Minua on ahdistanut jo pitkään. Luulen, että en osaa enää rakastaa. En tunne järjetöntä ikävää tai koe olevani mikään mahdoton halinalle. Kivulias ero on tehnyt minusta todellisen järki-ihmisen, joka ei jätä mitään romanttisen tunteen varaan. En luota, että rakkaus kantaa tai etten enää koskaan eroa. Ehkä tämä on henkinen kasvunpaikka, jossa etsin taas omaa paikkaani maailmassa. Saatan myös jollain tapaa etsiä sitä oikeaa keinoa, jonka avulla rakastaa sitä ihmistä, johon olen nyt sitoutunut. Ei kaikkia voi rakastaa täsmälleen samalla tavalla.
Yritän olla itselleni lempeä, enkä miettiä sitä, miten muut rakastavat. Ei tarvitse kun katsoa lähipiiriä ja ystävien syitä rakastaa. Yksi rakastaa kumppanissaan turvallisuutta ja sitä, että asiat pysyvät muuttumattomina. Toinen rakastaa sitä, ettei mikään ole itsestään selvää. Kolmas rakastaa sitä, että mies on täysin erilainen, kuin hän itse. Neljäs rakastaa sitä, että taustalla on vuosien suhde ja syvyys. Kaiken ei tarvitse olla täydellistä. Kaikki ei voi olla täydellistä. Ehkä minunkin on lopetettava jatkuva riman nostaminen mahdottomuuksiin. Olen tiedostanut, että jostain syystä etsin koko elämässäni hirveällä vimmalla seuraavaa kehitettävää asiaa. Vaatimukseni ja todellisuus eivät vain aina kohtaa ja se on asia, mikä minun täytyy hyväksyä.
Tällä hetkellä minä etsin omia syitäni rakastaa. Tiedän, että niitä on paljon. Se on ihan hyväksyttävää, että tunteiden syveneminen ja luottamus rakkauteen voi ottaa oman aikansa. Muistutan itseäni, etteivät kaikki asiat tapahdu hetkessä. Ei tarvitse ahdistua jatkuvasti.
Ei ole pakko rakastaa vuosiksi eteenpäin. On armeliaampaa toivoa, että kaiken se kestää ja rakastaa vaikka sitten päivä kerrallaan. Jos niin on hyvä, se riittää. Ei sen tarvitse mennä niin kuin jollain toisella. Ei aina tarvitse uudistua ja kehittyä. Välillä voi vaan olla ja unohtaa sen hemmetin täydellisyyskuplan.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hyvinvointi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hyvinvointi. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 15. kesäkuuta 2014
torstai 12. kesäkuuta 2014
Takaisin olen, terve en
Puoli vuotta olen elellyt kuplassani keskittyen kaikkeen muuhun kuin kirjoittamiseen. Virhe se oli, suuri virhe. Minun kuuluu kirjoittaa, minun on pakko kirjoittaa. Kirjoittamisen tarve vainoaa minua, sillä se on kotoisin sisältäni. Voin juosta karkuun miettien, ettei kirjoittaminen ole minun juttuni sittenkään, mutta en pääse tätä tarvetta karkuun. Siispä kirjoitan.
Olen valunut pohjamutiin kerran jos toisenkin. Masennus on haukannut palan minusta jälleen ja nyt pyristelen taas kohti aikaa ja mieltä parempaa. Paskapää-masennus ei ota lähteäkseen, ei sitten millään. Olen väsynyt ja voimaton. Olen yliarvioinut voimani ja ajanut itseni burn outin partaalle. Olen stressaantunut ja itkuinen. Myös vihainen olen ollut. Olen ollut vihainen siksi, että kukaan ei tunnu ymmärtävän, ei ihan oikeasti. Tarvitsen pohjatonta ymmärrystä ja rakkautta. Tarvitsen sitä niin kauan, kunnes en enää tarvitse. Siihen asti, kun olen tarpeeksi vahva kannattelemaan oman painoni verran.
Täällä taas, pohjalta ponnistamassa
Vella
Olen valunut pohjamutiin kerran jos toisenkin. Masennus on haukannut palan minusta jälleen ja nyt pyristelen taas kohti aikaa ja mieltä parempaa. Paskapää-masennus ei ota lähteäkseen, ei sitten millään. Olen väsynyt ja voimaton. Olen yliarvioinut voimani ja ajanut itseni burn outin partaalle. Olen stressaantunut ja itkuinen. Myös vihainen olen ollut. Olen ollut vihainen siksi, että kukaan ei tunnu ymmärtävän, ei ihan oikeasti. Tarvitsen pohjatonta ymmärrystä ja rakkautta. Tarvitsen sitä niin kauan, kunnes en enää tarvitse. Siihen asti, kun olen tarpeeksi vahva kannattelemaan oman painoni verran.
Täällä taas, pohjalta ponnistamassa
Vella
sunnuntai 12. tammikuuta 2014
Olisitko sinä minun psykoterapeuttini?
Olin saanut vihdoin aikaiseksi sopia tapaamisen mahdollisen psykoterapeuttiehdokkaan kanssa. en tiennyt hänestä yhtään mitään muuta kuin nimen, mutta uskalsin lähteä tapaamiseen, sillä tämä henkilö oli nykyisen terapeuttini suosittelema.
Taustalla jäyti pelko ja pettymys edellisestä psykoterapeuttivirityksestä, joka vietiin minulta juuri, kun olin innostunut asiasta. Se oli huonoa tuuria, mutta kirpaisi silti. Kuin tikkari, joka ojennettaisiin ja vedettäisiin käsistä sittenkin.
Tunsin, että jotain hyvää tässä on oltava, kun minun ei tee mieli juosta ensimmäisten minuuttien aikana karkuun. hän oli rauhallinen ja lämmin, juuri sellainen ihminen, jota minä tarvitsen ajatusteni peiliksi Meillä oli tunti aikaa, joten elämäntarinan kertominen tunnissa osoittautui haasteelliseksi. Minulle iski taas tajuntaan, millaista paskaa on tullut koettua. Itse ei joitain asioita jaksa kauhistella tai hämmästellä, mutta sama ihmetys palaa, kun näet toisen kasvoilla ihmettelevän ilmeen, joka tuntuu kysyvän: miten sinä olet vielä siinä,hengissä, mutta ennen kaikkea järjissäsi?
Sovimme tapaavamme muutamia kertoja ja kuulostelevamme mahdollisuuksia. Monet eivät tiedä sitä, että terapia on kahden kauppa. Pelkkä potilaan päätös siitä, että tällä henkilöllä minä tulen käymään, ei riitä. Myös terapeutin on selvitettävä ja koettava, että hänellä on antaa jotain juuri tälle potilaalle, siksi treffejä ennen terapian aloitusta on useita. Olen törmännyt elämän aikana ammattiauttajiin, jotka tekevät työtään pelkästään rahasta ja valitettavan usein he ovat olleet lääkäreitä. Minun kokemukseni mukaan parhaita kuuntelijoita ovat papit ja terapeutiksi kouluttautuneet henkilöt, jotka ovat jollain tavalla enemmän kiinni ihmisen sielunmaisemassa ja tunteissa.
Nähtäväksi siis jää, onko etsintäni nyt vihdoin ohitse.
Taustalla jäyti pelko ja pettymys edellisestä psykoterapeuttivirityksestä, joka vietiin minulta juuri, kun olin innostunut asiasta. Se oli huonoa tuuria, mutta kirpaisi silti. Kuin tikkari, joka ojennettaisiin ja vedettäisiin käsistä sittenkin.
Tunsin, että jotain hyvää tässä on oltava, kun minun ei tee mieli juosta ensimmäisten minuuttien aikana karkuun. hän oli rauhallinen ja lämmin, juuri sellainen ihminen, jota minä tarvitsen ajatusteni peiliksi Meillä oli tunti aikaa, joten elämäntarinan kertominen tunnissa osoittautui haasteelliseksi. Minulle iski taas tajuntaan, millaista paskaa on tullut koettua. Itse ei joitain asioita jaksa kauhistella tai hämmästellä, mutta sama ihmetys palaa, kun näet toisen kasvoilla ihmettelevän ilmeen, joka tuntuu kysyvän: miten sinä olet vielä siinä,hengissä, mutta ennen kaikkea järjissäsi?
Sovimme tapaavamme muutamia kertoja ja kuulostelevamme mahdollisuuksia. Monet eivät tiedä sitä, että terapia on kahden kauppa. Pelkkä potilaan päätös siitä, että tällä henkilöllä minä tulen käymään, ei riitä. Myös terapeutin on selvitettävä ja koettava, että hänellä on antaa jotain juuri tälle potilaalle, siksi treffejä ennen terapian aloitusta on useita. Olen törmännyt elämän aikana ammattiauttajiin, jotka tekevät työtään pelkästään rahasta ja valitettavan usein he ovat olleet lääkäreitä. Minun kokemukseni mukaan parhaita kuuntelijoita ovat papit ja terapeutiksi kouluttautuneet henkilöt, jotka ovat jollain tavalla enemmän kiinni ihmisen sielunmaisemassa ja tunteissa.
Nähtäväksi siis jää, onko etsintäni nyt vihdoin ohitse.
sunnuntai 29. syyskuuta 2013
Nöyryys on kaunista
Nöyryys on yksi piirteistä, mitä ihailen ihmisissä eniten. Se näyttäytyy monelle vastakohtana vahvuudelle ja omalle tahdolle, ja sitä halutaan välttää. Nöyryys on synonyymi sille, ettei ole omaa tahtoa ja heittäydytään lattiarätiksi, vailla omaa tahtoa. Ajatellaan, että kunnianhimoinen ihminen ei voi olla nöyrä ja menestyvä samaan aikaan.
Parhaimmillaan nöyryys kaunistaa ihmistä ja tuo persoonaan lisäsyvyyttä. Se, että osaa ajatella laatikon ulkopuolelle ja ottaa toiset huomioon, on nöyryyttä. Parasta on nähdä tämä piirre tilanteissa, joissa ihminen on kiitollinen saamistaan asioista, eikä pidä mitään itsestäänselvyytenä.
Se kasvattaa kunnioitusta.
Miten paljon ihmisten onnellisuus kasvaisikaan, jos kaikki ajattelisivat toisten tunteita edes hetken verran. Kuuntelisivat toisten sanottavan ja miettisivät hetken ennen kuin tyrmäisivät täysin. Olisivat avoimia, ottaisivat uudet ajatukset vastaan, ja ymmärtäisivät, miten paljon maailma avartuu vain sillä, että kuuntelee toisia. Olisipa niin.
Parhaimmillaan nöyryys kaunistaa ihmistä ja tuo persoonaan lisäsyvyyttä. Se, että osaa ajatella laatikon ulkopuolelle ja ottaa toiset huomioon, on nöyryyttä. Parasta on nähdä tämä piirre tilanteissa, joissa ihminen on kiitollinen saamistaan asioista, eikä pidä mitään itsestäänselvyytenä.
Se kasvattaa kunnioitusta.
Miten paljon ihmisten onnellisuus kasvaisikaan, jos kaikki ajattelisivat toisten tunteita edes hetken verran. Kuuntelisivat toisten sanottavan ja miettisivät hetken ennen kuin tyrmäisivät täysin. Olisivat avoimia, ottaisivat uudet ajatukset vastaan, ja ymmärtäisivät, miten paljon maailma avartuu vain sillä, että kuuntelee toisia. Olisipa niin.
lauantai 28. syyskuuta 2013
Inspiroidu, äläkä hylkää yhtäkään ajatusta
Olen syksyn aikana ollut jollain sielun ja minuuden tasolla kuin avoin ikkuna. Tuntuu, että päähäni on tupsahtanut niin paljon hyviä ja mielenkiintoisia ajatuksia, että olen tuntenut itseni aivan järjettömäksi. Luovuus on herännyt henkiin täysillä, ja yritän häätää kaikki epäilevät ja jarruttavat ajatukset pois luotani. Milloin oppisin uskomaan, että minullakin voi olla lahjoja johonkin?
Yritän nyt nauttia inspiroitumisesta ja ideavirrasta. Kirjoitan ylös hupsuja asioita, joita voin ehkä joskus käyttää jossain. Mikä parasta kaikesta: minä olen menettänyt kadehtimisen, tuon suomalaisen perinnetaidon! Se on paras menetys, joka minua on koskaan kohdannut.
Minä en enää mieti, miksi minulla ei ole jotain, vaan löydän ihmisistä ilahduttavaa, motivoivaa voimaa, joista pystyn ammentamaan itselleni ajatuksia,tunteita ja kehityskohteita omaan elämääni. Ihailen silmät loistaen ihmisten saavutuksia, ja kuuntelen toisten juttuja kiinnostuneena.
