Vihdoin koitti tämäkin päivä. Erityismies vei minut tapaamaan vanhempiaan. Erityisesti jännitin hänen äitinsä kohtaamista, joka ilmoitti vuosi sitten, minua koskaan tapaamatta, ettei hyväksy suhdettamme. Pöly oli laskeutunut, äiti rauhoittunut ja Erityismies vihdoin valmiina järjestämään rakkaansa saman pöydän ääreen.
Jännitin kuollakseni, vaikka tiesin, että osaanhan minä olla herttainen. Olin tietoisesti vähäpuheinen, mutta en hiljainen. Annoin tilaa ja halusin olla nöyrä heidän kodissaan. Tiedostamattaan he arvioisivat minun sopivuuttani heidän lapselleen. Niin tekisi jokainen vanhempi, minäkin.
Erityismiehen isän hymy valloitti minut täysin. Olin puheiden perusteella kuvitellut hänet toisenlaiseksi, mutta yllätyin iloisesti. Hän oli lämmin ja puhelias. Luulen, että hänellä ei ollut erityisiä ennakkoluuloja minusta.
Erityismiehen äiti oli kohtelias, mutta jollain tasolla varautunut. Astuttuamme eteiseen, hän käveli päättäväisesti minua kohti ja tervehti. Kun hän sanoi nimensä, sydämeni löi pari kertaa epätahtia. Tiesinhän minä hänen nimensä jo ennalta, mutta en uskonut sen herättävän minussa noin voimakasta tunnetta. Saman nimen olen kuullut viimeksi vuosia sitten, oman äitini suusta. Meidän äideillämme on sama nimi.
Hänen rakkautensa poikaansa kohtaan oli ilmeistä. Huomasin hänen leijonaemon luonteensa, enkä syytä häntä yhtään siitä, että hän haluaa pojalleen parasta mahdollista. Kuuntelin hänen juttujaan mielelläni, enkä huomannut ajan kulua, ennen kuin Erityismies sanoi, että nyt voisimme lähteä.
Automatkalla minulle iski selittämätön huono olo. Erityismies pysähtyi ostamaan juotavaa. Istuessani autossa odottamassa, en vaan voinut hillitä itseäni. Hiljaiset kyyneleet valuivat ja tuntui siltä, että sydämeni särkyy. Erityismies huolestui palatessaan autolle ja kyseli tapahtuiko jotain, loukkasiko joku minua tai onko hän tehnyt jotain väärää. Pudistin päätäni ja itkin vain. Koottuani ajatuksiani hetken, sain sanotuksi, mikä minua ainakin osittain itketti. Tämän odotetun, stressaavan ja tunnepitoisen tapaamisen aikana minulle selvisi monta asiaa. Katsellessa tätä perhettä ja kuunnellessa heidän tarinoitaan, minä tajusin, mitä minulla ei ollut. Minusta ei kukaan kertonut tarinoita eikä kukaan kutsuisi minua kotiin, ei nyt eikä koskaan. En ole kenenkään suojelema ja rakastama lapsi.
Olin aivan rajattoman surullinen, mutta en missään tapauksessa kateellinen. Miten voisin kadehtia ketään? Miten voisin toivoa, että kukaan muu olisi elänyt samanlaista helvettiä kuin minä? Kateus ei toisi minulle mitään, vaan veisi pois vähänkin hyvän. Minä olin vain hyvin, hyvin onneton.
Erityismies lohdutti, eihän hän muutakaan voi. Ei tätä arpisen sielun taakkaa voi ymmärtää kuin toinen arpinen. Se tunne sattuu, itkettää ja sattuu lisää. Ja se palaa aina takaisin, kun sitä vähiten odottaa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Taistelu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Taistelu. Näytä kaikki tekstit
lauantai 11. tammikuuta 2014
sunnuntai 10. marraskuuta 2013
Katastrofin jatkoa?
Tuntuu, että päässä pimahtaa.
On stressi, on kiire. Sydän lyö epätahtia. En tiedä, mutta luulen sen johtuvan stressistä. Millä saan pumpun rauhoittumaan, kun en itsekään usko, että pitäisi levätä.
Vituttaa. Terapeutti sanoi minulle, että se on suomalaisten yleisverbi kaikelle harmille. Mistä lähtisin purkamaan?
En jaksaisi lapsia, en heidän tappelujaan, vinkumisia, mankumisia,vaatimuksia. Voisivatko he jättää minut viideksi minuutiksi rauhaan?
En jaksa Erityismiestä. Hän vaan ärsyttää minua. Milloin parisuhde valahti tälle tasolle? On vonkaamista (minä vonkaan), kinastelua typeristä arkiaskareista, stressiä rahasta. Minä olen niin kypsä sille, että Erityismies menee silloin kuin huvittaa. Mitä jos minäkin tekisin vaan viikonlopun mittaisen katoamistempun ja sulkisin puhelimen? Tajuaisiko hän arvoni silloin?
Ärsyttää miesten ja naisten roolit. Erityismies luulee, että naiset ovat yhtä kuin hänen äitinsä. hänen äitinsä passaa, kokkaa ja hemmottelee. Minä olen tolkuttanut, että minä en ole sellainen. En ole pikkuvaimo, enkä suostu mihinkään rooliin. Ärsyttää Erityismiehen äiti, jota en ole tavannut. Miksikö? No, koska hän on tehnyt selväksi, ettei hyväksy minua tai meidän suhdettamme.
Olen miettinyt, että mitä jos Erityismies on pettänyt minua. Toisaalta, mitä sen on väliä. Pystymmekö olla uskollisia, kun suhde muuttuu arkiseksi? Pystynkö minä? Pystynkö?
Tunnen itseni niin arvottomaksi. Minua ei hyväksy kukaan. En jaksa taistella tätä ainaista taistelua. Olen joutunut taistelemaan hyväksynnästä niin kauan, kuin jaksan muistaa. Miten elämään mahtuukin niin monta ihmistä, jotka eivät minua hyväksy?
Miksi en pysty lopettamaan tupakanpolttoa?
Miksi olen lihonnut 6 kiloa?
Miksi minulla ei ole äitiä? (Vituttaa maailman eniten)
Minä vihaan Isänpäivää, kun en voi juhlia isää. Minulla on isä, mutta ei ole kuitenkaan. En voi juhlia Äitienpäivää, kun ei ole äitiä. Minua juhlitaan, mutta kun minäkin haluaisin olla jonkun pikku tyttö, joka voi ylpeänä onnitella äitiään ja muistella kaikkea kivaa yhdessä.
Mitä jos minunkin lapset menettävät äitinsä liian varhain? Mitä jos minäkin sairastun syöpään?
Kyllä,ahdistaa,itkettää, vituttaa ja annan sen tulvia nyt kunnolla.
On stressi, on kiire. Sydän lyö epätahtia. En tiedä, mutta luulen sen johtuvan stressistä. Millä saan pumpun rauhoittumaan, kun en itsekään usko, että pitäisi levätä.
Vituttaa. Terapeutti sanoi minulle, että se on suomalaisten yleisverbi kaikelle harmille. Mistä lähtisin purkamaan?
En jaksaisi lapsia, en heidän tappelujaan, vinkumisia, mankumisia,vaatimuksia. Voisivatko he jättää minut viideksi minuutiksi rauhaan?
En jaksa Erityismiestä. Hän vaan ärsyttää minua. Milloin parisuhde valahti tälle tasolle? On vonkaamista (minä vonkaan), kinastelua typeristä arkiaskareista, stressiä rahasta. Minä olen niin kypsä sille, että Erityismies menee silloin kuin huvittaa. Mitä jos minäkin tekisin vaan viikonlopun mittaisen katoamistempun ja sulkisin puhelimen? Tajuaisiko hän arvoni silloin?
Ärsyttää miesten ja naisten roolit. Erityismies luulee, että naiset ovat yhtä kuin hänen äitinsä. hänen äitinsä passaa, kokkaa ja hemmottelee. Minä olen tolkuttanut, että minä en ole sellainen. En ole pikkuvaimo, enkä suostu mihinkään rooliin. Ärsyttää Erityismiehen äiti, jota en ole tavannut. Miksikö? No, koska hän on tehnyt selväksi, ettei hyväksy minua tai meidän suhdettamme.
Olen miettinyt, että mitä jos Erityismies on pettänyt minua. Toisaalta, mitä sen on väliä. Pystymmekö olla uskollisia, kun suhde muuttuu arkiseksi? Pystynkö minä? Pystynkö?
Tunnen itseni niin arvottomaksi. Minua ei hyväksy kukaan. En jaksa taistella tätä ainaista taistelua. Olen joutunut taistelemaan hyväksynnästä niin kauan, kuin jaksan muistaa. Miten elämään mahtuukin niin monta ihmistä, jotka eivät minua hyväksy?
Miksi en pysty lopettamaan tupakanpolttoa?
Miksi olen lihonnut 6 kiloa?
Miksi minulla ei ole äitiä? (Vituttaa maailman eniten)
Minä vihaan Isänpäivää, kun en voi juhlia isää. Minulla on isä, mutta ei ole kuitenkaan. En voi juhlia Äitienpäivää, kun ei ole äitiä. Minua juhlitaan, mutta kun minäkin haluaisin olla jonkun pikku tyttö, joka voi ylpeänä onnitella äitiään ja muistella kaikkea kivaa yhdessä.
Mitä jos minunkin lapset menettävät äitinsä liian varhain? Mitä jos minäkin sairastun syöpään?
