Minä tiesin jo ennen kouluun menoa, että pyrin nopeuttamaan tutkinnon saamista valmiiksi. En edes haluaisi oleilla koulussa niin kauaa kuin voisi, vaikka opiskelutahti olisi paljon inhimillisempi sillä tavoin. Syyt siihen, miksi haluan valmistua aiemmin ovat:
-Olen ollut työelämässä ennenkin ja tiedän, että se on kokopäiväistä. Minulle on helpompi totuttautua työelämämäiseen rytmiin jo alusta asti
-En ole enää nuori ja huoleton ja olen motivoitunut itse opiskeluun
-Talous pakottaa toimimaan
Moni ihmettelee ja on huolissaan, etten polta itseäni loppuun. He eivät ehkä osaa ajatella, että vietin vuoden etsien itseäni omaan tahtiin ja nyt olen valmis käärimään hihat ylös. Olen ehtinyt varautua ja ajatella. Olen valmis käyttämään opiskeluihin aikaani joka päivä. Kesäloma-aikakin on pidempi, joten silloin kerkeän ottaa kevyemmin ja kenties suorittamaan harjoittelun, johon ei koko kesää kulu.
Olen itse innoissani ja pohjattoman kiitollinen opiskelupaikastani. Olen löytänyt itsestäni hikipingon, jota ei ole ennen ollut olemassa. Luulen, että nyt kun muu elämäni alkaa olla kunnossa, pystyn keskittymään kouluun, enkä koe koulua rasitteena, vaan lahjana. Joka päivä ajattelen, miten siunattu olen, että saan opiskella ilmaiseksi.
Vaikka syksyn kiire ehkä hiukan pelottaa, elän tällä hetkellä unelmaani. Jokainen päivä tuntuu uudelta seikkailulta.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Uudet asiat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Uudet asiat. Näytä kaikki tekstit
lauantai 31. elokuuta 2013
keskiviikko 28. elokuuta 2013
Pari sanaa sieltä täältä
Perehdytysviikko on vienyt kaikki mehut, mitä ihmisestä voi vaan tikistää. On tullut infoa ja tänään päästiin tekemisenkin makuun. Oli mahtavaa ja ihanaa, tunsin olevani juuri siellä missä pitääkin. Jää ihmisten välillä alkaa murtua ja kaikki odottavat ilolla tulevaa. Opiskelu on vaan juuri se minun juttuni nyt! Olen kuin painoja penkistä puhisteleva nostaja, joka anoo lisää painoa, koska tietää pystyvänsä nostamaan mitä vain.
Olen välillä aikamoinen Täti Tomera, kun haluan, että asiat tapahtuvat. Olen viskellyt omaa ohjaajaani jo posteilla ja sopinut tapaamisen, mitä hän oli kaavaillut vasta lokakuulle. Mutta kun Vella haluaa takoa vielä, kun rauta on kuumaa, ja intoa piisaa.
Aloitin extempore myös vanhan harrastukseni uudestaan. Meinasin sielläkin pillahtaa itkuun pelkästä onnesta, siitä tunteesta, että minun elämäni on niin ihanaa juuri nyt. Onneksi synkkinäkin hetkinä uskalsin toivoa, ja se toivo kannatteli minut näihin onnistumisen hetkiin saakka.
Haluan kirjoittaa kirjoittamisesta, elämäni rakkaudesta. Idea on valmiina, mutta tarvitsen sopivan hetken avata asiaa itselleni. Haluan luoda kokonaisen tekstin tuosta keinosta, joka on kipeinä aikoina pitänyt minut elossa. Ilman kirjoja ja kirjallisuutta en olisi tässä. Ilman kirjoitustaitoa en opiskelisi nyt unelmieni tutkintoa. Kirjoittaminen on osa minua; niin suuri osa, etten voi kirjoittaa paljastamatta osittain sieluani. Mutta en minä sitä pelkää, sillä myöntämällä oman haavoittuvaisuuteni tekstin muodossa, olen kasvanut vahvemmaksi kuin koskaan ennen.
Viikon kiiretasosta kertoo hyvin Erityismiehen aamuinen lausahdus: "Oli ilo nukkua kanssasi, nähdään taas illalla."
