“Read to escape reality . . . Write to embrace it.”
-Stephanie Connolly
Minun tieni kirjojen ja kirjoittamisen parissa alkoi, kun opin lukemaan. Luin ensimmäisen pulpettikirjan, jonka saimme koulussa, nopeasti loppuun. Löysin kirjat, löysin kirjaston, löysin pakopaikan, löysin toisen maailman. Silloin kun keskityin kirjaan, elin ihan toistaa elämää kuin se onneton, ylirasittunut pikkutyttö. Kirjat pitivät yllä toivoa ja saivat minut uskomaan, että minun kuuluisi ansaita parempaa: minun kuuluisi saada onnellinen loppu.
"Read – and be curious. And if somebody says to you: 'Things are this way. You can't change it' - don't believe a word.”
-Cornelia Funke
“Tears are words that need to be written.”
-Paulo Coelho
Kirjojen jälkeen ryhdyin kirjoittamaan. Kirjoitin päiväkirjaa monta kertaa päivässä. Kotona sai kertoa vaan kivoja asioita tai onnistumisia. Äidille pystyi kertomaan negatiivisia tunteita, mutta aloin välttää sitä, koska hän oli muutenkin niin onneton. Meinasin hajota, mutta löysin kanavan: tunteiden purkamisen kirjoitetuiksi sanoiksi.
“The role of a writer is not to say what we can all say, but what we are unable to say.”
-Anais Nin
“Everything in life is a story just waiting to be written.”
-M.G. Marsh
Ja niin minä jatkoin, vuodesta toiseen. Kirjoitin runoja, tarinoita ja päiväkirjaa. Kirjoitin, koska jokin sisälläni ajoi kirjoittamaan.
"Perhaps if I make myself write I shall find out what is wrong with me.”
-Dodie Smith
Kirjoittaminen on minulle ajatusten selvittämistä, mielipiteiden selkeyttämistä ja eräänlaista keskustelua. Mielessä on aina jotain, mistä haluan kirjoittaa. Keskusteltaessa olen hidas kertomaan ajatuksiani selkeästi, mutta kirjoittaessa kukaan ei keskeytä ja voin tuoda itseäni paremmin julki .
“Writing is a way of talking without being interrupted.”
-Jules Renard
"If you write to impress it will always be bad, but if you write to express it will be good” -Thornton Wilder
En voi olla ilman kirjoittamista. Minussa on kirjoituspakko. Kirjoittamisen jälkeen on parempi olla, helpottunut useimmiten.
“It's hell writing and it's hell not writing. The only tolerable state is having just written.”
-Robert Hass
“There is no greater agony than bearing an untold story inside you.”
-Maya Angelou
“Writing is the only thing that when I do it, I don't feel I should be doing something else.”
-Gloria Steinem
Kun aloin kirjoittamaan julkista päiväkirjaa, päätin lakata suodattamasta ja tuoda asiat sellaisina kuin ne ovat: aitoina. En ole ollut täydellinen, enkä tule olemaan. Tärkeintä on kuitenkin kasvaa kokemuksista ja kääntää ne positiivisiksi tai opettaviksi. Koen äärimmäisen tärkeäksi kirjoittaa sellaisista asioista, joita jotkut eivät pysty tai halua sanoa ääneen. Se, että lukee jonkun toisen kirjoittamana asioita, joita on kokenut, voi olla äänetöntä vertaistukea parhaimmillaan. Minä kirjoitan kaikille ja toisaalta en kenellekkään.
“I write
Not
For the sake of glory
Not
For the sake of fame
Not
For the sake of success
But for the sake of my soul”
-Beth Nimmo
lauantai 31. elokuuta 2013
Opiskelutahti
Minä tiesin jo ennen kouluun menoa, että pyrin nopeuttamaan tutkinnon saamista valmiiksi. En edes haluaisi oleilla koulussa niin kauaa kuin voisi, vaikka opiskelutahti olisi paljon inhimillisempi sillä tavoin. Syyt siihen, miksi haluan valmistua aiemmin ovat:
-Olen ollut työelämässä ennenkin ja tiedän, että se on kokopäiväistä. Minulle on helpompi totuttautua työelämämäiseen rytmiin jo alusta asti
-En ole enää nuori ja huoleton ja olen motivoitunut itse opiskeluun
-Talous pakottaa toimimaan
Moni ihmettelee ja on huolissaan, etten polta itseäni loppuun. He eivät ehkä osaa ajatella, että vietin vuoden etsien itseäni omaan tahtiin ja nyt olen valmis käärimään hihat ylös. Olen ehtinyt varautua ja ajatella. Olen valmis käyttämään opiskeluihin aikaani joka päivä. Kesäloma-aikakin on pidempi, joten silloin kerkeän ottaa kevyemmin ja kenties suorittamaan harjoittelun, johon ei koko kesää kulu.
Olen itse innoissani ja pohjattoman kiitollinen opiskelupaikastani. Olen löytänyt itsestäni hikipingon, jota ei ole ennen ollut olemassa. Luulen, että nyt kun muu elämäni alkaa olla kunnossa, pystyn keskittymään kouluun, enkä koe koulua rasitteena, vaan lahjana. Joka päivä ajattelen, miten siunattu olen, että saan opiskella ilmaiseksi.
Vaikka syksyn kiire ehkä hiukan pelottaa, elän tällä hetkellä unelmaani. Jokainen päivä tuntuu uudelta seikkailulta.
-Olen ollut työelämässä ennenkin ja tiedän, että se on kokopäiväistä. Minulle on helpompi totuttautua työelämämäiseen rytmiin jo alusta asti
-En ole enää nuori ja huoleton ja olen motivoitunut itse opiskeluun
-Talous pakottaa toimimaan
Moni ihmettelee ja on huolissaan, etten polta itseäni loppuun. He eivät ehkä osaa ajatella, että vietin vuoden etsien itseäni omaan tahtiin ja nyt olen valmis käärimään hihat ylös. Olen ehtinyt varautua ja ajatella. Olen valmis käyttämään opiskeluihin aikaani joka päivä. Kesäloma-aikakin on pidempi, joten silloin kerkeän ottaa kevyemmin ja kenties suorittamaan harjoittelun, johon ei koko kesää kulu.
Olen itse innoissani ja pohjattoman kiitollinen opiskelupaikastani. Olen löytänyt itsestäni hikipingon, jota ei ole ennen ollut olemassa. Luulen, että nyt kun muu elämäni alkaa olla kunnossa, pystyn keskittymään kouluun, enkä koe koulua rasitteena, vaan lahjana. Joka päivä ajattelen, miten siunattu olen, että saan opiskella ilmaiseksi.
Vaikka syksyn kiire ehkä hiukan pelottaa, elän tällä hetkellä unelmaani. Jokainen päivä tuntuu uudelta seikkailulta.
keskiviikko 28. elokuuta 2013
Pari sanaa sieltä täältä
Perehdytysviikko on vienyt kaikki mehut, mitä ihmisestä voi vaan tikistää. On tullut infoa ja tänään päästiin tekemisenkin makuun. Oli mahtavaa ja ihanaa, tunsin olevani juuri siellä missä pitääkin. Jää ihmisten välillä alkaa murtua ja kaikki odottavat ilolla tulevaa. Opiskelu on vaan juuri se minun juttuni nyt! Olen kuin painoja penkistä puhisteleva nostaja, joka anoo lisää painoa, koska tietää pystyvänsä nostamaan mitä vain.
Olen välillä aikamoinen Täti Tomera, kun haluan, että asiat tapahtuvat. Olen viskellyt omaa ohjaajaani jo posteilla ja sopinut tapaamisen, mitä hän oli kaavaillut vasta lokakuulle. Mutta kun Vella haluaa takoa vielä, kun rauta on kuumaa, ja intoa piisaa.
Aloitin extempore myös vanhan harrastukseni uudestaan. Meinasin sielläkin pillahtaa itkuun pelkästä onnesta, siitä tunteesta, että minun elämäni on niin ihanaa juuri nyt. Onneksi synkkinäkin hetkinä uskalsin toivoa, ja se toivo kannatteli minut näihin onnistumisen hetkiin saakka.
Haluan kirjoittaa kirjoittamisesta, elämäni rakkaudesta. Idea on valmiina, mutta tarvitsen sopivan hetken avata asiaa itselleni. Haluan luoda kokonaisen tekstin tuosta keinosta, joka on kipeinä aikoina pitänyt minut elossa. Ilman kirjoja ja kirjallisuutta en olisi tässä. Ilman kirjoitustaitoa en opiskelisi nyt unelmieni tutkintoa. Kirjoittaminen on osa minua; niin suuri osa, etten voi kirjoittaa paljastamatta osittain sieluani. Mutta en minä sitä pelkää, sillä myöntämällä oman haavoittuvaisuuteni tekstin muodossa, olen kasvanut vahvemmaksi kuin koskaan ennen.
Viikon kiiretasosta kertoo hyvin Erityismiehen aamuinen lausahdus: "Oli ilo nukkua kanssasi, nähdään taas illalla."
Olen välillä aikamoinen Täti Tomera, kun haluan, että asiat tapahtuvat. Olen viskellyt omaa ohjaajaani jo posteilla ja sopinut tapaamisen, mitä hän oli kaavaillut vasta lokakuulle. Mutta kun Vella haluaa takoa vielä, kun rauta on kuumaa, ja intoa piisaa.
Aloitin extempore myös vanhan harrastukseni uudestaan. Meinasin sielläkin pillahtaa itkuun pelkästä onnesta, siitä tunteesta, että minun elämäni on niin ihanaa juuri nyt. Onneksi synkkinäkin hetkinä uskalsin toivoa, ja se toivo kannatteli minut näihin onnistumisen hetkiin saakka.
Haluan kirjoittaa kirjoittamisesta, elämäni rakkaudesta. Idea on valmiina, mutta tarvitsen sopivan hetken avata asiaa itselleni. Haluan luoda kokonaisen tekstin tuosta keinosta, joka on kipeinä aikoina pitänyt minut elossa. Ilman kirjoja ja kirjallisuutta en olisi tässä. Ilman kirjoitustaitoa en opiskelisi nyt unelmieni tutkintoa. Kirjoittaminen on osa minua; niin suuri osa, etten voi kirjoittaa paljastamatta osittain sieluani. Mutta en minä sitä pelkää, sillä myöntämällä oman haavoittuvaisuuteni tekstin muodossa, olen kasvanut vahvemmaksi kuin koskaan ennen.
Viikon kiiretasosta kertoo hyvin Erityismiehen aamuinen lausahdus: "Oli ilo nukkua kanssasi, nähdään taas illalla."
maanantai 26. elokuuta 2013
Koulussa
Haaveilin kevyestä aloituksesta, leppoisasta ja hitaasta menosta ja eväistä.
Saanen kysyä haaveiltani, mihin ne luulivat minun olevan menossa? Huvipuistoon? Piknikille?
Ensimmäinen koulupäivä oli pitkä ja informaatiota tulvi niin paljon, ettei päähän jäänyt hirveästi. Unohdin aamulla eväät kotiin, en aluksi löytänyt koulua ja koulun sisälläkin harhailin kuin pieni kaniini.Ekaluokkalaisuudessani ei ole siis tapahtunut mitään kehitystä pariinkymmeneen vuoteen, yhtä pihalla olin.
Kivaa kuitenkin oli, ja tunsin olevani juuri oikeassa paikassa; oikeassa koulussa ja oikealle alalle suuntaamassa.
Saanen kysyä haaveiltani, mihin ne luulivat minun olevan menossa? Huvipuistoon? Piknikille?
Ensimmäinen koulupäivä oli pitkä ja informaatiota tulvi niin paljon, ettei päähän jäänyt hirveästi. Unohdin aamulla eväät kotiin, en aluksi löytänyt koulua ja koulun sisälläkin harhailin kuin pieni kaniini.Ekaluokkalaisuudessani ei ole siis tapahtunut mitään kehitystä pariinkymmeneen vuoteen, yhtä pihalla olin.
Kivaa kuitenkin oli, ja tunsin olevani juuri oikeassa paikassa; oikeassa koulussa ja oikealle alalle suuntaamassa.
sunnuntai 25. elokuuta 2013
Heikko kohta: liikunta
Liikunta on ihanaa, kun siihen pääsee sisälle ja saa rytmin päälle. Urheilu hellii kehoa, palkitsee hyvällä ololla ja onnistumisilla. Kaikki lehdet sanovat niin, kaikki liikkuvat ihmiset sanovat niin. Minä tiedän sen, mutta missä ne salaisuudet sen hypetyksen taustalla? Olen toivonut miljoona kertaa lukevani sen tien sinne liikunnan ihmeelliseen maailmaan ja erityisesti keinon siellä pysymiseen. Minä löydän sinne usein, mutta aina se lopahdus tapahtuu. Taika katoaa ja löydän itseni taas liikkumattomana.
Sen verran olen tehnyt omaa tutkimustani, että paras pohja elinikäiselle liikkumiselle tehdään lapsena. Vaikka nykyaikana puhutaankin suoritusvapaasta lapsuudesta, ei muisteta, että välillä tylsältä tuntuva harrastus pohjaa koko elämän kestävälle liikunnalle. Sille jatkuvuudelle, jota aikuisena on enää kovin vaikeaa tavoittaa.Toki kaikelle on mahdollisuus, mutta tämän tavan opettelu voi vaatia niin kohtuuttoman paljon energiaa, että kaikki eivät siihen pysty.
Etsin edelleen tätä katkeamatonta liikunnan riemua. Sen verran olen löytänyt itsestäni, että tarvitsen tavoitteen mitä varten liikun. Urheilutapahtuma, kilpailu, kisailmapiiri, tavoite on se mitä minä tarvitsen pysyäkseni liikkeessä. Parasta minulle on, että toiminnalla on joku ohjaaja, joka saa minut uskomaan itseeni yhä uudestaan ja uudestaan, kannustamisen avulla. Tarvitsen jonkun, joka ei anna minun pudota epäonnistumisen kuoppaan luovuttamaan, vaan saa nousemaan ylös.
Etsivä Vella jatkaa johtolankojen tutkimista tässä tapauksessa.
Sen verran olen tehnyt omaa tutkimustani, että paras pohja elinikäiselle liikkumiselle tehdään lapsena. Vaikka nykyaikana puhutaankin suoritusvapaasta lapsuudesta, ei muisteta, että välillä tylsältä tuntuva harrastus pohjaa koko elämän kestävälle liikunnalle. Sille jatkuvuudelle, jota aikuisena on enää kovin vaikeaa tavoittaa.Toki kaikelle on mahdollisuus, mutta tämän tavan opettelu voi vaatia niin kohtuuttoman paljon energiaa, että kaikki eivät siihen pysty.
Etsin edelleen tätä katkeamatonta liikunnan riemua. Sen verran olen löytänyt itsestäni, että tarvitsen tavoitteen mitä varten liikun. Urheilutapahtuma, kilpailu, kisailmapiiri, tavoite on se mitä minä tarvitsen pysyäkseni liikkeessä. Parasta minulle on, että toiminnalla on joku ohjaaja, joka saa minut uskomaan itseeni yhä uudestaan ja uudestaan, kannustamisen avulla. Tarvitsen jonkun, joka ei anna minun pudota epäonnistumisen kuoppaan luovuttamaan, vaan saa nousemaan ylös.
Etsivä Vella jatkaa johtolankojen tutkimista tässä tapauksessa.
Heikko kohta: tupakointi
Hävettää kirjoittaa tästä paheesta. Häpeän häpeän häpeän. Häpeän hirveästi. Kirjoitan tähän koko oksettavan totuuden.