Kyllä,ahdistaa,itkettää, vituttaa ja annan sen tulvia nyt kunnolla.
maanantai 19. elokuuta 2013
Mielessä mielenterveys
Olen miettinyt lääkkeiden lopettamista. Veivannut ja vääntänyt jatkamisen ja lopettamisen välillä. Lääkäriltä, jota harvakseen tapaan, on turha kysyä. Hän on sitä mieltä, että lääkkeillä minut saa pidettyä kunnossa eikä hän lähde keskusteluun mukaan, jos yritän haastaa häntä pohtimaan muita keinoja.
Todellisuudessa minua pelottaa. Ennen otin lääkkeet säännöllisesti, mutta nykyään olen ruvennut löysäilemään asian suhteen ja lääkkeettömiä päiviä tulee yhä useammin. Tiedän, ettei se ole hyvästä. Kai minun pitäisi päättää syönkö vai enkö syö. Taidan pelätä lopettamisen seurauksia, sillä viimeksi tuli jonkinasteinen romahdus ja ahdistus söi minua sisältä. Olen kuitenkin nyt valmiinpana kaikkeen, kuin silloin. Ymmärrän itseäni, ymmärrän käytöstäni ja olen tunteideni kanssa jokseenkin hallitumpi.
Jännitän sitä minää, joka putkahtaa esiin lääkkeiden takaa. Itkeekö se enemmän? Nauraako? Masentuuko se taas uudestaan ja on lääkityksen orja aina? Mitä jos ahdistus ja paniikki alkaa uudelleen? En edelleenkään kestä epätietoisuutta, enkä jaksaisi kokeilla omaa kestävyyttäni lopettamalla lääkkeet ja mahdollisesti aloittamalla ne uudestaan. Toisaalta en voi pelätä ja pelata ikuisesti varman päälle. Ehkä minun pitäisi vaan ottaa hyppy tuntemattomaan ja uskaltaa kurkistaa seuraavalle tasolle?
En tiedä, kuuluuko parantumiseen kausia, kun ihminen alkaa epäillä itseään ja miettimään onko oikeasti parantunut. Minusta välillä tuntuu siltä, että vaan kuvittelen. Luulen sen johtuvan tunnemylläkästä, mikä sai minut ajattelemaan omaa pärjäämistäni olosuhteisiin nähden ja halua taistella. Yksi meistä on menettänyt otteensa ja syöksyy varmasti kohti ennenaikaista kuolemaa. Mikä minussa mahtaa olla niin erilaista, että selvisin?
Todellisuudessa minua pelottaa. Ennen otin lääkkeet säännöllisesti, mutta nykyään olen ruvennut löysäilemään asian suhteen ja lääkkeettömiä päiviä tulee yhä useammin. Tiedän, ettei se ole hyvästä. Kai minun pitäisi päättää syönkö vai enkö syö. Taidan pelätä lopettamisen seurauksia, sillä viimeksi tuli jonkinasteinen romahdus ja ahdistus söi minua sisältä. Olen kuitenkin nyt valmiinpana kaikkeen, kuin silloin. Ymmärrän itseäni, ymmärrän käytöstäni ja olen tunteideni kanssa jokseenkin hallitumpi.
Jännitän sitä minää, joka putkahtaa esiin lääkkeiden takaa. Itkeekö se enemmän? Nauraako? Masentuuko se taas uudestaan ja on lääkityksen orja aina? Mitä jos ahdistus ja paniikki alkaa uudelleen? En edelleenkään kestä epätietoisuutta, enkä jaksaisi kokeilla omaa kestävyyttäni lopettamalla lääkkeet ja mahdollisesti aloittamalla ne uudestaan. Toisaalta en voi pelätä ja pelata ikuisesti varman päälle. Ehkä minun pitäisi vaan ottaa hyppy tuntemattomaan ja uskaltaa kurkistaa seuraavalle tasolle?
En tiedä, kuuluuko parantumiseen kausia, kun ihminen alkaa epäillä itseään ja miettimään onko oikeasti parantunut. Minusta välillä tuntuu siltä, että vaan kuvittelen. Luulen sen johtuvan tunnemylläkästä, mikä sai minut ajattelemaan omaa pärjäämistäni olosuhteisiin nähden ja halua taistella. Yksi meistä on menettänyt otteensa ja syöksyy varmasti kohti ennenaikaista kuolemaa. Mikä minussa mahtaa olla niin erilaista, että selvisin?
perjantai 26. heinäkuuta 2013
Turvaverkko
Minä en enää vaivu masennukseen niin helposti. Ennen se ei vaatinut muuta, kuin huonosti alkaneen aamun, väsymyksen, ilkeitä sanoja tai jonkun muun takaiskun. Vatsassa tuntui ontolta,silmiä pisteli ja vaivuin väsymykseen. Kaikki näytti harmaalta, jopa mustalta. Ja kaikki jonkun pienen asian takia, minkä yli ihminen pääsisi normaalitilassa helpostikin. Masentuneelle kaikki on ponnistelua.
Kyllä minäkin vaivun ja valahtelen kohti pahaa mieltä, edelleen. Kuitenkaan sitä ei tapahdu enää niin usein tai niin helposti. Minä tipahdan turvaverkolle, niin kuin nuorallatanssijat sirkuksessa. Putoan sellaiselle turvaverkolle, jonka olen itse omin käsin punonut pikkuhiljaa. Se on tehty sinnikkyydestä, rakkaudesta,päättäväisyydestä,armollisuudesta ja kärsivällisyydestä. Jokainen langankierto muistuttaa minua niistä hetkistä, kun luovuttamisen sijaan päätin jatkaa.
Sen olen ymmärtänyt, että omasta onnellisuuden puutteesta ei kannata syyttää muita. Pahan olon on toki voinut aiheuttaa joku muu, mutta siihen ei tule takertua koko loppuelämäänsä.Tunteet pitää tunnustaa ja sanoa ääneen. Kun on ajatellut asian läpi, voi keskittyä siihen, miten siitä pääsisi yli. Minä esimerkiksi voin ajatella, että isäni pilasi lapsuudestani monta asiaa ja sen jälkeenkin. Se tekee minut vihaiseksi, surulliseksi ja pettyneeksi, sillä koen ansainneeni parempaa. Sitä aikaa en saa kuitenkaan takaisin. On siis vaan tunnustettava tunteensa ja miettiä, millä tavoin elämästä tulisi nyt mieluista ja sellaista, mitä haluan elää täysillä. Se on vähintä, mitä voin tehdä sen pikkutytön eteen, joka kärsi ja koitti selviytyä epäreiluudessa.
En anna luovuttamisen olla vaihtoehto. Jos jotain haluan, teen sen eteen töitä, vaikka se veisi kuinka kauan. Kova työ ja vahva halu ei voi olla johtamatta haluttuun lopputulokseen. En jaksa kauaa kölliä kiukkuisena verkon päällä. Nousen ylös ja kiipeän nuoralle yhä uudestaan, vaikka putoaisin sata kertaa alas. Jonain päivänä minä vielä kävelen putoamatta. Silloin turvaverkko on vain varotoimi, joka voi vaipua hämärään salamavalojen tieltä.
Kyllä minäkin vaivun ja valahtelen kohti pahaa mieltä, edelleen. Kuitenkaan sitä ei tapahdu enää niin usein tai niin helposti. Minä tipahdan turvaverkolle, niin kuin nuorallatanssijat sirkuksessa. Putoan sellaiselle turvaverkolle, jonka olen itse omin käsin punonut pikkuhiljaa. Se on tehty sinnikkyydestä, rakkaudesta,päättäväisyydestä,armollisuudesta ja kärsivällisyydestä. Jokainen langankierto muistuttaa minua niistä hetkistä, kun luovuttamisen sijaan päätin jatkaa.
Sen olen ymmärtänyt, että omasta onnellisuuden puutteesta ei kannata syyttää muita. Pahan olon on toki voinut aiheuttaa joku muu, mutta siihen ei tule takertua koko loppuelämäänsä.Tunteet pitää tunnustaa ja sanoa ääneen. Kun on ajatellut asian läpi, voi keskittyä siihen, miten siitä pääsisi yli. Minä esimerkiksi voin ajatella, että isäni pilasi lapsuudestani monta asiaa ja sen jälkeenkin. Se tekee minut vihaiseksi, surulliseksi ja pettyneeksi, sillä koen ansainneeni parempaa. Sitä aikaa en saa kuitenkaan takaisin. On siis vaan tunnustettava tunteensa ja miettiä, millä tavoin elämästä tulisi nyt mieluista ja sellaista, mitä haluan elää täysillä. Se on vähintä, mitä voin tehdä sen pikkutytön eteen, joka kärsi ja koitti selviytyä epäreiluudessa.
En anna luovuttamisen olla vaihtoehto. Jos jotain haluan, teen sen eteen töitä, vaikka se veisi kuinka kauan. Kova työ ja vahva halu ei voi olla johtamatta haluttuun lopputulokseen. En jaksa kauaa kölliä kiukkuisena verkon päällä. Nousen ylös ja kiipeän nuoralle yhä uudestaan, vaikka putoaisin sata kertaa alas. Jonain päivänä minä vielä kävelen putoamatta. Silloin turvaverkko on vain varotoimi, joka voi vaipua hämärään salamavalojen tieltä.
torstai 25. heinäkuuta 2013
TT: "Äiti milloin sä lopetat?"
Olen edelleen päässäni prosessointivaiheessa. En vietä päivääkään, etten ajattelisi
tupakoinnin lopettamista ja kuinka paljon sitä haluan. Halun ja tavan kukistaminen ei aiheuta vuoren kokoista ongelmaa, mutta riippuvuuden voittaminen on toinen juttu. Ei se toki mahdotonta ole, ja siihen minä olen pyrkimässä. Koko ajan, hitaasti, mutta varmasti.