Alan tulla hiljalleen sellaiseksi, miksi olen koko elämäni halunnut tulla, ja se tuntuu aika mahtavalta.
Yritän nyt nauttia inspiroitumisesta ja ideavirrasta. Kirjoitan ylös hupsuja asioita, joita voin ehkä joskus käyttää jossain. Mikä parasta kaikesta: minä olen menettänyt kadehtimisen, tuon suomalaisen perinnetaidon! Se on paras menetys, joka minua on koskaan kohdannut.
Minä en enää mieti, miksi minulla ei ole jotain, vaan löydän ihmisistä ilahduttavaa, motivoivaa voimaa, joista pystyn ammentamaan itselleni ajatuksia,tunteita ja kehityskohteita omaan elämääni. Ihailen silmät loistaen ihmisten saavutuksia, ja kuuntelen toisten juttuja kiinnostuneena.
Alan tulla hiljalleen sellaiseksi, miksi olen koko elämäni halunnut tulla, ja se tuntuu aika mahtavalta.
Tunnisteet:
Haaveet,
Hyvinvointi,
Ilo,
Kiitollisuus,
Luovuus,
Minuus,
Onni,
Toivo,
Tunteet,
Uni
lauantai 21. syyskuuta 2013
Aika katoaa, kun tekee mitä rakastaa
Olen uppoutunut opiskeluun koko sieluni laajuudella. Päivät menevät koulussa, koulutöitä ajatellen ja koulutöitä tehden. Uteliaisuus kasvaa koko ajan, kun tieto tavoittaa ymmärrykseni ja herään lapsivapaana lauantai-aamuna ensimmäiseksi miettimään, mitä voisin tietystä teemasta kirjoittaa. Olen rakastunut tulevaan alaani päättömästi!
Erityismiehen kanssa asiat on saatu puhuttua ja olen paremmin saanut hänet ymmärtämään tätä koko kuviota vastuualueineen päivineen. Hän on nopea oppimaan, ja on ymmärtänyt yskän, mistä viimeksi kiukuttelin. Puntit eivät ole vielä tasan, eivätkä tietyllä tasolla voi koskaan täysin ollakkaan, mutta tiedän, että olemme matkalla oikeaan suuntaan, missä kaikilla on reilu ja hyvä olla.
Luulen, että seuraava haasteemme tulee aiheesta kuinka pitää arki ja juhla balanssissa, sillä alkuhuuma on auttamatta historiaa. On tosin helpompaa käsitellä tunteita, kun ymmärtää hiukan enemmän, miten suhteiden elinkaari kulkee.
Entisen kanssa menee mutkattomasti, joskin edelleen tulee tilanteita, jossa tuskastun siihen, ettei hän vaan yksinkertaisesti ymmärrä katsoa putken ulkopuolelle, ja syyttää minua kohtuuttoman paljon. Eronneeksi pariksi meillä kuitenkin menee hyvin, ja mikä parasta: voimme luottaa toisiimme.
Minun ja Entisen hyvillä väleillä on vaan odottamaton varjopuoli: lapset vuorotellen itkevät ja kyseenalaistavat sen, miksi äiti ja isi eivät voi olla yhdessä. Lukemattomia kysymyksiä, keskusteluja ja kyyneliä. Sydäntä kivistää, kun heille ei voi vielä sanoa, että juuri siksi meillä kaikilla on niin hyvä olla, kun emme asu saman katon alla. On tullut opittua taas useaan otteeseen se, että vaikka miten yrität suojella lapsiasi, teet aina jotain, mikä satuttaa.
Erityismiehen kanssa asiat on saatu puhuttua ja olen paremmin saanut hänet ymmärtämään tätä koko kuviota vastuualueineen päivineen. Hän on nopea oppimaan, ja on ymmärtänyt yskän, mistä viimeksi kiukuttelin. Puntit eivät ole vielä tasan, eivätkä tietyllä tasolla voi koskaan täysin ollakkaan, mutta tiedän, että olemme matkalla oikeaan suuntaan, missä kaikilla on reilu ja hyvä olla.
Luulen, että seuraava haasteemme tulee aiheesta kuinka pitää arki ja juhla balanssissa, sillä alkuhuuma on auttamatta historiaa. On tosin helpompaa käsitellä tunteita, kun ymmärtää hiukan enemmän, miten suhteiden elinkaari kulkee.
Entisen kanssa menee mutkattomasti, joskin edelleen tulee tilanteita, jossa tuskastun siihen, ettei hän vaan yksinkertaisesti ymmärrä katsoa putken ulkopuolelle, ja syyttää minua kohtuuttoman paljon. Eronneeksi pariksi meillä kuitenkin menee hyvin, ja mikä parasta: voimme luottaa toisiimme.
Minun ja Entisen hyvillä väleillä on vaan odottamaton varjopuoli: lapset vuorotellen itkevät ja kyseenalaistavat sen, miksi äiti ja isi eivät voi olla yhdessä. Lukemattomia kysymyksiä, keskusteluja ja kyyneliä. Sydäntä kivistää, kun heille ei voi vielä sanoa, että juuri siksi meillä kaikilla on niin hyvä olla, kun emme asu saman katon alla. On tullut opittua taas useaan otteeseen se, että vaikka miten yrität suojella lapsiasi, teet aina jotain, mikä satuttaa.
tiistai 10. syyskuuta 2013
Lukossa
Olen ihmetellyt itseäni. Tämä piirre ei ole uusi, mutta inhoan sitä. Se saa minut hämilleen, jopa turhautumiseen asti. Minä en osaa enää itkeä.
Itku on ollut minulle tuttua lapsesta asti. Minä itkin paljon. Välillä tuli hiljaisia kyyneleitä iltaisin omassa sängyssä, välillä itkin huutoitkua. Itkin, kun satutin itseni, itkin pelosta, vihasta ja surusta. Teininä olin oikea kyyneleiden kuningatar. Itkin valtavasti, ja usein nyyhkytin itseni uneen saakka.
Olinko aiemmin niin täynnä pahaa oloa, että tuska valui kyyneleinä ylitse?
Mihin itku on kadonnut? Miksi minä en osaa enää itkeä?
Kyllä minä tunnistan itkuisen olon. Tunnen kuuman aallon sisälläni ja tunnistan, että nyt minua itkettää. Kyyneleitä ei kuitenkaan tule. Ne jäävät jonnekin sisuksiin, enkä saa niitä houkuteltua sieltä pois. Sellaisina hetkinä minä haluaisin vain pillittää niin, että räkä valuu. Antaa kropan vavahdella, kun viirut valuva pitkin poskia. Kuka toisi kyyneleeni takaisin? Haluan kokea itkun puhdistavan voiman, enkä kieriskellä välitilassa.
Minulle on tainnut kaiken kukkuraksi iskea blogiahdistus. Kohta on vuosi joristu ja tuntuu, että kaikki hyvät ajatukset hukkuvat kiireeseen, kun niitä ei ehdi oikealla hetkellä kirjoittaa. Tuntuu, että kaikki mitä kirjoitan, on täyttä paskaa ja sitten taas totean itselleni, että eivät tunteet voi sitä olla. Vain tunteita julkituomalla, voi niistä jotain ymmärtää.
Minun pitää muistaa, että tämä on minulle hyväksi. Ei ole aina helppoa tehdä asioita, joita rakastaa. Mitään, mitä minä rakastan ei ole helppoa. Hyvässä haastavuudessa, tulee kuitenkin säilyttää hyvä olo. Jospa se punainen lanka minulle tässä vielä selkiytyy.
Itku on ollut minulle tuttua lapsesta asti. Minä itkin paljon. Välillä tuli hiljaisia kyyneleitä iltaisin omassa sängyssä, välillä itkin huutoitkua. Itkin, kun satutin itseni, itkin pelosta, vihasta ja surusta. Teininä olin oikea kyyneleiden kuningatar. Itkin valtavasti, ja usein nyyhkytin itseni uneen saakka.
Olinko aiemmin niin täynnä pahaa oloa, että tuska valui kyyneleinä ylitse?
Mihin itku on kadonnut? Miksi minä en osaa enää itkeä?
Kyllä minä tunnistan itkuisen olon. Tunnen kuuman aallon sisälläni ja tunnistan, että nyt minua itkettää. Kyyneleitä ei kuitenkaan tule. Ne jäävät jonnekin sisuksiin, enkä saa niitä houkuteltua sieltä pois. Sellaisina hetkinä minä haluaisin vain pillittää niin, että räkä valuu. Antaa kropan vavahdella, kun viirut valuva pitkin poskia. Kuka toisi kyyneleeni takaisin? Haluan kokea itkun puhdistavan voiman, enkä kieriskellä välitilassa.
Minulle on tainnut kaiken kukkuraksi iskea blogiahdistus. Kohta on vuosi joristu ja tuntuu, että kaikki hyvät ajatukset hukkuvat kiireeseen, kun niitä ei ehdi oikealla hetkellä kirjoittaa. Tuntuu, että kaikki mitä kirjoitan, on täyttä paskaa ja sitten taas totean itselleni, että eivät tunteet voi sitä olla. Vain tunteita julkituomalla, voi niistä jotain ymmärtää.
Minun pitää muistaa, että tämä on minulle hyväksi. Ei ole aina helppoa tehdä asioita, joita rakastaa. Mitään, mitä minä rakastan ei ole helppoa. Hyvässä haastavuudessa, tulee kuitenkin säilyttää hyvä olo. Jospa se punainen lanka minulle tässä vielä selkiytyy.
sunnuntai 25. elokuuta 2013
Heikko kohta: liikunta
Liikunta on ihanaa, kun siihen pääsee sisälle ja saa rytmin päälle. Urheilu hellii kehoa, palkitsee hyvällä ololla ja onnistumisilla. Kaikki lehdet sanovat niin, kaikki liikkuvat ihmiset sanovat niin. Minä tiedän sen, mutta missä ne salaisuudet sen hypetyksen taustalla? Olen toivonut miljoona kertaa lukevani sen tien sinne liikunnan ihmeelliseen maailmaan ja erityisesti keinon siellä pysymiseen. Minä löydän sinne usein, mutta aina se lopahdus tapahtuu. Taika katoaa ja löydän itseni taas liikkumattomana.
Sen verran olen tehnyt omaa tutkimustani, että paras pohja elinikäiselle liikkumiselle tehdään lapsena. Vaikka nykyaikana puhutaankin suoritusvapaasta lapsuudesta, ei muisteta, että välillä tylsältä tuntuva harrastus pohjaa koko elämän kestävälle liikunnalle. Sille jatkuvuudelle, jota aikuisena on enää kovin vaikeaa tavoittaa.Toki kaikelle on mahdollisuus, mutta tämän tavan opettelu voi vaatia niin kohtuuttoman paljon energiaa, että kaikki eivät siihen pysty.
Etsin edelleen tätä katkeamatonta liikunnan riemua. Sen verran olen löytänyt itsestäni, että tarvitsen tavoitteen mitä varten liikun. Urheilutapahtuma, kilpailu, kisailmapiiri, tavoite on se mitä minä tarvitsen pysyäkseni liikkeessä. Parasta minulle on, että toiminnalla on joku ohjaaja, joka saa minut uskomaan itseeni yhä uudestaan ja uudestaan, kannustamisen avulla. Tarvitsen jonkun, joka ei anna minun pudota epäonnistumisen kuoppaan luovuttamaan, vaan saa nousemaan ylös.
Etsivä Vella jatkaa johtolankojen tutkimista tässä tapauksessa.
Sen verran olen tehnyt omaa tutkimustani, että paras pohja elinikäiselle liikkumiselle tehdään lapsena. Vaikka nykyaikana puhutaankin suoritusvapaasta lapsuudesta, ei muisteta, että välillä tylsältä tuntuva harrastus pohjaa koko elämän kestävälle liikunnalle. Sille jatkuvuudelle, jota aikuisena on enää kovin vaikeaa tavoittaa.Toki kaikelle on mahdollisuus, mutta tämän tavan opettelu voi vaatia niin kohtuuttoman paljon energiaa, että kaikki eivät siihen pysty.
Etsin edelleen tätä katkeamatonta liikunnan riemua. Sen verran olen löytänyt itsestäni, että tarvitsen tavoitteen mitä varten liikun. Urheilutapahtuma, kilpailu, kisailmapiiri, tavoite on se mitä minä tarvitsen pysyäkseni liikkeessä. Parasta minulle on, että toiminnalla on joku ohjaaja, joka saa minut uskomaan itseeni yhä uudestaan ja uudestaan, kannustamisen avulla. Tarvitsen jonkun, joka ei anna minun pudota epäonnistumisen kuoppaan luovuttamaan, vaan saa nousemaan ylös.
Etsivä Vella jatkaa johtolankojen tutkimista tässä tapauksessa.
