Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ahdistus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ahdistus. Näytä kaikki tekstit

maanantai 21. heinäkuuta 2014

Päättymätön itku

Minä olen itkenyt monta päivää putkeen. Se on ihan hirveätä, loppumaton itku. Se ei pääty, vaan pulppuaa esiin yhä uudelleen ja uudelleen. Ensin tulee väsymysitku, sitten suruitku. Tämän jälkeen surulliset ajatukset seuraavat toisiaan ja itken lisää. Ihmisten ilmoilla pystyn olemaan suhteellisen normaali tai ehkä tavallista väsyneempi, mutta kotimatkalla alkavat kyyneleet polttaa silmänurkissa.
Pahat ajatukset ruokkivat toisiaan

Meillä on ihan paska suhde, ihan varmasti on

Erityismies aikoo jättää minut, koska olen niin surkea, tyhmä ja ruma

Lapsilla on huono olla minun kanssani, ne varmasti traumatisoituvat

Ei kun minähän pilasin niiden elämän jo viemällä niiltä ydinperheen, mikä itsekäs paska!

Minusta ei koskaan tule mitään

En parane, en yritä tarpeeksi, surkimus

Lihonutkin olen, en vaan osaa pitää huolta itsestäni

Kaikkien olisi vain parempi, jos minua ei olisi

Osa minusta tajuaa sen olevan uupumusta. Pelkkää aivokemiaa. Sitä, että ajatukset kulkevat niitä kipeitä uria, jotka ovat sinne päähän pahojen vuosien ja kokemusten vuoksi syntyneet. Ihminen on ohjelmoitu toistamaan kaavaa. Suurin haaste onkin luoda hyvistä ajatuksista päähän syvemmät urat kuin huonoista. Se vaatii keskittymistä, enkä minä oikein jaksaisi keskittyä joka ikiseen hetkeen. Ohjata mieltäni kuin lasta konsanaan: toistamalla, kuinka kaikki muuttuu hyväksi.

Ei se Erityismiehelläkään helppoa ole. Jatkuvaa venymistä minun mielialoihini. Nyt se on kiukkuinen ja nyt se taas itkee. Jahas. Se itkee mennyttä surua ja tulevaakin. Särkyy maailman epäreiluudesta, murehtii kaikkien suruja ja on valmis kantamaan kaikkien taakkaa kestämättä edes omaansa. Taas on hetki, kun sillä eivät puolustuksen rajat pidä. Silloin se ei pysty keskittymään mihinkään eikä viemään mitään asiaa loppuun. Vahva ja heikko. Haavoittuva.

Onhan sen itkun joskus loputtava. On laskettava rimaa maan tasalle. Siihen asti ei auta kun miettiä eteenpäin vain hengenvedon verran. Maistella pieniä hetkiä kerrallaan ja nauttia siitä, että saa olla olemassa.



tiistai 8. heinäkuuta 2014

Kohti kuolemaa

Tunnen olevani reessä, joka vilistää hurjaa vauhtia alamäkeen. Yritän tarttua oksiin, jotta vauhti pysähtyisi. Teen niin, jotta määränpää ei tulisi eteeni liian äkkiä. Haluan hidastaa vauhtia, nauttia kyydistä. Sillä tavalla elämäni kulkee.

Avasin suuni eräänä iltana Erityismiehen kuullen. Mietin ääneen mielikuvaani elämästä. Kun aloin puhumaan asioita ääneen, alkoi minulle selkiytyä yksi suurimpia jatkuvaan kärsimättömyyteeni ja tuskastumiseeni. Tavallaan olen aina tiedostanut asian, mutta nyt se valkeni minulle hyvin selkeänä.
Pidän itseäni vanhana, vaikka olen alle kolmekymmentä. Olen monta kertaa havahtunut olevani aivan kauhuissani, kuinka ikäiseni raukeasti toteavat, että perhettä voisi alkaa miettimään muutaman vuoden sisään, koska asialla ei ole kiire. Tai jotain muuta asiaa voi harkita vuosien kuluttua. Eihän sitä aikaa nyt tuolla lailla ole tuhlattavaksi! Ei minulla ole mahdollisuutta siirtää unelmiani, vaan ne on saatava pakettiin aiemmin, nopeammin! Tähän kaikkeen löytyi vastaus. Siihen, miksi minä ajattelen, miten ajattelen. Miksi minulla ei ole sitä aikaa, mitä muilla on. Miksi minulla on tuskaisen kiire saada aikaan asioita nopealla aikataululla, että ehdin varmasti.

Minun äitini kuoli 52-vuotiaana.
Minä luulen myöskin kuolevani viimeistään 52-vuotiaana.

Tämä ajatus on muhinut päässäni ilmeisesti siitä asti kaikki nämä vuodet. Ja nyt kun tajusin sen vihdoin, se on niin selkeä ajatus, että voisin melkein käsillä tarttua siihen. Minä elän, kuin olisin kuolemassa. Minä pelkään, että minultakin jää kaikki ihan vaiheeseen, kesken, välitilaan. Olen jopa useasti ajatellut, että onneksi lapset ovat jo aikuisia, kun minä olen 52-vuotias. Niin monta kertaa. Olen siunaillut, että saatanpa nähdä lapsenlapsiakin, jos olen onnekas. Saan ehkä olla mummo. En osaa ajatella, niin kuin moni muu. Minä en pidä itsestään selvänä sitä, että ansaitsisin jotain niin mahtavaa, kuin nähdä lasteni varttuvan lapsista aikuisiksi, että ansaitsisin elää pitkään.

Nyt kun asia on selvä, voin yrittää työstää sitä hiljalleen eteenpäin. Nauttia hetkestä. Jos vaikka aikaa ei olisikaan, niin ainakin olisi nautintoa ja elämäniloa. Hidastaa ja lakata juoksemasta pelkojani karkuun. Voisin vaihteeksi kohdata ne.

