sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Rauhattomuus ja tyytymättömyys

Nyt on päällä joku tunnelukko, tunnistan sen aivan selvästi. Se, mistä se johtuu, on vieläkin hakusessa. Ehkä se on vaan kurjaa oloa, sillä Erityismies palaa huomenna töihin. Ehkä se on vaan jännitystä, sillä koulujen valintatulokset tehdään seuraavan kahden viikon aikana; ehkä jo huomenna saan tiedon.

Epätietoisuus on yksi suurimpia asioita, joka saa mieleni matalaksi. Oli odotettavan asian tulos ilo tai pettymys, haluan aina päästä siihen kiinni ja käsitellä sen pois. Se, etten tiedä mitä tuleman pitää, tuntuu ahdistavalta. Ja välillä elämässä, itseasiassa aika usein, on vaan siedettävä sitä, ettei tiedä tulevaa. Minä yritän kovasti harjoitella sitä, että langat eivät aina voi olla käsissä, ainakaan hetinytsamantien.

Olen myös huomannut itselläni keskittymisvaikeuksia. Pitää oikein ravistella tietoisesti mielestä asioita ja hidastaa. Asiat hajallaan päässä alkavat vaan ahdistaa ja tuovat huonoa energiaa ja siksi pitäisi ottaa pienissäkin jutuissa asia tai vaihe kerrallaan. Ei kaikkea tarvitse tehdä kerralla ja tämä koskee niin juttuja arjessa kuin unelmiakin. Saavuttamalla asian kerrallaan, tulee paras tulos eikä sillä, että tuskailee kaikesta ja säntäilee ympäriinsä kuin päätön kana.

Nyt lenkille puhdistamaan ja tasaamaan mieltä. Toimii joka kerta.

torstai 27. kesäkuuta 2013

Iloinen oivallus

Kaikki lähtee pienistä asioista. Hitaasti hyvä tulee. Nämä edellä mainitut ovat totisinta totta. Meni melkein kolmekymmentä vuotta, ennen kun tajusin ja sisäistin sen.Takana monia pettymyksiä ja itkettyjä pipejä. Eilen illalla se iski tajuntaan ihan todella, kesken arjen, tuosta noin vaan.

Olin eilen lasten kanssa yksin ja painelimme eväspakaasit mukanamme rannalle.Ei ollut vaikeaa, ei ollut kiukkua, oli vaan perinteistä lähtösäntäilyä. Kaukaiselta tuntuivat ne ajat, kun kaikkia piti auttaa lähtiessä, vähintään joku vetää uhmaraivarit ja minä mietin eteisessä, että miten elämä on täyttä paskaa joka ikinen päivä. Ja maski päällä piti mennä, vaikka kuinka tuntui raskaalta, sillä itsehän olin lapsia halunnut. Nyt ei tuntunut stressaavalta, ei raskaalta.

Nautimme tuntikaupalla ulkona auringosta ja vedestä. Oli hauskaa yhdessä ja erikseen. Tärkeintä itselle oli, että lapset nauttivat ja minä pärjäsin. Pärjäsin hyvin ja asiat olivat hallinnassa. Ei niitä joskus koettuja tunteita, että miksi minä lähden noiden kanssa yhtään mihinkään kuin käteen jää ainoastaan rasittunut olo ja paha mieli. Nyt tiedän, että asiat helpottuvat jatkuvasti. Kun pidän vaan mielen rauhallisena ja perusjutut hallinnassa, niin ei ole mitään hätää. Enää ei tarvitse suorittaa elämää päivästä toiseen ja koettaa selviytyä. Nyt kun on löytänyt ne elämän perusainekset, voi oikeasti alkaa elää.

Aikaa, avoimuutta, armollisuutta ja ahkeruutta, niistä koostuu terve ihmismieli.

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Kesän olemus

Olen nauttinut niin. Juhannus meni lasten ehdoilla, ilman yhtäkään känniääliötä. Olen niin vapaa kaikista pakkosukuloinneista, missä alkoholi on lähinnä sääntö. Minä sain juuri sellaisen juhannuksen meille, kuin toivoinkin! Ihastelimme kokkoa, grillasimme ja lähettelimme itsetekemiämme kaarnalaivoja vesille; Erityismies, minä ja lapset. Ajoimme illaksi kotiin ja herkuttelimme. Kaukana on ne lapsuuden ahdistuksentäyteiset juhlapyhät, sillä olen vihdoin onnistunut luomaan juuri sellaiset perinteet, jossa oma perheeni viihtyy ja on onnellinen.

Loiva arjen aloitus alkoi reissulla ulkoilmapuistoon. Siellä juostiin, pompittiin ja laskettiin vesiliukumäkiä. Lapset olivat riemuissaan ja aikuiset varmaan enemmän. Tuli pompittua niin suurella innolla, että niskalihakset revähtivät. Onneksi selvisin säikähdyksellä!