Heikko kohta: tupakointi
Hävettää kirjoittaa tästä paheesta. Häpeän häpeän häpeän. Häpeän hirveästi. Kirjoitan tähän koko oksettavan totuuden.
Viimeksi tupakointi alkoi uudestaan onnistuneen treeniputken jälkeen. Olimme menossa juhliin ja ajattelin, että jos tämän illan vain. No se ei mennyt tietenkään niin, vaan tässä sitä ollaan: syvällä koukussa. Kävin tupakalla ennen tätä kirjoitusta. Tupakka syö päivärutiinejani ja ohjailee. Se syö minua.
En ole onnekseni tavannut samanlaista riippuvaista kuin minä. Yhtä älytöntä ja paljon polttavaa tupakkanaista. Voisin polttaa jatkuvasti ja välillä teenkin niin. Menee rahaa ja terveyttä ja minä kärsin. Olisi niin helppoa lopettaa. Tuosta vain, päätä se. Päätöksiä ja yrityksiä on lukuisia. Itkettyjä itkuja ja taisteluita. Miksi tämä myrkky tehoaa minuun näin vahvasti? Oi miksi?
Minulle on ehdotettu harventamista ja satunnaista tupakointia. Sitä, että sallisin itselleni tämän nautinnon edes joskus. Kun muutkin tekevät niin, kun muutkin pystyvät. Mutta kun. Se ei ole nautinto, vaan se on helvetti, kun se pääsee valloilleen. Siksi se on lopetettava kokonaan; haudattava kuoppaan ja hypittävä päällä, ettei se koskaan enää kiusaisi minua.
Ei enempää sanottavaa. Huomenna se loppuu.
Viimeksi tupakointi alkoi uudestaan onnistuneen treeniputken jälkeen. Olimme menossa juhliin ja ajattelin, että jos tämän illan vain. No se ei mennyt tietenkään niin, vaan tässä sitä ollaan: syvällä koukussa. Kävin tupakalla ennen tätä kirjoitusta. Tupakka syö päivärutiinejani ja ohjailee. Se syö minua.
En ole onnekseni tavannut samanlaista riippuvaista kuin minä. Yhtä älytöntä ja paljon polttavaa tupakkanaista. Voisin polttaa jatkuvasti ja välillä teenkin niin. Menee rahaa ja terveyttä ja minä kärsin. Olisi niin helppoa lopettaa. Tuosta vain, päätä se. Päätöksiä ja yrityksiä on lukuisia. Itkettyjä itkuja ja taisteluita. Miksi tämä myrkky tehoaa minuun näin vahvasti? Oi miksi?
Minulle on ehdotettu harventamista ja satunnaista tupakointia. Sitä, että sallisin itselleni tämän nautinnon edes joskus. Kun muutkin tekevät niin, kun muutkin pystyvät. Mutta kun. Se ei ole nautinto, vaan se on helvetti, kun se pääsee valloilleen. Siksi se on lopetettava kokonaan; haudattava kuoppaan ja hypittävä päällä, ettei se koskaan enää kiusaisi minua.
Ei enempää sanottavaa. Huomenna se loppuu.
Heikko kohta: syöminen
Tämänhetkinen heikko kolmikkoni on oikeastaan tupakanpoltto, liikunta ja syöminen. Ne herättävät niin paljon ajatuksia, että ne pitää pilkkoa omiin osioihinsa ja kirjoittaa kaikista oma teksti. Nuo kolme ovat kuitenkin ongelma ja yhdessä paisunut ongelmarypäs, jota minun pitäisi nyt alkaa purkamaan, että pääsisin kohti niitä tavoitteita, joita oikeasti haluan.
Ruokailu ja syöminen pitäisi olla normaali, jatkuva tapahtuma ihmisen elämässä. Ilman ruokaa ei elä. Jos ei syö säännöllisesti, tulee huono olo; heikottaa, pyörryttää ja oksettaa.Minua ärsyttää, koska syömiseni on minulle täysi mysteeri. Ei ole mitään selkeää syytä, että voisi sanoa, että minulla on tämä ja tämä ongelma. Ylensyömisen, laihduttamisen, näännyttämisen ja oksentelun jälkeen olen aina palannut samaan: epäsäännölliseen syömiseen. Selvennykseksi vielä, että nuo itsensä näännyttämiset tapahtuivat teini-iässä, eikä mieleeni edes tulisi kokeilla niitä uudelleen.
Epäsäännöllinen syöminen tarkoittaa minulle arkea. Aamulla en pysty syömään kuin jotain nestemäistä ja usein unohdan syödä. Jos olen yksin, unohdan syödä. Toisten ihmisten seura tuo minulle nälän mukanaan. Minua pitää muistuttaa syömään. Joskus siitä muistuttaa Erityismies, joskus Entinen ja usein oma kroppa. Verensokerin laskeminen lyö minut vähintään kerran päivässä maahan. Yhtäkkiä, aivan sekunneissa alkaa oksettaa ja pyörryttää, jolloin minä tajuan, että nämä ovat ne hälytyskellot taas. En rekisteröi näläntunnetta, ennen kuin se kumauttaa minua nyrkillään.
Syöminen itsessään ei ole ongelma. Minä rakastan ruokaa, mutta inhoan sen valmistamista. Olen opetellut kokkaamaan vain ja ainoastaan lasten takia. Myös heidän seurassaan muistan säännöllisyyden vuoksi syödä. Jos olen yksin, en muista.
Turhauttaa, koska en tiedä, mitä tarvitsen. Minä tiedän simppeleitä ja helppoja reseptejä. Tiedän, mistä terveellinen ruoka koostuu. Tiedän kasviksista, vitamiinin tarpeista jne. Tiedän myös sen, että ikä tekee kropalle muutoksia ja minun täytyisi oppia syömään oikein. Kunhan nyt edes söisin. Tai söisin muuten kuin vasta illalla itseni täyteen.
On kausia, jolloin keskityn ruokavalioon ja säännöllisyyteen. Se tuntuu vaan valtavalta projektilta, joka vie lähes kaikki voimavarat, koska pitää ennakoida ja muistaa tasaisesti syödä. Silloin minulla on hyvä olo ja jaksan paremmin. Mutta aina valun takaisin epäsäännöllisyyteen.
Suurin syntini on tämä kolmikko, joka toimii näin:
Tupakoin, enkä tunne nälkää. En syö, joten en jaksa urheilla. Tupakka rasittaa kroppaani, joten en jaksa urheilla. Urheillessa muistan parhaiten pitää huolta syömisestäni, mutta hyvän alkaneen kauden lopettaa aina tauko urheilusta->herkuttelu,lamaannus tai tupakanpoltto.
Ratkaisu tälle sumpulle on siis ensin raivata tieltä tuo tupakka. Se päätös on tehty jo aiemmin, kuten kirjoitin lupauksestani lapselleni .Huomenna alkaa lupausten lunastaminen!
Ruokailu ja syöminen pitäisi olla normaali, jatkuva tapahtuma ihmisen elämässä. Ilman ruokaa ei elä. Jos ei syö säännöllisesti, tulee huono olo; heikottaa, pyörryttää ja oksettaa.Minua ärsyttää, koska syömiseni on minulle täysi mysteeri. Ei ole mitään selkeää syytä, että voisi sanoa, että minulla on tämä ja tämä ongelma. Ylensyömisen, laihduttamisen, näännyttämisen ja oksentelun jälkeen olen aina palannut samaan: epäsäännölliseen syömiseen. Selvennykseksi vielä, että nuo itsensä näännyttämiset tapahtuivat teini-iässä, eikä mieleeni edes tulisi kokeilla niitä uudelleen.
Epäsäännöllinen syöminen tarkoittaa minulle arkea. Aamulla en pysty syömään kuin jotain nestemäistä ja usein unohdan syödä. Jos olen yksin, unohdan syödä. Toisten ihmisten seura tuo minulle nälän mukanaan. Minua pitää muistuttaa syömään. Joskus siitä muistuttaa Erityismies, joskus Entinen ja usein oma kroppa. Verensokerin laskeminen lyö minut vähintään kerran päivässä maahan. Yhtäkkiä, aivan sekunneissa alkaa oksettaa ja pyörryttää, jolloin minä tajuan, että nämä ovat ne hälytyskellot taas. En rekisteröi näläntunnetta, ennen kuin se kumauttaa minua nyrkillään.
Syöminen itsessään ei ole ongelma. Minä rakastan ruokaa, mutta inhoan sen valmistamista. Olen opetellut kokkaamaan vain ja ainoastaan lasten takia. Myös heidän seurassaan muistan säännöllisyyden vuoksi syödä. Jos olen yksin, en muista.
Turhauttaa, koska en tiedä, mitä tarvitsen. Minä tiedän simppeleitä ja helppoja reseptejä. Tiedän, mistä terveellinen ruoka koostuu. Tiedän kasviksista, vitamiinin tarpeista jne. Tiedän myös sen, että ikä tekee kropalle muutoksia ja minun täytyisi oppia syömään oikein. Kunhan nyt edes söisin. Tai söisin muuten kuin vasta illalla itseni täyteen.
On kausia, jolloin keskityn ruokavalioon ja säännöllisyyteen. Se tuntuu vaan valtavalta projektilta, joka vie lähes kaikki voimavarat, koska pitää ennakoida ja muistaa tasaisesti syödä. Silloin minulla on hyvä olo ja jaksan paremmin. Mutta aina valun takaisin epäsäännöllisyyteen.
Suurin syntini on tämä kolmikko, joka toimii näin:
Tupakoin, enkä tunne nälkää. En syö, joten en jaksa urheilla. Tupakka rasittaa kroppaani, joten en jaksa urheilla. Urheillessa muistan parhaiten pitää huolta syömisestäni, mutta hyvän alkaneen kauden lopettaa aina tauko urheilusta->herkuttelu,lamaannus tai tupakanpoltto.
Ratkaisu tälle sumpulle on siis ensin raivata tieltä tuo tupakka. Se päätös on tehty jo aiemmin, kuten kirjoitin lupauksestani lapselleni .Huomenna alkaa lupausten lunastaminen!
lauantai 24. elokuuta 2013
Oma ikä, paras ikä
"Äiti, minkä ikäinen haluaisit olla, jos saisit valita?"
"No tämän ikäinen. Minä haluan olla juuri sen ikäinen kuin olen."
Tämä keskustelu käytiin noin vuonna 1996, kun minä pohdin äidille, että haluaisin olla milloin vanhempi, milloin nuorempi. Nyt minä olen tavoittanut äitini ajatusmaailman. Paras ikä on juuri se ikä, mitä elää juuri sillä samalla hetkellä.
Kuuluisat ikäkriisit tuntuvat liittyvän kaikkeen muuhun, kuin siihen itse ikään. Ikäkriisi koostuu lähinnä muusta maailmasta; se on peilikirkas hetki, milloin katselee liiankin kirkkain silmin ympärilleen ja miettii mennyttä ja tulevaa. Silloin miettii asioita, mitä olisi ehkä pitänyt tehdä, mitä pitäisi tehdä ja onko tehnyt oikein. Ikäkriisissä havahtuu miettimään, millaista polkua muut tallaavat ja millaista itse tallaa ja miten ne kohtaavat, vai kohtaavatko ollenkaan. Se on kivuliaan teini-iän uusintaotos.
Minä en haikaile nuoruusvuosien perään, enkä suoranaisesti ikävöi mitään aikakautta elämässäni. Muistelen paljon hyviä hetkiä elämän varrelta, mutta en minä niitä tahtoisi uudestaan elää. Ne olivat silloin ja nyt on nyt. Se on elämänkulkua. Sitä paitsi nautin suunnattomasti siitä, mitä ikä minulle tekee: miten se hioo kulmia minusta ja tasoittaa. Ei aina niin hellästi, mutta lopputulos on mitä mahtavin.
Kun lapset syntyivät ja olivat pieniä tuhisevia myttyjä, ajattelin, että tämän hetken voisi sulloa pulloon ja elää yhä uudelleen ja uudelleen. Kuitenkaan mitään vaihetta en ole jäänyt haikailemaan, vaan rakastan lapsia juuri sen ikäisenä kun he ovatkin. Rakastan jokaista ikäkautta, jokaista uutta asiaa heissä. Rakastan myös niitä piirteitä, joita huomasin jo vauvaikäisenä ja jotka ovat säilyneet tähän päivään asti. Lapsi on parhaimmillaan aina.
Iän(kin) hyväksyminen vaatii sisäistä rauhaa ja tasapainoa. On monia, jotka eivät hyväksy vanhenemistaan ja niitä, jotka kaksikymppisinä luulevat tietävänsä kaiken elämästä. Balanssin löytäminen ja elämän pohtiminen vapauttaa valtavasti energiaa tyytyväisenä elämiseen ja hyväksymiseen. En voi olla hehkuttamatta terapian vaikutusta elämääni. On usein sellainen olo, että tekisi mieli halata koko maailmaa ja puhaltaa kaikkien pipit pois. Jos edes joku ihminen on saanut minun elämästäni ponnetta parantaa omaansa, olen enemmän kuin iloinen. Toivoisin kaikille samaa oloa; onnea ja sisäistä rauhaa. Ehkäpä kokemuksista kirjoittaminen on minun tapani halata maailmaa edes vähäsen.
"No tämän ikäinen. Minä haluan olla juuri sen ikäinen kuin olen."
Tämä keskustelu käytiin noin vuonna 1996, kun minä pohdin äidille, että haluaisin olla milloin vanhempi, milloin nuorempi. Nyt minä olen tavoittanut äitini ajatusmaailman. Paras ikä on juuri se ikä, mitä elää juuri sillä samalla hetkellä.
Kuuluisat ikäkriisit tuntuvat liittyvän kaikkeen muuhun, kuin siihen itse ikään. Ikäkriisi koostuu lähinnä muusta maailmasta; se on peilikirkas hetki, milloin katselee liiankin kirkkain silmin ympärilleen ja miettii mennyttä ja tulevaa. Silloin miettii asioita, mitä olisi ehkä pitänyt tehdä, mitä pitäisi tehdä ja onko tehnyt oikein. Ikäkriisissä havahtuu miettimään, millaista polkua muut tallaavat ja millaista itse tallaa ja miten ne kohtaavat, vai kohtaavatko ollenkaan. Se on kivuliaan teini-iän uusintaotos.
Minä en haikaile nuoruusvuosien perään, enkä suoranaisesti ikävöi mitään aikakautta elämässäni. Muistelen paljon hyviä hetkiä elämän varrelta, mutta en minä niitä tahtoisi uudestaan elää. Ne olivat silloin ja nyt on nyt. Se on elämänkulkua. Sitä paitsi nautin suunnattomasti siitä, mitä ikä minulle tekee: miten se hioo kulmia minusta ja tasoittaa. Ei aina niin hellästi, mutta lopputulos on mitä mahtavin.
Kun lapset syntyivät ja olivat pieniä tuhisevia myttyjä, ajattelin, että tämän hetken voisi sulloa pulloon ja elää yhä uudelleen ja uudelleen. Kuitenkaan mitään vaihetta en ole jäänyt haikailemaan, vaan rakastan lapsia juuri sen ikäisenä kun he ovatkin. Rakastan jokaista ikäkautta, jokaista uutta asiaa heissä. Rakastan myös niitä piirteitä, joita huomasin jo vauvaikäisenä ja jotka ovat säilyneet tähän päivään asti. Lapsi on parhaimmillaan aina.
Iän(kin) hyväksyminen vaatii sisäistä rauhaa ja tasapainoa. On monia, jotka eivät hyväksy vanhenemistaan ja niitä, jotka kaksikymppisinä luulevat tietävänsä kaiken elämästä. Balanssin löytäminen ja elämän pohtiminen vapauttaa valtavasti energiaa tyytyväisenä elämiseen ja hyväksymiseen. En voi olla hehkuttamatta terapian vaikutusta elämääni. On usein sellainen olo, että tekisi mieli halata koko maailmaa ja puhaltaa kaikkien pipit pois. Jos edes joku ihminen on saanut minun elämästäni ponnetta parantaa omaansa, olen enemmän kuin iloinen. Toivoisin kaikille samaa oloa; onnea ja sisäistä rauhaa. Ehkäpä kokemuksista kirjoittaminen on minun tapani halata maailmaa edes vähäsen.
keskiviikko 21. elokuuta 2013
Tunnetaitojen opettelua
On hämmentävää huomata, miten erilaisia tapoja on tunteiden käsittelyyn.
Esimerkki 1.
Lapsi hyppää Erityismiehen päälle yllättäen. Erityismies huutaa, koska häntä sattuu. Lapsi pillahtaa itkuun. Erityismies sanoo, ettei niin saa tehdä ja poistuu paikalta.
Minusta hän tekee hirvittävän väärin. Lapsi kyllä ymmärtää, ettei niin saa tehdä, mutta hän jää itkemään sitä, että Erityismies on vihainen. Sanon Erityismiehelle, että hänen tulisi sanoittaa lapselle, ettei hän ole vihainen ja kerrata tilanne. Lapset tarvitsevat toistoja, tunteiden ja niiden selvittämisen opettamista. Eivät he opi, jos heitä ei opeta.
Esimerkki 2.
Minä olen jostain vihainen. Päässäni kiehuu ja paha mieli velloo mahassa asti. En saa suutani auki.
Erityismies kyselee ja houkuttelee kertomaan, kärsivällisesti, kysyen yhä uudelleen ja uudelleen. Saan sanottua, koska tiedän, että hänen kanssaan asiat eivät pääty huutokonserttiin. Saamme keskusteltua, tunteeni kuullaan ja oloni on rauhallinen.
Minulle valkeni, että osaan teoriassa tunteidenkäsittelyä, mutten käytännössä. Alkoholistiperheen herkkänä kompassina olen kyllä oppinut, miltä muista tuntuu, etenkin, jos he ovat lapsia. Osaan lasten tunnemaailman taitavasti ja osaan ennakoida miltä joku tilanne heistä tuntuu, ja mikä mieltä askarruttaa. Miksi osaan lasten tunteet? Koska olen itse jämähtänyt tunnetaidoissani lapsen tasolle! On ollut kiukuttelua ja sanoittamatonta pahaa oloa, jota osaan purkaa vasta nyt, tässä iässä, aikuisena.
On valtava määrä aikuisia, jotka toteuttavat huomaamattaan "Älä tee niin kuin minä teen, vaan tee niin kuin minä sanon"-metodia. Opetetaan lapsia olemaan kärsivällisiä, kestämään pettymyksiä, pyytämään anteeksi, kunnioittamaan,kiittämään ja toimimaan ilman väkivaltaa/tavaroiden rikkomista ja samalla toimitaan itse vastoin omia oppeja. Vaikka olisi pussillinen hienoja opetuksia, lapset suurimmaksi osin imevät itseensä ja maailmankuvaansa vanhempien toteen näyttämiä arvo-, ajatus-, ja käytösmalleja. Niistä on tosi vaikea opetella pois, sillä ne ovat iskostuneet syvälle. Se on kuitenkin paras lahja muita kanssaihmisiä, ja toki itseään ajatellen, opetella pois negatiivisista tavoista.
Terapiaan mennessäni ajattelin, että suurin tehtäväni on saada tuska pois sisältäni ja sitten voin taas elää. En ymmärtänyt terapian tuoman hyvän laajuutta, enkä taida vieläkään tajuta. Olen oppinut enemmän itsestäni kahdessa vuodessa, kuin koko elämäni aikana ja päähäni putkahtelee lisää ahaa-elämyksiä. Tuntuu, että tämä matka itseeni paranee vaan koko ajan. Elämä on monitahoisempi juttu, kun olin ajatellut, ja nyt vasta ymmärrän, että suurimmaksi osaksi se tapahtuu oman pään sisällä.
Esimerkki 1.
Lapsi hyppää Erityismiehen päälle yllättäen. Erityismies huutaa, koska häntä sattuu. Lapsi pillahtaa itkuun. Erityismies sanoo, ettei niin saa tehdä ja poistuu paikalta.
Minusta hän tekee hirvittävän väärin. Lapsi kyllä ymmärtää, ettei niin saa tehdä, mutta hän jää itkemään sitä, että Erityismies on vihainen. Sanon Erityismiehelle, että hänen tulisi sanoittaa lapselle, ettei hän ole vihainen ja kerrata tilanne. Lapset tarvitsevat toistoja, tunteiden ja niiden selvittämisen opettamista. Eivät he opi, jos heitä ei opeta.
Esimerkki 2.
Minä olen jostain vihainen. Päässäni kiehuu ja paha mieli velloo mahassa asti. En saa suutani auki.
Erityismies kyselee ja houkuttelee kertomaan, kärsivällisesti, kysyen yhä uudelleen ja uudelleen. Saan sanottua, koska tiedän, että hänen kanssaan asiat eivät pääty huutokonserttiin. Saamme keskusteltua, tunteeni kuullaan ja oloni on rauhallinen.
Minulle valkeni, että osaan teoriassa tunteidenkäsittelyä, mutten käytännössä. Alkoholistiperheen herkkänä kompassina olen kyllä oppinut, miltä muista tuntuu, etenkin, jos he ovat lapsia. Osaan lasten tunnemaailman taitavasti ja osaan ennakoida miltä joku tilanne heistä tuntuu, ja mikä mieltä askarruttaa. Miksi osaan lasten tunteet? Koska olen itse jämähtänyt tunnetaidoissani lapsen tasolle! On ollut kiukuttelua ja sanoittamatonta pahaa oloa, jota osaan purkaa vasta nyt, tässä iässä, aikuisena.
On valtava määrä aikuisia, jotka toteuttavat huomaamattaan "Älä tee niin kuin minä teen, vaan tee niin kuin minä sanon"-metodia. Opetetaan lapsia olemaan kärsivällisiä, kestämään pettymyksiä, pyytämään anteeksi, kunnioittamaan,kiittämään ja toimimaan ilman väkivaltaa/tavaroiden rikkomista ja samalla toimitaan itse vastoin omia oppeja. Vaikka olisi pussillinen hienoja opetuksia, lapset suurimmaksi osin imevät itseensä ja maailmankuvaansa vanhempien toteen näyttämiä arvo-, ajatus-, ja käytösmalleja. Niistä on tosi vaikea opetella pois, sillä ne ovat iskostuneet syvälle. Se on kuitenkin paras lahja muita kanssaihmisiä, ja toki itseään ajatellen, opetella pois negatiivisista tavoista.
Terapiaan mennessäni ajattelin, että suurin tehtäväni on saada tuska pois sisältäni ja sitten voin taas elää. En ymmärtänyt terapian tuoman hyvän laajuutta, enkä taida vieläkään tajuta. Olen oppinut enemmän itsestäni kahdessa vuodessa, kuin koko elämäni aikana ja päähäni putkahtelee lisää ahaa-elämyksiä. Tuntuu, että tämä matka itseeni paranee vaan koko ajan. Elämä on monitahoisempi juttu, kun olin ajatellut, ja nyt vasta ymmärrän, että suurimmaksi osaksi se tapahtuu oman pään sisällä.
torstai 8. elokuuta 2013
Onnellinen
Minä olen onnellinen. Huolimatta siitä, että huolia on ja niitä tulee olemaan, olen silti hyvin tyytyväinen. Olen ratkaissut yhden elämän suurimmista arvoituksista ja päässyt kurottamaan sinne, mistä onni oikein rakentuu.
Monelle hyvä elämä tarkoittaa mukavaa kotia, hyviä ystäviä, kivaa työtä, antoisaa parisuhdetta, mahdollisuutta harrastaa ja matkustaa yms. Niitä kaikkia minäkin haluan, mutta lähtökohtaisesti kaikki rakentuu omalle, sisäiselle onnelle. Mitä kukka tekee terälehdillä, jos ei ole keskustaa, mihin kiinnittyä?
Ihmisillä on niin kiire keskittyä ulkoiseen hyvinvointiin ja mielihyvän etsimiseen, että unohtuu täysin se suunta, mihin pitäisi katsoa:oma sisin. Pahaa oloa ei voi hukuttaa urheiluun tai työntekoon, vaikka ne voivatkin sitä lievittää. On uskallettava katsoa peiliin ja kohdattava oma itsensä.
Tuotti suurta mielihyvää ymmärtää tämän itsetutkiskelun keskellä, että olen onnistunut tekemään itse itseni onnelliseksi. Minä en elä enää kenenkään ihmisen kautta ja pakoile itseäni. Ei ole onttoa oloa sisällä, enkä pelkää olla yksin. En ole hukassa enää. Tiedän, että olen hyvä ja rakastettava, ilman epäilystä. Minä en ole liikaa enkä liian vähän, vaan juuri sopiva tällaisena. Uskallan kertoa läheisilleni, miten oikeasti menee, eikä minua hävetä tippaakaan myöntää, jos ei mene hyvin. Uskallan luottaa itseeni ja tiedän, että pärjään kaikessa, mihin ryhdyn. Itsetuntoni on korkeammalla kuin koskaan, mutta nöyryys kulkee mukanani aina. En saata unohtaa, miten murskana olen joskus ollut.
