Isä soitti minulle. Kuulin sen heti hänen äänestään, utuisen ja tahmaisen humalan. Muutama kuukausi on menty selvillä vesillä, mutta se ratkeaminen tulee aina. Sen suhteen olen haudannut lapsenuskoni. Hän ei ole koskaan päässyt siihen tilaan, missä riippuvuudesta päästään omasta tahdosta. Jos hän on juomatta, se johtuu aina toisen ihmisen seurasta. Jos hänellä ei ole ketään, jolle vetää kunnollisen ihmisen roolia, hän juo. Niin valitettavaa kun se onkin, hän on valinnut elää sillä tavoin. Kukaan eikä mikään saa häntä luopumaan vanhoista tavoistaan pysyvästi. Hän ei halua muuttua ihan oikeasti, vaan siksi aikaa kun on tarpeellista ja se hyödyttää häntä. Voisin surra sitä, että minulla on tuollainen isä. En vaan jaksa käyttää suremiseen yhtään enempää aikaa elämästäni. On vaan hyväksyttävä ja muistettava, että hän on sellainen, enkä minä missään tapauksessa ole hänen jatkeensa. Kohtaloni ei ole sidottu siihen, millainen hän on ihmisenä ja miten hän muita kohtaan käyttäytyy. Olosuhteet kasvulleni eivät olleet parhaat mahdolliset, mutta loppuelämä on pitkälti omissa käsissäni.
Puhelun edetessä minut valtasi se raskas olo, joka minulle usein hänen ja monen muun sukulaisen kanssa tulee. Raskas, painostava, uuvuttava olo. Tämän puhelun agendana oli huonot sisarussuhteet. Kuinka meidän lasten pitäisi olla läheisiä. Hänen piti ottaa selvää, onko omansa edes elossa, mutta ei voi käsittää meidän huonoja suhteitamme. Yritin selittää erilaisuudesta ja siitä, että ei sisaruus velvoita olemaan läheinen. Joko ollaan läheisiä tai sitten ei, eikä sitä asiaa voi pakottaa, koska kyse on tunteesta. Isä ei voinut käsittää tätä, eikä hyväksyä. Kyllähän meidän pitäisi olla läheisiä, kun elimme niin onnellisen lapsuuden ja nuoruuden. Piti melkein nipistää itseään, jotta aivoni ymmärsivät, että kuulin oikein. Hänen mielestään meidän elämämme on ollut onnellista ja mahtavaa. Mietin, että kenenköhän elämästä hän mahtaa nyt puhua? En kuitenkaan vedä itseäni syvemmälle siihen soppaan ja ala väittämään vastaan. Ehkä hän ei pysty vastaanottamaan niitä tuskaisia muistoja, joita hän meille aiheutti. Ehkä hän tosiaan luulee, että olimme onnellisia. Ehkä on parempi, että suljen vaan suuni ja annan hänen luulla niin.
Pahinta on ulkokultainen ylpeys minusta. Hän on ylpeä, koska opiskelen. Muille hän kertoo niin. Minulle hän sanoo ettei olisi ikinä voinut uskoa, että lapsen saatuani lähtisin vielä opiskelemaan. Olisin mieluummin halunnut kuulla, että hän ei pitänyt todennäköisenä, että opiskelisin vielä. Syyksi olisin halunnut kuulla sen, kuinka olen pienestä pitäen taistellut rajoja ja ennakkoluuloja vastaan. Ollut voimakastahtoinen ja päättäväinen tyttö. Olisin halunnut kuulla, että sisimmässään hän tiesi, että totta kai minä pystyn siihen, koska olen minä.
Miten voikin olla kaksi näin erilaista näkemystä. Isän mielestä elämäni on ollut onnellinen lapsuudesta asti. Minusta taas tuntui vuosikausia siltä, että hukun hitaasti ja tukehdun tuskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti