Viime vuonna oletin, toivoin ja päätin, että tämä vuosi on toivon vuosi. Näin myös oli. Löysin roppakaupalla toivoa ja aion ammentaa sitä ensivuonna vielä rutkasti lisää. Aion syventää itsetutkiskelun alkeita ja oppia olemaan parempi ihminen. Aion saavuttaa haluamiani asioita ja antaa rakkautta rakkailleni.
Salaa toivon, että joskus, kun olen nykyistä ehjempi, voin antaa rakkautta myös sellaisille ihmisille, jotka sitä tarvitsevat, mutta eivät saa. Joskus tulevaisuudessa olisi antoisaa hyödyntää omat kokemuksensa ja antaa omaa aikaansa vapaaehtoisesti johonkin. Ehkä se kuitenkin on sitten jonkun toisen vuoden homma se. Vielä en ole valmis itseni kanssa.
Terveyden osalta vuosi on ollut hyvä. Iloitsen siitä, että läheiseni ovat olleet terveitä. Itsellä intoa latistaa alkuvuodesta 2014 otettava papakoe numero 3, joka ratkaisee minun kohdallani sen, onko minulla solumuutoksia ja tarvitseeko minua operoida. Hysteerikkona kävin yksityisellä lääkäriasemalla tutkituttamassa itseni, eikä mitään hälyttävää ollut sillä hetkellä näkyvissä. Jos minulla jotain on, se toivottavasti saadaan pois ajoissa sieltä. Yritän pitää tsemppifiilistä yllä.
Tänä vuonna itseni hoitaminen oli paljon aktiivisempaa alkuvuodesta. Kävin enemmän terapiassa, urheilin enemmän. Ei ole onneksi myöhäistä aloittaa uudestaan ja niin olen päättänyt tehdä. Pääsykokeet ja koulun aloitus haukkasivat niin suuren palan energiaa ja aikaa, ettei päässä juuri muuta liikkunut. Olen tyytyväinen siitä, että maltoin heittäytyä kouluun täysillä ja keskittyä kerrankin vaan yhteen asiaan. Se näytti tuottavan tulosta oikein mainiosti.
Suhde Erityismieheen haki tänä vuonna paikkaansa paljon. Välillä tuntui, että toinen tekee kaiken väärin (tai ei tee mitään) eikä mikään etene minnekään. Muutamien kehityskeskustelujen kautta saimme kuitenkin katkolla olleen yhteyden toimimaan ja aiomme entistä enemmän panostaa toisiimme vuonna 2014. Rakastumisesta arkirakkauteen siirtyminen on haasteellista, siitä ei pääse mihinkään. Vuorovaikutuksen ansiosta se on meille vallan mahdollista.
Tämä vuosi oli oikein hieno eheytymisen vuosi. Seuraava vuosi olkoon oppimisen, parantumisen sekä rakkauden ja ystävyyden vaalimisen vuosi!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Opiskelu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Opiskelu. Näytä kaikki tekstit
tiistai 31. joulukuuta 2013
sunnuntai 20. lokakuuta 2013
Uudenlainen elämä
Olen ollut verkossa, tiedon maailmassa, blogeissa, sivustoilla, kirjastossa- etsimässä tietoa. Opiskelu vie mennessään. Se on kamalan aikaa vievää, mutta uskomattoman antoisaa. Vuosien koulutauon jälkeen olen löytänyt uuden maailman, jonka täyttää jatkuva oppiminen. Aivot raksuttavat vielä sängyssäkin.
Ikävöin luovaa kirjoittamista, ikävöin blogia. Muuri kasvoi niin suureksi, että tultui vaikealta kirjautua sisään, vaikka sanottavaa olikin valtavasti. Minä en ehdi. Tottelen deadlineja, etsin, pohdin. Kirjoitan nyt teoreettisia tekstejä, enkä ole lainkaan mukavuusalueellani. Rakastan kirjoittaa sitä, mitä sydän tuntee, enkä jatkuvasti etsiä perusteluita sille, minkä lauseen mihinkin kirjoitan. Ymmärrän toki, että hyvän kirjoittajan pitää osata poimia tietoa, luoda omia mielipiteitä ja osata linkittää ne kokonaisuudeksi. Tämäkin on opittava. Villikko-Vellan on nöyrryttävä sille todellisuudelle, että kaikki teksti ei ole pelkkää tunnetta.
Arki sujuu hyvin ja ihanasti. Terapeutin haku on ajanpuutteen vuoksi vielä to do-listalla. Lääkäri ei varmasti riemastu, kun menen sinne taas tyhjin käsin. Lääkeannoksen laskemisesta ei ole mitään pahaa sanottavaa. Tuntuu, että olen saanut tunteeni takaisin; minä osaan iloita ja itkeä taas täysillä, eikä se ollenkaan pelota tai tunnu raskaalta.
Teoreettinen teksti odottaa kirjoittajaansa. Täytyy mennä. Palaan pian. Ihanaa olla oma itsensä: sisukas ja vahva taas.
Ikävöin luovaa kirjoittamista, ikävöin blogia. Muuri kasvoi niin suureksi, että tultui vaikealta kirjautua sisään, vaikka sanottavaa olikin valtavasti. Minä en ehdi. Tottelen deadlineja, etsin, pohdin. Kirjoitan nyt teoreettisia tekstejä, enkä ole lainkaan mukavuusalueellani. Rakastan kirjoittaa sitä, mitä sydän tuntee, enkä jatkuvasti etsiä perusteluita sille, minkä lauseen mihinkin kirjoitan. Ymmärrän toki, että hyvän kirjoittajan pitää osata poimia tietoa, luoda omia mielipiteitä ja osata linkittää ne kokonaisuudeksi. Tämäkin on opittava. Villikko-Vellan on nöyrryttävä sille todellisuudelle, että kaikki teksti ei ole pelkkää tunnetta.
Arki sujuu hyvin ja ihanasti. Terapeutin haku on ajanpuutteen vuoksi vielä to do-listalla. Lääkäri ei varmasti riemastu, kun menen sinne taas tyhjin käsin. Lääkeannoksen laskemisesta ei ole mitään pahaa sanottavaa. Tuntuu, että olen saanut tunteeni takaisin; minä osaan iloita ja itkeä taas täysillä, eikä se ollenkaan pelota tai tunnu raskaalta.
Teoreettinen teksti odottaa kirjoittajaansa. Täytyy mennä. Palaan pian. Ihanaa olla oma itsensä: sisukas ja vahva taas.
lauantai 21. syyskuuta 2013
Aika katoaa, kun tekee mitä rakastaa
Olen uppoutunut opiskeluun koko sieluni laajuudella. Päivät menevät koulussa, koulutöitä ajatellen ja koulutöitä tehden. Uteliaisuus kasvaa koko ajan, kun tieto tavoittaa ymmärrykseni ja herään lapsivapaana lauantai-aamuna ensimmäiseksi miettimään, mitä voisin tietystä teemasta kirjoittaa. Olen rakastunut tulevaan alaani päättömästi!
Erityismiehen kanssa asiat on saatu puhuttua ja olen paremmin saanut hänet ymmärtämään tätä koko kuviota vastuualueineen päivineen. Hän on nopea oppimaan, ja on ymmärtänyt yskän, mistä viimeksi kiukuttelin. Puntit eivät ole vielä tasan, eivätkä tietyllä tasolla voi koskaan täysin ollakkaan, mutta tiedän, että olemme matkalla oikeaan suuntaan, missä kaikilla on reilu ja hyvä olla.
Luulen, että seuraava haasteemme tulee aiheesta kuinka pitää arki ja juhla balanssissa, sillä alkuhuuma on auttamatta historiaa. On tosin helpompaa käsitellä tunteita, kun ymmärtää hiukan enemmän, miten suhteiden elinkaari kulkee.
Entisen kanssa menee mutkattomasti, joskin edelleen tulee tilanteita, jossa tuskastun siihen, ettei hän vaan yksinkertaisesti ymmärrä katsoa putken ulkopuolelle, ja syyttää minua kohtuuttoman paljon. Eronneeksi pariksi meillä kuitenkin menee hyvin, ja mikä parasta: voimme luottaa toisiimme.
Minun ja Entisen hyvillä väleillä on vaan odottamaton varjopuoli: lapset vuorotellen itkevät ja kyseenalaistavat sen, miksi äiti ja isi eivät voi olla yhdessä. Lukemattomia kysymyksiä, keskusteluja ja kyyneliä. Sydäntä kivistää, kun heille ei voi vielä sanoa, että juuri siksi meillä kaikilla on niin hyvä olla, kun emme asu saman katon alla. On tullut opittua taas useaan otteeseen se, että vaikka miten yrität suojella lapsiasi, teet aina jotain, mikä satuttaa.
Erityismiehen kanssa asiat on saatu puhuttua ja olen paremmin saanut hänet ymmärtämään tätä koko kuviota vastuualueineen päivineen. Hän on nopea oppimaan, ja on ymmärtänyt yskän, mistä viimeksi kiukuttelin. Puntit eivät ole vielä tasan, eivätkä tietyllä tasolla voi koskaan täysin ollakkaan, mutta tiedän, että olemme matkalla oikeaan suuntaan, missä kaikilla on reilu ja hyvä olla.
Luulen, että seuraava haasteemme tulee aiheesta kuinka pitää arki ja juhla balanssissa, sillä alkuhuuma on auttamatta historiaa. On tosin helpompaa käsitellä tunteita, kun ymmärtää hiukan enemmän, miten suhteiden elinkaari kulkee.
Entisen kanssa menee mutkattomasti, joskin edelleen tulee tilanteita, jossa tuskastun siihen, ettei hän vaan yksinkertaisesti ymmärrä katsoa putken ulkopuolelle, ja syyttää minua kohtuuttoman paljon. Eronneeksi pariksi meillä kuitenkin menee hyvin, ja mikä parasta: voimme luottaa toisiimme.