Viimeksi tupakointi alkoi uudestaan onnistuneen treeniputken jälkeen. Olimme menossa juhliin ja ajattelin, että jos tämän illan vain. No se ei mennyt tietenkään niin, vaan tässä sitä ollaan: syvällä koukussa. Kävin tupakalla ennen tätä kirjoitusta. Tupakka syö päivärutiinejani ja ohjailee. Se syö minua.
En ole onnekseni tavannut samanlaista riippuvaista kuin minä. Yhtä älytöntä ja paljon polttavaa tupakkanaista. Voisin polttaa jatkuvasti ja välillä teenkin niin. Menee rahaa ja terveyttä ja minä kärsin. Olisi niin helppoa lopettaa. Tuosta vain, päätä se. Päätöksiä ja yrityksiä on lukuisia. Itkettyjä itkuja ja taisteluita. Miksi tämä myrkky tehoaa minuun näin vahvasti? Oi miksi?
Minulle on ehdotettu harventamista ja satunnaista tupakointia. Sitä, että sallisin itselleni tämän nautinnon edes joskus. Kun muutkin tekevät niin, kun muutkin pystyvät. Mutta kun. Se ei ole nautinto, vaan se on helvetti, kun se pääsee valloilleen. Siksi se on lopetettava kokonaan; haudattava kuoppaan ja hypittävä päällä, ettei se koskaan enää kiusaisi minua.
Ei enempää sanottavaa. Huomenna se loppuu.
Viimeksi tupakointi alkoi uudestaan onnistuneen treeniputken jälkeen. Olimme menossa juhliin ja ajattelin, että jos tämän illan vain. No se ei mennyt tietenkään niin, vaan tässä sitä ollaan: syvällä koukussa. Kävin tupakalla ennen tätä kirjoitusta. Tupakka syö päivärutiinejani ja ohjailee. Se syö minua.
En ole onnekseni tavannut samanlaista riippuvaista kuin minä. Yhtä älytöntä ja paljon polttavaa tupakkanaista. Voisin polttaa jatkuvasti ja välillä teenkin niin. Menee rahaa ja terveyttä ja minä kärsin. Olisi niin helppoa lopettaa. Tuosta vain, päätä se. Päätöksiä ja yrityksiä on lukuisia. Itkettyjä itkuja ja taisteluita. Miksi tämä myrkky tehoaa minuun näin vahvasti? Oi miksi?
Minulle on ehdotettu harventamista ja satunnaista tupakointia. Sitä, että sallisin itselleni tämän nautinnon edes joskus. Kun muutkin tekevät niin, kun muutkin pystyvät. Mutta kun. Se ei ole nautinto, vaan se on helvetti, kun se pääsee valloilleen. Siksi se on lopetettava kokonaan; haudattava kuoppaan ja hypittävä päällä, ettei se koskaan enää kiusaisi minua.
Ei enempää sanottavaa. Huomenna se loppuu.
Heikko kohta: syöminen
Tämänhetkinen heikko kolmikkoni on oikeastaan tupakanpoltto, liikunta ja syöminen. Ne herättävät niin paljon ajatuksia, että ne pitää pilkkoa omiin osioihinsa ja kirjoittaa kaikista oma teksti. Nuo kolme ovat kuitenkin ongelma ja yhdessä paisunut ongelmarypäs, jota minun pitäisi nyt alkaa purkamaan, että pääsisin kohti niitä tavoitteita, joita oikeasti haluan.
Ruokailu ja syöminen pitäisi olla normaali, jatkuva tapahtuma ihmisen elämässä. Ilman ruokaa ei elä. Jos ei syö säännöllisesti, tulee huono olo; heikottaa, pyörryttää ja oksettaa.Minua ärsyttää, koska syömiseni on minulle täysi mysteeri. Ei ole mitään selkeää syytä, että voisi sanoa, että minulla on tämä ja tämä ongelma. Ylensyömisen, laihduttamisen, näännyttämisen ja oksentelun jälkeen olen aina palannut samaan: epäsäännölliseen syömiseen. Selvennykseksi vielä, että nuo itsensä näännyttämiset tapahtuivat teini-iässä, eikä mieleeni edes tulisi kokeilla niitä uudelleen.
Epäsäännöllinen syöminen tarkoittaa minulle arkea. Aamulla en pysty syömään kuin jotain nestemäistä ja usein unohdan syödä. Jos olen yksin, unohdan syödä. Toisten ihmisten seura tuo minulle nälän mukanaan. Minua pitää muistuttaa syömään. Joskus siitä muistuttaa Erityismies, joskus Entinen ja usein oma kroppa. Verensokerin laskeminen lyö minut vähintään kerran päivässä maahan. Yhtäkkiä, aivan sekunneissa alkaa oksettaa ja pyörryttää, jolloin minä tajuan, että nämä ovat ne hälytyskellot taas. En rekisteröi näläntunnetta, ennen kuin se kumauttaa minua nyrkillään.
Syöminen itsessään ei ole ongelma. Minä rakastan ruokaa, mutta inhoan sen valmistamista. Olen opetellut kokkaamaan vain ja ainoastaan lasten takia. Myös heidän seurassaan muistan säännöllisyyden vuoksi syödä. Jos olen yksin, en muista.
Turhauttaa, koska en tiedä, mitä tarvitsen. Minä tiedän simppeleitä ja helppoja reseptejä. Tiedän, mistä terveellinen ruoka koostuu. Tiedän kasviksista, vitamiinin tarpeista jne. Tiedän myös sen, että ikä tekee kropalle muutoksia ja minun täytyisi oppia syömään oikein. Kunhan nyt edes söisin. Tai söisin muuten kuin vasta illalla itseni täyteen.
On kausia, jolloin keskityn ruokavalioon ja säännöllisyyteen. Se tuntuu vaan valtavalta projektilta, joka vie lähes kaikki voimavarat, koska pitää ennakoida ja muistaa tasaisesti syödä. Silloin minulla on hyvä olo ja jaksan paremmin. Mutta aina valun takaisin epäsäännöllisyyteen.
Suurin syntini on tämä kolmikko, joka toimii näin:
Tupakoin, enkä tunne nälkää. En syö, joten en jaksa urheilla. Tupakka rasittaa kroppaani, joten en jaksa urheilla. Urheillessa muistan parhaiten pitää huolta syömisestäni, mutta hyvän alkaneen kauden lopettaa aina tauko urheilusta->herkuttelu,lamaannus tai tupakanpoltto.
Ratkaisu tälle sumpulle on siis ensin raivata tieltä tuo tupakka. Se päätös on tehty jo aiemmin, kuten kirjoitin lupauksestani lapselleni .Huomenna alkaa lupausten lunastaminen!
Ruokailu ja syöminen pitäisi olla normaali, jatkuva tapahtuma ihmisen elämässä. Ilman ruokaa ei elä. Jos ei syö säännöllisesti, tulee huono olo; heikottaa, pyörryttää ja oksettaa.Minua ärsyttää, koska syömiseni on minulle täysi mysteeri. Ei ole mitään selkeää syytä, että voisi sanoa, että minulla on tämä ja tämä ongelma. Ylensyömisen, laihduttamisen, näännyttämisen ja oksentelun jälkeen olen aina palannut samaan: epäsäännölliseen syömiseen. Selvennykseksi vielä, että nuo itsensä näännyttämiset tapahtuivat teini-iässä, eikä mieleeni edes tulisi kokeilla niitä uudelleen.
Epäsäännöllinen syöminen tarkoittaa minulle arkea. Aamulla en pysty syömään kuin jotain nestemäistä ja usein unohdan syödä. Jos olen yksin, unohdan syödä. Toisten ihmisten seura tuo minulle nälän mukanaan. Minua pitää muistuttaa syömään. Joskus siitä muistuttaa Erityismies, joskus Entinen ja usein oma kroppa. Verensokerin laskeminen lyö minut vähintään kerran päivässä maahan. Yhtäkkiä, aivan sekunneissa alkaa oksettaa ja pyörryttää, jolloin minä tajuan, että nämä ovat ne hälytyskellot taas. En rekisteröi näläntunnetta, ennen kuin se kumauttaa minua nyrkillään.
Syöminen itsessään ei ole ongelma. Minä rakastan ruokaa, mutta inhoan sen valmistamista. Olen opetellut kokkaamaan vain ja ainoastaan lasten takia. Myös heidän seurassaan muistan säännöllisyyden vuoksi syödä. Jos olen yksin, en muista.
Turhauttaa, koska en tiedä, mitä tarvitsen. Minä tiedän simppeleitä ja helppoja reseptejä. Tiedän, mistä terveellinen ruoka koostuu. Tiedän kasviksista, vitamiinin tarpeista jne. Tiedän myös sen, että ikä tekee kropalle muutoksia ja minun täytyisi oppia syömään oikein. Kunhan nyt edes söisin. Tai söisin muuten kuin vasta illalla itseni täyteen.
On kausia, jolloin keskityn ruokavalioon ja säännöllisyyteen. Se tuntuu vaan valtavalta projektilta, joka vie lähes kaikki voimavarat, koska pitää ennakoida ja muistaa tasaisesti syödä. Silloin minulla on hyvä olo ja jaksan paremmin. Mutta aina valun takaisin epäsäännöllisyyteen.
Suurin syntini on tämä kolmikko, joka toimii näin:
Tupakoin, enkä tunne nälkää. En syö, joten en jaksa urheilla. Tupakka rasittaa kroppaani, joten en jaksa urheilla. Urheillessa muistan parhaiten pitää huolta syömisestäni, mutta hyvän alkaneen kauden lopettaa aina tauko urheilusta->herkuttelu,lamaannus tai tupakanpoltto.
Ratkaisu tälle sumpulle on siis ensin raivata tieltä tuo tupakka. Se päätös on tehty jo aiemmin, kuten kirjoitin lupauksestani lapselleni .Huomenna alkaa lupausten lunastaminen!
lauantai 24. elokuuta 2013
Oma ikä, paras ikä
"Äiti, minkä ikäinen haluaisit olla, jos saisit valita?"
"No tämän ikäinen. Minä haluan olla juuri sen ikäinen kuin olen."
Tämä keskustelu käytiin noin vuonna 1996, kun minä pohdin äidille, että haluaisin olla milloin vanhempi, milloin nuorempi. Nyt minä olen tavoittanut äitini ajatusmaailman. Paras ikä on juuri se ikä, mitä elää juuri sillä samalla hetkellä.
Kuuluisat ikäkriisit tuntuvat liittyvän kaikkeen muuhun, kuin siihen itse ikään. Ikäkriisi koostuu lähinnä muusta maailmasta; se on peilikirkas hetki, milloin katselee liiankin kirkkain silmin ympärilleen ja miettii mennyttä ja tulevaa. Silloin miettii asioita, mitä olisi ehkä pitänyt tehdä, mitä pitäisi tehdä ja onko tehnyt oikein. Ikäkriisissä havahtuu miettimään, millaista polkua muut tallaavat ja millaista itse tallaa ja miten ne kohtaavat, vai kohtaavatko ollenkaan. Se on kivuliaan teini-iän uusintaotos.
Minä en haikaile nuoruusvuosien perään, enkä suoranaisesti ikävöi mitään aikakautta elämässäni. Muistelen paljon hyviä hetkiä elämän varrelta, mutta en minä niitä tahtoisi uudestaan elää. Ne olivat silloin ja nyt on nyt. Se on elämänkulkua. Sitä paitsi nautin suunnattomasti siitä, mitä ikä minulle tekee: miten se hioo kulmia minusta ja tasoittaa. Ei aina niin hellästi, mutta lopputulos on mitä mahtavin.
Kun lapset syntyivät ja olivat pieniä tuhisevia myttyjä, ajattelin, että tämän hetken voisi sulloa pulloon ja elää yhä uudelleen ja uudelleen. Kuitenkaan mitään vaihetta en ole jäänyt haikailemaan, vaan rakastan lapsia juuri sen ikäisenä kun he ovatkin. Rakastan jokaista ikäkautta, jokaista uutta asiaa heissä. Rakastan myös niitä piirteitä, joita huomasin jo vauvaikäisenä ja jotka ovat säilyneet tähän päivään asti. Lapsi on parhaimmillaan aina.
Iän(kin) hyväksyminen vaatii sisäistä rauhaa ja tasapainoa. On monia, jotka eivät hyväksy vanhenemistaan ja niitä, jotka kaksikymppisinä luulevat tietävänsä kaiken elämästä. Balanssin löytäminen ja elämän pohtiminen vapauttaa valtavasti energiaa tyytyväisenä elämiseen ja hyväksymiseen. En voi olla hehkuttamatta terapian vaikutusta elämääni. On usein sellainen olo, että tekisi mieli halata koko maailmaa ja puhaltaa kaikkien pipit pois. Jos edes joku ihminen on saanut minun elämästäni ponnetta parantaa omaansa, olen enemmän kuin iloinen. Toivoisin kaikille samaa oloa; onnea ja sisäistä rauhaa. Ehkäpä kokemuksista kirjoittaminen on minun tapani halata maailmaa edes vähäsen.
"No tämän ikäinen. Minä haluan olla juuri sen ikäinen kuin olen."
Tämä keskustelu käytiin noin vuonna 1996, kun minä pohdin äidille, että haluaisin olla milloin vanhempi, milloin nuorempi. Nyt minä olen tavoittanut äitini ajatusmaailman. Paras ikä on juuri se ikä, mitä elää juuri sillä samalla hetkellä.
Kuuluisat ikäkriisit tuntuvat liittyvän kaikkeen muuhun, kuin siihen itse ikään. Ikäkriisi koostuu lähinnä muusta maailmasta; se on peilikirkas hetki, milloin katselee liiankin kirkkain silmin ympärilleen ja miettii mennyttä ja tulevaa. Silloin miettii asioita, mitä olisi ehkä pitänyt tehdä, mitä pitäisi tehdä ja onko tehnyt oikein. Ikäkriisissä havahtuu miettimään, millaista polkua muut tallaavat ja millaista itse tallaa ja miten ne kohtaavat, vai kohtaavatko ollenkaan. Se on kivuliaan teini-iän uusintaotos.
Minä en haikaile nuoruusvuosien perään, enkä suoranaisesti ikävöi mitään aikakautta elämässäni. Muistelen paljon hyviä hetkiä elämän varrelta, mutta en minä niitä tahtoisi uudestaan elää. Ne olivat silloin ja nyt on nyt. Se on elämänkulkua. Sitä paitsi nautin suunnattomasti siitä, mitä ikä minulle tekee: miten se hioo kulmia minusta ja tasoittaa. Ei aina niin hellästi, mutta lopputulos on mitä mahtavin.
Kun lapset syntyivät ja olivat pieniä tuhisevia myttyjä, ajattelin, että tämän hetken voisi sulloa pulloon ja elää yhä uudelleen ja uudelleen. Kuitenkaan mitään vaihetta en ole jäänyt haikailemaan, vaan rakastan lapsia juuri sen ikäisenä kun he ovatkin. Rakastan jokaista ikäkautta, jokaista uutta asiaa heissä. Rakastan myös niitä piirteitä, joita huomasin jo vauvaikäisenä ja jotka ovat säilyneet tähän päivään asti. Lapsi on parhaimmillaan aina.
Iän(kin) hyväksyminen vaatii sisäistä rauhaa ja tasapainoa. On monia, jotka eivät hyväksy vanhenemistaan ja niitä, jotka kaksikymppisinä luulevat tietävänsä kaiken elämästä. Balanssin löytäminen ja elämän pohtiminen vapauttaa valtavasti energiaa tyytyväisenä elämiseen ja hyväksymiseen. En voi olla hehkuttamatta terapian vaikutusta elämääni. On usein sellainen olo, että tekisi mieli halata koko maailmaa ja puhaltaa kaikkien pipit pois. Jos edes joku ihminen on saanut minun elämästäni ponnetta parantaa omaansa, olen enemmän kuin iloinen. Toivoisin kaikille samaa oloa; onnea ja sisäistä rauhaa. Ehkäpä kokemuksista kirjoittaminen on minun tapani halata maailmaa edes vähäsen.
perjantai 23. elokuuta 2013
Pian ekaluokkalainen
Koulu alkaa pian. Odotan valtavasti. Olen innoissani ja riemuissani, vaikka tiedän, että ekana päivänä jännitän niin, että meinaan pyörtyä. Se ei oikeastaan tunnu kamalalta, koska olen niin onnellinen ja iloinen ja tiedän, että moni tuntee varmasti samoin.
