Tunnen olevani reessä, joka vilistää hurjaa vauhtia alamäkeen. Yritän tarttua oksiin, jotta vauhti pysähtyisi. Teen niin, jotta määränpää ei tulisi eteeni liian äkkiä. Haluan hidastaa vauhtia, nauttia kyydistä. Sillä tavalla elämäni kulkee.
Avasin suuni eräänä iltana Erityismiehen kuullen. Mietin ääneen mielikuvaani elämästä. Kun aloin puhumaan asioita ääneen, alkoi minulle selkiytyä yksi suurimpia jatkuvaan kärsimättömyyteeni ja tuskastumiseeni. Tavallaan olen aina tiedostanut asian, mutta nyt se valkeni minulle hyvin selkeänä.
Pidän itseäni vanhana, vaikka olen alle kolmekymmentä. Olen monta kertaa havahtunut olevani aivan kauhuissani, kuinka ikäiseni raukeasti toteavat, että perhettä voisi alkaa miettimään muutaman vuoden sisään, koska asialla ei ole kiire. Tai jotain muuta asiaa voi harkita vuosien kuluttua. Eihän sitä aikaa nyt tuolla lailla ole tuhlattavaksi! Ei minulla ole mahdollisuutta siirtää unelmiani, vaan ne on saatava pakettiin aiemmin, nopeammin! Tähän kaikkeen löytyi vastaus. Siihen, miksi minä ajattelen, miten ajattelen. Miksi minulla ei ole sitä aikaa, mitä muilla on. Miksi minulla on tuskaisen kiire saada aikaan asioita nopealla aikataululla, että ehdin varmasti.
Minun äitini kuoli 52-vuotiaana.
Minä luulen myöskin kuolevani viimeistään 52-vuotiaana.
Tämä ajatus on muhinut päässäni ilmeisesti siitä asti kaikki nämä vuodet. Ja nyt kun tajusin sen vihdoin, se on niin selkeä ajatus, että voisin melkein käsillä tarttua siihen. Minä elän, kuin olisin kuolemassa. Minä pelkään, että minultakin jää kaikki ihan vaiheeseen, kesken, välitilaan. Olen jopa useasti ajatellut, että onneksi lapset ovat jo aikuisia, kun minä olen 52-vuotias. Niin monta kertaa. Olen siunaillut, että saatanpa nähdä lapsenlapsiakin, jos olen onnekas. Saan ehkä olla mummo. En osaa ajatella, niin kuin moni muu. Minä en pidä itsestään selvänä sitä, että ansaitsisin jotain niin mahtavaa, kuin nähdä lasteni varttuvan lapsista aikuisiksi, että ansaitsisin elää pitkään.
Nyt kun asia on selvä, voin yrittää työstää sitä hiljalleen eteenpäin. Nauttia hetkestä. Jos vaikka aikaa ei olisikaan, niin ainakin olisi nautintoa ja elämäniloa. Hidastaa ja lakata juoksemasta pelkojani karkuun. Voisin vaihteeksi kohdata ne.
Sitä paitsi...
Äitini ennusti aikanaan, että hän ei elä pitkään. Hän myös ennusti, että minä elän.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pelot. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pelot. Näytä kaikki tekstit
tiistai 8. heinäkuuta 2014
lauantai 4. tammikuuta 2014
Itkun paikka
Olo voimaton ja sekava. Yritän koota itseäni, mutta uni ei tule. En pysy rytmissä ja kohta koittaa arki. On vuoroin surkea olo ja vuoroin ihan kohtuullinen. Todellinen taantumavaihe. Olen ottanut olossani ainakin sata askelta taakse.
Sätin itseäni siitä, kuinka tyhmä olinkaan luullessani, että tänä vuonna olisi jo niin paljon helpompaa itseni kanssa. Minä hätähousu todella kuvittelin, kuinka vuosien tuska olisi parissa vuodessa selätetty. Enhän minä nyt todella voi olettaa, että vuosia hiertäneet haavat olisivat hetkessä parantuneet ja taakka lakkaisi painamasta. Alkuvuosi on muutenkin hankala, sillä kaikki elämäni suurimmat menetykset kulminoituvat siihen. Tuntuu, että pitkin vuotta itkeskelen ties minkä juhlapyhän perään. Miksi takerrun, kun en halua? Kidutanko itse itseäni, kun en kykene irrottamaan muistoista? Vai tarvitsenko todellisuudessa vaan lisää voimaa, että pystyn?
Tunnen taas lasimaisen olemuksen päälläni. Kaikki tuntuu raskaalta, hengittäminenkin. Voisin nukkua, sillä olen väsynyt kaikkeen. Väsyn ja herkistyn kaikesta. Tuleva kevät pelottaa. Erityismies kutsuu minua heikko peikoksi, mutta se ei ole mitenkään loukkaamismielessä. Minä olen vaan sellainen mörrimöykky ja välillä taas lasinen keiju, joka ei saa rikkoutua.
Voisinpa käpertyä karhun lailla luolaan unille ja herätä vasta keväällä.
Sätin itseäni siitä, kuinka tyhmä olinkaan luullessani, että tänä vuonna olisi jo niin paljon helpompaa itseni kanssa. Minä hätähousu todella kuvittelin, kuinka vuosien tuska olisi parissa vuodessa selätetty. Enhän minä nyt todella voi olettaa, että vuosia hiertäneet haavat olisivat hetkessä parantuneet ja taakka lakkaisi painamasta. Alkuvuosi on muutenkin hankala, sillä kaikki elämäni suurimmat menetykset kulminoituvat siihen. Tuntuu, että pitkin vuotta itkeskelen ties minkä juhlapyhän perään. Miksi takerrun, kun en halua? Kidutanko itse itseäni, kun en kykene irrottamaan muistoista? Vai tarvitsenko todellisuudessa vaan lisää voimaa, että pystyn?
Tunnen taas lasimaisen olemuksen päälläni. Kaikki tuntuu raskaalta, hengittäminenkin. Voisin nukkua, sillä olen väsynyt kaikkeen. Väsyn ja herkistyn kaikesta. Tuleva kevät pelottaa. Erityismies kutsuu minua heikko peikoksi, mutta se ei ole mitenkään loukkaamismielessä. Minä olen vaan sellainen mörrimöykky ja välillä taas lasinen keiju, joka ei saa rikkoutua.
Voisinpa käpertyä karhun lailla luolaan unille ja herätä vasta keväällä.
perjantai 27. syyskuuta 2013
Väärinymmärryksen purkaus
Olemme eläneet viikkokausia samassa kodissa juurikaan kohtaamatta, minä ja Erityismies. Välillä olen huokaillut ja ajatellut, miten kuudessakymmenessä neliössä voikaan olla niin kaukana toisesta. Tapaamme illalla, olemme väsyneitä,syömme, ja käymme nukkumaan. Ehkä lähennymme unissamme, en tiedä. Vain sen tiedän, ettei tämä riitä.
Minun kehoni huutaa toista; kohtaamista lähestymistä ja sitä tunnetta, kun ei tiedä mistä alan ja mihin lopun. Suoraansanottuna, minä kaipaan seksiä. En pelkästään kaipaa, vaan tarvitsen. Päivien kuluessa minä petyn taas yhä uudelleen siihen, etten muista viimeisintä hetkeä, kun olen ollut alasti muualla kuin suihkussa.
Näen unia pettämisestä. Minä salailen, petän, kadun, ja herään kauheaan tunteeseen. Yritän rauhoitella itseäni ajattelemalla, että alitajunta käsittelee samaan aikaan niin monia tunteita ja käsikirjoittaa siksi tuollaisia painajaisia. Tosielämässä minä voisin valita: voisin haluta seksiä niin paljon, että menisin ja ottaisin. Tässä asiassa painaa kuitenkin yksi asia enemmän: minä haluan juuri tiettyä miestä, ja sitä yhteyttä hänen kanssaan. Minä haluan selvittää asian Erityismiehen kanssa.
Huomasin, että suhteemme on vaarassa ajautua syyttelyn ja selittelyn tielle. Minä syytän Erityismiestä jollain tasolla hänen ainaisesta väsymyksestään, ja hänen tapaansa kääriytyä siihen kaikessa. Puhun piikittäen, vaikka taustalla on ikävä toista kohtaan, odotuksia. Erityismies taas vinoilee takaisin omalla tavallaan; kun pyydän apua, minä pompotan tai minun tapani hoitaa asioita on väärä. Miksi me puhumme toisillemme niin, koska kuitenkin rakastamme, ja haluamme toisillemme vain ja ainoastaan hyvää?
Olen kaipaillut itkua, puhdistavia kyyneleitä. Eilen pato vihdoin murtui, kun Erityismies vertasi opiskeluani talon rakentamiseen. Hän sanoi, että minä rakennan taloa, ja meidän täytyy vain selviytyä. Minä inhoan selviytymistä, enkä halua enää vain selviytyä, sillä olen koko elämäni selviytynyt tilanteista. Haluan uskoa, valoa ja voimaa. Haluan nauttia ja elää, enkä ajatella, että haasteet ovat vain möykkyjä, joiden yli tulee selviytyä . Minä olen ihminen täynnä rakkautta, enkä mikään selviytyvä sankari, jonka tehtävä on haalia ihmisten kunniotusta kärsimällä.
Purskahdin itkuun ja Erityismies kaappasi minut syleilyynsä. Hän pyysi anteeksi vertaustaan, ja sanoi , ettei syytä minua. Hän sanoi olevansa onnellinen, että olen niin kunnianhimoinen ja rakastan opiskelua. Minä puolestani kerroin hänelle itkuni syyn. Sanoin suoraan, että tunnen itseni voimattomaksi hänen haluttomuutensa kanssa. Koen, että hän torjuu minut jo henkisellä tasolla niin, etten uskalla edes koskettaa. Itkin jälleen kerran sitä, että tunnen itseni rumaksi ja epähaluttavaksi oman kumppanini toimesta.
Erityismies sanoi, ettei kyse ole haluamisesta. Kyse on hänen stressistään ( , joka on valitettavan sisäänpäin kääntynyttä) ja siitä, että hän on antanut minulle tilaa opiskella kotona. Olimme taas puhumattomuudella ymmärtäneet toisemme täysin väärin. Minä ymmärsin jälleen kerran, kuinka tärkeää on saada suu auki, ennen kuin tilanne paisuu sisällä kiukkuvuoreksi. Ymmärsin myös sen, kuinka elämä ja parisuhteet ovat jatkuvaa opiskelua; tutkimista, analysointia ja ennen kaikkea ryhmätyötä. Me emme pärjää ilman toisia ihmisiä, eivätkä meidän vastauksemme ole aina niitä oikeita.
Mielessäni pyörii radiohaastattelu Jari Sarasvuosta, jolta kysyttiin rakkaudesta:
Hän sanoi, että kuka tahansa urpo osaa rakastua, mutta rakastaminen vaatii työtä.
Mitäpä siihen enää muuta lisäämään.
Minun kehoni huutaa toista; kohtaamista lähestymistä ja sitä tunnetta, kun ei tiedä mistä alan ja mihin lopun. Suoraansanottuna, minä kaipaan seksiä. En pelkästään kaipaa, vaan tarvitsen. Päivien kuluessa minä petyn taas yhä uudelleen siihen, etten muista viimeisintä hetkeä, kun olen ollut alasti muualla kuin suihkussa.
Näen unia pettämisestä. Minä salailen, petän, kadun, ja herään kauheaan tunteeseen. Yritän rauhoitella itseäni ajattelemalla, että alitajunta käsittelee samaan aikaan niin monia tunteita ja käsikirjoittaa siksi tuollaisia painajaisia. Tosielämässä minä voisin valita: voisin haluta seksiä niin paljon, että menisin ja ottaisin. Tässä asiassa painaa kuitenkin yksi asia enemmän: minä haluan juuri tiettyä miestä, ja sitä yhteyttä hänen kanssaan. Minä haluan selvittää asian Erityismiehen kanssa.
Huomasin, että suhteemme on vaarassa ajautua syyttelyn ja selittelyn tielle. Minä syytän Erityismiestä jollain tasolla hänen ainaisesta väsymyksestään, ja hänen tapaansa kääriytyä siihen kaikessa. Puhun piikittäen, vaikka taustalla on ikävä toista kohtaan, odotuksia. Erityismies taas vinoilee takaisin omalla tavallaan; kun pyydän apua, minä pompotan tai minun tapani hoitaa asioita on väärä. Miksi me puhumme toisillemme niin, koska kuitenkin rakastamme, ja haluamme toisillemme vain ja ainoastaan hyvää?
Olen kaipaillut itkua, puhdistavia kyyneleitä. Eilen pato vihdoin murtui, kun Erityismies vertasi opiskeluani talon rakentamiseen. Hän sanoi, että minä rakennan taloa, ja meidän täytyy vain selviytyä. Minä inhoan selviytymistä, enkä halua enää vain selviytyä, sillä olen koko elämäni selviytynyt tilanteista. Haluan uskoa, valoa ja voimaa. Haluan nauttia ja elää, enkä ajatella, että haasteet ovat vain möykkyjä, joiden yli tulee selviytyä . Minä olen ihminen täynnä rakkautta, enkä mikään selviytyvä sankari, jonka tehtävä on haalia ihmisten kunniotusta kärsimällä.
Purskahdin itkuun ja Erityismies kaappasi minut syleilyynsä. Hän pyysi anteeksi vertaustaan, ja sanoi , ettei syytä minua. Hän sanoi olevansa onnellinen, että olen niin kunnianhimoinen ja rakastan opiskelua. Minä puolestani kerroin hänelle itkuni syyn. Sanoin suoraan, että tunnen itseni voimattomaksi hänen haluttomuutensa kanssa. Koen, että hän torjuu minut jo henkisellä tasolla niin, etten uskalla edes koskettaa. Itkin jälleen kerran sitä, että tunnen itseni rumaksi ja epähaluttavaksi oman kumppanini toimesta.
Erityismies sanoi, ettei kyse ole haluamisesta. Kyse on hänen stressistään ( , joka on valitettavan sisäänpäin kääntynyttä) ja siitä, että hän on antanut minulle tilaa opiskella kotona. Olimme taas puhumattomuudella ymmärtäneet toisemme täysin väärin. Minä ymmärsin jälleen kerran, kuinka tärkeää on saada suu auki, ennen kuin tilanne paisuu sisällä kiukkuvuoreksi. Ymmärsin myös sen, kuinka elämä ja parisuhteet ovat jatkuvaa opiskelua; tutkimista, analysointia ja ennen kaikkea ryhmätyötä. Me emme pärjää ilman toisia ihmisiä, eivätkä meidän vastauksemme ole aina niitä oikeita.
Mielessäni pyörii radiohaastattelu Jari Sarasvuosta, jolta kysyttiin rakkaudesta:
Hän sanoi, että kuka tahansa urpo osaa rakastua, mutta rakastaminen vaatii työtä.
Mitäpä siihen enää muuta lisäämään.
tiistai 10. syyskuuta 2013
Kun Entinen ihastuu
Olen kartellut kirjoittaa aiheesta "Kun ex-kumppani löytää uuden". Tajusin kuitenkin, että siitä pitää puhua, ja niiden tunteiden jakaminen on tärkeää Väärinkäsityksiltä ei voi ikinä välttyä, ja tämähän on vain yhden tunteellisen tytön päiväkirja. Tässä huomaa taas, että ongelmani on se, että välitän liikaa siitä, mitä muut ajattelevat. Palataan siis peruslähteille, että minä vain kirjoitan, koska vain sillä on merkitystä.
Entinen on ihastunut, aivan päätä pahkaa. Minä katselen vierestä ja puistelen päätäni. Tekee mieli sanoa, että paina jarrua, ennen kuin lähtee kokonaan käsistä. Hän ei kirjaimellisesti näe eikä kuule, mitä tapahtuu ympärillä. Se tuottaa monissakin yhteyksissä monenlaisia tunteita.
Ärsytys
Minua ärsyttää, että hänen ihastuksensa tuntuu olevan nyt koko maailma, jonka puolesta voi unohtaa kaiken muun. Hänen vapaa-aikansa on hänen ja kaikki ylimääräiset jutut (mm.lapsiin liittyvät hankinnat) pitäisi hoitaa minun vapaa-ajallani. Ikäänkuin minä olisin vähäpätöisempi, niin kuin hänen vapaa-aikansa olisi arvokkaampaa kuin minun.
Lisäksi minua ärsyttää, että hänen virheensä ja muistamattomuutensa ovat inhimillisiä virheitä, minun unohdukseni ovat huolimattomuutta ja huonoa muistia. Olisi kohtuullista, jos hän näkisi hyvää minussakin joskus. En minä palvontaa halua, mutta ystävällisyys ja maltti tuntuisivat hyvältä.
Ennen niin säntillinen ja lupauksistaan kiinnipitävä Entinen on alkanut livetä lupauksissaan, eikä tämä oikeus kosketa minua. Minä en voi luvata mitään, mitä en pidä.
Pelko
Entinen on niin pihalla hurmoksesta, että pelkään hänen tekevän äkillisiä ratkaisuja, jotka vahingoittavat lapsia, minua ja häntä itseään. Ajattelen kauhuissani, että mitä jos kaikki meidän hienot sopimuksemme siitä ajasta, kun olemme molemmat uusissa suhteissa, raukeavatkin? Olisiko sittenkin pitänyt tehdä kirjallinen sopimus siitä, ihan varmuuden vuoksi? Jos näin ikävästi meinaisi käydä, minä ravistaisin hänet maanpinnalle ja taistelisin viimeiseen voimanpisaraan asti lasten ja minun oikeudesta pitää tämä kuvio, mikä nytkin on. Meidän kaikkien takia.
Me olemme sopineet olevamme tiimi, toimivamme tietyllä tavalla ja noudattavamme sanallisia, yhteisiä sopimuksiamme. En antanut Erityismiehen vaikuttaa siihen, enkä tule sallimaan kenenkään muunkaan tekevän niin.
Paniikki
Entinen on kadonnut kuilun toiselle puolelle jättiläisen harppauksilla. Minua pelottaa. Enkö ole enää tärkeä? Katoaako ystävyytemme tuosta noin vaan? Joudunko luopumaan rakkaasta ystävästäni kokonaan ja olemaan hänelle pelkästään lasten äiti? Mitä käy muistoille, entä keskusteluille ja vitseille? Ovatko ne kaikki mennyttä?
Uusi erovaihe
Pitkän aikaa on jo ollut tietyllä tapaa tasaista eroajatusten suhteen. entisen tunnevellonnat ja kummalliset kiukut ovat vetäneet välillä omankin mielen matalaksi, suorastaan pohjalle asti. Tiesin kuitenkin, että on vielä tunteita, joita tulen käsittelemään sitten, kun Entinen löytää suhdepohjan, jonka päälle rakentaa uutta. Tiesin jo etukäteen, että silloin alkaa uusi tunneprosessi minun maailmassani ja olin kuin olinkin oikeassa.
Helpotus
Olen pitkään tuntenut jonkinlaista velvollisuuden tunnetta siitä, että olen uudessa suhteessa ja Entinen on ollut yksin. Tämä hänen uusi alkunsa vapauttaa minua jollain tavalla nauttimaan omasta onnestani.
Ilo
Tunnemylläkästä huolimatta olen erittäin iloinen ja onnellinen Entisen puolesta. Hän osaa olla hyvä mies ja on ihana isä. Hänessä on paljon sellaista, mistä moni nykynainen haaveilee. Nyt hän on löytänyt nykynaisensa ja hyvä niin. Ehkä he osaavat olla toisilleen sellaisia, mitä me emme pystyneet olemaan.
Kaikenlaisten ajatusten, synkkien, jälkeen hymy palaa kasvoille. Me selvisimme myrskystä.
Entinen on ihastunut, aivan päätä pahkaa. Minä katselen vierestä ja puistelen päätäni. Tekee mieli sanoa, että paina jarrua, ennen kuin lähtee kokonaan käsistä. Hän ei kirjaimellisesti näe eikä kuule, mitä tapahtuu ympärillä. Se tuottaa monissakin yhteyksissä monenlaisia tunteita.
Ärsytys
Minua ärsyttää, että hänen ihastuksensa tuntuu olevan nyt koko maailma, jonka puolesta voi unohtaa kaiken muun. Hänen vapaa-aikansa on hänen ja kaikki ylimääräiset jutut (mm.lapsiin liittyvät hankinnat) pitäisi hoitaa minun vapaa-ajallani. Ikäänkuin minä olisin vähäpätöisempi, niin kuin hänen vapaa-aikansa olisi arvokkaampaa kuin minun.
Lisäksi minua ärsyttää, että hänen virheensä ja muistamattomuutensa ovat inhimillisiä virheitä, minun unohdukseni ovat huolimattomuutta ja huonoa muistia. Olisi kohtuullista, jos hän näkisi hyvää minussakin joskus. En minä palvontaa halua, mutta ystävällisyys ja maltti tuntuisivat hyvältä.
Ennen niin säntillinen ja lupauksistaan kiinnipitävä Entinen on alkanut livetä lupauksissaan, eikä tämä oikeus kosketa minua. Minä en voi luvata mitään, mitä en pidä.
Pelko
Entinen on niin pihalla hurmoksesta, että pelkään hänen tekevän äkillisiä ratkaisuja, jotka vahingoittavat lapsia, minua ja häntä itseään. Ajattelen kauhuissani, että mitä jos kaikki meidän hienot sopimuksemme siitä ajasta, kun olemme molemmat uusissa suhteissa, raukeavatkin? Olisiko sittenkin pitänyt tehdä kirjallinen sopimus siitä, ihan varmuuden vuoksi? Jos näin ikävästi meinaisi käydä, minä ravistaisin hänet maanpinnalle ja taistelisin viimeiseen voimanpisaraan asti lasten ja minun oikeudesta pitää tämä kuvio, mikä nytkin on. Meidän kaikkien takia.
Me olemme sopineet olevamme tiimi, toimivamme tietyllä tavalla ja noudattavamme sanallisia, yhteisiä sopimuksiamme. En antanut Erityismiehen vaikuttaa siihen, enkä tule sallimaan kenenkään muunkaan tekevän niin.
Paniikki
Entinen on kadonnut kuilun toiselle puolelle jättiläisen harppauksilla. Minua pelottaa. Enkö ole enää tärkeä? Katoaako ystävyytemme tuosta noin vaan? Joudunko luopumaan rakkaasta ystävästäni kokonaan ja olemaan hänelle pelkästään lasten äiti? Mitä käy muistoille, entä keskusteluille ja vitseille? Ovatko ne kaikki mennyttä?
Uusi erovaihe
Pitkän aikaa on jo ollut tietyllä tapaa tasaista eroajatusten suhteen. entisen tunnevellonnat ja kummalliset kiukut ovat vetäneet välillä omankin mielen matalaksi, suorastaan pohjalle asti. Tiesin kuitenkin, että on vielä tunteita, joita tulen käsittelemään sitten, kun Entinen löytää suhdepohjan, jonka päälle rakentaa uutta. Tiesin jo etukäteen, että silloin alkaa uusi tunneprosessi minun maailmassani ja olin kuin olinkin oikeassa.
Helpotus
Olen pitkään tuntenut jonkinlaista velvollisuuden tunnetta siitä, että olen uudessa suhteessa ja Entinen on ollut yksin. Tämä hänen uusi alkunsa vapauttaa minua jollain tavalla nauttimaan omasta onnestani.
Ilo
Tunnemylläkästä huolimatta olen erittäin iloinen ja onnellinen Entisen puolesta. Hän osaa olla hyvä mies ja on ihana isä. Hänessä on paljon sellaista, mistä moni nykynainen haaveilee. Nyt hän on löytänyt nykynaisensa ja hyvä niin. Ehkä he osaavat olla toisilleen sellaisia, mitä me emme pystyneet olemaan.
Kaikenlaisten ajatusten, synkkien, jälkeen hymy palaa kasvoille. Me selvisimme myrskystä.
keskiviikko 4. syyskuuta 2013
Kieltäytymisen vaikeus
Nyt liikutaan vaarallisilla vesillä.
Kuilun partaalla.
Harmaalla alueella.
Olen luisumassa vanhoihin kaavoihin; kantamassa kaiken harteillani, ottamassa vastuuta liikaa ja etenkin tekemässä kaikkeni, ettei kenellekkään tule paha mieli tai mielikuva, että en osaisi joustaa.
Joudun jakamaan aikaani lokeroihin. Pistän kaikki edelleni, kunnes huomaan, että pala nousee kurkkuun. Minun aikani ei riitä kaikkeen, minä en riitä, en ole moninkertainen. Minä olen vain minä, ihminen, jonka on niin kauhean vaikea sanoa ei.
Onneksi osaan nyt tunnistaa merkit ennen sisäistä kaaosta, ja rauhoittaa menoa. Oikeastaan lyödä jarrut tiskiin. Eilen keikuin kuilun reunalla stressaantuneena ja sanoin Erityismiehelle, etten jaksa. Meinaan purskahtaa koko ajan itkuun aikataulujen takia. En minä työtä pelkää, enkä kiirettä. Siedän vaan niin kamalan huonosti muuttuvia olosuhteita, ja paineensietokykyni on aivan vauva vasta. On niin vaikea vahvistaa itseään ja olla itsekäs.
Flunssa on ottamassa niskalenkkiä. Se on jo merkki, että kroppani sanoo ei. Osaisipa mielenikin tehdä yhtä viisaasti.
Kuilun partaalla.
Harmaalla alueella.
Olen luisumassa vanhoihin kaavoihin; kantamassa kaiken harteillani, ottamassa vastuuta liikaa ja etenkin tekemässä kaikkeni, ettei kenellekkään tule paha mieli tai mielikuva, että en osaisi joustaa.
Joudun jakamaan aikaani lokeroihin. Pistän kaikki edelleni, kunnes huomaan, että pala nousee kurkkuun. Minun aikani ei riitä kaikkeen, minä en riitä, en ole moninkertainen. Minä olen vain minä, ihminen, jonka on niin kauhean vaikea sanoa ei.
Onneksi osaan nyt tunnistaa merkit ennen sisäistä kaaosta, ja rauhoittaa menoa. Oikeastaan lyödä jarrut tiskiin. Eilen keikuin kuilun reunalla stressaantuneena ja sanoin Erityismiehelle, etten jaksa. Meinaan purskahtaa koko ajan itkuun aikataulujen takia. En minä työtä pelkää, enkä kiirettä. Siedän vaan niin kamalan huonosti muuttuvia olosuhteita, ja paineensietokykyni on aivan vauva vasta. On niin vaikea vahvistaa itseään ja olla itsekäs.
Flunssa on ottamassa niskalenkkiä. Se on jo merkki, että kroppani sanoo ei. Osaisipa mielenikin tehdä yhtä viisaasti.
tiistai 20. elokuuta 2013
Pahin peikko on olla heikko
Juttelin menestyneen ystäväni kanssa elämästä. Hänellä on kaikki se, mistä haaveillaan: hän on kaunis,hyvässä työssä, asuu kauniissa talossa ja hänellä on kaunis perhe. Jotenkin sivulauseessa hän huokaisi, ettei kaikki ole ulospäin sitä, miltä näyttää. En kysellyt lisää, sillä en tiennyt halusiko hän avata tuota tunnetta enempää. Eniten harmittaa, etten sanonut hänelle, ettei kenenkään tarvitse aina olla paras ja loistavin, vaan saa olla myös heikko ja tarvitseva, myös ulospäin.
Olen miettinyt, miksi kaikkien pitää näyttää niin menestyneiltä,vahvoilta ja voittamattomilta? Minkä takia tärkeintä on näyttää mahdollisimman kiireiseltä ja täydelliseltä? Arki on kuoleman tavoin piilotettu jonnekin pimeään. Tärkeintä on kauniit ja seesteiset kuvat, joissa virheitä ei ole. Arki ja elämän pienet (tai suuret) sattumukset tekevät kuvasta täydellisen. Lukijana tai kuuntelijana riemastun, jos joku näyttää epätäydellisyyttään tai puhkeaa ajoittain sarkastiseksi. En tee sitä siksi, että iloitsisin toisten epämieluisista sattumuksista tai ärsyyntymisistä, vaan siksi, että voin tuntea ymmärrystä ja myötätuntoa. Noin minäkin tunnen! Tiedän miltä sinusta tuntuu! Elämäähän se vain on ja juuri semmoista on meidän kaikkien elämä välillä, niiden ihanien hetkien välissä. Ei pidä pelätä tai hävetä, jos maski joskus tippuu. Kaikken parasta olisi, jos uskaltaisi olla ilman sitä.
Ihmiset pitävät niin liikaa asioita ja tunteita sisällään kärsien turhaan. Kunnioitan niitä, jotka eivät tahdo puhua, mutta niitä, joilla on sisällään levottomuus ja tarve siihen, mutta eivät puhu, on liikaa. Pelko siitä, että olisi heikko jos kertoo itsestään, aiheuttaa kauheasti ahdistusta ja pahaa mieltä. Kai suurimpia pelonaiheita on se, että mitä ihmiset niillä tiedoilla tekevät. Siinä vaiheessa voi miettiä, onko vahingollisempaa, että ihmiset tietävät ja puhuvat (sillä ihmisethän nyt aina puhuvat,arvailevat ja ties mitä) vai se, että kärsii itse?
Pelkäsin pitkään olla heikko ja haavoittuvainen, vaikka sitä koko ajan olin joka tapauksessa. Pelkäsin reaktioita ja ihmisten puheita. Romahduksen jälkeen olen huomannut, että avoimuus on tuonut minulle itsevarmuutta, vahvuutta,rauhallisuutta ja hyvää mieltä. Haluan omalta osaltani rikkoa ajatusmaailmaa, että kaikki paha pidetään niiden neljän seinän sisällä, missä pitäisi juuri olla se paras olo.
Yleinen ajatus on, että ollessaan avoin ja rehellinen, saa aina turpaansa. Osittain se on totta. Kaikille ei tarvitse kaikkea kertoa.On olemassa ihmisiä, jotka käyttävät toisten heikkouksia aseina. Heistäkään ei kannata lannistua, vaan ajatella, että ehkä jonkun täytyy mässäillä toisten heikkouksilla, koska ei ole itse valmis kohtaamaan omiaan. Kukaan ei ole virheetön, vaikka kuinka näyttäisi siltä.
On ihanaa huomata, ettei tarvitse esittää mitään. Ei ole kulisseja, mitä kannatella. Voi keskittyä elämään omaa elämää, itselleen.
Olen miettinyt, miksi kaikkien pitää näyttää niin menestyneiltä,vahvoilta ja voittamattomilta? Minkä takia tärkeintä on näyttää mahdollisimman kiireiseltä ja täydelliseltä? Arki on kuoleman tavoin piilotettu jonnekin pimeään. Tärkeintä on kauniit ja seesteiset kuvat, joissa virheitä ei ole. Arki ja elämän pienet (tai suuret) sattumukset tekevät kuvasta täydellisen. Lukijana tai kuuntelijana riemastun, jos joku näyttää epätäydellisyyttään tai puhkeaa ajoittain sarkastiseksi. En tee sitä siksi, että iloitsisin toisten epämieluisista sattumuksista tai ärsyyntymisistä, vaan siksi, että voin tuntea ymmärrystä ja myötätuntoa. Noin minäkin tunnen! Tiedän miltä sinusta tuntuu! Elämäähän se vain on ja juuri semmoista on meidän kaikkien elämä välillä, niiden ihanien hetkien välissä. Ei pidä pelätä tai hävetä, jos maski joskus tippuu. Kaikken parasta olisi, jos uskaltaisi olla ilman sitä.
Ihmiset pitävät niin liikaa asioita ja tunteita sisällään kärsien turhaan. Kunnioitan niitä, jotka eivät tahdo puhua, mutta niitä, joilla on sisällään levottomuus ja tarve siihen, mutta eivät puhu, on liikaa. Pelko siitä, että olisi heikko jos kertoo itsestään, aiheuttaa kauheasti ahdistusta ja pahaa mieltä. Kai suurimpia pelonaiheita on se, että mitä ihmiset niillä tiedoilla tekevät. Siinä vaiheessa voi miettiä, onko vahingollisempaa, että ihmiset tietävät ja puhuvat (sillä ihmisethän nyt aina puhuvat,arvailevat ja ties mitä) vai se, että kärsii itse?
Pelkäsin pitkään olla heikko ja haavoittuvainen, vaikka sitä koko ajan olin joka tapauksessa. Pelkäsin reaktioita ja ihmisten puheita. Romahduksen jälkeen olen huomannut, että avoimuus on tuonut minulle itsevarmuutta, vahvuutta,rauhallisuutta ja hyvää mieltä. Haluan omalta osaltani rikkoa ajatusmaailmaa, että kaikki paha pidetään niiden neljän seinän sisällä, missä pitäisi juuri olla se paras olo.
Yleinen ajatus on, että ollessaan avoin ja rehellinen, saa aina turpaansa. Osittain se on totta. Kaikille ei tarvitse kaikkea kertoa.On olemassa ihmisiä, jotka käyttävät toisten heikkouksia aseina. Heistäkään ei kannata lannistua, vaan ajatella, että ehkä jonkun täytyy mässäillä toisten heikkouksilla, koska ei ole itse valmis kohtaamaan omiaan. Kukaan ei ole virheetön, vaikka kuinka näyttäisi siltä.
On ihanaa huomata, ettei tarvitse esittää mitään. Ei ole kulisseja, mitä kannatella. Voi keskittyä elämään omaa elämää, itselleen.
maanantai 19. elokuuta 2013
Mielessä mielenterveys
Olen miettinyt lääkkeiden lopettamista. Veivannut ja vääntänyt jatkamisen ja lopettamisen välillä. Lääkäriltä, jota harvakseen tapaan, on turha kysyä. Hän on sitä mieltä, että lääkkeillä minut saa pidettyä kunnossa eikä hän lähde keskusteluun mukaan, jos yritän haastaa häntä pohtimaan muita keinoja.
Todellisuudessa minua pelottaa. Ennen otin lääkkeet säännöllisesti, mutta nykyään olen ruvennut löysäilemään asian suhteen ja lääkkeettömiä päiviä tulee yhä useammin. Tiedän, ettei se ole hyvästä. Kai minun pitäisi päättää syönkö vai enkö syö. Taidan pelätä lopettamisen seurauksia, sillä viimeksi tuli jonkinasteinen romahdus ja ahdistus söi minua sisältä. Olen kuitenkin nyt valmiinpana kaikkeen, kuin silloin. Ymmärrän itseäni, ymmärrän käytöstäni ja olen tunteideni kanssa jokseenkin hallitumpi.
Jännitän sitä minää, joka putkahtaa esiin lääkkeiden takaa. Itkeekö se enemmän? Nauraako? Masentuuko se taas uudestaan ja on lääkityksen orja aina? Mitä jos ahdistus ja paniikki alkaa uudelleen? En edelleenkään kestä epätietoisuutta, enkä jaksaisi kokeilla omaa kestävyyttäni lopettamalla lääkkeet ja mahdollisesti aloittamalla ne uudestaan. Toisaalta en voi pelätä ja pelata ikuisesti varman päälle. Ehkä minun pitäisi vaan ottaa hyppy tuntemattomaan ja uskaltaa kurkistaa seuraavalle tasolle?
En tiedä, kuuluuko parantumiseen kausia, kun ihminen alkaa epäillä itseään ja miettimään onko oikeasti parantunut. Minusta välillä tuntuu siltä, että vaan kuvittelen. Luulen sen johtuvan tunnemylläkästä, mikä sai minut ajattelemaan omaa pärjäämistäni olosuhteisiin nähden ja halua taistella. Yksi meistä on menettänyt otteensa ja syöksyy varmasti kohti ennenaikaista kuolemaa. Mikä minussa mahtaa olla niin erilaista, että selvisin?
Todellisuudessa minua pelottaa. Ennen otin lääkkeet säännöllisesti, mutta nykyään olen ruvennut löysäilemään asian suhteen ja lääkkeettömiä päiviä tulee yhä useammin. Tiedän, ettei se ole hyvästä. Kai minun pitäisi päättää syönkö vai enkö syö. Taidan pelätä lopettamisen seurauksia, sillä viimeksi tuli jonkinasteinen romahdus ja ahdistus söi minua sisältä. Olen kuitenkin nyt valmiinpana kaikkeen, kuin silloin. Ymmärrän itseäni, ymmärrän käytöstäni ja olen tunteideni kanssa jokseenkin hallitumpi.
Jännitän sitä minää, joka putkahtaa esiin lääkkeiden takaa. Itkeekö se enemmän? Nauraako? Masentuuko se taas uudestaan ja on lääkityksen orja aina? Mitä jos ahdistus ja paniikki alkaa uudelleen? En edelleenkään kestä epätietoisuutta, enkä jaksaisi kokeilla omaa kestävyyttäni lopettamalla lääkkeet ja mahdollisesti aloittamalla ne uudestaan. Toisaalta en voi pelätä ja pelata ikuisesti varman päälle. Ehkä minun pitäisi vaan ottaa hyppy tuntemattomaan ja uskaltaa kurkistaa seuraavalle tasolle?
En tiedä, kuuluuko parantumiseen kausia, kun ihminen alkaa epäillä itseään ja miettimään onko oikeasti parantunut. Minusta välillä tuntuu siltä, että vaan kuvittelen. Luulen sen johtuvan tunnemylläkästä, mikä sai minut ajattelemaan omaa pärjäämistäni olosuhteisiin nähden ja halua taistella. Yksi meistä on menettänyt otteensa ja syöksyy varmasti kohti ennenaikaista kuolemaa. Mikä minussa mahtaa olla niin erilaista, että selvisin?
keskiviikko 10. heinäkuuta 2013
Isän luona
Soitan isälle, että voinko tulla hoitamaan yhden jutun, kun omalla koneella en pysty. Isä sanoo, että tervetuloa. En haluaisi mennä, mutta tämä juttu on pakko hoitaa. Minun omatuntoni sanoo, että minä otan yhteyttä isääni vain silloin, kun tarvitsen jotain. Se on totta. Meidän suhteemme koostuu lähinnä avunannosta, ei mistään sellaisesta, mikä normaalien ihmisten välillä vallitsee. Ei ole rakkautta, kunnioitusta tai ikävää. On vain asioita, joiden takia on pakko olla yhteydessä.
Naurunremakka kuuluu portille asti. Kuulen naisen äänen. Menen tervehtimään tätä tuntematonta, sanon nätisti käsipäivää, niin kuin isä on aina opettanut. Pitää olla reipas ja tervehtiä aina, vaikka ei huvittaisi. Omassa elämässä en teeskentele, enkä esitä mitään, mitä en ole.
Taistelen tietokoneella ongelmani kanssa. Ottaa jo valmiiksi päähän. Isä tulee seisomaan selän taakse ja haisee alkoholilta. En minä muuta tuoksua hänestä muistakkaan. Äidin tuoksun muistan näidenkin vuosien jälkeen: käsivoide ja eucalyptus-pastillit. Tämä viinalta haiseva mies on vaan joku tuntematon, jota on pakko kutsua isäksi. Ei hän ole isältä tuntunut pitkiin aikoihin.
Ruudulle pärähtää kuvia. Irstaita, oksettavia kuvia. Minua melkein itkettää, vaikka olen jo iso tyttö. Mietin, miksi isällä on tämmöisiä kuvia (ällöttää) ja miksi hän ei voi piilottaa niitä. Siinä ne vaan ovat, kaikkien muiden kuvien keskellä. En voi kuvailla inhotukseni määrää. Haluan vaan pois sieltä.
Ei kenenkään tarvitsisi tietää vanhemmistaan mitään tällaista. Tämä vahvistaa päätöstäni, että kun isä kuolee, minä en tyhjennä hänen asuntoaan. En halua tietää, mitä sieltä löytyy.
Olen valmis lähtemään. Nainen on lähtenyt. Isä sanoo, että hän on vaan ystävä. Minä päättelen toisin partaveden määrästä. En usko häntä, eikä minua kiinnosta. En vaan voi ymmärtää hänen toimintaansa.
Kerron isälle, että pääsin kouluun. Kai se oli hänestä hienoa, kun kysyi, että "Ihanko korkeakouluun?". Hän ei kysynyt, olenko iloinen, mikä minua alassa kiinnostaa, mihin aion suuntautua, olivatko pääsykokeet vaikeat, pärjäänkö minä, jaksanko minä. Ei mitään vanhemmille kuuluvia kysymyksiä. Hän kysyi van tarvittavat tiedot, jotka hän voi kertoa eteenpäin ikäänkuin omina saavutuksinaan. Välillisesti se on hänen ansiotaan: teen kaikkeni, että pääsen eteenpäin elämässä ja mahdollisimman kauas siitä elämästä, mitä hänen kanssaan elin.
Kun vihdoin pääsin kotiin, olin vihainen, pettynyt, itkuinen ja ahdistunut. Kaikki hyvä valui minusta pois tunnin mittaisella vierailulla. Minuun sattuu valtavasti, enkä hahmota, että mikä. Se ainakin sattuu, että jokainen kohtaaminen isäni kanssa muistuttaa siitä, mikä minulle kuuluisi: oikea isä.
Tämä tarina on tosi, valitettavasti.
Naurunremakka kuuluu portille asti. Kuulen naisen äänen. Menen tervehtimään tätä tuntematonta, sanon nätisti käsipäivää, niin kuin isä on aina opettanut. Pitää olla reipas ja tervehtiä aina, vaikka ei huvittaisi. Omassa elämässä en teeskentele, enkä esitä mitään, mitä en ole.
Taistelen tietokoneella ongelmani kanssa. Ottaa jo valmiiksi päähän. Isä tulee seisomaan selän taakse ja haisee alkoholilta. En minä muuta tuoksua hänestä muistakkaan. Äidin tuoksun muistan näidenkin vuosien jälkeen: käsivoide ja eucalyptus-pastillit. Tämä viinalta haiseva mies on vaan joku tuntematon, jota on pakko kutsua isäksi. Ei hän ole isältä tuntunut pitkiin aikoihin.
Ruudulle pärähtää kuvia. Irstaita, oksettavia kuvia. Minua melkein itkettää, vaikka olen jo iso tyttö. Mietin, miksi isällä on tämmöisiä kuvia (ällöttää) ja miksi hän ei voi piilottaa niitä. Siinä ne vaan ovat, kaikkien muiden kuvien keskellä. En voi kuvailla inhotukseni määrää. Haluan vaan pois sieltä.
Ei kenenkään tarvitsisi tietää vanhemmistaan mitään tällaista. Tämä vahvistaa päätöstäni, että kun isä kuolee, minä en tyhjennä hänen asuntoaan. En halua tietää, mitä sieltä löytyy.
Olen valmis lähtemään. Nainen on lähtenyt. Isä sanoo, että hän on vaan ystävä. Minä päättelen toisin partaveden määrästä. En usko häntä, eikä minua kiinnosta. En vaan voi ymmärtää hänen toimintaansa.
Kerron isälle, että pääsin kouluun. Kai se oli hänestä hienoa, kun kysyi, että "Ihanko korkeakouluun?". Hän ei kysynyt, olenko iloinen, mikä minua alassa kiinnostaa, mihin aion suuntautua, olivatko pääsykokeet vaikeat, pärjäänkö minä, jaksanko minä. Ei mitään vanhemmille kuuluvia kysymyksiä. Hän kysyi van tarvittavat tiedot, jotka hän voi kertoa eteenpäin ikäänkuin omina saavutuksinaan. Välillisesti se on hänen ansiotaan: teen kaikkeni, että pääsen eteenpäin elämässä ja mahdollisimman kauas siitä elämästä, mitä hänen kanssaan elin.
Kun vihdoin pääsin kotiin, olin vihainen, pettynyt, itkuinen ja ahdistunut. Kaikki hyvä valui minusta pois tunnin mittaisella vierailulla. Minuun sattuu valtavasti, enkä hahmota, että mikä. Se ainakin sattuu, että jokainen kohtaaminen isäni kanssa muistuttaa siitä, mikä minulle kuuluisi: oikea isä.
Tämä tarina on tosi, valitettavasti.
perjantai 5. heinäkuuta 2013
Elämän kipupisteitä: ristiriita
Yksi teema on jäytänyt päässäni pitkään. Se pomppaa mieleeni useita kertoja viikossa, enkä oikein pääse siitä yli tai ympäri. Se on osa sitä epävarmuuden aluetta, jonka aika näyttää. Mutta koska minä en siedä epätietoisuutta, asia vaivaa kuin kivi kengässä.
Olin eron jälkeen varma, etten enää halua lapsia. Olin päättäväinen ja varma, etten halua lapsia useammalle miehelle. Minun lapseni olisivat tässä ja nyt.
Aluksi taisin sanoa Erityismiehelle, etten tiedä haluanko enää koskaan lapsia. Pelkäsin myös tulevaisuutemme puolesta, että pystyisikö hän todella elämään meidän kanssamme ja jäädä lapsettomaksi. Hänelle se oli silloin ihan ok ja hän sanoi, että oli miettinyt asiaa itsekseen ja käynyt sen ajatusketjun läpi, etten minä välttämättä enää haluaisi lisääntyä.
Vaikka suhde on kohtalaisen tuore, olemme keskustelleet lapsiasiasta vitsaillen, ohimennen, keveästi ja ihan vakavasti. Minä olen mm. tiedustellut, mitä hän tekisi, jos odottaisimme vammaista lasta ja ymmärtääkö hän todella sen, että minä vaadin toiselta osapuolelta paljon, enkä ole mikään Äiti Maa. Minä en myöskään aio jättää urahaaveitani useaksi vuodeksi sivuun, sillä olen jo viettänyt useita vuosia kotiäitinä. Haluan syöttää hänelle kysymyksiä siksi, että hän todella ajattelisi, mitä kaikkea uusi lapsi voisi tuoda mukanaan. Olen tullut hyvin vaativaksi siksi, etten enää koskaan tahdo olla niin masentunut, väsynyt, turhautunut ja loppu, enkä päätyä eroon. Tiedän, etteivät lapset ole se syy, miksi olin aivan rajalla pitkän aikaa, mutta se kuormitus pienten lasten kanssa oli valtava univelkoineen ja vastuineen.
Tiedän, että Erityismies toivoo lapsia ja minä olen antanut hänelle toivoa. Päässäni huutaa tunne ja järki yhtä aikaa, enkä meinaa kuulla omia ajatuksiani. Varmaan nämä asiat nousevat pintaan nyt, kun uusia vauvoja syntyy lähelle. Minä sylittelen ja nuuskutan vastasyntyneitä, mutta tunnen helpotusta siitä, että voin ojentaa heidät äideilleen ja minun sylini saa hetken ilmaa siltä sitoutuvuudelta, mitä vauva tuo tullessaan. Tästä tiedän, ettei aika ole oikea. Minä haluan ehdottomasti käydä koulun loppuun ja mennä töihin. Tienata ihkaoikeaa rahaa ja elää hetken niin, ettei tarvitse himmata ja laskea lantteja.
Kun taas miettii sitä, että jos tahdon olla käydä koulun ja olla pari vuotta työelämässä ennen vauvahaaveita, olen jo luultavasti 34-35-vuotias. Jaksanko minä aloittaa kaikkea alusta, kun isommat lapset ovat silloin jo oikeasti isoja? Olenko minä valmis luopumaan siitä helppoudesta? Valitsemaan raskauden, joka vanhoihin merkkeihin perustaen tulisi olemaan kivulias ja vaivainen? Olenko valmis siihen, että lapsi saattaisi olla sairas tai vammainen? Olenko valmis siihen pettymykseen, jos vauvaa ei tule? Kestänkö pelkoa siitä, kestääkö arpeutunut kohtuni enää raskaanaoloa? Mitä jos synnytyksessä tapahtuisi jotain, ja lapseni jäisivät äidittömiksi vain minun haaveitteni takia? Kestäisikö meidän parisuhteemme hormoniheilahduksia, turpoavaa ulkomuotoa, lisäpaineita ja odottamattomia asioita, joita perheen kasvaessa aina tulee? Muuttuisimmeko liikaa? Kääntyisimmekö väsymyksessä ja oman ajan kaipuussamme toisiamme vastaan? Sitä riskiä minä en halua ottaa.
Jotain minä kumminkin haluan. On se tunne, että "syli ei ole täysi". Se on monien naisten tuntema olotila ja toisille ei tule sitä koskaan. On niin monenlaisia naisia; niitä, jotka eivät koskaan halua lapsia, niitä, jotka eivät tunne maagista vauvakuumetta, mutta saavat lapsia järkisyistä, niitä, jotka eivät kuumeesta huolimatta saa, ja niitä, joille mahtuisi ajatuksen tasolla aina yksi vauva lisää. Minä olin ennen viimeksi mainittu. Sitten tuli raja jaksamiselle, elämä heitteli ja tulin varovaisemmaksi. En enää luottanut siihen, että elämä kantaa, vaan kaipasin turvakseni varasuunnitelmia ja hallinnan tunnetta.