Minun ja Entisen hyvillä väleillä on vaan odottamaton varjopuoli: lapset vuorotellen itkevät ja kyseenalaistavat sen, miksi äiti ja isi eivät voi olla yhdessä. Lukemattomia kysymyksiä, keskusteluja ja kyyneliä. Sydäntä kivistää, kun heille ei voi vielä sanoa, että juuri siksi meillä kaikilla on niin hyvä olla, kun emme asu saman katon alla. On tullut opittua taas useaan otteeseen se, että vaikka miten yrität suojella lapsiasi, teet aina jotain, mikä satuttaa.
lauantai 31. elokuuta 2013
Opiskelutahti
Minä tiesin jo ennen kouluun menoa, että pyrin nopeuttamaan tutkinnon saamista valmiiksi. En edes haluaisi oleilla koulussa niin kauaa kuin voisi, vaikka opiskelutahti olisi paljon inhimillisempi sillä tavoin. Syyt siihen, miksi haluan valmistua aiemmin ovat:
-Olen ollut työelämässä ennenkin ja tiedän, että se on kokopäiväistä. Minulle on helpompi totuttautua työelämämäiseen rytmiin jo alusta asti
-En ole enää nuori ja huoleton ja olen motivoitunut itse opiskeluun
-Talous pakottaa toimimaan
Moni ihmettelee ja on huolissaan, etten polta itseäni loppuun. He eivät ehkä osaa ajatella, että vietin vuoden etsien itseäni omaan tahtiin ja nyt olen valmis käärimään hihat ylös. Olen ehtinyt varautua ja ajatella. Olen valmis käyttämään opiskeluihin aikaani joka päivä. Kesäloma-aikakin on pidempi, joten silloin kerkeän ottaa kevyemmin ja kenties suorittamaan harjoittelun, johon ei koko kesää kulu.
Olen itse innoissani ja pohjattoman kiitollinen opiskelupaikastani. Olen löytänyt itsestäni hikipingon, jota ei ole ennen ollut olemassa. Luulen, että nyt kun muu elämäni alkaa olla kunnossa, pystyn keskittymään kouluun, enkä koe koulua rasitteena, vaan lahjana. Joka päivä ajattelen, miten siunattu olen, että saan opiskella ilmaiseksi.
Vaikka syksyn kiire ehkä hiukan pelottaa, elän tällä hetkellä unelmaani. Jokainen päivä tuntuu uudelta seikkailulta.
-Olen ollut työelämässä ennenkin ja tiedän, että se on kokopäiväistä. Minulle on helpompi totuttautua työelämämäiseen rytmiin jo alusta asti
-En ole enää nuori ja huoleton ja olen motivoitunut itse opiskeluun
-Talous pakottaa toimimaan
Moni ihmettelee ja on huolissaan, etten polta itseäni loppuun. He eivät ehkä osaa ajatella, että vietin vuoden etsien itseäni omaan tahtiin ja nyt olen valmis käärimään hihat ylös. Olen ehtinyt varautua ja ajatella. Olen valmis käyttämään opiskeluihin aikaani joka päivä. Kesäloma-aikakin on pidempi, joten silloin kerkeän ottaa kevyemmin ja kenties suorittamaan harjoittelun, johon ei koko kesää kulu.
Olen itse innoissani ja pohjattoman kiitollinen opiskelupaikastani. Olen löytänyt itsestäni hikipingon, jota ei ole ennen ollut olemassa. Luulen, että nyt kun muu elämäni alkaa olla kunnossa, pystyn keskittymään kouluun, enkä koe koulua rasitteena, vaan lahjana. Joka päivä ajattelen, miten siunattu olen, että saan opiskella ilmaiseksi.
Vaikka syksyn kiire ehkä hiukan pelottaa, elän tällä hetkellä unelmaani. Jokainen päivä tuntuu uudelta seikkailulta.
keskiviikko 28. elokuuta 2013
Pari sanaa sieltä täältä
Perehdytysviikko on vienyt kaikki mehut, mitä ihmisestä voi vaan tikistää. On tullut infoa ja tänään päästiin tekemisenkin makuun. Oli mahtavaa ja ihanaa, tunsin olevani juuri siellä missä pitääkin. Jää ihmisten välillä alkaa murtua ja kaikki odottavat ilolla tulevaa. Opiskelu on vaan juuri se minun juttuni nyt! Olen kuin painoja penkistä puhisteleva nostaja, joka anoo lisää painoa, koska tietää pystyvänsä nostamaan mitä vain.
Olen välillä aikamoinen Täti Tomera, kun haluan, että asiat tapahtuvat. Olen viskellyt omaa ohjaajaani jo posteilla ja sopinut tapaamisen, mitä hän oli kaavaillut vasta lokakuulle. Mutta kun Vella haluaa takoa vielä, kun rauta on kuumaa, ja intoa piisaa.
Aloitin extempore myös vanhan harrastukseni uudestaan. Meinasin sielläkin pillahtaa itkuun pelkästä onnesta, siitä tunteesta, että minun elämäni on niin ihanaa juuri nyt. Onneksi synkkinäkin hetkinä uskalsin toivoa, ja se toivo kannatteli minut näihin onnistumisen hetkiin saakka.
Haluan kirjoittaa kirjoittamisesta, elämäni rakkaudesta. Idea on valmiina, mutta tarvitsen sopivan hetken avata asiaa itselleni. Haluan luoda kokonaisen tekstin tuosta keinosta, joka on kipeinä aikoina pitänyt minut elossa. Ilman kirjoja ja kirjallisuutta en olisi tässä. Ilman kirjoitustaitoa en opiskelisi nyt unelmieni tutkintoa. Kirjoittaminen on osa minua; niin suuri osa, etten voi kirjoittaa paljastamatta osittain sieluani. Mutta en minä sitä pelkää, sillä myöntämällä oman haavoittuvaisuuteni tekstin muodossa, olen kasvanut vahvemmaksi kuin koskaan ennen.
Viikon kiiretasosta kertoo hyvin Erityismiehen aamuinen lausahdus: "Oli ilo nukkua kanssasi, nähdään taas illalla."
Olen välillä aikamoinen Täti Tomera, kun haluan, että asiat tapahtuvat. Olen viskellyt omaa ohjaajaani jo posteilla ja sopinut tapaamisen, mitä hän oli kaavaillut vasta lokakuulle. Mutta kun Vella haluaa takoa vielä, kun rauta on kuumaa, ja intoa piisaa.
Aloitin extempore myös vanhan harrastukseni uudestaan. Meinasin sielläkin pillahtaa itkuun pelkästä onnesta, siitä tunteesta, että minun elämäni on niin ihanaa juuri nyt. Onneksi synkkinäkin hetkinä uskalsin toivoa, ja se toivo kannatteli minut näihin onnistumisen hetkiin saakka.
Haluan kirjoittaa kirjoittamisesta, elämäni rakkaudesta. Idea on valmiina, mutta tarvitsen sopivan hetken avata asiaa itselleni. Haluan luoda kokonaisen tekstin tuosta keinosta, joka on kipeinä aikoina pitänyt minut elossa. Ilman kirjoja ja kirjallisuutta en olisi tässä. Ilman kirjoitustaitoa en opiskelisi nyt unelmieni tutkintoa. Kirjoittaminen on osa minua; niin suuri osa, etten voi kirjoittaa paljastamatta osittain sieluani. Mutta en minä sitä pelkää, sillä myöntämällä oman haavoittuvaisuuteni tekstin muodossa, olen kasvanut vahvemmaksi kuin koskaan ennen.
Viikon kiiretasosta kertoo hyvin Erityismiehen aamuinen lausahdus: "Oli ilo nukkua kanssasi, nähdään taas illalla."
maanantai 26. elokuuta 2013
Koulussa
Haaveilin kevyestä aloituksesta, leppoisasta ja hitaasta menosta ja eväistä.
Saanen kysyä haaveiltani, mihin ne luulivat minun olevan menossa? Huvipuistoon? Piknikille?
Ensimmäinen koulupäivä oli pitkä ja informaatiota tulvi niin paljon, ettei päähän jäänyt hirveästi. Unohdin aamulla eväät kotiin, en aluksi löytänyt koulua ja koulun sisälläkin harhailin kuin pieni kaniini.Ekaluokkalaisuudessani ei ole siis tapahtunut mitään kehitystä pariinkymmeneen vuoteen, yhtä pihalla olin.
Kivaa kuitenkin oli, ja tunsin olevani juuri oikeassa paikassa; oikeassa koulussa ja oikealle alalle suuntaamassa.
Saanen kysyä haaveiltani, mihin ne luulivat minun olevan menossa? Huvipuistoon? Piknikille?
Ensimmäinen koulupäivä oli pitkä ja informaatiota tulvi niin paljon, ettei päähän jäänyt hirveästi. Unohdin aamulla eväät kotiin, en aluksi löytänyt koulua ja koulun sisälläkin harhailin kuin pieni kaniini.Ekaluokkalaisuudessani ei ole siis tapahtunut mitään kehitystä pariinkymmeneen vuoteen, yhtä pihalla olin.
Kivaa kuitenkin oli, ja tunsin olevani juuri oikeassa paikassa; oikeassa koulussa ja oikealle alalle suuntaamassa.
perjantai 23. elokuuta 2013
Pian ekaluokkalainen
Koulu alkaa pian. Odotan valtavasti. Olen innoissani ja riemuissani, vaikka tiedän, että ekana päivänä jännitän niin, että meinaan pyörtyä. Se ei oikeastaan tunnu kamalalta, koska olen niin onnellinen ja iloinen ja tiedän, että moni tuntee varmasti samoin.