En ole kuitenkaan ihan niin pilvenhattaroissa, etten ymmärtäisi, että koulu vaatii työtä. Joudun käyttämään opiskeluun paljon aikaa ja etenkin siksi, että olen nopea oppimaan, mutta hidas sisäistämään. Tulen tuskastelemaan vielä moneen otteeseen, mutta yritän muistuttaa itseäni siitä, että jokainen työ, jokainen kirjoitettu rivi, vie minua kohti unelmaani. Kaikella tekemälläni on jokin merkitys. Merkitys, joka parantaa tulevaisuuttani työelämässä ja luo koko perheelle uuden tulevaisuuden.
Olen kuullut paljon negatiivista siitä, että koulu voi olla huono, uravalinta voi olla huono, työtilanne voi olla huono. Ennen menin helpommin siihen negatiivisuuden kehään ja luovuin haaveistani, ennen kuin ne olivat edes alkamassa. Nyt en välitä, sillä minä luon tulevaisuuteni, eivätkä ne jotka haluavat latistaa. Ihmisillä ei ole (välttämättä) oikeaa tietoa heidän viljellessään mielipiteitä. Tai ehkä he ovat itse epäonnistuneet ja lakanneet taistelemasta asiansa puolesta.
Minä en tunne yhtäkään epäonnistujaa, joka olisi taistellut kovasti ja tehnyt työtä unelmiensa eteen. Ihmisten aika menee jahkaillessa, pelätessä ja epäonnistuessa jo ennen, kun he ovat tosissaan yrittäneet. Onnistujia ei kestetä, sillä kukaan ei halua jäädä kenenkään varjoon. Halutaan vetää toiset mukaan siihen harmauteen ja vitutukseen sen sijaan, että oltaisiin onnellisia toisten menestyksestä ja tartuttaisiin toimeen oman tulevaisuuden puolesta.
Muutaman päivän päästä pakkailen uuden koululaukkuni ja nukun levotonta unta koulun alkua edeltävänä yönä. Aamulla minua ei väsytä, sillä olen täynnä intoa. Kotioven painuessa kiinni tiedän, ettei mikään ole enää niin kuin ennen. Minä olen ekaluokkalainen ja kävelen todellakin kuin nainen!
En ole kuitenkaan ihan niin pilvenhattaroissa, etten ymmärtäisi, että koulu vaatii työtä. Joudun käyttämään opiskeluun paljon aikaa ja etenkin siksi, että olen nopea oppimaan, mutta hidas sisäistämään. Tulen tuskastelemaan vielä moneen otteeseen, mutta yritän muistuttaa itseäni siitä, että jokainen työ, jokainen kirjoitettu rivi, vie minua kohti unelmaani. Kaikella tekemälläni on jokin merkitys. Merkitys, joka parantaa tulevaisuuttani työelämässä ja luo koko perheelle uuden tulevaisuuden.
Olen kuullut paljon negatiivista siitä, että koulu voi olla huono, uravalinta voi olla huono, työtilanne voi olla huono. Ennen menin helpommin siihen negatiivisuuden kehään ja luovuin haaveistani, ennen kuin ne olivat edes alkamassa. Nyt en välitä, sillä minä luon tulevaisuuteni, eivätkä ne jotka haluavat latistaa. Ihmisillä ei ole (välttämättä) oikeaa tietoa heidän viljellessään mielipiteitä. Tai ehkä he ovat itse epäonnistuneet ja lakanneet taistelemasta asiansa puolesta.
Minä en tunne yhtäkään epäonnistujaa, joka olisi taistellut kovasti ja tehnyt työtä unelmiensa eteen. Ihmisten aika menee jahkaillessa, pelätessä ja epäonnistuessa jo ennen, kun he ovat tosissaan yrittäneet. Onnistujia ei kestetä, sillä kukaan ei halua jäädä kenenkään varjoon. Halutaan vetää toiset mukaan siihen harmauteen ja vitutukseen sen sijaan, että oltaisiin onnellisia toisten menestyksestä ja tartuttaisiin toimeen oman tulevaisuuden puolesta.
Muutaman päivän päästä pakkailen uuden koululaukkuni ja nukun levotonta unta koulun alkua edeltävänä yönä. Aamulla minua ei väsytä, sillä olen täynnä intoa. Kotioven painuessa kiinni tiedän, ettei mikään ole enää niin kuin ennen. Minä olen ekaluokkalainen ja kävelen todellakin kuin nainen!
keskiviikko 21. elokuuta 2013
Tunnetaitojen opettelua
On hämmentävää huomata, miten erilaisia tapoja on tunteiden käsittelyyn.
Esimerkki 1.
Lapsi hyppää Erityismiehen päälle yllättäen. Erityismies huutaa, koska häntä sattuu. Lapsi pillahtaa itkuun. Erityismies sanoo, ettei niin saa tehdä ja poistuu paikalta.
Minusta hän tekee hirvittävän väärin. Lapsi kyllä ymmärtää, ettei niin saa tehdä, mutta hän jää itkemään sitä, että Erityismies on vihainen. Sanon Erityismiehelle, että hänen tulisi sanoittaa lapselle, ettei hän ole vihainen ja kerrata tilanne. Lapset tarvitsevat toistoja, tunteiden ja niiden selvittämisen opettamista. Eivät he opi, jos heitä ei opeta.
Esimerkki 2.
Minä olen jostain vihainen. Päässäni kiehuu ja paha mieli velloo mahassa asti. En saa suutani auki.
Erityismies kyselee ja houkuttelee kertomaan, kärsivällisesti, kysyen yhä uudelleen ja uudelleen. Saan sanottua, koska tiedän, että hänen kanssaan asiat eivät pääty huutokonserttiin. Saamme keskusteltua, tunteeni kuullaan ja oloni on rauhallinen.
Minulle valkeni, että osaan teoriassa tunteidenkäsittelyä, mutten käytännössä. Alkoholistiperheen herkkänä kompassina olen kyllä oppinut, miltä muista tuntuu, etenkin, jos he ovat lapsia. Osaan lasten tunnemaailman taitavasti ja osaan ennakoida miltä joku tilanne heistä tuntuu, ja mikä mieltä askarruttaa. Miksi osaan lasten tunteet? Koska olen itse jämähtänyt tunnetaidoissani lapsen tasolle! On ollut kiukuttelua ja sanoittamatonta pahaa oloa, jota osaan purkaa vasta nyt, tässä iässä, aikuisena.
On valtava määrä aikuisia, jotka toteuttavat huomaamattaan "Älä tee niin kuin minä teen, vaan tee niin kuin minä sanon"-metodia. Opetetaan lapsia olemaan kärsivällisiä, kestämään pettymyksiä, pyytämään anteeksi, kunnioittamaan,kiittämään ja toimimaan ilman väkivaltaa/tavaroiden rikkomista ja samalla toimitaan itse vastoin omia oppeja. Vaikka olisi pussillinen hienoja opetuksia, lapset suurimmaksi osin imevät itseensä ja maailmankuvaansa vanhempien toteen näyttämiä arvo-, ajatus-, ja käytösmalleja. Niistä on tosi vaikea opetella pois, sillä ne ovat iskostuneet syvälle. Se on kuitenkin paras lahja muita kanssaihmisiä, ja toki itseään ajatellen, opetella pois negatiivisista tavoista.
Terapiaan mennessäni ajattelin, että suurin tehtäväni on saada tuska pois sisältäni ja sitten voin taas elää. En ymmärtänyt terapian tuoman hyvän laajuutta, enkä taida vieläkään tajuta. Olen oppinut enemmän itsestäni kahdessa vuodessa, kuin koko elämäni aikana ja päähäni putkahtelee lisää ahaa-elämyksiä. Tuntuu, että tämä matka itseeni paranee vaan koko ajan. Elämä on monitahoisempi juttu, kun olin ajatellut, ja nyt vasta ymmärrän, että suurimmaksi osaksi se tapahtuu oman pään sisällä.
Esimerkki 1.
Lapsi hyppää Erityismiehen päälle yllättäen. Erityismies huutaa, koska häntä sattuu. Lapsi pillahtaa itkuun. Erityismies sanoo, ettei niin saa tehdä ja poistuu paikalta.
Minusta hän tekee hirvittävän väärin. Lapsi kyllä ymmärtää, ettei niin saa tehdä, mutta hän jää itkemään sitä, että Erityismies on vihainen. Sanon Erityismiehelle, että hänen tulisi sanoittaa lapselle, ettei hän ole vihainen ja kerrata tilanne. Lapset tarvitsevat toistoja, tunteiden ja niiden selvittämisen opettamista. Eivät he opi, jos heitä ei opeta.
Esimerkki 2.
Minä olen jostain vihainen. Päässäni kiehuu ja paha mieli velloo mahassa asti. En saa suutani auki.
Erityismies kyselee ja houkuttelee kertomaan, kärsivällisesti, kysyen yhä uudelleen ja uudelleen. Saan sanottua, koska tiedän, että hänen kanssaan asiat eivät pääty huutokonserttiin. Saamme keskusteltua, tunteeni kuullaan ja oloni on rauhallinen.
Minulle valkeni, että osaan teoriassa tunteidenkäsittelyä, mutten käytännössä. Alkoholistiperheen herkkänä kompassina olen kyllä oppinut, miltä muista tuntuu, etenkin, jos he ovat lapsia. Osaan lasten tunnemaailman taitavasti ja osaan ennakoida miltä joku tilanne heistä tuntuu, ja mikä mieltä askarruttaa. Miksi osaan lasten tunteet? Koska olen itse jämähtänyt tunnetaidoissani lapsen tasolle! On ollut kiukuttelua ja sanoittamatonta pahaa oloa, jota osaan purkaa vasta nyt, tässä iässä, aikuisena.
On valtava määrä aikuisia, jotka toteuttavat huomaamattaan "Älä tee niin kuin minä teen, vaan tee niin kuin minä sanon"-metodia. Opetetaan lapsia olemaan kärsivällisiä, kestämään pettymyksiä, pyytämään anteeksi, kunnioittamaan,kiittämään ja toimimaan ilman väkivaltaa/tavaroiden rikkomista ja samalla toimitaan itse vastoin omia oppeja. Vaikka olisi pussillinen hienoja opetuksia, lapset suurimmaksi osin imevät itseensä ja maailmankuvaansa vanhempien toteen näyttämiä arvo-, ajatus-, ja käytösmalleja. Niistä on tosi vaikea opetella pois, sillä ne ovat iskostuneet syvälle. Se on kuitenkin paras lahja muita kanssaihmisiä, ja toki itseään ajatellen, opetella pois negatiivisista tavoista.
Terapiaan mennessäni ajattelin, että suurin tehtäväni on saada tuska pois sisältäni ja sitten voin taas elää. En ymmärtänyt terapian tuoman hyvän laajuutta, enkä taida vieläkään tajuta. Olen oppinut enemmän itsestäni kahdessa vuodessa, kuin koko elämäni aikana ja päähäni putkahtelee lisää ahaa-elämyksiä. Tuntuu, että tämä matka itseeni paranee vaan koko ajan. Elämä on monitahoisempi juttu, kun olin ajatellut, ja nyt vasta ymmärrän, että suurimmaksi osaksi se tapahtuu oman pään sisällä.
tiistai 20. elokuuta 2013
Pahin peikko on olla heikko
Juttelin menestyneen ystäväni kanssa elämästä. Hänellä on kaikki se, mistä haaveillaan: hän on kaunis,hyvässä työssä, asuu kauniissa talossa ja hänellä on kaunis perhe. Jotenkin sivulauseessa hän huokaisi, ettei kaikki ole ulospäin sitä, miltä näyttää. En kysellyt lisää, sillä en tiennyt halusiko hän avata tuota tunnetta enempää. Eniten harmittaa, etten sanonut hänelle, ettei kenenkään tarvitse aina olla paras ja loistavin, vaan saa olla myös heikko ja tarvitseva, myös ulospäin.
Olen miettinyt, miksi kaikkien pitää näyttää niin menestyneiltä,vahvoilta ja voittamattomilta? Minkä takia tärkeintä on näyttää mahdollisimman kiireiseltä ja täydelliseltä? Arki on kuoleman tavoin piilotettu jonnekin pimeään. Tärkeintä on kauniit ja seesteiset kuvat, joissa virheitä ei ole. Arki ja elämän pienet (tai suuret) sattumukset tekevät kuvasta täydellisen. Lukijana tai kuuntelijana riemastun, jos joku näyttää epätäydellisyyttään tai puhkeaa ajoittain sarkastiseksi. En tee sitä siksi, että iloitsisin toisten epämieluisista sattumuksista tai ärsyyntymisistä, vaan siksi, että voin tuntea ymmärrystä ja myötätuntoa. Noin minäkin tunnen! Tiedän miltä sinusta tuntuu! Elämäähän se vain on ja juuri semmoista on meidän kaikkien elämä välillä, niiden ihanien hetkien välissä. Ei pidä pelätä tai hävetä, jos maski joskus tippuu. Kaikken parasta olisi, jos uskaltaisi olla ilman sitä.
Ihmiset pitävät niin liikaa asioita ja tunteita sisällään kärsien turhaan. Kunnioitan niitä, jotka eivät tahdo puhua, mutta niitä, joilla on sisällään levottomuus ja tarve siihen, mutta eivät puhu, on liikaa. Pelko siitä, että olisi heikko jos kertoo itsestään, aiheuttaa kauheasti ahdistusta ja pahaa mieltä. Kai suurimpia pelonaiheita on se, että mitä ihmiset niillä tiedoilla tekevät. Siinä vaiheessa voi miettiä, onko vahingollisempaa, että ihmiset tietävät ja puhuvat (sillä ihmisethän nyt aina puhuvat,arvailevat ja ties mitä) vai se, että kärsii itse?
Pelkäsin pitkään olla heikko ja haavoittuvainen, vaikka sitä koko ajan olin joka tapauksessa. Pelkäsin reaktioita ja ihmisten puheita. Romahduksen jälkeen olen huomannut, että avoimuus on tuonut minulle itsevarmuutta, vahvuutta,rauhallisuutta ja hyvää mieltä. Haluan omalta osaltani rikkoa ajatusmaailmaa, että kaikki paha pidetään niiden neljän seinän sisällä, missä pitäisi juuri olla se paras olo.
Yleinen ajatus on, että ollessaan avoin ja rehellinen, saa aina turpaansa. Osittain se on totta. Kaikille ei tarvitse kaikkea kertoa.On olemassa ihmisiä, jotka käyttävät toisten heikkouksia aseina. Heistäkään ei kannata lannistua, vaan ajatella, että ehkä jonkun täytyy mässäillä toisten heikkouksilla, koska ei ole itse valmis kohtaamaan omiaan. Kukaan ei ole virheetön, vaikka kuinka näyttäisi siltä.
On ihanaa huomata, ettei tarvitse esittää mitään. Ei ole kulisseja, mitä kannatella. Voi keskittyä elämään omaa elämää, itselleen.