Lapseni eivät pidä siitä, että poltan. Heidän takiaan se surettaa kaikista eniten. Millä selität lapselle sen, että tupakointi on typerä ja haitallinen tapa, samalla kuin itse teet sitä? Minua harmittaa ja nolottaa. Tämä ei ole sitä äidinmallia, mitä minä haluan edustaa. Toiset kuittaavat tupakoinnin lapsilleen vaan aikuisten tavaksi, joka ei kuulu heille. Minusta tämä itseni myrkyttäminen on myös lapsiani koskettava asia.
Lupasin lopetusajankohdaksi syksyn ja se on minun takarajani. Minä inhoan turhia lupauksia, enkä todellakaan halua antaa niitä lapsilleni.
Note to myself: Kun pääset syöpäkääryleestä irti, muista, ettet koskaan laita sitä takaisin suuhusi. Toipuvalle nikotinistille ei ole olemassa sitä yhtä tupakkaa, vaan se johtaa aina vähintään vuodenmittaiseen lopetushelvettiin.
tupakoinnin lopettamista ja kuinka paljon sitä haluan. Halun ja tavan kukistaminen ei aiheuta vuoren kokoista ongelmaa, mutta riippuvuuden voittaminen on toinen juttu. Ei se toki mahdotonta ole, ja siihen minä olen pyrkimässä. Koko ajan, hitaasti, mutta varmasti.
Lapseni eivät pidä siitä, että poltan. Heidän takiaan se surettaa kaikista eniten. Millä selität lapselle sen, että tupakointi on typerä ja haitallinen tapa, samalla kuin itse teet sitä? Minua harmittaa ja nolottaa. Tämä ei ole sitä äidinmallia, mitä minä haluan edustaa. Toiset kuittaavat tupakoinnin lapsilleen vaan aikuisten tavaksi, joka ei kuulu heille. Minusta tämä itseni myrkyttäminen on myös lapsiani koskettava asia.
Lupasin lopetusajankohdaksi syksyn ja se on minun takarajani. Minä inhoan turhia lupauksia, enkä todellakaan halua antaa niitä lapsilleni.
Note to myself: Kun pääset syöpäkääryleestä irti, muista, ettet koskaan laita sitä takaisin suuhusi. Toipuvalle nikotinistille ei ole olemassa sitä yhtä tupakkaa, vaan se johtaa aina vähintään vuodenmittaiseen lopetushelvettiin.
Sairastuttavat ihmissuhteet
Juuri kun minusta tuntuu, että olen iloinen ja energinen, soi puhelin. Isä soittaa. Hän soittaa kertoakseen, että ajoi meidän ohitsemme naapurin perheen kanssa. Oikeastaan hän kertoo siinä samalla, kuinka hän joutuu mennä naapureiden kanssa, koska hänen kiittämättömät lapsensa eivät halua viettää hänen kanssaan aikaa, vaikka hän on niin hyvä ihminen. Hän sanoo tuon kaiken sanomatta yhtään mitään. Tämän ajatuksen, kuten muutkin rivien välistä vihjailut, olen oppinut lukemaan vuosien aikana.
Hän yrittää ruinata meitä kylään. Minä alan puhumaan autoni huollosta. Hän sanoo, että on se auto hyvä saada kuntoon, kun minä lähden opiskelemaan. Isä sanoo sen lauseen äänellä, joka jää kaikumaan korviini. Se on äänensävy, jolla esitetään välittävää isää. Häntä ei oikeasti kiinnosta, saanko minä auton kuntoon tai pääsenkö sillä kouluun. Se asia ei liity mitenkään häneen, joten sillä ei ole hänelle merkitystä. Sitä on vaikea selittää, mutta sen ymmärtää sellainen, jolla on samanlainen ihminen lähipiirissä. Välittävät sanat ovat ulkoaopeteltuja, eikä niistä jää koskaan sellainen tunne, että tuo tarkoitti sitä tosissaan. Siitä puuttuu jotain- aitous, välittäminen.
Minä lupaan pitkin hampain tulla lasten kanssa käymään, mutta oikeastaan vain siksi, että lapset tapaavat serkkunsa. Isä kertoo tekevänänsä soppaa, pitää syödä, soppaa, hän tekee soppaa. En oikein tajua hänen pakkomielteistä jauhamistaan sopasta- hän voisi kysyä vaikka, mitä lapset haluaisivat syödä. Mutta hän jauhaa sopasta varmaan kymmenen kertaa puhelun aikana. Haluan vaan lopettaa puhelun, sillä tuntuu siltä, kun hän imisi minusta energiaa pois pillillä.
Loppuhuipennukseksi hän huokaa puhelimeen, että hänellä on niin ikävä lapsia, niitä sinun pikkuisia.
Voin melkein kuulla, miten hän tiristää kyyneltä puhelimen toisessa päässä. Minä en tiedä, pitäisikö minun kirkua raivosta, haistattaa paskat, nauraa räkäisesti vai sulkea puhelin. Tämä on yhtä näytelmää, jossa yleisönä toimii naapurin perhe. Todellisuudessa hän ei välitä lapsistani, eikä kuuntele mitä heillä on asiaa. Hän ylistää vain poikalapsia ja tunkee lapset täyteen karkkia, siinä se. Ja ottaa toki valokuvia, joita voi näytellä kaikille ja kertoa satuja.
Minusta tuntuu, etten ikinä pääse tästä raivosta. En voi päästä siitä, koska en saa vastauksiini kysymyksiini. Saan vaan valheita. Ehkä minä joskus saan rauhan tämän asian suhteen, kun löydän omat vastaukseni. Sitten joskus.
Olen pahoillani vihamielisestä kirjoituksestani. Minua niin turhauttaa, sillä tämä asia ei positiiviseksi muutu, vaikka seisoisin päälläni ja kävelisin Andeille. Minä en voi sairasta ihmistä parantaa. Minulla ei ole mitään muuta mahdollisuutta, kuin suojautua siltä ja kestää omat epäoikeudenmukaisuuden tunteeni.
Mitä tapahtuu kattilalle, joka lämpenee kansi päällään? Se kiehuu yli. Niin teen minäkin, tässä asiassa.
Hän yrittää ruinata meitä kylään. Minä alan puhumaan autoni huollosta. Hän sanoo, että on se auto hyvä saada kuntoon, kun minä lähden opiskelemaan. Isä sanoo sen lauseen äänellä, joka jää kaikumaan korviini. Se on äänensävy, jolla esitetään välittävää isää. Häntä ei oikeasti kiinnosta, saanko minä auton kuntoon tai pääsenkö sillä kouluun. Se asia ei liity mitenkään häneen, joten sillä ei ole hänelle merkitystä. Sitä on vaikea selittää, mutta sen ymmärtää sellainen, jolla on samanlainen ihminen lähipiirissä. Välittävät sanat ovat ulkoaopeteltuja, eikä niistä jää koskaan sellainen tunne, että tuo tarkoitti sitä tosissaan. Siitä puuttuu jotain- aitous, välittäminen.
Minä lupaan pitkin hampain tulla lasten kanssa käymään, mutta oikeastaan vain siksi, että lapset tapaavat serkkunsa. Isä kertoo tekevänänsä soppaa, pitää syödä, soppaa, hän tekee soppaa. En oikein tajua hänen pakkomielteistä jauhamistaan sopasta- hän voisi kysyä vaikka, mitä lapset haluaisivat syödä. Mutta hän jauhaa sopasta varmaan kymmenen kertaa puhelun aikana. Haluan vaan lopettaa puhelun, sillä tuntuu siltä, kun hän imisi minusta energiaa pois pillillä.
Loppuhuipennukseksi hän huokaa puhelimeen, että hänellä on niin ikävä lapsia, niitä sinun pikkuisia.
Voin melkein kuulla, miten hän tiristää kyyneltä puhelimen toisessa päässä. Minä en tiedä, pitäisikö minun kirkua raivosta, haistattaa paskat, nauraa räkäisesti vai sulkea puhelin. Tämä on yhtä näytelmää, jossa yleisönä toimii naapurin perhe. Todellisuudessa hän ei välitä lapsistani, eikä kuuntele mitä heillä on asiaa. Hän ylistää vain poikalapsia ja tunkee lapset täyteen karkkia, siinä se. Ja ottaa toki valokuvia, joita voi näytellä kaikille ja kertoa satuja.
Minusta tuntuu, etten ikinä pääse tästä raivosta. En voi päästä siitä, koska en saa vastauksiini kysymyksiini. Saan vaan valheita. Ehkä minä joskus saan rauhan tämän asian suhteen, kun löydän omat vastaukseni. Sitten joskus.
Olen pahoillani vihamielisestä kirjoituksestani. Minua niin turhauttaa, sillä tämä asia ei positiiviseksi muutu, vaikka seisoisin päälläni ja kävelisin Andeille. Minä en voi sairasta ihmistä parantaa. Minulla ei ole mitään muuta mahdollisuutta, kuin suojautua siltä ja kestää omat epäoikeudenmukaisuuden tunteeni.
Mitä tapahtuu kattilalle, joka lämpenee kansi päällään? Se kiehuu yli. Niin teen minäkin, tässä asiassa.
keskiviikko 10. heinäkuuta 2013
Paha äitipuoli
Jennifer Lauckin Siipirikko- kirjaan törmätessäni, iski päähäni rekkalavallinen muistoja En uskaltanut avata kirjan kantta, vaikka olen lukenut sen varmaan kymmenen kertaa. Mikään kirja ei ole ikinä itkettänyt minua niin paljon, sillä toisinaan sitä lukiessa tuntui, kun joku olisi kurkistanut minun elämääni. Mikään fiktiivinen teksti ei ole tuonut minussa pintaan niin hillitöntä tuskaa, kun edellämainittu kirja.
Otetaanpa ajassa taaksenpäin ja muistellaan sieltä täältä:
*Vanhempieni erosta on kulunut neljä kuukautta ja äitini kuolemasta vajaa kaksi kuukautta. Isä esittelee meille uuden naisystävänsä. En muista ensimmäistä kohtaamista, vaikka kuinka pinnistelen. Se on vaan musta aukko mielessäni.
*Ensimmäinen muistikuvani on meidän vanhassa kodissa, kun tämä uusi nainen on ollut meillä yötä. Meidän kodissa, minun äitini makuuhuoneessa. Minusta tuntuu, ettei äitini ole vielä lähtenyt kodistamme kokonaan ja kaikki tämä on vaan epäsopivaa.
* Hänellä on syntymäpäivä. En tiedä miksi, mutta minä poljen pyörällä lähimpään kukkakauppaan ja ostan hänelle ruusun. Kun vien kukan hänelle, hän katsoo minua oudosti, kuin minussa olisi vikaa. Kadun ostostani jälkeenpäin.
*Jotenkin ymmärrän, ettei hän voi sietää minua. Teen mitä vain, niin teen väärin.
*Me käymme katsomassa yhteistä taloa. Onneksi emme koskaan muuta samaan kotiin. Muutamme vierekkäisiin taloihin ja muistelen isäni perustelleen sitä sillä, että minä en tule toimeen hänen puolisonsa kanssa. Koulumatkani pitenee ja joudun kulkemaan kahdella eri bussilla ja joudun asumaan pois kavereitteni luota.
*Isä soittaa ja kertoo menevänsä naimisiin. Minä sanon, etten hyväksy sitä.
*Olemme lomamatkalla. Rasvaan itseäni tiheästi, koska olen kerran palanut pahasti. Äitipuoli tiuskaisee minua lopettamaan rasvalla läträyksen, mutten tottele. Hän palaa pahasti.
Samalla lomamatkalla hän syyttää minua ruuan syömisestä (jota en oikeasti ole syönyt). Isä puolustaa minua kerrankin. Samalla matkalla etsimme pusikoista sormusta, jonka äitipuoli heitti raivospäissään pihalle. Isä itkee ja on kännissä. Hän tukeutuu 14-vuotiaaseen Vellaan sydänsuruissaan.
*On joulu. Tunnelma on kaikkea muuta kuin tervetullut. Äitipuoli hyrisee ilosta omille lapsilleen. Hän raivostuu, kun minä syön pipareita ennen ruokaa. Olen 15-vuotias.
*Tulen yökylään isäni ja äitipuolen kotiin. En ole koskaan tervetullut. Äitipuoli saa yhtäkkiä kohtauksen ja huutaa minun ja veljeni olevan huonostikäyttäytyvimpiä lapsia, joita hän on ikinä tavannut. Muitakin solvauksia tulee, en muista mitä. Pyydän isääni viemään minut kotiin. Hän ei voi ajaa, koska on kännissä.
*Kun olen muuttanut omilleni ja näen välillä isääni, luulen, että hän tapaa minua salaa.
*Kun alan odottamaan uudestaan lasta, äitipuoli kysyy isältäni, että etteikö hänen tyttärensä osaa käyttää ehkäisyä.
Nyt on suljettava huutavien vääryksien kansi ja vedettävä henkeä.
Otetaanpa ajassa taaksenpäin ja muistellaan sieltä täältä:
*Vanhempieni erosta on kulunut neljä kuukautta ja äitini kuolemasta vajaa kaksi kuukautta. Isä esittelee meille uuden naisystävänsä. En muista ensimmäistä kohtaamista, vaikka kuinka pinnistelen. Se on vaan musta aukko mielessäni.
*Ensimmäinen muistikuvani on meidän vanhassa kodissa, kun tämä uusi nainen on ollut meillä yötä. Meidän kodissa, minun äitini makuuhuoneessa. Minusta tuntuu, ettei äitini ole vielä lähtenyt kodistamme kokonaan ja kaikki tämä on vaan epäsopivaa.
* Hänellä on syntymäpäivä. En tiedä miksi, mutta minä poljen pyörällä lähimpään kukkakauppaan ja ostan hänelle ruusun. Kun vien kukan hänelle, hän katsoo minua oudosti, kuin minussa olisi vikaa. Kadun ostostani jälkeenpäin.
*Jotenkin ymmärrän, ettei hän voi sietää minua. Teen mitä vain, niin teen väärin.
*Me käymme katsomassa yhteistä taloa. Onneksi emme koskaan muuta samaan kotiin. Muutamme vierekkäisiin taloihin ja muistelen isäni perustelleen sitä sillä, että minä en tule toimeen hänen puolisonsa kanssa. Koulumatkani pitenee ja joudun kulkemaan kahdella eri bussilla ja joudun asumaan pois kavereitteni luota.
*Isä soittaa ja kertoo menevänsä naimisiin. Minä sanon, etten hyväksy sitä.
*Olemme lomamatkalla. Rasvaan itseäni tiheästi, koska olen kerran palanut pahasti. Äitipuoli tiuskaisee minua lopettamaan rasvalla läträyksen, mutten tottele. Hän palaa pahasti.
Samalla lomamatkalla hän syyttää minua ruuan syömisestä (jota en oikeasti ole syönyt). Isä puolustaa minua kerrankin. Samalla matkalla etsimme pusikoista sormusta, jonka äitipuoli heitti raivospäissään pihalle. Isä itkee ja on kännissä. Hän tukeutuu 14-vuotiaaseen Vellaan sydänsuruissaan.
*On joulu. Tunnelma on kaikkea muuta kuin tervetullut. Äitipuoli hyrisee ilosta omille lapsilleen. Hän raivostuu, kun minä syön pipareita ennen ruokaa. Olen 15-vuotias.
*Tulen yökylään isäni ja äitipuolen kotiin. En ole koskaan tervetullut. Äitipuoli saa yhtäkkiä kohtauksen ja huutaa minun ja veljeni olevan huonostikäyttäytyvimpiä lapsia, joita hän on ikinä tavannut. Muitakin solvauksia tulee, en muista mitä. Pyydän isääni viemään minut kotiin. Hän ei voi ajaa, koska on kännissä.
*Kun olen muuttanut omilleni ja näen välillä isääni, luulen, että hän tapaa minua salaa.
*Kun alan odottamaan uudestaan lasta, äitipuoli kysyy isältäni, että etteikö hänen tyttärensä osaa käyttää ehkäisyä.
Nyt on suljettava huutavien vääryksien kansi ja vedettävä henkeä.
sunnuntai 9. kesäkuuta 2013
TT: Yritystä jälleen
Tässä sitä ollaan; nikotiinipurkka huulessa ja mielessä tuhat syytä tupakoida. Tämä riippuvuus on
H-I-R-V-E-Ä-Ä. Vielä tuskallisempaa siitä tekee se, että monet (tupakoitsijatkin) muistavat kyllä "kannustaa" sillä kuinka helppoa se on, ja ettei tupakkaa pidä koko ajan ajatella. Niin kuin minä en tietäisi, miten se pitäisi tehdä.
Tupakka on minun pahin addiktioni.Alkoholi ei esimerkiksi tuota minulle mitään ongelmia. Voin olla huoletta ilman pitkiäkin aikoja, vaikka kaapissa lojuisi pulloja. Tietysti alkoholistikodissa eläminen on tehnyt osansa minun suhteeseeni alkoholin kanssa. Mutta toisaalta, lapsuudenkodissani poltettiin myös tupakkaa. Kuinka suuri merkitys sillä on, että jää päihteeseen koukkuun?
Olen aikaisemminkin pohtinut sitä, mikä vaikutus sillä on, että olen sikiöstä saakka saanut nikotiinia ja ollut sen jälkeen passiivinen tupakoitsija, sillä meillä poltettiin sisällä, valitettavasti.
En voi uskoa, että sillä ei olisi minkäänlaista vaikutusta. En vaan jaksa uskoa, että lähtökohdat olisivat samat, kun jollain, joka alkaa vain tupakoimaan. En minä heidän riippuvuuttaan vähättele, vaan yritän löytää ymmärrystä omalleni.
Olen kärsinyt järkyttävää ristiriitaa tämän riippuvuuteni kanssa. Minä en todellakaan halua polttaa. Olen ollut valtavan häpeissäni joka kerta, kun ostan tai poltan tupakkaa julkisella paikalla. Olen inhonnut itseäni joka kerta, kun jossain tauolla olen äkkiä kipittänyt vetämään nikotiinia kitusiini, että pärjään taas tunnin-kaksi. On todella noloa, että yhtäkkiä sinä itse et määrää elämästäsi, vaan siitä määrää tupakka. Aikataulut kulkevat sen mukaan, että jossain välissä pääsee tupakalle. Tämä on se asia, mitä vastaan haluan kapinoida. En voi hallita elämäni kestoa, mutta voin hallita omia ajatuksiani ja toimintatapojani.
Katsoin dokumentin huumeidenkäyttäjistä. Siinä sanottiin, että koukkuun jääneet eivät enää päässeet pilveen, vaan tarvitsivat kamaa siihen, että pysyisivät jotenkin toimintakykyisinä. Tupakan kanssa koen jokseenkin samaa. Minun on poltettava, että pystyisin taas olemaan normaali itseni. Se sama itseni,joka pystyn kyllä olemaan sittenkin, kun olen kärsinyt vieroitusoireet ja päässyt irti tästä riippuvuuspyörästä.
Kaikista herättävintä oli laskea, että viime kuussa käytimme tupakkaan enemmän rahaa kuin ruokaan. Ällöttävää, mutta erittäin motivoivaa.
H-I-R-V-E-Ä-Ä. Vielä tuskallisempaa siitä tekee se, että monet (tupakoitsijatkin) muistavat kyllä "kannustaa" sillä kuinka helppoa se on, ja ettei tupakkaa pidä koko ajan ajatella. Niin kuin minä en tietäisi, miten se pitäisi tehdä.
Tupakka on minun pahin addiktioni.Alkoholi ei esimerkiksi tuota minulle mitään ongelmia. Voin olla huoletta ilman pitkiäkin aikoja, vaikka kaapissa lojuisi pulloja. Tietysti alkoholistikodissa eläminen on tehnyt osansa minun suhteeseeni alkoholin kanssa. Mutta toisaalta, lapsuudenkodissani poltettiin myös tupakkaa. Kuinka suuri merkitys sillä on, että jää päihteeseen koukkuun?
Olen aikaisemminkin pohtinut sitä, mikä vaikutus sillä on, että olen sikiöstä saakka saanut nikotiinia ja ollut sen jälkeen passiivinen tupakoitsija, sillä meillä poltettiin sisällä, valitettavasti.
En voi uskoa, että sillä ei olisi minkäänlaista vaikutusta. En vaan jaksa uskoa, että lähtökohdat olisivat samat, kun jollain, joka alkaa vain tupakoimaan. En minä heidän riippuvuuttaan vähättele, vaan yritän löytää ymmärrystä omalleni.
Olen kärsinyt järkyttävää ristiriitaa tämän riippuvuuteni kanssa. Minä en todellakaan halua polttaa. Olen ollut valtavan häpeissäni joka kerta, kun ostan tai poltan tupakkaa julkisella paikalla. Olen inhonnut itseäni joka kerta, kun jossain tauolla olen äkkiä kipittänyt vetämään nikotiinia kitusiini, että pärjään taas tunnin-kaksi. On todella noloa, että yhtäkkiä sinä itse et määrää elämästäsi, vaan siitä määrää tupakka. Aikataulut kulkevat sen mukaan, että jossain välissä pääsee tupakalle. Tämä on se asia, mitä vastaan haluan kapinoida. En voi hallita elämäni kestoa, mutta voin hallita omia ajatuksiani ja toimintatapojani.
Katsoin dokumentin huumeidenkäyttäjistä. Siinä sanottiin, että koukkuun jääneet eivät enää päässeet pilveen, vaan tarvitsivat kamaa siihen, että pysyisivät jotenkin toimintakykyisinä. Tupakan kanssa koen jokseenkin samaa. Minun on poltettava, että pystyisin taas olemaan normaali itseni. Se sama itseni,joka pystyn kyllä olemaan sittenkin, kun olen kärsinyt vieroitusoireet ja päässyt irti tästä riippuvuuspyörästä.
Kaikista herättävintä oli laskea, että viime kuussa käytimme tupakkaan enemmän rahaa kuin ruokaan. Ällöttävää, mutta erittäin motivoivaa.
torstai 16. toukokuuta 2013
Masentuneen aistit
Muistan pari kesää sitten, miten aurinko ja lämpö eivät tuntuneet miltään. Tuntoaistit toimivat vasta silloin, kun hiki virtasi tai tuntui muuten vaan inhottavalta. Inhottava kuvaakin senaikaista olotilaa: sisältä niin solmussa, että kuristuu. Tuntuu, että tuntee kaiken eikä tunne yhtään mitään. Vaikka joku olisi tullut ja lyönyt nyrkillä naamaan, en olisi tuntenut terävää ja todellista kipua. Tunnetilaa valtasivat puutumus, turtuneisuus, voimattomuus- kuin joku olisi imenyt minusta viimeisetkin elollisen rippeet. En minä elänyt, minä koitin selvitä nipin napin hengissä. Nyt tiedän omien nahkojeni kautta olevan hyvinkin mahdollista, että ihmiset kuolevat suruun.
Viime kesänä taiteilin onnettoman ja onnellisen välillä. Syöksyin kyllä enimmäkseen synkkyyteen, eromyrskyn loppupyöritykseen. En tiennyt saanko olla onnellinen ja tasapainoilin oman ansaitun onneni ja muun maailman ristitulessa. Taistelin ihmisen perusoikeudesta: olla onnellinen.
Kävin puoliteholla ja muistan ehkä tunteneeni jotain onnen tunteita. Ainakin Erityismies teki minut hirvittävän onnelliseksi, mutta minä en ollut vielä saanut häädettyä surua sisältäni. Tämä todisti minulle sen, ettei ketään voi rakastaa ehjäksi. Ihmisen täytyy itse löytää narut onneen ja nykiä niin monta kertaa, että se palkinto tulee. Jokainen pelaa pelinsä itse eikä toinen voi voittaa sinun puolestasi.
Tänään tajusin, kuinka konkreettista edistyminen on: minä tunsin auringon lämmön ihollani, ihan oikeasti. Tuoksuttelin luontoa ja tajusin näkeväni värejä jälleen niin kirkkaasti, että hämmästyin. Tämä on monimetrinen loikka siitä hetkestä, kun makasin sohvalla imeskelemässä karkkeja, saadakseni sen verran energiaa, että pysyin suihkussa pystyssä. Siitä hajuttomuuden, mauttomuuden ja toivottomuuden suosta ylöspääseminen on jotain ihmeellistä. Se tuntuu yhtä todennäköiseltä, kun joku kävelisi kotiovellesi ja antaisi tukun rahaa käteen. Se tuntuu mahdottomalta, mutta sitä se ei ole.
Minä päätin uutena vuotena, että tämä on minun vuoteni. Ilokseni olen saanut huomata, etten ole turhaan työskennellyt onnen eteen ja elämä tiputtelee pikkuyllätyksiä eteeni. Tulen niistä hyvin iloiseksi ja jatkan hyväksi havaitulla tiellä kohti entistä suurempia seikkailuja.
Tänä kesänä minä tunnen, maistan, haistan ja rakastan.
Viime kesänä taiteilin onnettoman ja onnellisen välillä. Syöksyin kyllä enimmäkseen synkkyyteen, eromyrskyn loppupyöritykseen. En tiennyt saanko olla onnellinen ja tasapainoilin oman ansaitun onneni ja muun maailman ristitulessa. Taistelin ihmisen perusoikeudesta: olla onnellinen.
Kävin puoliteholla ja muistan ehkä tunteneeni jotain onnen tunteita. Ainakin Erityismies teki minut hirvittävän onnelliseksi, mutta minä en ollut vielä saanut häädettyä surua sisältäni. Tämä todisti minulle sen, ettei ketään voi rakastaa ehjäksi. Ihmisen täytyy itse löytää narut onneen ja nykiä niin monta kertaa, että se palkinto tulee. Jokainen pelaa pelinsä itse eikä toinen voi voittaa sinun puolestasi.
Tänään tajusin, kuinka konkreettista edistyminen on: minä tunsin auringon lämmön ihollani, ihan oikeasti. Tuoksuttelin luontoa ja tajusin näkeväni värejä jälleen niin kirkkaasti, että hämmästyin. Tämä on monimetrinen loikka siitä hetkestä, kun makasin sohvalla imeskelemässä karkkeja, saadakseni sen verran energiaa, että pysyin suihkussa pystyssä. Siitä hajuttomuuden, mauttomuuden ja toivottomuuden suosta ylöspääseminen on jotain ihmeellistä. Se tuntuu yhtä todennäköiseltä, kun joku kävelisi kotiovellesi ja antaisi tukun rahaa käteen. Se tuntuu mahdottomalta, mutta sitä se ei ole.
Minä päätin uutena vuotena, että tämä on minun vuoteni. Ilokseni olen saanut huomata, etten ole turhaan työskennellyt onnen eteen ja elämä tiputtelee pikkuyllätyksiä eteeni. Tulen niistä hyvin iloiseksi ja jatkan hyväksi havaitulla tiellä kohti entistä suurempia seikkailuja.
Tänä kesänä minä tunnen, maistan, haistan ja rakastan.
tiistai 7. toukokuuta 2013
Surun tunne
Monesti olen kirjoittanut miten pienet asiat vaikuttavat mieleen positiivisesti. Pienillä asioilla saa mielen kääntymään toiseenkin suuntaan. Pitkäaikaisesti sillä mallilla päästään negatiiviseen ajatteluun, lukkoje taakse mielen vankilaan.
Onko tämä herkkien ja tunteellisten ihmisten ongelma, en tiedä. En usko, että kaikki negatiivisesti ajattelevat ihmiset ovat huipputunteellisia. Mutta minä puhun vaan omasta puolestani ja olen hyvin, ehkä liiankin, tunteellinen. Niin tunteellinen, että en välillä meinaa kestää. Se on suuri lahja ja valtava taakka samaan aikaan.
Minä näin unta taas siitä pahasta miehestä. En edes halua palata uneen sen tarkemmin, mutta nimeän ne tunteet, mitä koin:
Pelko Inho Tuska Paniikki Hämmennys Epätietoisuus.