En ole kuitenkaan ihan niin pilvenhattaroissa, etten ymmärtäisi, että koulu vaatii työtä. Joudun käyttämään opiskeluun paljon aikaa ja etenkin siksi, että olen nopea oppimaan, mutta hidas sisäistämään. Tulen tuskastelemaan vielä moneen otteeseen, mutta yritän muistuttaa itseäni siitä, että jokainen työ, jokainen kirjoitettu rivi, vie minua kohti unelmaani. Kaikella tekemälläni on jokin merkitys. Merkitys, joka parantaa tulevaisuuttani työelämässä ja luo koko perheelle uuden tulevaisuuden.
Olen kuullut paljon negatiivista siitä, että koulu voi olla huono, uravalinta voi olla huono, työtilanne voi olla huono. Ennen menin helpommin siihen negatiivisuuden kehään ja luovuin haaveistani, ennen kuin ne olivat edes alkamassa. Nyt en välitä, sillä minä luon tulevaisuuteni, eivätkä ne jotka haluavat latistaa. Ihmisillä ei ole (välttämättä) oikeaa tietoa heidän viljellessään mielipiteitä. Tai ehkä he ovat itse epäonnistuneet ja lakanneet taistelemasta asiansa puolesta.
Minä en tunne yhtäkään epäonnistujaa, joka olisi taistellut kovasti ja tehnyt työtä unelmiensa eteen. Ihmisten aika menee jahkaillessa, pelätessä ja epäonnistuessa jo ennen, kun he ovat tosissaan yrittäneet. Onnistujia ei kestetä, sillä kukaan ei halua jäädä kenenkään varjoon. Halutaan vetää toiset mukaan siihen harmauteen ja vitutukseen sen sijaan, että oltaisiin onnellisia toisten menestyksestä ja tartuttaisiin toimeen oman tulevaisuuden puolesta.
Muutaman päivän päästä pakkailen uuden koululaukkuni ja nukun levotonta unta koulun alkua edeltävänä yönä. Aamulla minua ei väsytä, sillä olen täynnä intoa. Kotioven painuessa kiinni tiedän, ettei mikään ole enää niin kuin ennen. Minä olen ekaluokkalainen ja kävelen todellakin kuin nainen!
En ole kuitenkaan ihan niin pilvenhattaroissa, etten ymmärtäisi, että koulu vaatii työtä. Joudun käyttämään opiskeluun paljon aikaa ja etenkin siksi, että olen nopea oppimaan, mutta hidas sisäistämään. Tulen tuskastelemaan vielä moneen otteeseen, mutta yritän muistuttaa itseäni siitä, että jokainen työ, jokainen kirjoitettu rivi, vie minua kohti unelmaani. Kaikella tekemälläni on jokin merkitys. Merkitys, joka parantaa tulevaisuuttani työelämässä ja luo koko perheelle uuden tulevaisuuden.
Olen kuullut paljon negatiivista siitä, että koulu voi olla huono, uravalinta voi olla huono, työtilanne voi olla huono. Ennen menin helpommin siihen negatiivisuuden kehään ja luovuin haaveistani, ennen kuin ne olivat edes alkamassa. Nyt en välitä, sillä minä luon tulevaisuuteni, eivätkä ne jotka haluavat latistaa. Ihmisillä ei ole (välttämättä) oikeaa tietoa heidän viljellessään mielipiteitä. Tai ehkä he ovat itse epäonnistuneet ja lakanneet taistelemasta asiansa puolesta.
Minä en tunne yhtäkään epäonnistujaa, joka olisi taistellut kovasti ja tehnyt työtä unelmiensa eteen. Ihmisten aika menee jahkaillessa, pelätessä ja epäonnistuessa jo ennen, kun he ovat tosissaan yrittäneet. Onnistujia ei kestetä, sillä kukaan ei halua jäädä kenenkään varjoon. Halutaan vetää toiset mukaan siihen harmauteen ja vitutukseen sen sijaan, että oltaisiin onnellisia toisten menestyksestä ja tartuttaisiin toimeen oman tulevaisuuden puolesta.
Muutaman päivän päästä pakkailen uuden koululaukkuni ja nukun levotonta unta koulun alkua edeltävänä yönä. Aamulla minua ei väsytä, sillä olen täynnä intoa. Kotioven painuessa kiinni tiedän, ettei mikään ole enää niin kuin ennen. Minä olen ekaluokkalainen ja kävelen todellakin kuin nainen!
perjantai 16. elokuuta 2013
Muutoksen tuulet
Edessä on muutoksia, suuria sellaisia. Ihania muutoksia, mutta tuntemattomia, ja siksi minua hermostuttaa. Olen välillä niin kummallisen ristiriitainen; rakastan hallittua arkea, mutta tarvitsen asioita, jotka sopivasti pilkkovat sitä. Kun arki muuttuu kokonaan, olen taas se pikkuinen tyttö, joka öisin puree hampaitaan ja näkee kummallisia unia.
Uusi lehti on kääntymässä. Uusi luku, joka on ollut tiedossa, on alkamassa. Pitkäaikainen unelma opiskelusta toteutuu vihdoin. Hyppäys työttömästä opiskelijaksi on valtava ja tämä tietää lapsillekin muutoksia, sillä äiti ei ole aina kotona. Minä saan statuksen; olen opiskelija, joka pyrkii kohti jotakin. En välitä tilastoista, ihmettelyistä, epäilyistä tai muustakaan, sillä kyllä minäkin paikkani löydän tässä maailmassa. Tämä mietiskelyn vuosi on opettanut sen, että minä olen hyvä, ihana ja taitava. Millään muulla ei ole niin suurta voimaa ja merkitystä, kun sillä, että uskoo itseensä. Itseensä uskominen on se suurin juttu, joka laittaa liikkeelle. Uskokaa itseenne, kykyihinne, unelmiinne ja tehkää töitä, niin ne tulevat saavutettaviksi.
Terapia tulee jatkumaan tavalla tai toisella, sillä sekin on kuitenkin vasta aluillaan. Suurin läpimurto on tehty ja nyt vaan pohditaan ja selvitellään. Tähän tilanteeseen on kuitenkin päästy vuoden mittaisella lääkityksellä (joka tasaa tunnehuippuja niin ilossa kuin surussa), yhteensä kahden vuoden keskusteluavulla , lukemalla itsehoito-opuksia ja ajattelutyöllä. Se tie ei ole ollut helppo, mutta se on kannattanut kaikella tapaa. Olen päässyt pois siitä pimeästä yöstä, joka jatkuvasti vaanii taustalla ja aiheuttaa selittämätöntä kiukkua, surua ja voimattomuutta. Minun ei tarvitse enää olla muuta kuin olen, minun ei tarvitse olla enempää tai vähempää. Minä riitän tällaisena, pienenä ja pippurisena Vellana.
Sosiaaliset tilanteet jännittävät vieläkin, mutta pitkä harppaus on siinäkin tehty. En enää tunnu kuolevan siihen paikkaan, jos joudun uuteen tilanteisiin ja uusien ihmisten pariin. Tänäänkin olen menossa kivaan tapaamiseen, minkä olisin vuosi sitten perunut taatusti. Minä en pelkää enää, ainakaan niin paljon. Kun kauhu iskee, yritän muistuttaa itseäni, että olen selvinnyt sellaisista tilanteista, joita kenenkään ihmisen ei kuuluisi edes nähdä. Kutistan pelkoni pieneksi möykyksi ja tipautan sen roskakoriin muiden turhuuksien joukkoon.
Kuin hyppäisi vuoristoradan kyytiin: ei auta kun voittaa itsensä ja mennä!
Uusi lehti on kääntymässä. Uusi luku, joka on ollut tiedossa, on alkamassa. Pitkäaikainen unelma opiskelusta toteutuu vihdoin. Hyppäys työttömästä opiskelijaksi on valtava ja tämä tietää lapsillekin muutoksia, sillä äiti ei ole aina kotona. Minä saan statuksen; olen opiskelija, joka pyrkii kohti jotakin. En välitä tilastoista, ihmettelyistä, epäilyistä tai muustakaan, sillä kyllä minäkin paikkani löydän tässä maailmassa. Tämä mietiskelyn vuosi on opettanut sen, että minä olen hyvä, ihana ja taitava. Millään muulla ei ole niin suurta voimaa ja merkitystä, kun sillä, että uskoo itseensä. Itseensä uskominen on se suurin juttu, joka laittaa liikkeelle. Uskokaa itseenne, kykyihinne, unelmiinne ja tehkää töitä, niin ne tulevat saavutettaviksi.
Terapia tulee jatkumaan tavalla tai toisella, sillä sekin on kuitenkin vasta aluillaan. Suurin läpimurto on tehty ja nyt vaan pohditaan ja selvitellään. Tähän tilanteeseen on kuitenkin päästy vuoden mittaisella lääkityksellä (joka tasaa tunnehuippuja niin ilossa kuin surussa), yhteensä kahden vuoden keskusteluavulla , lukemalla itsehoito-opuksia ja ajattelutyöllä. Se tie ei ole ollut helppo, mutta se on kannattanut kaikella tapaa. Olen päässyt pois siitä pimeästä yöstä, joka jatkuvasti vaanii taustalla ja aiheuttaa selittämätöntä kiukkua, surua ja voimattomuutta. Minun ei tarvitse enää olla muuta kuin olen, minun ei tarvitse olla enempää tai vähempää. Minä riitän tällaisena, pienenä ja pippurisena Vellana.