Olen miettinyt, miksi kaikkien pitää näyttää niin menestyneiltä,vahvoilta ja voittamattomilta? Minkä takia tärkeintä on näyttää mahdollisimman kiireiseltä ja täydelliseltä? Arki on kuoleman tavoin piilotettu jonnekin pimeään. Tärkeintä on kauniit ja seesteiset kuvat, joissa virheitä ei ole. Arki ja elämän pienet (tai suuret) sattumukset tekevät kuvasta täydellisen. Lukijana tai kuuntelijana riemastun, jos joku näyttää epätäydellisyyttään tai puhkeaa ajoittain sarkastiseksi. En tee sitä siksi, että iloitsisin toisten epämieluisista sattumuksista tai ärsyyntymisistä, vaan siksi, että voin tuntea ymmärrystä ja myötätuntoa. Noin minäkin tunnen! Tiedän miltä sinusta tuntuu! Elämäähän se vain on ja juuri semmoista on meidän kaikkien elämä välillä, niiden ihanien hetkien välissä. Ei pidä pelätä tai hävetä, jos maski joskus tippuu. Kaikken parasta olisi, jos uskaltaisi olla ilman sitä.
Ihmiset pitävät niin liikaa asioita ja tunteita sisällään kärsien turhaan. Kunnioitan niitä, jotka eivät tahdo puhua, mutta niitä, joilla on sisällään levottomuus ja tarve siihen, mutta eivät puhu, on liikaa. Pelko siitä, että olisi heikko jos kertoo itsestään, aiheuttaa kauheasti ahdistusta ja pahaa mieltä. Kai suurimpia pelonaiheita on se, että mitä ihmiset niillä tiedoilla tekevät. Siinä vaiheessa voi miettiä, onko vahingollisempaa, että ihmiset tietävät ja puhuvat (sillä ihmisethän nyt aina puhuvat,arvailevat ja ties mitä) vai se, että kärsii itse?
Pelkäsin pitkään olla heikko ja haavoittuvainen, vaikka sitä koko ajan olin joka tapauksessa. Pelkäsin reaktioita ja ihmisten puheita. Romahduksen jälkeen olen huomannut, että avoimuus on tuonut minulle itsevarmuutta, vahvuutta,rauhallisuutta ja hyvää mieltä. Haluan omalta osaltani rikkoa ajatusmaailmaa, että kaikki paha pidetään niiden neljän seinän sisällä, missä pitäisi juuri olla se paras olo.
Yleinen ajatus on, että ollessaan avoin ja rehellinen, saa aina turpaansa. Osittain se on totta. Kaikille ei tarvitse kaikkea kertoa.On olemassa ihmisiä, jotka käyttävät toisten heikkouksia aseina. Heistäkään ei kannata lannistua, vaan ajatella, että ehkä jonkun täytyy mässäillä toisten heikkouksilla, koska ei ole itse valmis kohtaamaan omiaan. Kukaan ei ole virheetön, vaikka kuinka näyttäisi siltä.
On ihanaa huomata, ettei tarvitse esittää mitään. Ei ole kulisseja, mitä kannatella. Voi keskittyä elämään omaa elämää, itselleen.
maanantai 19. elokuuta 2013
Mielessä mielenterveys
Olen miettinyt lääkkeiden lopettamista. Veivannut ja vääntänyt jatkamisen ja lopettamisen välillä. Lääkäriltä, jota harvakseen tapaan, on turha kysyä. Hän on sitä mieltä, että lääkkeillä minut saa pidettyä kunnossa eikä hän lähde keskusteluun mukaan, jos yritän haastaa häntä pohtimaan muita keinoja.
Todellisuudessa minua pelottaa. Ennen otin lääkkeet säännöllisesti, mutta nykyään olen ruvennut löysäilemään asian suhteen ja lääkkeettömiä päiviä tulee yhä useammin. Tiedän, ettei se ole hyvästä. Kai minun pitäisi päättää syönkö vai enkö syö. Taidan pelätä lopettamisen seurauksia, sillä viimeksi tuli jonkinasteinen romahdus ja ahdistus söi minua sisältä. Olen kuitenkin nyt valmiinpana kaikkeen, kuin silloin. Ymmärrän itseäni, ymmärrän käytöstäni ja olen tunteideni kanssa jokseenkin hallitumpi.
Jännitän sitä minää, joka putkahtaa esiin lääkkeiden takaa. Itkeekö se enemmän? Nauraako? Masentuuko se taas uudestaan ja on lääkityksen orja aina? Mitä jos ahdistus ja paniikki alkaa uudelleen? En edelleenkään kestä epätietoisuutta, enkä jaksaisi kokeilla omaa kestävyyttäni lopettamalla lääkkeet ja mahdollisesti aloittamalla ne uudestaan. Toisaalta en voi pelätä ja pelata ikuisesti varman päälle. Ehkä minun pitäisi vaan ottaa hyppy tuntemattomaan ja uskaltaa kurkistaa seuraavalle tasolle?
En tiedä, kuuluuko parantumiseen kausia, kun ihminen alkaa epäillä itseään ja miettimään onko oikeasti parantunut. Minusta välillä tuntuu siltä, että vaan kuvittelen. Luulen sen johtuvan tunnemylläkästä, mikä sai minut ajattelemaan omaa pärjäämistäni olosuhteisiin nähden ja halua taistella. Yksi meistä on menettänyt otteensa ja syöksyy varmasti kohti ennenaikaista kuolemaa. Mikä minussa mahtaa olla niin erilaista, että selvisin?
Todellisuudessa minua pelottaa. Ennen otin lääkkeet säännöllisesti, mutta nykyään olen ruvennut löysäilemään asian suhteen ja lääkkeettömiä päiviä tulee yhä useammin. Tiedän, ettei se ole hyvästä. Kai minun pitäisi päättää syönkö vai enkö syö. Taidan pelätä lopettamisen seurauksia, sillä viimeksi tuli jonkinasteinen romahdus ja ahdistus söi minua sisältä. Olen kuitenkin nyt valmiinpana kaikkeen, kuin silloin. Ymmärrän itseäni, ymmärrän käytöstäni ja olen tunteideni kanssa jokseenkin hallitumpi.
Jännitän sitä minää, joka putkahtaa esiin lääkkeiden takaa. Itkeekö se enemmän? Nauraako? Masentuuko se taas uudestaan ja on lääkityksen orja aina? Mitä jos ahdistus ja paniikki alkaa uudelleen? En edelleenkään kestä epätietoisuutta, enkä jaksaisi kokeilla omaa kestävyyttäni lopettamalla lääkkeet ja mahdollisesti aloittamalla ne uudestaan. Toisaalta en voi pelätä ja pelata ikuisesti varman päälle. Ehkä minun pitäisi vaan ottaa hyppy tuntemattomaan ja uskaltaa kurkistaa seuraavalle tasolle?
En tiedä, kuuluuko parantumiseen kausia, kun ihminen alkaa epäillä itseään ja miettimään onko oikeasti parantunut. Minusta välillä tuntuu siltä, että vaan kuvittelen. Luulen sen johtuvan tunnemylläkästä, mikä sai minut ajattelemaan omaa pärjäämistäni olosuhteisiin nähden ja halua taistella. Yksi meistä on menettänyt otteensa ja syöksyy varmasti kohti ennenaikaista kuolemaa. Mikä minussa mahtaa olla niin erilaista, että selvisin?
sunnuntai 18. elokuuta 2013
Rakastunut kuin päätön kana
Erityismies, ihana mies. Mitä enemmän teen asioita hänen ja meidän hyväksi, hän tekee takaisin. Hyvä tulee hyvän luo. Näin se on mennyt. Olen ymmälläni miten hyvin pelaamme yhteen keskustelujen ja hyvän tekemisen jälkeen.
Ajattelin pitkään,että murskaako arki meidät? Näivetymmekö me, olenko minä tuomittu epäonnistumaan parisuhteissa? Sitten minä päätin, että keskityn ensin kohentamaan omaa olemistani, tekemään sen sijasta, että pyytäisin tai syyllistäisin toista ja laittautumaan toista varten kuin olisimme juuri tavanneet Tapahtui jotain; ehkä Erityismies huomasi ja ymmärsi, miten hyvältä se tuntuu, kun toinen tekee jotain ajatellen toisen hyvää oloa. Kehitys tapahtui molempien suunnalta ja nyt on ihan hirveän kivaa yhdessä.
On luottavainen ja turvallinen olo tulevasta. Kaikki vaan sujuu, tai siis kaikki mitä meillä on, eli arki. Miten ihanaa voikaan olla sitten, kun pääsemme tekemään jotain erikoista yhdessä. Sellaisia asioita, jotka kuuluvat monien parien elämään alusta asti. Luotan, että meidän aika tulee vielä. Kun olemme taistelleet kaikenlaisia epämukavia asioita vastaan (mm. arjen opettelu yhdessä, minun masennus, työttömyys, uusperheen haasteet), niin kaikki kiva tuntuu ihanalta. Kakku on kasattu vaivalla ja on enää kuorrutusta vaille täydellisyys. Jos olisimme aloittaneet pelkällä ihanalla, voisi arki iskeä päällemme raskaalla kädellä. Huvi tuntuu mukavammalta, kun työ on jo tehty.
On täydellistä, kun on niin hyvä olla suhteessa. Ei se ilmaiseksi ole tullut, niin kuin ei mikään. Se on kyllä aikamoista avaruustiedettä saada kaikki kulkemaan. Se vaatii molemmilta halua miellyttää, halua joustaa, halua tehdä työtä, halua ymmärtää, halua auttaa, halua tukea rakkauden lisäksi. Tässä se nyt on, minun käsissäni; sydäntä pakahduttava rakkaus.
Ajattelin pitkään,että murskaako arki meidät? Näivetymmekö me, olenko minä tuomittu epäonnistumaan parisuhteissa? Sitten minä päätin, että keskityn ensin kohentamaan omaa olemistani, tekemään sen sijasta, että pyytäisin tai syyllistäisin toista ja laittautumaan toista varten kuin olisimme juuri tavanneet Tapahtui jotain; ehkä Erityismies huomasi ja ymmärsi, miten hyvältä se tuntuu, kun toinen tekee jotain ajatellen toisen hyvää oloa. Kehitys tapahtui molempien suunnalta ja nyt on ihan hirveän kivaa yhdessä.
On luottavainen ja turvallinen olo tulevasta. Kaikki vaan sujuu, tai siis kaikki mitä meillä on, eli arki. Miten ihanaa voikaan olla sitten, kun pääsemme tekemään jotain erikoista yhdessä. Sellaisia asioita, jotka kuuluvat monien parien elämään alusta asti. Luotan, että meidän aika tulee vielä. Kun olemme taistelleet kaikenlaisia epämukavia asioita vastaan (mm. arjen opettelu yhdessä, minun masennus, työttömyys, uusperheen haasteet), niin kaikki kiva tuntuu ihanalta. Kakku on kasattu vaivalla ja on enää kuorrutusta vaille täydellisyys. Jos olisimme aloittaneet pelkällä ihanalla, voisi arki iskeä päällemme raskaalla kädellä. Huvi tuntuu mukavammalta, kun työ on jo tehty.
On täydellistä, kun on niin hyvä olla suhteessa. Ei se ilmaiseksi ole tullut, niin kuin ei mikään. Se on kyllä aikamoista avaruustiedettä saada kaikki kulkemaan. Se vaatii molemmilta halua miellyttää, halua joustaa, halua tehdä työtä, halua ymmärtää, halua auttaa, halua tukea rakkauden lisäksi. Tässä se nyt on, minun käsissäni; sydäntä pakahduttava rakkaus.
perjantai 16. elokuuta 2013
Muutoksen tuulet
Edessä on muutoksia, suuria sellaisia. Ihania muutoksia, mutta tuntemattomia, ja siksi minua hermostuttaa. Olen välillä niin kummallisen ristiriitainen; rakastan hallittua arkea, mutta tarvitsen asioita, jotka sopivasti pilkkovat sitä. Kun arki muuttuu kokonaan, olen taas se pikkuinen tyttö, joka öisin puree hampaitaan ja näkee kummallisia unia.
Uusi lehti on kääntymässä. Uusi luku, joka on ollut tiedossa, on alkamassa. Pitkäaikainen unelma opiskelusta toteutuu vihdoin. Hyppäys työttömästä opiskelijaksi on valtava ja tämä tietää lapsillekin muutoksia, sillä äiti ei ole aina kotona. Minä saan statuksen; olen opiskelija, joka pyrkii kohti jotakin. En välitä tilastoista, ihmettelyistä, epäilyistä tai muustakaan, sillä kyllä minäkin paikkani löydän tässä maailmassa. Tämä mietiskelyn vuosi on opettanut sen, että minä olen hyvä, ihana ja taitava. Millään muulla ei ole niin suurta voimaa ja merkitystä, kun sillä, että uskoo itseensä. Itseensä uskominen on se suurin juttu, joka laittaa liikkeelle. Uskokaa itseenne, kykyihinne, unelmiinne ja tehkää töitä, niin ne tulevat saavutettaviksi.
Terapia tulee jatkumaan tavalla tai toisella, sillä sekin on kuitenkin vasta aluillaan. Suurin läpimurto on tehty ja nyt vaan pohditaan ja selvitellään. Tähän tilanteeseen on kuitenkin päästy vuoden mittaisella lääkityksellä (joka tasaa tunnehuippuja niin ilossa kuin surussa), yhteensä kahden vuoden keskusteluavulla , lukemalla itsehoito-opuksia ja ajattelutyöllä. Se tie ei ole ollut helppo, mutta se on kannattanut kaikella tapaa. Olen päässyt pois siitä pimeästä yöstä, joka jatkuvasti vaanii taustalla ja aiheuttaa selittämätöntä kiukkua, surua ja voimattomuutta. Minun ei tarvitse enää olla muuta kuin olen, minun ei tarvitse olla enempää tai vähempää. Minä riitän tällaisena, pienenä ja pippurisena Vellana.
Sosiaaliset tilanteet jännittävät vieläkin, mutta pitkä harppaus on siinäkin tehty. En enää tunnu kuolevan siihen paikkaan, jos joudun uuteen tilanteisiin ja uusien ihmisten pariin. Tänäänkin olen menossa kivaan tapaamiseen, minkä olisin vuosi sitten perunut taatusti. Minä en pelkää enää, ainakaan niin paljon. Kun kauhu iskee, yritän muistuttaa itseäni, että olen selvinnyt sellaisista tilanteista, joita kenenkään ihmisen ei kuuluisi edes nähdä. Kutistan pelkoni pieneksi möykyksi ja tipautan sen roskakoriin muiden turhuuksien joukkoon.
Kuin hyppäisi vuoristoradan kyytiin: ei auta kun voittaa itsensä ja mennä!
Uusi lehti on kääntymässä. Uusi luku, joka on ollut tiedossa, on alkamassa. Pitkäaikainen unelma opiskelusta toteutuu vihdoin. Hyppäys työttömästä opiskelijaksi on valtava ja tämä tietää lapsillekin muutoksia, sillä äiti ei ole aina kotona. Minä saan statuksen; olen opiskelija, joka pyrkii kohti jotakin. En välitä tilastoista, ihmettelyistä, epäilyistä tai muustakaan, sillä kyllä minäkin paikkani löydän tässä maailmassa. Tämä mietiskelyn vuosi on opettanut sen, että minä olen hyvä, ihana ja taitava. Millään muulla ei ole niin suurta voimaa ja merkitystä, kun sillä, että uskoo itseensä. Itseensä uskominen on se suurin juttu, joka laittaa liikkeelle. Uskokaa itseenne, kykyihinne, unelmiinne ja tehkää töitä, niin ne tulevat saavutettaviksi.
