Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kiukku. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kiukku. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Minä kaipaan valoa

Kiukuttaa ja ahdistaa. Pimeä sunnuntai tuntuu nielaisevan minut kokonaan. On pakko kirjoittaa kiukku pois. Yrittää ajatella tämä tunne pois järjen avulla ja löytää kiukun syy. En jaksaisi koko päivää murjottaa.

Ensinnäkin minua harmittaa. Erityismiehen piti esitellä minut vanhemmilleen. Nukuin huonosti, koska jännitin tapaamista niin paljon. Olin miettinyt jo valmiiksi kuinka riisun heidät huonoista asenteista minua kohtaan ja valloitan heidät uskomaan, että minä en ole paha ihminen.

Tapaaminen siirtyi ja minua harmitti. Olin ladannut siihen niin paljon. Miettinyt mitä sanon, miltä näytän ja miten olen. Ja hetkessä kaikki olikin turhaa. Eihän parin päivän lisäodotus nyt paljoa ole, mutta kun on odottanut jo hyvin pitkän aikaa tätä tilaisuutta. Tilaisuutta, jossa jälleen kerran taistelen muiden ihmisten hyväksynnästä. Tilaisuutta todistaa, että minä olen oikeasti aika ihana tyttö ja haluan kaikille vaan hyvää.

Oma perfektionismini ahdistaa. Mietin koko ajan, että minun pitäisi lukea, sillä minun pitäisi ihan oikeasti. Vilkuilen kirjaa, kuin kaikki tieto siitä imeytyisi minuun katseen voimalla. Minä aloitan ihan kohta, hetken päästä....enkä saa rauhaa itseltäni, ennen kun oikeasti olen aloittanut.

Luulen kuitenkin, etteivät edellä mainitut asiat minua oikeasti niin paljoa vaivaa. Tai ehkä ne ovat lisävaiva. Suurin syy tähän oloon taitaa olla valottomuus ja liikkumattomuus. Pimeyshän tutkitusti masentaa lisää. Monen kuukauden pimeysjakso pitää ihmisten aivot unenomaisessa tilassa. Vähemmästäkin siis möllötyttää!

 Sen sijaan liikunta-asialle voin jotain tehdä. Salikorttiin ei tänäkään vuonna ole varaa, mutta onneksi liikunta ei maksa mitään. Kaivan kahvakuulat kaapista ja venyttelen itseni hereille. Kroppani ei vielä tiedä, että olen tehnyt uudenvuodenlupauksen sen hienoisesta muokkaamisesta...

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Katastrofin jatkoa?

Tuntuu, että päässä pimahtaa.

On stressi, on kiire. Sydän lyö epätahtia. En tiedä, mutta luulen sen johtuvan stressistä. Millä saan pumpun rauhoittumaan, kun en itsekään usko, että pitäisi levätä.

Vituttaa. Terapeutti sanoi minulle, että se on suomalaisten yleisverbi kaikelle harmille. Mistä lähtisin purkamaan?

En jaksaisi lapsia, en heidän tappelujaan, vinkumisia, mankumisia,vaatimuksia. Voisivatko he jättää minut viideksi minuutiksi rauhaan?

En jaksa Erityismiestä. Hän vaan ärsyttää minua. Milloin parisuhde valahti tälle tasolle? On vonkaamista (minä vonkaan), kinastelua typeristä arkiaskareista, stressiä rahasta. Minä olen niin kypsä sille, että Erityismies menee silloin kuin huvittaa. Mitä jos minäkin tekisin vaan viikonlopun mittaisen katoamistempun ja sulkisin puhelimen? Tajuaisiko hän arvoni silloin?

Ärsyttää miesten ja naisten roolit. Erityismies luulee, että naiset ovat yhtä kuin hänen äitinsä. hänen äitinsä passaa, kokkaa ja hemmottelee. Minä olen tolkuttanut, että minä en ole sellainen. En ole pikkuvaimo, enkä suostu mihinkään rooliin. Ärsyttää Erityismiehen äiti, jota en ole tavannut. Miksikö? No, koska hän on tehnyt selväksi, ettei hyväksy minua tai meidän suhdettamme.