Olen niin nauttinut kesästä, etten muista milloin viimeksi näin paljon. Uinut lähes aina kun on mahdollisuus ja pursunut ideoita ja hölmöyksiä. Mikään ei ole tuntunut inhottavalta, kun olen asennoitunut kaikkeen ennakkoluulottomasti. Aurinko on ihana, kun siltä suojautuu ja kesäsade ei nykyään haittaa, sillä se menee aina ohitse! Niin tunnun saavan eniten irti kaikesta; olemalla avoin ja pysyttelemällä kaukana yleisestä negatiivisuudesta.

Tämän viikon jälkeen saan tietää lopulliset kouluasiat ja epätietoisuus päättyy siltä osin. Olen pyöritellyt eitä, joota ja ehkää päässäni vuorotellen. Ja vaikka kuinka yritän, on pettynyt olotila varmasti käsinkosketeltavissa, jos ei paikkaa sieltä toivotusta koulusta tule. Tosin siinä on sitten hetki aikaa valmistautua siihen, että on kuitenkin olemassa jo yksi koulupaikka, joka avaa edes raolleen sitä ovea, josta haluan tulevaisuudessa kulkea. Matka kohti haluamaani uraa voi vaan viedä hetkistä kauemmin, ei tässä sen kamalampaa tapahdu. Tärkeintä ja mielekkäintä on aloittaa kauan toivottu koulutie syksyllä.

Elämä osaa olla ihanaa, kun sen oman tien löytää ja oivaltaa.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Minuuden raja-aidat

Rajat, mitä ne ovat? Minun rajat, minun perheeni rajat, rajat ystäviin. Näkymättömät, mutta elämään vaikuttavat aidanseipäät, jotka parhaassa tapauksessa tuovat turvaa ja poistavat stressiä. Kaikki tarvitsevat jonkin verran rajoja; niiden tarve ei vähene, vaikka kasvetaan aikuisiksi.

Nyt kun olen käsitellyt pitkään tätä aihetta terapiassa, olen oppinut huomaamaan ympärillä, miten vaikeaa ihmisten on pitää omia rajojaan toisiin ihmisiin nähden ja kuinka paljon muutkin tästä ongelmasta kärsivät. Aikuisena on niin moniin asiaan velvoitettu, ettei aina tajua sitä, että niihin rajoihin on oikeus. Jokainen saa ja jokaisen pitääkin laittaa stoppi asioille/ihmisille, jotka vievät voimaa muulta elämältä.

Olen itse virheellisesti ajatellut, että joko pitää vaan sietää asioita tai vaihtoehtoisesti laittaa välit poikki ongelmia tuottavaan yksilöön. Nyt ole kehittänyt välimuotoa eli rajoitettua yhteydenpitoa lähinnä sukulaisiini. Voin kuunnella, vaihtaa kuulumisia ja ehkä tavata, mutta minun ehdoillani. Jos minua ei huvita, en vastaa puhelimeen, jos en jaksa soittaa takaisin, en soita. Jos ihmiset ajattelevat minun tämän takia olevan töykeä, niin sitten olen sitä. Minä elän omaa elämääni.

Katson sukuani, joka on täynnä pahoinvoivia ihmisiä; suurimpana näkynä näen alkoholismin, masennuksen ja katkeruuden. He huokuvat pahaa oloa, johon minä olen tietämättäni reagoinut aina. Minua on aina ahdistanut se vellominen, negatiivisten asioiden jauhaminen ja yleisesti kaikkien huulilla oleva vitutus, joka ei kerro sen kummemmin kenenkään olosta. Välillä jopa nauretaan sitä, kuinka perseestä asiat ovat. Terapiathan ovat perseestä, niin kuin kaikki muukin apu. Lääkkeitä voidaan syödä, mutta mitään muuta ei olla valmiita tekemään. Mitään ei tapahdu, ei ole liikettä mihinkään, ei kohti parempaa. Tämä on ahdistanut minua, joka olen pienestä asti miettinyt, miksei kukaan yritä muuttaa asioita. Kukaan ei ole antanut eväitä ja minä olen elänyt siinä onnettomuuden saastepilvessä vailla ymmärrystä irrottautua ja alkaa aktiivisesti etsiä sitä omaa tietä.

Vihdoin olen päässyt jyvällä onnellisuudesta, minun omasta elämäntiestäni. Olen ottanut etäisyyttä, etenkin isääni.Selkeän välin sille, että hän eläköön omaa polkuaan ja minä omaani. Hän valitkoon alkoholin ilmiöineen päivineen, mutta minua hän ei siihen liemeen enää saa.Me voimme pitää yhteyttä, mutta meidän elämämme eivät kohtaa ja elä yhdessä, niin kuin hän kuvitteli tapahtuvan.

