joita perheen kasvaessa aina tulee? Muuttuisimmeko liikaa? Kääntyisimmekö väsymyksessä ja oman ajan kaipuussamme toisiamme vastaan? Sitä riskiä minä en halua ottaa.
Jotain minä kumminkin haluan. On se tunne, että "syli ei ole täysi". Se on monien naisten tuntema olotila ja toisille ei tule sitä koskaan. On niin monenlaisia naisia; niitä, jotka eivät koskaan halua lapsia, niitä, jotka eivät tunne maagista vauvakuumetta, mutta saavat lapsia järkisyistä, niitä, jotka eivät kuumeesta huolimatta saa, ja niitä, joille mahtuisi ajatuksen tasolla aina yksi vauva lisää. Minä olin ennen viimeksi mainittu. Sitten tuli raja jaksamiselle, elämä heitteli ja tulin varovaisemmaksi. En enää luottanut siihen, että elämä kantaa, vaan kaipasin turvakseni varasuunnitelmia ja hallinnan tunnetta.
Mutta jokin tosiaan puoltaa mielessäni ajatusta, että kerran vielä. Ei nyt, mutta joskus. Ja vaikka monet saavat esikoisensa vasta +30-vuotiaina, se tuntuu minusta vanhalta iältä saada lapsia, kun olen nuorena aloittanut. Tiedän sen jotenkin liittyvän siihen, etten halua lapsille "vanhaa" äitiä, koska itse jouduin lapsena äidistä luopumaan. Kai minua pelottaa, että minunkin aikani loppuu kesken sen lisäksi, että ikä saattaa tuoda riskit mukaan raskauteen.
Sekavaa pohdintaa, mutta omista sekavuuksista on jotenkin vaikea löytää sitä punaista lankaa. Ymmärrän vasta sen verran, että minä haluan, mutta minua pelottaa. Sisälläni on valtava taistelu ja minä luulen, että se on vaan osa persoonaani. Joskus minusta tuntuu, että tunnen enemmän iloa kuin normaalit ihmiset ja vastavuoroisesti tuntuu, että kun minun sydämeeni sattuu, on kipu jotain epäinhimillistä.
Ääripääihmisen elämä on taivas ja helvetti.
keskiviikko 19. kesäkuuta 2013
Väsymyksen pysäkki
Pari päivää jäytänyt olo iski tänään päälle. Tunsin pohjatonta väsymystä, enkä millään olisi jaksanut lähteä viimeiselle ryhmäterapiakäynnille. En oikein tiennyt mitä tunsin.
Viimeaikoina on tapahtunut uusia ja jännittäviä asioita.Epävarmuus syksyn osalta on ohi ja olen iloinen siitä. Entisellä tapahtuu onnellisia asioita. Minä olen saanut tavata ystäviä ja viettää hauskoja hetkiä. Olen myös onnellinen Erityismiehen kanssa. Ehkä vaan nyt on paljon uusia, sulateltavia asioita, että se vie jollain tasolla energiaa.
Viimeinen terapiakerta meni kerratessa vanhoja juttuja ja minulle tuli huono olo. Yritin tavoittaa oloni syitä, mutta en keksinyt muuta, kuin jännityksen purkautumisen, johon minä reagoin kropallani voimakkaasti. Olo helpottui kyllä, kun kukaan ei tehnyt siitä suurta numeroa.
Ryhmästä jäi hyvä tunne ja siinä olo on auttanut minua valtavasti. Nyt tuntui tosiaan siltä, että on aika jatkaa eteenpäin.
Yksi syy olotilalleni on uskoakseni se, että minun tekisi mieli pitää jonkinlainen terapiatauko. Minä en jaksaisi nyt tähän putkeen aloittaa yksilöterapiaa, vaan odottaa hetken aikaa. Minä kuitenkin tapaan kerran kuukaudessa terapeuttiani, jota olen tavannut jo vuoden, ja käyn myös Entisen kanssa asioita läpi terapiassa. Tällä hetkellä se on tarpeeksi ja siihen lisäksi vielä uusi terapasuhde olisi liikaa, vaikka se tarkottaisi muiden terapiasuhteiden lopettamista. Suurempi kuormitus olisi tällä hetkellä aloittaa jotain uutta.
Olen nukkunut kaksi yötä melkein kellon ympäri, enkä juuri koskaan tee niin. Kroppa kertoo minulle, että nyt pitää antaa ajatusten levätä jatkuvalta analysoinnilta.Menneisyys ei karkaa mihinkään. Alkakoon siis ajatusten ansaittu kesäloma.
Viimeaikoina on tapahtunut uusia ja jännittäviä asioita.Epävarmuus syksyn osalta on ohi ja olen iloinen siitä. Entisellä tapahtuu onnellisia asioita. Minä olen saanut tavata ystäviä ja viettää hauskoja hetkiä. Olen myös onnellinen Erityismiehen kanssa. Ehkä vaan nyt on paljon uusia, sulateltavia asioita, että se vie jollain tasolla energiaa.
Viimeinen terapiakerta meni kerratessa vanhoja juttuja ja minulle tuli huono olo. Yritin tavoittaa oloni syitä, mutta en keksinyt muuta, kuin jännityksen purkautumisen, johon minä reagoin kropallani voimakkaasti. Olo helpottui kyllä, kun kukaan ei tehnyt siitä suurta numeroa.
Ryhmästä jäi hyvä tunne ja siinä olo on auttanut minua valtavasti. Nyt tuntui tosiaan siltä, että on aika jatkaa eteenpäin.
Yksi syy olotilalleni on uskoakseni se, että minun tekisi mieli pitää jonkinlainen terapiatauko. Minä en jaksaisi nyt tähän putkeen aloittaa yksilöterapiaa, vaan odottaa hetken aikaa. Minä kuitenkin tapaan kerran kuukaudessa terapeuttiani, jota olen tavannut jo vuoden, ja käyn myös Entisen kanssa asioita läpi terapiassa. Tällä hetkellä se on tarpeeksi ja siihen lisäksi vielä uusi terapasuhde olisi liikaa, vaikka se tarkottaisi muiden terapiasuhteiden lopettamista. Suurempi kuormitus olisi tällä hetkellä aloittaa jotain uutta.
Olen nukkunut kaksi yötä melkein kellon ympäri, enkä juuri koskaan tee niin. Kroppa kertoo minulle, että nyt pitää antaa ajatusten levätä jatkuvalta analysoinnilta.Menneisyys ei karkaa mihinkään. Alkakoon siis ajatusten ansaittu kesäloma.
lauantai 1. kesäkuuta 2013
Vellan ilo
Niin se uusi päivä toi taas ilon tullessaan. Eilisen mustat pilvet olivat onneksi aamuun mennessä väistyneet. Lepo auttaa mieleen ja saa asiat taas järjestykseen. Nyt on parempi olla.
Esikoinen sai tänään todistuksensa. Lienee kevätväsymystä, sillä se näkyi arvosteluissa. Sosiaalisissa taidoissa, kuten työrauhan antamisessa ja muille ystävällisenä olemissa on hiukan taas kirittävää. Onhan se toisaalta raskasta lapselle; olla koko vuosi taitava, ystävällinen, keskittynyt ja muistaa kuitenkin pysyä huolettomana lapsena. Pystyykö siihen moni aikuinenkaan? Minkähänlaisia arvosanoja jaettaisiin työpaikoilla kahdesti vuodessa?