Sitä paitsi...
Äitini ennusti aikanaan, että hän ei elä pitkään. Hän myös ennusti, että minä elän.

torstai 12. kesäkuuta 2014

Takaisin olen, terve en

Puoli vuotta olen elellyt kuplassani keskittyen kaikkeen muuhun kuin kirjoittamiseen. Virhe se oli, suuri virhe. Minun kuuluu kirjoittaa, minun on pakko kirjoittaa. Kirjoittamisen tarve vainoaa minua, sillä se on kotoisin sisältäni. Voin juosta karkuun miettien, ettei kirjoittaminen ole minun juttuni sittenkään, mutta en pääse tätä tarvetta karkuun. Siispä kirjoitan.

Olen valunut pohjamutiin kerran jos toisenkin. Masennus on haukannut palan minusta jälleen ja nyt pyristelen taas kohti aikaa ja mieltä parempaa. Paskapää-masennus ei ota lähteäkseen, ei sitten millään. Olen väsynyt ja voimaton. Olen yliarvioinut voimani ja ajanut itseni burn outin partaalle. Olen stressaantunut ja itkuinen. Myös vihainen olen ollut. Olen ollut vihainen siksi, että kukaan ei tunnu ymmärtävän, ei ihan oikeasti. Tarvitsen pohjatonta ymmärrystä ja rakkautta. Tarvitsen sitä niin kauan, kunnes en enää tarvitse. Siihen asti, kun olen tarpeeksi vahva kannattelemaan oman painoni verran.

Täällä taas, pohjalta ponnistamassa
Vella

tiistai 14. tammikuuta 2014

Kroppa ei unohda

Tänään on ollut paha päivä, kiukkupäivä, haistakaa kaikki vittu-päivä. On ollut tuosta noin vaan. Nyt illalla tuntui siltä, kun joku olisi seissyt rintakehäni päällä ja paniikki alkoi vaania minua. En tiennyt mikä on, miksi olen vihainen ja miksi joka paikkaan sattuu. En tajunnut, kunnes satuin vilkaisemaan kalenteriin...

Vuosipäivä. Äidin kuoleman vuosipäivä.

Minun kroppani muistutti minua siitä, menetyksestä. Se muistutti, vaikka en halunnut muistaa. Näin monta vuotta ilman äitiä, kuin koko elämä. En muista millaista on elää normaalia, äidintäyteistä elämää. Miten kummallista olisi, jos olisi äiti. Ihan oma, rakas äiti, jolle voisi soittaa, puhua ja jota voisi peräti koskettaa.

Onhan minulla äiti, ei sitä kukaan voi viedä minulta pois. Minulla on äiti, joka on tuolla taivaan tuulissa. Se nyt ei vaan riitä lohduttamaan rankkoina hetkinä. Kipeä todellisuus iskee tikarina rintaan ja heikentää entisestään. Se on isku vyön alle, järjetön ikävä, ontto tila sydämessä. On olemassa kipua, joka ei katoa itkemällä tai huutamalla. Tämä vaan on ja pysyy. Välillä uinuu hiljaisesti ja välillä tempaa mukaansa.

Käännän aina vaikeudet voitoksi, mutta tämän asian suhteen häviän taistelun aina. En tiedä mitä pitäisi tehdä, kun kaikkea on jo kokeiltu. Minun sydämessäni majailee pieni mörkö nimeltä Ikävä.

lauantai 11. tammikuuta 2014

Vella vs. anoppi

Vihdoin koitti tämäkin päivä. Erityismies vei minut tapaamaan vanhempiaan. Erityisesti jännitin hänen äitinsä kohtaamista, joka ilmoitti vuosi sitten, minua koskaan tapaamatta, ettei hyväksy suhdettamme. Pöly oli laskeutunut, äiti rauhoittunut ja Erityismies vihdoin valmiina järjestämään rakkaansa saman pöydän ääreen.

Jännitin kuollakseni, vaikka tiesin, että osaanhan minä olla herttainen. Olin tietoisesti vähäpuheinen, mutta en hiljainen. Annoin tilaa ja halusin olla nöyrä heidän kodissaan. Tiedostamattaan he arvioisivat minun sopivuuttani heidän lapselleen. Niin tekisi jokainen vanhempi, minäkin.

Erityismiehen isän hymy valloitti minut täysin. Olin puheiden perusteella kuvitellut hänet toisenlaiseksi, mutta yllätyin iloisesti. Hän oli lämmin ja puhelias. Luulen, että hänellä ei ollut erityisiä ennakkoluuloja minusta.

Erityismiehen äiti oli kohtelias, mutta jollain tasolla varautunut. Astuttuamme eteiseen, hän käveli päättäväisesti minua kohti ja tervehti. Kun hän sanoi nimensä, sydämeni löi pari kertaa epätahtia. Tiesinhän minä hänen nimensä jo ennalta, mutta en uskonut sen herättävän minussa noin voimakasta tunnetta. Saman nimen olen kuullut viimeksi vuosia sitten, oman äitini suusta. Meidän äideillämme on sama nimi.

  Hänen rakkautensa poikaansa kohtaan oli ilmeistä. Huomasin hänen leijonaemon luonteensa, enkä syytä häntä yhtään siitä, että hän haluaa pojalleen parasta mahdollista. Kuuntelin hänen juttujaan mielelläni, enkä huomannut ajan kulua, ennen kuin Erityismies sanoi, että nyt voisimme lähteä.

Automatkalla minulle iski selittämätön huono olo. Erityismies pysähtyi ostamaan juotavaa. Istuessani autossa odottamassa, en vaan voinut hillitä itseäni. Hiljaiset kyyneleet valuivat ja tuntui siltä, että sydämeni särkyy. Erityismies huolestui palatessaan autolle ja kyseli tapahtuiko jotain, loukkasiko joku minua tai onko hän tehnyt jotain väärää. Pudistin päätäni ja itkin vain. Koottuani ajatuksiani hetken, sain sanotuksi, mikä minua ainakin osittain itketti. Tämän odotetun, stressaavan ja tunnepitoisen tapaamisen aikana minulle selvisi monta asiaa. Katsellessa tätä perhettä ja kuunnellessa heidän tarinoitaan, minä tajusin, mitä minulla ei ollut. Minusta ei kukaan kertonut tarinoita eikä kukaan kutsuisi minua kotiin, ei nyt eikä koskaan. En ole kenenkään suojelema ja rakastama lapsi.