Tuntuu siltä, että kun saavuttaa tietynlaisen energiavaraston ja löytää onnellisuuden avaimet omaan elämäänsä, niin heti tulee innostuneita osingoille. Tällaiset energiasyöpöt ihmiset näkevät tilaisuutensa tulleen ja ovat pillit kourassa imemässä kaiken itselleen. Ongelma on siinä, etteivät he tule onnellisiksi imemällä sitä toisilta, vaan heidän pitäisi löytää oma sisäinen onnellisuutensa. Eivät he muilta varastamalla tule täyteen. Tai sillä, että kippaavat oman pahan painolastinsa toisten päälle ja keräävät sitä itse sisäänsä yhä uudelleen ja uudelleen.

Tässä vaiheessa minä heräsin niiden rajojen tärkeydelle. Minä olen tajunnut sen, mikä tekee minut onnelliseksi ja hyvinvoivaksi. Nyt tarvitsen sille kaikelle suojan, että saan pidettyä sitä hyvää niille ihmisille, joille se kuuluu. Miksi antaisin sitä niille, jotka saavat minut voimaan pahoin? Niille, jotka pelkästään vaan ottavat, mutta eivät anna mitään tilalle?

Minulla on tämä yksi elämä, joka on liian arvokas tuhlattavaksi. Minä valitsen ne ihmiset, joiden kanssa haluan sen viettää, joita haluan rakastaa, auttaa, hoitaa ja kasvattaa. Haluan voida hyvin ja tehdä sen eteen töitä. Haluan antaa rakkautta ja hyvää niille ihmisille, jotka antavat sitä takaisin, eivätkä käytä sitä väärin ja itsekkäästi. Olen luonut näkymättömän suojan onnelle ja rakkaudelle ja sen yli ei astuta ilman lupaa. Minä puolustan sitä viimeiseen asti, niin kuin mikä tahansa eläinmaailman äiti tekisi.

Väsymyksen pysäkki

Pari päivää jäytänyt olo iski tänään päälle. Tunsin pohjatonta väsymystä, enkä millään olisi jaksanut lähteä viimeiselle ryhmäterapiakäynnille. En oikein tiennyt mitä tunsin.

Viimeaikoina on tapahtunut uusia ja jännittäviä asioita.Epävarmuus syksyn osalta on ohi ja olen iloinen siitä. Entisellä tapahtuu onnellisia asioita. Minä olen saanut tavata ystäviä ja viettää hauskoja hetkiä. Olen myös onnellinen Erityismiehen kanssa. Ehkä vaan nyt on paljon uusia, sulateltavia asioita, että se vie jollain tasolla energiaa.

Viimeinen terapiakerta meni kerratessa vanhoja juttuja ja minulle tuli huono olo. Yritin tavoittaa oloni syitä, mutta en keksinyt muuta, kuin jännityksen purkautumisen, johon minä reagoin kropallani voimakkaasti. Olo helpottui kyllä, kun kukaan ei tehnyt siitä suurta numeroa.
Ryhmästä jäi hyvä tunne ja siinä olo on auttanut minua valtavasti. Nyt tuntui tosiaan siltä, että on aika jatkaa eteenpäin.

Yksi syy olotilalleni on uskoakseni se, että minun tekisi mieli pitää jonkinlainen terapiatauko. Minä en jaksaisi nyt tähän putkeen aloittaa yksilöterapiaa, vaan odottaa hetken aikaa. Minä kuitenkin tapaan kerran kuukaudessa terapeuttiani, jota olen tavannut jo vuoden, ja käyn myös Entisen kanssa asioita läpi terapiassa. Tällä hetkellä se on tarpeeksi ja siihen lisäksi vielä uusi terapasuhde olisi liikaa, vaikka se tarkottaisi muiden terapiasuhteiden lopettamista. Suurempi kuormitus olisi tällä hetkellä aloittaa jotain uutta.

Olen nukkunut kaksi yötä melkein kellon ympäri, enkä juuri koskaan tee niin. Kroppa kertoo minulle, että nyt pitää antaa ajatusten levätä jatkuvalta analysoinnilta.Menneisyys ei karkaa mihinkään. Alkakoon siis ajatusten ansaittu kesäloma.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Onnellisuuden peruselementit

Minä olen onnellinen. Minun onnellisuuteni on vakaa siitä huolimatta, että tulee synkkiä hetkiä, riitoja,raivareita, kyyneleitä ja huonoja päiviä. Olen löytänyt asiat, joista minä tulen onnelliseksi ja asioita, joita minä haluan jalostaa itsessäni ja viedä eteenpäin. Lisäksi olen saanut ja raivannut minun haaveilleni tilaa. Olen alkanut pitää puoliani ja astua eteenpäin, sen sijaan, että joustaisin muiden suuntaan aina kuin mahdollista.

Saan haaveitteni miettimisestä voimaa. Käytän paljon ajatuksiani siihen, että mietin, mitä kaikkea elämässäni haluan tehdä:

Haluan matkustaa Amerikkaan.
Haluan opiskella kieliä.
Haluan työn, jota kohtaan tunnen intohimoa.
Haluan jatkaa kirjoittamista.
Haluan järjestää jättimäiset juhlat ystäville.
Haluan kodin, jossa kaikille on tarpeeksi tilaa.
Haluan, että lapset saavat sellaisen harrastuksen, joka kantaa aikuisuuteen saakka.
Haluan viettää päivän shoppaillen, miettimättä lainkaan sitä, paljonko rahaa on mennyt.