Erityismieskin tuli mukaan juhliin. Sali oli vaan tupaten täynnä, joten vietimme aikaa leikkien koulun pihalla, me kaikki: minä, lapset, Entinen ja Erityismies. Meidän hassu tiimimme. Toivoisin kaikille eroperheille jotain samankaltaista, ristiriidatonta oloa. Sitä, että katsottaisiin oikeasti sitä lasten etua muuten, kuin omien tunteiden läpi. Nähtäisiin se eron vastapuoli ihmisenä, josta löytyy paljon hyvää. Onhan sitä vaikka millä mitoin, kun kerran perhekin on yhdessä perustettu. Ristiriitoja voidaan sitten puida muuten kuin lasten läsnäollessa. Ja niitä ristiriitoja pitääkin purkaa, että jaksaa pitää paletin kasassa ja päästä eroon negatiivisista tunnetiloista. Enkä missään tapauksessa ota tästä itselleni kunniaa, vaan se kuuluu jokaiselle meistä aikuisista: ei tähän yksin pystyisi. Me puhallamme kaikki yhteen hiileen, autamme toisiamme ja se kantaa hedelmää. Se tuo meille hyvän olon ja on mittaamattoman arvokas lahja lapsille: mutkaton, rakkaiden aikuisten verkosto.
Viimeisinä koulupäivinä tuli ekaluokkalaiselle kriisi kouluunlähdön hetkellä. Hän oli unohtanut tehdä läksyt. Pelko opettajan vihastumisesta sai lapsen kyyneliin. Selitin, että se oli myös äidin vika, kun en ollut muistanut kysyä, onko läksyjä. Olimme molemmat jo kesäloma tunnelmissa ja selitin, että se on varmasti opettajastakin ymmärrettävää. Mutta se oli lapselle vuoren kokoinen kriisi. Siinä hetkessä minä taistelin muistojeni kourassa tuntien pientä ärsyyntymistä ja helpotusta yhtä aikaa. Mietin, mitä itse kannoin harteillani samanikäisenä ja vertasin niitä lapseni murheisiin. Päällimäisenä oli kuitenkin kiitollisuus siitä, että hänen ei tarvitse miettiä, juoko isä viikonloppuna itsensä humalaan ja nukkuuko äiti masentuneena koko päivän. Hänen ei tarvitse laittaa omia murheitaan sivuun aikuisten murheiden tieltä. Rakas lapseni, sinun suurin murheesi saa olla juuri sinun maailmasi kokoinen. Se on kaukana aikuisten maailmasta, ja niin kuuluukin olla.
Esikoinen sai tänään todistuksensa. Lienee kevätväsymystä, sillä se näkyi arvosteluissa. Sosiaalisissa taidoissa, kuten työrauhan antamisessa ja muille ystävällisenä olemissa on hiukan taas kirittävää. Onhan se toisaalta raskasta lapselle; olla koko vuosi taitava, ystävällinen, keskittynyt ja muistaa kuitenkin pysyä huolettomana lapsena. Pystyykö siihen moni aikuinenkaan? Minkähänlaisia arvosanoja jaettaisiin työpaikoilla kahdesti vuodessa?
Erityismieskin tuli mukaan juhliin. Sali oli vaan tupaten täynnä, joten vietimme aikaa leikkien koulun pihalla, me kaikki: minä, lapset, Entinen ja Erityismies. Meidän hassu tiimimme. Toivoisin kaikille eroperheille jotain samankaltaista, ristiriidatonta oloa. Sitä, että katsottaisiin oikeasti sitä lasten etua muuten, kuin omien tunteiden läpi. Nähtäisiin se eron vastapuoli ihmisenä, josta löytyy paljon hyvää. Onhan sitä vaikka millä mitoin, kun kerran perhekin on yhdessä perustettu. Ristiriitoja voidaan sitten puida muuten kuin lasten läsnäollessa. Ja niitä ristiriitoja pitääkin purkaa, että jaksaa pitää paletin kasassa ja päästä eroon negatiivisista tunnetiloista. Enkä missään tapauksessa ota tästä itselleni kunniaa, vaan se kuuluu jokaiselle meistä aikuisista: ei tähän yksin pystyisi. Me puhallamme kaikki yhteen hiileen, autamme toisiamme ja se kantaa hedelmää. Se tuo meille hyvän olon ja on mittaamattoman arvokas lahja lapsille: mutkaton, rakkaiden aikuisten verkosto.
Viimeisinä koulupäivinä tuli ekaluokkalaiselle kriisi kouluunlähdön hetkellä. Hän oli unohtanut tehdä läksyt. Pelko opettajan vihastumisesta sai lapsen kyyneliin. Selitin, että se oli myös äidin vika, kun en ollut muistanut kysyä, onko läksyjä. Olimme molemmat jo kesäloma tunnelmissa ja selitin, että se on varmasti opettajastakin ymmärrettävää. Mutta se oli lapselle vuoren kokoinen kriisi. Siinä hetkessä minä taistelin muistojeni kourassa tuntien pientä ärsyyntymistä ja helpotusta yhtä aikaa. Mietin, mitä itse kannoin harteillani samanikäisenä ja vertasin niitä lapseni murheisiin. Päällimäisenä oli kuitenkin kiitollisuus siitä, että hänen ei tarvitse miettiä, juoko isä viikonloppuna itsensä humalaan ja nukkuuko äiti masentuneena koko päivän. Hänen ei tarvitse laittaa omia murheitaan sivuun aikuisten murheiden tieltä. Rakas lapseni, sinun suurin murheesi saa olla juuri sinun maailmasi kokoinen. Se on kaukana aikuisten maailmasta, ja niin kuuluukin olla.
perjantai 31. toukokuuta 2013
Suhteen kasvimaa
Minä en ole seurustellut elämässäni kuin pari kertaa. Ei ole kokemusta kuin näistä muutamasta suhteesta ja aikuisiällä elän vasta toista pidempää parisuhdetta. Niin paljon kuin kehitänkin itseäni ja ajatuksiani positiiviseen suuntaan, olen välillä aivan ymmälläni parisuhteen kanssa. Törmään jatkuvasti niin tuttuihin kuin tuntemattomiin haasteisiin. Olen välillä hämilläni, harmistunut, enkä tiedä miten olla. Välillä en tiedä onko kyse parisuhteen dynamiikasta vai omasta vaikeudestani löytää itselleni paikka suhteessa. Oma taso, joka sopii yhteiseen elämään.
Millainen on täydellinen parisuhde? Mitä parisuhteelta voi vaatia ts. mikä on liikaa? Miksi tuntuu, että jokainen parisuhde on kuin omakotitalo, jossa aina jokin on kesken tai repsottaa? Pitääkö sen kanssa oppia elämään? Miksi ensihuuma kestää vain niin vähän aikaa?
Nyt on tullut se hetki, kun asiat eivät livu suhteessa itsestään kuin vene tyynen veden pinnalla. Ehei. Nyt on se hetki parisuhteessa, kun pitää kukkien ihailun sijaan kitkeä rikkaruohoja selkä hiestä märkänä. On se sama tunne, mikä juoksulenkillä iskee parin kilometrin jälkeen: se inhottava olo kun tekisi mieli pysähtyä ja ohittaa se olo, vaikka tietää sen helpottavan hetken päästä. Siitä tilasta ei pääse pois kuin jatkamalla matkaa.