Herätessä minulla oli todella paha olo henkisesti. Minulla on edelleen paha olo; en oikein pysty keskittymään mihinkään, yhden unen takia! Raivostuttavaa!
Mieleeni hiipi iltasatukirjastani (Martikainen: Älä usko kaikkea mitä ajattelet- Miten, miksi ja milloin aivosi johtavat sinua harhaan?) lause: "Aikaisempi kokemus vaikuttaa seuraavan kokemuksen tulkintaan." Kirjassa oli tehty tutkimus. Tutkimus oli niinkin simppeli, että tutkittaville näytettiin kuvaa henkilöstä ja heidän piti arvioida kuvassa olevaa henkilöä lämpimäksi tai kylmäksi. Tai niin he luulivat. Heidät tultiin hakemaan aulasta ja heidän piti hetken aikaa pidellä hakijan kahvikuppia kädessään. Kupissa oli toisinaan kylmää kahvia ja toisinaan kuumaa. Kuinka ollakkaan: kuuman kahvikupin pitelijät arvioivat helpommin kuvan henkilöä positiiviseksi, kun taas kylmän kahvikupin pitelijät negatiiviseksi. Jälkeenpäin tutkittavat olivat sitä mieltä, ettei kahvikupin lämpötila vaikuttanut heidän käsityksiinsä mitenkään.
Omalla kohdalla uskon tähän ihan täysin. Imen itseeni tunnetiloja ja kokemuksia ja olen välillä pyörällä päästäni. Koska olen kokenut paljon pahaa ja surullisia asioita, on jotenkin helpompaa tai oikeastaan tuttua vetää ne harmaan maailman lasit päähän. Tulee yksi huono kokemus tai tapahtuma ja päivä on pilalla. Kaikki on tyhmää ja mälsää ja pitää tuo ja tuokin tehdä.
Mutta nyt kun tiedostan tällaisia asioita, voin muuttaa ajatuksiani. Yksinkertaisempaa ja luontevaa se on heillä, joita siihen on aina kotona opetettu ja jotka ovat saaneet tunteidenkäsittelyyn tukea.
En suostu kuitenkaan luovuttamaan itseni kanssa ja ajattelemaan, että olisi liian myöhäistä. Ei koskaan ole liian myöhäistä parantaa omaa elämänlaatuaan!
Nyt kun mietin uneni aiheuttamaa puolen päivän kestänyttä angstia ja ahdistusta, tiedän, mitä ajatella. Uni sai minut pahalle tuulelle. Se sai minut muistamaan ja ajattelemaan asioita, joista tulee paha mieli. Uni kaiveli pelkolaatikkoa ja heitteli pelot pitkin poikin päässäni. Minulle tuli paha mieli. Päässäni jäi negatiivinen vipu päälle ja se vaikuttaa tähän päivään niin, että ajattelen, etten pysty keskittymään lukemiseen enkä halua mennä terapiaan. Enhän minä oikeasti niin ajattele, mutta uni sai aivoni ajattelemaan tuttuja, negatiivisia tunneratoja pitkin asioita.
MINÄPÄ EN SUOSTU SIIHEN!
Haluan hallita omia ajatuksiani ja ajatella sitä kaikkea, mikä minut tekee onnelliseksi. Minä voi ajatella minun aivoillani, mitä haluan. Minun ei tarvitse ajatella mälsiä juttuja, kun minulla on miljoona kertaa kivempia asioita pohdittava.
Minä menen kouluun. Minulla on ihanat, kauniit lapset. Minulla on aivan mielettömän ihana ja komea mies. Minä olen taistelija, joka löysi oman onnellisuutensa. Minäkin olen ihana.
Onko tämä herkkien ja tunteellisten ihmisten ongelma, en tiedä. En usko, että kaikki negatiivisesti ajattelevat ihmiset ovat huipputunteellisia. Mutta minä puhun vaan omasta puolestani ja olen hyvin, ehkä liiankin, tunteellinen. Niin tunteellinen, että en välillä meinaa kestää. Se on suuri lahja ja valtava taakka samaan aikaan.
Minä näin unta taas siitä pahasta miehestä. En edes halua palata uneen sen tarkemmin, mutta nimeän ne tunteet, mitä koin:
Pelko Inho Tuska Paniikki Hämmennys Epätietoisuus.
Herätessä minulla oli todella paha olo henkisesti. Minulla on edelleen paha olo; en oikein pysty keskittymään mihinkään, yhden unen takia! Raivostuttavaa!
Mieleeni hiipi iltasatukirjastani (Martikainen: Älä usko kaikkea mitä ajattelet- Miten, miksi ja milloin aivosi johtavat sinua harhaan?) lause: "Aikaisempi kokemus vaikuttaa seuraavan kokemuksen tulkintaan." Kirjassa oli tehty tutkimus. Tutkimus oli niinkin simppeli, että tutkittaville näytettiin kuvaa henkilöstä ja heidän piti arvioida kuvassa olevaa henkilöä lämpimäksi tai kylmäksi. Tai niin he luulivat. Heidät tultiin hakemaan aulasta ja heidän piti hetken aikaa pidellä hakijan kahvikuppia kädessään. Kupissa oli toisinaan kylmää kahvia ja toisinaan kuumaa. Kuinka ollakkaan: kuuman kahvikupin pitelijät arvioivat helpommin kuvan henkilöä positiiviseksi, kun taas kylmän kahvikupin pitelijät negatiiviseksi. Jälkeenpäin tutkittavat olivat sitä mieltä, ettei kahvikupin lämpötila vaikuttanut heidän käsityksiinsä mitenkään.
Omalla kohdalla uskon tähän ihan täysin. Imen itseeni tunnetiloja ja kokemuksia ja olen välillä pyörällä päästäni. Koska olen kokenut paljon pahaa ja surullisia asioita, on jotenkin helpompaa tai oikeastaan tuttua vetää ne harmaan maailman lasit päähän. Tulee yksi huono kokemus tai tapahtuma ja päivä on pilalla. Kaikki on tyhmää ja mälsää ja pitää tuo ja tuokin tehdä.
Mutta nyt kun tiedostan tällaisia asioita, voin muuttaa ajatuksiani. Yksinkertaisempaa ja luontevaa se on heillä, joita siihen on aina kotona opetettu ja jotka ovat saaneet tunteidenkäsittelyyn tukea.
En suostu kuitenkaan luovuttamaan itseni kanssa ja ajattelemaan, että olisi liian myöhäistä. Ei koskaan ole liian myöhäistä parantaa omaa elämänlaatuaan!
Nyt kun mietin uneni aiheuttamaa puolen päivän kestänyttä angstia ja ahdistusta, tiedän, mitä ajatella. Uni sai minut pahalle tuulelle. Se sai minut muistamaan ja ajattelemaan asioita, joista tulee paha mieli. Uni kaiveli pelkolaatikkoa ja heitteli pelot pitkin poikin päässäni. Minulle tuli paha mieli. Päässäni jäi negatiivinen vipu päälle ja se vaikuttaa tähän päivään niin, että ajattelen, etten pysty keskittymään lukemiseen enkä halua mennä terapiaan. Enhän minä oikeasti niin ajattele, mutta uni sai aivoni ajattelemaan tuttuja, negatiivisia tunneratoja pitkin asioita.
MINÄPÄ EN SUOSTU SIIHEN!
Haluan hallita omia ajatuksiani ja ajatella sitä kaikkea, mikä minut tekee onnelliseksi. Minä voi ajatella minun aivoillani, mitä haluan. Minun ei tarvitse ajatella mälsiä juttuja, kun minulla on miljoona kertaa kivempia asioita pohdittava.
Minä menen kouluun. Minulla on ihanat, kauniit lapset. Minulla on aivan mielettömän ihana ja komea mies. Minä olen taistelija, joka löysi oman onnellisuutensa. Minäkin olen ihana.
tiistai 19. maaliskuuta 2013
TT: Kuin latenssivaihe
Palaa taas ja minä nautin. Poltan ja poltan ja poltan. Minä en jaksa ajatella ja prosessoida. En vaan jaksa. En tänään. Ei se ole sitä, etten halua. En vaan jaksa.
Erityismies lupasi, että tähän taistoon käydään yhdessä. Jotenkin se tuntuu helpottavalta, koska viimeksi se onnistui juuri sillä tavalla.
Erityismies lupasi, että tähän taistoon käydään yhdessä. Jotenkin se tuntuu helpottavalta, koska viimeksi se onnistui juuri sillä tavalla.
maanantai 18. maaliskuuta 2013
TT: Häviö
Ratkettu on, muutama päivä sitten. Harmittaa ja hävettää.
Huomenna kohti uutta alkua. Ei tämä helppoa ole, ei tosiaan.
Huomenna kohti uutta alkua. Ei tämä helppoa ole, ei tosiaan.
maanantai 11. maaliskuuta 2013
TT: Tänään taas
Tänään se alkaa. Aamutupakan poltettuani huimasi niin, että istuin lattialle. Päätin, että ei helvetti, ei tässä ole mitään järkeä. eihän riippuvuudessa koskaan ole. Katsoin tv-ohjelmaa riippuvuuksista ja mietin, etten minä halua olla tuollainen. En halua hävetä ja tuntea itseäni inhottavaksi. Haluan olla vapaa. Ja tänään on minun päiväni riisua riippuvuuskahleet käsistäni.
Minua pelottaa ne hetket, kun koen piinallista halua polttaa. Vaikka minä selviänkin niistä tahdonvoimalla ja viisailla ajatuksilla. Tiedän sen.