Olen miettinyt, että mitä jos Erityismies on pettänyt minua. Toisaalta, mitä sen on väliä. Pystymmekö olla uskollisia, kun suhde muuttuu arkiseksi? Pystynkö minä? Pystynkö?

Tunnen itseni niin arvottomaksi. Minua ei hyväksy kukaan. En jaksa taistella tätä ainaista taistelua. Olen joutunut taistelemaan hyväksynnästä niin kauan, kuin jaksan muistaa. Miten elämään mahtuukin niin monta ihmistä, jotka eivät minua hyväksy?

Miksi en pysty lopettamaan tupakanpolttoa?
Miksi olen lihonnut 6 kiloa?
Miksi minulla ei ole äitiä? (Vituttaa maailman eniten)

Minä vihaan Isänpäivää, kun en voi juhlia isää. Minulla on isä, mutta ei ole kuitenkaan. En voi juhlia Äitienpäivää, kun ei ole äitiä. Minua juhlitaan, mutta kun minäkin haluaisin olla jonkun pikku tyttö, joka voi ylpeänä onnitella äitiään ja muistella kaikkea kivaa yhdessä.

Mitä jos minunkin lapset menettävät äitinsä liian varhain? Mitä jos minäkin sairastun syöpään?

Kyllä,ahdistaa,itkettää, vituttaa ja annan sen tulvia nyt kunnolla.

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Uusioperheen ärsytyspisteitä

Olen yrittänyt aina kohdatessani jonkun ongelmakohdan keskustella Erityismiehen kanssa. Hänen kanssaan on helppoa ja hedelmällistä keskustella. Hän kuuntelee,ymmärtää ja ehdottaa ja on mainio kumppani. Silti on ärsyttäviä hetkiä, joilta ei kai koskaan kokonaan voi välttyä.

Erityismiehen omat reissut sattuvat välillä niille viikonlopuille, kun lapset ovat täällä. Eihän niille mitään voi ja en minä kieltämäänkään rupea. Ei minua muutamat reissut haittaa, mutta aikataulut hiertävät sitäkin enemmän.
Aikataulut ovat epärealistisia; lähtöaika usein aikaistuu ja tuloaika taas myöhästyy. Tällä hetkelläkin odotin kieli pitkällä, että pääsen illalla tuulettumaan lenkille. Yksi puhelinsoitto romutti kaiken:ei olla lähdetty edes paluumatkalle. Siinä meni viikonlopun ainoa hengähdysmahdollisuus ja tilalla pelkkä kiukkuinen Vella. Olen kuitenkin lakannut puhisemasta itsekseni ja pitelemään kiukkua sisälläni ja nykyään lähetän negatiivisenkin palautteen välittömästi. Ja koska en ole erityisen hyvä puhumaan, laitoin kirjallisessa muodossa 71 sanaa, jolla kerroin, miltä minusta tuntuu se, että aikatauluista ei pidetä kiinni. Vastausta tuskin kuuluu hetkeen, sillä toinen osapuoli on enempi verbaalinen ja kielsin soittamasta, ennen kuin kiukkuni on laantunut. Tärkeintä kuitenkin on, että viesti on käsittelyssä ja saamme myöhemmin siitä keskustelua aikaiseksi.

Minä arvostan oikeudenmukaisuutta ja pidän äärimmäisen tärkeän, että tilanteita tulkitaan muualtakin kuin omasta näkövinkkelistä. Ajatellaan, miltä toisesta voi tuntua. Tehdään asioita, joita ei välttämättä jaksaisi, koska se on reilua toista kohtaan. Lisäksi olen sitä mieltä, että kun hynttyyt pannaan yhteen, vastuu asioista muuttuu yhteiseksi.
Voi kuinka pienet asiat voivatkaan alkaa sieppaamaan!

Miksi minä olen vastuussa lasten aamutoimista ja viemisistä, kun meitä on kaksi?
Miksi minä joudun suunnittelemaan aikatauluni lasten mukaan, kun meitä on kaksi?
Miksi sinulla on vapaus mennä ja minulla on rajoitettu sellainen?
Miksi sinä puhut avioliitosta, kun et ymmärrä vastuunjakautumista vieläkään?
Opitko sinä koskaan vai elätkö käsityksessä, että minä vastaan aina hiukan enemmän?

