sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Nöyryys on kaunista

Nöyryys on yksi piirteistä, mitä ihailen ihmisissä eniten. Se näyttäytyy monelle vastakohtana vahvuudelle ja omalle tahdolle, ja sitä halutaan välttää. Nöyryys on synonyymi sille, ettei ole omaa tahtoa ja heittäydytään lattiarätiksi, vailla omaa tahtoa. Ajatellaan, että kunnianhimoinen ihminen ei voi olla nöyrä ja menestyvä samaan aikaan.

Parhaimmillaan nöyryys kaunistaa ihmistä ja tuo persoonaan lisäsyvyyttä. Se, että osaa ajatella laatikon ulkopuolelle ja ottaa toiset huomioon, on nöyryyttä. Parasta on nähdä tämä piirre tilanteissa, joissa ihminen on kiitollinen saamistaan asioista, eikä pidä mitään itsestäänselvyytenä.
Se kasvattaa kunnioitusta.

Miten paljon ihmisten onnellisuus kasvaisikaan, jos kaikki ajattelisivat toisten tunteita edes hetken verran. Kuuntelisivat toisten sanottavan ja miettisivät hetken ennen kuin tyrmäisivät täysin. Olisivat avoimia, ottaisivat uudet ajatukset vastaan, ja ymmärtäisivät, miten paljon maailma avartuu vain sillä, että kuuntelee toisia. Olisipa niin.



lauantai 28. syyskuuta 2013

Inspiroidu, äläkä hylkää yhtäkään ajatusta

Olen syksyn aikana ollut jollain sielun ja minuuden tasolla kuin avoin ikkuna. Tuntuu, että päähäni on tupsahtanut niin paljon hyviä ja mielenkiintoisia ajatuksia, että olen tuntenut itseni aivan järjettömäksi. Luovuus on herännyt henkiin täysillä, ja yritän häätää kaikki epäilevät ja jarruttavat ajatukset pois luotani. Milloin oppisin uskomaan, että minullakin voi olla lahjoja johonkin?

Yritän nyt nauttia inspiroitumisesta ja ideavirrasta. Kirjoitan ylös hupsuja asioita, joita voin ehkä joskus käyttää jossain. Mikä parasta kaikesta: minä olen menettänyt kadehtimisen, tuon suomalaisen perinnetaidon! Se on paras menetys, joka minua on koskaan kohdannut.
Minä en enää mieti, miksi minulla ei ole jotain, vaan löydän ihmisistä ilahduttavaa, motivoivaa voimaa, joista pystyn ammentamaan itselleni ajatuksia,tunteita ja kehityskohteita omaan elämääni. Ihailen silmät loistaen ihmisten saavutuksia, ja kuuntelen toisten juttuja kiinnostuneena.

Alan tulla hiljalleen sellaiseksi, miksi olen koko elämäni halunnut tulla, ja se tuntuu aika mahtavalta.

Lääkity? Vaikutu?

Mielialalääkkeet ovat olleet päivittäistä arkeani vuoden verran. Muistan tunteen, kun lääkäri ne minulle määräsi: olin todella helpottunut. Ajattelin, että olen vihdoin saanut apuvälineeni, kävelykeppini, joka omalta osin auttaa arkeani ja parantumistani.

Mitä pidemmälle prosessi eteni, tunsin ärsytystä lääkityksestä. Tunsin itseni huonoksi, kun joudun syömään lääkkeitä.Pelkäsin, etten tiedä kuinka parantunut oikeasti olen, kun minulla on lääkitys. Halusin vaan lopettaa lääkkeiden syömisen, mutta enhän minä voinut. Jo kerran olin niin tehnyt, ja siitä ei seurannut mitään hyvää. Lääkärin kanssa jutellessa päädyimme vihdoin siihen, että hiljaa hyvä tulee ja vähennämme annosta, jonka jälkeen toivon mukaan lääkitys voidaan purkaa pois kokonaan elämästäni.

Sitten tuli pakollinen tauko. Lääkkeet olivat lopussa, ja pankkitilin saldo nolla. Kauhistutti, mitä kolme päivää ilman lääkkeitä saisi aikaan. Nyt jälkeenpäin ymmärtääkin, että joku vaikutus sillä selvästi oli. Olin aivan järkyttävän nälkäinen; minä, joka unohdan syödä ja elän joinain päivinä pelkällä kahvilla. Söin, söin ja söin. Erityismies nauroi, kun narisutin jääkaapin ovea jatkuvasti kauhistellen itseäni. Hänen mielestään oli hienoa, että minulla oli nälkä.