Olen välillä aikamoinen Täti Tomera, kun haluan, että asiat tapahtuvat. Olen viskellyt omaa ohjaajaani jo posteilla ja sopinut tapaamisen, mitä hän oli kaavaillut vasta lokakuulle. Mutta kun Vella haluaa takoa vielä, kun rauta on kuumaa, ja intoa piisaa.
Aloitin extempore myös vanhan harrastukseni uudestaan. Meinasin sielläkin pillahtaa itkuun pelkästä onnesta, siitä tunteesta, että minun elämäni on niin ihanaa juuri nyt. Onneksi synkkinäkin hetkinä uskalsin toivoa, ja se toivo kannatteli minut näihin onnistumisen hetkiin saakka.
Haluan kirjoittaa kirjoittamisesta, elämäni rakkaudesta. Idea on valmiina, mutta tarvitsen sopivan hetken avata asiaa itselleni. Haluan luoda kokonaisen tekstin tuosta keinosta, joka on kipeinä aikoina pitänyt minut elossa. Ilman kirjoja ja kirjallisuutta en olisi tässä. Ilman kirjoitustaitoa en opiskelisi nyt unelmieni tutkintoa. Kirjoittaminen on osa minua; niin suuri osa, etten voi kirjoittaa paljastamatta osittain sieluani. Mutta en minä sitä pelkää, sillä myöntämällä oman haavoittuvaisuuteni tekstin muodossa, olen kasvanut vahvemmaksi kuin koskaan ennen.
Viikon kiiretasosta kertoo hyvin Erityismiehen aamuinen lausahdus: "Oli ilo nukkua kanssasi, nähdään taas illalla."
keskiviikko 21. elokuuta 2013
Tunnetaitojen opettelua
On hämmentävää huomata, miten erilaisia tapoja on tunteiden käsittelyyn.
Esimerkki 1.
Lapsi hyppää Erityismiehen päälle yllättäen. Erityismies huutaa, koska häntä sattuu. Lapsi pillahtaa itkuun. Erityismies sanoo, ettei niin saa tehdä ja poistuu paikalta.
Minusta hän tekee hirvittävän väärin. Lapsi kyllä ymmärtää, ettei niin saa tehdä, mutta hän jää itkemään sitä, että Erityismies on vihainen. Sanon Erityismiehelle, että hänen tulisi sanoittaa lapselle, ettei hän ole vihainen ja kerrata tilanne. Lapset tarvitsevat toistoja, tunteiden ja niiden selvittämisen opettamista. Eivät he opi, jos heitä ei opeta.
Esimerkki 2.
Minä olen jostain vihainen. Päässäni kiehuu ja paha mieli velloo mahassa asti. En saa suutani auki.
Erityismies kyselee ja houkuttelee kertomaan, kärsivällisesti, kysyen yhä uudelleen ja uudelleen. Saan sanottua, koska tiedän, että hänen kanssaan asiat eivät pääty huutokonserttiin. Saamme keskusteltua, tunteeni kuullaan ja oloni on rauhallinen.
Minulle valkeni, että osaan teoriassa tunteidenkäsittelyä, mutten käytännössä. Alkoholistiperheen herkkänä kompassina olen kyllä oppinut, miltä muista tuntuu, etenkin, jos he ovat lapsia. Osaan lasten tunnemaailman taitavasti ja osaan ennakoida miltä joku tilanne heistä tuntuu, ja mikä mieltä askarruttaa. Miksi osaan lasten tunteet? Koska olen itse jämähtänyt tunnetaidoissani lapsen tasolle! On ollut kiukuttelua ja sanoittamatonta pahaa oloa, jota osaan purkaa vasta nyt, tässä iässä, aikuisena.
On valtava määrä aikuisia, jotka toteuttavat huomaamattaan "Älä tee niin kuin minä teen, vaan tee niin kuin minä sanon"-metodia. Opetetaan lapsia olemaan kärsivällisiä, kestämään pettymyksiä, pyytämään anteeksi, kunnioittamaan,kiittämään ja toimimaan ilman väkivaltaa/tavaroiden rikkomista ja samalla toimitaan itse vastoin omia oppeja. Vaikka olisi pussillinen hienoja opetuksia, lapset suurimmaksi osin imevät itseensä ja maailmankuvaansa vanhempien toteen näyttämiä arvo-, ajatus-, ja käytösmalleja. Niistä on tosi vaikea opetella pois, sillä ne ovat iskostuneet syvälle. Se on kuitenkin paras lahja muita kanssaihmisiä, ja toki itseään ajatellen, opetella pois negatiivisista tavoista.