Sosiaaliset tilanteet jännittävät vieläkin, mutta pitkä harppaus on siinäkin tehty. En enää tunnu kuolevan siihen paikkaan, jos joudun uuteen tilanteisiin ja uusien ihmisten pariin. Tänäänkin olen menossa kivaan tapaamiseen, minkä olisin vuosi sitten perunut taatusti. Minä en pelkää enää, ainakaan niin paljon. Kun kauhu iskee, yritän muistuttaa itseäni, että olen selvinnyt sellaisista tilanteista, joita kenenkään ihmisen ei kuuluisi edes nähdä. Kutistan pelkoni pieneksi möykyksi ja tipautan sen roskakoriin muiden turhuuksien joukkoon.
Kuin hyppäisi vuoristoradan kyytiin: ei auta kun voittaa itsensä ja mennä!
lauantai 20. heinäkuuta 2013
Tyttö, joka tavoittelee kuuta
Nyt alkaa energiatasot taas nousemaan. Ajatuksen ja tekemisen voimalla. Mitä enemmän olen suunnitellut ja tehnyt, sen paremmin taas kulkee. Yllätin itseni ajattelemasta kesken lasten aiheuttaman metelin, kuinka ihanaa elämä osaa olla. Kaikkea pitää katsella auringonpilke silmäkulmassa. Elämä on paljon kivempaa, kun sen ajattelee kivaksi.
Ihmiset ajattelevat liian paljon toisten mielipiteitä negatiivisessa merkityksessä, niinhän olen itsekin tehnyt, monesti. Olen koko elämäni taistellut soraääniä vastaan, joita on tullut vähän joka tilanteessa. Monet elävät sivusta toisen elämää paremmin, unohtaen sen, että se on todellakin toisen henkilön elämää eikä omaa. Nyt olen lakannut taistelemasta niitä loputtomia arvosteluja vastaan. Ne ovat kuin rikkaruohot, jotka kasvavat takaisin. Miksi suuntaisin energiani turhuuksiin, kun voin keskittyä mieluummin siihen, mikä minut tekee onnelliseksi?
Temperamentistani huolimatta olen oppinut hidastamaan. Olen oppinut pilkkomaan asioita osiin, enkä tunne niin suurta epätoivoa, kun pitäisi tehdä jotain suurta ja ponnistuksia vaativaa. Kaikki ei tapahdu hetkessä, Vella. Sitä lausetta on tullut hoettua äänettämästi lukemattomia kertoja. Valmista tulee nopeammin, kun tekee yhden pienen asian kerrallaan ja keskittyy siihen. Oli kyse sitten siivouksesta, lukemisesta tai urheilusta.
Olen niin iloinen ja onnellinen siitä, että olen matkalla siihen, mitä haluan tehdä isona. Vihdoinkin! Koulu on minun yksi suuri etappini, jonka tulen toki pilkkomaan moneen osaan vielä. Siellä se häämöttää kuukauden päässä ja minä livun sitä kohti. Astetta enemmän innoissani olen, kun tulen ottamaan selvää, millä tavoin voin käydä sen nopeammin. Senkin olen suunnittellut ja siihen tähtään, sillä palo tehdä sitä mitä minä haluan ja saada tähän talouteen kaksi työssä käyvää, on kova. Oppimisen janoa unohtamatta.
On sanottu, ettei elämää voi käsikirjoittaa. Tavallaan uskon siihen, mutta en usko myöskään elämän olevan joku lautta, jolla pitää vain kellua ja odottaa, mitä tapahtuu. Ohjaajan saappaisiin astuminen tuntuisi tässä elämässä myös mahtipontiselta, mutta apulaisohjaaja kuulostaisi jo mahdolliselta. Oman elämän apulaisohjaaja Vella tulee vielä tekemään sellaisen tarinan, että oksat pois!
Ihmiset ajattelevat liian paljon toisten mielipiteitä negatiivisessa merkityksessä, niinhän olen itsekin tehnyt, monesti. Olen koko elämäni taistellut soraääniä vastaan, joita on tullut vähän joka tilanteessa. Monet elävät sivusta toisen elämää paremmin, unohtaen sen, että se on todellakin toisen henkilön elämää eikä omaa. Nyt olen lakannut taistelemasta niitä loputtomia arvosteluja vastaan. Ne ovat kuin rikkaruohot, jotka kasvavat takaisin. Miksi suuntaisin energiani turhuuksiin, kun voin keskittyä mieluummin siihen, mikä minut tekee onnelliseksi?
Temperamentistani huolimatta olen oppinut hidastamaan. Olen oppinut pilkkomaan asioita osiin, enkä tunne niin suurta epätoivoa, kun pitäisi tehdä jotain suurta ja ponnistuksia vaativaa. Kaikki ei tapahdu hetkessä, Vella. Sitä lausetta on tullut hoettua äänettämästi lukemattomia kertoja. Valmista tulee nopeammin, kun tekee yhden pienen asian kerrallaan ja keskittyy siihen. Oli kyse sitten siivouksesta, lukemisesta tai urheilusta.
Olen niin iloinen ja onnellinen siitä, että olen matkalla siihen, mitä haluan tehdä isona. Vihdoinkin! Koulu on minun yksi suuri etappini, jonka tulen toki pilkkomaan moneen osaan vielä. Siellä se häämöttää kuukauden päässä ja minä livun sitä kohti. Astetta enemmän innoissani olen, kun tulen ottamaan selvää, millä tavoin voin käydä sen nopeammin. Senkin olen suunnittellut ja siihen tähtään, sillä palo tehdä sitä mitä minä haluan ja saada tähän talouteen kaksi työssä käyvää, on kova. Oppimisen janoa unohtamatta.
On sanottu, ettei elämää voi käsikirjoittaa. Tavallaan uskon siihen, mutta en usko myöskään elämän olevan joku lautta, jolla pitää vain kellua ja odottaa, mitä tapahtuu. Ohjaajan saappaisiin astuminen tuntuisi tässä elämässä myös mahtipontiselta, mutta apulaisohjaaja kuulostaisi jo mahdolliselta. Oman elämän apulaisohjaaja Vella tulee vielä tekemään sellaisen tarinan, että oksat pois!
maanantai 1. heinäkuuta 2013
Hiljaa tuli hyvä
Näin kävi sitten. Tuli tekstiviesti Erityismieheltä: "Koulusta tuli kirje." Soitin hänelle ja kysyin, oliko kuori ohut vai paksu. Vastaukseksi sain: "Suhteellisen paksu." ja samantien kaikki valahti varpaisiin kun tajusin, että se tarkoittaa samaa kuin kyllä. Minä pääsin vihdoin viimein kouluun!
Olen aina ollut kova vaihtamaan suuntaa, jos joku asia ei mene putkeen kerralla eli heti. Hötkyilijä, joka luovuttaa ekan esteen edessä. Nyt jokainen tunti, jonka raadoin pääsykokeiden eteen, tuli ihanassa muodossa takaisin."Tervetuloa kouluun" oli lause, jonka luin tänään papereista useita kertoja hymy korvilla.
Kaikki vaiva maksoi itsensä takaisin. Jokainen hetki, jolloin tuskastumisesta ja epäuskosta huolimatta kaivoin kirjan esiin,maksoi itsensä moninkertaisesti takaisin. Minä olen voittanut! Tyttö, joka on aina alittanut riman, vaikka potentiaalia löytyisikin. Kesti pitkään tutustua itseensä, omaan sisäiseen voimaan ja tahtoon, mutta vihdoinkin olen oppinut käyttämään niitä.Tunnen vahvuuteni, enkä enää luovuta, kun kyse on mahdollisesta unelmasta.
Ei se aina kivaa ollut jahdata tätä haavetta, mutta enää ei tunnu missään. Työ ensin ja sitten huvi.
Olen väsynyt, mutta niin pohjattoman onnellinen ja ylpeä itsestäni.
Olen aina ollut kova vaihtamaan suuntaa, jos joku asia ei mene putkeen kerralla eli heti. Hötkyilijä, joka luovuttaa ekan esteen edessä. Nyt jokainen tunti, jonka raadoin pääsykokeiden eteen, tuli ihanassa muodossa takaisin."Tervetuloa kouluun" oli lause, jonka luin tänään papereista useita kertoja hymy korvilla.
Kaikki vaiva maksoi itsensä takaisin. Jokainen hetki, jolloin tuskastumisesta ja epäuskosta huolimatta kaivoin kirjan esiin,maksoi itsensä moninkertaisesti takaisin. Minä olen voittanut! Tyttö, joka on aina alittanut riman, vaikka potentiaalia löytyisikin. Kesti pitkään tutustua itseensä, omaan sisäiseen voimaan ja tahtoon, mutta vihdoinkin olen oppinut käyttämään niitä.Tunnen vahvuuteni, enkä enää luovuta, kun kyse on mahdollisesta unelmasta.
Ei se aina kivaa ollut jahdata tätä haavetta, mutta enää ei tunnu missään. Työ ensin ja sitten huvi.
Olen väsynyt, mutta niin pohjattoman onnellinen ja ylpeä itsestäni.
keskiviikko 5. kesäkuuta 2013
Kesäloma
Nyt se on täällä. Viimeiset kokeet ovat ohitse: olen vapaa. Viimeisten pääsykokeiden jälkeen päähän iski ajatus, että mitä jos jäänkin ilman koulupaikkaa? Kaikki suunnitelmani ovat nyt käsillä ja pelkään todella niiden kariutumista. Ilman niitä en tiedä, mitä teen.
Tällainen paniikki iskee aina, kun minun täytyy odottaa jotain tapahtuvaksi. En kestä epätietoisuutta, vaan se saa minut lannistumaan. Neljä viikkoa odotusta tuntuu tuskaiselta.
Toisaalta, olen kaikkeni tehnyt tältä erää. Enempää en tuossa ajassa pystynyt. Olin lukenut ja valmistautunut hyvin. Matemaattiset osiot menivät penkin alle ja se harmitti ihan hirveästi. Nyt tiedän kuitenkin miten varautua, jos joudun hakemaan uudestaan. Toivottavasti en joutuisi, vaan pääsisin kerralla kouluun.