Nyt jälkikäteen ymmärrän, että Allen Carrin kirjasta on on ollut apua, suurta apua. Hänellä on jotenkin selventäviä näkökulmia asiaan:
"Savukkeiden ainoa nautinto on vieroitusoireiden hetkellinen lakkaaminen."
Niin totta. Näinhän se juuri on, kun asiaa ajattelee. Carr puhuu myös nikotiininnälästä, nikotiinihirviöstä, joka tupakoitsijan pitää ruokkia ja siitä kuuluisasta äänestä pään sisällä, joka kehoittaa polttamaan sen yhden vielä. Kaikki tuttuja juttuja, nyt kun niille on saanut sanat.
Kunhan muistaisin joka käänteessä sen, että minä en ole luopumassa mistään, vaan saamassa tilalle.
Minua pelottaa ne hetket, kun koen piinallista halua polttaa. Vaikka minä selviänkin niistä tahdonvoimalla ja viisailla ajatuksilla. Tiedän sen.
Nyt jälkikäteen ymmärrän, että Allen Carrin kirjasta on on ollut apua, suurta apua. Hänellä on jotenkin selventäviä näkökulmia asiaan:
"Savukkeiden ainoa nautinto on vieroitusoireiden hetkellinen lakkaaminen."
Niin totta. Näinhän se juuri on, kun asiaa ajattelee. Carr puhuu myös nikotiininnälästä, nikotiinihirviöstä, joka tupakoitsijan pitää ruokkia ja siitä kuuluisasta äänestä pään sisällä, joka kehoittaa polttamaan sen yhden vielä. Kaikki tuttuja juttuja, nyt kun niille on saanut sanat.
Kunhan muistaisin joka käänteessä sen, että minä en ole luopumassa mistään, vaan saamassa tilalle.
torstai 7. maaliskuuta 2013
TT: Takapakkia
Miten hävettää ja harmittaa. Ei ollut savuton päivä, ei tänäänkään. Neljä repsahdusta. Neljä!
Suoraan sanottuna vituttaa, että ensimmäinen asia, mitä ajattelen Erityismiehen saapuessa kotiin, on tupakka. Ei auta enää vinkua, mokattu on tältä päivältä.
Huomenna en saa lipsua. Huomenna olen vapaa tästä. Yritän, vaikka kukaan ei enää uskoisi minuun. Minun on uskottava, minun on taisteltava. Juoksen vaikka koko päivän, jos se auttaa minua pysymään irti. Olen epätoivoinen.
Tupakkakirjan ääreen, mars.
Suoraan sanottuna vituttaa, että ensimmäinen asia, mitä ajattelen Erityismiehen saapuessa kotiin, on tupakka. Ei auta enää vinkua, mokattu on tältä päivältä.
Huomenna en saa lipsua. Huomenna olen vapaa tästä. Yritän, vaikka kukaan ei enää uskoisi minuun. Minun on uskottava, minun on taisteltava. Juoksen vaikka koko päivän, jos se auttaa minua pysymään irti. Olen epätoivoinen.
Tupakkakirjan ääreen, mars.
TT: Savuton aamu
Tässä sitä ollaan, ilman aamutupakkaa. Yritän olla ajattelematta ja keksiä oheistoimintaa. Ajatella kukkia ja halinalleja, mutta eihän se himo hetkessä katoa. Aamutupakka on se tärkein tupakka minulle. Aika loogistahan se on olla riippuvainen eniten siitä annoksesta, jonka saa ensimmäisenä monen tunnin tauon jälkeen. Niitä mielihalun hetkiä tulee usein. Ne pitää vaan kokea ja ajatella läpi ilman panikointia ja jauhamalla itselleen tekeemielitekeemielitekeemieli.
Eilen olin päivän ja illan polttamatta, kunnes sorruin Erityismiehen askille rapistelemaan.
Harmitti tietenkin, sillä nyt olisin ollut pian vuorokauden ilman. Tällä yhdellä tupakalla minä siirsin sitä aikaa eteenpäin, kun on helpompi olla.
Sain Allen Carrin kirjankin eilen luettua. Harmikseni minulla ei loksahtanut palaset kohdalleen tai en kokenut valaistusta. Todella toivoin niin. Sen verran kuitenkin täytyy sanoa, että toivon asian kanssa kamppailevan lukevan opuksen ja muodostavan oman mielipiteensä. Itse sain siitä monia hyviä uusia ajatusmalleja, mitä pitää ottaa mukaan omaan riippuvuustaisteluun. Ajattelin nyt kuitenkin varmuuden vuoksi lukea kirjan vielä uudelleen.
Tupakka on kuin yksipuolinen rakkaus; sitä on ikävä, vaikkei saisi olla.
Eilen olin päivän ja illan polttamatta, kunnes sorruin Erityismiehen askille rapistelemaan.
Harmitti tietenkin, sillä nyt olisin ollut pian vuorokauden ilman. Tällä yhdellä tupakalla minä siirsin sitä aikaa eteenpäin, kun on helpompi olla.
Sain Allen Carrin kirjankin eilen luettua. Harmikseni minulla ei loksahtanut palaset kohdalleen tai en kokenut valaistusta. Todella toivoin niin. Sen verran kuitenkin täytyy sanoa, että toivon asian kanssa kamppailevan lukevan opuksen ja muodostavan oman mielipiteensä. Itse sain siitä monia hyviä uusia ajatusmalleja, mitä pitää ottaa mukaan omaan riippuvuustaisteluun. Ajattelin nyt kuitenkin varmuuden vuoksi lukea kirjan vielä uudelleen.
Tupakka on kuin yksipuolinen rakkaus; sitä on ikävä, vaikkei saisi olla.
sunnuntai 3. maaliskuuta 2013
TT: Alku
Päätin nimetä tupakkakirjoitukset TT:ksi eli tupakkataisteluksi, jolloin ne löytyvät paremmin. Pääsen hakemaan niistä voimaa hetkinä, jolloin uhkaan sortua. En pysty huijaamaan itseäni ja vähättelemään, koska kaikki tuntemukset ovat siinä silmien edessä.
On iltapäivä (16) ja tupakointisaldo on neljä tupakkaa ja yksi nikotiinitabletti. Nikotiinitabletti oli rakenteeltaan ällöttävä; kuin imisi särkylääkettä. Muuten se kyllä auttoi siinä määrin, että pahin nikotiinin himo väistyi.
Tätä kirjottaessa tunnen tupakantuskaa ja pohdin haenko kaapista suklaata vai menenkö tupakalle. Päädyin suklaaseen.
Annan itselleni luvan polttaa tänään vielä kolme tupakkaa. On helpompi käydä tämäkin positiivisuuden kautta: Vella, sinä saat polttaa kolme tupakkaa. Voi olla, etten polta tai poltan yhden tai ne kaikki kolme. Mieli ei tule niin ahneeksi kun minä annan itselleni mahdollisuuden valita.
Ilta (20). Nikotiinia tabletin muodossa. Takana seitsemän tupakkaa. Poltan ehkä vielä yhden. Ehkä. Huomenna on näytön paikka kun ei ole tupakkaa, koska Erityismies menee töihin. Sitten on vaan aamusta asti selvittävä. Katsotaan kuinka käy.
On iltapäivä (16) ja tupakointisaldo on neljä tupakkaa ja yksi nikotiinitabletti. Nikotiinitabletti oli rakenteeltaan ällöttävä; kuin imisi särkylääkettä. Muuten se kyllä auttoi siinä määrin, että pahin nikotiinin himo väistyi.
Tätä kirjottaessa tunnen tupakantuskaa ja pohdin haenko kaapista suklaata vai menenkö tupakalle. Päädyin suklaaseen.
Annan itselleni luvan polttaa tänään vielä kolme tupakkaa. On helpompi käydä tämäkin positiivisuuden kautta: Vella, sinä saat polttaa kolme tupakkaa. Voi olla, etten polta tai poltan yhden tai ne kaikki kolme. Mieli ei tule niin ahneeksi kun minä annan itselleni mahdollisuuden valita.
Ilta (20). Nikotiinia tabletin muodossa. Takana seitsemän tupakkaa. Poltan ehkä vielä yhden. Ehkä. Huomenna on näytön paikka kun ei ole tupakkaa, koska Erityismies menee töihin. Sitten on vaan aamusta asti selvittävä. Katsotaan kuinka käy.
tiistai 26. helmikuuta 2013
Lääkärissä
Sain pienimuotoisen paniikkikohtauksen, koska minulla oli tänään aika lääkärille. Unohdin hengittää ja päässä meinasi pimetä. Jäljelle jäi hirveä tärinä. Astuin lääkärin huoneeseen tunnetilassa, missä olisin voinut pillahtaa itkuun. Taas ne samat selitykset ja faktat uudestaan, tuhannen kerran. Minä sain ne kuitenkin sanottua, kaunistelematta.
Tunnelma huoneessa oli jotenkin niin lääkärimäinen. Puhuimme asiallisesti ja rauhallisesti, eikä tunnekuohuille ollut tilaa. Sain rauhoittavia, joita kuitenkin aion käyttää vain äärimmäisissä paniikkitiloissa. Haluan oppia hallitsemaan mieltäni ilman lääkkeitä, mutta vielä en ole tarpeeksi vahva.
Kotiin tullessa, olin totaalisen poikki. Väsähdin täysin. Pakotin itseni syömään vähän. Miten sekin voi tuntua niin työläältä, pelkkä syöminen?