Terapiaan mennessäni ajattelin, että suurin tehtäväni on saada tuska pois sisältäni ja sitten voin taas elää. En ymmärtänyt terapian tuoman hyvän laajuutta, enkä taida vieläkään tajuta. Olen oppinut enemmän itsestäni kahdessa vuodessa, kuin koko elämäni aikana ja päähäni putkahtelee lisää ahaa-elämyksiä. Tuntuu, että tämä matka itseeni paranee vaan koko ajan. Elämä on monitahoisempi juttu, kun olin ajatellut, ja nyt vasta ymmärrän, että suurimmaksi osaksi se tapahtuu oman pään sisällä.
Esimerkki 1.
Lapsi hyppää Erityismiehen päälle yllättäen. Erityismies huutaa, koska häntä sattuu. Lapsi pillahtaa itkuun. Erityismies sanoo, ettei niin saa tehdä ja poistuu paikalta.
Minusta hän tekee hirvittävän väärin. Lapsi kyllä ymmärtää, ettei niin saa tehdä, mutta hän jää itkemään sitä, että Erityismies on vihainen. Sanon Erityismiehelle, että hänen tulisi sanoittaa lapselle, ettei hän ole vihainen ja kerrata tilanne. Lapset tarvitsevat toistoja, tunteiden ja niiden selvittämisen opettamista. Eivät he opi, jos heitä ei opeta.
Esimerkki 2.
Minä olen jostain vihainen. Päässäni kiehuu ja paha mieli velloo mahassa asti. En saa suutani auki.
Erityismies kyselee ja houkuttelee kertomaan, kärsivällisesti, kysyen yhä uudelleen ja uudelleen. Saan sanottua, koska tiedän, että hänen kanssaan asiat eivät pääty huutokonserttiin. Saamme keskusteltua, tunteeni kuullaan ja oloni on rauhallinen.
Minulle valkeni, että osaan teoriassa tunteidenkäsittelyä, mutten käytännössä. Alkoholistiperheen herkkänä kompassina olen kyllä oppinut, miltä muista tuntuu, etenkin, jos he ovat lapsia. Osaan lasten tunnemaailman taitavasti ja osaan ennakoida miltä joku tilanne heistä tuntuu, ja mikä mieltä askarruttaa. Miksi osaan lasten tunteet? Koska olen itse jämähtänyt tunnetaidoissani lapsen tasolle! On ollut kiukuttelua ja sanoittamatonta pahaa oloa, jota osaan purkaa vasta nyt, tässä iässä, aikuisena.
On valtava määrä aikuisia, jotka toteuttavat huomaamattaan "Älä tee niin kuin minä teen, vaan tee niin kuin minä sanon"-metodia. Opetetaan lapsia olemaan kärsivällisiä, kestämään pettymyksiä, pyytämään anteeksi, kunnioittamaan,kiittämään ja toimimaan ilman väkivaltaa/tavaroiden rikkomista ja samalla toimitaan itse vastoin omia oppeja. Vaikka olisi pussillinen hienoja opetuksia, lapset suurimmaksi osin imevät itseensä ja maailmankuvaansa vanhempien toteen näyttämiä arvo-, ajatus-, ja käytösmalleja. Niistä on tosi vaikea opetella pois, sillä ne ovat iskostuneet syvälle. Se on kuitenkin paras lahja muita kanssaihmisiä, ja toki itseään ajatellen, opetella pois negatiivisista tavoista.
Terapiaan mennessäni ajattelin, että suurin tehtäväni on saada tuska pois sisältäni ja sitten voin taas elää. En ymmärtänyt terapian tuoman hyvän laajuutta, enkä taida vieläkään tajuta. Olen oppinut enemmän itsestäni kahdessa vuodessa, kuin koko elämäni aikana ja päähäni putkahtelee lisää ahaa-elämyksiä. Tuntuu, että tämä matka itseeni paranee vaan koko ajan. Elämä on monitahoisempi juttu, kun olin ajatellut, ja nyt vasta ymmärrän, että suurimmaksi osaksi se tapahtuu oman pään sisällä.
tiistai 20. elokuuta 2013
Pahin peikko on olla heikko
Juttelin menestyneen ystäväni kanssa elämästä. Hänellä on kaikki se, mistä haaveillaan: hän on kaunis,hyvässä työssä, asuu kauniissa talossa ja hänellä on kaunis perhe. Jotenkin sivulauseessa hän huokaisi, ettei kaikki ole ulospäin sitä, miltä näyttää. En kysellyt lisää, sillä en tiennyt halusiko hän avata tuota tunnetta enempää. Eniten harmittaa, etten sanonut hänelle, ettei kenenkään tarvitse aina olla paras ja loistavin, vaan saa olla myös heikko ja tarvitseva, myös ulospäin.