Ehkä tämä ottaa aikansa, että tottuu takaisin siihen, ettei ole pakko lukea joka päivä. Melkein kaksi kuukautta olen puurtanut pitäen vain satunnaisia välipäiviä. Olen tehnyt parhaani ja jää nähtäväksi oliko minun tämänhetkinen parhaaksi tarpeeksi.
Lähdimme iltapäivällä Erityismiehen kanssa rannalle rentoutumaan. Makasimme hietikolla ja tuuli puhalsi vienosti poistaen kuumuuden iholta. Minä luin kirjaa elämän energiasta. Siinä hetkessä tunsin taas oloni kohentuvan. Lähellä luontoa ymmärsin taas, että minä pääsen vielä tavoitteisiini. Eivät haaveet kulje aina suorinta tietä, mutta uskomalla niihin, löytää perille. Toivoa ei vaan saa ikinä menettää, sillä sitä on aina, edes hippusen verran.
Tällainen paniikki iskee aina, kun minun täytyy odottaa jotain tapahtuvaksi. En kestä epätietoisuutta, vaan se saa minut lannistumaan. Neljä viikkoa odotusta tuntuu tuskaiselta.
Toisaalta, olen kaikkeni tehnyt tältä erää. Enempää en tuossa ajassa pystynyt. Olin lukenut ja valmistautunut hyvin. Matemaattiset osiot menivät penkin alle ja se harmitti ihan hirveästi. Nyt tiedän kuitenkin miten varautua, jos joudun hakemaan uudestaan. Toivottavasti en joutuisi, vaan pääsisin kerralla kouluun.
Ehkä tämä ottaa aikansa, että tottuu takaisin siihen, ettei ole pakko lukea joka päivä. Melkein kaksi kuukautta olen puurtanut pitäen vain satunnaisia välipäiviä. Olen tehnyt parhaani ja jää nähtäväksi oliko minun tämänhetkinen parhaaksi tarpeeksi.
Lähdimme iltapäivällä Erityismiehen kanssa rannalle rentoutumaan. Makasimme hietikolla ja tuuli puhalsi vienosti poistaen kuumuuden iholta. Minä luin kirjaa elämän energiasta. Siinä hetkessä tunsin taas oloni kohentuvan. Lähellä luontoa ymmärsin taas, että minä pääsen vielä tavoitteisiini. Eivät haaveet kulje aina suorinta tietä, mutta uskomalla niihin, löytää perille. Toivoa ei vaan saa ikinä menettää, sillä sitä on aina, edes hippusen verran.
perjantai 31. toukokuuta 2013
Pääsykoepölinöitä
Tänään se sitten oli , THE päivä. Tuntuu, että maailmani pyörii ensi viikkoon asti vain koulumaailman ympärillä. Koulu sitä ja koulu tätä. Alkaa itseänikin jo vähän väsyttää tämä ainainen pähkäily. Mutta unelma on unelma , ja siitä tekee mieli puhua. Pian alkaakin odotuksen aika, kun jään odottamaan , kuinka minun käy.
Pääsykoetilanne oli todella vaativa. Alkutestit kestivät yhdenksänkymmentä minuuttia. Sieltä sitten infoon ja haastatteluihin. Satuin olemaan viimeinen haastateltava ja jouduin kaksi tuntia odotella uskaltamatta poistua, ettei vuoro menisi. Psykologi ei antanut minun lopettaa yhtäkään lausetta loppuun.
Siitä sitten suoraan soveltuvuuskokeisiin, mitkä kestivät kolme tuntia. Autolle kävellessäni olin totaalisen poikki ja maani myynyt , kun ymmärsin, miten pienet mahdollisuudet minun tämän hetkisillä taidoillani on päästä juuri tuonne kouluun. Lopun kruunasi vielä tuulilasissa ollut pikavoitto, jota osasin aavistellakin. Ei ollut vaan yhtäkään hetkeä , että olisin voinut lunastaa lisäaikaa pysäköinnille.
On harmistunut olo. Miten kouluun pääseminenkin on tehty noin monimutkaiseksi ja vaativaksi? Jotenkin olen ajatellut, että se on paikka minne mennään oppimaan niitä taitoja, joita nyt tunnuttiin armotta odottavan jo esivalinnassa. Toki lähtötaso pitää olla olemassa ja asioita vaatia, mutta olisi kohtuullista pitää joku realistisuus vaatimuksissa. Olisi meillä lukiossa mokanneillakin mahdollisuus päästä nauttimaan opiskelun iloista edes aikuisiällä. Me kaikki kun emme ole kypsiä vielä silloin, kuin yhteiskunnan mukaan pitäisi.
Yksi rutistus vielä ja sitten voin nakata kirjat nurkkaan. Toivottavasti vain hetkeksi.
Pääsykoetilanne oli todella vaativa. Alkutestit kestivät yhdenksänkymmentä minuuttia. Sieltä sitten infoon ja haastatteluihin. Satuin olemaan viimeinen haastateltava ja jouduin kaksi tuntia odotella uskaltamatta poistua, ettei vuoro menisi. Psykologi ei antanut minun lopettaa yhtäkään lausetta loppuun.
Siitä sitten suoraan soveltuvuuskokeisiin, mitkä kestivät kolme tuntia. Autolle kävellessäni olin totaalisen poikki ja maani myynyt , kun ymmärsin, miten pienet mahdollisuudet minun tämän hetkisillä taidoillani on päästä juuri tuonne kouluun. Lopun kruunasi vielä tuulilasissa ollut pikavoitto, jota osasin aavistellakin. Ei ollut vaan yhtäkään hetkeä , että olisin voinut lunastaa lisäaikaa pysäköinnille.
On harmistunut olo. Miten kouluun pääseminenkin on tehty noin monimutkaiseksi ja vaativaksi? Jotenkin olen ajatellut, että se on paikka minne mennään oppimaan niitä taitoja, joita nyt tunnuttiin armotta odottavan jo esivalinnassa. Toki lähtötaso pitää olla olemassa ja asioita vaatia, mutta olisi kohtuullista pitää joku realistisuus vaatimuksissa. Olisi meillä lukiossa mokanneillakin mahdollisuus päästä nauttimaan opiskelun iloista edes aikuisiällä. Me kaikki kun emme ole kypsiä vielä silloin, kuin yhteiskunnan mukaan pitäisi.
Yksi rutistus vielä ja sitten voin nakata kirjat nurkkaan. Toivottavasti vain hetkeksi.
keskiviikko 29. toukokuuta 2013
Rimakauhua pääsykokeiden kynnyksellä
Viimeisien päivien paniikki on iskenyt. Kaikki usko itseeni on kadonnut:
Mitä jos unohdan kaiken? Mitä jos vastaan väärin? Mitä jos tämä ponnistus ei riitä? Siellä on satoja parempia kuin minä!
Tämä tunne on sama kun paniikkikohtauksessa: se vaan tulee, eikä sitä voi estää. Ei vaikka kuinka yritän muistuttaa itseäni siitä, että olen valmistautunut todella hyvin, siitä seuraa vaan lisää epätietoisuuden tuomaa ahdistusta ja pelkoa. Näin paljon ei ole pelottanut koskaan missään kokeissa, koska nyt on paljon pelissä. Nyt on pelissä koko maalailemani tulevaisuus.
Eilen minun piti lähteä Erityismiehen kanssa kauppoihin pyörimään, että saisin ajatukset pois lukemisesta. Oli pakko saada irtiotto tästä puolitoista kuukautta kestäneestä aikasiepparista. Kotona tartun materiaaleihin uudestaan ja uudestaan. Mietin, että aina voi lukea enemmän, aina voi kerrata lisää. Kotona en pääse eroon suorittamisestani. En ole ikinä ollut näin tosissani minkään tekemiseni suhteen, en edes ylioppilaskirjoitusten. Se oli sitä aikaa, kun en vaan jaksanut välittää. Nyt välitän niin paljon, että lähentelen jo tuttua luovuttamisen rajaa. Haluan niin kovasti, että olen kankea kauhusta.
Pitäisi muistaa paniikin olevan vaan tunne, eikä osaamiseni mittari. Pitäisi muistaa ne tosiasiat, eikä miettiä oletettuja huonoja asioita, joilla ei välttämättä ole mitään totuuspohjaa.
Minä hallitsen materiaalin hyvin. Minulla on motivaatiota. Se voi aivan hyvin olla tarpeeksi!
Tämä on nyt jälleen uuden oppimisen paikka: jättää pelot narikkaan ja keskittyä siihen mitä minä osaan ja ajatella, että aina on mahdollista olla yksi niistä, jotka paikan saavat.
Olen nollauslenkin tarpeessa. Jospa jalat olisivat huomenna parantuneet ja voisin mennä päästelemään höyryjä pihalle. Illalla voisin lukemisen sijaan tehdä jalkahoidon ja muita hemmotteluja. Niskahierontakaan ei olisi hassumpi keino valmistautua viimeisenä iltana!
Mitä jos unohdan kaiken? Mitä jos vastaan väärin? Mitä jos tämä ponnistus ei riitä? Siellä on satoja parempia kuin minä!
Tämä tunne on sama kun paniikkikohtauksessa: se vaan tulee, eikä sitä voi estää. Ei vaikka kuinka yritän muistuttaa itseäni siitä, että olen valmistautunut todella hyvin, siitä seuraa vaan lisää epätietoisuuden tuomaa ahdistusta ja pelkoa. Näin paljon ei ole pelottanut koskaan missään kokeissa, koska nyt on paljon pelissä. Nyt on pelissä koko maalailemani tulevaisuus.