Yhtenä päivänä ajoin kouluun. Minulla oli ollut täydellinen, kiireetön aamu. Olin onnellinen, inspiroitunut ja virkeä. Mietin ystäviäni, ja tunteeni pääsi valloilleen. Minä tunsin sillä hetkellä olevani maailman onnekkain ihminen, huolimatta kaikesta kokemastani, tai ehkä juuri siksi.

Muutaman päivän lääkkeettömyys sai minut itkemään,tuntemaan ylitsepursuavaa iloa ja olemaan nälkäinen. Ymmärsin, että lääkkeet ovat hillinneet näitä kaikkea, ne ovat suojelleet minua ja pitäneet minut tasaisella alustalla. Tämä vaan vahvisti päätöstäni siitä, että on aika päästää tästä tukitoimesta pikkuhiljaa irti. Olen jo tarpeeksi vahva kestämään omat tunteeni, sillä olen saanut vahvistua rauhassa.

Vaikka en ole mikään lääkkeiden suuri ystävä, olen kiitollinen siitä, että ne ovat kannattelleet omalta osaltaan minua tänne asti. Ne ovat suojanneet minua omilta ääritunteiltani; ilolta ja surulta. En kuitenkaan suosittele lääkkeisiin tukeutumista täysin (poissulkien tietysti todelliset tarpeet, joista minulla ei ole kokemusta) luettaen, että ne itsessään parantavat. Lääkkeiden tarkoitus on hillitä oireita, mutta ne eivät poista mitään pysyvästi.

Paras matemaattinen kaava eheytymiselle=keskusteluapu+ (lääkitys) x ymmärrys+tuki+ rakkaus+halu tutkia ja ymmärtää itseään x tehdä asioita mistä nauttii+peiliin katsominen- toisten syyttely-paikalleen jumiutuminen-unelmista luopuminen

Elämän kaavoja ratkaisten puksutan eteenpäin. Tämän on ainoata matematiikkaa, josta minulla on jonkinlainen käsitys.

perjantai 27. syyskuuta 2013

Väärinymmärryksen purkaus

Olemme eläneet viikkokausia samassa kodissa juurikaan kohtaamatta, minä ja Erityismies. Välillä olen huokaillut ja ajatellut, miten kuudessakymmenessä neliössä voikaan olla niin kaukana toisesta. Tapaamme illalla, olemme väsyneitä,syömme, ja käymme nukkumaan. Ehkä lähennymme unissamme, en tiedä. Vain sen tiedän, ettei tämä riitä.

Minun kehoni huutaa toista; kohtaamista lähestymistä ja sitä tunnetta, kun ei tiedä mistä alan ja mihin lopun. Suoraansanottuna, minä kaipaan seksiä. En pelkästään kaipaa, vaan tarvitsen. Päivien kuluessa minä petyn taas yhä uudelleen siihen, etten muista viimeisintä hetkeä, kun olen ollut alasti muualla kuin suihkussa.

Näen unia pettämisestä. Minä salailen, petän, kadun, ja herään kauheaan tunteeseen. Yritän rauhoitella itseäni ajattelemalla, että alitajunta käsittelee samaan aikaan niin monia tunteita ja käsikirjoittaa siksi tuollaisia painajaisia. Tosielämässä minä voisin valita: voisin haluta seksiä niin paljon, että menisin ja ottaisin. Tässä asiassa painaa kuitenkin yksi asia enemmän: minä haluan juuri tiettyä miestä, ja sitä yhteyttä hänen kanssaan. Minä haluan selvittää asian Erityismiehen kanssa.

Huomasin, että suhteemme on vaarassa ajautua syyttelyn ja selittelyn tielle. Minä syytän Erityismiestä jollain tasolla hänen ainaisesta väsymyksestään, ja hänen tapaansa kääriytyä siihen kaikessa. Puhun piikittäen, vaikka taustalla on ikävä toista kohtaan, odotuksia. Erityismies taas vinoilee takaisin omalla tavallaan; kun pyydän apua, minä pompotan tai minun tapani hoitaa asioita on väärä. Miksi me puhumme toisillemme niin, koska kuitenkin rakastamme, ja haluamme toisillemme vain ja ainoastaan hyvää?

Olen kaipaillut itkua, puhdistavia kyyneleitä. Eilen pato vihdoin murtui, kun Erityismies vertasi opiskeluani talon rakentamiseen. Hän sanoi, että minä rakennan taloa, ja meidän täytyy vain selviytyä. Minä inhoan selviytymistä, enkä halua enää vain selviytyä, sillä olen koko elämäni selviytynyt tilanteista. Haluan uskoa, valoa ja voimaa. Haluan nauttia ja elää, enkä ajatella, että haasteet ovat vain möykkyjä, joiden yli tulee selviytyä . Minä olen ihminen täynnä rakkautta, enkä mikään selviytyvä sankari, jonka tehtävä on haalia ihmisten kunniotusta kärsimällä.