Kai tämä olo kumpuaa monesta pienestä asiasta, jotka kasvavat yhdessä suuriksi. Toinen jättää maitopurkt pöydälle, tykkää suunnitella menonsa minua miettimättä eikä halua seksiä. On todella kammottavaa olla suhteessa se ruinaava osapuoli. Miksi sinä et voi haluta minua, kun minä haluan sinua? Olisi kiva tehdä muutakin kuin katsella yhdessä televisiota ja miettiä, mitä kaupasta pitää ostaa.
Voi Erityismies, sinä teet meidän vuoksemme niin paljon, tiedän sen.. Kai minä pelkään, että olemme kohta vain kannu laimeaa mehua, joka ei maistu miltään.
Millainen on täydellinen parisuhde? Mitä parisuhteelta voi vaatia ts. mikä on liikaa? Miksi tuntuu, että jokainen parisuhde on kuin omakotitalo, jossa aina jokin on kesken tai repsottaa? Pitääkö sen kanssa oppia elämään? Miksi ensihuuma kestää vain niin vähän aikaa?
Nyt on tullut se hetki, kun asiat eivät livu suhteessa itsestään kuin vene tyynen veden pinnalla. Ehei. Nyt on se hetki parisuhteessa, kun pitää kukkien ihailun sijaan kitkeä rikkaruohoja selkä hiestä märkänä. On se sama tunne, mikä juoksulenkillä iskee parin kilometrin jälkeen: se inhottava olo kun tekisi mieli pysähtyä ja ohittaa se olo, vaikka tietää sen helpottavan hetken päästä. Siitä tilasta ei pääse pois kuin jatkamalla matkaa.
Kai tämä olo kumpuaa monesta pienestä asiasta, jotka kasvavat yhdessä suuriksi. Toinen jättää maitopurkt pöydälle, tykkää suunnitella menonsa minua miettimättä eikä halua seksiä. On todella kammottavaa olla suhteessa se ruinaava osapuoli. Miksi sinä et voi haluta minua, kun minä haluan sinua? Olisi kiva tehdä muutakin kuin katsella yhdessä televisiota ja miettiä, mitä kaupasta pitää ostaa.
Voi Erityismies, sinä teet meidän vuoksemme niin paljon, tiedän sen.. Kai minä pelkään, että olemme kohta vain kannu laimeaa mehua, joka ei maistu miltään.
keskiviikko 15. toukokuuta 2013
Alamäen jatko
Erityismies oli vielä yhden ylimääräisen päivän poissa ja saapui illalla. Vaikka minä olin oikeasti ilmoittanut, että minä tarvitsen sinua nyt enkä viikon päästä. Olin niin pettynyt ja vihainen siitä, että hän arvotti minut jonnekkin muiden asioiden jälkeen, kun minä normaalista tavastani poiketen nöyrryin pyytämään apua.
Hän tuli kesken lasten suihkuttamisten ja puuronkeiton kotiin ja ryhtyi tarjoamaan apuaan. Tai oikeastaan kysymään, voisiko hän tehdä jotain. Ilmoitin myrkyllisesti, etten minä tarvitse apua ja vaikenin sen jälkeen kokonaan. En minä enää tarvinnutkaan. Nukkumaankin menin lastenhuoneeseen. Olin niin tavattoman raivoissani, enkä oikein sinä yönä nukkunutkaan. En todellakaan ollut mitään ymmärtäväistä vaimomatskua, mutta ei Erityismieskään yltänyt käytöksellään aviomies-tasolle.
Selvitimme asian kyllä ja sovimme lisää pelisääntöjä ja lupasin, että tuen häntä tässä prosessissa (jota minä voisin kutsua aikuistumiseksi). Siitä on niin kauan kuin minä olen viimeksi elänyt elämää, jossa ajatellaan itseään. Olisinko ollut 19-vuotias?
En minä halua olla törkeä tai alentava, minua vaan turhauttaa!
Mutta kyllä tämä tästä. Tänään hän hoiti toisen lapsen aamupalan kautta mukanaan määränpäähänsä, ilman,että minun piti vastata yhteenkään kysymykseen tai nousta ylös sängystä. Tunsin niin suurta helpotusta, että hän on tajunnut: tätä minä juuri tarkoitin, etten minä ole aina se, joka on kartalla asioista ja aina vastuussa. Joka asiassa, joka ikinen päivä,kellon ympäri.
Vielä muutama päivä juoksua ja tapahtumaa, ja sitten rauhoittuu vähäsen. Minä haluisin lukea niin paljon, että itkettää! Toivottavasti tänään illalla ehtisin, edes pikkuisen.
Hän tuli kesken lasten suihkuttamisten ja puuronkeiton kotiin ja ryhtyi tarjoamaan apuaan. Tai oikeastaan kysymään, voisiko hän tehdä jotain. Ilmoitin myrkyllisesti, etten minä tarvitse apua ja vaikenin sen jälkeen kokonaan. En minä enää tarvinnutkaan. Nukkumaankin menin lastenhuoneeseen. Olin niin tavattoman raivoissani, enkä oikein sinä yönä nukkunutkaan. En todellakaan ollut mitään ymmärtäväistä vaimomatskua, mutta ei Erityismieskään yltänyt käytöksellään aviomies-tasolle.
Selvitimme asian kyllä ja sovimme lisää pelisääntöjä ja lupasin, että tuen häntä tässä prosessissa (jota minä voisin kutsua aikuistumiseksi). Siitä on niin kauan kuin minä olen viimeksi elänyt elämää, jossa ajatellaan itseään. Olisinko ollut 19-vuotias?
En minä halua olla törkeä tai alentava, minua vaan turhauttaa!
Mutta kyllä tämä tästä. Tänään hän hoiti toisen lapsen aamupalan kautta mukanaan määränpäähänsä, ilman,että minun piti vastata yhteenkään kysymykseen tai nousta ylös sängystä. Tunsin niin suurta helpotusta, että hän on tajunnut: tätä minä juuri tarkoitin, etten minä ole aina se, joka on kartalla asioista ja aina vastuussa. Joka asiassa, joka ikinen päivä,kellon ympäri.
Vielä muutama päivä juoksua ja tapahtumaa, ja sitten rauhoittuu vähäsen. Minä haluisin lukea niin paljon, että itkettää! Toivottavasti tänään illalla ehtisin, edes pikkuisen.
perjantai 3. toukokuuta 2013
Vauva
Eräänä iltana sanoin Erityismiehelle, että meidän suhteemme on vauva vasta. Rakkaushan on kuin lapsi itse; sitä pitää helliä, huomioida ja hoitaa tai muuten se voi masentua. Voihan oikea vauvakin kuolla suruun, jos se ei saa ehtymätöntä rakkautta ja huolenpitoa.
Pitää myös muistaa, että suhdevauva varttuu koko ajan vanhemmaksi, mutta elatusvelvollisuus ei silti pääty. Tai sitten päättyy koko suhde.
Arjen keskellä suhdevauvan huomioiminen on haastavaa, muttei mahdotonta. Selittää voi aina:
Pitäisi, muttei ehdi tai jaksa. Eihän sitä aina jaksakkaan, mutta pienetkin asiat, tai itseasiassa juuri ne, nousevat silloin suureen arvoon:
Jos toista väsyttää, ei syyllistetä
Ei kilpailla väsymyksestä, kotitöistä tai lastenhoidosta
Puhutaan ja sanoitetaan tunteet, ei ryöpsäytellä ja mökötetä
Annetaan toisen toteuttaa itseään ja harrastaa (tasapuolisesti tietenkin)
Kiitetään, kiitetään ja vielä kerran kiitetään tiskien hoitamisesta, renkaiden vaihtamisesta, roskienviemisestä. Pieni sana, suuri vaikutus.