Eilen minun piti lähteä Erityismiehen kanssa kauppoihin pyörimään, että saisin ajatukset pois lukemisesta. Oli pakko saada irtiotto tästä puolitoista kuukautta kestäneestä aikasiepparista. Kotona tartun materiaaleihin uudestaan ja uudestaan. Mietin, että aina voi lukea enemmän, aina voi kerrata lisää. Kotona en pääse eroon suorittamisestani. En ole ikinä ollut näin tosissani minkään tekemiseni suhteen, en edes ylioppilaskirjoitusten. Se oli sitä aikaa, kun en vaan jaksanut välittää. Nyt välitän niin paljon, että lähentelen jo tuttua luovuttamisen rajaa. Haluan niin kovasti, että olen kankea kauhusta.
Pitäisi muistaa paniikin olevan vaan tunne, eikä osaamiseni mittari. Pitäisi muistaa ne tosiasiat, eikä miettiä oletettuja huonoja asioita, joilla ei välttämättä ole mitään totuuspohjaa.
Minä hallitsen materiaalin hyvin. Minulla on motivaatiota. Se voi aivan hyvin olla tarpeeksi!
Tämä on nyt jälleen uuden oppimisen paikka: jättää pelot narikkaan ja keskittyä siihen mitä minä osaan ja ajatella, että aina on mahdollista olla yksi niistä, jotka paikan saavat.
Olen nollauslenkin tarpeessa. Jospa jalat olisivat huomenna parantuneet ja voisin mennä päästelemään höyryjä pihalle. Illalla voisin lukemisen sijaan tehdä jalkahoidon ja muita hemmotteluja. Niskahierontakaan ei olisi hassumpi keino valmistautua viimeisenä iltana!
torstai 9. toukokuuta 2013
Vatsa täynnä onnen perhosia
Minun piti kirjoittaa terapiakuulumisia ja puida lääkärien asenteita ihmisen omaan haluun hoitaa itseään ja ehkäistä hukkumista masennukseen. Sen ajatuksen täytyy nyt odottaa, väistyä onnen tieltä!
Olen aivan hämmentynyt ja pimahtamispisteessä- innostuksesta. Voi kyllä, elämä jaksaa yllättää.
Olimme Erityismiehen kanssa lähdössä hoitamaan asioita. En ollut jaksanut katsoa postia, koska kaikki tietämäni laskut ovat tulleet eikä mainosten lisäksi yleensä muuta tule. Nopean vilkaisun tulos:siellä oli kirje koulusta, josta en ollut odottanut mitään. Paperit olin kyllä laittanut ja tiesin todennäköisyydet, joten unohdin asian jo silloin huhtikuussa. Pääsykoekutsu! Minun nimelläni! Piti siis ihan tarkistaa, että onko tämä nyt osoitettu oikealle henkilölle ja kyllä, minut on kutsuttu pääsykokeisiin, joihin en uskonut hetkeäkään pääseväni! Loppuilta menikin sitten epäuskossa ja hokemalla Erityismiehelle: "Et voi oikeasti ymmärtää, kuinka epätodennäköistä tämä oli!" ja Erityismiestä huvitti.
Ei siis löydy sanoja. Päässä pyörii kaikennäköistä, päällimmäisenä se, että kyllä positiivisella ajattelulla on voimaa onnen kutsumisessa. Olisin ollut onnellinen ilman tätä kutsuakin, mutta nyt leijun riemun ulottuvuuksissa. Minua ei edes pelota, että todennäköisesti en pääse sinne opiskelemaan. minulle riittää tämä kutsu todistamaan sen, että usko itseensä ja omiin unelmiin on se, mikä kannattelee.
Kädet eivät riitä näyttämään eivätkä sanat kertomaan tämänhetkistä mielentilaa. Ei ole hyvä fiilis. On paras, mahtava,upea,rajaton fiilis! Lisämotivaation voimin, takaisin lukemaan,lähtee erittäin onnellinen Vella.
Olen aivan hämmentynyt ja pimahtamispisteessä- innostuksesta. Voi kyllä, elämä jaksaa yllättää.
Olimme Erityismiehen kanssa lähdössä hoitamaan asioita. En ollut jaksanut katsoa postia, koska kaikki tietämäni laskut ovat tulleet eikä mainosten lisäksi yleensä muuta tule. Nopean vilkaisun tulos:siellä oli kirje koulusta, josta en ollut odottanut mitään. Paperit olin kyllä laittanut ja tiesin todennäköisyydet, joten unohdin asian jo silloin huhtikuussa. Pääsykoekutsu! Minun nimelläni! Piti siis ihan tarkistaa, että onko tämä nyt osoitettu oikealle henkilölle ja kyllä, minut on kutsuttu pääsykokeisiin, joihin en uskonut hetkeäkään pääseväni! Loppuilta menikin sitten epäuskossa ja hokemalla Erityismiehelle: "Et voi oikeasti ymmärtää, kuinka epätodennäköistä tämä oli!" ja Erityismiestä huvitti.
Ei siis löydy sanoja. Päässä pyörii kaikennäköistä, päällimmäisenä se, että kyllä positiivisella ajattelulla on voimaa onnen kutsumisessa. Olisin ollut onnellinen ilman tätä kutsuakin, mutta nyt leijun riemun ulottuvuuksissa. Minua ei edes pelota, että todennäköisesti en pääse sinne opiskelemaan. minulle riittää tämä kutsu todistamaan sen, että usko itseensä ja omiin unelmiin on se, mikä kannattelee.
Kädet eivät riitä näyttämään eivätkä sanat kertomaan tämänhetkistä mielentilaa. Ei ole hyvä fiilis. On paras, mahtava,upea,rajaton fiilis! Lisämotivaation voimin, takaisin lukemaan,lähtee erittäin onnellinen Vella.
keskiviikko 8. toukokuuta 2013
Saavutus
Se on siinä. Päiväkausien pakerrus. Siistissä pinoissa paljon muistiinpanoja; hirveästi töitä ja tuskallakin väännettyjä sivuja. Ne ovat valmiita! Olen kahlannut pääsykoemateriaalin läpi ja tunnen itseni todelliseksi arjen sankariksi. Minä tein sen, sisulla minä tein sen!
Toki siinä välissä laiskuus yritti vikitellä minua matkaansa ja hetkeksi se onnistuikin: surffailin netissä, juttelin puhelimessa ja sitä rataa. Sitten käskytin itseäni kuin lasta: " Ennen et nouse pöydästä, kun muistiinpanot on tehty!" Nyt päälle vielä muutaman tunnin kertaus ja sitten lepään illan. Kuinka voikin tulla iloiseksi pienestä, mutta niin suuresta asiasta!
Tekee mieli huikkailla kaikille itsensä epäilijöille: Jos minä pystyin tähän, pystyt sinäkin!
Toki siinä välissä laiskuus yritti vikitellä minua matkaansa ja hetkeksi se onnistuikin: surffailin netissä, juttelin puhelimessa ja sitä rataa. Sitten käskytin itseäni kuin lasta: " Ennen et nouse pöydästä, kun muistiinpanot on tehty!" Nyt päälle vielä muutaman tunnin kertaus ja sitten lepään illan. Kuinka voikin tulla iloiseksi pienestä, mutta niin suuresta asiasta!
Tekee mieli huikkailla kaikille itsensä epäilijöille: Jos minä pystyin tähän, pystyt sinäkin!
maanantai 6. toukokuuta 2013
Mielikuvaharjoittelua
Olen jotenkin kauhean innoissani. Sen lisäksi, että luen tohkeissani pääsykokeisiin, olen lukenut iltasaduksi kirjaa, joka kertoo ajattelusta. Siitä, kuinka pienet asiat ohjaavat ihmisen ajattelua. Tämä kirja on tukenut omia mietteitäni siitä, miten ihminen voi vaikuttaa omaan ajatteluunsa ja kuinka kokee sen. Ihminen voi kääntää ajatukset itse positiivisiksi ja voimaa antaviksi.
Olen kova haaveilemaan. Haaveilen paljon; pienistä asioista jättisuuriin. En tunne epätoivoa, että haaveeni olisivat liian suuria, minä vain ajattelen, että ne jättisuuret vievät vaan oman aikansa ja toteutuvat sitten. Suurempaa asuntoa minulle, lapsille ja Erityismiehelle en saa tässä ja nyt, mutta varmasti, kun olen käynyt koulun ja päässyt töihin. En aio jäädä lojumaan siihen ajatukseen, että: "Voi voi, vielä monta vuotta kaksiossa tällä porukalla.". Se on tosiasia, jonka kanssa olemme pärjänneet ja se muuttuu vielä.
Olen kääntänyt esimerkiksi asuntoasian minua motivoivaksi mielikuvaksi: jos lukiessa tunnen oloni tylsistyneeksi ja sellaiseksi, etten jaksa jatkaa tai oikein pääse eteenpäin, rupean hetkeksi haaveilemaan. Näen itseni kävelemässä asunnossa, jossa on valoisaa ja kaunista. Siellä on makuuhuoneet kaikille ja pieni piha. Minulla on kauniita verhokankaita ja ompelukone odottaa minua ompelemaan ne verhoiksi, jotka saan ripustaa valoa tulviviin ikkunoihin. Näen lasten rajattoman riemun siitä kaikesta tilasta ja omasta huoneesta. PAM! Palaan takaisin keittiön pöydän ääreen, missä tuijotan pääsykoemateriaaleja, tällä kertaa pää täynnä motivaatiota. Minun tarvitsee vain sisäistää nämä, että pääsen kouluun, siitä töihin ja tuohon unelmieni asuntoon. Ei kauheasti vaadittu vastineeksi unelmien toteutumisesta? Useampi sivu tekstiä, ei sen enempää!