Purskahdin itkuun ja Erityismies kaappasi minut syleilyynsä. Hän pyysi anteeksi vertaustaan, ja sanoi , ettei syytä minua. Hän sanoi olevansa onnellinen, että olen niin kunnianhimoinen ja rakastan opiskelua. Minä puolestani kerroin hänelle itkuni syyn. Sanoin suoraan, että tunnen itseni voimattomaksi hänen haluttomuutensa kanssa. Koen, että hän torjuu minut jo henkisellä tasolla niin, etten uskalla edes koskettaa. Itkin jälleen kerran sitä, että tunnen itseni rumaksi ja epähaluttavaksi oman kumppanini toimesta.

Erityismies sanoi, ettei kyse ole haluamisesta. Kyse on hänen stressistään ( , joka on valitettavan sisäänpäin kääntynyttä) ja siitä, että hän on antanut minulle tilaa opiskella kotona. Olimme taas puhumattomuudella ymmärtäneet toisemme täysin väärin. Minä ymmärsin jälleen kerran, kuinka tärkeää on saada suu auki, ennen kuin tilanne paisuu sisällä kiukkuvuoreksi. Ymmärsin myös sen, kuinka elämä ja parisuhteet ovat jatkuvaa opiskelua; tutkimista, analysointia ja ennen kaikkea ryhmätyötä. Me emme pärjää ilman toisia ihmisiä, eivätkä meidän vastauksemme ole aina niitä oikeita.

Mielessäni pyörii radiohaastattelu Jari Sarasvuosta, jolta kysyttiin rakkaudesta:
Hän sanoi, että kuka tahansa urpo osaa rakastua, mutta rakastaminen vaatii työtä.

Mitäpä siihen enää muuta lisäämään.

lauantai 21. syyskuuta 2013

Aika katoaa, kun tekee mitä rakastaa

Olen uppoutunut opiskeluun koko sieluni laajuudella. Päivät menevät koulussa, koulutöitä ajatellen ja koulutöitä tehden. Uteliaisuus kasvaa koko ajan, kun tieto tavoittaa ymmärrykseni ja herään lapsivapaana lauantai-aamuna ensimmäiseksi miettimään, mitä voisin tietystä teemasta kirjoittaa. Olen rakastunut tulevaan alaani päättömästi!

Erityismiehen kanssa asiat on saatu puhuttua ja olen paremmin saanut hänet ymmärtämään tätä koko kuviota vastuualueineen päivineen. Hän on nopea oppimaan, ja on ymmärtänyt yskän, mistä viimeksi kiukuttelin. Puntit eivät ole vielä tasan, eivätkä tietyllä tasolla voi koskaan täysin ollakkaan, mutta tiedän, että olemme matkalla oikeaan suuntaan, missä kaikilla on reilu ja hyvä olla.
 Luulen, että seuraava haasteemme tulee aiheesta kuinka pitää arki ja juhla balanssissa, sillä alkuhuuma on auttamatta historiaa. On tosin helpompaa käsitellä tunteita, kun ymmärtää hiukan enemmän, miten suhteiden elinkaari kulkee.

Entisen kanssa menee mutkattomasti, joskin edelleen tulee tilanteita, jossa tuskastun siihen, ettei hän vaan yksinkertaisesti ymmärrä katsoa putken ulkopuolelle, ja syyttää minua kohtuuttoman paljon. Eronneeksi pariksi meillä kuitenkin menee hyvin, ja mikä parasta: voimme luottaa toisiimme.

Minun ja Entisen hyvillä väleillä on vaan odottamaton varjopuoli: lapset vuorotellen itkevät ja kyseenalaistavat sen, miksi äiti ja isi eivät voi olla yhdessä. Lukemattomia kysymyksiä, keskusteluja ja kyyneliä. Sydäntä kivistää, kun heille ei voi vielä sanoa, että juuri siksi meillä kaikilla on niin hyvä olla, kun emme asu saman katon alla. On tullut opittua taas useaan otteeseen se, että vaikka miten yrität suojella lapsiasi, teet aina jotain, mikä satuttaa.

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Uusioperheen ärsytyspisteitä

Olen yrittänyt aina kohdatessani jonkun ongelmakohdan keskustella Erityismiehen kanssa. Hänen kanssaan on helppoa ja hedelmällistä keskustella. Hän kuuntelee,ymmärtää ja ehdottaa ja on mainio kumppani. Silti on ärsyttäviä hetkiä, joilta ei kai koskaan kokonaan voi välttyä.