Minulle tulee hyvä tunne jo pelkästään näistä mielikuvista. En voi muuta kuin ajatella, kuin että kaikki ovat mahdollista toteuttaa elämänmittaisella reissulla.

Miksi minulla meni niin järjettömän kauan ymmärtää ihan harvinaislaatuisen yksinkertainen asia?
Se, joka loppujen lopuksi seisoo unelmieni tiellä ja estää minua, on minä itse. Sitä voi verhoutua rahan, lasten, jaksamisen ja ties minkä taakse vuosikausiksi. Ne ovat vain tietyn ajanjakson ajan niitä estäviä tekijöitä. Vain minä itse liikutan itseäni eteenpäin, asetan tavoitteet ja teen töitä itseni kanssa. Vain minä voin tehdä päätökset siitä, miten tahdon käyttää loppuelämäni. Miksi ihmeessä epäilin niin kauan itseäni ja yritin tukahduttaa toiveet, jotka tekevät minut niin onnelliseksi? Onneksi kuitenkin tajusin ja nautin onnellisuudesta nyt.

Olenhan minä ollut monesti aikaisemminkin onnellinen, mutta nyt osaan kohdentaa, että onni lähtee minusta itsestäni, eikä ulkoisista tekijöistä. Osaan irroittaa itseni muista ihmisistä. Muut eivät tee minua onnelliseksi, vaikka heidän seuransa tekisi. Muiden seurassa voin olla onnellinen, mutta minun pitää tuntea samanlaista onnellisuutta yksinänikin. Onnellisuus kulkee minun matkassani, minne ikinä menenkin, eikä minun tarvitse hyvästellä sitä.


tiistai 11. kesäkuuta 2013

TT: Riippuvuusrimpuilua (päivä 2 ja 3)

Pakko päästää pihalle näitä inhottavia ja ristiriitaisia ajatuksia. Erityismiehen kanssa ei voi puhua asiasta ollenkaan, sillä hän on sulkenut sen pois, jonkinlaisen oven taakse. Se olkoon hänen tyylinsä, joten en viitsi kiusata häntä asialla. Itse vaan pohtivana tyyppinä on pakko päästää ilmoille se tosiasia, että minun tekee niin paljon mieli tupakkaa, että pääni tuntuu räjähtävän. Tiedän sen menevän ohi, mutta vieroitusoireiden kourissa se ajatus tuntuu kaukaiselta.

Kävimme Entisen kanssa pariterapiassa eilen. Siinä vaiheessa, kun alettiin astua kipeälle alueelle, päässäni takoi vain ajatus, että kunhan tästä selviydyn, saan polttaa. Menin ruokakauppaan ostoksille ja kassalle asti mietin, että "Voit ottaa sen askin, ei se mitään, repsahduksia sattuu." Kassalla nappasin nikotiinitabletteja koriin ja purin hammasta. En prkle osta! En tiedä mistä se äkillinen mielenlujuus tuli. Ajoin tien toiselle puolelle apteekkiin ostamaan inhalaattoreita. Kokeillaan nyt kaikki keinot, ennen kuin sorrutaan. Toivottavasti nämä keinot riittävät.

Päivä kolme on vasta aluillaan, mutta vaikeuksiin on jo törmätty. Tällä kertaa nikotiinikorvaushoito on noussut suureen arvoon, vaikka aina en ole sitä tarvinnutkaan. Joka lopettamiskerta on ollut erilainen, täysin ennalta-arvaamaton.

Riippuvuus ei ole mitenkään päin yksinkertaista ja selkeää kaikille. Toiset sanovat sen olevan mielenheikkoutta, jos ei pysty sanomaan ei. Toki mielenhallinnalla ja itsensä ohjaamisella on suuri merkitys, sehän saa aikaan tietoisen lopettamispäätöksen, mutta niin yksinkertaista se ei ole. Riippuvuus on sitkeä rikkaruoho, jonka saa kitkeä yhä uudelleen ja uudelleen. Se tulee takaisin äkkiä ja yllättäen, pitkienkin aikojen jälkeen. Riippuvuudella ei ole rajoja, ei viimeistä eräpäivää. Se on paha, jonka kanssa opitaan elämään, mutta pois se ei lähde kokonaan. Ja aina on riski, että lähtee uudestaan riippuvuuskierteeseen.

Hetki hetkeltä, katse kohti parempaa.

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

TT: Yritystä jälleen

Tässä sitä ollaan; nikotiinipurkka huulessa ja mielessä tuhat syytä tupakoida. Tämä riippuvuus on
H-I-R-V-E-Ä-Ä. Vielä tuskallisempaa siitä tekee se, että monet (tupakoitsijatkin) muistavat kyllä "kannustaa" sillä kuinka helppoa se on, ja ettei tupakkaa pidä koko ajan ajatella. Niin kuin minä en tietäisi, miten se pitäisi tehdä.