Terapia tulee jatkumaan tavalla tai toisella, sillä sekin on kuitenkin vasta aluillaan. Suurin läpimurto on tehty ja nyt vaan pohditaan ja selvitellään. Tähän tilanteeseen on kuitenkin päästy vuoden mittaisella lääkityksellä (joka tasaa tunnehuippuja niin ilossa kuin surussa), yhteensä kahden vuoden keskusteluavulla , lukemalla itsehoito-opuksia ja ajattelutyöllä. Se tie ei ole ollut helppo, mutta se on kannattanut kaikella tapaa. Olen päässyt pois siitä pimeästä yöstä, joka jatkuvasti vaanii taustalla ja aiheuttaa selittämätöntä kiukkua, surua ja voimattomuutta. Minun ei tarvitse enää olla muuta kuin olen, minun ei tarvitse olla enempää tai vähempää. Minä riitän tällaisena, pienenä ja pippurisena Vellana.
Sosiaaliset tilanteet jännittävät vieläkin, mutta pitkä harppaus on siinäkin tehty. En enää tunnu kuolevan siihen paikkaan, jos joudun uuteen tilanteisiin ja uusien ihmisten pariin. Tänäänkin olen menossa kivaan tapaamiseen, minkä olisin vuosi sitten perunut taatusti. Minä en pelkää enää, ainakaan niin paljon. Kun kauhu iskee, yritän muistuttaa itseäni, että olen selvinnyt sellaisista tilanteista, joita kenenkään ihmisen ei kuuluisi edes nähdä. Kutistan pelkoni pieneksi möykyksi ja tipautan sen roskakoriin muiden turhuuksien joukkoon.
Kuin hyppäisi vuoristoradan kyytiin: ei auta kun voittaa itsensä ja mennä!
torstai 15. elokuuta 2013
Uskotaanhan toisiimme?
Vaikka olenkin suurimmalta osilta lakannut ajattelemasta tai lähinnä välittämästä, mitä ihmiset minusta tai elämästäni ajattelevat, niin välillä itseen kohdistuva epäusko on loukkaavaa. Missä on toisia kannustava asenne? Missä positiivisuus? Pitääkö suustaan päästää vain ilkeitä sanoja?
Minä olen päässyt kouluun, opiskelemaan alaa, mikä minua kiinnostaa. Olen onnellinen ja ylpeä saavutuksestani. Olen tehnyt kovasti töitä ja se palkittiin suomalla minulle paikka koulusta.
Pikkuhiljaa, olen kautta rantain saanut kuulla, mitä mieltä minusta ollaan. Rakentavaa kritiikkiä otan mielelläni vastaan, mutta tämä on jotain aivan muuta: on ihmetelty uravalintaa ja erityisesti ruodittu minun taitojani ja epäilty niiden puutetta. On jo valmiiksi saneltu eräiden kohdalta, että enhän minä voi mitenkään pärjätä ja menestyä. Nämä ihmiset ovat sellaisia, jotka eivät ikinä vahingossakaan mainitsisi itsestään mitään epäedustavaa. Itse olen avoimesti kertonut, missä olen hyvä ja missä olisi parannettavaa ja tämä saa jotkut kääntämään sen kaiken minua vastaan. Olen erittäin hämmästynyt näistä reaktioista, vaikka ne eivät minua lannista tippaakaan. Kyllä minä tiedän, mihin olen ryhtynyt.
On surullista, että toisten iloa ja onnea täytyy aina olla kyseenalaistamassa. Ihmettelen, että se jos ihmisellä menee huonosti, on normaalinpaa, kuin että menisi hyvin. Ihminen jätetään suruissa ja vaikeuksissa yksin rauhaan, mutta jos jotain hyvää tapahtuu, riittää kovaäänisiä epäilijöitä aina. Ihan kuin se omaa elämänlaatua parantaisi, jos toisilta otetaan onnea pois? Miksi toisten kannustaminen ja saavutuksista onnitteleminen on niin kamalan vaikeaa? Miksi ei uskota, että toinen onnistuu?
En halua myrkyttää itseäni sillä, että keskittyisin ihmisten epäonnistumisiin ja pohtisin, koska joku mokaa jotain. Se ei vaan mahdu ajatusmaailmaani; ajatella valmiiksi jonkun epäonnistumista jossakin. Keskityn kykyyn myötäelää ja kokea puhdasta iloa toisten onnistumisista. Uskon ja kannustan toisia, sillä siitä tulee hyvä mieli kaikille. Vaalin hyvyyttä ja rakkautta ja toivon, että ihmiset ymmärtäisivät, että se on ainoa asia, mikä merkitsee tässä maailmassa.
Minä olen päässyt kouluun, opiskelemaan alaa, mikä minua kiinnostaa. Olen onnellinen ja ylpeä saavutuksestani. Olen tehnyt kovasti töitä ja se palkittiin suomalla minulle paikka koulusta.
Pikkuhiljaa, olen kautta rantain saanut kuulla, mitä mieltä minusta ollaan. Rakentavaa kritiikkiä otan mielelläni vastaan, mutta tämä on jotain aivan muuta: on ihmetelty uravalintaa ja erityisesti ruodittu minun taitojani ja epäilty niiden puutetta. On jo valmiiksi saneltu eräiden kohdalta, että enhän minä voi mitenkään pärjätä ja menestyä. Nämä ihmiset ovat sellaisia, jotka eivät ikinä vahingossakaan mainitsisi itsestään mitään epäedustavaa. Itse olen avoimesti kertonut, missä olen hyvä ja missä olisi parannettavaa ja tämä saa jotkut kääntämään sen kaiken minua vastaan. Olen erittäin hämmästynyt näistä reaktioista, vaikka ne eivät minua lannista tippaakaan. Kyllä minä tiedän, mihin olen ryhtynyt.
On surullista, että toisten iloa ja onnea täytyy aina olla kyseenalaistamassa. Ihmettelen, että se jos ihmisellä menee huonosti, on normaalinpaa, kuin että menisi hyvin. Ihminen jätetään suruissa ja vaikeuksissa yksin rauhaan, mutta jos jotain hyvää tapahtuu, riittää kovaäänisiä epäilijöitä aina. Ihan kuin se omaa elämänlaatua parantaisi, jos toisilta otetaan onnea pois? Miksi toisten kannustaminen ja saavutuksista onnitteleminen on niin kamalan vaikeaa? Miksi ei uskota, että toinen onnistuu?
En halua myrkyttää itseäni sillä, että keskittyisin ihmisten epäonnistumisiin ja pohtisin, koska joku mokaa jotain. Se ei vaan mahdu ajatusmaailmaani; ajatella valmiiksi jonkun epäonnistumista jossakin. Keskityn kykyyn myötäelää ja kokea puhdasta iloa toisten onnistumisista. Uskon ja kannustan toisia, sillä siitä tulee hyvä mieli kaikille. Vaalin hyvyyttä ja rakkautta ja toivon, että ihmiset ymmärtäisivät, että se on ainoa asia, mikä merkitsee tässä maailmassa.
keskiviikko 14. elokuuta 2013
"Äiti, älä lähde!"
Jälleennäkemisen riemu. Lapset ryntäävät syliin. Arki on alkanut ja ei nähdä enää joka päivä, niin kuin kesälomalla. Haleja ja suukkoja sataa. Ajattelin, että nähdään nopeasti, että on kivempi nähdä edes näin ohimennen.
Virhe, suuri virhe.
Sanon hellästi, että minun täytyy nyt jatkaa matkaa. Pienet kädet kietoutuvat kaulaani, eivätkä päästä irti. Naama vääntyy itkuun ja alkaa anelu. "Äiti,älä lähde, tulee niin iso ikävä." "Me nähdään kohta, enää kaksi yötä." Lapselle kaksi yötä on ikuisuus ja ikävä on tässä ja nyt.
Muistan itkut ja ikävät, kun piti erota päiväkotipäivän ajaksi. Se tuntui kauhealta, mutta tämä musertaa enemmän. Kyllä minä kestän ikävää, mutta lapsi ei. Ei vieläkään.
Minä lähden ja huuto kaikuu perääni. Lapsi on isän sylissä, jossa on aina hyvä olla. On kuitenkin aina se ikävä toisen luo, kun toinen lähtee.
Tiedän, että kun olen huutomatkan ulkopuolella, on huuto jo lakannut. Kyyneleet kuivuvat ja lapsi tokenee. Äidin päässä soi huuto ja verkkokalvoilla on näky itkevästä lapsesta. Äiti ei ja äidin sydän ei unohda.
Virhe, suuri virhe.
Sanon hellästi, että minun täytyy nyt jatkaa matkaa. Pienet kädet kietoutuvat kaulaani, eivätkä päästä irti. Naama vääntyy itkuun ja alkaa anelu. "Äiti,älä lähde, tulee niin iso ikävä." "Me nähdään kohta, enää kaksi yötä." Lapselle kaksi yötä on ikuisuus ja ikävä on tässä ja nyt.
Muistan itkut ja ikävät, kun piti erota päiväkotipäivän ajaksi. Se tuntui kauhealta, mutta tämä musertaa enemmän. Kyllä minä kestän ikävää, mutta lapsi ei. Ei vieläkään.
Minä lähden ja huuto kaikuu perääni. Lapsi on isän sylissä, jossa on aina hyvä olla. On kuitenkin aina se ikävä toisen luo, kun toinen lähtee.
Tiedän, että kun olen huutomatkan ulkopuolella, on huuto jo lakannut. Kyyneleet kuivuvat ja lapsi tokenee. Äidin päässä soi huuto ja verkkokalvoilla on näky itkevästä lapsesta. Äiti ei ja äidin sydän ei unohda.
maanantai 12. elokuuta 2013
Vaatimusten ristituli
Olen koko viikonlopun ollut tyttöseurassa, jossa puhutaan aina- yllätys,yllätys-: miehistä. Millainen miehen tulee olla, sentti sentiltä, piirre piirteeltä. Jopa minä olin järkyttynyt, miten paljon me naiset miehiltä haluamme. Onneksi paikalla ei ollut miehiä, sillä kukaan ei olisi voinut kestää musertumatta kriiterien sataessa viinilasien yllä.
Onneksi on olemassa tosiasia, että makuja on monia. Keskustelujen perusteella tein yhteenvedon siitä, että Mahdoton mies on sellainen mies jonka pitää yhtä aikaa olla tavallinen ja erikoinen, hyväkroppainen ja nallekarhu, tunteistaan puhuva ja salaperäinen, renttu ja kunnollinen, urallaan aikaansaava ja perhekeskeinen, romanttinen ja ei-romanttinen, kokenut, muttei liian kokenut, ujo ja rohkea, nuorekas, muttei lapsellinen ja niin edelleen.
Entäs miehet sitten? Kuuluuko heidän iltaansa keskustelu siitä, kuinka naisen pitää olla kaunis, muttei ylpeä, hoikka, mutta kurvikas, fiksu, muttei ylimielinen, isorintainen luonnostaan, urheilullinen, mutta kaikkiruokainen, meikitön, mutta edustava, itsenäinen, muttei liian paljon poissa, työssäkäyvä, mutta valmiina jäämään lasten kanssa kotiin, nymfo ja naapurintyttö, taitava, muttei liian kokenut?
Toki on ihanaa miettiä unelmiensa kumppania, enkä kannata tyytymistä, mutta vaatimuslistan kasvattelu on kuitenkin pahimmillaan aika negatiivista hommaa. Ehkä kannattaisi kääntää ne vaatimukset hyvällä tavalla itseensä, ja tehdä itsestään sellainen kumppani, joka haluaisi olla. Ihminen on edelleenkin sen verran eläin, että läheisen ihmisen positiivinen esimerkki voi toimia parempana kimmokkeena kun yksikään kehoitus tehdä jotain. Ja se voi johtaa jopa siihen, että tehdään asioita yhdessä ja innostutaan toinen toisistamme.
Olen liian monta vuotta käyttänyt aikaani miettien, miten elämän, parisuhteen ja minun pitäisi olla. Nyt olen päättänyt itse tarttua toimeen ja lakata vaan ihastellen huokailemasta miten haluaisin saavuttaa jotain, mitä joku toinenkin. Olen jo pistänyt asioita eteenpäin ja se antaa vaan kimmoketta tehdä lisää. Vauhti kiihtyy ja minua hymyilyttää. Tätä se elämä on!
Onneksi on olemassa tosiasia, että makuja on monia. Keskustelujen perusteella tein yhteenvedon siitä, että Mahdoton mies on sellainen mies jonka pitää yhtä aikaa olla tavallinen ja erikoinen, hyväkroppainen ja nallekarhu, tunteistaan puhuva ja salaperäinen, renttu ja kunnollinen, urallaan aikaansaava ja perhekeskeinen, romanttinen ja ei-romanttinen, kokenut, muttei liian kokenut, ujo ja rohkea, nuorekas, muttei lapsellinen ja niin edelleen.
Entäs miehet sitten? Kuuluuko heidän iltaansa keskustelu siitä, kuinka naisen pitää olla kaunis, muttei ylpeä, hoikka, mutta kurvikas, fiksu, muttei ylimielinen, isorintainen luonnostaan, urheilullinen, mutta kaikkiruokainen, meikitön, mutta edustava, itsenäinen, muttei liian paljon poissa, työssäkäyvä, mutta valmiina jäämään lasten kanssa kotiin, nymfo ja naapurintyttö, taitava, muttei liian kokenut?
Toki on ihanaa miettiä unelmiensa kumppania, enkä kannata tyytymistä, mutta vaatimuslistan kasvattelu on kuitenkin pahimmillaan aika negatiivista hommaa. Ehkä kannattaisi kääntää ne vaatimukset hyvällä tavalla itseensä, ja tehdä itsestään sellainen kumppani, joka haluaisi olla. Ihminen on edelleenkin sen verran eläin, että läheisen ihmisen positiivinen esimerkki voi toimia parempana kimmokkeena kun yksikään kehoitus tehdä jotain. Ja se voi johtaa jopa siihen, että tehdään asioita yhdessä ja innostutaan toinen toisistamme.
Olen liian monta vuotta käyttänyt aikaani miettien, miten elämän, parisuhteen ja minun pitäisi olla. Nyt olen päättänyt itse tarttua toimeen ja lakata vaan ihastellen huokailemasta miten haluaisin saavuttaa jotain, mitä joku toinenkin. Olen jo pistänyt asioita eteenpäin ja se antaa vaan kimmoketta tehdä lisää. Vauhti kiihtyy ja minua hymyilyttää. Tätä se elämä on!
torstai 8. elokuuta 2013
Onnellinen
Minä olen onnellinen. Huolimatta siitä, että huolia on ja niitä tulee olemaan, olen silti hyvin tyytyväinen. Olen ratkaissut yhden elämän suurimmista arvoituksista ja päässyt kurottamaan sinne, mistä onni oikein rakentuu.
Monelle hyvä elämä tarkoittaa mukavaa kotia, hyviä ystäviä, kivaa työtä, antoisaa parisuhdetta, mahdollisuutta harrastaa ja matkustaa yms. Niitä kaikkia minäkin haluan, mutta lähtökohtaisesti kaikki rakentuu omalle, sisäiselle onnelle. Mitä kukka tekee terälehdillä, jos ei ole keskustaa, mihin kiinnittyä?
Ihmisillä on niin kiire keskittyä ulkoiseen hyvinvointiin ja mielihyvän etsimiseen, että unohtuu täysin se suunta, mihin pitäisi katsoa:oma sisin. Pahaa oloa ei voi hukuttaa urheiluun tai työntekoon, vaikka ne voivatkin sitä lievittää. On uskallettava katsoa peiliin ja kohdattava oma itsensä.