Erityismiehen omat reissut sattuvat välillä niille viikonlopuille, kun lapset ovat täällä. Eihän niille mitään voi ja en minä kieltämäänkään rupea. Ei minua muutamat reissut haittaa, mutta aikataulut hiertävät sitäkin enemmän.
Aikataulut ovat epärealistisia; lähtöaika usein aikaistuu ja tuloaika taas myöhästyy. Tällä hetkelläkin odotin kieli pitkällä, että pääsen illalla tuulettumaan lenkille. Yksi puhelinsoitto romutti kaiken:ei olla lähdetty edes paluumatkalle. Siinä meni viikonlopun ainoa hengähdysmahdollisuus ja tilalla pelkkä kiukkuinen Vella. Olen kuitenkin lakannut puhisemasta itsekseni ja pitelemään kiukkua sisälläni ja nykyään lähetän negatiivisenkin palautteen välittömästi. Ja koska en ole erityisen hyvä puhumaan, laitoin kirjallisessa muodossa 71 sanaa, jolla kerroin, miltä minusta tuntuu se, että aikatauluista ei pidetä kiinni. Vastausta tuskin kuuluu hetkeen, sillä toinen osapuoli on enempi verbaalinen ja kielsin soittamasta, ennen kuin kiukkuni on laantunut. Tärkeintä kuitenkin on, että viesti on käsittelyssä ja saamme myöhemmin siitä keskustelua aikaiseksi.

Minä arvostan oikeudenmukaisuutta ja pidän äärimmäisen tärkeän, että tilanteita tulkitaan muualtakin kuin omasta näkövinkkelistä. Ajatellaan, miltä toisesta voi tuntua. Tehdään asioita, joita ei välttämättä jaksaisi, koska se on reilua toista kohtaan. Lisäksi olen sitä mieltä, että kun hynttyyt pannaan yhteen, vastuu asioista muuttuu yhteiseksi.
Voi kuinka pienet asiat voivatkaan alkaa sieppaamaan!

Miksi minä olen vastuussa lasten aamutoimista ja viemisistä, kun meitä on kaksi?
Miksi minä joudun suunnittelemaan aikatauluni lasten mukaan, kun meitä on kaksi?
Miksi sinulla on vapaus mennä ja minulla on rajoitettu sellainen?
Miksi sinä puhut avioliitosta, kun et ymmärrä vastuunjakautumista vieläkään?
Opitko sinä koskaan vai elätkö käsityksessä, että minä vastaan aina hiukan enemmän?

On vaan pakko päästää tunteet valloilleen ja todeta, että kiukuttaa ihan pirusti.

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Lääkärissä

Tapasin lääkärin, joka kirjoittaa minulle paperit psykoterapiaan. Hän kirjoittaa ne minulle heti, kun minulla on terapeutti, jonka luona aloittaa asiakkuus.

En ole etsinyt terapeuttia aktiivisesti. En ole saanut aikaiseksi ja en ole yksinkertaiseksi jaksanut. Lääkäriä tuntui kyllästyttävän, etten ole puolessa vuodessa saanut sitä aikaan. Hän ei ymmärrä, että tämä kokonaisuus on minulle haurasta kuin lasi. Olen jo kerran sattuman kaupalla löytänyt ihanan terapeutin, joka ei voinut ottaakaan minua.

 Minä pelkään, etten löydä sopivaa ihmistä. Minä pelkään, että löydän mukavan henkilön, mutta hän yhtäkkiä peruu ja olen taas tyhjän päällä. Tiedän hyvin, että olen vitkutellut asian kanssa, ja lääkäri pisti minuun vauhtia antamalla kuukauden aikaa etsintöihin.

Millaista terapeuttia etsiä? Mistä minä tiedän, kuka on täydellinen? Kuinka monta eri tapaamista joudun etsimään? Minulla ei ole edes kunnolla aikaa käydä terapiassa! En jaksa aikatauluttaa!
Vaan on pakko, tiedän senkin. Muuten vajoan taas.

Päätimme lääkärin kanssa yhdessä, että uskallamme alkaa vähentää mielialalääkitystä 15mg:sta 10mg:aan. Olin ajatellut nopeampaa aikataulua lääkkeenpurkuun, mutta ehkä turvallisinta on ottaa ihan rauhassa. Jospa seuraavaan kesään mennessä olisin lääkkeetön?
Lääkäri oli tyytyväinen ja yllättynyt, etten tarvinnut rauhoittavia. Kai niitä voisi paniikkikohtauksiin ottaa, mutta niitä on niin harvoin nykyään, etten ole viitsinyt.