Näin minä kannustan (tai huijaan) itseäni. Pilkon asiat osiin. En lähde ajattelemaan, että tämähän on alkusoittoa vasta ja koulussa joudun vähän väliä samanlaisen urakan eteen. Olen oppinut arvostamaan tietoa ja uuden oppimista. Minä saan oppia uutta, se on tilaisuus. Nielaistaan nyt tämä pala kerrallaan eikä mietitä monen vuoden urakkaa.
En myöskään ajattele matemaattisia tehtäviä, jotka tuottavat minulle vaikeuksia. En mieti sitä paniikkia, mikä minut valtaa kaikkien vieraiden ihmisten keskellä ja aiheuttaa minulle hengenahdistusta ja tärinää. En pohdi sitä tuskaista itsetunnon romahtamista, mikä saattaa iskeä kesken vaikeiden tehtävien. Minä en anna niiden asioiden häiritä lukemistani. Toki minä tulen mielikuvaharjoittelemaan pääsykoepäivän itseäni rauhoittamalla, mutta sen aika on sitten, kun olen kahlannut materiaalin läpi. Asia kerrallaan, osissa, pala palalta. Se on tie itsensä hallintaan. Kun päästää negatiivisten tunteiden haamut vapaaksi päässään, ei tiedä mistä aloittaa ja mihin lopettaa.
Mutta nyt, sanoista tekoihin.
Olen kova haaveilemaan. Haaveilen paljon; pienistä asioista jättisuuriin. En tunne epätoivoa, että haaveeni olisivat liian suuria, minä vain ajattelen, että ne jättisuuret vievät vaan oman aikansa ja toteutuvat sitten. Suurempaa asuntoa minulle, lapsille ja Erityismiehelle en saa tässä ja nyt, mutta varmasti, kun olen käynyt koulun ja päässyt töihin. En aio jäädä lojumaan siihen ajatukseen, että: "Voi voi, vielä monta vuotta kaksiossa tällä porukalla.". Se on tosiasia, jonka kanssa olemme pärjänneet ja se muuttuu vielä.
Olen kääntänyt esimerkiksi asuntoasian minua motivoivaksi mielikuvaksi: jos lukiessa tunnen oloni tylsistyneeksi ja sellaiseksi, etten jaksa jatkaa tai oikein pääse eteenpäin, rupean hetkeksi haaveilemaan. Näen itseni kävelemässä asunnossa, jossa on valoisaa ja kaunista. Siellä on makuuhuoneet kaikille ja pieni piha. Minulla on kauniita verhokankaita ja ompelukone odottaa minua ompelemaan ne verhoiksi, jotka saan ripustaa valoa tulviviin ikkunoihin. Näen lasten rajattoman riemun siitä kaikesta tilasta ja omasta huoneesta. PAM! Palaan takaisin keittiön pöydän ääreen, missä tuijotan pääsykoemateriaaleja, tällä kertaa pää täynnä motivaatiota. Minun tarvitsee vain sisäistää nämä, että pääsen kouluun, siitä töihin ja tuohon unelmieni asuntoon. Ei kauheasti vaadittu vastineeksi unelmien toteutumisesta? Useampi sivu tekstiä, ei sen enempää!
Näin minä kannustan (tai huijaan) itseäni. Pilkon asiat osiin. En lähde ajattelemaan, että tämähän on alkusoittoa vasta ja koulussa joudun vähän väliä samanlaisen urakan eteen. Olen oppinut arvostamaan tietoa ja uuden oppimista. Minä saan oppia uutta, se on tilaisuus. Nielaistaan nyt tämä pala kerrallaan eikä mietitä monen vuoden urakkaa.
En myöskään ajattele matemaattisia tehtäviä, jotka tuottavat minulle vaikeuksia. En mieti sitä paniikkia, mikä minut valtaa kaikkien vieraiden ihmisten keskellä ja aiheuttaa minulle hengenahdistusta ja tärinää. En pohdi sitä tuskaista itsetunnon romahtamista, mikä saattaa iskeä kesken vaikeiden tehtävien. Minä en anna niiden asioiden häiritä lukemistani. Toki minä tulen mielikuvaharjoittelemaan pääsykoepäivän itseäni rauhoittamalla, mutta sen aika on sitten, kun olen kahlannut materiaalin läpi. Asia kerrallaan, osissa, pala palalta. Se on tie itsensä hallintaan. Kun päästää negatiivisten tunteiden haamut vapaaksi päässään, ei tiedä mistä aloittaa ja mihin lopettaa.
Mutta nyt, sanoista tekoihin.
perjantai 3. toukokuuta 2013
Perillepääsemisen pelko
Olen lukenut pääsykokeisiin. Istunut nenä kiinni ruudussa ja työskennellyt tuntikaupalla. On tullut kyllästymistä ja tuskastumisen tunnetta, mutta olen silti jatkanut. Nyt kun alan olla loppusuoralla ja hallita asioita, iskee pelko päin näköä.
Olen aina ollut lyhytjänteinen ja jättänyt asiat puolitiehen. Nyt ymmärrän vihdoin, ettei mitään saavuteta sillä, että raapii pintaa sieltä täältä. Ei missään asiassa.
Luulen, että minulla on vieraan maaperän pelko, tuntemattoman tunteen aiheuttama ramppikuume. Minä olen tottunut hallitsemaan pettymystä, mutten onnistumista. Nyt vihdoin kuin työ alkaa kantaa hedelmää (eli hallitsen materiaalin), olen ymmälläni ja alan epäillä kykyjäni.
Enhän minä nyt voi päästä kouluun. Enhän minä voi osata. Olenhan aina ollut se, joka kurkottaa kuuseen ja kapsahtaa katajaan pyllylleen.
Tolkutan nyt tästä eteenpäin itselleni, että tämähän on vaan palkinto tekemästäni työstä. Niistä kaikista tunneista, jotka olen keskittynyt aiheeseen ja tehnyt muistiinpanoja. Nyt kun vielä pinnistän ja kertaan joka päivä, minulla ei ole mitään hätää. Kyllä minäkin pystyn, pystyn juuri siihen mihin haluan.
Ja tosiaan se työ. Olen suomentanut, tehnyt muistiinpanoja ja lyhennelmiä. Kirjoitellut vaikeita sanoja ja palannut niihin yhä uudelleen ja uudelleen. Keksinyt vieraskielisille sanoille muistisääntöjä, hölmöjäkin. Ne toimivat uskomattoman hyvin. Pitää kokeilla kaikki keinot, sillä ihmiset oppivat ja muistavat niin eri tavoilla. Mikään muistisääntö ei ole huono, jos se auttaa.
Minä olen sekalainen oppija. Vaikka luen paljon ja rakastan kirjoja, en ole ikinä oppinut pelkällä lukemisella. Minun tarvitsee nähdä, minun tarvitsee saada asioille värit. Minun pitää konkreettisesti tuntea se, mitä teen. Siksi tekstin pitää kulkea käsieni kautta.
Päädyin ostamaan jättimäisiä kartonkeja, niitä, mihin koulussa tehtiin esitelmiä luokan seinälle. Teen lyhennetyt muistiinpanoni ja vaikeat sanat osioiksi ja kirjoitan ne jättikartongille eri väreillä. Jokaiselle aihealueelle on oma värinsä. Muistellessani aiheita, auttaa kun muistan värin.
Tätä kirjoittaessani ja jo tehtyä työmäärää katsellessani, uskoni alkaa palautua:
Totta kai minä pääsen. Miksi en pääsisi? Minä haluan ja minä pystyn kyllä.
Olen aina ollut lyhytjänteinen ja jättänyt asiat puolitiehen. Nyt ymmärrän vihdoin, ettei mitään saavuteta sillä, että raapii pintaa sieltä täältä. Ei missään asiassa.
Luulen, että minulla on vieraan maaperän pelko, tuntemattoman tunteen aiheuttama ramppikuume. Minä olen tottunut hallitsemaan pettymystä, mutten onnistumista. Nyt vihdoin kuin työ alkaa kantaa hedelmää (eli hallitsen materiaalin), olen ymmälläni ja alan epäillä kykyjäni.
Enhän minä nyt voi päästä kouluun. Enhän minä voi osata. Olenhan aina ollut se, joka kurkottaa kuuseen ja kapsahtaa katajaan pyllylleen.
Tolkutan nyt tästä eteenpäin itselleni, että tämähän on vaan palkinto tekemästäni työstä. Niistä kaikista tunneista, jotka olen keskittynyt aiheeseen ja tehnyt muistiinpanoja. Nyt kun vielä pinnistän ja kertaan joka päivä, minulla ei ole mitään hätää. Kyllä minäkin pystyn, pystyn juuri siihen mihin haluan.
Ja tosiaan se työ. Olen suomentanut, tehnyt muistiinpanoja ja lyhennelmiä. Kirjoitellut vaikeita sanoja ja palannut niihin yhä uudelleen ja uudelleen. Keksinyt vieraskielisille sanoille muistisääntöjä, hölmöjäkin. Ne toimivat uskomattoman hyvin. Pitää kokeilla kaikki keinot, sillä ihmiset oppivat ja muistavat niin eri tavoilla. Mikään muistisääntö ei ole huono, jos se auttaa.
Minä olen sekalainen oppija. Vaikka luen paljon ja rakastan kirjoja, en ole ikinä oppinut pelkällä lukemisella. Minun tarvitsee nähdä, minun tarvitsee saada asioille värit. Minun pitää konkreettisesti tuntea se, mitä teen. Siksi tekstin pitää kulkea käsieni kautta.
Päädyin ostamaan jättimäisiä kartonkeja, niitä, mihin koulussa tehtiin esitelmiä luokan seinälle. Teen lyhennetyt muistiinpanoni ja vaikeat sanat osioiksi ja kirjoitan ne jättikartongille eri väreillä. Jokaiselle aihealueelle on oma värinsä. Muistellessani aiheita, auttaa kun muistan värin.