Tupakka on minun pahin addiktioni.Alkoholi ei esimerkiksi tuota minulle mitään ongelmia. Voin olla huoletta ilman pitkiäkin aikoja, vaikka kaapissa lojuisi pulloja. Tietysti alkoholistikodissa eläminen on tehnyt osansa minun suhteeseeni alkoholin kanssa. Mutta toisaalta, lapsuudenkodissani poltettiin myös tupakkaa. Kuinka suuri merkitys sillä on, että jää päihteeseen koukkuun?

Olen aikaisemminkin pohtinut sitä, mikä vaikutus sillä on, että olen sikiöstä saakka saanut nikotiinia ja ollut sen jälkeen passiivinen tupakoitsija, sillä meillä poltettiin sisällä, valitettavasti.
En voi uskoa, että sillä ei olisi minkäänlaista vaikutusta. En vaan jaksa uskoa, että lähtökohdat olisivat samat, kun jollain, joka alkaa vain tupakoimaan. En minä heidän riippuvuuttaan vähättele, vaan yritän löytää ymmärrystä omalleni.

Olen kärsinyt järkyttävää ristiriitaa tämän riippuvuuteni kanssa. Minä en todellakaan halua polttaa. Olen ollut valtavan häpeissäni joka kerta, kun ostan tai poltan tupakkaa julkisella paikalla. Olen inhonnut itseäni joka kerta, kun jossain tauolla olen äkkiä kipittänyt vetämään nikotiinia kitusiini, että pärjään taas tunnin-kaksi. On todella noloa, että yhtäkkiä sinä itse et määrää elämästäsi, vaan siitä määrää tupakka. Aikataulut kulkevat sen mukaan, että jossain välissä pääsee tupakalle. Tämä on se asia, mitä vastaan haluan kapinoida. En voi hallita elämäni kestoa, mutta voin hallita omia ajatuksiani ja toimintatapojani.

Katsoin dokumentin huumeidenkäyttäjistä. Siinä sanottiin, että koukkuun jääneet eivät enää päässeet pilveen, vaan tarvitsivat kamaa siihen, että pysyisivät jotenkin toimintakykyisinä. Tupakan kanssa koen jokseenkin samaa. Minun on poltettava, että pystyisin taas olemaan normaali itseni. Se sama itseni,joka pystyn kyllä olemaan sittenkin, kun olen kärsinyt vieroitusoireet ja päässyt irti tästä riippuvuuspyörästä.

Kaikista herättävintä oli laskea, että viime kuussa käytimme tupakkaan enemmän rahaa kuin ruokaan. Ällöttävää, mutta erittäin motivoivaa.

lauantai 8. kesäkuuta 2013

Tuntuu ihanalta iloita

Jotenkin kaikki tuntuu vaan helpolta, ihanalta ja huolettomalta. Aika paljon on ajatustyötä tehty, koska tämä olotila on pysyvämpää, kuin pelkät tunteet. Hyvät tunteethan pysyvät vain hetken, mutta nyt tuntuu, että osaan ajatella hyvän olon takaisin. Ajatusten vaikutus on valtava, kun niitä oppii ohjailemaan.

Niissä tilanteissa, kun ennen vanhaan olisin vaipunut negatiiviseen tunnetilaan, pysähdyn. Pysähdyn etsimään asian aurinkoista puolta. En minä huonoja asioita lakaise maton alle, niitä on toki, mutta minä pyrin keskittymään hyviin puoliin. Tämä ei toki tarkoita tyytymistä, jota minä en ole koskaan ymmärtänyt. On eri asia alistua johonkin asiaan, sillä siitä ei seuraa mitään hyvää, vaan ihminen elää ristiriidassa oman halunsa ja tilanteen kanssa.

On eri asia hyväksyä tosiasia, ettei ole tällä hetkellä varaa maailmanympärysmatkaan kuin tyytyä olemaan huonossa suhteessa. Tärkeintä on pitää itsensä liikkeessä, eikä jäädä odottamaan passiivisena jotain, mitä ei koskaan tapahdu. Maailmanympärysmatkalle pääsee, jos ottaa sen itselleen tavoitteeksi ja huonon suhteenkin voi saada hyväksi, jos on valmis tekemään töitä (koskee molempia osapuolia). Jälkimmäisessä on tosin niin monta elementtiä, mitkä pitää saada toimimaan, mutta ei sekään mahdotonta ole, jos halua ja erityisesti ymmärrystä riittää. Ongelmaksi muodostuu se, jos toinen ei ymmärrä toista. Silloin liike parempaa kohti lakkaa, eikä päästä eteenpäin.

Voisin tänäänkin keskittyä huonoihin asioihin: lasten nahisteluun, uloslähtemisen vaivaan, siihen, kuinka inhoan ryppyistä vatsaani bikineissä, mutta en aio tehdä niin. Minä ajattelen, että on mahtavaa pakata eväät ja lähteä rannalle nauttimaan auringosta. Suojaamalla itsensä rasvalla voin nauttia aurinkokylvystä ja saada vitamiinivarastot luonnollisesti täyteen.