Ehkä pitäisi lakata odottamasta, on täydellinen hetki tehdä jotain. Ei täydellistä hetkeä ole, eikä elämässä koskaan ole kaikki valmista. Minun ei tarvitse olla valmis ja täydellinen. Minä riitän jo nyt.

tiistai 10. syyskuuta 2013

Lukossa

Olen ihmetellyt itseäni. Tämä piirre ei ole uusi, mutta inhoan sitä. Se saa minut hämilleen, jopa turhautumiseen asti. Minä en osaa enää itkeä.

Itku on ollut minulle tuttua lapsesta asti. Minä itkin paljon. Välillä tuli hiljaisia kyyneleitä iltaisin omassa sängyssä, välillä itkin huutoitkua. Itkin, kun satutin itseni, itkin pelosta, vihasta ja surusta. Teininä olin oikea kyyneleiden kuningatar. Itkin valtavasti, ja usein nyyhkytin itseni uneen saakka.

Olinko aiemmin niin täynnä pahaa oloa, että tuska valui kyyneleinä ylitse?
Mihin itku on kadonnut? Miksi minä en osaa enää itkeä?

Kyllä minä tunnistan itkuisen olon. Tunnen kuuman aallon sisälläni ja tunnistan, että nyt minua itkettää. Kyyneleitä ei kuitenkaan tule. Ne jäävät jonnekin sisuksiin, enkä saa niitä houkuteltua sieltä pois. Sellaisina hetkinä minä haluaisin vain pillittää niin, että räkä valuu. Antaa kropan vavahdella, kun viirut valuva pitkin poskia. Kuka toisi kyyneleeni takaisin? Haluan kokea itkun puhdistavan voiman, enkä kieriskellä välitilassa.

Minulle on tainnut kaiken kukkuraksi iskea blogiahdistus. Kohta on vuosi joristu ja tuntuu, että kaikki hyvät ajatukset hukkuvat kiireeseen, kun niitä ei ehdi oikealla hetkellä kirjoittaa. Tuntuu, että kaikki mitä kirjoitan, on täyttä paskaa ja sitten taas totean itselleni, että eivät tunteet voi sitä olla. Vain tunteita julkituomalla, voi niistä jotain ymmärtää.

Minun pitää muistaa, että tämä on minulle hyväksi. Ei ole aina helppoa tehdä asioita, joita rakastaa. Mitään, mitä minä rakastan ei ole helppoa. Hyvässä haastavuudessa, tulee kuitenkin säilyttää hyvä olo. Jospa se punainen lanka minulle tässä vielä selkiytyy.

Kun Entinen ihastuu

Olen kartellut kirjoittaa aiheesta "Kun ex-kumppani löytää uuden". Tajusin kuitenkin, että siitä pitää puhua, ja niiden tunteiden jakaminen on tärkeää Väärinkäsityksiltä ei voi ikinä välttyä, ja tämähän on vain yhden tunteellisen tytön päiväkirja. Tässä huomaa taas, että ongelmani on se, että välitän liikaa siitä, mitä muut ajattelevat. Palataan siis peruslähteille, että minä vain kirjoitan, koska vain sillä on merkitystä.

Entinen on ihastunut, aivan päätä pahkaa. Minä katselen vierestä ja puistelen päätäni. Tekee mieli sanoa, että paina jarrua, ennen kuin lähtee kokonaan käsistä. Hän ei kirjaimellisesti näe eikä kuule, mitä tapahtuu ympärillä. Se tuottaa monissakin yhteyksissä monenlaisia tunteita.

Ärsytys
Minua ärsyttää, että hänen ihastuksensa tuntuu olevan nyt koko maailma, jonka puolesta voi unohtaa kaiken muun. Hänen vapaa-aikansa on hänen ja kaikki ylimääräiset jutut (mm.lapsiin liittyvät hankinnat) pitäisi hoitaa minun vapaa-ajallani. Ikäänkuin minä olisin vähäpätöisempi, niin kuin hänen vapaa-aikansa olisi arvokkaampaa kuin minun.

Lisäksi minua ärsyttää, että hänen virheensä ja muistamattomuutensa ovat inhimillisiä virheitä, minun unohdukseni ovat huolimattomuutta ja huonoa muistia. Olisi kohtuullista, jos hän näkisi hyvää minussakin joskus. En minä palvontaa halua, mutta ystävällisyys ja maltti tuntuisivat hyvältä.
Ennen niin säntillinen ja lupauksistaan kiinnipitävä Entinen on alkanut livetä lupauksissaan, eikä tämä oikeus kosketa minua. Minä en voi luvata mitään, mitä en pidä.