Kuuntelen muiden mielipiteitä, mutten pidä niitä minään absoluuttisena totuutena jos ne koskevat minua. Tiedän nyt kuka olen ja mihin pystyn, ja sitä käsitystä tulen vahvistamaan itselleni. Tärkein ovi on avattu ja kymmeniä vuosia vanhat kivut ovat alkaneet vapautumaan. On helpompi ymmärtää ja on rauhallisempi olla. Minulla ei ole levoton mieli eikä kiire karkuun jotain sellaista, mikä tuntuu pahalta, mutta mitä en tavoita. Tavoitan kipupisteet kyllä, ja katson niitä rohkeasti silmiin.
Minä olen enemmän minä, kuin koskaan ennen.
Monelle hyvä elämä tarkoittaa mukavaa kotia, hyviä ystäviä, kivaa työtä, antoisaa parisuhdetta, mahdollisuutta harrastaa ja matkustaa yms. Niitä kaikkia minäkin haluan, mutta lähtökohtaisesti kaikki rakentuu omalle, sisäiselle onnelle. Mitä kukka tekee terälehdillä, jos ei ole keskustaa, mihin kiinnittyä?
Ihmisillä on niin kiire keskittyä ulkoiseen hyvinvointiin ja mielihyvän etsimiseen, että unohtuu täysin se suunta, mihin pitäisi katsoa:oma sisin. Pahaa oloa ei voi hukuttaa urheiluun tai työntekoon, vaikka ne voivatkin sitä lievittää. On uskallettava katsoa peiliin ja kohdattava oma itsensä.
Tuotti suurta mielihyvää ymmärtää tämän itsetutkiskelun keskellä, että olen onnistunut tekemään itse itseni onnelliseksi. Minä en elä enää kenenkään ihmisen kautta ja pakoile itseäni. Ei ole onttoa oloa sisällä, enkä pelkää olla yksin. En ole hukassa enää. Tiedän, että olen hyvä ja rakastettava, ilman epäilystä. Minä en ole liikaa enkä liian vähän, vaan juuri sopiva tällaisena. Uskallan kertoa läheisilleni, miten oikeasti menee, eikä minua hävetä tippaakaan myöntää, jos ei mene hyvin. Uskallan luottaa itseeni ja tiedän, että pärjään kaikessa, mihin ryhdyn. Itsetuntoni on korkeammalla kuin koskaan, mutta nöyryys kulkee mukanani aina. En saata unohtaa, miten murskana olen joskus ollut.
Kuuntelen muiden mielipiteitä, mutten pidä niitä minään absoluuttisena totuutena jos ne koskevat minua. Tiedän nyt kuka olen ja mihin pystyn, ja sitä käsitystä tulen vahvistamaan itselleni. Tärkein ovi on avattu ja kymmeniä vuosia vanhat kivut ovat alkaneet vapautumaan. On helpompi ymmärtää ja on rauhallisempi olla. Minulla ei ole levoton mieli eikä kiire karkuun jotain sellaista, mikä tuntuu pahalta, mutta mitä en tavoita. Tavoitan kipupisteet kyllä, ja katson niitä rohkeasti silmiin.
Minä olen enemmän minä, kuin koskaan ennen.
tiistai 30. heinäkuuta 2013
Parisuhteen haavoittuvaisuus
Aihe liippaa ehkä liiankin läheltä itseäni, mutta on sellainen aihe, joka vaatii päästä päivänvaloon, muidenkin silmille, kenties pohdittavaksi asti. Kipeä, pimeä ja häpeällinen tilanne, jossa niin moni kuitenkin elää. Parisuhde on vaikea laji: kovin altis ja haavoittuvainen.
Kävin Erityismiehen kanssa keskustelun: "Mitä haluan tältä suhteelta". Kerroin suoraan, miten kyllästynyt olen hänen tapaansa käyttää rahaa suhteessa siihen, miten minä pienet tuloni järkeilen. Tuntuu, että teen turhaa työtä, kun toinen elää huolettomasti kuin taivaan lintu. Moni asia, kuten tämäkään, ei ole kuin jäävuoren huippu ilman tietoa taustoista, mutta silti näyttelee liian isoa roolia harmituksen puolella ja on asia, mikä vuorenvarmasti tulee nakertamaan, jos sille ei tule loppua.
Puhuimme paljon. Hän sanoi vakavana, ettei hän halua menettää minua, eikä keskustelun tarkoitus ollutkaan pelotella millään vakavalla. Keskustelun tarkoitus oli nostaa kissa pöydälle ja kertoa, mihin muutosta kaivataan. Mutta, pelkkä halu tehdä asioille ei riitä yksinään. Pitää haluta niin paljon, että on oikeasti valmis siirtymään sanoista tekoihin. Aikominen ja tekemättömyys ovat tietyissä asioissa Erityismiehen ongelma. Hän on mukavuudenhaluinen ja laiskakin ajoittain ja hän tietää sen myös itse. En minä tahdo pakottaa ketään muuttumaan, mutta suhteessa on myös tällaisia hienosäätömahdollisuuksia, jotka onnistuessaan nostavat sen aivan uudelle tasolle.
Jotta tämän keskustelun kokonaisuus tulisi selville ilman, että Vellasta saa järkyttävän miestentallojan ja pirttihirmun kuvan, tämä hienosäätö pätee molempiin suuntiin.Minä olen tehnyt aikanaan virheeni ja haluan olla kaikella tapaa tämän parisuhteen arvoinen. Pyysin myös, että Erityismies kertoo toiveensa minun ryhdistäytymislistalle, mutta hän väitti, että minä olen täydellinen. Se tuntui hassulta ja hyvältä samaan aikaan. Voinko minä, heikkouksine kaikkineen, olla juuri hyvä hänelle? Jos hän on tällä hetkellä tätä mieltä, niin hyvä. Olen kuitenkin valmis panostamaan ja tekemään töitä, sillä suhde jos mikä on sellainen, joka ei pysy hyvänä tekemättä yhtään mitään.
Vaikeaa on pysyä liikkeessä ja olla paikallaan, mutta minun parisuhde vaatii sitä. Pysyn kaikella tapaa ajan tasalla, enkä koskaan enää suostu elämään onnettomana kahdestaan, kun en suostu elämään niin yksinkään. Nyt tiedän, millainen olotila ei kuulu parisuhteeseen. Tiedän kipupisteet, liian erilaisuuden, mikä on epäreilua, mikä on normaalia, yksilöllistä kasvua (jota kukaan ei ikinä tule minulta enää estämään), mikä on joustamista ja mikä on toisen sanelemaa. Tiedän täysin, mikä kuuluu onnelliseen parisuhteeseen ja mikä ei. Olen löytänyt myös oman arvoni, enkä suostu koskaan ottamaan kahden ihmisen keskenäisiä vikoja pelkästään omiin nimiini. Minä olen minä, enkä kenenkään huonompi puolisko tai varjo toisesta.
Minä en enää koskaan suostu tinkimään jokaisen ihmisen perustarpeista: olla arvostettu ja rakastettu ja olla seksuaalinen juuri omalla tavallaan. Suurin kaikista parisuhteen voimista on kuulla toista ja tulla kuulluksi, ilman kiukkua ja kilpailua.
Kävin Erityismiehen kanssa keskustelun: "Mitä haluan tältä suhteelta". Kerroin suoraan, miten kyllästynyt olen hänen tapaansa käyttää rahaa suhteessa siihen, miten minä pienet tuloni järkeilen. Tuntuu, että teen turhaa työtä, kun toinen elää huolettomasti kuin taivaan lintu. Moni asia, kuten tämäkään, ei ole kuin jäävuoren huippu ilman tietoa taustoista, mutta silti näyttelee liian isoa roolia harmituksen puolella ja on asia, mikä vuorenvarmasti tulee nakertamaan, jos sille ei tule loppua.
Puhuimme paljon. Hän sanoi vakavana, ettei hän halua menettää minua, eikä keskustelun tarkoitus ollutkaan pelotella millään vakavalla. Keskustelun tarkoitus oli nostaa kissa pöydälle ja kertoa, mihin muutosta kaivataan. Mutta, pelkkä halu tehdä asioille ei riitä yksinään. Pitää haluta niin paljon, että on oikeasti valmis siirtymään sanoista tekoihin. Aikominen ja tekemättömyys ovat tietyissä asioissa Erityismiehen ongelma. Hän on mukavuudenhaluinen ja laiskakin ajoittain ja hän tietää sen myös itse. En minä tahdo pakottaa ketään muuttumaan, mutta suhteessa on myös tällaisia hienosäätömahdollisuuksia, jotka onnistuessaan nostavat sen aivan uudelle tasolle.
Jotta tämän keskustelun kokonaisuus tulisi selville ilman, että Vellasta saa järkyttävän miestentallojan ja pirttihirmun kuvan, tämä hienosäätö pätee molempiin suuntiin.Minä olen tehnyt aikanaan virheeni ja haluan olla kaikella tapaa tämän parisuhteen arvoinen. Pyysin myös, että Erityismies kertoo toiveensa minun ryhdistäytymislistalle, mutta hän väitti, että minä olen täydellinen. Se tuntui hassulta ja hyvältä samaan aikaan. Voinko minä, heikkouksine kaikkineen, olla juuri hyvä hänelle? Jos hän on tällä hetkellä tätä mieltä, niin hyvä. Olen kuitenkin valmis panostamaan ja tekemään töitä, sillä suhde jos mikä on sellainen, joka ei pysy hyvänä tekemättä yhtään mitään.
Vaikeaa on pysyä liikkeessä ja olla paikallaan, mutta minun parisuhde vaatii sitä. Pysyn kaikella tapaa ajan tasalla, enkä koskaan enää suostu elämään onnettomana kahdestaan, kun en suostu elämään niin yksinkään. Nyt tiedän, millainen olotila ei kuulu parisuhteeseen. Tiedän kipupisteet, liian erilaisuuden, mikä on epäreilua, mikä on normaalia, yksilöllistä kasvua (jota kukaan ei ikinä tule minulta enää estämään), mikä on joustamista ja mikä on toisen sanelemaa. Tiedän täysin, mikä kuuluu onnelliseen parisuhteeseen ja mikä ei. Olen löytänyt myös oman arvoni, enkä suostu koskaan ottamaan kahden ihmisen keskenäisiä vikoja pelkästään omiin nimiini. Minä olen minä, enkä kenenkään huonompi puolisko tai varjo toisesta.
Minä en enää koskaan suostu tinkimään jokaisen ihmisen perustarpeista: olla arvostettu ja rakastettu ja olla seksuaalinen juuri omalla tavallaan. Suurin kaikista parisuhteen voimista on kuulla toista ja tulla kuulluksi, ilman kiukkua ja kilpailua.
lauantai 27. heinäkuuta 2013
"Enempi on maailmaa, kuin ikkunasta näkyy"
Voiko omena pudota kauas puusta? Määrittääkö syntymäperheemme kokonaan tulevaisuutemme ja elämämme? Olemmeko sidottu siihen maisemaan, mikä lapsuudenkodistamme näkyy?
Minä en halua uskoa siihen, että kohtalomme on sinetöity syntymäkotimme perusteella. Olen uskonut vain taivaan rajaksi jo silloin, kun en sitä osannut selittää. Minä tunsin sen jo pienenä tyttönä: pohjattoman uteliaisuuden ja halun vaikuttaa asioihin, joiden olisi vaan pitänyt antaa olla.
"Vella, sinä mietit liikaa."
"Vella, älä ajattele niin monimutkaisesti."
"Vella, sinulle ei mikään riitä."
"Vella, sellaista se elämä on."
"Vella, joskus pitää vain tyytyä."
Olen miettinyt, miksi minun ajatusmaailmani poikkeaa minulle tarjotusta. Pienenä en lakannut kysymästä: "Miksi?" eikä minua tyydyttänyt vastaus: "No, koska se vaan on niin.". En ole koskaan ymmärtänyt tyytymistä silloin, jos kaipaa muutosta. Vaikka olenhan minäkin joutunut useasti elämässäni tyytymään, mutta silti vannonut taistelevani muutoksen eteen ja aina etsinyt helpotusta edes sille aikakaudelle, kun pitää tyytyä. On vahingollista elää elämää, johon ei ole itse tyytyväinen. Se vie voimat ja saa katkeruuden sisälleen asumaan.
"Ihmiseltä ei voi ottaa pois viimeistä inhimillistä vapautta — vapautta valita oma suhtautumisensa mihin tahansa annetuun tilanteeseen, vapautta valita oma tiensä. " - Viktor Frankl
Minun sukuni on minulle mysteeri, joka koskaan ei tule selviämään. Täynnä masennusta, paniikkihäiriötä, mielisairautta ja alkoholismia. Haluaisin tietää niin paljon enemmän, taustalla lymyilevät asiat, jotka ovat johtaneet näihin kohtaloihin. En saa niihin todennäköisesti vastauksia, mutta yhden päätelmän olen tehnyt kaikista: ne, jotka eivät puhu, sairastuvat sisältäpäin. Heidän menneisyytensä nakertaa heitä sisältäpäin ja näin ollen estää heitä tavoittelemasta hyvää.