Olen miettinyt, miksi kaikkien pitää näyttää niin menestyneiltä,vahvoilta ja voittamattomilta? Minkä takia tärkeintä on näyttää mahdollisimman kiireiseltä ja täydelliseltä? Arki on kuoleman tavoin piilotettu jonnekin pimeään. Tärkeintä on kauniit ja seesteiset kuvat, joissa virheitä ei ole. Arki ja elämän pienet (tai suuret) sattumukset tekevät kuvasta täydellisen. Lukijana tai kuuntelijana riemastun, jos joku näyttää epätäydellisyyttään tai puhkeaa ajoittain sarkastiseksi. En tee sitä siksi, että iloitsisin toisten epämieluisista sattumuksista tai ärsyyntymisistä, vaan siksi, että voin tuntea ymmärrystä ja myötätuntoa. Noin minäkin tunnen! Tiedän miltä sinusta tuntuu! Elämäähän se vain on ja juuri semmoista on meidän kaikkien elämä välillä, niiden ihanien hetkien välissä. Ei pidä pelätä tai hävetä, jos maski joskus tippuu. Kaikken parasta olisi, jos uskaltaisi olla ilman sitä.
Ihmiset pitävät niin liikaa asioita ja tunteita sisällään kärsien turhaan. Kunnioitan niitä, jotka eivät tahdo puhua, mutta niitä, joilla on sisällään levottomuus ja tarve siihen, mutta eivät puhu, on liikaa. Pelko siitä, että olisi heikko jos kertoo itsestään, aiheuttaa kauheasti ahdistusta ja pahaa mieltä. Kai suurimpia pelonaiheita on se, että mitä ihmiset niillä tiedoilla tekevät. Siinä vaiheessa voi miettiä, onko vahingollisempaa, että ihmiset tietävät ja puhuvat (sillä ihmisethän nyt aina puhuvat,arvailevat ja ties mitä) vai se, että kärsii itse?
Pelkäsin pitkään olla heikko ja haavoittuvainen, vaikka sitä koko ajan olin joka tapauksessa. Pelkäsin reaktioita ja ihmisten puheita. Romahduksen jälkeen olen huomannut, että avoimuus on tuonut minulle itsevarmuutta, vahvuutta,rauhallisuutta ja hyvää mieltä. Haluan omalta osaltani rikkoa ajatusmaailmaa, että kaikki paha pidetään niiden neljän seinän sisällä, missä pitäisi juuri olla se paras olo.
Yleinen ajatus on, että ollessaan avoin ja rehellinen, saa aina turpaansa. Osittain se on totta. Kaikille ei tarvitse kaikkea kertoa.On olemassa ihmisiä, jotka käyttävät toisten heikkouksia aseina. Heistäkään ei kannata lannistua, vaan ajatella, että ehkä jonkun täytyy mässäillä toisten heikkouksilla, koska ei ole itse valmis kohtaamaan omiaan. Kukaan ei ole virheetön, vaikka kuinka näyttäisi siltä.
On ihanaa huomata, ettei tarvitse esittää mitään. Ei ole kulisseja, mitä kannatella. Voi keskittyä elämään omaa elämää, itselleen.