Pelko
Entinen on niin pihalla hurmoksesta, että pelkään hänen tekevän äkillisiä ratkaisuja, jotka vahingoittavat lapsia, minua ja häntä itseään. Ajattelen kauhuissani, että mitä jos kaikki meidän hienot sopimuksemme siitä ajasta, kun olemme molemmat uusissa suhteissa, raukeavatkin? Olisiko sittenkin pitänyt tehdä kirjallinen sopimus siitä, ihan varmuuden vuoksi? Jos näin ikävästi meinaisi käydä, minä ravistaisin hänet maanpinnalle ja taistelisin viimeiseen voimanpisaraan asti lasten ja minun oikeudesta pitää tämä kuvio, mikä nytkin on. Meidän kaikkien takia.

Me olemme sopineet olevamme tiimi, toimivamme tietyllä tavalla ja noudattavamme sanallisia, yhteisiä sopimuksiamme. En antanut Erityismiehen vaikuttaa siihen, enkä tule sallimaan kenenkään muunkaan tekevän niin.

Paniikki
Entinen on kadonnut kuilun toiselle puolelle jättiläisen harppauksilla. Minua pelottaa. Enkö ole enää tärkeä? Katoaako ystävyytemme tuosta noin vaan? Joudunko luopumaan rakkaasta ystävästäni kokonaan ja olemaan hänelle pelkästään lasten äiti? Mitä käy muistoille, entä keskusteluille ja vitseille? Ovatko ne kaikki mennyttä?

Uusi erovaihe
Pitkän aikaa on jo ollut tietyllä tapaa tasaista eroajatusten suhteen. entisen tunnevellonnat ja kummalliset kiukut ovat vetäneet välillä omankin mielen matalaksi, suorastaan pohjalle asti. Tiesin kuitenkin, että on vielä tunteita, joita tulen käsittelemään sitten, kun Entinen löytää suhdepohjan, jonka päälle rakentaa uutta. Tiesin jo etukäteen, että silloin alkaa uusi tunneprosessi minun maailmassani ja olin kuin olinkin oikeassa.

Helpotus
Olen pitkään tuntenut jonkinlaista velvollisuuden tunnetta siitä, että olen uudessa suhteessa ja Entinen on ollut yksin. Tämä hänen uusi alkunsa vapauttaa minua jollain tavalla nauttimaan omasta onnestani.

Ilo
Tunnemylläkästä huolimatta olen erittäin iloinen ja onnellinen Entisen puolesta. Hän osaa olla hyvä mies ja on ihana isä. Hänessä on paljon sellaista, mistä moni nykynainen haaveilee. Nyt hän on löytänyt nykynaisensa ja hyvä niin. Ehkä he osaavat olla toisilleen sellaisia, mitä me emme pystyneet olemaan.

Kaikenlaisten ajatusten, synkkien, jälkeen hymy palaa kasvoille. Me selvisimme myrskystä.

lauantai 7. syyskuuta 2013

Hellien

Tuulesta temmatut ajatukset ovat toisinaan parhaita. Se, ettei ole etukäteen miettinyt tekevänsä jotain ja heittäytyy tekemisen riemuun, tuottaa oivaltamisen ilon.
Tämähän on kivaa!
Miksen ole ennen tehnyt tätä?

Olen ollut äärimmäisen laiska aloittamaan liikuntaa, koska olen ollut niin väsynyt. Jokaisena päivänä olen miettinyt, että pitäisi vaan tehdä tai mennä, koska siitä saa energiaa. Päivittäin olen katsellut itseäni peilistä ja miettinyt, miten olen päässyt tähän kuntoon.

Minä en ole lihava, mutta minä olen löysä ja ryhditön. Peruskuntoni on lässähtänyt ja runkoni jumissa ja jotenkin levällään. Haluan lihaksia, tarvitsen lihaksia. Tahdon kantaa kroppaani ylpeydellä.
Tahdon olla ylpeä olemuksestani, enkä häpeillä.

Tänään tempauduin yllättäen jumppaamaan lapseni kanssa. Teimme ihan perusjuttuja. Venyttelimme pitkään ja kerroin samalla, miksi ihmisen pitää venytellä ja kuinka sen kuuluisi olla osa jokapäiväisiä toimintoja. Venyttelyn lopuksi huomasin itsekin venyväni monta monituista senttiä. Ihan huomaamatta, lapsen kanssa jutellessa. Tein vatsalihaksia ja muita perusliikkeitä, eikä se ollut tylsää. Olihan minulla paras mahdollinen jumppakaveri; lahjakas, innokas ja motivoiva. Tämä oli paras jumppatuokio aikoihin ja lupasin jumppakaverilleni, että otamme huomenna uusinnan.