Tuotti suurta mielihyvää ymmärtää tämän itsetutkiskelun keskellä, että olen onnistunut tekemään itse itseni onnelliseksi. Minä en elä enää kenenkään ihmisen kautta ja pakoile itseäni. Ei ole onttoa oloa sisällä, enkä pelkää olla yksin. En ole hukassa enää. Tiedän, että olen hyvä ja rakastettava, ilman epäilystä. Minä en ole liikaa enkä liian vähän, vaan juuri sopiva tällaisena. Uskallan kertoa läheisilleni, miten oikeasti menee, eikä minua hävetä tippaakaan myöntää, jos ei mene hyvin. Uskallan luottaa itseeni ja tiedän, että pärjään kaikessa, mihin ryhdyn. Itsetuntoni on korkeammalla kuin koskaan, mutta nöyryys kulkee mukanani aina. En saata unohtaa, miten murskana olen joskus ollut.
Kuuntelen muiden mielipiteitä, mutten pidä niitä minään absoluuttisena totuutena jos ne koskevat minua. Tiedän nyt kuka olen ja mihin pystyn, ja sitä käsitystä tulen vahvistamaan itselleni. Tärkein ovi on avattu ja kymmeniä vuosia vanhat kivut ovat alkaneet vapautumaan. On helpompi ymmärtää ja on rauhallisempi olla. Minulla ei ole levoton mieli eikä kiire karkuun jotain sellaista, mikä tuntuu pahalta, mutta mitä en tavoita. Tavoitan kipupisteet kyllä, ja katson niitä rohkeasti silmiin.
Minä olen enemmän minä, kuin koskaan ennen.
Monelle hyvä elämä tarkoittaa mukavaa kotia, hyviä ystäviä, kivaa työtä, antoisaa parisuhdetta, mahdollisuutta harrastaa ja matkustaa yms. Niitä kaikkia minäkin haluan, mutta lähtökohtaisesti kaikki rakentuu omalle, sisäiselle onnelle. Mitä kukka tekee terälehdillä, jos ei ole keskustaa, mihin kiinnittyä?
Ihmisillä on niin kiire keskittyä ulkoiseen hyvinvointiin ja mielihyvän etsimiseen, että unohtuu täysin se suunta, mihin pitäisi katsoa:oma sisin. Pahaa oloa ei voi hukuttaa urheiluun tai työntekoon, vaikka ne voivatkin sitä lievittää. On uskallettava katsoa peiliin ja kohdattava oma itsensä.
Tuotti suurta mielihyvää ymmärtää tämän itsetutkiskelun keskellä, että olen onnistunut tekemään itse itseni onnelliseksi. Minä en elä enää kenenkään ihmisen kautta ja pakoile itseäni. Ei ole onttoa oloa sisällä, enkä pelkää olla yksin. En ole hukassa enää. Tiedän, että olen hyvä ja rakastettava, ilman epäilystä. Minä en ole liikaa enkä liian vähän, vaan juuri sopiva tällaisena. Uskallan kertoa läheisilleni, miten oikeasti menee, eikä minua hävetä tippaakaan myöntää, jos ei mene hyvin. Uskallan luottaa itseeni ja tiedän, että pärjään kaikessa, mihin ryhdyn. Itsetuntoni on korkeammalla kuin koskaan, mutta nöyryys kulkee mukanani aina. En saata unohtaa, miten murskana olen joskus ollut.
Kuuntelen muiden mielipiteitä, mutten pidä niitä minään absoluuttisena totuutena jos ne koskevat minua. Tiedän nyt kuka olen ja mihin pystyn, ja sitä käsitystä tulen vahvistamaan itselleni. Tärkein ovi on avattu ja kymmeniä vuosia vanhat kivut ovat alkaneet vapautumaan. On helpompi ymmärtää ja on rauhallisempi olla. Minulla ei ole levoton mieli eikä kiire karkuun jotain sellaista, mikä tuntuu pahalta, mutta mitä en tavoita. Tavoitan kipupisteet kyllä, ja katson niitä rohkeasti silmiin.
Minä olen enemmän minä, kuin koskaan ennen.
Miksi lapsia tehdään?
Okei, otsikko on jo sinäänsä raflaava, sillä lapsia ei tehdä, vaan lapsia saadaan. Tämä kysymys pälkähti päähäni, kun seisoin kädet kuumassa tiskivedessä, väsyneenä, kuunnellen lapsien riitelyä. Poissuljetaan nyt tästä se jokaisen tietämä fakta, että olen halunnut lapset, rakastan heitä eniten maailmassa enkä vaihtaisi heitä mihinkään. Sillä hetkellä kuitenkin alkoi ajatusketju alkaen siitä ajatuksesta, että minä haluaisin vain hiljaisuutta, lukea kirjaa, tehdä mitä haluan ja aivan varmasti kaikkea muuta, kuin tiskata näitä monen ihmisen astioita. Mietin, että minkä takia luonto on huijannut minut lisääntymään, sillä eihän se ole koskaan sellaista kun se päässään ennen lapsia kuvittelee. Tämä pätee niin hyviin kuin huonoihin puoliin.
Maailmassa on varmasti miljoona syytä haluta lapsia, enkä kaikkia edes tiedä. Sen tiedän, että kaikki syyt ovat jollain tapaa itsekkäitä, mutta huonoimpia syitä lasta ajatellen on:
-Pakko
On hetki elämässä, milloin on viimeistään pakko lisääntyä, jos aikoo lisääntyä ollenkaan.
Puoliso haluaa, eikä itse halua erota, joten on pakko suostua pitääkseen puolisonsa.
-Ryhmäpaine
Muutkin saa lapsia, etkä halua olla poikkeus.
-Raskaus/vauva-addiktio:
On niin ihanaa jännittää ja odottaa raskautta, että sen tekee siksi yhä uudelleen.
Uusi vauva on niin ihana, että semmoinen on pakko saada.
-Pelaa aikaa
Ei tiedä mitä haluaa tehdä, mennäkkö töihin vai vaihtaa alaa, joten on houkuttelevaa hukuttaa pelko tulevaisuudesta siihen, että voi hetken olla kotona hoitamassa vauvaa.
-Suhteen pelastus
Jospa lapsi olisi se liima, mikä pitää aikuiset yhdessä ja selvittää ongelmat?
Olen halunnut ajatella, että minun syyni hankkia lapsia, ovat jotenkin hienommat kuin toisilla. Kun sitä pidempään on miettinyt, ei se niin todellakaan ole. Minun syyni lastenhankintaan oli se kuuluisa vauvakuume, halu saada perhe ja täyttää jokin tyhjiö sisältä. Luulen, että halusin aloittaa alusta. Halusin luoda oman perheen ja korjata niitä vääryyksiä, mitä itse olin kokenut. Maalata uuden elämäntaulun, kun vanha oli niin pilalle sudittu. Minä halusin perheellä korjata ja täydentää entistä elämää ja saada uuden mahdollisuuden.
Minä lilluin mietteissäni, kauaksi tiskivedestä, ja yritin miettiä, millaista minun elämäni olisi nyt, jollei minulla olisi lapsia. Se on ajatuksena niin kaukainen, että sitä on melkein mahdotonta mielikuvata. Ainakin minä olisin valtavasti itsekkäämpi. En olisi valmis tinkimään piiruakaan omista tarpeistani,unestani,hankinnoistani tai muusta mielihyvästä. Olisin edelleen luultavasti avulias, mutta itsekkäämpi kuin nyt.
En olisi lopettanut koskaan tupakanpolttoa, koska mikään muu syy kuin raskaus ei ole saanut minua niin vahvaan kuriin.
Olisin todennäköisesti suoraviivaisemmin päätynyt haluamalleni alalle, sillä lapset ja hoitovietti saivat minut jossain vaiheessa harkitsemaan hoitoalaa. Tai sitten olisin päätynyt hoitoalalle vääristä syistä. Halu hoitaa terveeksi toisia ei ole järkevää silloin, kun ei ole hoitanut itseäänkään terveeksi.
Kenties asuisin pienessä kaupunkiasunnossa,lähellä ystäviäni. Saattaisin olla sinkku, sillä etsisin levottomana jotain ihmistä, joka jaksaisi minut pelastaa.Ehkä matkustelisin enemmän, ehkä olisin toteuttanut haaveeni ja lähtenyt yksin Pariisiin.
Ehkä bilettäisin ja joisin. Ehkä liikaakin. Kuka tietää?
Terapia on auttanut ymmärtämään, kuinka tärkeää on hoitaa itsensä kuntoon. Se on palvelus itselle,jälkikasvulle ja ihmissuhteille. Kun oppii tuntemaan itsensä, voi olla hyvä ja jaksaa olla myös muita varten, kun ei tarvitse kantaa sisällään tuskaista mennyttä ja menetettyjä asioita. Ei tarvitse enää miettiä, miksi minä tunnen ja käyttäydyn näin, kun palauttaa mieleen terapiassa opitut tunteenpurkamistekniikat.On helpompi elää ja olla.
Lasten tultua olen oppinut hirveästi itsestäni. Olen oppinut kärsivällisemmäksi ja epäitsekkäämmäksi. He ovat opettaneet sen, ettei ihminen ole paha, vaikka tekisi joskus väärin. He ovat opettaneet minulle kosketuksen, läheisyyden ja sen, kuinka jättimäisesti sydämestä löytyy rakkautta. He ovat opettaneet pysähtymään, ihmettelemään ja miettimään asioita, joita en ole vuosiin miettinyt. Olemassaolollaan he ovat saaneet minut hakeutumaan terapiaan ja hoitamaan itseäni, mikä olisi muuten voinut viedä vuosia tai vuosikymmeniä.
Lapset eivät ole minun jatkeeni eikä heidän kuulu kannatella tai pelastaa minua. He ovat kuitenkin omalla tavalla pelastaneet minut ja herättäneet elämään. Pelkästään heidän olemassaolonsa on ollut parasta lääkettä ja nyt minä jaksan vihdoin olla äiti heille, ja heitä varten.
Maailmassa on varmasti miljoona syytä haluta lapsia, enkä kaikkia edes tiedä. Sen tiedän, että kaikki syyt ovat jollain tapaa itsekkäitä, mutta huonoimpia syitä lasta ajatellen on:
-Pakko
On hetki elämässä, milloin on viimeistään pakko lisääntyä, jos aikoo lisääntyä ollenkaan.
Puoliso haluaa, eikä itse halua erota, joten on pakko suostua pitääkseen puolisonsa.
-Ryhmäpaine
Muutkin saa lapsia, etkä halua olla poikkeus.
-Raskaus/vauva-addiktio:
On niin ihanaa jännittää ja odottaa raskautta, että sen tekee siksi yhä uudelleen.
Uusi vauva on niin ihana, että semmoinen on pakko saada.
-Pelaa aikaa
Ei tiedä mitä haluaa tehdä, mennäkkö töihin vai vaihtaa alaa, joten on houkuttelevaa hukuttaa pelko tulevaisuudesta siihen, että voi hetken olla kotona hoitamassa vauvaa.
-Suhteen pelastus
Jospa lapsi olisi se liima, mikä pitää aikuiset yhdessä ja selvittää ongelmat?
Olen halunnut ajatella, että minun syyni hankkia lapsia, ovat jotenkin hienommat kuin toisilla. Kun sitä pidempään on miettinyt, ei se niin todellakaan ole. Minun syyni lastenhankintaan oli se kuuluisa vauvakuume, halu saada perhe ja täyttää jokin tyhjiö sisältä. Luulen, että halusin aloittaa alusta. Halusin luoda oman perheen ja korjata niitä vääryyksiä, mitä itse olin kokenut. Maalata uuden elämäntaulun, kun vanha oli niin pilalle sudittu. Minä halusin perheellä korjata ja täydentää entistä elämää ja saada uuden mahdollisuuden.
Minä lilluin mietteissäni, kauaksi tiskivedestä, ja yritin miettiä, millaista minun elämäni olisi nyt, jollei minulla olisi lapsia. Se on ajatuksena niin kaukainen, että sitä on melkein mahdotonta mielikuvata. Ainakin minä olisin valtavasti itsekkäämpi. En olisi valmis tinkimään piiruakaan omista tarpeistani,unestani,hankinnoistani tai muusta mielihyvästä. Olisin edelleen luultavasti avulias, mutta itsekkäämpi kuin nyt.
En olisi lopettanut koskaan tupakanpolttoa, koska mikään muu syy kuin raskaus ei ole saanut minua niin vahvaan kuriin.
Olisin todennäköisesti suoraviivaisemmin päätynyt haluamalleni alalle, sillä lapset ja hoitovietti saivat minut jossain vaiheessa harkitsemaan hoitoalaa. Tai sitten olisin päätynyt hoitoalalle vääristä syistä. Halu hoitaa terveeksi toisia ei ole järkevää silloin, kun ei ole hoitanut itseäänkään terveeksi.
Kenties asuisin pienessä kaupunkiasunnossa,lähellä ystäviäni. Saattaisin olla sinkku, sillä etsisin levottomana jotain ihmistä, joka jaksaisi minut pelastaa.Ehkä matkustelisin enemmän, ehkä olisin toteuttanut haaveeni ja lähtenyt yksin Pariisiin.
Ehkä bilettäisin ja joisin. Ehkä liikaakin. Kuka tietää?
Terapia on auttanut ymmärtämään, kuinka tärkeää on hoitaa itsensä kuntoon. Se on palvelus itselle,jälkikasvulle ja ihmissuhteille. Kun oppii tuntemaan itsensä, voi olla hyvä ja jaksaa olla myös muita varten, kun ei tarvitse kantaa sisällään tuskaista mennyttä ja menetettyjä asioita. Ei tarvitse enää miettiä, miksi minä tunnen ja käyttäydyn näin, kun palauttaa mieleen terapiassa opitut tunteenpurkamistekniikat.On helpompi elää ja olla.
Lasten tultua olen oppinut hirveästi itsestäni. Olen oppinut kärsivällisemmäksi ja epäitsekkäämmäksi. He ovat opettaneet sen, ettei ihminen ole paha, vaikka tekisi joskus väärin. He ovat opettaneet minulle kosketuksen, läheisyyden ja sen, kuinka jättimäisesti sydämestä löytyy rakkautta. He ovat opettaneet pysähtymään, ihmettelemään ja miettimään asioita, joita en ole vuosiin miettinyt. Olemassaolollaan he ovat saaneet minut hakeutumaan terapiaan ja hoitamaan itseäni, mikä olisi muuten voinut viedä vuosia tai vuosikymmeniä.
Lapset eivät ole minun jatkeeni eikä heidän kuulu kannatella tai pelastaa minua. He ovat kuitenkin omalla tavalla pelastaneet minut ja herättäneet elämään. Pelkästään heidän olemassaolonsa on ollut parasta lääkettä ja nyt minä jaksan vihdoin olla äiti heille, ja heitä varten.
tiistai 6. elokuuta 2013
Eroterapiaa
Perustunteet: ei huvita, onko meillä puhuttavaa, ei jaksa kaivella. Yllättäen sitä puhuttavaa taas riitti ja aika meni taas kuin siivillä. Lakisääteistä eroterapiaa kaikille! Ei asiat selviä pelkästään eroamalla, vaan aina jää jotain hampaankoloon toisesta ja ne luulot voivat tosiaan olla omia luuloja, väärinkäsityksiä tai molempien tunteista koostuvaa tiheikköä.
Entisen kanssa yksi suurimpia ongelmia on se, kun alamme puhumaan erimielisyyksistä. Minä olen kiivas ja hermostun helposti, mutta en kestä riitaa. Hänen tarvitsee vain korottaa ääntään, niin minä käperryn kuoreeni ja pahoitan mieleni. Eikä se paha mieli lähde. Nielen mielummin kiukkuni, kun kuuntelen kovaäänistä keskustelua ja sitten ahdistun omassa kiukkusopassani.