Ei pidetä toista ja toisen tekemiä asioita itsestäänselvänä (esim.ei se ruoka itsestään valmistu, vaan joku tekee sen, muistaa kehua toisen ulkonäköä ohi mennessä)
Kliseistä ehkä, mutta ah, niin toimivaa kunhan se on molemminpuolista. Ja jos ensin muuttaa omaa käytöstään hyvään, toinen alkaa huomaamattaan matkia toista. Niin hyvässä kuin pahassakin.
Hyvät sanat hyväilevät, ja ihminen tarvitsee hyväilyä pysyäkseen hyvänä. Aikuinenkin tarvitsee sylihoitoa.
Pitää myös muistaa, että suhdevauva varttuu koko ajan vanhemmaksi, mutta elatusvelvollisuus ei silti pääty. Tai sitten päättyy koko suhde.
Arjen keskellä suhdevauvan huomioiminen on haastavaa, muttei mahdotonta. Selittää voi aina:
Pitäisi, muttei ehdi tai jaksa. Eihän sitä aina jaksakkaan, mutta pienetkin asiat, tai itseasiassa juuri ne, nousevat silloin suureen arvoon:
Jos toista väsyttää, ei syyllistetä
Ei kilpailla väsymyksestä, kotitöistä tai lastenhoidosta
Puhutaan ja sanoitetaan tunteet, ei ryöpsäytellä ja mökötetä
Annetaan toisen toteuttaa itseään ja harrastaa (tasapuolisesti tietenkin)
Kiitetään, kiitetään ja vielä kerran kiitetään tiskien hoitamisesta, renkaiden vaihtamisesta, roskienviemisestä. Pieni sana, suuri vaikutus.
Ei pidetä toista ja toisen tekemiä asioita itsestäänselvänä (esim.ei se ruoka itsestään valmistu, vaan joku tekee sen, muistaa kehua toisen ulkonäköä ohi mennessä)
Kliseistä ehkä, mutta ah, niin toimivaa kunhan se on molemminpuolista. Ja jos ensin muuttaa omaa käytöstään hyvään, toinen alkaa huomaamattaan matkia toista. Niin hyvässä kuin pahassakin.
Hyvät sanat hyväilevät, ja ihminen tarvitsee hyväilyä pysyäkseen hyvänä. Aikuinenkin tarvitsee sylihoitoa.
torstai 18. huhtikuuta 2013
Kiukku menneisyydestä
Välillä tunteilla ei ole päätä eikä häntää. Olen syytä tajuamatta äkäinen ja vittumainen, enkä luota. Olen pettynyt ihmisiin, pienimmistäkin asioista. Erityismies ärsyttää, vaikka ei hän oikeasti ole tehnyt mitään. Kosketus tuntuu ärsyttävältä, en jaksa kenenkään läheisyyttä. Seuraavalla hetkellä kaipaan päästä syliin kuin pikkuvauva. Kiukku, mistä sinä tulet?
Uskon täysin, että nämä vihan tunteet, joille en keksi mitään selitystä, ovat menneisyyden tuskaa ja tunnetta. Kaikki ne, mihin en saanut vastakaikua ja mikä nämä tunteet herätti ja painoi pinnan alle, ovat nyt vapautuneet melkein 30 vuotta kestäneestä kirouksesta. Nyt ne sinkoilevat ja säntäilevät ja etsivät tietään ulos minun sielustani. Se vie voimia, mutta minä kestän sen. Se on hyvään johtavaa kipua. Minua huolettaa, kestääkö Erityismies? Olen sanonut hänelle, että minulla on turva ja tila tuntea se kaikki nyt, koska hän on tehnyt minusta niin onnellisen. Hän on antanut minun olla minä ja antanut minulle haikailemaani henkistä tilaa, laakeutta, hiljaisuutta ja rauhaa. Minä voin ilman huolta loukkaantumisesta sanoa, että älä juuri tällä hetkellä yritä minun näkymätöntä rajaani, koska haluan olla rauhassa. Se on yksi arvokkain lahja parisuhteessa, tajuta toisen rajat ja kunnioittaa niitä. Ei suuttua tai loukkaantua, vaan kunnioittavasti vetäytyä silloin, kun toinen tarvitsee sitä.
Erityismies sanoi minulle, että olen mennyt valtavasti eteenpäin vuoden aikana. Minä osaan puhua, minä osaan kertoa. En kasvata enää kiukkukuplaa sisälleni, vaan kerron sen sanoin. Toki on vielä paljon tilanteita, missä tarvitsen hänen apuaan, sen puheen laukaisevan kysymyksen: "Mikä sinulla on, onko jokin vialla?"
Olen ylpeä itsestäni, että olen oppinut sanomaan. En jörötä, mökötä tai sulkeudu enää niin paljon. Viha katoaa sisältä paljon nopeammin, kun sen antaa tulla ulos sanojen muodossa. MUTTA.
Mikään ei ole mitään ilman ymmärrystä. Jos toinen ei ymmärrä, kuuntele tai hyökkää, viha painuu takaisin sisälle myllertämään. Se kimpoaa toisesta kuin seinästä takaisin ja olo on entistä pahempi. Kukaan ei ymmärrä minua, on kamala tunne. Ja hirveintä on kokea se tunne rakkailta ihmisiltä. Ymmärrys toista kohtaan on äärimmäisen tärkeää. Jos ymmärrys katoaa, pakkaa kunnioitus laukkunsa ja lähtee perässä.
Paljon on vielä edessä, paljon tehtävää. Olen päässyt monesta menneisyyden taakasta eroon, monesta huonosta tunteesta.
Ystäväni kertoi minulle energiahoidosta, jossa hän on käynyt. En itse ole kokeillut moista, mutta uteliaisuudesta voisin mennä. Erityismiehen hieroessa reisiäni, tunsin hirveää kipua. En voinut käsittää, miten reiteni ilman liikuntasuorituksia voivat niin pinkeästi. Muistin yllättäen ystäväni sanat:
"Kaikki viha menee reisiin."
Se voi olla totta tai olla olematta, mutta tiedän, että minulla on paljon asioita hampaankolossa. Kaikesta aion kuitenkin selvitä. Minä selvitän mieleni kasvimaasta kaikki vihankäppyrät ja katkeruuden rikkaruohot. Sitten onni saa taas kukoistaa täysillä.
Uskon täysin, että nämä vihan tunteet, joille en keksi mitään selitystä, ovat menneisyyden tuskaa ja tunnetta. Kaikki ne, mihin en saanut vastakaikua ja mikä nämä tunteet herätti ja painoi pinnan alle, ovat nyt vapautuneet melkein 30 vuotta kestäneestä kirouksesta. Nyt ne sinkoilevat ja säntäilevät ja etsivät tietään ulos minun sielustani. Se vie voimia, mutta minä kestän sen. Se on hyvään johtavaa kipua. Minua huolettaa, kestääkö Erityismies? Olen sanonut hänelle, että minulla on turva ja tila tuntea se kaikki nyt, koska hän on tehnyt minusta niin onnellisen. Hän on antanut minun olla minä ja antanut minulle haikailemaani henkistä tilaa, laakeutta, hiljaisuutta ja rauhaa. Minä voin ilman huolta loukkaantumisesta sanoa, että älä juuri tällä hetkellä yritä minun näkymätöntä rajaani, koska haluan olla rauhassa. Se on yksi arvokkain lahja parisuhteessa, tajuta toisen rajat ja kunnioittaa niitä. Ei suuttua tai loukkaantua, vaan kunnioittavasti vetäytyä silloin, kun toinen tarvitsee sitä.