On vaan pakko päästää tunteet valloilleen ja todeta, että kiukuttaa ihan pirusti.

tiistai 10. syyskuuta 2013

Kun Entinen ihastuu

Olen kartellut kirjoittaa aiheesta "Kun ex-kumppani löytää uuden". Tajusin kuitenkin, että siitä pitää puhua, ja niiden tunteiden jakaminen on tärkeää Väärinkäsityksiltä ei voi ikinä välttyä, ja tämähän on vain yhden tunteellisen tytön päiväkirja. Tässä huomaa taas, että ongelmani on se, että välitän liikaa siitä, mitä muut ajattelevat. Palataan siis peruslähteille, että minä vain kirjoitan, koska vain sillä on merkitystä.

Entinen on ihastunut, aivan päätä pahkaa. Minä katselen vierestä ja puistelen päätäni. Tekee mieli sanoa, että paina jarrua, ennen kuin lähtee kokonaan käsistä. Hän ei kirjaimellisesti näe eikä kuule, mitä tapahtuu ympärillä. Se tuottaa monissakin yhteyksissä monenlaisia tunteita.

Ärsytys
Minua ärsyttää, että hänen ihastuksensa tuntuu olevan nyt koko maailma, jonka puolesta voi unohtaa kaiken muun. Hänen vapaa-aikansa on hänen ja kaikki ylimääräiset jutut (mm.lapsiin liittyvät hankinnat) pitäisi hoitaa minun vapaa-ajallani. Ikäänkuin minä olisin vähäpätöisempi, niin kuin hänen vapaa-aikansa olisi arvokkaampaa kuin minun.

Lisäksi minua ärsyttää, että hänen virheensä ja muistamattomuutensa ovat inhimillisiä virheitä, minun unohdukseni ovat huolimattomuutta ja huonoa muistia. Olisi kohtuullista, jos hän näkisi hyvää minussakin joskus. En minä palvontaa halua, mutta ystävällisyys ja maltti tuntuisivat hyvältä.
Ennen niin säntillinen ja lupauksistaan kiinnipitävä Entinen on alkanut livetä lupauksissaan, eikä tämä oikeus kosketa minua. Minä en voi luvata mitään, mitä en pidä.

Pelko
Entinen on niin pihalla hurmoksesta, että pelkään hänen tekevän äkillisiä ratkaisuja, jotka vahingoittavat lapsia, minua ja häntä itseään. Ajattelen kauhuissani, että mitä jos kaikki meidän hienot sopimuksemme siitä ajasta, kun olemme molemmat uusissa suhteissa, raukeavatkin? Olisiko sittenkin pitänyt tehdä kirjallinen sopimus siitä, ihan varmuuden vuoksi? Jos näin ikävästi meinaisi käydä, minä ravistaisin hänet maanpinnalle ja taistelisin viimeiseen voimanpisaraan asti lasten ja minun oikeudesta pitää tämä kuvio, mikä nytkin on. Meidän kaikkien takia.

Me olemme sopineet olevamme tiimi, toimivamme tietyllä tavalla ja noudattavamme sanallisia, yhteisiä sopimuksiamme. En antanut Erityismiehen vaikuttaa siihen, enkä tule sallimaan kenenkään muunkaan tekevän niin.

Paniikki
Entinen on kadonnut kuilun toiselle puolelle jättiläisen harppauksilla. Minua pelottaa. Enkö ole enää tärkeä? Katoaako ystävyytemme tuosta noin vaan? Joudunko luopumaan rakkaasta ystävästäni kokonaan ja olemaan hänelle pelkästään lasten äiti? Mitä käy muistoille, entä keskusteluille ja vitseille? Ovatko ne kaikki mennyttä?

Uusi erovaihe
Pitkän aikaa on jo ollut tietyllä tapaa tasaista eroajatusten suhteen. entisen tunnevellonnat ja kummalliset kiukut ovat vetäneet välillä omankin mielen matalaksi, suorastaan pohjalle asti. Tiesin kuitenkin, että on vielä tunteita, joita tulen käsittelemään sitten, kun Entinen löytää suhdepohjan, jonka päälle rakentaa uutta. Tiesin jo etukäteen, että silloin alkaa uusi tunneprosessi minun maailmassani ja olin kuin olinkin oikeassa.