Olin aivan rajattoman surullinen, mutta en missään tapauksessa kateellinen. Miten voisin kadehtia ketään? Miten voisin toivoa, että kukaan muu olisi elänyt samanlaista helvettiä kuin minä? Kateus ei toisi minulle mitään, vaan veisi pois vähänkin hyvän. Minä olin vain hyvin, hyvin onneton.

Erityismies lohdutti, eihän hän muutakaan voi. Ei tätä arpisen sielun taakkaa voi ymmärtää kuin toinen arpinen. Se tunne sattuu, itkettää ja sattuu lisää. Ja se palaa aina takaisin, kun sitä vähiten odottaa.

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Verenperintö

Mietin surullisena lähisukuani. Näen ympärilläni niin paljon onnettomia ihmisiä, että minua oksettaa. On pahaa oloa, sen voimasta purkautuvaa raivoa, väkivaltaa, päihteitä ja haluttomuutta taistella verenperintönä saatua ikävää vastaan. Sen keskellä minä kasvoin ja sen keskellä minä elän edelleen.

Kuinka paljon lähipiiri,suku ja ystävät, vaikuttavat kaikkeen elämässä? Paljon, sen olen huomannut. Onnelliset ja huolettomat ihmiset ovat harvassa ja heillä on täytynyt osua syntymästä asti vain loistavia ihmisiä elämään. Joku onnekas elää onnellisen lapsuuden ja lähtee nuoruudessaan väärille poluille, joku elää onnellisen nuoruuden ja lähtee suhteeseen huonon ihmisen kanssa ja joku taas seikkailee ympäri ämpäri pyristellen jatkuvasti pois huonosta vaikutuspiiristä. Yritä tässä sitten rakentaa onnea, kun kaikilla jotka merkitsevät ja joiden pitäisi merkitä, on huono olo.

Välillä tuntuu, että vereni painaa suonissani kuin lyijy. Yritän taistella surkeaa kohtaloa vastaan, mutta se tuntuu niin mahdottoman vaikealta. Hitto soikoon, minä sentään yritän! Yritän tehdä itsestäni paremman ja vahvemman, kun en muita pysty parantamaan.

Paniikkihäiriö.
Bipolaarinen mielialahäiriö.
Masennus.
Alkoholismi.
Erinäiset addiktiot.

Kaksi jo todettu, enempää en tahdo.

Yököttää miettiä, että jos olenkin vaan turhaan tapellut itsekseni paremman tulevaisuuden puolesta? Mitä jos olen itsekin jossain vaiheessa vaan luovuttaja ja märehtijä? En synkimmälläkään hetkellä halua uskoa niin. Saatan olla hidas; hidas sisäistämään, hidas toipumaan. Luovuttaa en tähänkään mennessä ole kyennyt, vaikka olen hukkunut paskaan suutani ja silmiäni myöten.
Minulta puuttuu kyky antaa periksi suurissa asioissa ja se voi ollakin se juttu, jonka avulla olen elämästä selvinnyt.

lauantai 4. tammikuuta 2014

Itkun paikka

Olo voimaton ja sekava. Yritän koota itseäni, mutta uni ei tule. En pysy rytmissä ja kohta koittaa arki. On vuoroin surkea olo ja vuoroin ihan kohtuullinen. Todellinen taantumavaihe. Olen ottanut olossani ainakin sata askelta taakse.

Sätin itseäni siitä, kuinka tyhmä olinkaan luullessani, että tänä vuonna olisi jo niin paljon helpompaa itseni kanssa. Minä hätähousu todella kuvittelin, kuinka vuosien tuska olisi parissa vuodessa selätetty. Enhän minä nyt todella voi olettaa, että vuosia hiertäneet haavat olisivat hetkessä parantuneet ja taakka lakkaisi painamasta. Alkuvuosi on muutenkin hankala, sillä kaikki elämäni suurimmat menetykset kulminoituvat siihen. Tuntuu, että pitkin vuotta itkeskelen ties minkä juhlapyhän perään. Miksi takerrun, kun en halua? Kidutanko itse itseäni, kun en kykene irrottamaan muistoista? Vai tarvitsenko todellisuudessa vaan lisää voimaa, että pystyn?

Tunnen taas lasimaisen olemuksen päälläni. Kaikki tuntuu raskaalta, hengittäminenkin. Voisin nukkua, sillä olen väsynyt kaikkeen. Väsyn ja herkistyn kaikesta. Tuleva kevät pelottaa. Erityismies kutsuu minua heikko peikoksi, mutta se ei ole mitenkään loukkaamismielessä. Minä olen vaan sellainen mörrimöykky ja välillä taas lasinen keiju, joka ei saa rikkoutua.

Voisinpa käpertyä karhun lailla luolaan unille ja herätä vasta keväällä.

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Minä kaipaan valoa

Kiukuttaa ja ahdistaa. Pimeä sunnuntai tuntuu nielaisevan minut kokonaan. On pakko kirjoittaa kiukku pois. Yrittää ajatella tämä tunne pois järjen avulla ja löytää kiukun syy. En jaksaisi koko päivää murjottaa.

Ensinnäkin minua harmittaa. Erityismiehen piti esitellä minut vanhemmilleen. Nukuin huonosti, koska jännitin tapaamista niin paljon. Olin miettinyt jo valmiiksi kuinka riisun heidät huonoista asenteista minua kohtaan ja valloitan heidät uskomaan, että minä en ole paha ihminen.