Erityismies sanoi minulle, että olen mennyt valtavasti eteenpäin vuoden aikana. Minä osaan puhua, minä osaan kertoa. En kasvata enää kiukkukuplaa sisälleni, vaan kerron sen sanoin. Toki on vielä paljon tilanteita, missä tarvitsen hänen apuaan, sen puheen laukaisevan kysymyksen: "Mikä sinulla on, onko jokin vialla?"
Olen ylpeä itsestäni, että olen oppinut sanomaan. En jörötä, mökötä tai sulkeudu enää niin paljon. Viha katoaa sisältä paljon nopeammin, kun sen antaa tulla ulos sanojen muodossa. MUTTA.
Mikään ei ole mitään ilman ymmärrystä. Jos toinen ei ymmärrä, kuuntele tai hyökkää, viha painuu takaisin sisälle myllertämään. Se kimpoaa toisesta kuin seinästä takaisin ja olo on entistä pahempi. Kukaan ei ymmärrä minua, on kamala tunne. Ja hirveintä on kokea se tunne rakkailta ihmisiltä. Ymmärrys toista kohtaan on äärimmäisen tärkeää. Jos ymmärrys katoaa, pakkaa kunnioitus laukkunsa ja lähtee perässä.
Paljon on vielä edessä, paljon tehtävää. Olen päässyt monesta menneisyyden taakasta eroon, monesta huonosta tunteesta.
Ystäväni kertoi minulle energiahoidosta, jossa hän on käynyt. En itse ole kokeillut moista, mutta uteliaisuudesta voisin mennä. Erityismiehen hieroessa reisiäni, tunsin hirveää kipua. En voinut käsittää, miten reiteni ilman liikuntasuorituksia voivat niin pinkeästi. Muistin yllättäen ystäväni sanat:
"Kaikki viha menee reisiin."
Se voi olla totta tai olla olematta, mutta tiedän, että minulla on paljon asioita hampaankolossa. Kaikesta aion kuitenkin selvitä. Minä selvitän mieleni kasvimaasta kaikki vihankäppyrät ja katkeruuden rikkaruohot. Sitten onni saa taas kukoistaa täysillä.
tiistai 2. huhtikuuta 2013
Asenne onneen
Minä olen ollut pessimisti ja aina varautunut pahimpaan. Minua huvittaa hyvä sarkasmi ja nauran Eniten vituttaa kaikki-kirjoille. Kyllähän minä kokemuksesta tiedän, että paha voi sattua omalle kohdalle, moneen kertaan. Olen harrastanut voimia vievää ajattelua vuosia ja kantanut tätä raskasta olotilaa. Nyt rakennellessa itseäni uudelleen, olen alkanut miettiä toisin.
Erityismies on ollut lomalla ja se on ollut ihanaa. Toisinaan kuitenkin katsellessa toista melkein 24/7 voi tuntua vähemmän ihanalta. Erityismies nukkuu pitkään, kun minua ei taas huvittaisi. Minä taas hänen mielestään laitan lautaset kuivauskaappiin väärinpäin. Pienet asiat alkavat nostaa päätään, hiertävät ja aiheuttavat sanaharkkaa ja vinoilua puolin sun toisin. Katselin Erityismiestä yhtenä iltana ja minua alkoi ärsyttää. En tiedä miksi. Ei hän ollut tehnyt mitään väärää, minua vaan ärsytti. Siinä hetkessä aloin miettimään, miksi se ärsyyntyminen ja negatiivisuus käännetään siihen rakkaaseen? Ihmiset kuittaavat niin helpolla sen, että kun muualla pitää jaksaa olla ja käyttäytyä, niin voi sitten kotona purkaa. Millä oikeudella muiden ihmisten tai asioiden aiheuttama tyhmä olo pitäisi kipata toiselle? Tajusin, ettei se ole ansaittua. Ei toisen niskaan pidä kaatamalla kaataa kiukkua. Jos on harmistunut, sen voi sanoa. Ja niin minä sanoinkin: "Minua vaan väsyttää ja ottaa päähän, mutta ei tämä ole sinun vikasi. Se menee kyllä ohi." Ja niin se meni, omalla painollaan, aiheuttamatta pientäkään kitkaa välillemme. Toinen voi tarjota syliä tai kainaloa ja kiukku katoaa.
Minä halusin nähdä ne hyvät puolet: tuossa on minun rakkaani. Ihana, komea mies, joka on auttanut minua pääsemään jaloilleen. Mies, joka on ottanut minun perheeni omakseen ja kannustaa minua unelmieni toteuttamiseen. Näillä ajatuksilla arjestakin voi tehdä ihanaa, eikä vain suorittaa ja selvitä päivistä.
Olen opetellut ajattelemaan haaveetkin ihaniksi, kaukaisiksi, utuisiksi mielikuviksi, jotka jonakin päivänä tulevat todeksi. En ajattele asioista enää niin, että miksi ne eivät tapahdu, niihin on ikuisuus, en jaksa odottaa...vaan ajattelen, että odottaminen tekee ne juuri niin arvokkaiksi. En tarvitse kaikkea heti. Elän tätä elämää ja unelmat tulevat todeksi yksi kerrallaan.Kouluunpyrkimisestäkin olen tehnyt mukavan, en stressaavan, asian. Kuinka mahtavaa on päästä oppimaan uutta ja lukea pääsykokeisiin. Vaikka en pääsisikään (se olisi toki pettymys), niin olen taas yhden kokemuksen rikkaampi. Ajattelen, että minulla on kuitenkin mahdollisuus ja minä olen yhtä hyvä ja osaava kuin moni muukin. Nyt, näiden uusien näkökantojen ansiosta on huomattavasti kevyempi olla, ei tarvitse kiirehtiä. Minä voin odotellessa tehdä asioita, jotka ovat mahdollisia juuri nyt.
Tärkein oivallus on tapahtunut elämää tässä ja nyt. Minun ei tarvitse raivolla suorittaa kaikkea ja kokea itseni paremmaksi ihmiseksi vasta kun kaikki on valmista.Olen arvokas ja hyvä ilman, että minä olen tehnyt jotain. Voin pysähtyä lasten maailmaan. Jos he tarvitsevat äitiä, vaikka kertoakseen tai kysyäkseen jotain, minä olen opetellut pysähtymään ja kuuntelemaan molemmilla korvilla. Se on niin pieni hetki elämästä ja jos minä haluan antaa heille arvokkainta mahdollista, se on minun aikaani. En minäkään muista äitiäni huippukokkina tai siivoojana, vaan muistan hänen äänenpainonsa ja ilmeensä kun hän kertoi minulle tarinoita. Kun me istuimme vaan ja olimme.