Olen huomannut nyt myös sen, miten hyvä mieli minulla tulee luonnon läheisyydessä. Kun tunnen auringon lämmön, kuulen tuulen ja veden äänet tai silloin, kun tuoksuttelen kesäiltaa lenkillä. Luontoterapiaa soisin kaikkien kokeilevan. Se auttaa tosin vain silloin, jos ajattelee aktiivisesti, miten ihmeellistä ja kaunista kaikki on. Jos painaa menemään otsa kurtussa ajatellen miten typerää on yksin pällistellä ulkona, on jo sulkenut itseltään kyvyn nauttia. Pitää olla asioille auki.

Olen vaan löytänyt sen ajatuksen, että onnellisuus alkaa pienistä huomioista. Ilo tulee siitä, että antaa itselleen luvan huomata kaiken. Miksi lapset ovat niin onnellisia ja iloisia? Sen vuoksi, koska he pysähtyvät ihmettelemään ja mietiskelemään pieniäkin asioita. Heidän intonsa lähtee niin pienistä asioista, eivätkä he osaa olla itselleen ankaria epäonnistuessaan. Lapset eivät jaksa velloa katkeruudessa ja negatiivisuudessa.

Muutoksen ei tarvitse tapahtua heti eikä kerralla. Pitää antaa itselleen juuri se oma aika, minkä tarvitsee. Voi aloittaa vaikka siitä, kun tekee mieli valittaa ja murehtia jotain asiaa, että miksi aina antaa sen huonon tunteen vallata? Sen voi noteerata, mutta siitä on hyvä kääntää kelkka kohti ajatuksia, joista tulee parempi mieli.

Tällaisia pohtii nainen, jonka mielestä positiivisuus oli perseestä ja kaikki iloiset ihmiset ällöpositiivisia. Nainen, joka aina valitti kaikesta. Nyt kun olen lähtenyt selvittämään sitä, miksi positiiviset ihmiset ovat niin onnellisia, niin harjoittelen mielelläni itsekin. Nykyään ihmiset, jotka narisevat, toki myös ärsyttävät, mutta saavat aikaan mietteen:
 "Miksi asioista on etsimällä etsittävä se pimeä puoli?"

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Paniikkihäiriö

En tiedä milloin paniikkihäiriöni alkoi. Varhaisimmat muistikuvat ovat siitä, kun äiti kuoli, jolloin olin 12-vuotias. Silloin oireilin lähinnä sillä, että hyperventiloin itseltäni melkein tajun kankaalle. Tuntuu pahalta; pieni tyttö ilman äitiä ja ilman minkäänlaista tukea. Onko mikään ihmekkään, että psyykkiset asiat tulvivat yli ja muuttuivat fyysisiksi?

Myöhemmin mukaan astuivat sydämentykytykset ja tärinä. Näiden kahden jälkimmäisen oireen kanssa taistelen tänäkin päivänä. Itsetutkiskelun ja aiheesta lukemisen jälkeen, olen hiukan oppinut hillitsemään niitä. Sain lääkäriltä rauhoittavia, mutta niihin en ole koskenut. Toivottavasti en joudu koskemaankaan, sillä minä haluan kokeilla, pystynkö minä tähän ilman lääkkeitä.

Paniikkihäiriö oli minulle täysi kysymysmerkki aikoinaan. Sain kuulla siitä vasta sitten, kun olin saanut useamman kohtauksen. Myös äidilläni oli paniikkihäiriö ja suvusta sitä löytyy muillakin. Minusta tuntuu, että moni heistä lääkitsee itse sairautta, mutta eivät keskity hoitamaan sitä, mistä se on lähtöisin. Minä taas haluan pureutua niihin asioihin, jotka suistivat minut paniikkihäiriöön, jotta voisin lieventää sitä tai päästä siitä jopa kokonaan.

Olen ollut pitkiäkin aikoja ilman kohtauksia. Yleensä kohtaukset vähenevät, kun ahdistus vähenee ja silloin, kun olen oikein onnellinen. Stressi ja uudet tilanteet kuitenkin aiheuttavat oireita, oli muu elämäntilanne mikä tahansa. Uusissa tilanteissa, missä on paljon ihmisiä, alkaa sydän hakkaamaan ja tulee tärinä käsiin ja jalkoihin. Stressi taas puolestaan aiheuttaa paineen tunnetta rinnalle, pyörtymisen tunnetta ja sitä, että alan hengittämään pinnallisesti, mikä tietysti vaikeuttaa rauhoittumista. Arkitilanteissa pahinta on olla kaupan kassajonossa: en voi sietää sitä, että joku vieras ihminen tulee iholle eli ts. ylittää minun näkymättömän rajani ja tulee niin lähelle seisomaan, että tunnen hengityksen niskassani. Tässä asiassa ei taida auttaa, kuin rampata siellä kaupassa niin paljon, ettei se enää häiritse.