Tapaaminen siirtyi ja minua harmitti. Olin ladannut siihen niin paljon. Miettinyt mitä sanon, miltä näytän ja miten olen. Ja hetkessä kaikki olikin turhaa. Eihän parin päivän lisäodotus nyt paljoa ole, mutta kun on odottanut jo hyvin pitkän aikaa tätä tilaisuutta. Tilaisuutta, jossa jälleen kerran taistelen muiden ihmisten hyväksynnästä. Tilaisuutta todistaa, että minä olen oikeasti aika ihana tyttö ja haluan kaikille vaan hyvää.

Oma perfektionismini ahdistaa. Mietin koko ajan, että minun pitäisi lukea, sillä minun pitäisi ihan oikeasti. Vilkuilen kirjaa, kuin kaikki tieto siitä imeytyisi minuun katseen voimalla. Minä aloitan ihan kohta, hetken päästä....enkä saa rauhaa itseltäni, ennen kun oikeasti olen aloittanut.

Luulen kuitenkin, etteivät edellä mainitut asiat minua oikeasti niin paljoa vaivaa. Tai ehkä ne ovat lisävaiva. Suurin syy tähän oloon taitaa olla valottomuus ja liikkumattomuus. Pimeyshän tutkitusti masentaa lisää. Monen kuukauden pimeysjakso pitää ihmisten aivot unenomaisessa tilassa. Vähemmästäkin siis möllötyttää!

 Sen sijaan liikunta-asialle voin jotain tehdä. Salikorttiin ei tänäkään vuonna ole varaa, mutta onneksi liikunta ei maksa mitään. Kaivan kahvakuulat kaapista ja venyttelen itseni hereille. Kroppani ei vielä tiedä, että olen tehnyt uudenvuodenlupauksen sen hienoisesta muokkaamisesta...

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Katastrofin jatkoa?

Tuntuu, että päässä pimahtaa.

On stressi, on kiire. Sydän lyö epätahtia. En tiedä, mutta luulen sen johtuvan stressistä. Millä saan pumpun rauhoittumaan, kun en itsekään usko, että pitäisi levätä.

Vituttaa. Terapeutti sanoi minulle, että se on suomalaisten yleisverbi kaikelle harmille. Mistä lähtisin purkamaan?

En jaksaisi lapsia, en heidän tappelujaan, vinkumisia, mankumisia,vaatimuksia. Voisivatko he jättää minut viideksi minuutiksi rauhaan?

En jaksa Erityismiestä. Hän vaan ärsyttää minua. Milloin parisuhde valahti tälle tasolle? On vonkaamista (minä vonkaan), kinastelua typeristä arkiaskareista, stressiä rahasta. Minä olen niin kypsä sille, että Erityismies menee silloin kuin huvittaa. Mitä jos minäkin tekisin vaan viikonlopun mittaisen katoamistempun ja sulkisin puhelimen? Tajuaisiko hän arvoni silloin?

Ärsyttää miesten ja naisten roolit. Erityismies luulee, että naiset ovat yhtä kuin hänen äitinsä. hänen äitinsä passaa, kokkaa ja hemmottelee. Minä olen tolkuttanut, että minä en ole sellainen. En ole pikkuvaimo, enkä suostu mihinkään rooliin. Ärsyttää Erityismiehen äiti, jota en ole tavannut. Miksikö? No, koska hän on tehnyt selväksi, ettei hyväksy minua tai meidän suhdettamme.

Olen miettinyt, että mitä jos Erityismies on pettänyt minua. Toisaalta, mitä sen on väliä. Pystymmekö olla uskollisia, kun suhde muuttuu arkiseksi? Pystynkö minä? Pystynkö?

Tunnen itseni niin arvottomaksi. Minua ei hyväksy kukaan. En jaksa taistella tätä ainaista taistelua. Olen joutunut taistelemaan hyväksynnästä niin kauan, kuin jaksan muistaa. Miten elämään mahtuukin niin monta ihmistä, jotka eivät minua hyväksy?

Miksi en pysty lopettamaan tupakanpolttoa?
Miksi olen lihonnut 6 kiloa?
Miksi minulla ei ole äitiä? (Vituttaa maailman eniten)

Minä vihaan Isänpäivää, kun en voi juhlia isää. Minulla on isä, mutta ei ole kuitenkaan. En voi juhlia Äitienpäivää, kun ei ole äitiä. Minua juhlitaan, mutta kun minäkin haluaisin olla jonkun pikku tyttö, joka voi ylpeänä onnitella äitiään ja muistella kaikkea kivaa yhdessä.

Mitä jos minunkin lapset menettävät äitinsä liian varhain? Mitä jos minäkin sairastun syöpään?

Kyllä,ahdistaa,itkettää, vituttaa ja annan sen tulvia nyt kunnolla.

tiistai 10. syyskuuta 2013

Lukossa

Olen ihmetellyt itseäni. Tämä piirre ei ole uusi, mutta inhoan sitä. Se saa minut hämilleen, jopa turhautumiseen asti. Minä en osaa enää itkeä.

Itku on ollut minulle tuttua lapsesta asti. Minä itkin paljon. Välillä tuli hiljaisia kyyneleitä iltaisin omassa sängyssä, välillä itkin huutoitkua. Itkin, kun satutin itseni, itkin pelosta, vihasta ja surusta. Teininä olin oikea kyyneleiden kuningatar. Itkin valtavasti, ja usein nyyhkytin itseni uneen saakka.

Olinko aiemmin niin täynnä pahaa oloa, että tuska valui kyyneleinä ylitse?
Mihin itku on kadonnut? Miksi minä en osaa enää itkeä?

Kyllä minä tunnistan itkuisen olon. Tunnen kuuman aallon sisälläni ja tunnistan, että nyt minua itkettää. Kyyneleitä ei kuitenkaan tule. Ne jäävät jonnekin sisuksiin, enkä saa niitä houkuteltua sieltä pois. Sellaisina hetkinä minä haluaisin vain pillittää niin, että räkä valuu. Antaa kropan vavahdella, kun viirut valuva pitkin poskia. Kuka toisi kyyneleeni takaisin? Haluan kokea itkun puhdistavan voiman, enkä kieriskellä välitilassa.