Olen miettinyt, miksi kaikkien pitää näyttää niin menestyneiltä,vahvoilta ja voittamattomilta? Minkä takia tärkeintä on näyttää mahdollisimman kiireiseltä ja täydelliseltä? Arki on kuoleman tavoin piilotettu jonnekin pimeään. Tärkeintä on kauniit ja seesteiset kuvat, joissa virheitä ei ole. Arki ja elämän pienet (tai suuret) sattumukset tekevät kuvasta täydellisen. Lukijana tai kuuntelijana riemastun, jos joku näyttää epätäydellisyyttään tai puhkeaa ajoittain sarkastiseksi. En tee sitä siksi, että iloitsisin toisten epämieluisista sattumuksista tai ärsyyntymisistä, vaan siksi, että voin tuntea ymmärrystä ja myötätuntoa. Noin minäkin tunnen! Tiedän miltä sinusta tuntuu! Elämäähän se vain on ja juuri semmoista on meidän kaikkien elämä välillä, niiden ihanien hetkien välissä. Ei pidä pelätä tai hävetä, jos maski joskus tippuu. Kaikken parasta olisi, jos uskaltaisi olla ilman sitä.
Ihmiset pitävät niin liikaa asioita ja tunteita sisällään kärsien turhaan. Kunnioitan niitä, jotka eivät tahdo puhua, mutta niitä, joilla on sisällään levottomuus ja tarve siihen, mutta eivät puhu, on liikaa. Pelko siitä, että olisi heikko jos kertoo itsestään, aiheuttaa kauheasti ahdistusta ja pahaa mieltä. Kai suurimpia pelonaiheita on se, että mitä ihmiset niillä tiedoilla tekevät. Siinä vaiheessa voi miettiä, onko vahingollisempaa, että ihmiset tietävät ja puhuvat (sillä ihmisethän nyt aina puhuvat,arvailevat ja ties mitä) vai se, että kärsii itse?
Pelkäsin pitkään olla heikko ja haavoittuvainen, vaikka sitä koko ajan olin joka tapauksessa. Pelkäsin reaktioita ja ihmisten puheita. Romahduksen jälkeen olen huomannut, että avoimuus on tuonut minulle itsevarmuutta, vahvuutta,rauhallisuutta ja hyvää mieltä. Haluan omalta osaltani rikkoa ajatusmaailmaa, että kaikki paha pidetään niiden neljän seinän sisällä, missä pitäisi juuri olla se paras olo.
Yleinen ajatus on, että ollessaan avoin ja rehellinen, saa aina turpaansa. Osittain se on totta. Kaikille ei tarvitse kaikkea kertoa.On olemassa ihmisiä, jotka käyttävät toisten heikkouksia aseina. Heistäkään ei kannata lannistua, vaan ajatella, että ehkä jonkun täytyy mässäillä toisten heikkouksilla, koska ei ole itse valmis kohtaamaan omiaan. Kukaan ei ole virheetön, vaikka kuinka näyttäisi siltä.
On ihanaa huomata, ettei tarvitse esittää mitään. Ei ole kulisseja, mitä kannatella. Voi keskittyä elämään omaa elämää, itselleen.
perjantai 16. elokuuta 2013
Muutoksen tuulet
Edessä on muutoksia, suuria sellaisia. Ihania muutoksia, mutta tuntemattomia, ja siksi minua hermostuttaa. Olen välillä niin kummallisen ristiriitainen; rakastan hallittua arkea, mutta tarvitsen asioita, jotka sopivasti pilkkovat sitä. Kun arki muuttuu kokonaan, olen taas se pikkuinen tyttö, joka öisin puree hampaitaan ja näkee kummallisia unia.
Uusi lehti on kääntymässä. Uusi luku, joka on ollut tiedossa, on alkamassa. Pitkäaikainen unelma opiskelusta toteutuu vihdoin. Hyppäys työttömästä opiskelijaksi on valtava ja tämä tietää lapsillekin muutoksia, sillä äiti ei ole aina kotona. Minä saan statuksen; olen opiskelija, joka pyrkii kohti jotakin. En välitä tilastoista, ihmettelyistä, epäilyistä tai muustakaan, sillä kyllä minäkin paikkani löydän tässä maailmassa. Tämä mietiskelyn vuosi on opettanut sen, että minä olen hyvä, ihana ja taitava. Millään muulla ei ole niin suurta voimaa ja merkitystä, kun sillä, että uskoo itseensä. Itseensä uskominen on se suurin juttu, joka laittaa liikkeelle. Uskokaa itseenne, kykyihinne, unelmiinne ja tehkää töitä, niin ne tulevat saavutettaviksi.