Mutta jokin tosiaan puoltaa mielessäni ajatusta, että kerran vielä. Ei nyt, mutta joskus. Ja vaikka monet saavat esikoisensa vasta +30-vuotiaina, se tuntuu minusta vanhalta iältä saada lapsia, kun olen nuorena aloittanut. Tiedän sen jotenkin liittyvän siihen, etten halua lapsille "vanhaa" äitiä, koska itse jouduin lapsena äidistä luopumaan. Kai minua pelottaa, että minunkin aikani loppuu kesken sen lisäksi, että ikä saattaa tuoda riskit mukaan raskauteen.
Sekavaa pohdintaa, mutta omista sekavuuksista on jotenkin vaikea löytää sitä punaista lankaa. Ymmärrän vasta sen verran, että minä haluan, mutta minua pelottaa. Sisälläni on valtava taistelu ja minä luulen, että se on vaan osa persoonaani. Joskus minusta tuntuu, että tunnen enemmän iloa kuin normaalit ihmiset ja vastavuoroisesti tuntuu, että kun minun sydämeeni sattuu, on kipu jotain epäinhimillistä.
Ääripääihmisen elämä on taivas ja helvetti.
Olin eron jälkeen varma, etten enää halua lapsia. Olin päättäväinen ja varma, etten halua lapsia useammalle miehelle. Minun lapseni olisivat tässä ja nyt.
Aluksi taisin sanoa Erityismiehelle, etten tiedä haluanko enää koskaan lapsia. Pelkäsin myös tulevaisuutemme puolesta, että pystyisikö hän todella elämään meidän kanssamme ja jäädä lapsettomaksi. Hänelle se oli silloin ihan ok ja hän sanoi, että oli miettinyt asiaa itsekseen ja käynyt sen ajatusketjun läpi, etten minä välttämättä enää haluaisi lisääntyä.
Vaikka suhde on kohtalaisen tuore, olemme keskustelleet lapsiasiasta vitsaillen, ohimennen, keveästi ja ihan vakavasti. Minä olen mm. tiedustellut, mitä hän tekisi, jos odottaisimme vammaista lasta ja ymmärtääkö hän todella sen, että minä vaadin toiselta osapuolelta paljon, enkä ole mikään Äiti Maa. Minä en myöskään aio jättää urahaaveitani useaksi vuodeksi sivuun, sillä olen jo viettänyt useita vuosia kotiäitinä. Haluan syöttää hänelle kysymyksiä siksi, että hän todella ajattelisi, mitä kaikkea uusi lapsi voisi tuoda mukanaan. Olen tullut hyvin vaativaksi siksi, etten enää koskaan tahdo olla niin masentunut, väsynyt, turhautunut ja loppu, enkä päätyä eroon. Tiedän, etteivät lapset ole se syy, miksi olin aivan rajalla pitkän aikaa, mutta se kuormitus pienten lasten kanssa oli valtava univelkoineen ja vastuineen.
Tiedän, että Erityismies toivoo lapsia ja minä olen antanut hänelle toivoa. Päässäni huutaa tunne ja järki yhtä aikaa, enkä meinaa kuulla omia ajatuksiani. Varmaan nämä asiat nousevat pintaan nyt, kun uusia vauvoja syntyy lähelle. Minä sylittelen ja nuuskutan vastasyntyneitä, mutta tunnen helpotusta siitä, että voin ojentaa heidät äideilleen ja minun sylini saa hetken ilmaa siltä sitoutuvuudelta, mitä vauva tuo tullessaan. Tästä tiedän, ettei aika ole oikea. Minä haluan ehdottomasti käydä koulun loppuun ja mennä töihin. Tienata ihkaoikeaa rahaa ja elää hetken niin, ettei tarvitse himmata ja laskea lantteja.
Kun taas miettii sitä, että jos tahdon olla käydä koulun ja olla pari vuotta työelämässä ennen vauvahaaveita, olen jo luultavasti 34-35-vuotias. Jaksanko minä aloittaa kaikkea alusta, kun isommat lapset ovat silloin jo oikeasti isoja? Olenko minä valmis luopumaan siitä helppoudesta? Valitsemaan raskauden, joka vanhoihin merkkeihin perustaen tulisi olemaan kivulias ja vaivainen? Olenko valmis siihen, että lapsi saattaisi olla sairas tai vammainen? Olenko valmis siihen pettymykseen, jos vauvaa ei tule? Kestänkö pelkoa siitä, kestääkö arpeutunut kohtuni enää raskaanaoloa? Mitä jos synnytyksessä tapahtuisi jotain, ja lapseni jäisivät äidittömiksi vain minun haaveitteni takia? Kestäisikö meidän parisuhteemme hormoniheilahduksia, turpoavaa ulkomuotoa, lisäpaineita ja odottamattomia asioita, joita perheen kasvaessa aina tulee? Muuttuisimmeko liikaa? Kääntyisimmekö väsymyksessä ja oman ajan kaipuussamme toisiamme vastaan? Sitä riskiä minä en halua ottaa.
Jotain minä kumminkin haluan. On se tunne, että "syli ei ole täysi". Se on monien naisten tuntema olotila ja toisille ei tule sitä koskaan. On niin monenlaisia naisia; niitä, jotka eivät koskaan halua lapsia, niitä, jotka eivät tunne maagista vauvakuumetta, mutta saavat lapsia järkisyistä, niitä, jotka eivät kuumeesta huolimatta saa, ja niitä, joille mahtuisi ajatuksen tasolla aina yksi vauva lisää. Minä olin ennen viimeksi mainittu. Sitten tuli raja jaksamiselle, elämä heitteli ja tulin varovaisemmaksi. En enää luottanut siihen, että elämä kantaa, vaan kaipasin turvakseni varasuunnitelmia ja hallinnan tunnetta.
Mutta jokin tosiaan puoltaa mielessäni ajatusta, että kerran vielä. Ei nyt, mutta joskus. Ja vaikka monet saavat esikoisensa vasta +30-vuotiaina, se tuntuu minusta vanhalta iältä saada lapsia, kun olen nuorena aloittanut. Tiedän sen jotenkin liittyvän siihen, etten halua lapsille "vanhaa" äitiä, koska itse jouduin lapsena äidistä luopumaan. Kai minua pelottaa, että minunkin aikani loppuu kesken sen lisäksi, että ikä saattaa tuoda riskit mukaan raskauteen.
Sekavaa pohdintaa, mutta omista sekavuuksista on jotenkin vaikea löytää sitä punaista lankaa. Ymmärrän vasta sen verran, että minä haluan, mutta minua pelottaa. Sisälläni on valtava taistelu ja minä luulen, että se on vaan osa persoonaani. Joskus minusta tuntuu, että tunnen enemmän iloa kuin normaalit ihmiset ja vastavuoroisesti tuntuu, että kun minun sydämeeni sattuu, on kipu jotain epäinhimillistä.
Ääripääihmisen elämä on taivas ja helvetti.
perjantai 7. kesäkuuta 2013
Paniikkihäiriö
En tiedä milloin paniikkihäiriöni alkoi. Varhaisimmat muistikuvat ovat siitä, kun äiti kuoli, jolloin olin 12-vuotias. Silloin oireilin lähinnä sillä, että hyperventiloin itseltäni melkein tajun kankaalle. Tuntuu pahalta; pieni tyttö ilman äitiä ja ilman minkäänlaista tukea. Onko mikään ihmekkään, että psyykkiset asiat tulvivat yli ja muuttuivat fyysisiksi?
Myöhemmin mukaan astuivat sydämentykytykset ja tärinä. Näiden kahden jälkimmäisen oireen kanssa taistelen tänäkin päivänä. Itsetutkiskelun ja aiheesta lukemisen jälkeen, olen hiukan oppinut hillitsemään niitä. Sain lääkäriltä rauhoittavia, mutta niihin en ole koskenut. Toivottavasti en joudu koskemaankaan, sillä minä haluan kokeilla, pystynkö minä tähän ilman lääkkeitä.
Paniikkihäiriö oli minulle täysi kysymysmerkki aikoinaan. Sain kuulla siitä vasta sitten, kun olin saanut useamman kohtauksen. Myös äidilläni oli paniikkihäiriö ja suvusta sitä löytyy muillakin. Minusta tuntuu, että moni heistä lääkitsee itse sairautta, mutta eivät keskity hoitamaan sitä, mistä se on lähtöisin. Minä taas haluan pureutua niihin asioihin, jotka suistivat minut paniikkihäiriöön, jotta voisin lieventää sitä tai päästä siitä jopa kokonaan.
Olen ollut pitkiäkin aikoja ilman kohtauksia. Yleensä kohtaukset vähenevät, kun ahdistus vähenee ja silloin, kun olen oikein onnellinen. Stressi ja uudet tilanteet kuitenkin aiheuttavat oireita, oli muu elämäntilanne mikä tahansa. Uusissa tilanteissa, missä on paljon ihmisiä, alkaa sydän hakkaamaan ja tulee tärinä käsiin ja jalkoihin. Stressi taas puolestaan aiheuttaa paineen tunnetta rinnalle, pyörtymisen tunnetta ja sitä, että alan hengittämään pinnallisesti, mikä tietysti vaikeuttaa rauhoittumista. Arkitilanteissa pahinta on olla kaupan kassajonossa: en voi sietää sitä, että joku vieras ihminen tulee iholle eli ts. ylittää minun näkymättömän rajani ja tulee niin lähelle seisomaan, että tunnen hengityksen niskassani. Tässä asiassa ei taida auttaa, kuin rampata siellä kaupassa niin paljon, ettei se enää häiritse.
En tiedä, kuinka vakava paniikkihäiriö minulla on, enkä välitäkkään tietää. Vuosien varrella se on lieventynyt. Olen hyvän matkaa tullut eteenpäin niistä ajoista, kun jouduin ambulanssilla sairaalaan. Tai kun sisäinen puristava ahdistus aiheutti niin pahat krampit käsiini, että kynteni painuivat kämmeniin ja sormeni jouduttiin "repimään" suoriksi. Luulen, että olen nyt tietoisempi kaikista tunteistani ja siksi paniikkioireetkin ovat lieventyneet. En enää painu sinne asti, missä kroppa menee hätätilaan.
Apukeinoiksi olen löytänyt rauhoittumisen, mikä minulla vaatii oikeasti hiljaisen tilan, makuuasennon silmät kiinni ja kauniin, rauhallisen musiikin. Melkein samaan tilaan pääsen kyllä, jos pääsen makaamaan silmät kiinni veden ääreen, missä kuulen veden liplatusta ja tuulen käyvän puissa. Tällä jälkimmäisellä tavalla rauhoitin itseäni jo lapsena.
Lukeminen hiljaisuudessa antaa oman rauhansa, koska se on mieluista. Varmaan mikä tahansa rakas harrastus tuo saman tunteen.
Silloin, kun olen kovan stressin vallassa, eikä kotona löydy mitään pakokeinoa, puen lenkkivaatteet päälle ja lähden kävelemään. Paras keino siellä vakauttaa päänsisäinen kaaos, on juosta tovi. Pidempi juoksupätkä vapauttaa hyvää oloa eniten. Tämä on sinäänsä hassua, koska en ole koskaan tykännyt juoksemisesta. Päätin kuitenkin kokeilla sitä, koska niin monelle se tuo hyvän olon. Pahan tunteen laukaisemiseksi on muutettava asennettaan ja kokeiltava sellaisiakin asioita, mitkä eivät ole niitä omia juttuja, sillä niitä apukeinoja voi löytyä yllättävistäkin paikoista.
Terapeuttini antoi ennen pääsykokeita minulle vinkkejä ottaa tilanne haltuun. Aikaisemmissa koetilanteissa olen tietämättäni päästänyt paniikin vellomaan ja ollut kykenemätön keskittymään. Pääni on täyttynyt huonoista ajatuksista:
"Nyt se paniikki tulee taas, apua!"
"Kaikki ihmiset katsovat minua, että tuossa se urpo tärisee."
"Olen tyhmä ja huono."
"En saa henkeä kohta."
"En selviydy tästä."
Terapeutti kertoi minulle maadoittamisesta, mikä auttaa kropan hallitsemista. Sen olen itsekin tiedostanut, että istuminen hillitsee tärinää. Nyt kuulin, että istuessa pitää laittaa jalat tukevasti maahan, että tuntee "maata jalkojen alla". Tarvittaessa voi hiukan jännittää reisilihaksia, jolloin verenkierto (ja paniikin tunne) siirtyy alaspäin isoihin lihaksiin. Ajatuksilla voi voimistaa vielä tätä häätämällä kauhuajatukset pois ja miettimällä yksinkertaisia asioita:
"Minä olen tässä, jalat tukevasti maassa."
"Ei ole mitään hätää, se on vaan tunne."
"Olen hyvä, ja osaan kyllä."
Niin hölmöltä kun se kuulostaa, niin se auttoi!
En myöskään ole viihtynyt massatapahtumissa ja vieraiden ihmisten keskellä. Olen ottanut tavoitteeksi sen, että yritän. Vuoden sisällä olen käynyt kaksi kurssia uppo-outojen ihmisten seurassa ja nauttinut siitä. Lisäksi olen oppinut uutta ja tehnyt asioita, joista olen ennen vaan kotona haaveillut. Naisten Kympille osallistuminen oli erävoitto, sillä yhdistin kaksi "en pysty siihen"- osa-aluetta: suuren määrän vieraita ihmisiä ja juoksun. Näiden kokemusten ja itseni ylittämisen tunteen johdosta olen iloisempi ja itsevarmempi. Olen myös lakannut vähättelemästä itseäni siitä, että toisille se on niin helppoa. Olkoot, minä elän omaa elämääni oman taustani kanssa ja saatan tarvita enemmän vahvistusta ja tukea kuin joku toinen. Ja se on ihan okei. Pääasia on päästä eteenpäin, vaikka siihen menisi kuinka paljon aikaa. Oma tahti on paras tahti.
Myöhemmin mukaan astuivat sydämentykytykset ja tärinä. Näiden kahden jälkimmäisen oireen kanssa taistelen tänäkin päivänä. Itsetutkiskelun ja aiheesta lukemisen jälkeen, olen hiukan oppinut hillitsemään niitä. Sain lääkäriltä rauhoittavia, mutta niihin en ole koskenut. Toivottavasti en joudu koskemaankaan, sillä minä haluan kokeilla, pystynkö minä tähän ilman lääkkeitä.
Paniikkihäiriö oli minulle täysi kysymysmerkki aikoinaan. Sain kuulla siitä vasta sitten, kun olin saanut useamman kohtauksen. Myös äidilläni oli paniikkihäiriö ja suvusta sitä löytyy muillakin. Minusta tuntuu, että moni heistä lääkitsee itse sairautta, mutta eivät keskity hoitamaan sitä, mistä se on lähtöisin. Minä taas haluan pureutua niihin asioihin, jotka suistivat minut paniikkihäiriöön, jotta voisin lieventää sitä tai päästä siitä jopa kokonaan.
Olen ollut pitkiäkin aikoja ilman kohtauksia. Yleensä kohtaukset vähenevät, kun ahdistus vähenee ja silloin, kun olen oikein onnellinen. Stressi ja uudet tilanteet kuitenkin aiheuttavat oireita, oli muu elämäntilanne mikä tahansa. Uusissa tilanteissa, missä on paljon ihmisiä, alkaa sydän hakkaamaan ja tulee tärinä käsiin ja jalkoihin. Stressi taas puolestaan aiheuttaa paineen tunnetta rinnalle, pyörtymisen tunnetta ja sitä, että alan hengittämään pinnallisesti, mikä tietysti vaikeuttaa rauhoittumista. Arkitilanteissa pahinta on olla kaupan kassajonossa: en voi sietää sitä, että joku vieras ihminen tulee iholle eli ts. ylittää minun näkymättömän rajani ja tulee niin lähelle seisomaan, että tunnen hengityksen niskassani. Tässä asiassa ei taida auttaa, kuin rampata siellä kaupassa niin paljon, ettei se enää häiritse.
En tiedä, kuinka vakava paniikkihäiriö minulla on, enkä välitäkkään tietää. Vuosien varrella se on lieventynyt. Olen hyvän matkaa tullut eteenpäin niistä ajoista, kun jouduin ambulanssilla sairaalaan. Tai kun sisäinen puristava ahdistus aiheutti niin pahat krampit käsiini, että kynteni painuivat kämmeniin ja sormeni jouduttiin "repimään" suoriksi. Luulen, että olen nyt tietoisempi kaikista tunteistani ja siksi paniikkioireetkin ovat lieventyneet. En enää painu sinne asti, missä kroppa menee hätätilaan.