Minulle on tainnut kaiken kukkuraksi iskea blogiahdistus. Kohta on vuosi joristu ja tuntuu, että kaikki hyvät ajatukset hukkuvat kiireeseen, kun niitä ei ehdi oikealla hetkellä kirjoittaa. Tuntuu, että kaikki mitä kirjoitan, on täyttä paskaa ja sitten taas totean itselleni, että eivät tunteet voi sitä olla. Vain tunteita julkituomalla, voi niistä jotain ymmärtää.

Minun pitää muistaa, että tämä on minulle hyväksi. Ei ole aina helppoa tehdä asioita, joita rakastaa. Mitään, mitä minä rakastan ei ole helppoa. Hyvässä haastavuudessa, tulee kuitenkin säilyttää hyvä olo. Jospa se punainen lanka minulle tässä vielä selkiytyy.

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Kieltäytymisen vaikeus

Nyt liikutaan vaarallisilla vesillä.
Kuilun partaalla.
Harmaalla alueella.

Olen luisumassa vanhoihin kaavoihin; kantamassa kaiken harteillani, ottamassa vastuuta liikaa ja etenkin tekemässä kaikkeni, ettei kenellekkään tule paha mieli tai mielikuva, että en osaisi joustaa.
Joudun jakamaan aikaani lokeroihin. Pistän kaikki edelleni, kunnes huomaan, että pala nousee kurkkuun. Minun aikani ei riitä kaikkeen, minä en riitä, en ole moninkertainen. Minä olen vain minä, ihminen, jonka on niin kauhean vaikea sanoa ei.

Onneksi osaan nyt tunnistaa  merkit ennen sisäistä kaaosta, ja rauhoittaa menoa. Oikeastaan lyödä jarrut tiskiin. Eilen keikuin kuilun reunalla stressaantuneena ja sanoin Erityismiehelle, etten jaksa. Meinaan purskahtaa koko ajan itkuun aikataulujen takia. En minä työtä pelkää, enkä kiirettä. Siedän vaan niin kamalan huonosti muuttuvia olosuhteita, ja paineensietokykyni on aivan vauva vasta. On niin vaikea vahvistaa itseään ja olla itsekäs.

Flunssa on ottamassa niskalenkkiä. Se on jo merkki, että kroppani sanoo ei. Osaisipa mielenikin tehdä yhtä viisaasti.

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Heikko kohta: tupakointi

Hävettää kirjoittaa tästä paheesta. Häpeän häpeän häpeän. Häpeän hirveästi. Kirjoitan tähän koko oksettavan totuuden.

Viimeksi tupakointi alkoi uudestaan onnistuneen treeniputken jälkeen. Olimme menossa juhliin ja ajattelin, että jos tämän illan vain. No se ei mennyt tietenkään niin, vaan tässä sitä ollaan: syvällä koukussa. Kävin tupakalla ennen tätä kirjoitusta. Tupakka syö päivärutiinejani ja ohjailee. Se syö minua.

En ole onnekseni tavannut samanlaista riippuvaista kuin minä. Yhtä älytöntä ja paljon polttavaa tupakkanaista. Voisin polttaa jatkuvasti ja välillä teenkin niin. Menee rahaa ja terveyttä ja minä kärsin. Olisi niin helppoa lopettaa. Tuosta vain, päätä se. Päätöksiä ja yrityksiä on lukuisia. Itkettyjä itkuja ja taisteluita. Miksi tämä myrkky tehoaa minuun näin vahvasti? Oi miksi?

Minulle on ehdotettu harventamista ja satunnaista tupakointia. Sitä, että sallisin itselleni tämän nautinnon edes joskus. Kun muutkin tekevät niin, kun muutkin pystyvät. Mutta kun. Se ei ole nautinto, vaan se on helvetti, kun se pääsee valloilleen. Siksi se on lopetettava kokonaan; haudattava kuoppaan ja hypittävä päällä, ettei se koskaan enää kiusaisi minua.

Ei enempää sanottavaa. Huomenna se loppuu.

Heikko kohta: syöminen

Tämänhetkinen heikko kolmikkoni on oikeastaan tupakanpoltto, liikunta ja syöminen. Ne herättävät niin paljon ajatuksia, että ne pitää pilkkoa omiin osioihinsa ja kirjoittaa kaikista oma teksti. Nuo kolme ovat kuitenkin ongelma ja yhdessä paisunut ongelmarypäs, jota minun pitäisi nyt alkaa purkamaan, että pääsisin kohti niitä tavoitteita, joita oikeasti haluan.

Ruokailu ja syöminen pitäisi olla normaali, jatkuva tapahtuma ihmisen elämässä. Ilman ruokaa ei elä. Jos ei syö säännöllisesti, tulee huono olo; heikottaa, pyörryttää ja oksettaa.Minua ärsyttää, koska syömiseni on minulle täysi mysteeri. Ei ole mitään selkeää syytä, että voisi sanoa, että minulla on tämä ja tämä ongelma. Ylensyömisen, laihduttamisen, näännyttämisen ja oksentelun jälkeen olen aina palannut samaan: epäsäännölliseen syömiseen. Selvennykseksi vielä, että nuo itsensä näännyttämiset tapahtuivat teini-iässä, eikä mieleeni edes tulisi kokeilla niitä uudelleen.

Epäsäännöllinen syöminen tarkoittaa minulle arkea. Aamulla en pysty syömään kuin jotain nestemäistä ja usein unohdan syödä. Jos olen yksin, unohdan syödä. Toisten ihmisten seura tuo minulle nälän mukanaan. Minua pitää muistuttaa syömään. Joskus siitä muistuttaa Erityismies, joskus Entinen ja usein oma kroppa. Verensokerin laskeminen lyö minut vähintään kerran päivässä maahan. Yhtäkkiä, aivan sekunneissa alkaa oksettaa ja pyörryttää, jolloin minä tajuan, että nämä ovat ne hälytyskellot taas. En rekisteröi näläntunnetta, ennen kuin se kumauttaa minua nyrkillään.