Milloinkohan ihminen oppii katsomaan lähelle kauas tiirailun sijaan? Useimmiten vastaus seisoo lähempänä kuin ymmärrämmekään.

perjantai 6. syyskuuta 2013

Kissa

Minä näin unta kissasta. En ihan mistä tahansa kissasta, vaan rakkaasta raidallisesta jääräpäästä, joka oli meidän ensimmäinen lemmikkimme. Äiti heltyi ottamaan sen, kun veljeni onnistui puhumaan hänet ympäri. Voi sitä päivää, kun pieni pallero saapui kotiin.

Kun kissa saapui taloon, minä aloin piirtää kissoja. En muuta tehnytkään kun piirsin kuvia, missä kissa leipoo, nukkuu, laulaa ja hymyilee. Leikitin sitä ja olin aivan sen pauloissa. Minä juoksin sen perässä mökillä ja ihailin sen kykyä vaan kadota jäljettömiin. Se palasi kuitenkin reissuiltaan aina takaisin.

Koimme me monia vaikeitakin hetkiä. Kerran minä tuuppasin kissan kylpyammeeseen vaivihkaa ja veljeni kanteli minusta. En minä sitä pahalla tehnyt, mutta halusin vaan nähdä, inhoavatko kissat todella vettä. Tämä kissa ainakin inhosi, se tuli kerralla selväksi.

Minä olin kissan vierellä, kun se koki ennenaikaisen synnytyksen. Silloin käsitykseni kuolemasta ja sen epäreiluudesta syveni vaan. Miksi kissa ei saa pitää vauvojaan? , kysyin äidiltä. Murehdin kissan puolesta, kun meidän piti järjestää pennuille hautajaiset. Minua suretti aivan valtavasti. Kissaa varmasti vielä enemmän.

Muistan hämärästi, miten kissa alkoi tulla kipeäksi. Se ei vaan ollut oma itsensä. Olin juuri menettänyt äidin, joten ei ollut voimia eikä ymmärrystä tajuta mitä kissalle tapahtuu. Muistan vaistonneeni eräänä päivänä jotain outoa. Isä oli kotona ja minä aloin etsiä kissaa, joka lymyili milloin missäkin. Aloin aavistaa jotain kauheaa ja kysyin, missä kissa on? Isä muisti mainita, etten ole huomannut koko kissaa pariin päivään. Isä oli vienyt kissan lopetettavaksi, koska se oli niin sairas. Muistan, kuinka vihainen olin ja kuinka sisältäni mureni osa lapsuutta, jos sellaista enää oli edes jäljellä. Muistan, miten katkera olin siitä, etten saanut antaa hänelle hyvästejä. En sanoa hyvää yötä ja antaa viimeistä suukkoa.

Unessani kissa oli oma,salaperäinen itsensä. Nostin vanhan ystävän syliin.
Minulla ei ole aavistustakaan, miksi kissa tuli vierailulle, vai tuliko se muuten vaan. Kaikesta huolimatta oli sydäntä lämmittävää nähdä eläintä, jonka kanssa kasvoimme yhdessä.

torstai 5. syyskuuta 2013

Päivä minulle

Päätin, että tänään en tee yhtään mitään. Ei koulutöitä, ei taustatutkimusta, ei lukemista, ei murehtimista. Viettäisin päivän vaan ja olisin.

Aloitin aamun kahvilassa ja sieltä tulin kotiin lepäämään. Olen makoillut, mietiskellyt, surffaillut lempisivuistoillani ja soittanut Erityismiehelle kertoakseni, että minulla on ikävä häntä. Illalla viemme lasten kanssa Entisen syntymäpäiväaterialle.

Kerrassaan leppoisa päivä. Juuri sellainen, mitä tarvitsinkin juuri tähän hetkeen.
Lepoa ja hiljentymistä, hidastamisen taitoa opetellen. Suosittelen muillekin stressierkeille ja perfektionisteille!

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Kieltäytymisen vaikeus

Nyt liikutaan vaarallisilla vesillä.
Kuilun partaalla.
Harmaalla alueella.

Olen luisumassa vanhoihin kaavoihin; kantamassa kaiken harteillani, ottamassa vastuuta liikaa ja etenkin tekemässä kaikkeni, ettei kenellekkään tule paha mieli tai mielikuva, että en osaisi joustaa.
Joudun jakamaan aikaani lokeroihin. Pistän kaikki edelleni, kunnes huomaan, että pala nousee kurkkuun. Minun aikani ei riitä kaikkeen, minä en riitä, en ole moninkertainen. Minä olen vain minä, ihminen, jonka on niin kauhean vaikea sanoa ei.