Apukeinoiksi olen löytänyt rauhoittumisen, mikä minulla vaatii oikeasti hiljaisen tilan, makuuasennon silmät kiinni ja kauniin, rauhallisen musiikin. Melkein samaan tilaan pääsen kyllä, jos pääsen makaamaan silmät kiinni veden ääreen, missä kuulen veden liplatusta ja tuulen käyvän puissa. Tällä jälkimmäisellä tavalla rauhoitin itseäni jo lapsena.
Lukeminen hiljaisuudessa antaa oman rauhansa, koska se on mieluista. Varmaan mikä tahansa rakas harrastus tuo saman tunteen.
Silloin, kun olen kovan stressin vallassa, eikä kotona löydy mitään pakokeinoa, puen lenkkivaatteet päälle ja lähden kävelemään. Paras keino siellä vakauttaa päänsisäinen kaaos, on juosta tovi. Pidempi juoksupätkä vapauttaa hyvää oloa eniten. Tämä on sinäänsä hassua, koska en ole koskaan tykännyt juoksemisesta. Päätin kuitenkin kokeilla sitä, koska niin monelle se tuo hyvän olon. Pahan tunteen laukaisemiseksi on muutettava asennettaan ja kokeiltava sellaisiakin asioita, mitkä eivät ole niitä omia juttuja, sillä niitä apukeinoja voi löytyä yllättävistäkin paikoista.
Terapeuttini antoi ennen pääsykokeita minulle vinkkejä ottaa tilanne haltuun. Aikaisemmissa koetilanteissa olen tietämättäni päästänyt paniikin vellomaan ja ollut kykenemätön keskittymään. Pääni on täyttynyt huonoista ajatuksista:
"Nyt se paniikki tulee taas, apua!"
"Kaikki ihmiset katsovat minua, että tuossa se urpo tärisee."
"Olen tyhmä ja huono."
"En saa henkeä kohta."
"En selviydy tästä."
Terapeutti kertoi minulle maadoittamisesta, mikä auttaa kropan hallitsemista. Sen olen itsekin tiedostanut, että istuminen hillitsee tärinää. Nyt kuulin, että istuessa pitää laittaa jalat tukevasti maahan, että tuntee "maata jalkojen alla". Tarvittaessa voi hiukan jännittää reisilihaksia, jolloin verenkierto (ja paniikin tunne) siirtyy alaspäin isoihin lihaksiin. Ajatuksilla voi voimistaa vielä tätä häätämällä kauhuajatukset pois ja miettimällä yksinkertaisia asioita:
"Minä olen tässä, jalat tukevasti maassa."
"Ei ole mitään hätää, se on vaan tunne."
"Olen hyvä, ja osaan kyllä."
Niin hölmöltä kun se kuulostaa, niin se auttoi!
En myöskään ole viihtynyt massatapahtumissa ja vieraiden ihmisten keskellä. Olen ottanut tavoitteeksi sen, että yritän. Vuoden sisällä olen käynyt kaksi kurssia uppo-outojen ihmisten seurassa ja nauttinut siitä. Lisäksi olen oppinut uutta ja tehnyt asioita, joista olen ennen vaan kotona haaveillut. Naisten Kympille osallistuminen oli erävoitto, sillä yhdistin kaksi "en pysty siihen"- osa-aluetta: suuren määrän vieraita ihmisiä ja juoksun. Näiden kokemusten ja itseni ylittämisen tunteen johdosta olen iloisempi ja itsevarmempi. Olen myös lakannut vähättelemästä itseäni siitä, että toisille se on niin helppoa. Olkoot, minä elän omaa elämääni oman taustani kanssa ja saatan tarvita enemmän vahvistusta ja tukea kuin joku toinen. Ja se on ihan okei. Pääasia on päästä eteenpäin, vaikka siihen menisi kuinka paljon aikaa. Oma tahti on paras tahti.
perjantai 31. toukokuuta 2013
Pääsykoepölinöitä
Tänään se sitten oli , THE päivä. Tuntuu, että maailmani pyörii ensi viikkoon asti vain koulumaailman ympärillä. Koulu sitä ja koulu tätä. Alkaa itseänikin jo vähän väsyttää tämä ainainen pähkäily. Mutta unelma on unelma , ja siitä tekee mieli puhua. Pian alkaakin odotuksen aika, kun jään odottamaan , kuinka minun käy.
Pääsykoetilanne oli todella vaativa. Alkutestit kestivät yhdenksänkymmentä minuuttia. Sieltä sitten infoon ja haastatteluihin. Satuin olemaan viimeinen haastateltava ja jouduin kaksi tuntia odotella uskaltamatta poistua, ettei vuoro menisi. Psykologi ei antanut minun lopettaa yhtäkään lausetta loppuun.
Siitä sitten suoraan soveltuvuuskokeisiin, mitkä kestivät kolme tuntia. Autolle kävellessäni olin totaalisen poikki ja maani myynyt , kun ymmärsin, miten pienet mahdollisuudet minun tämän hetkisillä taidoillani on päästä juuri tuonne kouluun. Lopun kruunasi vielä tuulilasissa ollut pikavoitto, jota osasin aavistellakin. Ei ollut vaan yhtäkään hetkeä , että olisin voinut lunastaa lisäaikaa pysäköinnille.
On harmistunut olo. Miten kouluun pääseminenkin on tehty noin monimutkaiseksi ja vaativaksi? Jotenkin olen ajatellut, että se on paikka minne mennään oppimaan niitä taitoja, joita nyt tunnuttiin armotta odottavan jo esivalinnassa. Toki lähtötaso pitää olla olemassa ja asioita vaatia, mutta olisi kohtuullista pitää joku realistisuus vaatimuksissa. Olisi meillä lukiossa mokanneillakin mahdollisuus päästä nauttimaan opiskelun iloista edes aikuisiällä. Me kaikki kun emme ole kypsiä vielä silloin, kuin yhteiskunnan mukaan pitäisi.
Yksi rutistus vielä ja sitten voin nakata kirjat nurkkaan. Toivottavasti vain hetkeksi.
Pääsykoetilanne oli todella vaativa. Alkutestit kestivät yhdenksänkymmentä minuuttia. Sieltä sitten infoon ja haastatteluihin. Satuin olemaan viimeinen haastateltava ja jouduin kaksi tuntia odotella uskaltamatta poistua, ettei vuoro menisi. Psykologi ei antanut minun lopettaa yhtäkään lausetta loppuun.
Siitä sitten suoraan soveltuvuuskokeisiin, mitkä kestivät kolme tuntia. Autolle kävellessäni olin totaalisen poikki ja maani myynyt , kun ymmärsin, miten pienet mahdollisuudet minun tämän hetkisillä taidoillani on päästä juuri tuonne kouluun. Lopun kruunasi vielä tuulilasissa ollut pikavoitto, jota osasin aavistellakin. Ei ollut vaan yhtäkään hetkeä , että olisin voinut lunastaa lisäaikaa pysäköinnille.
On harmistunut olo. Miten kouluun pääseminenkin on tehty noin monimutkaiseksi ja vaativaksi? Jotenkin olen ajatellut, että se on paikka minne mennään oppimaan niitä taitoja, joita nyt tunnuttiin armotta odottavan jo esivalinnassa. Toki lähtötaso pitää olla olemassa ja asioita vaatia, mutta olisi kohtuullista pitää joku realistisuus vaatimuksissa. Olisi meillä lukiossa mokanneillakin mahdollisuus päästä nauttimaan opiskelun iloista edes aikuisiällä. Me kaikki kun emme ole kypsiä vielä silloin, kuin yhteiskunnan mukaan pitäisi.
Yksi rutistus vielä ja sitten voin nakata kirjat nurkkaan. Toivottavasti vain hetkeksi.
keskiviikko 29. toukokuuta 2013
Rimakauhua pääsykokeiden kynnyksellä
Viimeisien päivien paniikki on iskenyt. Kaikki usko itseeni on kadonnut:
Mitä jos unohdan kaiken? Mitä jos vastaan väärin? Mitä jos tämä ponnistus ei riitä? Siellä on satoja parempia kuin minä!
Tämä tunne on sama kun paniikkikohtauksessa: se vaan tulee, eikä sitä voi estää. Ei vaikka kuinka yritän muistuttaa itseäni siitä, että olen valmistautunut todella hyvin, siitä seuraa vaan lisää epätietoisuuden tuomaa ahdistusta ja pelkoa. Näin paljon ei ole pelottanut koskaan missään kokeissa, koska nyt on paljon pelissä. Nyt on pelissä koko maalailemani tulevaisuus.
Eilen minun piti lähteä Erityismiehen kanssa kauppoihin pyörimään, että saisin ajatukset pois lukemisesta. Oli pakko saada irtiotto tästä puolitoista kuukautta kestäneestä aikasiepparista. Kotona tartun materiaaleihin uudestaan ja uudestaan. Mietin, että aina voi lukea enemmän, aina voi kerrata lisää. Kotona en pääse eroon suorittamisestani. En ole ikinä ollut näin tosissani minkään tekemiseni suhteen, en edes ylioppilaskirjoitusten. Se oli sitä aikaa, kun en vaan jaksanut välittää. Nyt välitän niin paljon, että lähentelen jo tuttua luovuttamisen rajaa. Haluan niin kovasti, että olen kankea kauhusta.
Pitäisi muistaa paniikin olevan vaan tunne, eikä osaamiseni mittari. Pitäisi muistaa ne tosiasiat, eikä miettiä oletettuja huonoja asioita, joilla ei välttämättä ole mitään totuuspohjaa.
Minä hallitsen materiaalin hyvin. Minulla on motivaatiota. Se voi aivan hyvin olla tarpeeksi!
Tämä on nyt jälleen uuden oppimisen paikka: jättää pelot narikkaan ja keskittyä siihen mitä minä osaan ja ajatella, että aina on mahdollista olla yksi niistä, jotka paikan saavat.
Olen nollauslenkin tarpeessa. Jospa jalat olisivat huomenna parantuneet ja voisin mennä päästelemään höyryjä pihalle. Illalla voisin lukemisen sijaan tehdä jalkahoidon ja muita hemmotteluja. Niskahierontakaan ei olisi hassumpi keino valmistautua viimeisenä iltana!
Mitä jos unohdan kaiken? Mitä jos vastaan väärin? Mitä jos tämä ponnistus ei riitä? Siellä on satoja parempia kuin minä!
Tämä tunne on sama kun paniikkikohtauksessa: se vaan tulee, eikä sitä voi estää. Ei vaikka kuinka yritän muistuttaa itseäni siitä, että olen valmistautunut todella hyvin, siitä seuraa vaan lisää epätietoisuuden tuomaa ahdistusta ja pelkoa. Näin paljon ei ole pelottanut koskaan missään kokeissa, koska nyt on paljon pelissä. Nyt on pelissä koko maalailemani tulevaisuus.
Eilen minun piti lähteä Erityismiehen kanssa kauppoihin pyörimään, että saisin ajatukset pois lukemisesta. Oli pakko saada irtiotto tästä puolitoista kuukautta kestäneestä aikasiepparista. Kotona tartun materiaaleihin uudestaan ja uudestaan. Mietin, että aina voi lukea enemmän, aina voi kerrata lisää. Kotona en pääse eroon suorittamisestani. En ole ikinä ollut näin tosissani minkään tekemiseni suhteen, en edes ylioppilaskirjoitusten. Se oli sitä aikaa, kun en vaan jaksanut välittää. Nyt välitän niin paljon, että lähentelen jo tuttua luovuttamisen rajaa. Haluan niin kovasti, että olen kankea kauhusta.
Pitäisi muistaa paniikin olevan vaan tunne, eikä osaamiseni mittari. Pitäisi muistaa ne tosiasiat, eikä miettiä oletettuja huonoja asioita, joilla ei välttämättä ole mitään totuuspohjaa.
Minä hallitsen materiaalin hyvin. Minulla on motivaatiota. Se voi aivan hyvin olla tarpeeksi!
Tämä on nyt jälleen uuden oppimisen paikka: jättää pelot narikkaan ja keskittyä siihen mitä minä osaan ja ajatella, että aina on mahdollista olla yksi niistä, jotka paikan saavat.
Olen nollauslenkin tarpeessa. Jospa jalat olisivat huomenna parantuneet ja voisin mennä päästelemään höyryjä pihalle. Illalla voisin lukemisen sijaan tehdä jalkahoidon ja muita hemmotteluja. Niskahierontakaan ei olisi hassumpi keino valmistautua viimeisenä iltana!
sunnuntai 26. toukokuuta 2013
Uskaltamisen ihanuus
Tänään oli ihanaa ja kamalaa. Minä olin odottanut tätä päivää jo tammikuusta. Tänään olisi ensimmäinen juoksutapahtuma, johon aikuisiällä osallistuisin. Tapahtuma, jossa olisi tuhansia vieraita ihmisiä. Suoraan sanottuna olin kauhuissani. Moni saattaa ihmetellä, miksi. Ihmiselle, jolle jo paniikinalkuja aiheuttaa se, että joku tulee kassajonossa liian lähelle, on ihmisvilinään meneminen vapaaehtoisesti kuin jättimäisen rotkon ylittäminen. Se on tilanne, mitä tahtoo välttää ja tilanne, mitä tahtoo karkuun ja perua sen. Näiden tunteiden kanssa minäkin taistelin.
Yleensä hoidan kaikki asiat säntillisesti ja erittäin valmiiksi silloin, jos on jotain tapaamisia tai muita menoja. Tiedän missä tavarat on, tiedän mtä pukea, minne mennä jne. Tänä aamuna oli toisin: en löytänyt kuulokkeita ja katselin juoksureittiä vasta autossa. Taistelin koko ajan vastaan sitä tunnetta, että luovuttaisin ja jäisin kotiin. Keksin tuhansia tekosyitä, miten voisin jättää juoksun väliin: Erityismies joutuu katsomaan lapsia, jotka saattavat riehua, siellä on liikaa hyviä juoksijoita, en kuitenkaan pysty juosta, koska poltan edelleen...
Jokin minussa kuitenkin pysyi tiukkana. Ajattelin, että jos jäisin pois, miettisin vaan luovuttamista. En koskaan saisi tietää onko siellä kivaa vai iskeekö ihmismassassa paniikki. Voisin vain arvuutella ja tuntisin ristiriitaista oloa siitä, että pelko epäonnistumisesta sai minut jälleen kertaan luovuttamaan.
Lähdin matkaan yksin. En halunnut ketään mukaani, sillä koin, että tämä on asia, mikä pitää tehdä yksin. Kukaan muu ei voi kohdata minun pelkojani kuin minä itse. En tahtonut piiloutua kenenkään seuraan, vaan kamppailla itseni kanssa. Oli helpompi olla vain yksi juoksija muiden seassa, vailla seuraa tai kannustusjoukkoja.
Valmistautumisessa oli tosiaan parantamisen varaa. Jännityksen takia unohdin sykemittarin autoon ja saavuin lähtöpaikalle. Sitten se iski: into ja hyvä olo. Puoli minuuttia ennen lähtöä päätin, etten sittenkään kävele, vaan yritän juosta. Siitä huolimatta, että tupakoin ja siitä huolimatta, että viimeisistä juoksulenkeistäni oli kulunut luvattoman kauan. Heitin takin pois päältä ja lähdin matkaan.
Ne tunteet mitä koin matkan aikana, olivat minulle aivan uusia. En ole koskaan ollut juoksun ystävä, enkä pidä massatapahtumista. Silti minä nautin sydämeni kyllyydestä joka hetkestä. Joka ikisen kilometrin kohdalla taputin itselleni, eikä siinä ollut mitään noloa. Kaikki iloitsivat menosta. Reitillä olevat ihmiset hymyilivät ja kannustivat juoksijoita jatkamaan. Hetken jo unohdin suomalaisen melankoolisuuden ja kateuden. Ne kannustukset saivat jatkamaan ja jaksamaan.