En tiedä, kuinka vakava paniikkihäiriö minulla on, enkä välitäkkään tietää. Vuosien varrella se on lieventynyt. Olen hyvän matkaa tullut eteenpäin niistä ajoista, kun jouduin ambulanssilla sairaalaan. Tai kun sisäinen puristava ahdistus aiheutti niin pahat krampit käsiini, että kynteni painuivat kämmeniin ja sormeni jouduttiin "repimään" suoriksi. Luulen, että olen nyt tietoisempi kaikista tunteistani ja siksi paniikkioireetkin ovat lieventyneet. En enää painu sinne asti, missä kroppa menee hätätilaan.

Apukeinoiksi olen löytänyt rauhoittumisen, mikä minulla vaatii oikeasti hiljaisen tilan, makuuasennon silmät kiinni ja kauniin, rauhallisen musiikin. Melkein samaan tilaan pääsen kyllä, jos pääsen makaamaan silmät kiinni veden ääreen, missä kuulen veden liplatusta ja tuulen käyvän puissa. Tällä jälkimmäisellä tavalla rauhoitin itseäni jo lapsena.
Lukeminen hiljaisuudessa antaa oman rauhansa, koska se on mieluista. Varmaan mikä tahansa rakas harrastus tuo saman tunteen.
Silloin, kun olen kovan stressin vallassa, eikä kotona löydy mitään pakokeinoa, puen lenkkivaatteet päälle ja lähden kävelemään. Paras keino siellä vakauttaa päänsisäinen kaaos, on juosta tovi. Pidempi juoksupätkä vapauttaa hyvää oloa eniten. Tämä on sinäänsä hassua, koska en ole koskaan tykännyt juoksemisesta. Päätin kuitenkin kokeilla sitä, koska niin monelle se tuo hyvän olon. Pahan tunteen laukaisemiseksi on muutettava asennettaan ja kokeiltava sellaisiakin asioita, mitkä eivät ole niitä omia juttuja, sillä niitä apukeinoja voi löytyä yllättävistäkin paikoista.

Terapeuttini antoi ennen pääsykokeita minulle vinkkejä ottaa tilanne haltuun. Aikaisemmissa koetilanteissa olen tietämättäni päästänyt paniikin vellomaan ja ollut kykenemätön keskittymään. Pääni on täyttynyt huonoista ajatuksista:

"Nyt se paniikki tulee taas, apua!"
"Kaikki ihmiset katsovat minua, että tuossa se urpo tärisee."
"Olen tyhmä ja huono."
"En saa henkeä kohta."
"En selviydy tästä."

Terapeutti kertoi minulle maadoittamisesta, mikä auttaa kropan hallitsemista. Sen olen itsekin tiedostanut, että istuminen hillitsee tärinää. Nyt kuulin, että istuessa pitää laittaa jalat tukevasti maahan, että tuntee "maata jalkojen alla". Tarvittaessa voi hiukan jännittää reisilihaksia, jolloin verenkierto (ja paniikin tunne) siirtyy alaspäin isoihin lihaksiin. Ajatuksilla voi voimistaa vielä tätä häätämällä kauhuajatukset pois ja miettimällä yksinkertaisia asioita:

"Minä olen tässä, jalat tukevasti maassa."
"Ei ole mitään hätää, se on vaan tunne."
"Olen hyvä, ja osaan kyllä."

Niin hölmöltä kun se kuulostaa, niin se auttoi!

En myöskään ole viihtynyt massatapahtumissa ja vieraiden ihmisten keskellä. Olen ottanut tavoitteeksi sen, että yritän. Vuoden sisällä olen käynyt kaksi kurssia uppo-outojen ihmisten seurassa ja nauttinut siitä. Lisäksi olen oppinut uutta ja tehnyt asioita, joista olen ennen vaan kotona haaveillut. Naisten Kympille osallistuminen oli erävoitto, sillä yhdistin kaksi "en pysty siihen"- osa-aluetta: suuren määrän vieraita ihmisiä ja juoksun. Näiden kokemusten ja itseni ylittämisen tunteen johdosta olen iloisempi ja itsevarmempi. Olen myös lakannut vähättelemästä itseäni siitä, että toisille se on niin helppoa. Olkoot, minä elän omaa elämääni oman taustani kanssa ja saatan tarvita enemmän vahvistusta ja tukea kuin joku toinen. Ja se on ihan okei. Pääasia on päästä eteenpäin, vaikka siihen menisi kuinka paljon aikaa. Oma tahti on paras tahti.

keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Kesäloma

Nyt se on täällä. Viimeiset kokeet ovat ohitse: olen vapaa. Viimeisten pääsykokeiden jälkeen päähän iski ajatus, että mitä jos jäänkin ilman koulupaikkaa? Kaikki suunnitelmani ovat nyt käsillä ja pelkään todella niiden kariutumista. Ilman niitä en tiedä, mitä teen.
Tällainen paniikki iskee aina, kun minun täytyy odottaa jotain tapahtuvaksi. En kestä epätietoisuutta, vaan se saa minut lannistumaan. Neljä viikkoa odotusta tuntuu tuskaiselta.