Syöminen itsessään ei ole ongelma. Minä rakastan ruokaa, mutta inhoan sen valmistamista. Olen opetellut kokkaamaan vain ja ainoastaan lasten takia. Myös heidän seurassaan muistan säännöllisyyden vuoksi syödä. Jos olen yksin, en muista.

Turhauttaa, koska en tiedä, mitä tarvitsen. Minä tiedän simppeleitä ja helppoja reseptejä. Tiedän, mistä terveellinen ruoka koostuu. Tiedän kasviksista, vitamiinin tarpeista jne. Tiedän myös sen, että ikä tekee kropalle muutoksia ja minun täytyisi oppia syömään oikein. Kunhan nyt edes söisin. Tai söisin muuten kuin vasta illalla itseni täyteen.

On kausia, jolloin keskityn ruokavalioon ja säännöllisyyteen. Se tuntuu vaan valtavalta projektilta, joka vie lähes kaikki voimavarat, koska pitää ennakoida ja muistaa tasaisesti syödä. Silloin minulla on hyvä olo ja jaksan paremmin. Mutta aina valun takaisin epäsäännöllisyyteen.

Suurin syntini on tämä kolmikko, joka toimii näin:
Tupakoin, enkä tunne nälkää. En syö, joten en jaksa urheilla. Tupakka rasittaa kroppaani, joten en jaksa urheilla. Urheillessa muistan parhaiten pitää huolta syömisestäni, mutta hyvän alkaneen kauden lopettaa aina tauko urheilusta->herkuttelu,lamaannus tai tupakanpoltto.

Ratkaisu tälle sumpulle on siis ensin raivata tieltä tuo tupakka. Se päätös on tehty jo aiemmin, kuten kirjoitin lupauksestani lapselleni .Huomenna alkaa lupausten lunastaminen!

lauantai 3. elokuuta 2013

Kun ei ole varaa

Oi raha, oi rahattomuus. Mielessäni pyörii tulotasot, toteuttamattomat haaveet ja raha. Raharaharaha, jota ei ole. Tekisi mieli kirkua ja hyppiä tasajalkaa. Möyhentää tyynyjä ja heitellä tavaroita. Itkenyt jo olen, muttei se auta. Murheet vaan painavat päässä kuin suurperheen viikon ostokset. Ei ole harmia, on vaan kiukku elämälle ja lompakolle, joka on kevyt kuin untuva.

Velka kasvaa ja nyt on luottokorttilasku taas melkein tapissa. Loppukeväästä näyti jo hyvältä ja luulin, että ennen koulun alkamista saisin itseni maksettua irti luottohelvetistä. En näköjään saanut: tuli sitä ja tuli tätä. Voisin syyttää itseäni, jos olisin shoppaillut itseni velkoihin, mutten ole. Vella ostaa ruokaa Visalla ja muuta tarpeellista. Vella paikkailee loppukuun puutetta, kun ilmankaan ei voi olla. Vella suunnittelee ruuat etukäteen, tekee tarkat kauppalistat ja silti ei riitä. Tuntuu, ettei mikään ponnistelu minulta ole tarpeeksi, vaan löydän aina itseni lyötynä ja rahattomana.

Hölmö Vella luuli, että ensi kesälle suunniteltu matka onnistuisi. Nyt nämä hartaasti sivuun revityt säästöt taitavat surutta mennä velanmaksuun, jota senkin jälkeen on jäljellä nelinumeroinen luku. Sinne meni sekin matka(haave). Taisin olla liian optimistinen, että minulla voisi olla varaa matkustella kerran yhdessätoista vuodessa, niin kuin muut nuoret aikuiset tekevät (monta kertaa vuodessa). Tuttava naureskeli tässä taannoin, että lähtee "köyhälle lomalle" Eurooppaan, ei nyt ole varaa pidemmälle lähteä. Minulla kiehui veri. Ei siksi, että hän pääsee ulkomaille ja minä en, vaan siksi, miten törkeä ja kiittämätön asenne hänellä oli. Ollappa niin köyhä edes, että pääsisi lomalle jonnekin, joskus.

Toinen kiukunaihe iski kirpputoribuumista. Kesä on ihanaa aikaa vaellella kirpputoreilla ja jopa myydä siellä jotain. Ihmiset kantavat kassikaupalla vaatteita myytäväksi. Minä mietin, että minun kaapistani ei liikenisi mitään myytävää. Ostan (harvoin) vaatteita ja käytän ne loppuun. Eipähän tarvitse nähdä hinnoittelun vaivaa, kun ei ole tosissaan mitä myydä.

Herään koko ajan maailmaan, missä kaikilla on kaikkea. Miten tuntuu, että minä olen ainoa, joka polkee paikallaan? Kaikki ympärilläni menevät eteenpäin, perivät ja vaurastuvat työllä, matkustelevat ja shoppailevat. En minä heiltä mitään pois ottaisi, mutta ihmettelen vain, milloin on minun vuoro? Milloin elämällä on hetki aikaa palvella minua?

Kirjoittaja on vajaa kolmikymppinen epäonnistuja, jonka edes ajoittain tekee mieli sääliä itseään urakalla.

torstai 1. elokuuta 2013

Sukulaisuus- velka, velvollisuus vai valinta?