Tuli hetkiä, kun meinasin hyytyä. Päässä pyöri ja olin melkein aikeissa luovuttaa ja kävellä loppumatkan. Tiesin kuitenkin, etten voi pysähtyä, koska tämä oli minun kilpailuni itseäni vastaan. Hidastin vauhtia ja vedin sisulla silloin, kun kunto ei enää kestänyt. Maalin häämöttäessä tunsin riemua. Maali tuntui tosin liikkuvan vaan kauemmas, mitä lähemmäs tultiin. Minä irvistelin, huohotin ja juosta löntystin. Loppumetreillä pinkaisin juoksuun välittämättä siitä, miltä minä näytin tai mikä minun juoksuaikani oli. Olin tullut maaliin ja voittanut itseni moninkertaisesti eri tavoilla.
Voittamisen ei tarvitse olla suurta. Se voi olla mitä vain. Se voi olla jollekin normaalia, helppoa tai pientä, mutta sillä ei ole merkitystä. Vain sillä on merkitystä, mikä saa sinut voimaan hyvin omien nahkojesi sisällä. Vain sinä voit tehdä itsesi onnelliseksi, ei kukaan muu.
Yleensä hoidan kaikki asiat säntillisesti ja erittäin valmiiksi silloin, jos on jotain tapaamisia tai muita menoja. Tiedän missä tavarat on, tiedän mtä pukea, minne mennä jne. Tänä aamuna oli toisin: en löytänyt kuulokkeita ja katselin juoksureittiä vasta autossa. Taistelin koko ajan vastaan sitä tunnetta, että luovuttaisin ja jäisin kotiin. Keksin tuhansia tekosyitä, miten voisin jättää juoksun väliin: Erityismies joutuu katsomaan lapsia, jotka saattavat riehua, siellä on liikaa hyviä juoksijoita, en kuitenkaan pysty juosta, koska poltan edelleen...
Jokin minussa kuitenkin pysyi tiukkana. Ajattelin, että jos jäisin pois, miettisin vaan luovuttamista. En koskaan saisi tietää onko siellä kivaa vai iskeekö ihmismassassa paniikki. Voisin vain arvuutella ja tuntisin ristiriitaista oloa siitä, että pelko epäonnistumisesta sai minut jälleen kertaan luovuttamaan.
Lähdin matkaan yksin. En halunnut ketään mukaani, sillä koin, että tämä on asia, mikä pitää tehdä yksin. Kukaan muu ei voi kohdata minun pelkojani kuin minä itse. En tahtonut piiloutua kenenkään seuraan, vaan kamppailla itseni kanssa. Oli helpompi olla vain yksi juoksija muiden seassa, vailla seuraa tai kannustusjoukkoja.
Valmistautumisessa oli tosiaan parantamisen varaa. Jännityksen takia unohdin sykemittarin autoon ja saavuin lähtöpaikalle. Sitten se iski: into ja hyvä olo. Puoli minuuttia ennen lähtöä päätin, etten sittenkään kävele, vaan yritän juosta. Siitä huolimatta, että tupakoin ja siitä huolimatta, että viimeisistä juoksulenkeistäni oli kulunut luvattoman kauan. Heitin takin pois päältä ja lähdin matkaan.
Ne tunteet mitä koin matkan aikana, olivat minulle aivan uusia. En ole koskaan ollut juoksun ystävä, enkä pidä massatapahtumista. Silti minä nautin sydämeni kyllyydestä joka hetkestä. Joka ikisen kilometrin kohdalla taputin itselleni, eikä siinä ollut mitään noloa. Kaikki iloitsivat menosta. Reitillä olevat ihmiset hymyilivät ja kannustivat juoksijoita jatkamaan. Hetken jo unohdin suomalaisen melankoolisuuden ja kateuden. Ne kannustukset saivat jatkamaan ja jaksamaan.
Tuli hetkiä, kun meinasin hyytyä. Päässä pyöri ja olin melkein aikeissa luovuttaa ja kävellä loppumatkan. Tiesin kuitenkin, etten voi pysähtyä, koska tämä oli minun kilpailuni itseäni vastaan. Hidastin vauhtia ja vedin sisulla silloin, kun kunto ei enää kestänyt. Maalin häämöttäessä tunsin riemua. Maali tuntui tosin liikkuvan vaan kauemmas, mitä lähemmäs tultiin. Minä irvistelin, huohotin ja juosta löntystin. Loppumetreillä pinkaisin juoksuun välittämättä siitä, miltä minä näytin tai mikä minun juoksuaikani oli. Olin tullut maaliin ja voittanut itseni moninkertaisesti eri tavoilla.
Voittamisen ei tarvitse olla suurta. Se voi olla mitä vain. Se voi olla jollekin normaalia, helppoa tai pientä, mutta sillä ei ole merkitystä. Vain sillä on merkitystä, mikä saa sinut voimaan hyvin omien nahkojesi sisällä. Vain sinä voit tehdä itsesi onnelliseksi, ei kukaan muu.
maanantai 20. toukokuuta 2013
Mukavuusalueelta poistuminen- kuinka murtaa omat ennakkoluulot
Olen tämän vuoden aikana kokeillut enemmän uusia asioita kuin vuosikausiin aiemmin. Olen tehnyt asioita joihin en olisi ajatellut pystyväni ja asioita, joista ajattelin, että ne eivät ole minua varten. Olen omannut uuden asenteen: "En voi tietää ennen kuin kokeilen itse". Ennakkoluulot ovat saaneet jäädä nurkkaan, sillä ne vaan rajoittavat.
Opiskelun saralla on tapahtunut suuria muutoksia. Kävin kansanopistossa kursseja, vaikka joskus ajattelin, että ne ovat tylsiä enkä minä pysty olemaan vieraassa porukassa ja puhumaan vaikkapa vierasta kieltä. Sain todeta, että opettaja oli aivan ihana ja sain kurssilta enemmän kuin olisin ikinä osannut toivoa. Odotin joka viikko tuntia kuin kuuta nousevaa. Sain itsevarmuutta ja tietoa. Ennen kaikkea minä uskalsin hypätä mukaan johonkin, mistä en tiennyt etukäteen mitään.
Pelkään vieraita ihmisiä ja vieraita tilanteita. Jännitän niin hirveästi, että se vie minulta energiaa tutustua uusiin ihmisiin. En jaksa tutustua, se ei aikuisena ole enää mitenkään päin yksinkertaista, ei ainakaan minulle. Sitten tuli tilaisuus liittyä vanhempainyhdistykseen. Ensin ajattelin, etten minä jaksa nyt mitään ylimääräistä, enkä viitsi istuskella kokouksissa. Päätin kuitenkin viitsiä ja yrittää edes. Lopputuloksena on ollut lisää itsevarmuutta, uusia tuttavuuksia, paikka jossakin yhteisössä ja hyvin onnistunut tapahtuma, josta saimme kiitosta. En ole luopunut mistään, enkä kokenut pientä lisävastuuta mitenkään raskaaksi. On ollut äärimmäisen mukavaa ja meillä on suunnitelmia. Kuinkakohan moni vanhempi miettii samoin kuin minä? Jääkö yhteiseen hyvään osallistuminen siksi, että se voisi olla raskasta?
Pääsykokeisiin lukeminen ei voi olla hauskaa. Se on tylsää, vaikeaa ja loppujen lopuksi luetaan vikana iltana ja tulee paniikki. Lisäksi pettymys ja jälkiviisaus on valtava, kun tulee kielteinen päätös.
Näin on käynyt minulle. Olen hakenut muutamia kertoja opiskelemaan ja on ollut tilanne, etten ole saanut edes kutsua, mahdollisuutta yrittää kouluun. On ollut niitäkin kertoja, että kutsu on tullut, enkä ole lukemisesta huolimatta päässyt sisälle. Pidin itseäni laiskana, mutta eritoten niin typeränä, etten vaan pääse opiskelemaan. Halu on valtava, mutta minun taitoni eivät vain ole tarpeeksi. Aikaa kypsymiseen meni, mutta lähdin purkamaan asiaa toisesta reunasta, koska tällä tavoin tuli aina vaan seinä vastaan. Kysyin itseltäni miin minä olen valmis, mitä olen todella valmis tekemään päästäkseni kouluun?
Vannotin itselleni ensiksi, että minä en ole tyhmä. Minun tyylini oppia ei ole maailman nopein, mutta kyllä minä opin, kun saan tarpeeksi toistoja ja aikaa. Tarvitsen enemmän kuin joku muu oppiakseni, mutta se ei tarkoita, että minä olisin tyhmä tai että minä en olisi kykenevä johonkin. Kun sain itseni ymmärtämään tämän, pystyin keskittymään siihen tosiasiaan, että haen kouluun ja menen pääsykokeisiin.
Lukeminen on pitänyt sisällään paljon muutakin kuin riemua ja iloa, mutta minä olen hyväksynyt sen. Tämä voi tuntua tylsältä, tämä saa tuntua tylsältä, mutta tämä pitää sisäistää, ennen kuin voin unelmoida koulun aloituksesta. Elämä on täynnä kaikenlaisia tylsyyksiä, mutta tämä nyt on vielä aika pientä maailman mittakaavassa.
Ihminen käyttää paljon aikaansa asioiden märehtimiseen, mutta halutessaan jotain, pitää oikeasti toimia. Ihmisessä lymyilevä peruslaiskuus ajaa tekemättömyyteen ja luovuttamiseen ja jäljelle jää kateus ja harmi siitä, että jotain jää saavuttamatta sen takia, että jätti tekemättä. Moni pystyisi niin paljon enempään, mitä uskottelee itselleen. Se on kai luontaista etsiä syytä siitä, ettei itsestä ole siihen, kuin siitä, ettei vain viitsinyt nähdä vaivaa.
Minä uskon, että jokainen meistä vetää puoleensa unelmia, mutta siinä kohdassa pitää muistaa, että niiden unelmien eteen on vain käärittävä hihat ja hoidettava se työteliäs osuus päästäkseen tavoitteisiinsa.
Pääsykokeisiin lukeminen on ollut opettava kokemus minulle. Olen sekä havainnut, että ymmärtänyt, että näennäinen lukeminen ei minulle riitä. Sanat pomppivat, eikä luettu jää mieleen silloin, kun sen pitäisi. Näin on ollut oikeastaan aina. Nyt haastoin itseni miettimään, että mitäs nyt, mitä minä keksisin, että asiat jäisivät sinne päähän? Olen päiväkausia soutanut materiaalien kimpussa, tehnyt muistiinpanoja moneen kertaan, keksinyt noloja muistisääntöjä, käyttänyt värejä, lukenut eri paikoissa, tehnyt mind mappeja ja vaikka mitä.
Olen päättänyt käydä tämän taistelun loppuun. Jos se ei riitä, en tiedä mitä teen, mutta en mieti sitä vielä. Tai en anna sen ajatuksen vallata mieltäni ja anna itselleni mahdollisuutta laiskistua ja luovuttaa etukäteen. Epätoivo iskee ajoittain, mutta minä isken takaisin!
Opiskelun saralla on tapahtunut suuria muutoksia. Kävin kansanopistossa kursseja, vaikka joskus ajattelin, että ne ovat tylsiä enkä minä pysty olemaan vieraassa porukassa ja puhumaan vaikkapa vierasta kieltä. Sain todeta, että opettaja oli aivan ihana ja sain kurssilta enemmän kuin olisin ikinä osannut toivoa. Odotin joka viikko tuntia kuin kuuta nousevaa. Sain itsevarmuutta ja tietoa. Ennen kaikkea minä uskalsin hypätä mukaan johonkin, mistä en tiennyt etukäteen mitään.
Pelkään vieraita ihmisiä ja vieraita tilanteita. Jännitän niin hirveästi, että se vie minulta energiaa tutustua uusiin ihmisiin. En jaksa tutustua, se ei aikuisena ole enää mitenkään päin yksinkertaista, ei ainakaan minulle. Sitten tuli tilaisuus liittyä vanhempainyhdistykseen. Ensin ajattelin, etten minä jaksa nyt mitään ylimääräistä, enkä viitsi istuskella kokouksissa. Päätin kuitenkin viitsiä ja yrittää edes. Lopputuloksena on ollut lisää itsevarmuutta, uusia tuttavuuksia, paikka jossakin yhteisössä ja hyvin onnistunut tapahtuma, josta saimme kiitosta. En ole luopunut mistään, enkä kokenut pientä lisävastuuta mitenkään raskaaksi. On ollut äärimmäisen mukavaa ja meillä on suunnitelmia. Kuinkakohan moni vanhempi miettii samoin kuin minä? Jääkö yhteiseen hyvään osallistuminen siksi, että se voisi olla raskasta?
Pääsykokeisiin lukeminen ei voi olla hauskaa. Se on tylsää, vaikeaa ja loppujen lopuksi luetaan vikana iltana ja tulee paniikki. Lisäksi pettymys ja jälkiviisaus on valtava, kun tulee kielteinen päätös.
Näin on käynyt minulle. Olen hakenut muutamia kertoja opiskelemaan ja on ollut tilanne, etten ole saanut edes kutsua, mahdollisuutta yrittää kouluun. On ollut niitäkin kertoja, että kutsu on tullut, enkä ole lukemisesta huolimatta päässyt sisälle. Pidin itseäni laiskana, mutta eritoten niin typeränä, etten vaan pääse opiskelemaan. Halu on valtava, mutta minun taitoni eivät vain ole tarpeeksi. Aikaa kypsymiseen meni, mutta lähdin purkamaan asiaa toisesta reunasta, koska tällä tavoin tuli aina vaan seinä vastaan. Kysyin itseltäni miin minä olen valmis, mitä olen todella valmis tekemään päästäkseni kouluun?
Vannotin itselleni ensiksi, että minä en ole tyhmä. Minun tyylini oppia ei ole maailman nopein, mutta kyllä minä opin, kun saan tarpeeksi toistoja ja aikaa. Tarvitsen enemmän kuin joku muu oppiakseni, mutta se ei tarkoita, että minä olisin tyhmä tai että minä en olisi kykenevä johonkin. Kun sain itseni ymmärtämään tämän, pystyin keskittymään siihen tosiasiaan, että haen kouluun ja menen pääsykokeisiin.
Lukeminen on pitänyt sisällään paljon muutakin kuin riemua ja iloa, mutta minä olen hyväksynyt sen. Tämä voi tuntua tylsältä, tämä saa tuntua tylsältä, mutta tämä pitää sisäistää, ennen kuin voin unelmoida koulun aloituksesta. Elämä on täynnä kaikenlaisia tylsyyksiä, mutta tämä nyt on vielä aika pientä maailman mittakaavassa.
Ihminen käyttää paljon aikaansa asioiden märehtimiseen, mutta halutessaan jotain, pitää oikeasti toimia. Ihmisessä lymyilevä peruslaiskuus ajaa tekemättömyyteen ja luovuttamiseen ja jäljelle jää kateus ja harmi siitä, että jotain jää saavuttamatta sen takia, että jätti tekemättä. Moni pystyisi niin paljon enempään, mitä uskottelee itselleen. Se on kai luontaista etsiä syytä siitä, ettei itsestä ole siihen, kuin siitä, ettei vain viitsinyt nähdä vaivaa.
Minä uskon, että jokainen meistä vetää puoleensa unelmia, mutta siinä kohdassa pitää muistaa, että niiden unelmien eteen on vain käärittävä hihat ja hoidettava se työteliäs osuus päästäkseen tavoitteisiinsa.
Pääsykokeisiin lukeminen on ollut opettava kokemus minulle. Olen sekä havainnut, että ymmärtänyt, että näennäinen lukeminen ei minulle riitä. Sanat pomppivat, eikä luettu jää mieleen silloin, kun sen pitäisi. Näin on ollut oikeastaan aina. Nyt haastoin itseni miettimään, että mitäs nyt, mitä minä keksisin, että asiat jäisivät sinne päähän? Olen päiväkausia soutanut materiaalien kimpussa, tehnyt muistiinpanoja moneen kertaan, keksinyt noloja muistisääntöjä, käyttänyt värejä, lukenut eri paikoissa, tehnyt mind mappeja ja vaikka mitä.
Olen päättänyt käydä tämän taistelun loppuun. Jos se ei riitä, en tiedä mitä teen, mutta en mieti sitä vielä. Tai en anna sen ajatuksen vallata mieltäni ja anna itselleni mahdollisuutta laiskistua ja luovuttaa etukäteen. Epätoivo iskee ajoittain, mutta minä isken takaisin!
tiistai 7. toukokuuta 2013
Surun tunne
Monesti olen kirjoittanut miten pienet asiat vaikuttavat mieleen positiivisesti. Pienillä asioilla saa mielen kääntymään toiseenkin suuntaan. Pitkäaikaisesti sillä mallilla päästään negatiiviseen ajatteluun, lukkoje taakse mielen vankilaan.