"Emme voi muuttaa kaikkea, jonka kohtaamme. Mutta emme voi muuttaa mitään ennen kuin olemme kohdanneet sen." -James Baldwin
Minä olen Vella, se suvun hassu unelmoija, joka haluaa kaikkea. Olen saanut huvittuneita kommentteja tulevaisuudensuunnitelmista. Hymähtelyä siihen suuntaan, että unelmoida saa, mutta eivät ne unelmat kuitenkaan toteudu. Elämä on paskaa ja se siitä. Aion murtaa nämä menneisyyden kahleet ja osoittaa itselleni, että minä voin saavuttaa vielä vaikka mitä, ellen itse asetu itseni tielle. Lähtökohdat ovat erilaiset kuin jollain toisella, mutta ei se tee minusta huonompaa tai asiasta mahdotonta.
"Vähintä mitä voit tehdä elämällesi on miettiä mitä toivot siltä. Ja enintä mitä voit tehdä, on asua sen toivon sisällä. "-Barbara Kingsolver
Sen lisäksi, että haluan olla ylpeä itsestäni ja saavuttaa sen mitä toivon, haluan katsoa eteenpäin. Haluan, ettei lasteni tarvitse kipuilla samoista asioista kuin minä. Haluan istuttaa heihin toivottomuuden sijasta toivon. En halua heidän ajattelevan, ettei joku asia ole mahdollista, vaan niin, että kaikki on mahdollista, jos antaa mahdollisuuden itselleen. Haluan molempien sukujeni kipuketjun katkeavan minuun.
"Olosuhteet eivät tee minusta mitä olen, ne paljastavat, kuka minä olen valinnut olevani." - Wayne W. Dyer
Olemme kaikki syntyneet tiettyyn arvomaailmaan. Olemme imeneet pienestä asti vaikutteita ja niitä on vaikea karistaa. Osa on niin automaattisia, ettemme edes pohdi, ovatko ne omiamme vai opittuja.
Tekee kuitenkin hyvää aika ajoin puhdistaa se mielen komero niistä turhaan lojuvista asenteista.Voi yllättää itsensäkin, miten uudella tavalla asioita voi nähdä.
"On mielenkiintoista, että useimmat ihmiset suunnittelevat lomamatkansa paljon huolellisemmin kuin elämänsä. Ehkä se johtuu siitä, että pakeneminen on helpompaa kuin muuttuminen." -Jim Rohn
Unelmista ei saa luopua, niistä ei pidä luopua. Toiveet ovat mahdollisia, kun päättää niin ja keskittyy niihin. Kukaan ei tuo niitä ovelle valmiissa laatikossa. Konkreettisen unelman toteutumista edeltää nöyryys, kärsivällisyys ja pettyminenkin. Ehkä se onnistuessaan tuntuu juuri siksi niin hyvältä.
"Hän elää uudella tavalla: oikein. "— Endre Ady
Minä en halua uskoa siihen, että kohtalomme on sinetöity syntymäkotimme perusteella. Olen uskonut vain taivaan rajaksi jo silloin, kun en sitä osannut selittää. Minä tunsin sen jo pienenä tyttönä: pohjattoman uteliaisuuden ja halun vaikuttaa asioihin, joiden olisi vaan pitänyt antaa olla.
"Vella, sinä mietit liikaa."
"Vella, älä ajattele niin monimutkaisesti."
"Vella, sinulle ei mikään riitä."
"Vella, sellaista se elämä on."
"Vella, joskus pitää vain tyytyä."
Olen miettinyt, miksi minun ajatusmaailmani poikkeaa minulle tarjotusta. Pienenä en lakannut kysymästä: "Miksi?" eikä minua tyydyttänyt vastaus: "No, koska se vaan on niin.". En ole koskaan ymmärtänyt tyytymistä silloin, jos kaipaa muutosta. Vaikka olenhan minäkin joutunut useasti elämässäni tyytymään, mutta silti vannonut taistelevani muutoksen eteen ja aina etsinyt helpotusta edes sille aikakaudelle, kun pitää tyytyä. On vahingollista elää elämää, johon ei ole itse tyytyväinen. Se vie voimat ja saa katkeruuden sisälleen asumaan.
"Ihmiseltä ei voi ottaa pois viimeistä inhimillistä vapautta — vapautta valita oma suhtautumisensa mihin tahansa annetuun tilanteeseen, vapautta valita oma tiensä. " - Viktor Frankl
Minun sukuni on minulle mysteeri, joka koskaan ei tule selviämään. Täynnä masennusta, paniikkihäiriötä, mielisairautta ja alkoholismia. Haluaisin tietää niin paljon enemmän, taustalla lymyilevät asiat, jotka ovat johtaneet näihin kohtaloihin. En saa niihin todennäköisesti vastauksia, mutta yhden päätelmän olen tehnyt kaikista: ne, jotka eivät puhu, sairastuvat sisältäpäin. Heidän menneisyytensä nakertaa heitä sisältäpäin ja näin ollen estää heitä tavoittelemasta hyvää.
"Emme voi muuttaa kaikkea, jonka kohtaamme. Mutta emme voi muuttaa mitään ennen kuin olemme kohdanneet sen." -James Baldwin
Minä olen Vella, se suvun hassu unelmoija, joka haluaa kaikkea. Olen saanut huvittuneita kommentteja tulevaisuudensuunnitelmista. Hymähtelyä siihen suuntaan, että unelmoida saa, mutta eivät ne unelmat kuitenkaan toteudu. Elämä on paskaa ja se siitä. Aion murtaa nämä menneisyyden kahleet ja osoittaa itselleni, että minä voin saavuttaa vielä vaikka mitä, ellen itse asetu itseni tielle. Lähtökohdat ovat erilaiset kuin jollain toisella, mutta ei se tee minusta huonompaa tai asiasta mahdotonta.
"Vähintä mitä voit tehdä elämällesi on miettiä mitä toivot siltä. Ja enintä mitä voit tehdä, on asua sen toivon sisällä. "-Barbara Kingsolver
Sen lisäksi, että haluan olla ylpeä itsestäni ja saavuttaa sen mitä toivon, haluan katsoa eteenpäin. Haluan, ettei lasteni tarvitse kipuilla samoista asioista kuin minä. Haluan istuttaa heihin toivottomuuden sijasta toivon. En halua heidän ajattelevan, ettei joku asia ole mahdollista, vaan niin, että kaikki on mahdollista, jos antaa mahdollisuuden itselleen. Haluan molempien sukujeni kipuketjun katkeavan minuun.
"Olosuhteet eivät tee minusta mitä olen, ne paljastavat, kuka minä olen valinnut olevani." - Wayne W. Dyer
Olemme kaikki syntyneet tiettyyn arvomaailmaan. Olemme imeneet pienestä asti vaikutteita ja niitä on vaikea karistaa. Osa on niin automaattisia, ettemme edes pohdi, ovatko ne omiamme vai opittuja.
Tekee kuitenkin hyvää aika ajoin puhdistaa se mielen komero niistä turhaan lojuvista asenteista.Voi yllättää itsensäkin, miten uudella tavalla asioita voi nähdä.
"On mielenkiintoista, että useimmat ihmiset suunnittelevat lomamatkansa paljon huolellisemmin kuin elämänsä. Ehkä se johtuu siitä, että pakeneminen on helpompaa kuin muuttuminen." -Jim Rohn
Unelmista ei saa luopua, niistä ei pidä luopua. Toiveet ovat mahdollisia, kun päättää niin ja keskittyy niihin. Kukaan ei tuo niitä ovelle valmiissa laatikossa. Konkreettisen unelman toteutumista edeltää nöyryys, kärsivällisyys ja pettyminenkin. Ehkä se onnistuessaan tuntuu juuri siksi niin hyvältä.
"Hän elää uudella tavalla: oikein. "— Endre Ady
perjantai 26. heinäkuuta 2013
Turvaverkko
Minä en enää vaivu masennukseen niin helposti. Ennen se ei vaatinut muuta, kuin huonosti alkaneen aamun, väsymyksen, ilkeitä sanoja tai jonkun muun takaiskun. Vatsassa tuntui ontolta,silmiä pisteli ja vaivuin väsymykseen. Kaikki näytti harmaalta, jopa mustalta. Ja kaikki jonkun pienen asian takia, minkä yli ihminen pääsisi normaalitilassa helpostikin. Masentuneelle kaikki on ponnistelua.
Kyllä minäkin vaivun ja valahtelen kohti pahaa mieltä, edelleen. Kuitenkaan sitä ei tapahdu enää niin usein tai niin helposti. Minä tipahdan turvaverkolle, niin kuin nuorallatanssijat sirkuksessa. Putoan sellaiselle turvaverkolle, jonka olen itse omin käsin punonut pikkuhiljaa. Se on tehty sinnikkyydestä, rakkaudesta,päättäväisyydestä,armollisuudesta ja kärsivällisyydestä. Jokainen langankierto muistuttaa minua niistä hetkistä, kun luovuttamisen sijaan päätin jatkaa.
Sen olen ymmärtänyt, että omasta onnellisuuden puutteesta ei kannata syyttää muita. Pahan olon on toki voinut aiheuttaa joku muu, mutta siihen ei tule takertua koko loppuelämäänsä.Tunteet pitää tunnustaa ja sanoa ääneen. Kun on ajatellut asian läpi, voi keskittyä siihen, miten siitä pääsisi yli. Minä esimerkiksi voin ajatella, että isäni pilasi lapsuudestani monta asiaa ja sen jälkeenkin. Se tekee minut vihaiseksi, surulliseksi ja pettyneeksi, sillä koen ansainneeni parempaa. Sitä aikaa en saa kuitenkaan takaisin. On siis vaan tunnustettava tunteensa ja miettiä, millä tavoin elämästä tulisi nyt mieluista ja sellaista, mitä haluan elää täysillä. Se on vähintä, mitä voin tehdä sen pikkutytön eteen, joka kärsi ja koitti selviytyä epäreiluudessa.
En anna luovuttamisen olla vaihtoehto. Jos jotain haluan, teen sen eteen töitä, vaikka se veisi kuinka kauan. Kova työ ja vahva halu ei voi olla johtamatta haluttuun lopputulokseen. En jaksa kauaa kölliä kiukkuisena verkon päällä. Nousen ylös ja kiipeän nuoralle yhä uudestaan, vaikka putoaisin sata kertaa alas. Jonain päivänä minä vielä kävelen putoamatta. Silloin turvaverkko on vain varotoimi, joka voi vaipua hämärään salamavalojen tieltä.
Kyllä minäkin vaivun ja valahtelen kohti pahaa mieltä, edelleen. Kuitenkaan sitä ei tapahdu enää niin usein tai niin helposti. Minä tipahdan turvaverkolle, niin kuin nuorallatanssijat sirkuksessa. Putoan sellaiselle turvaverkolle, jonka olen itse omin käsin punonut pikkuhiljaa. Se on tehty sinnikkyydestä, rakkaudesta,päättäväisyydestä,armollisuudesta ja kärsivällisyydestä. Jokainen langankierto muistuttaa minua niistä hetkistä, kun luovuttamisen sijaan päätin jatkaa.
Sen olen ymmärtänyt, että omasta onnellisuuden puutteesta ei kannata syyttää muita. Pahan olon on toki voinut aiheuttaa joku muu, mutta siihen ei tule takertua koko loppuelämäänsä.Tunteet pitää tunnustaa ja sanoa ääneen. Kun on ajatellut asian läpi, voi keskittyä siihen, miten siitä pääsisi yli. Minä esimerkiksi voin ajatella, että isäni pilasi lapsuudestani monta asiaa ja sen jälkeenkin. Se tekee minut vihaiseksi, surulliseksi ja pettyneeksi, sillä koen ansainneeni parempaa. Sitä aikaa en saa kuitenkaan takaisin. On siis vaan tunnustettava tunteensa ja miettiä, millä tavoin elämästä tulisi nyt mieluista ja sellaista, mitä haluan elää täysillä. Se on vähintä, mitä voin tehdä sen pikkutytön eteen, joka kärsi ja koitti selviytyä epäreiluudessa.