Tätä kirjoittaessani ja jo tehtyä työmäärää katsellessani, uskoni alkaa palautua:
Totta kai minä pääsen. Miksi en pääsisi? Minä haluan ja minä pystyn kyllä.
maanantai 22. huhtikuuta 2013
Lukemisen tunnemaailma
Kuten jo aikaisemmin sanoin, olen odottanut tätä hetkeä, kun pääsen lukemaan pääsykokeisiin. Nyt se on lähinnä tuntunut vuorelta, joka on mahdoton ylittää. Olen kivunnut askel kerrallaan pysähtynyt, kun on tuntunut tuskaiselta ja hetken järkeiltyäni jatkanut päättäväisenä. Minä haluan sinne kouluun ja minun ei auta kun kavuta tämä tekstivuori hitaasti, että pääsen määränpäähäni. Minä haluan sinne vuoren toiselle puolelle, tuntuipa tylsältä tai ei!
Olen etsinyt positiivisuutta teksteistä, joista aiemmin olisin haukkonut henkeäni tylsyydestä. Ennen etsimällä etsin tylsyyttä ja negatiivista kaikesta, mutta nyt olen kääntänyt kelkkani.
Eteen tulee vaikeita sanoja ja minä etsin niille vastauksia. Tätä minä en tiennytkään ja nyt tiedän!
Jälleen on helpompi lukea kun olen ottanut selvää, mistä luen. Ei se englanniksi lukeminenkaan niin kamalaa ole, vaikka toki hidasta. Mietin, että jos en jaksaisi tarkasti tutustua pääsykoemateriaaliin ja tietää kaikkea täsmälleen, en minä oikeasti haluaisi kouluun. Mutta minä haluan. Olen valmis tekemään työtä tämän asian eteen, sillä ei kai mikään hyvä helpolla pidä tullakkaan. Ei silloin motivaatiolla olisi tilaa kehittyä.
Miten sinä jaksat, minä en jaksaisi, minä en ehtisi, minä en osaisi..., kuulen muiden sanovan. Minä en usko sellaiseen, että jos haluaa jotain, ei pysty. Jos haluamaansa opiskeluun/työhön/harrastukseen tahtoo todella, sen kyllä saavuttaa. Ei ehkä heti, mutta joskus, kun on tehnyt tarpeeksi saavuttaakseen unelmansa.
Minä halusin vuosiakausia näyttelijäksi. Olin kunnianhimoinen näyttämöllä ja uskon, että minulla on tunteidentulkitsemisen lahja. Kaikki olivat varmoja, että pyrkisin teatterikorkeaan lukion jälkeen.
Sitten minä tein sen. Vauvan. Minusta tuntui, että muiden mielestä olin nuori ja hairahtunut enkä ajatellut järkevästi. Minä luovuin unelmastani, se ei vaan tuntunut tärkeältä enää. Kun sain vauvan ensi kertaa syliini, tiesin, että olin saavuttanut suurimman unelmani ja olen sitä mieltä edelleen.
Minä päästin haaveet teatteriurasta menemään, koska en olisi ollut valmis kaikkeen mitä se vaatii minulta ja perheeltä. Rakastan edelleen teatteria ja jatkan siihen osallistumista katsomosta, mutta palo on kadonnut. Minä en tahdo enää, eikä se tunnu pahalta, sillä minä haluan nyt jotain muuta.
Lapset eivät ole mikään syy olla tekemättä asioita. Lapset eivät estä ketään toteuttamasta itseään. Lapset kannustavat ja antavat voimaa, eivätkä vie aikuisilta unelmia. Eivät he ole mitään ryöstäjiä. Jotkut valitettavasti verhoutuvat sen taakse, että "Kun lapsia tuli niin en minä sitten enää voinut..."
Minun äitini olisi halunnut lääkäriksi. Sitä hän aina harmitteli. Ei se olisi ollut hänelle myöhäistä koskaan minun mielestäni. Mietin jo pienenä, että äiti ei halua tarpeeksi, sillä ei häntä estä mikään muu kuin se, ettei hän itse tee asialle mitään. Ehkä se oli masennus tai pelko uudesta, mutta se haave häneltä jäi. Harmi, sillä hänestä olisi tullut hyvä lääkäri.
Sinä voit estää itseäsi tai olla estämättä. Sinä saavutat sinun asettamasi tavoitteet. Ihminen ei käytä mihinkään niin paljon aikaa kun turhaan jossitteluun. Uskotaan unelmiin, vain me itse voimme ne toteuttaa!
Olen etsinyt positiivisuutta teksteistä, joista aiemmin olisin haukkonut henkeäni tylsyydestä. Ennen etsimällä etsin tylsyyttä ja negatiivista kaikesta, mutta nyt olen kääntänyt kelkkani.
Eteen tulee vaikeita sanoja ja minä etsin niille vastauksia. Tätä minä en tiennytkään ja nyt tiedän!
Jälleen on helpompi lukea kun olen ottanut selvää, mistä luen. Ei se englanniksi lukeminenkaan niin kamalaa ole, vaikka toki hidasta. Mietin, että jos en jaksaisi tarkasti tutustua pääsykoemateriaaliin ja tietää kaikkea täsmälleen, en minä oikeasti haluaisi kouluun. Mutta minä haluan. Olen valmis tekemään työtä tämän asian eteen, sillä ei kai mikään hyvä helpolla pidä tullakkaan. Ei silloin motivaatiolla olisi tilaa kehittyä.
Miten sinä jaksat, minä en jaksaisi, minä en ehtisi, minä en osaisi..., kuulen muiden sanovan. Minä en usko sellaiseen, että jos haluaa jotain, ei pysty. Jos haluamaansa opiskeluun/työhön/harrastukseen tahtoo todella, sen kyllä saavuttaa. Ei ehkä heti, mutta joskus, kun on tehnyt tarpeeksi saavuttaakseen unelmansa.
Minä halusin vuosiakausia näyttelijäksi. Olin kunnianhimoinen näyttämöllä ja uskon, että minulla on tunteidentulkitsemisen lahja. Kaikki olivat varmoja, että pyrkisin teatterikorkeaan lukion jälkeen.
Sitten minä tein sen. Vauvan. Minusta tuntui, että muiden mielestä olin nuori ja hairahtunut enkä ajatellut järkevästi. Minä luovuin unelmastani, se ei vaan tuntunut tärkeältä enää. Kun sain vauvan ensi kertaa syliini, tiesin, että olin saavuttanut suurimman unelmani ja olen sitä mieltä edelleen.
Minä päästin haaveet teatteriurasta menemään, koska en olisi ollut valmis kaikkeen mitä se vaatii minulta ja perheeltä. Rakastan edelleen teatteria ja jatkan siihen osallistumista katsomosta, mutta palo on kadonnut. Minä en tahdo enää, eikä se tunnu pahalta, sillä minä haluan nyt jotain muuta.
Lapset eivät ole mikään syy olla tekemättä asioita. Lapset eivät estä ketään toteuttamasta itseään. Lapset kannustavat ja antavat voimaa, eivätkä vie aikuisilta unelmia. Eivät he ole mitään ryöstäjiä. Jotkut valitettavasti verhoutuvat sen taakse, että "Kun lapsia tuli niin en minä sitten enää voinut..."
Minun äitini olisi halunnut lääkäriksi. Sitä hän aina harmitteli. Ei se olisi ollut hänelle myöhäistä koskaan minun mielestäni. Mietin jo pienenä, että äiti ei halua tarpeeksi, sillä ei häntä estä mikään muu kuin se, ettei hän itse tee asialle mitään. Ehkä se oli masennus tai pelko uudesta, mutta se haave häneltä jäi. Harmi, sillä hänestä olisi tullut hyvä lääkäri.
Sinä voit estää itseäsi tai olla estämättä. Sinä saavutat sinun asettamasi tavoitteet. Ihminen ei käytä mihinkään niin paljon aikaa kun turhaan jossitteluun. Uskotaan unelmiin, vain me itse voimme ne toteuttaa!
tiistai 16. huhtikuuta 2013
Liian paljon materiaalia ja itsetunnon romahdus
Nyt ne ovat sitten saapuneet. Kauan odotetut tektit, mitkä pitäisi lukea pääsykokeisiin. Oi kuinka olen odottanut tätä hetkeä jo ainakin vuoden verran! Ja sitten, muutama klikkaus ja *grashboombang*, Vellan kuukausia keräilty itsetunto oli pohjalukemissa. Hillitön paniikki ja epäusko valtasi minut. Ei auttanut matrat ja mielen rauhoittaminen. Erityismiehen tullessa kotiin, tuli itku. En minä pysty tähän, olen liian tyhmä. Vaikka enhän minä ole. Tarvitsen vaan paljon työtä.
En minä mitään helppoa juttuja odottanutkaan, luulin vaan olevani valmiimpi. Nyt tuntuu, etten osaa mitään. Ja silti sisulla aloitin samantien lukemaan. Tarvitsen sisäistämisaikaa. Minun tarvitsee tutustua tekstiin, lukea, kirjoittaa, että lihaksenikin muistavat. Pitää poimia vaikeat sanat ja selvittää ne.
Vaikka en muuta tietäisi, tiedän sen, että tätä minä haluan. Enkä luovuta, vaikka mikä olisi.
En minä mitään helppoa juttuja odottanutkaan, luulin vaan olevani valmiimpi. Nyt tuntuu, etten osaa mitään. Ja silti sisulla aloitin samantien lukemaan. Tarvitsen sisäistämisaikaa. Minun tarvitsee tutustua tekstiin, lukea, kirjoittaa, että lihaksenikin muistavat. Pitää poimia vaikeat sanat ja selvittää ne.
Vaikka en muuta tietäisi, tiedän sen, että tätä minä haluan. Enkä luovuta, vaikka mikä olisi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)