Tulee paniikkihetkiä, tietenkin. Tulee tuskastumisia ja tunne siitä, että olen jotenkin huonompi kuin muut. Silloin hidastan, pysähdyn ja ajattelen todenteolla. Kuulostelen omia tunteitani. En estele, vaan annan niiden tulla ja yritän löytää niille oikean osoitteen. Terapian johdosta mieleeni tulvii jatkuvasti tukahdutettuja muistoja, jotka pyrkivät pintaan hetkessä. Silloin pitää muistaa, että kroppa kokee sen vihan/surun/pelon/pettymyksen nyt, koska on turvallista. Minun pitää sanoittaa se tunne ja näin menneisyyden haamut haalenevat. Ne haluavat ymmärrystä, ennen kuin katoavat päivänvaloon.
Asioiden hyvien puolien toistelu on tuonut aurinkoa sisälleni. Miksi keskittyä pohtimaan huonoa, kun voi miettiä hyviä ja kauniita puolia asioista, vahvistaa niitä? Hoen paniikin yllättäessä itselleni mielessäni, kuinka hyvä ja ihana tyttö olen. Kuinka minulla on kaunis tukka ja ajatteleva sydän. Kuinka minä en kaikkia vastoinkäymisiä kokenut vain siksi, että katkeroituisin ja käpertyisin sisäänpäin. Haluan auttaa muita ja antaa hyvää eteenpäin. Mutta ensin, minun on opittava rakastamaan itseäni täysillä, rakastaa ehjäksi se pieni surullinen tyttö minun sisälläni.
ps. Entinen minäni olisi kommentoinut tämän tekstin luettuaan, että:
"Vittu mitä paskaa, noinko helppoa se muka on! " ja jäänyt märehtimään huonoja asioita.
Niin helppoa se on, entinen Vella. Hyvän alun avaimet ovat lopulta omissa kätösissä.
Se vaiva on vaan nähtävä, että ne pitää itse etsiä.
Erityismies on ollut lomalla ja se on ollut ihanaa. Toisinaan kuitenkin katsellessa toista melkein 24/7 voi tuntua vähemmän ihanalta. Erityismies nukkuu pitkään, kun minua ei taas huvittaisi. Minä taas hänen mielestään laitan lautaset kuivauskaappiin väärinpäin. Pienet asiat alkavat nostaa päätään, hiertävät ja aiheuttavat sanaharkkaa ja vinoilua puolin sun toisin. Katselin Erityismiestä yhtenä iltana ja minua alkoi ärsyttää. En tiedä miksi. Ei hän ollut tehnyt mitään väärää, minua vaan ärsytti. Siinä hetkessä aloin miettimään, miksi se ärsyyntyminen ja negatiivisuus käännetään siihen rakkaaseen? Ihmiset kuittaavat niin helpolla sen, että kun muualla pitää jaksaa olla ja käyttäytyä, niin voi sitten kotona purkaa. Millä oikeudella muiden ihmisten tai asioiden aiheuttama tyhmä olo pitäisi kipata toiselle? Tajusin, ettei se ole ansaittua. Ei toisen niskaan pidä kaatamalla kaataa kiukkua. Jos on harmistunut, sen voi sanoa. Ja niin minä sanoinkin: "Minua vaan väsyttää ja ottaa päähän, mutta ei tämä ole sinun vikasi. Se menee kyllä ohi." Ja niin se meni, omalla painollaan, aiheuttamatta pientäkään kitkaa välillemme. Toinen voi tarjota syliä tai kainaloa ja kiukku katoaa.
Minä halusin nähdä ne hyvät puolet: tuossa on minun rakkaani. Ihana, komea mies, joka on auttanut minua pääsemään jaloilleen. Mies, joka on ottanut minun perheeni omakseen ja kannustaa minua unelmieni toteuttamiseen. Näillä ajatuksilla arjestakin voi tehdä ihanaa, eikä vain suorittaa ja selvitä päivistä.
Olen opetellut ajattelemaan haaveetkin ihaniksi, kaukaisiksi, utuisiksi mielikuviksi, jotka jonakin päivänä tulevat todeksi. En ajattele asioista enää niin, että miksi ne eivät tapahdu, niihin on ikuisuus, en jaksa odottaa...vaan ajattelen, että odottaminen tekee ne juuri niin arvokkaiksi. En tarvitse kaikkea heti. Elän tätä elämää ja unelmat tulevat todeksi yksi kerrallaan.Kouluunpyrkimisestäkin olen tehnyt mukavan, en stressaavan, asian. Kuinka mahtavaa on päästä oppimaan uutta ja lukea pääsykokeisiin. Vaikka en pääsisikään (se olisi toki pettymys), niin olen taas yhden kokemuksen rikkaampi. Ajattelen, että minulla on kuitenkin mahdollisuus ja minä olen yhtä hyvä ja osaava kuin moni muukin. Nyt, näiden uusien näkökantojen ansiosta on huomattavasti kevyempi olla, ei tarvitse kiirehtiä. Minä voin odotellessa tehdä asioita, jotka ovat mahdollisia juuri nyt.
Tärkein oivallus on tapahtunut elämää tässä ja nyt. Minun ei tarvitse raivolla suorittaa kaikkea ja kokea itseni paremmaksi ihmiseksi vasta kun kaikki on valmista.Olen arvokas ja hyvä ilman, että minä olen tehnyt jotain. Voin pysähtyä lasten maailmaan. Jos he tarvitsevat äitiä, vaikka kertoakseen tai kysyäkseen jotain, minä olen opetellut pysähtymään ja kuuntelemaan molemmilla korvilla. Se on niin pieni hetki elämästä ja jos minä haluan antaa heille arvokkainta mahdollista, se on minun aikaani. En minäkään muista äitiäni huippukokkina tai siivoojana, vaan muistan hänen äänenpainonsa ja ilmeensä kun hän kertoi minulle tarinoita. Kun me istuimme vaan ja olimme.
Tulee paniikkihetkiä, tietenkin. Tulee tuskastumisia ja tunne siitä, että olen jotenkin huonompi kuin muut. Silloin hidastan, pysähdyn ja ajattelen todenteolla. Kuulostelen omia tunteitani. En estele, vaan annan niiden tulla ja yritän löytää niille oikean osoitteen. Terapian johdosta mieleeni tulvii jatkuvasti tukahdutettuja muistoja, jotka pyrkivät pintaan hetkessä. Silloin pitää muistaa, että kroppa kokee sen vihan/surun/pelon/pettymyksen nyt, koska on turvallista. Minun pitää sanoittaa se tunne ja näin menneisyyden haamut haalenevat. Ne haluavat ymmärrystä, ennen kuin katoavat päivänvaloon.
Asioiden hyvien puolien toistelu on tuonut aurinkoa sisälleni. Miksi keskittyä pohtimaan huonoa, kun voi miettiä hyviä ja kauniita puolia asioista, vahvistaa niitä? Hoen paniikin yllättäessä itselleni mielessäni, kuinka hyvä ja ihana tyttö olen. Kuinka minulla on kaunis tukka ja ajatteleva sydän. Kuinka minä en kaikkia vastoinkäymisiä kokenut vain siksi, että katkeroituisin ja käpertyisin sisäänpäin. Haluan auttaa muita ja antaa hyvää eteenpäin. Mutta ensin, minun on opittava rakastamaan itseäni täysillä, rakastaa ehjäksi se pieni surullinen tyttö minun sisälläni.
ps. Entinen minäni olisi kommentoinut tämän tekstin luettuaan, että:
"Vittu mitä paskaa, noinko helppoa se muka on! " ja jäänyt märehtimään huonoja asioita.
Niin helppoa se on, entinen Vella. Hyvän alun avaimet ovat lopulta omissa kätösissä.