En anna luovuttamisen olla vaihtoehto. Jos jotain haluan, teen sen eteen töitä, vaikka se veisi kuinka kauan. Kova työ ja vahva halu ei voi olla johtamatta haluttuun lopputulokseen. En jaksa kauaa kölliä kiukkuisena verkon päällä. Nousen ylös ja kiipeän nuoralle yhä uudestaan, vaikka putoaisin sata kertaa alas. Jonain päivänä minä vielä kävelen putoamatta. Silloin turvaverkko on vain varotoimi, joka voi vaipua hämärään salamavalojen tieltä.
keskiviikko 24. heinäkuuta 2013
Oman kropan metsästys
Aktiivinen liikunta on jotenkin koteloitunut minuun ja nukkuu talviuntaan. Tänään voisinkin lähteä lenkille herättelemään itseäni, edes pikkuisen. Muistutella itseäni endorfiinipuuskien ihanuudesta, nauttia siitä, että saa mennä sinne, minne nenä näyttää.
Jopa kovaa liikuntaa enemmän olen kaivannut sitä, että tuntisin itseni notkeaksi. Kroppa on tuntunut nuutuneelta ja jäykältä ja se lienee osasyynä yleiseen kiukkuherkkyyteen. Olen ollut laiska ja priorisoinut muita juttuja- tai oikeastaan ollut priorisoimatta. Liikunta on kyllä ollut mielessä, mutta ei ole edennyt kauppaan pyöräilyä pidemmälle.
En tiedä olenko onnellisessa asemassa, kun olen luonnostaan pieniruokainen ja hitaasti lihoava. Kyllä minäkin massaa kerään, mutta lähinnä mahan seudulle. Se olisi niin helppo jumpata pois, mutta toisaalta olen sen mallinen, että tulokset näkyvät hitaasti, vasta kuukausien jälkeen. Olisipa varaa Pilates-tunteihin, niitä minä nyt eniten kaipaan. Rentoutta, oman kropan löytämistä ja lihaksien vahvistamista.
Liikunnan sijaan, olen keskittynyt siihen, mitä syön. Sain omituisia oireita, jotka otaksuin johtuvan puhtaasti siitä, etten ole ahkerasti syönyt vihreitä asioita. Kahvilla,herkuilla ja nokareella ruokaa lyyhistyy kroppa kuin kroppa. Ostin pinon kaikkea raikasta; porkkanaa,kurkkua, paprikaa,tomaattia,salaattia,ruohosipulia ja persiljaa ja laiskana keittiöihmisenä leikkelin ne valmiiksi rasioihin, joista ne on helppo popsia. Karkkipäiväkin on Erityismiehen toiveesta vain silloin, kun lapset ovat luonamme.Katsotaan, paraneeko olo tämän muutoksen myötä. Olen tässäkin asiassa oppinut nöyrtymään, että mikään ei tapahdu hetkessä.
Enää en rääkkää itseäni kieltämällä kaiken kivan ja urheilemalla verenmaku suussa ollakseni laiha.
Enää en havittele pelkkää kroppaa, jolla kehtaa pelkästään olla bikineissä kesällä.
Enää en surkuttele sitä, että minulla on pienet rinnat ja raskauden kurtistama vatsa.
Nyt minä etsin sellaista fyysistä tilaa, missä on hyvä olla. Lihaksia soisin tulevan, koska olen niin heiveröinen. Mitään hyvää en kiellä itseltäni, ainakaan pitkäksi aikaa. Olen altis sortumaan totaalikielloille. Kaikkea hyppysellinen, niin tulee hyvä. Kunhan pidän mielessä sen, että ei liikaa kerralla. Parhaat urheilukaudet olen aloittanut sillä, että olen hyvällä mielellä herkutellut. Mitä kovempia tuloksia, sitä nopeammin on herkutteluintokin laantunut.
Parasta tulee kun uskoo itseensä valtavasti, vaatii vielä vähän, kannustaa kamalasti ja malttaa mielettömästi.
Jopa kovaa liikuntaa enemmän olen kaivannut sitä, että tuntisin itseni notkeaksi. Kroppa on tuntunut nuutuneelta ja jäykältä ja se lienee osasyynä yleiseen kiukkuherkkyyteen. Olen ollut laiska ja priorisoinut muita juttuja- tai oikeastaan ollut priorisoimatta. Liikunta on kyllä ollut mielessä, mutta ei ole edennyt kauppaan pyöräilyä pidemmälle.
En tiedä olenko onnellisessa asemassa, kun olen luonnostaan pieniruokainen ja hitaasti lihoava. Kyllä minäkin massaa kerään, mutta lähinnä mahan seudulle. Se olisi niin helppo jumpata pois, mutta toisaalta olen sen mallinen, että tulokset näkyvät hitaasti, vasta kuukausien jälkeen. Olisipa varaa Pilates-tunteihin, niitä minä nyt eniten kaipaan. Rentoutta, oman kropan löytämistä ja lihaksien vahvistamista.
Liikunnan sijaan, olen keskittynyt siihen, mitä syön. Sain omituisia oireita, jotka otaksuin johtuvan puhtaasti siitä, etten ole ahkerasti syönyt vihreitä asioita. Kahvilla,herkuilla ja nokareella ruokaa lyyhistyy kroppa kuin kroppa. Ostin pinon kaikkea raikasta; porkkanaa,kurkkua, paprikaa,tomaattia,salaattia,ruohosipulia ja persiljaa ja laiskana keittiöihmisenä leikkelin ne valmiiksi rasioihin, joista ne on helppo popsia. Karkkipäiväkin on Erityismiehen toiveesta vain silloin, kun lapset ovat luonamme.Katsotaan, paraneeko olo tämän muutoksen myötä. Olen tässäkin asiassa oppinut nöyrtymään, että mikään ei tapahdu hetkessä.
Enää en rääkkää itseäni kieltämällä kaiken kivan ja urheilemalla verenmaku suussa ollakseni laiha.
Enää en havittele pelkkää kroppaa, jolla kehtaa pelkästään olla bikineissä kesällä.
Enää en surkuttele sitä, että minulla on pienet rinnat ja raskauden kurtistama vatsa.
Nyt minä etsin sellaista fyysistä tilaa, missä on hyvä olla. Lihaksia soisin tulevan, koska olen niin heiveröinen. Mitään hyvää en kiellä itseltäni, ainakaan pitkäksi aikaa. Olen altis sortumaan totaalikielloille. Kaikkea hyppysellinen, niin tulee hyvä. Kunhan pidän mielessä sen, että ei liikaa kerralla. Parhaat urheilukaudet olen aloittanut sillä, että olen hyvällä mielellä herkutellut. Mitä kovempia tuloksia, sitä nopeammin on herkutteluintokin laantunut.
Parasta tulee kun uskoo itseensä valtavasti, vaatii vielä vähän, kannustaa kamalasti ja malttaa mielettömästi.
sunnuntai 21. heinäkuuta 2013
Täydellinen suhde
Suhteen lipuessa arjen aalloille, tulee väkisinkin mietittyä suhteen suuntaa, toiveita ja haaveita. Kohtaavatko ne? Voiko suhteessa oleminen olla näin mutkatonta vai onko tämä sitä kuuluisaa tyyntä myrskyn edellä? Tärkeää on myös miettiä, millä tavalla itse olisi ihanne- tai ainakin ihana kumppani. On yllättävän helppo arvioida toisen toimintaa ja miettiä, mikä voisi olla paremmin. Sen sijaan peiliin pitäisi katsoa- jos ei kerran päivässä, niin viimeistään niissä tilanteissa, kun alkaa kiristää taiteenlaji nimeltä parisuhde.
Pitäisi aina muistaa, että suhteessa on kaksinkertaiset toiveet, halut ja tarpeet. Joka kerta kun tulee tilanne, missä toivoo toisen tekevän toisin, voisi heittää pallon sille toiselle puolikkaalle ja kuunnella hänenkin toiveitaan. Kuulluksi tulemisen tarve saattaa olla isompi kuin itse asia, mistä paasataan. Toisen kuuntelemisesta ei saa riitaa aikaiseksi. Omassa suhteessakin alkava raivo on katkennut siihen paikkaan, kun se viesti on mennyt perille ja toinen on vain pelkkänä korvana. Toimii etenkin temperamenttisiin ihmisiin. Tuota rauhallisen ihmisen maailmaa minä vasta opettelen.
Huomioonottaminen on äärimmäisen tärkeää. Kun saa tarpeeksi huomiota toiselta, ei tarvitse kerjätä sitä kiukustumalla, mököttämällä tai muutenkaan. Huomiotankkia pitää täyttää tasaisesti. On täysin ajanhukkaa murista muille, kuinka oma rakas ei ota huomioon. Se pitää tuoda julki sille rakkaalle itselleen, joka ei välttämättä vaan ole tullut ajatelleeksi. Toiselle pitää uskaltaa kertoa, mikä tekisi onnelliseksi. Onnellinen ja huomioitu ihminen ei ole enää kateellinen toisen ajankäytöstä, jos saa siitä siivun itselleen ja on kylläinen. Joustaminen molempiin suuntiin alkaa toimimaan paljon paremmin.Ei enää harmita toisen meneminen ja ikäväkin voi olla hyvä tunne.
On hyvä myös muistaa itsensä ja tärkeät asiat. Sellasista asioista ei pidä joustaa, jotka ovat osa minuutta. Jos toisella on asia, mikä tekee rentoutuneeksi ja iloiseksi, miksi sitä kukaan edes haluaisi ottaa pois toiselta? Minä voin olla menemättä kaikkiin juhliin mitä on tiedossa, mutta jos joku kieltäisi minua kirjoittamasta, nostaisin äläkän. Arvosta sitä, mistä toinen nauttii. Iloitse, että hänellä on jotain, mikä tekee niin iloiseksi (järkevyyden rajoissa, totta kai).Tärkeintä lienee, että on valmis joustamaan ja tinkimään samankaltaisista asioista ja oppia ajattelemaan yksikön, oli se sitten kahden kauppa tai perhe, yhteistä etua.
Pienet asiat eivät ole pieniä. Yksinkertaiset sanat, viestit, lahjat ja teot voivat olla puoli maailmaa ja nostaa arkisen rakkauden potenssiin kymmenen. Negatiiviset pienet asiat voivat myös kasvaa norsun kokoisiksi. Toisen olemiselle on annettava tilaa. Isoista asioista voi sanoa. Isot asiat tulisi puhua ja neuvotella, ennen kuin niihin törmätään ja lujaa. Jos esim. siisteyskäsitykset eivät kohtaa, on se ongelman paikka. Se, millä tyylillä asiat hoituu on turhan nipotuksen aluetta. Sillä ei ole mitään merkitystä, miten päin ne lautaset huuhdellaan kuivauskaappiin, kunhan se tulee tehdyksi. Pitäisi muistaa, että se oma tapa tehdä on tosiaan vain se oma, ei aina oikea. Eikä kahden ihmisen kodissa suinkaan ainoa.
Suhde on parhaimmillaan koti. Se ei ole projekti, mikä pitää suorittaa nopeasti, tehokkaasti ja täydellisesti. Suhde on prosessi, mikä sisältää jatkuvaa kasvamista. Prosessi, joka voi maistua puulta ja tuottaa pääomaa vasta pitkän ajan päästä. Se on ripaus onnea ja kasa päättäväisyyttä. Joskus kaikista toimenpiteistä huolimatta se pitää vaan lakkauttaa kannattamattomana. Sekin vaatii rohkeutta. Vaikka tekisit virheitä joskus, se ei tarkoita, ettet oppisi niistä ja osaisi rakentaa uutta, toimivaa prosessia. Epäonnistuminen ei tee epäonnistujaa. Helpottavaa on kaikessa heikkoudessaan huomata, ettei täydellistä suhdetta ole. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö täydellisyyteen voisi ja pitäisi pyrkiä.
Huom. Mies tekee-nainen nipottaa viittavaat sterotyyppiset siivousesimerkit kertovat eräältä nimeltä mainitsemattomasta naisihmisestä, joka on joutunut enemmän kuin kerran miesten keittiöterrorismin uhriksi ;)
Pitäisi aina muistaa, että suhteessa on kaksinkertaiset toiveet, halut ja tarpeet. Joka kerta kun tulee tilanne, missä toivoo toisen tekevän toisin, voisi heittää pallon sille toiselle puolikkaalle ja kuunnella hänenkin toiveitaan. Kuulluksi tulemisen tarve saattaa olla isompi kuin itse asia, mistä paasataan. Toisen kuuntelemisesta ei saa riitaa aikaiseksi. Omassa suhteessakin alkava raivo on katkennut siihen paikkaan, kun se viesti on mennyt perille ja toinen on vain pelkkänä korvana. Toimii etenkin temperamenttisiin ihmisiin. Tuota rauhallisen ihmisen maailmaa minä vasta opettelen.