Toisaalta, olen kaikkeni tehnyt tältä erää. Enempää en tuossa ajassa pystynyt. Olin lukenut ja valmistautunut hyvin. Matemaattiset osiot menivät penkin alle ja se harmitti ihan hirveästi. Nyt tiedän kuitenkin miten varautua, jos joudun hakemaan uudestaan. Toivottavasti en joutuisi, vaan pääsisin kerralla kouluun.

Ehkä tämä ottaa aikansa, että tottuu takaisin siihen, ettei ole pakko lukea joka päivä. Melkein kaksi kuukautta olen puurtanut pitäen vain satunnaisia välipäiviä. Olen tehnyt parhaani ja jää nähtäväksi oliko minun tämänhetkinen parhaaksi tarpeeksi.

Lähdimme iltapäivällä Erityismiehen kanssa rannalle rentoutumaan. Makasimme hietikolla ja tuuli puhalsi vienosti poistaen kuumuuden iholta. Minä luin kirjaa elämän energiasta. Siinä hetkessä tunsin taas oloni kohentuvan. Lähellä luontoa ymmärsin taas, että minä pääsen vielä tavoitteisiini. Eivät haaveet kulje aina suorinta tietä, mutta uskomalla niihin, löytää perille. Toivoa ei vaan saa ikinä menettää, sillä sitä on aina, edes hippusen verran.

lauantai 1. kesäkuuta 2013

Vellan ilo

Niin se uusi päivä toi taas ilon tullessaan. Eilisen mustat pilvet olivat onneksi aamuun mennessä väistyneet. Lepo auttaa mieleen ja saa asiat taas järjestykseen. Nyt on parempi olla.

Esikoinen sai tänään todistuksensa. Lienee kevätväsymystä, sillä se näkyi arvosteluissa. Sosiaalisissa taidoissa, kuten työrauhan antamisessa ja muille ystävällisenä olemissa on hiukan taas kirittävää. Onhan se toisaalta raskasta lapselle; olla koko vuosi taitava, ystävällinen, keskittynyt ja muistaa kuitenkin pysyä huolettomana lapsena. Pystyykö siihen moni aikuinenkaan? Minkähänlaisia arvosanoja jaettaisiin työpaikoilla kahdesti vuodessa?

Erityismieskin tuli mukaan juhliin. Sali oli vaan tupaten täynnä, joten vietimme aikaa leikkien koulun pihalla, me kaikki: minä, lapset, Entinen ja Erityismies. Meidän hassu tiimimme. Toivoisin kaikille eroperheille jotain samankaltaista, ristiriidatonta oloa. Sitä, että katsottaisiin oikeasti sitä lasten etua muuten, kuin omien tunteiden läpi. Nähtäisiin se eron vastapuoli ihmisenä, josta löytyy paljon hyvää. Onhan sitä vaikka millä mitoin, kun kerran perhekin on yhdessä perustettu. Ristiriitoja voidaan sitten puida muuten kuin lasten läsnäollessa. Ja niitä ristiriitoja pitääkin purkaa, että jaksaa pitää paletin kasassa ja päästä eroon negatiivisista tunnetiloista. Enkä missään tapauksessa ota tästä itselleni kunniaa, vaan se kuuluu jokaiselle meistä aikuisista: ei tähän yksin pystyisi. Me puhallamme kaikki yhteen hiileen, autamme toisiamme ja se kantaa hedelmää. Se tuo meille hyvän olon ja on mittaamattoman arvokas lahja lapsille: mutkaton, rakkaiden aikuisten verkosto.

Viimeisinä koulupäivinä tuli ekaluokkalaiselle kriisi kouluunlähdön hetkellä. Hän oli unohtanut tehdä läksyt. Pelko opettajan vihastumisesta sai lapsen kyyneliin. Selitin, että se oli myös äidin vika, kun en ollut muistanut kysyä, onko läksyjä. Olimme molemmat jo kesäloma tunnelmissa ja selitin, että se on varmasti opettajastakin ymmärrettävää. Mutta se oli lapselle vuoren kokoinen kriisi. Siinä hetkessä minä taistelin muistojeni kourassa tuntien pientä ärsyyntymistä ja helpotusta yhtä aikaa. Mietin, mitä itse kannoin harteillani samanikäisenä ja vertasin niitä lapseni murheisiin. Päällimäisenä oli kuitenkin kiitollisuus siitä, että hänen ei tarvitse miettiä, juoko isä viikonloppuna itsensä humalaan ja nukkuuko äiti masentuneena koko päivän. Hänen ei tarvitse laittaa omia murheitaan sivuun aikuisten murheiden tieltä. Rakas lapseni, sinun suurin murheesi saa olla juuri sinun maailmasi kokoinen. Se on kaukana aikuisten maailmasta, ja niin kuuluukin olla.