Onko tämä herkkien ja tunteellisten ihmisten ongelma, en tiedä. En usko, että kaikki negatiivisesti ajattelevat ihmiset ovat huipputunteellisia. Mutta minä puhun vaan omasta puolestani ja olen hyvin, ehkä liiankin, tunteellinen. Niin tunteellinen, että en välillä meinaa kestää. Se on suuri lahja ja valtava taakka samaan aikaan.
Minä näin unta taas siitä pahasta miehestä. En edes halua palata uneen sen tarkemmin, mutta nimeän ne tunteet, mitä koin:
Pelko Inho Tuska Paniikki Hämmennys Epätietoisuus.
Herätessä minulla oli todella paha olo henkisesti. Minulla on edelleen paha olo; en oikein pysty keskittymään mihinkään, yhden unen takia! Raivostuttavaa!
Mieleeni hiipi iltasatukirjastani (Martikainen: Älä usko kaikkea mitä ajattelet- Miten, miksi ja milloin aivosi johtavat sinua harhaan?) lause: "Aikaisempi kokemus vaikuttaa seuraavan kokemuksen tulkintaan." Kirjassa oli tehty tutkimus. Tutkimus oli niinkin simppeli, että tutkittaville näytettiin kuvaa henkilöstä ja heidän piti arvioida kuvassa olevaa henkilöä lämpimäksi tai kylmäksi. Tai niin he luulivat. Heidät tultiin hakemaan aulasta ja heidän piti hetken aikaa pidellä hakijan kahvikuppia kädessään. Kupissa oli toisinaan kylmää kahvia ja toisinaan kuumaa. Kuinka ollakkaan: kuuman kahvikupin pitelijät arvioivat helpommin kuvan henkilöä positiiviseksi, kun taas kylmän kahvikupin pitelijät negatiiviseksi. Jälkeenpäin tutkittavat olivat sitä mieltä, ettei kahvikupin lämpötila vaikuttanut heidän käsityksiinsä mitenkään.
Omalla kohdalla uskon tähän ihan täysin. Imen itseeni tunnetiloja ja kokemuksia ja olen välillä pyörällä päästäni. Koska olen kokenut paljon pahaa ja surullisia asioita, on jotenkin helpompaa tai oikeastaan tuttua vetää ne harmaan maailman lasit päähän. Tulee yksi huono kokemus tai tapahtuma ja päivä on pilalla. Kaikki on tyhmää ja mälsää ja pitää tuo ja tuokin tehdä.
Mutta nyt kun tiedostan tällaisia asioita, voin muuttaa ajatuksiani. Yksinkertaisempaa ja luontevaa se on heillä, joita siihen on aina kotona opetettu ja jotka ovat saaneet tunteidenkäsittelyyn tukea.
En suostu kuitenkaan luovuttamaan itseni kanssa ja ajattelemaan, että olisi liian myöhäistä. Ei koskaan ole liian myöhäistä parantaa omaa elämänlaatuaan!
Nyt kun mietin uneni aiheuttamaa puolen päivän kestänyttä angstia ja ahdistusta, tiedän, mitä ajatella. Uni sai minut pahalle tuulelle. Se sai minut muistamaan ja ajattelemaan asioita, joista tulee paha mieli. Uni kaiveli pelkolaatikkoa ja heitteli pelot pitkin poikin päässäni. Minulle tuli paha mieli. Päässäni jäi negatiivinen vipu päälle ja se vaikuttaa tähän päivään niin, että ajattelen, etten pysty keskittymään lukemiseen enkä halua mennä terapiaan. Enhän minä oikeasti niin ajattele, mutta uni sai aivoni ajattelemaan tuttuja, negatiivisia tunneratoja pitkin asioita.
MINÄPÄ EN SUOSTU SIIHEN!
Haluan hallita omia ajatuksiani ja ajatella sitä kaikkea, mikä minut tekee onnelliseksi. Minä voi ajatella minun aivoillani, mitä haluan. Minun ei tarvitse ajatella mälsiä juttuja, kun minulla on miljoona kertaa kivempia asioita pohdittava.
Minä menen kouluun. Minulla on ihanat, kauniit lapset. Minulla on aivan mielettömän ihana ja komea mies. Minä olen taistelija, joka löysi oman onnellisuutensa. Minäkin olen ihana.
Onko tämä herkkien ja tunteellisten ihmisten ongelma, en tiedä. En usko, että kaikki negatiivisesti ajattelevat ihmiset ovat huipputunteellisia. Mutta minä puhun vaan omasta puolestani ja olen hyvin, ehkä liiankin, tunteellinen. Niin tunteellinen, että en välillä meinaa kestää. Se on suuri lahja ja valtava taakka samaan aikaan.
Minä näin unta taas siitä pahasta miehestä. En edes halua palata uneen sen tarkemmin, mutta nimeän ne tunteet, mitä koin:
Pelko Inho Tuska Paniikki Hämmennys Epätietoisuus.
Herätessä minulla oli todella paha olo henkisesti. Minulla on edelleen paha olo; en oikein pysty keskittymään mihinkään, yhden unen takia! Raivostuttavaa!
Mieleeni hiipi iltasatukirjastani (Martikainen: Älä usko kaikkea mitä ajattelet- Miten, miksi ja milloin aivosi johtavat sinua harhaan?) lause: "Aikaisempi kokemus vaikuttaa seuraavan kokemuksen tulkintaan." Kirjassa oli tehty tutkimus. Tutkimus oli niinkin simppeli, että tutkittaville näytettiin kuvaa henkilöstä ja heidän piti arvioida kuvassa olevaa henkilöä lämpimäksi tai kylmäksi. Tai niin he luulivat. Heidät tultiin hakemaan aulasta ja heidän piti hetken aikaa pidellä hakijan kahvikuppia kädessään. Kupissa oli toisinaan kylmää kahvia ja toisinaan kuumaa. Kuinka ollakkaan: kuuman kahvikupin pitelijät arvioivat helpommin kuvan henkilöä positiiviseksi, kun taas kylmän kahvikupin pitelijät negatiiviseksi. Jälkeenpäin tutkittavat olivat sitä mieltä, ettei kahvikupin lämpötila vaikuttanut heidän käsityksiinsä mitenkään.
Omalla kohdalla uskon tähän ihan täysin. Imen itseeni tunnetiloja ja kokemuksia ja olen välillä pyörällä päästäni. Koska olen kokenut paljon pahaa ja surullisia asioita, on jotenkin helpompaa tai oikeastaan tuttua vetää ne harmaan maailman lasit päähän. Tulee yksi huono kokemus tai tapahtuma ja päivä on pilalla. Kaikki on tyhmää ja mälsää ja pitää tuo ja tuokin tehdä.
Mutta nyt kun tiedostan tällaisia asioita, voin muuttaa ajatuksiani. Yksinkertaisempaa ja luontevaa se on heillä, joita siihen on aina kotona opetettu ja jotka ovat saaneet tunteidenkäsittelyyn tukea.
En suostu kuitenkaan luovuttamaan itseni kanssa ja ajattelemaan, että olisi liian myöhäistä. Ei koskaan ole liian myöhäistä parantaa omaa elämänlaatuaan!
Nyt kun mietin uneni aiheuttamaa puolen päivän kestänyttä angstia ja ahdistusta, tiedän, mitä ajatella. Uni sai minut pahalle tuulelle. Se sai minut muistamaan ja ajattelemaan asioita, joista tulee paha mieli. Uni kaiveli pelkolaatikkoa ja heitteli pelot pitkin poikin päässäni. Minulle tuli paha mieli. Päässäni jäi negatiivinen vipu päälle ja se vaikuttaa tähän päivään niin, että ajattelen, etten pysty keskittymään lukemiseen enkä halua mennä terapiaan. Enhän minä oikeasti niin ajattele, mutta uni sai aivoni ajattelemaan tuttuja, negatiivisia tunneratoja pitkin asioita.
MINÄPÄ EN SUOSTU SIIHEN!
Haluan hallita omia ajatuksiani ja ajatella sitä kaikkea, mikä minut tekee onnelliseksi. Minä voi ajatella minun aivoillani, mitä haluan. Minun ei tarvitse ajatella mälsiä juttuja, kun minulla on miljoona kertaa kivempia asioita pohdittava.
Minä menen kouluun. Minulla on ihanat, kauniit lapset. Minulla on aivan mielettömän ihana ja komea mies. Minä olen taistelija, joka löysi oman onnellisuutensa. Minäkin olen ihana.
torstai 28. maaliskuuta 2013
Trauman siirtäminen vanhemmalta lapselle
Olin eilen kahdenkeskisessä terapiassa. Käyn kerran kuukaudessa tekemään yhteenvetoa hänen kanssaan ja se tuntuu turvalliselta. En halua vielä päästää irti. Ehkä sitten, kun olen löytänyt terapeutin, jonka kanssa aloitan hoitosuhteen. Minä tarvitsen vielä tämän terapeutin äidillistä otetta.
Puhuin peloistani. Kerroin kuinka pelkään, että muutun isäni kaltaiseksi. Hän kysyi pelkäänkö todella. Vastasin, että en kai minä ihan oikeasti pelkää, mutta ahdistaa katsoa sellaista sekoilua ihmiseltä, jonka kuuluisi olla esimerkkinä ja turvana.
Minä kerroin, että olen miettinyt isäni menneisyyttä. Tiedän, että hän on kokenut valtavia menetyksiä nuorena ja että hänen vanhempiensa on täytynyt olla traumatisoituneita käyttäytyessään tietyllä tavalla. Järjellä jotenkin tajuan, miksi isäni on mikä on. Tai tajuan, mitkä asiat ovat johtaneet siihen tilaan, jota hän ei ole itse lähtenyt työstämään parempaan suuntaan.
Otin puheeksi aiheen, joka minua on jo tovin vaivannut. Olen puhunut siitä jo ryhmäterapiassa, mutta halusin puhua siitä uudelleen, koska en ollut keksinyt siihen ratkaisua. Kerroin terapeutille suhteestani tyttäreeni. Kuinka minun on vaikea kestää häneltä läheisyyttä. Ja mitä vähemmän hän sitä saa, sitä enemmän hän sitä vaatii. Tietenkin vaatii, sehän kuuluu lapselle.
Kyllä minä häntä hellin, suukotan ja halaan, mutta näen selkeän ongelman. Minua ahdistaa välillä hänen läheisyytensä ja minä torjun häntä. Välillä on hankala kestää hänen rakkauttaan.
Terapeutti tarttui tähän hanakasti. Hänen silmiinsä tuli tiukka katse ja hän alkoi kysellä minulta. Hän vaati minua muistamaan, onko minua samanikäisenä hyljeksitty. Ja minä tajusin, että samanikäisenä minä aloin olla vanhemmilleni jo iso tyttö. Minun temperamenttini ja kiukutteluni oli hankaluutta. Janosin huomiota ja tein kaikkea, mistä minua voisi kehua. Jos vanhempani riitelivät, minä aloin siivoamaan, koska halusin tehdä heidät taas iloisiksi. Olin itse hyvin surullinen ja yksinäinen.
Haluan työstää tätä, ettei tyttäreni tuntisi samaa. Hän on kuin kopio minusta ja ehkä juuri siksi minun on vaikea välillä suhtautua häneen. Hän ansaitsee kaiken hyvän ja rakkauden pelkästään olemalla olemassa, ei millään teoilla. Rakastan häntä ja haluan hänen voivan hyvin ja saavan hyvät eväät elämään. Meidän täytyy vaan löytää oma tapamme olla, tapa, joka tyydyttää molempia.
Terapeutti antoi minulle neuvon: ota tyttö syliin. Olkaa sylikkäin kiireettä ja puheitta. Anna hänelle rakkautesi ja samalla häntä pidellessä, voit kuvitella ottavasi syliin sen pienen Vellan, joka syliä niin kovasti tarvitsi.
Eilen podin niin kovaa ikävää, että kävin Entisen luona katsomassa lapsia. Katsoin tytärtäni. Hänen kaunista olemustaan ja tähtisilmiään.Hän teki minulle hassuttelujekun pukemalla päähänsä isot kuulokkeet ja suihkumyssyn. Hän kikatti ja me nauroimme lopulta yhdessä sydämemme pohjasta. Lähdin pois mielessäni kuva hänen kauniista, nauravista kasvoistaan.
Ehkä vaikeuteni hellyyteen johtuu siitä, että viimeisimmät fyysiset kontaktit turvalliseen aikuiseen loppuivat kun oli kaksitoistavuotias. Sen jälkeen ei ollut syliä, halauksia, suukkoja tai hellittelynimiä. Elin monta vuotta hellyystyhjiössä, kunnes kehitin seksistä korvikkeen. Loppujen lopuksi olin vain nuori, onneton tyttö, joka haki läheisyyttä seksin avulla. Lopulta seksistä muodostui kostokeino miehille ja valtapeli minulle. Mutta se on jo toinen tarina.
Minä teen kaiken maailman työn, ettei minun tyttäreni tarvitse hakea rakkautta yökerhon tanssilattialta. Hänen ei tarvitse päätyä paikkaan, mistä hänen pitää raiskauksen pelossa paeta. Hänen ei tarvitse lähteä neljän tuntemattoman mukaan ja kiittää onneaan, ettei mitään tapahtunut. Hänen ei tarvitse sydän onttona etsiä rakkautta muualta. Hän on niin rakastettu ja tulee aina olemaan.
Puhuin peloistani. Kerroin kuinka pelkään, että muutun isäni kaltaiseksi. Hän kysyi pelkäänkö todella. Vastasin, että en kai minä ihan oikeasti pelkää, mutta ahdistaa katsoa sellaista sekoilua ihmiseltä, jonka kuuluisi olla esimerkkinä ja turvana.
Minä kerroin, että olen miettinyt isäni menneisyyttä. Tiedän, että hän on kokenut valtavia menetyksiä nuorena ja että hänen vanhempiensa on täytynyt olla traumatisoituneita käyttäytyessään tietyllä tavalla. Järjellä jotenkin tajuan, miksi isäni on mikä on. Tai tajuan, mitkä asiat ovat johtaneet siihen tilaan, jota hän ei ole itse lähtenyt työstämään parempaan suuntaan.
Otin puheeksi aiheen, joka minua on jo tovin vaivannut. Olen puhunut siitä jo ryhmäterapiassa, mutta halusin puhua siitä uudelleen, koska en ollut keksinyt siihen ratkaisua. Kerroin terapeutille suhteestani tyttäreeni. Kuinka minun on vaikea kestää häneltä läheisyyttä. Ja mitä vähemmän hän sitä saa, sitä enemmän hän sitä vaatii. Tietenkin vaatii, sehän kuuluu lapselle.
Kyllä minä häntä hellin, suukotan ja halaan, mutta näen selkeän ongelman. Minua ahdistaa välillä hänen läheisyytensä ja minä torjun häntä. Välillä on hankala kestää hänen rakkauttaan.
Terapeutti tarttui tähän hanakasti. Hänen silmiinsä tuli tiukka katse ja hän alkoi kysellä minulta. Hän vaati minua muistamaan, onko minua samanikäisenä hyljeksitty. Ja minä tajusin, että samanikäisenä minä aloin olla vanhemmilleni jo iso tyttö. Minun temperamenttini ja kiukutteluni oli hankaluutta. Janosin huomiota ja tein kaikkea, mistä minua voisi kehua. Jos vanhempani riitelivät, minä aloin siivoamaan, koska halusin tehdä heidät taas iloisiksi. Olin itse hyvin surullinen ja yksinäinen.
Haluan työstää tätä, ettei tyttäreni tuntisi samaa. Hän on kuin kopio minusta ja ehkä juuri siksi minun on vaikea välillä suhtautua häneen. Hän ansaitsee kaiken hyvän ja rakkauden pelkästään olemalla olemassa, ei millään teoilla. Rakastan häntä ja haluan hänen voivan hyvin ja saavan hyvät eväät elämään. Meidän täytyy vaan löytää oma tapamme olla, tapa, joka tyydyttää molempia.
Terapeutti antoi minulle neuvon: ota tyttö syliin. Olkaa sylikkäin kiireettä ja puheitta. Anna hänelle rakkautesi ja samalla häntä pidellessä, voit kuvitella ottavasi syliin sen pienen Vellan, joka syliä niin kovasti tarvitsi.