Velka

Tiedän sanomattakin, mitä minun isäni ajattelee. Hän ajattelee kaiken velkana. Kaiken hyvän, mitä hän minulle tekee, on jotain, minkä voi pyytää takaisin. Minä en ajattele niin. Minä teen hyviä asioita, koska minusta tuntuu hyvältä, jos voin auttaa. Onneksi ahneus,moraalittomuus ja hyväksikäyttö eivät periydy.
En ole kenellekkään velkaa elämääni. Minä olin haluttu lapsi ja synnyin tähän maailmaan. Minun ansioni ovat omia aikaansaannoksia. Minun maailmankatsomukseni-ihme kyllä- kasvanut normaaliksi. Ainoa asia, mitä olen isältäni olen oppinut, on se, miten minä en elämääni halua elää. Isäni on kuvitellut, että kasvatus on sitä, että ei kuunnella toista ja komennetaan lasta, kuin hän olisi omaisuutta. Sitten kun oma lapsi lisääntyy, otetaan innolla valokuvia ja syötetään se täyteen karkkia. Lapsi voi kävellä vaikka moottorisahan päällä, eihän sitä nyt tarvitse vahtia. Lapset pärjää, vaikka isoisä olisi kännissä, sillä eihän lapsi pientä kekkulia huomaa. Lastenlapset ovat näyttelyesineitä, saavutuksia. Tytärtä voi ämmitellä, kutsua melkein huoraksi, kun se itsekäs tyttö vie häneltä vävypojan. Mitäpä tyttären onnellisuudesta,hänhän vaan jakelee itseään muille miehille. Sikamaista.

Velvollisuus

Entinen sanoi minulle, ettei minun pitäisi antaa katkeruuteni viedä lapsilta suhdetta isovanhempaan. Meinasin kiehua raivosta. Kyllä lapset isoisäänsä tapaavat, rajatusti. On pakko rajata tapaamista päihteidenkäyttäjän kanssa. Sanoin Entiselle, että minun ensisijainen tehtäväni on suojella lapsiani parhaaksi näkemälläni tavalla. Kumpi on pahempi: muisto kännisestä isoisästä vai ei muistoa ollenkaan?
Minä en näe velvollisuutenani elää elämääni sillä tavalla, että huonot ihmiset korjaavat huonolla käytöksellään hyvän hedelmät. Minun velvollisuuteni on elää omaa elämääni hyvin ja yrittää tehdä lapsille hyvää elämää. Sen verran minussa on taisteluhenkeä, etten rupea nuolemaan lyövää kättä. Minä en tarvitse hyväksyntää ihmisiltä, jotka eivät minua hyväksy.

Valinta

Minä olen valinnut tieni. Minä olen Vella Ylpeys, Vella Ilkimys, Vella Petturi, joka ei hymyile nätisti kaikille ja ole hiljaa. En enää nöyristele ja se on pöyristyttävän törkeää. Tavoitella nyt omaa onneaan, hyvänen aika! Ajatella nyt, että elämästä voi saada irti vaikka mitä hyvää, jos näkee vaivaa. Kuinka ylpeilevää! Olen valinnut hajuraon ihmisiin, sukulaisiin, jotka asenteillaan imevät minusta vaan voimat pois. En ole enää se, joka pohjattomasti kuuntelee ja ymmärtää, vaan jättää vastaamasta puhelimeen, jos ei kiinnosta puhua. Oman polun valinnalla näkee ainakin sen, kuka oikeasti seuraa rinnalla. Minä haluan katsoa eteenpäin, enkä sukuni tavoin kellua menneisyyden myrkyissä voivotellen. Jos se vaatii tämän yksinäisyyden, vaatikoon. Olen minä ennekin selvinnyt elämästäni yksin, nyt olen vaan menossa oikeaan suuntaan.

 Onneksi pääsen pian terapiaan päästelemään höyryjä. Toisekseen, jotenkin tuntuu, etten pärjää yhdenkään elämäni miehen kanssa. Mutta se onkin jo toinen tarina se.

torstai 25. heinäkuuta 2013

Sairastuttavat ihmissuhteet

Juuri kun minusta tuntuu, että olen iloinen ja energinen, soi puhelin. Isä soittaa. Hän soittaa kertoakseen, että ajoi meidän ohitsemme naapurin perheen kanssa. Oikeastaan hän kertoo siinä samalla, kuinka hän joutuu mennä naapureiden kanssa, koska hänen kiittämättömät lapsensa eivät halua viettää hänen kanssaan aikaa, vaikka hän on niin hyvä ihminen. Hän sanoo tuon kaiken sanomatta yhtään mitään. Tämän ajatuksen, kuten muutkin rivien välistä vihjailut, olen oppinut lukemaan vuosien aikana.

Hän yrittää ruinata meitä kylään. Minä alan puhumaan autoni huollosta. Hän sanoo, että on se auto hyvä saada kuntoon, kun minä lähden opiskelemaan. Isä sanoo sen lauseen äänellä, joka jää kaikumaan korviini. Se on äänensävy, jolla esitetään välittävää isää. Häntä ei oikeasti kiinnosta, saanko minä auton kuntoon tai pääsenkö sillä kouluun. Se asia ei liity mitenkään häneen, joten sillä ei ole hänelle merkitystä. Sitä on vaikea selittää, mutta sen ymmärtää sellainen, jolla on samanlainen ihminen lähipiirissä. Välittävät sanat ovat ulkoaopeteltuja, eikä niistä jää koskaan sellainen tunne, että tuo tarkoitti sitä tosissaan. Siitä puuttuu jotain- aitous, välittäminen.

Minä lupaan pitkin hampain tulla lasten kanssa käymään, mutta oikeastaan vain siksi, että lapset tapaavat serkkunsa. Isä kertoo tekevänänsä soppaa, pitää syödä, soppaa, hän tekee soppaa. En oikein tajua hänen pakkomielteistä jauhamistaan sopasta- hän voisi kysyä vaikka, mitä lapset haluaisivat syödä. Mutta hän jauhaa sopasta varmaan kymmenen kertaa puhelun aikana. Haluan vaan lopettaa puhelun, sillä tuntuu siltä, kun hän imisi minusta energiaa pois pillillä.

Loppuhuipennukseksi hän huokaa puhelimeen, että hänellä on niin ikävä lapsia, niitä sinun pikkuisia.
Voin melkein kuulla, miten hän tiristää kyyneltä puhelimen toisessa päässä. Minä en tiedä, pitäisikö minun kirkua raivosta, haistattaa paskat, nauraa räkäisesti vai sulkea puhelin. Tämä on yhtä näytelmää, jossa yleisönä toimii naapurin perhe. Todellisuudessa hän ei välitä lapsistani, eikä kuuntele mitä heillä on asiaa. Hän ylistää vain poikalapsia ja tunkee lapset täyteen karkkia, siinä se. Ja ottaa toki valokuvia, joita voi näytellä kaikille ja kertoa satuja.