Terapia tulee jatkumaan tavalla tai toisella, sillä sekin on kuitenkin vasta aluillaan. Suurin läpimurto on tehty ja nyt vaan pohditaan ja selvitellään. Tähän tilanteeseen on kuitenkin päästy vuoden mittaisella lääkityksellä (joka tasaa tunnehuippuja niin ilossa kuin surussa), yhteensä kahden vuoden keskusteluavulla , lukemalla itsehoito-opuksia ja ajattelutyöllä. Se tie ei ole ollut helppo, mutta se on kannattanut kaikella tapaa. Olen päässyt pois siitä pimeästä yöstä, joka jatkuvasti vaanii taustalla ja aiheuttaa selittämätöntä kiukkua, surua ja voimattomuutta. Minun ei tarvitse enää olla muuta kuin olen, minun ei tarvitse olla enempää tai vähempää. Minä riitän tällaisena, pienenä ja pippurisena Vellana.
Sosiaaliset tilanteet jännittävät vieläkin, mutta pitkä harppaus on siinäkin tehty. En enää tunnu kuolevan siihen paikkaan, jos joudun uuteen tilanteisiin ja uusien ihmisten pariin. Tänäänkin olen menossa kivaan tapaamiseen, minkä olisin vuosi sitten perunut taatusti. Minä en pelkää enää, ainakaan niin paljon. Kun kauhu iskee, yritän muistuttaa itseäni, että olen selvinnyt sellaisista tilanteista, joita kenenkään ihmisen ei kuuluisi edes nähdä. Kutistan pelkoni pieneksi möykyksi ja tipautan sen roskakoriin muiden turhuuksien joukkoon.
Kuin hyppäisi vuoristoradan kyytiin: ei auta kun voittaa itsensä ja mennä!
Uusi lehti on kääntymässä. Uusi luku, joka on ollut tiedossa, on alkamassa. Pitkäaikainen unelma opiskelusta toteutuu vihdoin. Hyppäys työttömästä opiskelijaksi on valtava ja tämä tietää lapsillekin muutoksia, sillä äiti ei ole aina kotona. Minä saan statuksen; olen opiskelija, joka pyrkii kohti jotakin. En välitä tilastoista, ihmettelyistä, epäilyistä tai muustakaan, sillä kyllä minäkin paikkani löydän tässä maailmassa. Tämä mietiskelyn vuosi on opettanut sen, että minä olen hyvä, ihana ja taitava. Millään muulla ei ole niin suurta voimaa ja merkitystä, kun sillä, että uskoo itseensä. Itseensä uskominen on se suurin juttu, joka laittaa liikkeelle. Uskokaa itseenne, kykyihinne, unelmiinne ja tehkää töitä, niin ne tulevat saavutettaviksi.
Terapia tulee jatkumaan tavalla tai toisella, sillä sekin on kuitenkin vasta aluillaan. Suurin läpimurto on tehty ja nyt vaan pohditaan ja selvitellään. Tähän tilanteeseen on kuitenkin päästy vuoden mittaisella lääkityksellä (joka tasaa tunnehuippuja niin ilossa kuin surussa), yhteensä kahden vuoden keskusteluavulla , lukemalla itsehoito-opuksia ja ajattelutyöllä. Se tie ei ole ollut helppo, mutta se on kannattanut kaikella tapaa. Olen päässyt pois siitä pimeästä yöstä, joka jatkuvasti vaanii taustalla ja aiheuttaa selittämätöntä kiukkua, surua ja voimattomuutta. Minun ei tarvitse enää olla muuta kuin olen, minun ei tarvitse olla enempää tai vähempää. Minä riitän tällaisena, pienenä ja pippurisena Vellana.
Sosiaaliset tilanteet jännittävät vieläkin, mutta pitkä harppaus on siinäkin tehty. En enää tunnu kuolevan siihen paikkaan, jos joudun uuteen tilanteisiin ja uusien ihmisten pariin. Tänäänkin olen menossa kivaan tapaamiseen, minkä olisin vuosi sitten perunut taatusti. Minä en pelkää enää, ainakaan niin paljon. Kun kauhu iskee, yritän muistuttaa itseäni, että olen selvinnyt sellaisista tilanteista, joita kenenkään ihmisen ei kuuluisi edes nähdä. Kutistan pelkoni pieneksi möykyksi ja tipautan sen roskakoriin muiden turhuuksien joukkoon.
Kuin hyppäisi vuoristoradan kyytiin: ei auta kun voittaa itsensä ja mennä!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)