Helpotus
Olen pitkään tuntenut jonkinlaista velvollisuuden tunnetta siitä, että olen uudessa suhteessa ja Entinen on ollut yksin. Tämä hänen uusi alkunsa vapauttaa minua jollain tavalla nauttimaan omasta onnestani.

Ilo
Tunnemylläkästä huolimatta olen erittäin iloinen ja onnellinen Entisen puolesta. Hän osaa olla hyvä mies ja on ihana isä. Hänessä on paljon sellaista, mistä moni nykynainen haaveilee. Nyt hän on löytänyt nykynaisensa ja hyvä niin. Ehkä he osaavat olla toisilleen sellaisia, mitä me emme pystyneet olemaan.

Kaikenlaisten ajatusten, synkkien, jälkeen hymy palaa kasvoille. Me selvisimme myrskystä.

lauantai 3. elokuuta 2013

Kun ei ole varaa

Oi raha, oi rahattomuus. Mielessäni pyörii tulotasot, toteuttamattomat haaveet ja raha. Raharaharaha, jota ei ole. Tekisi mieli kirkua ja hyppiä tasajalkaa. Möyhentää tyynyjä ja heitellä tavaroita. Itkenyt jo olen, muttei se auta. Murheet vaan painavat päässä kuin suurperheen viikon ostokset. Ei ole harmia, on vaan kiukku elämälle ja lompakolle, joka on kevyt kuin untuva.

Velka kasvaa ja nyt on luottokorttilasku taas melkein tapissa. Loppukeväästä näyti jo hyvältä ja luulin, että ennen koulun alkamista saisin itseni maksettua irti luottohelvetistä. En näköjään saanut: tuli sitä ja tuli tätä. Voisin syyttää itseäni, jos olisin shoppaillut itseni velkoihin, mutten ole. Vella ostaa ruokaa Visalla ja muuta tarpeellista. Vella paikkailee loppukuun puutetta, kun ilmankaan ei voi olla. Vella suunnittelee ruuat etukäteen, tekee tarkat kauppalistat ja silti ei riitä. Tuntuu, ettei mikään ponnistelu minulta ole tarpeeksi, vaan löydän aina itseni lyötynä ja rahattomana.

Hölmö Vella luuli, että ensi kesälle suunniteltu matka onnistuisi. Nyt nämä hartaasti sivuun revityt säästöt taitavat surutta mennä velanmaksuun, jota senkin jälkeen on jäljellä nelinumeroinen luku. Sinne meni sekin matka(haave). Taisin olla liian optimistinen, että minulla voisi olla varaa matkustella kerran yhdessätoista vuodessa, niin kuin muut nuoret aikuiset tekevät (monta kertaa vuodessa). Tuttava naureskeli tässä taannoin, että lähtee "köyhälle lomalle" Eurooppaan, ei nyt ole varaa pidemmälle lähteä. Minulla kiehui veri. Ei siksi, että hän pääsee ulkomaille ja minä en, vaan siksi, miten törkeä ja kiittämätön asenne hänellä oli. Ollappa niin köyhä edes, että pääsisi lomalle jonnekin, joskus.

Toinen kiukunaihe iski kirpputoribuumista. Kesä on ihanaa aikaa vaellella kirpputoreilla ja jopa myydä siellä jotain. Ihmiset kantavat kassikaupalla vaatteita myytäväksi. Minä mietin, että minun kaapistani ei liikenisi mitään myytävää. Ostan (harvoin) vaatteita ja käytän ne loppuun. Eipähän tarvitse nähdä hinnoittelun vaivaa, kun ei ole tosissaan mitä myydä.

Herään koko ajan maailmaan, missä kaikilla on kaikkea. Miten tuntuu, että minä olen ainoa, joka polkee paikallaan? Kaikki ympärilläni menevät eteenpäin, perivät ja vaurastuvat työllä, matkustelevat ja shoppailevat. En minä heiltä mitään pois ottaisi, mutta ihmettelen vain, milloin on minun vuoro? Milloin elämällä on hetki aikaa palvella minua?