Minusta tuntuu, etten ikinä pääse tästä raivosta. En voi päästä siitä, koska en saa vastauksiini kysymyksiini. Saan vaan valheita. Ehkä minä joskus saan rauhan tämän asian suhteen, kun löydän omat vastaukseni. Sitten joskus.

Olen pahoillani vihamielisestä kirjoituksestani. Minua niin turhauttaa, sillä tämä asia ei positiiviseksi muutu, vaikka seisoisin päälläni ja kävelisin Andeille. Minä en voi sairasta ihmistä parantaa. Minulla ei ole mitään muuta mahdollisuutta, kuin suojautua siltä ja kestää omat epäoikeudenmukaisuuden tunteeni.
Mitä tapahtuu kattilalle, joka lämpenee kansi päällään? Se kiehuu yli. Niin teen minäkin, tässä asiassa.

torstai 11. heinäkuuta 2013

Mielipahan kuoppa

On paha mieli, oikea mielipaha. Niskaan sataa vaan lisää kiukkua. Saan osakseni vinoilua, kiukkua, ärtymystä ja syyttelyä. Miksi ihmisten pitää tahallaan pahoittaa toisen mieli ja sanoa, ettei ollut tarkoitus? Kyllähän jokainen ihminen tietää, että sanoilla voi satuttaa. Sanansa voi aina valita, jos vähän viitsii miettiä.

Tuntuu, etten löydä positiivisuutta ja saa hyvää mieltä takaisin. Aina kun yritän, putoan kiukkukuoppaan takaisin. Kiipeän reunoja pitkin niin, että hiekka pöllyää. Silti valun takaisin. Potkin hiekkaa, kun raivo ei ota lähteäkseen. Haluan pois täältä! Haluan olla iloinen taas!

Miksi sanat satuttavat?
Miksen osaa sivuuttaa niitä?
Miksi vien pahan mielen eteenpäin ajatuksissani?
Miksi annan sille vallan?

Älkää satuttako ihmisiä tahallaan. Purkaa kieleen, jos tekee mieli puhua rumasti. Harkitkaa vielä kerran. Pahoista sanoista ei tule kenellekkään hyvä mieli. Toisen satuttaminen ei vie omaa mielipahaa pois.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Isän luona

Soitan isälle, että voinko tulla hoitamaan yhden jutun, kun omalla koneella en pysty. Isä sanoo, että tervetuloa. En haluaisi mennä, mutta tämä juttu on pakko hoitaa. Minun omatuntoni sanoo, että minä otan yhteyttä isääni vain silloin, kun tarvitsen jotain. Se on totta. Meidän suhteemme koostuu lähinnä avunannosta, ei mistään sellaisesta, mikä normaalien ihmisten välillä vallitsee. Ei ole rakkautta, kunnioitusta tai ikävää. On vain asioita, joiden takia on pakko olla yhteydessä.

Naurunremakka kuuluu portille asti. Kuulen naisen äänen. Menen tervehtimään tätä tuntematonta, sanon nätisti käsipäivää, niin kuin isä on aina opettanut. Pitää olla reipas ja tervehtiä aina, vaikka ei huvittaisi. Omassa elämässä en teeskentele, enkä esitä mitään, mitä en ole.

Taistelen tietokoneella ongelmani kanssa. Ottaa jo valmiiksi päähän. Isä tulee seisomaan selän taakse ja haisee alkoholilta. En minä muuta tuoksua hänestä muistakkaan. Äidin tuoksun muistan näidenkin vuosien jälkeen: käsivoide ja eucalyptus-pastillit. Tämä viinalta haiseva mies on vaan joku tuntematon, jota on pakko kutsua isäksi. Ei hän ole isältä tuntunut pitkiin aikoihin.

Ruudulle pärähtää kuvia. Irstaita, oksettavia kuvia. Minua melkein itkettää, vaikka olen jo iso tyttö. Mietin, miksi isällä on tämmöisiä kuvia (ällöttää) ja miksi hän ei voi piilottaa niitä. Siinä ne vaan ovat, kaikkien muiden kuvien keskellä. En voi kuvailla inhotukseni määrää. Haluan vaan pois sieltä.
Ei kenenkään tarvitsisi tietää vanhemmistaan mitään tällaista. Tämä vahvistaa päätöstäni, että kun isä kuolee, minä en tyhjennä hänen asuntoaan. En halua tietää, mitä sieltä löytyy.

Olen valmis lähtemään. Nainen on lähtenyt. Isä sanoo, että hän on vaan ystävä. Minä päättelen toisin partaveden määrästä. En usko häntä, eikä minua kiinnosta. En vaan voi ymmärtää hänen toimintaansa.

Kerron isälle, että pääsin kouluun. Kai se oli hänestä hienoa, kun kysyi, että "Ihanko korkeakouluun?". Hän ei kysynyt, olenko iloinen, mikä minua alassa kiinnostaa, mihin aion suuntautua, olivatko pääsykokeet vaikeat, pärjäänkö minä, jaksanko minä. Ei mitään vanhemmille kuuluvia kysymyksiä. Hän kysyi van tarvittavat tiedot, jotka hän voi kertoa eteenpäin ikäänkuin omina saavutuksinaan. Välillisesti se on hänen ansiotaan: teen kaikkeni, että pääsen eteenpäin elämässä ja mahdollisimman kauas siitä elämästä, mitä hänen kanssaan elin.

Kun vihdoin pääsin kotiin, olin vihainen, pettynyt, itkuinen ja ahdistunut. Kaikki hyvä valui minusta pois tunnin mittaisella vierailulla. Minuun sattuu valtavasti, enkä hahmota, että mikä. Se ainakin sattuu, että jokainen kohtaaminen isäni kanssa muistuttaa siitä, mikä minulle kuuluisi: oikea isä.

Tämä tarina on tosi, valitettavasti.