Onneksi osaan nyt tunnistaa  merkit ennen sisäistä kaaosta, ja rauhoittaa menoa. Oikeastaan lyödä jarrut tiskiin. Eilen keikuin kuilun reunalla stressaantuneena ja sanoin Erityismiehelle, etten jaksa. Meinaan purskahtaa koko ajan itkuun aikataulujen takia. En minä työtä pelkää, enkä kiirettä. Siedän vaan niin kamalan huonosti muuttuvia olosuhteita, ja paineensietokykyni on aivan vauva vasta. On niin vaikea vahvistaa itseään ja olla itsekäs.

Flunssa on ottamassa niskalenkkiä. Se on jo merkki, että kroppani sanoo ei. Osaisipa mielenikin tehdä yhtä viisaasti.

maanantai 2. syyskuuta 2013

Elämän epäreiluus

Lasten suuret keskustelut ja viiltävimmät kysymykset yllättävät AINA takavasemmalta, keskellä ei mitään. Kuin olisin peura kesäisellä niityllä nauttimassa ruohoateriaani ja yhtäkkiä alkaa lennellä keihäitä. Siltä ne kipeät kysymykset tuntuvat vanhemmasta, keihäiltä. Ja kun lentää yksi, perään lentää toinen ja niille ei aina meinaa tulla loppua. Osa tuntuu enemmän, osa vähemmän.

Väsyneenä, pitkän päivän jälkeen, alkaa kysely erosta. Ne samat kertomukset kerron yhä uudelleen ja tulen kertomaankin. Niin kauan kun on kysymyksiä, on annettava vastauksia.

"Miksi
Miksi ette voi olla yhdessä
Miksi näette nyt usein, mutta ette voi asua yhdessä
Miksi ette voi nukkua yhdessä
Miksi on kaksi kotia
Miksei kaikki voi olla samassa kodissa"

Ja perään kyyneleet. Katkerat lapsen kyyneleet, kun tuntuu pahalta, eikä ymmärrä maailmaa.

Tuntuu kohtuuttoman pahalta, ettei voi antaa lapselle, mitä hän kaipaa. Ei vain voi. Niin paljon kun hänelle antaisin, tätä en pysty todeksi muuttamaan. Tuntuu jollain tapaa niin ironiselta, että oma lapsi toivoo niin kovasti yhteenpaluuta, kun taas minä toivoin vanhempien avioeroa. Elämä on niin kovin kummallista toisina päivinä.

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Tarinoita menneisyydestä

Istuin alas henkilön kanssa, joka kertoi minulle menneisyydestä ja äidistäni. Sain arvokasta, mittaamattoman tärkeää tietoa omasta äidistäni. Kuin joku olisi avannut aarrearkun, ja ojentanut minulle sieltä säihkyvimmän jalokiven.

Olo on sekava; onnellinen, mutta haikea. Tällaiset hetket saavat aina sen tyhjän aukon kolottamaan sisälläni. Ne muistuttavat minua siitä, mistä olen jäänyt paitsi, ja mitä minulla ei ole. Minulla ei ole äitiä, joka kertoisi nämä asiat minulle itse. Minulla ei ole sitä rakkainta, jonka kanssa nauraa ja kokea aikuinen tasavertaisuus äitinä ja tyttärenä.

Minun äitini oli itsepäinen. Minun äitini oli kaunis. Hän vetosi poikiin, ja jätti heidät norkoilemaan ovelle treffien toivossa. Äiti tanssi balettia ja soitti pianoa. Hän uhmasi isäänsä vastaan, ja meni nuorena naimisiin. Kun kuuntelin tarinoita äidistäni, tunsin yhteyttä häneen. Minäkin olen ollut nuori ja uhmakas, niin kuin äiti. Ja vanhemmiten uhmakkuus on laantunut, ihan niin kuin äidilläkin.

En kai suotta ole ollut äidin tyttö. Muistan hänen ilmaisseen, että minua ei maailma estä. Hän sai minut uskomaan, että minä nousen ja kasvan vahvaksi. Hän loi minuun uskoa, jonka oli jo itse menettänyt. Hän luki minulle Eino Leinon runon jo pienenä:

"Sain ma siivet aurinkoon,
itse ilman herra oon,
ukkoselta vaajat vienen,
jumalaksi luotu lienen.

Minkä tahdon, sen ma voin:
päiden päällä salamoin
,
isken maihin ihmisien,
katot särjen kaupunkien.

Suitsen surmaa helmastain,
tapan, ketä tahdon vain,
aseellista, aseetonta -
niitä jo ma niitin monta.

Vuosisatain unelman,
toivon pitkän toteutan,
niinkuin lintu lennän, liidän
,
kimppuun ihmiskunnan kiidän.

Kunniaani laulakaa
kaikki kansat, kaikki maa,
kiitostani veisatkaatte,
silloin tekin siivet saatte!"

Eino Leino

Äiti, minä en koskaan lakkaa kaipaamasta.