Eilen podin niin kovaa ikävää, että kävin Entisen luona katsomassa lapsia. Katsoin tytärtäni. Hänen kaunista olemustaan ja tähtisilmiään.Hän teki minulle hassuttelujekun pukemalla päähänsä isot kuulokkeet ja suihkumyssyn. Hän kikatti ja me nauroimme lopulta yhdessä sydämemme pohjasta. Lähdin pois mielessäni kuva hänen kauniista, nauravista kasvoistaan.
Ehkä vaikeuteni hellyyteen johtuu siitä, että viimeisimmät fyysiset kontaktit turvalliseen aikuiseen loppuivat kun oli kaksitoistavuotias. Sen jälkeen ei ollut syliä, halauksia, suukkoja tai hellittelynimiä. Elin monta vuotta hellyystyhjiössä, kunnes kehitin seksistä korvikkeen. Loppujen lopuksi olin vain nuori, onneton tyttö, joka haki läheisyyttä seksin avulla. Lopulta seksistä muodostui kostokeino miehille ja valtapeli minulle. Mutta se on jo toinen tarina.
Minä teen kaiken maailman työn, ettei minun tyttäreni tarvitse hakea rakkautta yökerhon tanssilattialta. Hänen ei tarvitse päätyä paikkaan, mistä hänen pitää raiskauksen pelossa paeta. Hänen ei tarvitse lähteä neljän tuntemattoman mukaan ja kiittää onneaan, ettei mitään tapahtunut. Hänen ei tarvitse sydän onttona etsiä rakkautta muualta. Hän on niin rakastettu ja tulee aina olemaan.
keskiviikko 27. maaliskuuta 2013
Muistojen virta
Kellun lapsuuden ja nuoruuden muistoissa. Tällä hetkellä olen suunnannut katseeni menneisyyteen. Ehkä nykyisyydessä on kaikki nyt hyvin ja voin turvallisesti katsella niitä muistoja, joita en stressaantuneessa tilassa pystynyt käsittelemään. Minun nykyisyyteni kannattelee minua menneisyyden kivuliailta kokemuksilta.
Tämä lienee sitä käsittelyä nyt sitten. Mylly pyörii päässä, nukkuessakin. Mieleen tulee tunteita, muistoja, tilanteita, tuoksuja ja ajatuksia. Ne vaan tulevat, vaikken aktiivisesti ajattele mitään. Minä annan niiden tulla, en estele. Ajattelen, että kun otan ne käsittelyyn mielessäni, ne todennäköisemmin sinne joskus asettuvat ja rauhoittuvat.
Painotan omassa parantumisessa sitä, että kaikki tunteet saavat tulla ja niille löytyy paikka. Se auttaa jo valtavasti, kun saa sanoa ne tunteet jollekin ääneen ja joku reagoi niihin ymmärtävästi. Näen punaista, jos joku sanoo minulle, kuinka minun täytyy ymmärtää isääni ja hänen käytöstään ja kuinka hän on varmaan kokenut jotain kamalaa tullakseen tuollaiseksi. Minä järkeilen, ymmärrän ja tiedän, että hänellä on takanaan kovia kokemuksia.Hänellä on kuitenkin ollut tilaisuus, niin kuin meillä kaikilla, kehittää itseään ja päästä pahuudesta pois. Vaikka hänelle olisi tapahtunut mitä, minun ei tarvitse ymmärtää, että hänen olisi ollut pakko juoda ja tuhota lapsuuden kotimme ilmapiiri valehtelulla ja väkivallalla. Mikään ihmisen kokema paha ei ole lasten maksettavissa. Siispä minä en pysty hellästi häntä ajattelemaan ja hoivaamaan. Miten minulla olisi kykyä hoivata ihmistä, joka ei hoivannut minua silloin kuin sitä hoivaa tarvitsin? Minä käännän kaiken hoivani ja rakkauteni lapsiin ja niihin rakkaisiin ihmisiin, jotka aidosti välittävät minusta ja joiden kanssa voi luoda suhteen, missä molemmat antavat takaisin.
Minua rasittaa itseänikin, miten tällä hetkellä ajatukseni keskittyvät isääni ja minun suhteeseeni häneen. Tämä on vaan nyt elettävä. Äiti on pyörinyt niin monta vuotta ajatuksissani, että ehkä alan saada hänen suhteen rauhan. Vielä on muutamia kysymysmerkkejä, mutta ei ole keltä kysyä. Minun täytyy siis yrittää vaan yhdistää palapelin paloja ja sen pohjalta luoda oma totuuteni.
Minä olen äärimmäisen vihainen isälleni. Olen vihainen menneisyydestä, jota en voi käsittää. Olen vihainen kaikesta sotkuista, mitä hän on tielleni heittänyt. Olen vihainen, ettei hän ole vastannut tarpeisiini lapsena, teininä eikä aikuisenakaan. Olen vihainen siitä, että hän ei tajua jättää minua rauhaan ja antaa minun elää minunnäköistä elämääni. Olen äärimmäisen surullinen siitä, että huomaan kasvaneeni hänen ylitseen. Hän elää tällä hetkellä kuin viimeistä päivää. Viina virtaa perussairauksista ja lääkkeistä huolimatta. Masennustaan hän ei hoida tai hoitaa juomalla, jolloin hän masentuu lisää. Naiset vaihtuvat, hän rakastuu muutamaksi kuukaudeksi kerrallaan ja kun kiva on ohi, on suhdekin ohi. Minä pelkään, että hänen sairas esimerkkinsä tarttuu minuun ja sekoittaa minun käsitykseni todellisuudesta. Minä pelkään sitä päivää, kun hän löytyy kuolleena kodistaan. Tai sitä, että hän saa pahan kohtauksen ja elää sängynpohjalla loppuelämänsä. Pahinta on miettiä, kuinka kauan tätä menoa vielä jatkuu, kuinka kauan pelätä? Kaikista ahdistavinta on miettiä, kumpi juo itsensä ensimmäisenä hautaan: oma isä vai isoveli?
Tämä lienee sitä käsittelyä nyt sitten. Mylly pyörii päässä, nukkuessakin. Mieleen tulee tunteita, muistoja, tilanteita, tuoksuja ja ajatuksia. Ne vaan tulevat, vaikken aktiivisesti ajattele mitään. Minä annan niiden tulla, en estele. Ajattelen, että kun otan ne käsittelyyn mielessäni, ne todennäköisemmin sinne joskus asettuvat ja rauhoittuvat.
Painotan omassa parantumisessa sitä, että kaikki tunteet saavat tulla ja niille löytyy paikka. Se auttaa jo valtavasti, kun saa sanoa ne tunteet jollekin ääneen ja joku reagoi niihin ymmärtävästi. Näen punaista, jos joku sanoo minulle, kuinka minun täytyy ymmärtää isääni ja hänen käytöstään ja kuinka hän on varmaan kokenut jotain kamalaa tullakseen tuollaiseksi. Minä järkeilen, ymmärrän ja tiedän, että hänellä on takanaan kovia kokemuksia.Hänellä on kuitenkin ollut tilaisuus, niin kuin meillä kaikilla, kehittää itseään ja päästä pahuudesta pois. Vaikka hänelle olisi tapahtunut mitä, minun ei tarvitse ymmärtää, että hänen olisi ollut pakko juoda ja tuhota lapsuuden kotimme ilmapiiri valehtelulla ja väkivallalla. Mikään ihmisen kokema paha ei ole lasten maksettavissa. Siispä minä en pysty hellästi häntä ajattelemaan ja hoivaamaan. Miten minulla olisi kykyä hoivata ihmistä, joka ei hoivannut minua silloin kuin sitä hoivaa tarvitsin? Minä käännän kaiken hoivani ja rakkauteni lapsiin ja niihin rakkaisiin ihmisiin, jotka aidosti välittävät minusta ja joiden kanssa voi luoda suhteen, missä molemmat antavat takaisin.
Minua rasittaa itseänikin, miten tällä hetkellä ajatukseni keskittyvät isääni ja minun suhteeseeni häneen. Tämä on vaan nyt elettävä. Äiti on pyörinyt niin monta vuotta ajatuksissani, että ehkä alan saada hänen suhteen rauhan. Vielä on muutamia kysymysmerkkejä, mutta ei ole keltä kysyä. Minun täytyy siis yrittää vaan yhdistää palapelin paloja ja sen pohjalta luoda oma totuuteni.
Minä olen äärimmäisen vihainen isälleni. Olen vihainen menneisyydestä, jota en voi käsittää. Olen vihainen kaikesta sotkuista, mitä hän on tielleni heittänyt. Olen vihainen, ettei hän ole vastannut tarpeisiini lapsena, teininä eikä aikuisenakaan. Olen vihainen siitä, että hän ei tajua jättää minua rauhaan ja antaa minun elää minunnäköistä elämääni. Olen äärimmäisen surullinen siitä, että huomaan kasvaneeni hänen ylitseen. Hän elää tällä hetkellä kuin viimeistä päivää. Viina virtaa perussairauksista ja lääkkeistä huolimatta. Masennustaan hän ei hoida tai hoitaa juomalla, jolloin hän masentuu lisää. Naiset vaihtuvat, hän rakastuu muutamaksi kuukaudeksi kerrallaan ja kun kiva on ohi, on suhdekin ohi. Minä pelkään, että hänen sairas esimerkkinsä tarttuu minuun ja sekoittaa minun käsitykseni todellisuudesta. Minä pelkään sitä päivää, kun hän löytyy kuolleena kodistaan. Tai sitä, että hän saa pahan kohtauksen ja elää sängynpohjalla loppuelämänsä. Pahinta on miettiä, kuinka kauan tätä menoa vielä jatkuu, kuinka kauan pelätä? Kaikista ahdistavinta on miettiä, kumpi juo itsensä ensimmäisenä hautaan: oma isä vai isoveli?
torstai 14. maaliskuuta 2013
TT: Kiukkua
Kaksi vuorokautta polttamatta. Mielitekoja on, muttei sitä hirveää kidutusoloa.
Eilen kiukustuin Erityismiehelle siitä, että hän polttaa edelleen. Hän vaan puhuu lopettamisesta ja suunnittelee ja yrittää. Minua ärsyttää, että hän käyttää sanaa yrittää. Hän antaa sille itselleen takaportin epäonnistua jo valmiiksi. Minä yritän, kunnes repsahdan taas.
Kaikista eniten ärsyttää, koska tiedän täsmälleen mitä hän käy läpi ja olen siitä siltikin vihainen, vaikka minun pitäisi ymmärtää. Kiukuttaa vaan, koska pelkään oman lopettamisajatusteni horjuvan, varsinkin näin aluksi.
Eilen kiukustuin Erityismiehelle siitä, että hän polttaa edelleen. Hän vaan puhuu lopettamisesta ja suunnittelee ja yrittää. Minua ärsyttää, että hän käyttää sanaa yrittää. Hän antaa sille itselleen takaportin epäonnistua jo valmiiksi. Minä yritän, kunnes repsahdan taas.
Kaikista eniten ärsyttää, koska tiedän täsmälleen mitä hän käy läpi ja olen siitä siltikin vihainen, vaikka minun pitäisi ymmärtää. Kiukuttaa vaan, koska pelkään oman lopettamisajatusteni horjuvan, varsinkin näin aluksi.
maanantai 11. maaliskuuta 2013
OK
Luettuani Naisten päivän aikoihin väkivaltaan liittyviä artikkeleita ja tarinoita, palasi mieli väkisinkin menneeseen. Yhtäkkiä muistin yhden elämäni koskettavimman laulun: Christina Aguileran I'm OK pyöri levysoittimessa ahkerasti. Silloin oli teini-ikäisellä Vellalla selviytymiskeinona pärjääminen, pinnalla pysytteleminen. Tämä kappale toi jollakin tavalla lohtua.
"Once upon a time there was a girl
In her early years she had to learn
How to grow up living in a war that she called home
Never know just where to turn for shelter from the storm
Hurt me to see the pain across my mother's face
Every time my father's fist would put her in her place
Hearing all the yelling I would cry up in my room
Hoping it would be over soon
Bruises fade father, but the pain remains the same
And I still remember how you kept me so afraid
Strength is my mother for all the love she gave
Every morning that I wake I look back to yesterday
And I'm OK
I often wonder why I carry all this guilt
When it's you that helped me put up all these walls I've built
Shadows stir at night through a crack in the door
The echo of a broken child screaming "please no more"
Daddy, don't you understand the damage you have done
To you it's just a memory, but for me it still lives on
Bruises fade father, but the pain remains the same
And I still remember how you kept me so afraid
Strength is my mother for all the love she gave
Every morning that I wake I look back to yesterday
It's not so easy to forget
All the marks you left along her neck
When I was thrown against cold stairs
And every day I'm afraid to come home
In fear of what I might see there
Bruises fade father, but the pain remains the same
And I still remember how you kept me so afraid
Strength is my mother for all the love she gave
Every morning that I wake I look back to yesterday
And I'm OK " .
"Once upon a time there was a girl
In her early years she had to learn
How to grow up living in a war that she called home
Never know just where to turn for shelter from the storm
Hurt me to see the pain across my mother's face
Every time my father's fist would put her in her place
Hearing all the yelling I would cry up in my room
Hoping it would be over soon
Bruises fade father, but the pain remains the same
And I still remember how you kept me so afraid
Strength is my mother for all the love she gave
Every morning that I wake I look back to yesterday
And I'm OK
I often wonder why I carry all this guilt
When it's you that helped me put up all these walls I've built
Shadows stir at night through a crack in the door
The echo of a broken child screaming "please no more"
Daddy, don't you understand the damage you have done
To you it's just a memory, but for me it still lives on
Bruises fade father, but the pain remains the same
And I still remember how you kept me so afraid
Strength is my mother for all the love she gave
Every morning that I wake I look back to yesterday
It's not so easy to forget
All the marks you left along her neck
When I was thrown against cold stairs
And every day I'm afraid to come home
In fear of what I might see there
Bruises fade father, but the pain remains the same
And I still remember how you kept me so afraid
Strength is my mother for all the love she gave
Every morning that I wake I look back to yesterday
And I'm OK " .
TT: Tänään taas
Tänään se alkaa. Aamutupakan poltettuani huimasi niin, että istuin lattialle. Päätin, että ei helvetti, ei tässä ole mitään järkeä. eihän riippuvuudessa koskaan ole. Katsoin tv-ohjelmaa riippuvuuksista ja mietin, etten minä halua olla tuollainen. En halua hävetä ja tuntea itseäni inhottavaksi. Haluan olla vapaa. Ja tänään on minun päiväni riisua riippuvuuskahleet käsistäni.
Minua pelottaa ne hetket, kun koen piinallista halua polttaa. Vaikka minä selviänkin niistä tahdonvoimalla ja viisailla ajatuksilla. Tiedän sen.
Nyt jälkikäteen ymmärrän, että Allen Carrin kirjasta on on ollut apua, suurta apua. Hänellä on jotenkin selventäviä näkökulmia asiaan:
"Savukkeiden ainoa nautinto on vieroitusoireiden hetkellinen lakkaaminen."
Niin totta. Näinhän se juuri on, kun asiaa ajattelee. Carr puhuu myös nikotiininnälästä, nikotiinihirviöstä, joka tupakoitsijan pitää ruokkia ja siitä kuuluisasta äänestä pään sisällä, joka kehoittaa polttamaan sen yhden vielä. Kaikki tuttuja juttuja, nyt kun niille on saanut sanat.
Kunhan muistaisin joka käänteessä sen, että minä en ole luopumassa mistään, vaan saamassa tilalle.
Minua pelottaa ne hetket, kun koen piinallista halua polttaa. Vaikka minä selviänkin niistä tahdonvoimalla ja viisailla ajatuksilla. Tiedän sen.
Nyt jälkikäteen ymmärrän, että Allen Carrin kirjasta on on ollut apua, suurta apua. Hänellä on jotenkin selventäviä näkökulmia asiaan:
"Savukkeiden ainoa nautinto on vieroitusoireiden hetkellinen lakkaaminen."
Niin totta. Näinhän se juuri on, kun asiaa ajattelee. Carr puhuu myös nikotiininnälästä, nikotiinihirviöstä, joka tupakoitsijan pitää ruokkia ja siitä kuuluisasta äänestä pään sisällä, joka kehoittaa polttamaan sen yhden vielä. Kaikki tuttuja juttuja, nyt kun niille on saanut sanat.
Kunhan muistaisin joka käänteessä sen, että minä en ole luopumassa mistään, vaan saamassa tilalle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)