Huomioonottaminen on äärimmäisen tärkeää. Kun saa tarpeeksi huomiota toiselta, ei tarvitse kerjätä sitä kiukustumalla, mököttämällä tai muutenkaan. Huomiotankkia pitää täyttää tasaisesti. On täysin ajanhukkaa murista muille, kuinka oma rakas ei ota huomioon. Se pitää tuoda julki sille rakkaalle itselleen, joka ei välttämättä vaan ole tullut ajatelleeksi. Toiselle pitää uskaltaa kertoa, mikä tekisi onnelliseksi. Onnellinen ja huomioitu ihminen ei ole enää kateellinen toisen ajankäytöstä, jos saa siitä siivun itselleen ja on kylläinen. Joustaminen molempiin suuntiin alkaa toimimaan paljon paremmin.Ei enää harmita toisen meneminen ja ikäväkin voi olla hyvä tunne.
On hyvä myös muistaa itsensä ja tärkeät asiat. Sellasista asioista ei pidä joustaa, jotka ovat osa minuutta. Jos toisella on asia, mikä tekee rentoutuneeksi ja iloiseksi, miksi sitä kukaan edes haluaisi ottaa pois toiselta? Minä voin olla menemättä kaikkiin juhliin mitä on tiedossa, mutta jos joku kieltäisi minua kirjoittamasta, nostaisin äläkän. Arvosta sitä, mistä toinen nauttii. Iloitse, että hänellä on jotain, mikä tekee niin iloiseksi (järkevyyden rajoissa, totta kai).Tärkeintä lienee, että on valmis joustamaan ja tinkimään samankaltaisista asioista ja oppia ajattelemaan yksikön, oli se sitten kahden kauppa tai perhe, yhteistä etua.
Pienet asiat eivät ole pieniä. Yksinkertaiset sanat, viestit, lahjat ja teot voivat olla puoli maailmaa ja nostaa arkisen rakkauden potenssiin kymmenen. Negatiiviset pienet asiat voivat myös kasvaa norsun kokoisiksi. Toisen olemiselle on annettava tilaa. Isoista asioista voi sanoa. Isot asiat tulisi puhua ja neuvotella, ennen kuin niihin törmätään ja lujaa. Jos esim. siisteyskäsitykset eivät kohtaa, on se ongelman paikka. Se, millä tyylillä asiat hoituu on turhan nipotuksen aluetta. Sillä ei ole mitään merkitystä, miten päin ne lautaset huuhdellaan kuivauskaappiin, kunhan se tulee tehdyksi. Pitäisi muistaa, että se oma tapa tehdä on tosiaan vain se oma, ei aina oikea. Eikä kahden ihmisen kodissa suinkaan ainoa.
Suhde on parhaimmillaan koti. Se ei ole projekti, mikä pitää suorittaa nopeasti, tehokkaasti ja täydellisesti. Suhde on prosessi, mikä sisältää jatkuvaa kasvamista. Prosessi, joka voi maistua puulta ja tuottaa pääomaa vasta pitkän ajan päästä. Se on ripaus onnea ja kasa päättäväisyyttä. Joskus kaikista toimenpiteistä huolimatta se pitää vaan lakkauttaa kannattamattomana. Sekin vaatii rohkeutta. Vaikka tekisit virheitä joskus, se ei tarkoita, ettet oppisi niistä ja osaisi rakentaa uutta, toimivaa prosessia. Epäonnistuminen ei tee epäonnistujaa. Helpottavaa on kaikessa heikkoudessaan huomata, ettei täydellistä suhdetta ole. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö täydellisyyteen voisi ja pitäisi pyrkiä.
Huom. Mies tekee-nainen nipottaa viittavaat sterotyyppiset siivousesimerkit kertovat eräältä nimeltä mainitsemattomasta naisihmisestä, joka on joutunut enemmän kuin kerran miesten keittiöterrorismin uhriksi ;)
lauantai 20. heinäkuuta 2013
Tyttö, joka tavoittelee kuuta
Nyt alkaa energiatasot taas nousemaan. Ajatuksen ja tekemisen voimalla. Mitä enemmän olen suunnitellut ja tehnyt, sen paremmin taas kulkee. Yllätin itseni ajattelemasta kesken lasten aiheuttaman metelin, kuinka ihanaa elämä osaa olla. Kaikkea pitää katsella auringonpilke silmäkulmassa. Elämä on paljon kivempaa, kun sen ajattelee kivaksi.
Ihmiset ajattelevat liian paljon toisten mielipiteitä negatiivisessa merkityksessä, niinhän olen itsekin tehnyt, monesti. Olen koko elämäni taistellut soraääniä vastaan, joita on tullut vähän joka tilanteessa. Monet elävät sivusta toisen elämää paremmin, unohtaen sen, että se on todellakin toisen henkilön elämää eikä omaa. Nyt olen lakannut taistelemasta niitä loputtomia arvosteluja vastaan. Ne ovat kuin rikkaruohot, jotka kasvavat takaisin. Miksi suuntaisin energiani turhuuksiin, kun voin keskittyä mieluummin siihen, mikä minut tekee onnelliseksi?
Temperamentistani huolimatta olen oppinut hidastamaan. Olen oppinut pilkkomaan asioita osiin, enkä tunne niin suurta epätoivoa, kun pitäisi tehdä jotain suurta ja ponnistuksia vaativaa. Kaikki ei tapahdu hetkessä, Vella. Sitä lausetta on tullut hoettua äänettämästi lukemattomia kertoja. Valmista tulee nopeammin, kun tekee yhden pienen asian kerrallaan ja keskittyy siihen. Oli kyse sitten siivouksesta, lukemisesta tai urheilusta.
Olen niin iloinen ja onnellinen siitä, että olen matkalla siihen, mitä haluan tehdä isona. Vihdoinkin! Koulu on minun yksi suuri etappini, jonka tulen toki pilkkomaan moneen osaan vielä. Siellä se häämöttää kuukauden päässä ja minä livun sitä kohti. Astetta enemmän innoissani olen, kun tulen ottamaan selvää, millä tavoin voin käydä sen nopeammin. Senkin olen suunnittellut ja siihen tähtään, sillä palo tehdä sitä mitä minä haluan ja saada tähän talouteen kaksi työssä käyvää, on kova. Oppimisen janoa unohtamatta.
On sanottu, ettei elämää voi käsikirjoittaa. Tavallaan uskon siihen, mutta en usko myöskään elämän olevan joku lautta, jolla pitää vain kellua ja odottaa, mitä tapahtuu. Ohjaajan saappaisiin astuminen tuntuisi tässä elämässä myös mahtipontiselta, mutta apulaisohjaaja kuulostaisi jo mahdolliselta. Oman elämän apulaisohjaaja Vella tulee vielä tekemään sellaisen tarinan, että oksat pois!
Ihmiset ajattelevat liian paljon toisten mielipiteitä negatiivisessa merkityksessä, niinhän olen itsekin tehnyt, monesti. Olen koko elämäni taistellut soraääniä vastaan, joita on tullut vähän joka tilanteessa. Monet elävät sivusta toisen elämää paremmin, unohtaen sen, että se on todellakin toisen henkilön elämää eikä omaa. Nyt olen lakannut taistelemasta niitä loputtomia arvosteluja vastaan. Ne ovat kuin rikkaruohot, jotka kasvavat takaisin. Miksi suuntaisin energiani turhuuksiin, kun voin keskittyä mieluummin siihen, mikä minut tekee onnelliseksi?
Temperamentistani huolimatta olen oppinut hidastamaan. Olen oppinut pilkkomaan asioita osiin, enkä tunne niin suurta epätoivoa, kun pitäisi tehdä jotain suurta ja ponnistuksia vaativaa. Kaikki ei tapahdu hetkessä, Vella. Sitä lausetta on tullut hoettua äänettämästi lukemattomia kertoja. Valmista tulee nopeammin, kun tekee yhden pienen asian kerrallaan ja keskittyy siihen. Oli kyse sitten siivouksesta, lukemisesta tai urheilusta.
Olen niin iloinen ja onnellinen siitä, että olen matkalla siihen, mitä haluan tehdä isona. Vihdoinkin! Koulu on minun yksi suuri etappini, jonka tulen toki pilkkomaan moneen osaan vielä. Siellä se häämöttää kuukauden päässä ja minä livun sitä kohti. Astetta enemmän innoissani olen, kun tulen ottamaan selvää, millä tavoin voin käydä sen nopeammin. Senkin olen suunnittellut ja siihen tähtään, sillä palo tehdä sitä mitä minä haluan ja saada tähän talouteen kaksi työssä käyvää, on kova. Oppimisen janoa unohtamatta.
On sanottu, ettei elämää voi käsikirjoittaa. Tavallaan uskon siihen, mutta en usko myöskään elämän olevan joku lautta, jolla pitää vain kellua ja odottaa, mitä tapahtuu. Ohjaajan saappaisiin astuminen tuntuisi tässä elämässä myös mahtipontiselta, mutta apulaisohjaaja kuulostaisi jo mahdolliselta. Oman elämän apulaisohjaaja Vella tulee vielä tekemään sellaisen tarinan, että oksat pois!
keskiviikko 10. heinäkuuta 2013
Kasvu uudelta pohjalta
Joskus kukka lakkaa kukoistamasta. Ehkä se tarvitsee jotain? Ehkä sitä on hoidettu väärin? Ehkä kaikki pitää aloittaa alusta? Tältä minusta tuntuu. Olen kukka, jolle pitää antaa oikea kasvualusta, oikeat ravinteet ja paljon vaivannäköä rakkauden lisäksi.
Kaikki pitää aloittaa alusta, kuin olisi pikkuvauva.
OMAT RAJAT:
Miltä minusta tuntuu?
Mistä minä alan, mihin minä lopun?
Milloin ja miten minuun saa koskea?
Mikä on minun?
Mikä on minua, eikä muiden sanelemaa?
Milloin pitää joustaa?
Milloin pitää pitää oma päänsä?
Milloin sanoa ei?
Miten sanoa ei?
Mitä ja miten saan tuntea tunteitani?
Milloin rakennan tarpeeksi vahvan minuuden, enkä ota muiden tunteita taakakseni?
OMA TAHTO:
Mikä on minun tahtoni?
Mitä minä tahdon tehdä?
Milloin tahdon tehdä?
Miten muistan sen, etten aina tee, miten muut haluavat?
ITSETUNTO:
Miten opin rakastamaan itseäni?
Miten näkisin itseni kauniina ja arvokkaana?
Milloin opin ymmärtämään, että mennyt ei sanele tulevaa?
Milloin oppisin täysin olemaan se, mitä haluan olla?
Mistä löytyy itsevarmuus?
ILMAISU:
Miten muistaisin sen, että epäkohdat jäävät sisälle vellomaan, jos ei avaa suutaan?
Koska opin sen, että asioista puhuminen on ainoa keino niiden käsittelyyn?
Kuinka opin sanomaan tunteeni ääneen niin, ettei se ole kovan työn takana?
LUOTTAMUS:
Milloin opin ymmärtämään sen, että ansaitsen kaiken hyvän?
Milloin lopetan pahojen asioiden odottelun?
Voinko luottaa muihin kuin itseeni?
Koska lakkaan pidättelemästä rakkautta?
Olen lähellä, mutta toisaalta niin kaukana.
Kaikki pitää aloittaa alusta, kuin olisi pikkuvauva.
OMAT RAJAT:
Miltä minusta tuntuu?
Mistä minä alan, mihin minä lopun?
Milloin ja miten minuun saa koskea?
Mikä on minun?
Mikä on minua, eikä muiden sanelemaa?
Milloin pitää joustaa?
Milloin pitää pitää oma päänsä?
Milloin sanoa ei?
Miten sanoa ei?
Mitä ja miten saan tuntea tunteitani?
Milloin rakennan tarpeeksi vahvan minuuden, enkä ota muiden tunteita taakakseni?
OMA TAHTO:
Mikä on minun tahtoni?
Mitä minä tahdon tehdä?
Milloin tahdon tehdä?
Miten muistan sen, etten aina tee, miten muut haluavat?
ITSETUNTO:
Miten opin rakastamaan itseäni?
Miten näkisin itseni kauniina ja arvokkaana?
Milloin opin ymmärtämään, että mennyt ei sanele tulevaa?
Milloin oppisin täysin olemaan se, mitä haluan olla?
Mistä löytyy itsevarmuus?
ILMAISU:
Miten muistaisin sen, että epäkohdat jäävät sisälle vellomaan, jos ei avaa suutaan?
Koska opin sen, että asioista puhuminen on ainoa keino niiden käsittelyyn?
Kuinka opin sanomaan tunteeni ääneen niin, ettei se ole kovan työn takana?
LUOTTAMUS:
Milloin opin ymmärtämään sen, että ansaitsen kaiken hyvän?
Milloin lopetan pahojen asioiden odottelun?
Voinko luottaa muihin kuin itseeni?
Koska lakkaan pidättelemästä rakkautta?
Olen lähellä, mutta toisaalta niin kaukana.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)