Kirjoittaja on vajaa kolmikymppinen epäonnistuja, jonka edes ajoittain tekee mieli sääliä itseään urakalla.

torstai 1. elokuuta 2013

Sukulaisuus- velka, velvollisuus vai valinta?

Velka

Tiedän sanomattakin, mitä minun isäni ajattelee. Hän ajattelee kaiken velkana. Kaiken hyvän, mitä hän minulle tekee, on jotain, minkä voi pyytää takaisin. Minä en ajattele niin. Minä teen hyviä asioita, koska minusta tuntuu hyvältä, jos voin auttaa. Onneksi ahneus,moraalittomuus ja hyväksikäyttö eivät periydy.
En ole kenellekkään velkaa elämääni. Minä olin haluttu lapsi ja synnyin tähän maailmaan. Minun ansioni ovat omia aikaansaannoksia. Minun maailmankatsomukseni-ihme kyllä- kasvanut normaaliksi. Ainoa asia, mitä olen isältäni olen oppinut, on se, miten minä en elämääni halua elää. Isäni on kuvitellut, että kasvatus on sitä, että ei kuunnella toista ja komennetaan lasta, kuin hän olisi omaisuutta. Sitten kun oma lapsi lisääntyy, otetaan innolla valokuvia ja syötetään se täyteen karkkia. Lapsi voi kävellä vaikka moottorisahan päällä, eihän sitä nyt tarvitse vahtia. Lapset pärjää, vaikka isoisä olisi kännissä, sillä eihän lapsi pientä kekkulia huomaa. Lastenlapset ovat näyttelyesineitä, saavutuksia. Tytärtä voi ämmitellä, kutsua melkein huoraksi, kun se itsekäs tyttö vie häneltä vävypojan. Mitäpä tyttären onnellisuudesta,hänhän vaan jakelee itseään muille miehille. Sikamaista.

Velvollisuus

Entinen sanoi minulle, ettei minun pitäisi antaa katkeruuteni viedä lapsilta suhdetta isovanhempaan. Meinasin kiehua raivosta. Kyllä lapset isoisäänsä tapaavat, rajatusti. On pakko rajata tapaamista päihteidenkäyttäjän kanssa. Sanoin Entiselle, että minun ensisijainen tehtäväni on suojella lapsiani parhaaksi näkemälläni tavalla. Kumpi on pahempi: muisto kännisestä isoisästä vai ei muistoa ollenkaan?
Minä en näe velvollisuutenani elää elämääni sillä tavalla, että huonot ihmiset korjaavat huonolla käytöksellään hyvän hedelmät. Minun velvollisuuteni on elää omaa elämääni hyvin ja yrittää tehdä lapsille hyvää elämää. Sen verran minussa on taisteluhenkeä, etten rupea nuolemaan lyövää kättä. Minä en tarvitse hyväksyntää ihmisiltä, jotka eivät minua hyväksy.

Valinta

Minä olen valinnut tieni. Minä olen Vella Ylpeys, Vella Ilkimys, Vella Petturi, joka ei hymyile nätisti kaikille ja ole hiljaa. En enää nöyristele ja se on pöyristyttävän törkeää. Tavoitella nyt omaa onneaan, hyvänen aika! Ajatella nyt, että elämästä voi saada irti vaikka mitä hyvää, jos näkee vaivaa. Kuinka ylpeilevää! Olen valinnut hajuraon ihmisiin, sukulaisiin, jotka asenteillaan imevät minusta vaan voimat pois. En ole enää se, joka pohjattomasti kuuntelee ja ymmärtää, vaan jättää vastaamasta puhelimeen, jos ei kiinnosta puhua. Oman polun valinnalla näkee ainakin sen, kuka oikeasti seuraa rinnalla. Minä haluan katsoa eteenpäin, enkä sukuni tavoin kellua menneisyyden myrkyissä voivotellen. Jos se vaatii tämän yksinäisyyden, vaatikoon. Olen minä ennekin selvinnyt elämästäni yksin, nyt olen vaan menossa oikeaan suuntaan.

 Onneksi pääsen pian terapiaan päästelemään höyryjä. Toisekseen, jotenkin tuntuu, etten pärjää yhdenkään elämäni miehen kanssa. Mutta se onkin jo toinen tarina se.