Olen miettinyt sitä jollain tasolla jonkin aikaan, mutta tänään se valkeni terapiassa: Minä pelkään riitaa. En minä Entisen tai kenenkään muunkaan tunteita oikeasti pelkää, vaan minulla nousee menneisyys pintaan. Pelkään riitaa, koska lapsuudessa opin, että riidasta seuraa aina pahaa. Kun riita alkoi, alkoi huuto. Ei keskusteltu, vaan huudettiin, jyrättiin (isä), ivattiin ja lannistettiin toinen hiljaiseksi (äiti). Kun isä ei kokenut enää olevansa tilanteen herra, hän antoi nyrkin puhua. Minä en saanut reagoida riitoihin tai väkivaltaan, minulla ei ollut siihen oikeutta. Ja kun seuraava päivä valkeni, jatkettiin ilman selvittelyjä.
Miten sekaisin voi sisäinen maailma mennä, kun tunteellinen ja temperamenttinen ei saa reagoida!
Minä olin kaapissa tunteideni kanssa ja pitkin elämääni ollut välillä tunteista sekaisin kuin seinäkello. Mikä on minun tunteeni, mikä taas on minun menemistä toisen tunnemaailmaan? Millainen minä olen?
Tämän kaiken tajuaminen vaati seitsemän vuotta parisuhdetta ja kaksi vuotta terapiaa. Minä vasta opettelen itseäni, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tämä valaistuminen omasta käytöksestä ja sen syntyperästä on mielettömän palkitsevaa ja auttaa eteenpäin.
Eroterapialle teemme palveluksen itsellemme, lapsillemme ja kaikille ihmissuhteillemme. Opimme itsestämme uutta ja se auttaa ymmärtämään myös toista paremmin ja olemaan armollisempi niin itselleen kuin toisillekin. Toivottavasti pysymme Entisen kanssa aina ystävinä.
Entisen kanssa yksi suurimpia ongelmia on se, kun alamme puhumaan erimielisyyksistä. Minä olen kiivas ja hermostun helposti, mutta en kestä riitaa. Hänen tarvitsee vain korottaa ääntään, niin minä käperryn kuoreeni ja pahoitan mieleni. Eikä se paha mieli lähde. Nielen mielummin kiukkuni, kun kuuntelen kovaäänistä keskustelua ja sitten ahdistun omassa kiukkusopassani.
Olen miettinyt sitä jollain tasolla jonkin aikaan, mutta tänään se valkeni terapiassa: Minä pelkään riitaa. En minä Entisen tai kenenkään muunkaan tunteita oikeasti pelkää, vaan minulla nousee menneisyys pintaan. Pelkään riitaa, koska lapsuudessa opin, että riidasta seuraa aina pahaa. Kun riita alkoi, alkoi huuto. Ei keskusteltu, vaan huudettiin, jyrättiin (isä), ivattiin ja lannistettiin toinen hiljaiseksi (äiti). Kun isä ei kokenut enää olevansa tilanteen herra, hän antoi nyrkin puhua. Minä en saanut reagoida riitoihin tai väkivaltaan, minulla ei ollut siihen oikeutta. Ja kun seuraava päivä valkeni, jatkettiin ilman selvittelyjä.
Miten sekaisin voi sisäinen maailma mennä, kun tunteellinen ja temperamenttinen ei saa reagoida!
Minä olin kaapissa tunteideni kanssa ja pitkin elämääni ollut välillä tunteista sekaisin kuin seinäkello. Mikä on minun tunteeni, mikä taas on minun menemistä toisen tunnemaailmaan? Millainen minä olen?
Tämän kaiken tajuaminen vaati seitsemän vuotta parisuhdetta ja kaksi vuotta terapiaa. Minä vasta opettelen itseäni, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tämä valaistuminen omasta käytöksestä ja sen syntyperästä on mielettömän palkitsevaa ja auttaa eteenpäin.
Eroterapialle teemme palveluksen itsellemme, lapsillemme ja kaikille ihmissuhteillemme. Opimme itsestämme uutta ja se auttaa ymmärtämään myös toista paremmin ja olemaan armollisempi niin itselleen kuin toisillekin. Toivottavasti pysymme Entisen kanssa aina ystävinä.
maanantai 5. elokuuta 2013
Rakas arki
Havahdun siihen, kun Erityismies supisee korvaani ja on lähdössä töihin. Minä huidon häntä pois, sillä olen aamu-uninen ja inhoan kuiskailua. Jälkeenpäin huvittaa: näin saapui jälleen arki. Ihana, kamala arki, jolloin joku on aina menossa tai tulossa.
Lapsilla on erityistaito haistaa arki. Viikonloppuna herätään tikkana aikaisin, eikä käynnistymisvaikeuksia ole kuin aikuisilla. Arkiaamut ovat jotain aivan muuta: uni maistuisi pitkään ja vetelehditään, eikä aamupalaa ole kiire saada.Silloin nuristaan, hidastellaan, vaihdetaan vaatteita ja hangoitellaan vastaan muuten vain, kuin vastalauseena kiireelle. Eikä meillä kiireisiä aamuja vielä ole, mutta lähtemistä on hyvä harjoitella ennen tositoimia kun koulutaipaleeni alkaa.
Nyt on hiljaisuus ja rauha. Mahdollisuus lukea ja kirjoittaa keskeytyksettä. On hengähdystauko pienistä ihmisistä, että jaksaa paremmin ja on mukava nähdä taas kun on vähän oltu erossakin. Pitäisi soittaa psykiatrille ja pyytää lisää lääkkeitä. Pitäisi hoitaa muitakin asioita. Vähän stressaa, mutta en anna sen ottaa itsestäni valtaa. Nautin tästä humisevasta hiljaisuudesta ja siitä, että kukaan ei tarvitse minua. Minä olen minun, edes muutaman tunnin ajan.
Lapsilla on erityistaito haistaa arki. Viikonloppuna herätään tikkana aikaisin, eikä käynnistymisvaikeuksia ole kuin aikuisilla. Arkiaamut ovat jotain aivan muuta: uni maistuisi pitkään ja vetelehditään, eikä aamupalaa ole kiire saada.Silloin nuristaan, hidastellaan, vaihdetaan vaatteita ja hangoitellaan vastaan muuten vain, kuin vastalauseena kiireelle. Eikä meillä kiireisiä aamuja vielä ole, mutta lähtemistä on hyvä harjoitella ennen tositoimia kun koulutaipaleeni alkaa.
Nyt on hiljaisuus ja rauha. Mahdollisuus lukea ja kirjoittaa keskeytyksettä. On hengähdystauko pienistä ihmisistä, että jaksaa paremmin ja on mukava nähdä taas kun on vähän oltu erossakin. Pitäisi soittaa psykiatrille ja pyytää lisää lääkkeitä. Pitäisi hoitaa muitakin asioita. Vähän stressaa, mutta en anna sen ottaa itsestäni valtaa. Nautin tästä humisevasta hiljaisuudesta ja siitä, että kukaan ei tarvitse minua. Minä olen minun, edes muutaman tunnin ajan.
sunnuntai 4. elokuuta 2013
Vain puhumalla suunta selviää
Vihdoin saimme Erityismiehen kanssa puhuttua. Minä itseasiassa näytin hänelle kirjoittamani tekstin, sillä tiesin, että olen liian tukossa puhuakseni.Se, että näyttää toiselleen tekstin, mikä on kirjoitettu suodattamatta, juuri sellaisena kun se sydämessä tuntuu, on erittäin paljastavaa. Minä koin, että se oli rohkeaa minulta ja näin Erityismies saisi tietää, mitä oikeasti ajattelen ja tunnen.
Erityismies reagoi tekstiin. Hän on ennenkin sanonut, että kirjoitan hyvin. Minä en osaa sanoa, onko se vain hänen mielipiteensä, sillä minä vain kirjoitan. Annan tunteiden valua mielestäni, jolloin ne muuttuvat sanoiksi ja minua helpottaa. Minä kirjoitan, koska muuten tulen liian täyteen.
Erityismies sanoi, että kirjoitukseni on pysähdyttävä. Hän sanoi, että haluaa tehdä meidän eteen töitä ja minä olen ainoa, jonka hän haluaa. Hän sanoi, että etäisyys on johtunut hänen osaltaan rahan murehtimisesta: kuinka häntä harmittaa se, ettei hän voi viedä minua kaikkialle, mihin haluaisi.
Me siis olemme murehtineet yhteistä asiaa erikseen, mutta siihen tulee muutos.
Eilen kaatui kaikki päälle. Minä selailin tiliotteita ja mietin ulospääsyä rahattomasta tilanteesta. Minä märehdin ja murehdin ja istuin vaatekomerossa vuoroin kirjoittamassa ja vuoroin itkemässä. Oli oikeastaan puhdistavaa itkeä niin, että päätä koski; kunnolla ja pidättelemättä.
Erityismies tuli luokseni ja teki sen, mitä juuri sillä hetkellä tarvitsin: otti ohjat käsiinsä. Hän sanoi, että hän auttaa minua pääsemään eroon veloistaan, niin paljon kuin pystyy ja että laitamme säästömme velanmaksuun. Erityismies sanoi, että selviämme tästä yhdessä ja minä uskoin häntä.
Minä osaan olla dramaattinen kiukuspäissäni, mutta Erityismies tietää sen olevan vaan minun tapani päästää kiukkua ulos. Ei huutoa, syyttelyä ja minä pääsen syliin. Pääsen hyväksyvään syliin, jossa kaikki tunteet ovat sallittuja ja tunnen itseni rakastetuksi juuri sellaisena kuin olen.
Olen täynnä huolia, mutta jaksan, koska olen taas täynnä onnea.
Erityismies reagoi tekstiin. Hän on ennenkin sanonut, että kirjoitan hyvin. Minä en osaa sanoa, onko se vain hänen mielipiteensä, sillä minä vain kirjoitan. Annan tunteiden valua mielestäni, jolloin ne muuttuvat sanoiksi ja minua helpottaa. Minä kirjoitan, koska muuten tulen liian täyteen.
Erityismies sanoi, että kirjoitukseni on pysähdyttävä. Hän sanoi, että haluaa tehdä meidän eteen töitä ja minä olen ainoa, jonka hän haluaa. Hän sanoi, että etäisyys on johtunut hänen osaltaan rahan murehtimisesta: kuinka häntä harmittaa se, ettei hän voi viedä minua kaikkialle, mihin haluaisi.
Me siis olemme murehtineet yhteistä asiaa erikseen, mutta siihen tulee muutos.
Eilen kaatui kaikki päälle. Minä selailin tiliotteita ja mietin ulospääsyä rahattomasta tilanteesta. Minä märehdin ja murehdin ja istuin vaatekomerossa vuoroin kirjoittamassa ja vuoroin itkemässä. Oli oikeastaan puhdistavaa itkeä niin, että päätä koski; kunnolla ja pidättelemättä.
Erityismies tuli luokseni ja teki sen, mitä juuri sillä hetkellä tarvitsin: otti ohjat käsiinsä. Hän sanoi, että hän auttaa minua pääsemään eroon veloistaan, niin paljon kuin pystyy ja että laitamme säästömme velanmaksuun. Erityismies sanoi, että selviämme tästä yhdessä ja minä uskoin häntä.
Minä osaan olla dramaattinen kiukuspäissäni, mutta Erityismies tietää sen olevan vaan minun tapani päästää kiukkua ulos. Ei huutoa, syyttelyä ja minä pääsen syliin. Pääsen hyväksyvään syliin, jossa kaikki tunteet ovat sallittuja ja tunnen itseni rakastetuksi juuri sellaisena kuin olen.
Olen täynnä huolia, mutta jaksan, koska olen taas täynnä onnea.
lauantai 3. elokuuta 2013
Kun ei ole varaa
Oi raha, oi rahattomuus. Mielessäni pyörii tulotasot, toteuttamattomat haaveet ja raha. Raharaharaha, jota ei ole. Tekisi mieli kirkua ja hyppiä tasajalkaa. Möyhentää tyynyjä ja heitellä tavaroita. Itkenyt jo olen, muttei se auta. Murheet vaan painavat päässä kuin suurperheen viikon ostokset. Ei ole harmia, on vaan kiukku elämälle ja lompakolle, joka on kevyt kuin untuva.
Velka kasvaa ja nyt on luottokorttilasku taas melkein tapissa. Loppukeväästä näyti jo hyvältä ja luulin, että ennen koulun alkamista saisin itseni maksettua irti luottohelvetistä. En näköjään saanut: tuli sitä ja tuli tätä. Voisin syyttää itseäni, jos olisin shoppaillut itseni velkoihin, mutten ole. Vella ostaa ruokaa Visalla ja muuta tarpeellista. Vella paikkailee loppukuun puutetta, kun ilmankaan ei voi olla. Vella suunnittelee ruuat etukäteen, tekee tarkat kauppalistat ja silti ei riitä. Tuntuu, ettei mikään ponnistelu minulta ole tarpeeksi, vaan löydän aina itseni lyötynä ja rahattomana.
Hölmö Vella luuli, että ensi kesälle suunniteltu matka onnistuisi. Nyt nämä hartaasti sivuun revityt säästöt taitavat surutta mennä velanmaksuun, jota senkin jälkeen on jäljellä nelinumeroinen luku. Sinne meni sekin matka(haave). Taisin olla liian optimistinen, että minulla voisi olla varaa matkustella kerran yhdessätoista vuodessa, niin kuin muut nuoret aikuiset tekevät (monta kertaa vuodessa). Tuttava naureskeli tässä taannoin, että lähtee "köyhälle lomalle" Eurooppaan, ei nyt ole varaa pidemmälle lähteä. Minulla kiehui veri. Ei siksi, että hän pääsee ulkomaille ja minä en, vaan siksi, miten törkeä ja kiittämätön asenne hänellä oli. Ollappa niin köyhä edes, että pääsisi lomalle jonnekin, joskus.
Toinen kiukunaihe iski kirpputoribuumista. Kesä on ihanaa aikaa vaellella kirpputoreilla ja jopa myydä siellä jotain. Ihmiset kantavat kassikaupalla vaatteita myytäväksi. Minä mietin, että minun kaapistani ei liikenisi mitään myytävää. Ostan (harvoin) vaatteita ja käytän ne loppuun. Eipähän tarvitse nähdä hinnoittelun vaivaa, kun ei ole tosissaan mitä myydä.
Herään koko ajan maailmaan, missä kaikilla on kaikkea. Miten tuntuu, että minä olen ainoa, joka polkee paikallaan? Kaikki ympärilläni menevät eteenpäin, perivät ja vaurastuvat työllä, matkustelevat ja shoppailevat. En minä heiltä mitään pois ottaisi, mutta ihmettelen vain, milloin on minun vuoro? Milloin elämällä on hetki aikaa palvella minua?
Kirjoittaja on vajaa kolmikymppinen epäonnistuja, jonka edes ajoittain tekee mieli sääliä itseään urakalla.
Velka kasvaa ja nyt on luottokorttilasku taas melkein tapissa. Loppukeväästä näyti jo hyvältä ja luulin, että ennen koulun alkamista saisin itseni maksettua irti luottohelvetistä. En näköjään saanut: tuli sitä ja tuli tätä. Voisin syyttää itseäni, jos olisin shoppaillut itseni velkoihin, mutten ole. Vella ostaa ruokaa Visalla ja muuta tarpeellista. Vella paikkailee loppukuun puutetta, kun ilmankaan ei voi olla. Vella suunnittelee ruuat etukäteen, tekee tarkat kauppalistat ja silti ei riitä. Tuntuu, ettei mikään ponnistelu minulta ole tarpeeksi, vaan löydän aina itseni lyötynä ja rahattomana.