Se vaiva on vaan nähtävä, että ne pitää itse etsiä.
keskiviikko 27. maaliskuuta 2013
TT: Riippuvuuden tuottama tuska
Meidän taistelumme päätyi tappioon, taas kerran. Turhauttavaan ja karvaaseen tappioon vieroitusoireiden voimakkaille joukoille. Meidät vangittiin taas ja minä mietin pääni puhki, miten tästä vankilasta pääsisi karkaamaan.
Jos joku tulisi minulle nyt väittämään, että vieroitusoireet nyt vaan ovat ja niistä pääsee helposti yli, saattaisin tintata kuonoon. Minä kiukkusin ja itkin kuin pikkulapsi vieroitusoireissani Erityismiehen silittäessä hiuksiani. Minä olin kuin pahainen addikti. Vieroitusoireet ovat järkyttäviä. Ne ovat todellista ja tuottavat ainakin minun aivoissani kipua. Johtuuko se sitten jo sikiöaikaisesta altistumisesta nikotiinille, en tiedä. Ehkä minun aivoissani on urautuneempi polku tälle inhottavalle, koukuttavalle aineelle nimeltä nikotiini.
Tällä kertaa tämä ottaa aikansa. En minä silti luovuta. Nukuin Allen Carrin kirja vieressäni. Kai se kertoo siitä, miten paljon haluan oikeasti lopettaa.
Jos joku tulisi minulle nyt väittämään, että vieroitusoireet nyt vaan ovat ja niistä pääsee helposti yli, saattaisin tintata kuonoon. Minä kiukkusin ja itkin kuin pikkulapsi vieroitusoireissani Erityismiehen silittäessä hiuksiani. Minä olin kuin pahainen addikti. Vieroitusoireet ovat järkyttäviä. Ne ovat todellista ja tuottavat ainakin minun aivoissani kipua. Johtuuko se sitten jo sikiöaikaisesta altistumisesta nikotiinille, en tiedä. Ehkä minun aivoissani on urautuneempi polku tälle inhottavalle, koukuttavalle aineelle nimeltä nikotiini.
Tällä kertaa tämä ottaa aikansa. En minä silti luovuta. Nukuin Allen Carrin kirja vieressäni. Kai se kertoo siitä, miten paljon haluan oikeasti lopettaa.
maanantai 25. maaliskuuta 2013
TT: Taistellaan yhdessä
"Lupaatko, ettet nuku koko päivää?", kysyin Erityismieheltä.
"En nuku, jos lupaat, ettet kiukuttele tupakasta koko päivää.", hän vastasi.
Tänään se on virallisesti alkanut; meidän yhteinen tupakkataistomme. Minä olen aamu- ja päivätupakoitsija eli "tarvitsen" silloin eniten nikotiinia, Erityismies taas iltapolttaja. Ehkä se on hyvä niin, koska on helpompi tukea toista kun itsellä ei juuri sillä hetkellä pää pullistele riippuvuustuskista.
On tämä niin paljon helpompaa tehdä yhdessä.
"En nuku, jos lupaat, ettet kiukuttele tupakasta koko päivää.", hän vastasi.
Tänään se on virallisesti alkanut; meidän yhteinen tupakkataistomme. Minä olen aamu- ja päivätupakoitsija eli "tarvitsen" silloin eniten nikotiinia, Erityismies taas iltapolttaja. Ehkä se on hyvä niin, koska on helpompi tukea toista kun itsellä ei juuri sillä hetkellä pää pullistele riippuvuustuskista.
On tämä niin paljon helpompaa tehdä yhdessä.
perjantai 22. maaliskuuta 2013
Kärsivällisyys
Olen lapsesta asti ollut tunteiden vietävissä. Minä olen ollut aina se helposti hermostuva ja kärsimätön ihminen. Minun on vaikea odottaa. Koko elämän minulle on eri ihmisten toimesta toistettu lauseita: "Pitää olla kärsivällinen." ja "Kaikki ei tapahdu hetkessä." Se on ollut todella ärsyttävää ja turhauttavaa. Nyt olen kuitenkin päättänyt kehittää tätä puolta itsestäni, jotta minun olisi helpompi olla. Haluamista en pidä mitenkään pahana asiana, mutta haluan oppia ymmärtämään odottamisen tärkeyttä ja selviytymään pettymyksistä nopeammin. Haluan kasvaa, että voin kasvattaa omia lapsia paremmin. Voimme me kasvaa yhdessäkin.
Olen kokenut viha-rakkaussuhteen käsitöihin. Rakastan vaatteita ja olen innokas oppimaan. Käsityö-into kuoli minulla kuitenkin kärsimättömyyteen ja uskoon, että matemaattisesti lahjaton ei voi saada mitään aikaiseksi. Minä kipuilin, koska sisälläni oli ja on edelleen ideoita ja kokeilunhalua, mikä ei päässyt käsien kautta esiin. En sitten moneen vuoteen tehnyt mitään, koska elin siinä uskossa, että minä en ole kiinnostunut käsitöistä, koska en osaa.
Nyt muutamana vuonna olen elvyttänyt neulomis-intoa töillä, mitkä eivät voi mennä pieleen. Tällä hetkellä neulon paitaa. Olen purkanut sitä jo useasti ja työnjälki on aika surullista, mutta minä olen päättänyt, etten luovuta. Minun on saatava jotain aikaiseksi alusta loppuun. Se on minun kärsivällisyyskokeeni: tällä kertaa minä en luovuta kesken. Katson tämän loppuun virheineni kaikkineen.
Kärsivällisyys on jatkuvuutta. Haluan kehittää jatkuvuuden ja pitkäjänteisyyden taitoa. Minä voin neuloa vaikka rivin päivässä, sillä pääasia on, että teen sitä säännöllisesti. Samaa voisi kokeilla palapelin tekemisessä tai liikunnassa; edes muutama pala tai puolen tunnin kävelylenkki päivässä.
Tärkeintä on, että ei luovuta, vaikka kuinka tuntuisi kurjalta. Ihmiselle on hyväksi astua pois omalta mukavuusalueeltaan ja oppia uutta. Lopputulos palkitsee; tunne siitä, että minä en luovuta, vaikka tuntuisi vaikealta tai tylsältä välillä.
Erityismies on yksi kärsivällisimmistä ihmisistä, jonka tunnen. Ihailen häntä ja hän saa minut ottamaan mallia esimerkillisestä piirteestään. Hän sietää pettymyksiä ja opettaa minuakin sietämään. Hän saa minut pois pettymyksen aiheuttamasta kaaoksesta rauhallisesti selittäen. Hän takoo järkeä päähäni silloin, kun en itse osaa. Olen häneen tutustuessani ymmärtänyt esimerkin tärkeyden myös aikuisille. Toista ei voi muuttaa, mutta itseään voi. Ja mikä on parempi kuin oma hyvä esimerkki.
Vanhoja kirjoituksiani lukiessa huokaisin onnellisena, miten paljon on tultu eteenpäin. Se on lohdullista ja antaa voimaa. On ilo huomata, ettei yksikään myrsky kestä ikuisesti.
Olen kokenut viha-rakkaussuhteen käsitöihin. Rakastan vaatteita ja olen innokas oppimaan. Käsityö-into kuoli minulla kuitenkin kärsimättömyyteen ja uskoon, että matemaattisesti lahjaton ei voi saada mitään aikaiseksi. Minä kipuilin, koska sisälläni oli ja on edelleen ideoita ja kokeilunhalua, mikä ei päässyt käsien kautta esiin. En sitten moneen vuoteen tehnyt mitään, koska elin siinä uskossa, että minä en ole kiinnostunut käsitöistä, koska en osaa.