Hölmö Vella luuli, että ensi kesälle suunniteltu matka onnistuisi. Nyt nämä hartaasti sivuun revityt säästöt taitavat surutta mennä velanmaksuun, jota senkin jälkeen on jäljellä nelinumeroinen luku. Sinne meni sekin matka(haave). Taisin olla liian optimistinen, että minulla voisi olla varaa matkustella kerran yhdessätoista vuodessa, niin kuin muut nuoret aikuiset tekevät (monta kertaa vuodessa). Tuttava naureskeli tässä taannoin, että lähtee "köyhälle lomalle" Eurooppaan, ei nyt ole varaa pidemmälle lähteä. Minulla kiehui veri. Ei siksi, että hän pääsee ulkomaille ja minä en, vaan siksi, miten törkeä ja kiittämätön asenne hänellä oli. Ollappa niin köyhä edes, että pääsisi lomalle jonnekin, joskus.
Toinen kiukunaihe iski kirpputoribuumista. Kesä on ihanaa aikaa vaellella kirpputoreilla ja jopa myydä siellä jotain. Ihmiset kantavat kassikaupalla vaatteita myytäväksi. Minä mietin, että minun kaapistani ei liikenisi mitään myytävää. Ostan (harvoin) vaatteita ja käytän ne loppuun. Eipähän tarvitse nähdä hinnoittelun vaivaa, kun ei ole tosissaan mitä myydä.
Herään koko ajan maailmaan, missä kaikilla on kaikkea. Miten tuntuu, että minä olen ainoa, joka polkee paikallaan? Kaikki ympärilläni menevät eteenpäin, perivät ja vaurastuvat työllä, matkustelevat ja shoppailevat. En minä heiltä mitään pois ottaisi, mutta ihmettelen vain, milloin on minun vuoro? Milloin elämällä on hetki aikaa palvella minua?
Kirjoittaja on vajaa kolmikymppinen epäonnistuja, jonka edes ajoittain tekee mieli sääliä itseään urakalla.
perjantai 2. elokuuta 2013
Kestämätön kiukku
On paha olo, kiukkuinen. Onko syy puhumattomuus Erityismiehen kanssa, lukemani kirjojen herättämät tunteet, isäni tapaaminen, rahahuolet vai kaikki yhdessä, en tiedä. Sisällä on risteilee inhottavia tunteita ja juuri kun minun tekisi mieli olla omissa oloissani, eivät lapset anna siihen mahdollisuutta. Ei ole kuitenkaan toivoton tunnelma, mutta tarpeeksi inhottava kuitenkin.
Tapasin ystäväni eilen. Teki niin mieli puhua ja avata mieltään. Tulin kotiin vasta yöllä. Erityismies kysyi, mikä on. Sanoin, että olen turhautunut, koska emme puhu. Aloitamme, mutta emme lopeta. Kaikki jää ilmaan leijumaan ja minulla on sellainen olo, että meneekö tämä ärsyttävä välitila ohitse vai pelaako Erityismies vaan aikaa. Ei hän varmaan saisi aikaiseksi edes jättää minua, vaikka haluaisi.
Minulla on outo tunne. En tiedä olenko vaan keksinyt sen, vai onko herkkä vaistoni oikeassa. Luulen, että Erityismies on kyllästynyt minuun.Pelkään, koska olen aina vaistonnut nämä jutut. Vein ajatusta niinkin pitkälle, perustuen siihen, että hän pystyy pitää asioita sisällään, että voiko tämä kaikki johtua toisesta naisesta. Minä tunnen itseni epähalutummaksi kuin koskaan ja se tekee minut äärimmäisen turhautuneeksi. Minä en tiedä mitä ihmettä teen tuon miehen kanssa. Kun saan tilaisuuden puhua, pelkään, että alan haukkoa henkeä kuin kala kuivalla maalla enkä saa kaikkea sanotuksi. Kuherruskuukaudet ovat selvästi ohitse. Mutta mitäs nyt? Jatkaako hän seurusteluhistoriansa toistamista ja alkaa pakata suhdetta laatikkoon? Jos me emme tästä selviä eteenpäin, aion olla koko loppuelämäni sinkkuna.
Katselen ympärilleni ja mietin muuden onnea ja heidän luomaa varallisuutta ja turvaa. Tunnen itseni hetkellisesti niin luuseriksi. Olenko pilannut lasteni tulevaisuuden, kun voin tarjota heille vähemmän kuin muut. Milloin loppuu sentinvenytys? Milloin loppuu paha mieli?
Kaiken kukkuraksi pahoitin mieleni, kun eräs ystäväni naureskeli autolleni. Eihän se mitään hänen autoonsa verrattuna olekkaan, mutta miksi kääntää veistä haavassa? Tiedän sanomattakin sen, että olen vähävarainen ja tilanteeni näyttää surkealta. Minulla ei ole tukiverkkoa eikä lompakkoa, mihin nojata. Minä kuitenkin yritän ja muistutan itseäni siitä, miten upeasti olen pärjännyt niillä vähillä eväillä, mitä käteen on jäänyt. Lisäksi rikkinäinen mieli on hidastanut tahtiani, joten turha tässä on verrata itseään niihin, joilla on kenties enemmän. Minulla on kuitenkin niin paljon: lapset, rohkeus ja halu tehdä asioista parempia. Sinne päin mennään, ajattelee kuka tahansa mitä haluaa.
Tapasin ystäväni eilen. Teki niin mieli puhua ja avata mieltään. Tulin kotiin vasta yöllä. Erityismies kysyi, mikä on. Sanoin, että olen turhautunut, koska emme puhu. Aloitamme, mutta emme lopeta. Kaikki jää ilmaan leijumaan ja minulla on sellainen olo, että meneekö tämä ärsyttävä välitila ohitse vai pelaako Erityismies vaan aikaa. Ei hän varmaan saisi aikaiseksi edes jättää minua, vaikka haluaisi.
Minulla on outo tunne. En tiedä olenko vaan keksinyt sen, vai onko herkkä vaistoni oikeassa. Luulen, että Erityismies on kyllästynyt minuun.Pelkään, koska olen aina vaistonnut nämä jutut. Vein ajatusta niinkin pitkälle, perustuen siihen, että hän pystyy pitää asioita sisällään, että voiko tämä kaikki johtua toisesta naisesta. Minä tunnen itseni epähalutummaksi kuin koskaan ja se tekee minut äärimmäisen turhautuneeksi. Minä en tiedä mitä ihmettä teen tuon miehen kanssa. Kun saan tilaisuuden puhua, pelkään, että alan haukkoa henkeä kuin kala kuivalla maalla enkä saa kaikkea sanotuksi. Kuherruskuukaudet ovat selvästi ohitse. Mutta mitäs nyt? Jatkaako hän seurusteluhistoriansa toistamista ja alkaa pakata suhdetta laatikkoon? Jos me emme tästä selviä eteenpäin, aion olla koko loppuelämäni sinkkuna.
Katselen ympärilleni ja mietin muuden onnea ja heidän luomaa varallisuutta ja turvaa. Tunnen itseni hetkellisesti niin luuseriksi. Olenko pilannut lasteni tulevaisuuden, kun voin tarjota heille vähemmän kuin muut. Milloin loppuu sentinvenytys? Milloin loppuu paha mieli?
Kaiken kukkuraksi pahoitin mieleni, kun eräs ystäväni naureskeli autolleni. Eihän se mitään hänen autoonsa verrattuna olekkaan, mutta miksi kääntää veistä haavassa? Tiedän sanomattakin sen, että olen vähävarainen ja tilanteeni näyttää surkealta. Minulla ei ole tukiverkkoa eikä lompakkoa, mihin nojata. Minä kuitenkin yritän ja muistutan itseäni siitä, miten upeasti olen pärjännyt niillä vähillä eväillä, mitä käteen on jäänyt. Lisäksi rikkinäinen mieli on hidastanut tahtiani, joten turha tässä on verrata itseään niihin, joilla on kenties enemmän. Minulla on kuitenkin niin paljon: lapset, rohkeus ja halu tehdä asioista parempia. Sinne päin mennään, ajattelee kuka tahansa mitä haluaa.
torstai 1. elokuuta 2013
Sukulaisuus- velka, velvollisuus vai valinta?
Velka
Tiedän sanomattakin, mitä minun isäni ajattelee. Hän ajattelee kaiken velkana. Kaiken hyvän, mitä hän minulle tekee, on jotain, minkä voi pyytää takaisin. Minä en ajattele niin. Minä teen hyviä asioita, koska minusta tuntuu hyvältä, jos voin auttaa. Onneksi ahneus,moraalittomuus ja hyväksikäyttö eivät periydy.
En ole kenellekkään velkaa elämääni. Minä olin haluttu lapsi ja synnyin tähän maailmaan. Minun ansioni ovat omia aikaansaannoksia. Minun maailmankatsomukseni-ihme kyllä- kasvanut normaaliksi. Ainoa asia, mitä olen isältäni olen oppinut, on se, miten minä en elämääni halua elää. Isäni on kuvitellut, että kasvatus on sitä, että ei kuunnella toista ja komennetaan lasta, kuin hän olisi omaisuutta. Sitten kun oma lapsi lisääntyy, otetaan innolla valokuvia ja syötetään se täyteen karkkia. Lapsi voi kävellä vaikka moottorisahan päällä, eihän sitä nyt tarvitse vahtia. Lapset pärjää, vaikka isoisä olisi kännissä, sillä eihän lapsi pientä kekkulia huomaa. Lastenlapset ovat näyttelyesineitä, saavutuksia. Tytärtä voi ämmitellä, kutsua melkein huoraksi, kun se itsekäs tyttö vie häneltä vävypojan. Mitäpä tyttären onnellisuudesta,hänhän vaan jakelee itseään muille miehille. Sikamaista.
Velvollisuus
Entinen sanoi minulle, ettei minun pitäisi antaa katkeruuteni viedä lapsilta suhdetta isovanhempaan. Meinasin kiehua raivosta. Kyllä lapset isoisäänsä tapaavat, rajatusti. On pakko rajata tapaamista päihteidenkäyttäjän kanssa. Sanoin Entiselle, että minun ensisijainen tehtäväni on suojella lapsiani parhaaksi näkemälläni tavalla. Kumpi on pahempi: muisto kännisestä isoisästä vai ei muistoa ollenkaan?
Minä en näe velvollisuutenani elää elämääni sillä tavalla, että huonot ihmiset korjaavat huonolla käytöksellään hyvän hedelmät. Minun velvollisuuteni on elää omaa elämääni hyvin ja yrittää tehdä lapsille hyvää elämää. Sen verran minussa on taisteluhenkeä, etten rupea nuolemaan lyövää kättä. Minä en tarvitse hyväksyntää ihmisiltä, jotka eivät minua hyväksy.
Valinta
Minä olen valinnut tieni. Minä olen Vella Ylpeys, Vella Ilkimys, Vella Petturi, joka ei hymyile nätisti kaikille ja ole hiljaa. En enää nöyristele ja se on pöyristyttävän törkeää. Tavoitella nyt omaa onneaan, hyvänen aika! Ajatella nyt, että elämästä voi saada irti vaikka mitä hyvää, jos näkee vaivaa. Kuinka ylpeilevää! Olen valinnut hajuraon ihmisiin, sukulaisiin, jotka asenteillaan imevät minusta vaan voimat pois. En ole enää se, joka pohjattomasti kuuntelee ja ymmärtää, vaan jättää vastaamasta puhelimeen, jos ei kiinnosta puhua. Oman polun valinnalla näkee ainakin sen, kuka oikeasti seuraa rinnalla. Minä haluan katsoa eteenpäin, enkä sukuni tavoin kellua menneisyyden myrkyissä voivotellen. Jos se vaatii tämän yksinäisyyden, vaatikoon. Olen minä ennekin selvinnyt elämästäni yksin, nyt olen vaan menossa oikeaan suuntaan.
Onneksi pääsen pian terapiaan päästelemään höyryjä. Toisekseen, jotenkin tuntuu, etten pärjää yhdenkään elämäni miehen kanssa. Mutta se onkin jo toinen tarina se.
Tiedän sanomattakin, mitä minun isäni ajattelee. Hän ajattelee kaiken velkana. Kaiken hyvän, mitä hän minulle tekee, on jotain, minkä voi pyytää takaisin. Minä en ajattele niin. Minä teen hyviä asioita, koska minusta tuntuu hyvältä, jos voin auttaa. Onneksi ahneus,moraalittomuus ja hyväksikäyttö eivät periydy.
En ole kenellekkään velkaa elämääni. Minä olin haluttu lapsi ja synnyin tähän maailmaan. Minun ansioni ovat omia aikaansaannoksia. Minun maailmankatsomukseni-ihme kyllä- kasvanut normaaliksi. Ainoa asia, mitä olen isältäni olen oppinut, on se, miten minä en elämääni halua elää. Isäni on kuvitellut, että kasvatus on sitä, että ei kuunnella toista ja komennetaan lasta, kuin hän olisi omaisuutta. Sitten kun oma lapsi lisääntyy, otetaan innolla valokuvia ja syötetään se täyteen karkkia. Lapsi voi kävellä vaikka moottorisahan päällä, eihän sitä nyt tarvitse vahtia. Lapset pärjää, vaikka isoisä olisi kännissä, sillä eihän lapsi pientä kekkulia huomaa. Lastenlapset ovat näyttelyesineitä, saavutuksia. Tytärtä voi ämmitellä, kutsua melkein huoraksi, kun se itsekäs tyttö vie häneltä vävypojan. Mitäpä tyttären onnellisuudesta,hänhän vaan jakelee itseään muille miehille. Sikamaista.
Velvollisuus
Entinen sanoi minulle, ettei minun pitäisi antaa katkeruuteni viedä lapsilta suhdetta isovanhempaan. Meinasin kiehua raivosta. Kyllä lapset isoisäänsä tapaavat, rajatusti. On pakko rajata tapaamista päihteidenkäyttäjän kanssa. Sanoin Entiselle, että minun ensisijainen tehtäväni on suojella lapsiani parhaaksi näkemälläni tavalla. Kumpi on pahempi: muisto kännisestä isoisästä vai ei muistoa ollenkaan?
Minä en näe velvollisuutenani elää elämääni sillä tavalla, että huonot ihmiset korjaavat huonolla käytöksellään hyvän hedelmät. Minun velvollisuuteni on elää omaa elämääni hyvin ja yrittää tehdä lapsille hyvää elämää. Sen verran minussa on taisteluhenkeä, etten rupea nuolemaan lyövää kättä. Minä en tarvitse hyväksyntää ihmisiltä, jotka eivät minua hyväksy.
Valinta
Minä olen valinnut tieni. Minä olen Vella Ylpeys, Vella Ilkimys, Vella Petturi, joka ei hymyile nätisti kaikille ja ole hiljaa. En enää nöyristele ja se on pöyristyttävän törkeää. Tavoitella nyt omaa onneaan, hyvänen aika! Ajatella nyt, että elämästä voi saada irti vaikka mitä hyvää, jos näkee vaivaa. Kuinka ylpeilevää! Olen valinnut hajuraon ihmisiin, sukulaisiin, jotka asenteillaan imevät minusta vaan voimat pois. En ole enää se, joka pohjattomasti kuuntelee ja ymmärtää, vaan jättää vastaamasta puhelimeen, jos ei kiinnosta puhua. Oman polun valinnalla näkee ainakin sen, kuka oikeasti seuraa rinnalla. Minä haluan katsoa eteenpäin, enkä sukuni tavoin kellua menneisyyden myrkyissä voivotellen. Jos se vaatii tämän yksinäisyyden, vaatikoon. Olen minä ennekin selvinnyt elämästäni yksin, nyt olen vaan menossa oikeaan suuntaan.
Onneksi pääsen pian terapiaan päästelemään höyryjä. Toisekseen, jotenkin tuntuu, etten pärjää yhdenkään elämäni miehen kanssa. Mutta se onkin jo toinen tarina se.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)