Nyt muutamana vuonna olen elvyttänyt neulomis-intoa töillä, mitkä eivät voi mennä pieleen. Tällä hetkellä neulon paitaa. Olen purkanut sitä jo useasti ja työnjälki on aika surullista, mutta minä olen päättänyt, etten luovuta. Minun on saatava jotain aikaiseksi alusta loppuun. Se on minun kärsivällisyyskokeeni: tällä kertaa minä en luovuta kesken. Katson tämän loppuun virheineni kaikkineen.
Kärsivällisyys on jatkuvuutta. Haluan kehittää jatkuvuuden ja pitkäjänteisyyden taitoa. Minä voin neuloa vaikka rivin päivässä, sillä pääasia on, että teen sitä säännöllisesti. Samaa voisi kokeilla palapelin tekemisessä tai liikunnassa; edes muutama pala tai puolen tunnin kävelylenkki päivässä.
Tärkeintä on, että ei luovuta, vaikka kuinka tuntuisi kurjalta. Ihmiselle on hyväksi astua pois omalta mukavuusalueeltaan ja oppia uutta. Lopputulos palkitsee; tunne siitä, että minä en luovuta, vaikka tuntuisi vaikealta tai tylsältä välillä.
Erityismies on yksi kärsivällisimmistä ihmisistä, jonka tunnen. Ihailen häntä ja hän saa minut ottamaan mallia esimerkillisestä piirteestään. Hän sietää pettymyksiä ja opettaa minuakin sietämään. Hän saa minut pois pettymyksen aiheuttamasta kaaoksesta rauhallisesti selittäen. Hän takoo järkeä päähäni silloin, kun en itse osaa. Olen häneen tutustuessani ymmärtänyt esimerkin tärkeyden myös aikuisille. Toista ei voi muuttaa, mutta itseään voi. Ja mikä on parempi kuin oma hyvä esimerkki.
Vanhoja kirjoituksiani lukiessa huokaisin onnellisena, miten paljon on tultu eteenpäin. Se on lohdullista ja antaa voimaa. On ilo huomata, ettei yksikään myrsky kestä ikuisesti.
keskiviikko 20. maaliskuuta 2013
Eteenpäin
Minusta tuntuu hyvältä. Tuntuu, että jotain on tapahtunut, jotain on saatu aikaiseksi. Uskon puhumisen voimaan. Sanoin ryhmäterapiassakin, että en usko, että ihminen voi päästä itseensä ja onneensa käsiksi, ennen kuin päästää kaiken pahan pois sisältään. Koen puhumisella olevan parantava vaikutus: kun kertoo kipeitä asioita ääneen, ne menettävät voimaansa. Ne eivät silloin singahtele sielun seinämissä aiheuttaen tuhoa ihmisen sisällä.
"Puhuminen ei auta.", puolustelee moni tuskallisten tapahtumien kanssa painiva. Minä tiedän se. Niin moni asia pitää olla kohdallaan, että se auttaisi. Pitää olla motivaatiota, halu luopua huonoista tunteista ja paljon rohkeutta päästää ne kipeydet sisältään.Lisäksi pitää olla ammatti-ihminen, jonka kanssa synkkaa heti, tarpeeksi usein näitä tunneromun tyhjennystapaamisia ja ennen kaikkea usko itseensä. Minä pystyn eheytymään/parantumaan. Minä pystyn, koska minä teen töitä sen eteen, enkä jaksa tai halua enää kantaa menneisyyttä sisälläni.
Minä olen kuin ränsistynyt talo: ensikuulemalta ja -näkemältä aika toivoton tapaus. Ulkoiset rakenteet vastaavat normaalia taloa kyllä, mutta kun pääsee sisälle, niin aika moni asia tarvitsee remonttia. Olen aloittanut jo siivoamalla sisustaa sirpaleista ja turhasta romusta. Nyt tuntuu, että voin alkaa korjaustoimenpiteisiin. Vuosiahan nämä taloremontit vievät, mutta uskon, että tästä saadaan vielä asumiskelpoinen yksilö, jonne saadaan paljon rakkautta sisään.
Olen päässyt eteenpäin masennuksen taltuttamisessa: lääkitys on toiminut hyvän aikaa ja olen pidempiä jaksoja kerrallaan normaali jaksavainen ihminen. En väsy niin herkästi.
Olen päässyt eteenpäin erossa. Keskustellut pitkiä pätkiä Entisen kanssa ja saanut sanotuksia asioita, joita en suhteessa saanut. Pitkä on tie tasapainoon, mutta olemme päässeet alkuun ja pystymme kuuntelemaan toisiamme riitelemättä.
Olen päässyt eteenpäin suhteessa Erityismieheen. Minä luotan häneen ja hänen pysymiseen elämässäni. Uskon vihdoin, että hän haluaa oikeasti olla juuri minun kanssani, koska minä olen minä. Ihana, hauska ja välillä kauniskin.
On monta ihanaa syytä olla tyytyväinen ja onnellinen. Ja erityisesti ylpeä itsestään!
"Puhuminen ei auta.", puolustelee moni tuskallisten tapahtumien kanssa painiva. Minä tiedän se. Niin moni asia pitää olla kohdallaan, että se auttaisi. Pitää olla motivaatiota, halu luopua huonoista tunteista ja paljon rohkeutta päästää ne kipeydet sisältään.Lisäksi pitää olla ammatti-ihminen, jonka kanssa synkkaa heti, tarpeeksi usein näitä tunneromun tyhjennystapaamisia ja ennen kaikkea usko itseensä. Minä pystyn eheytymään/parantumaan. Minä pystyn, koska minä teen töitä sen eteen, enkä jaksa tai halua enää kantaa menneisyyttä sisälläni.
Minä olen kuin ränsistynyt talo: ensikuulemalta ja -näkemältä aika toivoton tapaus. Ulkoiset rakenteet vastaavat normaalia taloa kyllä, mutta kun pääsee sisälle, niin aika moni asia tarvitsee remonttia. Olen aloittanut jo siivoamalla sisustaa sirpaleista ja turhasta romusta. Nyt tuntuu, että voin alkaa korjaustoimenpiteisiin. Vuosiahan nämä taloremontit vievät, mutta uskon, että tästä saadaan vielä asumiskelpoinen yksilö, jonne saadaan paljon rakkautta sisään.
Olen päässyt eteenpäin masennuksen taltuttamisessa: lääkitys on toiminut hyvän aikaa ja olen pidempiä jaksoja kerrallaan normaali jaksavainen ihminen. En väsy niin herkästi.
Olen päässyt eteenpäin erossa. Keskustellut pitkiä pätkiä Entisen kanssa ja saanut sanotuksia asioita, joita en suhteessa saanut. Pitkä on tie tasapainoon, mutta olemme päässeet alkuun ja pystymme kuuntelemaan toisiamme riitelemättä.
Olen päässyt eteenpäin suhteessa Erityismieheen. Minä luotan häneen ja hänen pysymiseen elämässäni. Uskon vihdoin, että hän haluaa oikeasti olla juuri minun kanssani, koska minä olen minä. Ihana, hauska ja välillä kauniskin.
On monta ihanaa syytä olla tyytyväinen ja onnellinen. Ja erityisesti ylpeä itsestään!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)