Tiedän, etten saa moittia itseäni, vaan minun pitää kuunnella kroppaani. Jos se on väsynyt, niin pitää levätä eikä harmitella. Sitä paitsi, olin jännittänyt tuota ratkaisevaa lääkärikäyntiä niin kovasti, että ihmekös tuo.
Minulle tuli kotimatkalla hassu mielikuva päähän, kun mietin tätä mennyttä elämää tähän asti. Minulla on mukanani hyvin raskas taakka, mitä kukaan ei näe ulospäin. Olen kokenut vähättelyä sen suhteen, että minä olen vain liian herkkä. En minä ole liian herkkä, vaan liikoja kokenut. Minun pitää kantaa tätä painoa vielä, kunnes saan sen häivytettyä pois. Minä olen kuin Frodo Reppuli ja Erityismies on kuin Samvais Gamgi, joka uskollisesti pysyy vierellä. Hän ei voi minun taakkaani kantaa, mutta hän voi helpottaa minua matkalla. Hän huolehtii minusta ja rakastaa minua. Erityismies-Samvais antaa minun kiukutella, kipuilla ja valittaa, eikä hän arvostele eikä vähättele. Hän antaa minun itkeä kainalossaan, kun koen kaiken tapahtuneen liian kohtuuttomaksi jaksaa. Erityismies auttaa minua rakentamaan itseäni uudestaan. Ja se on jotain sellaista, mihin yksikään sadun prinssi ei pysty. Mutta minun Erityismiehenipä pystyy!
Tunnelma huoneessa oli jotenkin niin lääkärimäinen. Puhuimme asiallisesti ja rauhallisesti, eikä tunnekuohuille ollut tilaa. Sain rauhoittavia, joita kuitenkin aion käyttää vain äärimmäisissä paniikkitiloissa. Haluan oppia hallitsemaan mieltäni ilman lääkkeitä, mutta vielä en ole tarpeeksi vahva.
Kotiin tullessa, olin totaalisen poikki. Väsähdin täysin. Pakotin itseni syömään vähän. Miten sekin voi tuntua niin työläältä, pelkkä syöminen?
Tiedän, etten saa moittia itseäni, vaan minun pitää kuunnella kroppaani. Jos se on väsynyt, niin pitää levätä eikä harmitella. Sitä paitsi, olin jännittänyt tuota ratkaisevaa lääkärikäyntiä niin kovasti, että ihmekös tuo.
Minulle tuli kotimatkalla hassu mielikuva päähän, kun mietin tätä mennyttä elämää tähän asti. Minulla on mukanani hyvin raskas taakka, mitä kukaan ei näe ulospäin. Olen kokenut vähättelyä sen suhteen, että minä olen vain liian herkkä. En minä ole liian herkkä, vaan liikoja kokenut. Minun pitää kantaa tätä painoa vielä, kunnes saan sen häivytettyä pois. Minä olen kuin Frodo Reppuli ja Erityismies on kuin Samvais Gamgi, joka uskollisesti pysyy vierellä. Hän ei voi minun taakkaani kantaa, mutta hän voi helpottaa minua matkalla. Hän huolehtii minusta ja rakastaa minua. Erityismies-Samvais antaa minun kiukutella, kipuilla ja valittaa, eikä hän arvostele eikä vähättele. Hän antaa minun itkeä kainalossaan, kun koen kaiken tapahtuneen liian kohtuuttomaksi jaksaa. Erityismies auttaa minua rakentamaan itseäni uudestaan. Ja se on jotain sellaista, mihin yksikään sadun prinssi ei pysty. Mutta minun Erityismiehenipä pystyy!
keskiviikko 20. helmikuuta 2013
Tuntemuksia
Podin tänään alakuloa. Minua vaivasi jokin, enkä löytänyt ololle mitään konkreettistä syytä, kunnes katsoin kalenteriin, jossa luki: terapia. En tiedä miksi asia, joka tuottaa minulle ääretöntä helpotusta, aiheuttaa etukäteen ahdistusta ja stressiä. Sehän on paikka, jossa voi olla enemmän paljaana kuin olisi oikeasti alasti.
Päätin lähteä ulos kauniiseen pakkassäähän. Päätin, että tämän päivän liikuntatavoite olisi kävely kauppaan ja takaisin eli yhteensä noin kaksi ja puoli kilometriä.
Laitoin kuulokkeet korville ja puin ulkoiluvaatteet päälle. Oli viileää ja valoisaa.
Lopulta huomasin vähän kiertäneeni ja matkaa tuli taas kuusi kilometriä. Sain matkalla mielettömiä inspiraatioita unelmien kodista ja vaatteista, joita voisin valmistaa itselleni. Pikkuisia aihioita, joita vielä jonain päivänä työstäisin.
Olin jotenkin niin herkässä tilassa, kun kävelin luonnossa ja lumi narskui jalkojen alla. Jostain syystä minua melkein itketti.
Oli aivan upea ilma. "Täydellinen ulkoilusää", sanottiin radiossa. Enkä voinut olla enempää samaa mieltä.
Terapiassa meni hyvin, vaikka aluksi ajattelin, ettei tästä minun osaltani tule mitään. Olin ihmeissäni, sillä olin hyvillä mielen lähtenyt istuntoon. Ehkä olin vaan endorfiinipöllyissä.
Saimme kuitenkin aikaan mielenkiintoisen kerran, jossa analysoimme kaikenlaista. Tulkitsimme toistemme tuntemuksia ja se oli hyvin avartavaa.
Olen niin kiitollinen, että olen päässyt tuohon ryhmään. Uskon, että sillä on suuri merkitys parantumisprosessissani. Me kaikki kannattelemme toisiamme, vuorotellen. Kenenkään ei siinä huoneessa tarvitse kantaa sitä raastavaa taakkaa yksin, vaan me pilkomme sen osiin yhdessä ja heitämme pois.
Ei ole yhtä ainoaa tai oikeaa keinoa parantua henkisesti. Täytyy vaan sinnikkäästi etsiä ja löytää se oma, juuri itselle mitoitettu tie.
Päätin lähteä ulos kauniiseen pakkassäähän. Päätin, että tämän päivän liikuntatavoite olisi kävely kauppaan ja takaisin eli yhteensä noin kaksi ja puoli kilometriä.
Laitoin kuulokkeet korville ja puin ulkoiluvaatteet päälle. Oli viileää ja valoisaa.
Lopulta huomasin vähän kiertäneeni ja matkaa tuli taas kuusi kilometriä. Sain matkalla mielettömiä inspiraatioita unelmien kodista ja vaatteista, joita voisin valmistaa itselleni. Pikkuisia aihioita, joita vielä jonain päivänä työstäisin.
Olin jotenkin niin herkässä tilassa, kun kävelin luonnossa ja lumi narskui jalkojen alla. Jostain syystä minua melkein itketti.
Oli aivan upea ilma. "Täydellinen ulkoilusää", sanottiin radiossa. Enkä voinut olla enempää samaa mieltä.
Terapiassa meni hyvin, vaikka aluksi ajattelin, ettei tästä minun osaltani tule mitään. Olin ihmeissäni, sillä olin hyvillä mielen lähtenyt istuntoon. Ehkä olin vaan endorfiinipöllyissä.
Saimme kuitenkin aikaan mielenkiintoisen kerran, jossa analysoimme kaikenlaista. Tulkitsimme toistemme tuntemuksia ja se oli hyvin avartavaa.
Olen niin kiitollinen, että olen päässyt tuohon ryhmään. Uskon, että sillä on suuri merkitys parantumisprosessissani. Me kaikki kannattelemme toisiamme, vuorotellen. Kenenkään ei siinä huoneessa tarvitse kantaa sitä raastavaa taakkaa yksin, vaan me pilkomme sen osiin yhdessä ja heitämme pois.
Ei ole yhtä ainoaa tai oikeaa keinoa parantua henkisesti. Täytyy vaan sinnikkäästi etsiä ja löytää se oma, juuri itselle mitoitettu tie.
lauantai 16. helmikuuta 2013
Ennen treeniä
Olen täynnä stressiä. Olen pullollani harmia. Tupakointi ärsyttää. Ja se, stressaa, että joudun viemään tänään kipeän lapsen lääkäriin, koska en tiedä mikä häntä vaivaa. Kaksi viikkoa oireilua, eikä tämä ole normaalia. Pyörittelen päässä typeriä ja ahdistavia mielikuvia. Eikä päivystyksessä ole kivaa odottaa muutenkin kärsimättömän lapsen kanssa. Hyvää viikonloppua siis.
Haluan treenata, mutta mietin ja vitkuttelen. Toimin juuri niin kuin ei pitäisi. Lähden tunnin päästä, lupasin itselleni jo kaksi tuntia sitten. Voi pyhä laiskuus ja saamattomuus! Mikä sisäinen taistelu onkaan meneillään!
Kaivan paketissa hautuneen sykemittarin esille ja yksinkertaisesti pakotan itseni urheiluvaatteisiin. nyt ymmärrän sen tunteen lapsilla, kun eivät halua pukea. En tahdo! Tahdon!
Ja kuitenkin kiitän itseäni treenin jälkeen, tiedän sen.
Haluan treenata, mutta mietin ja vitkuttelen. Toimin juuri niin kuin ei pitäisi. Lähden tunnin päästä, lupasin itselleni jo kaksi tuntia sitten. Voi pyhä laiskuus ja saamattomuus! Mikä sisäinen taistelu onkaan meneillään!
Kaivan paketissa hautuneen sykemittarin esille ja yksinkertaisesti pakotan itseni urheiluvaatteisiin. nyt ymmärrän sen tunteen lapsilla, kun eivät halua pukea. En tahdo! Tahdon!
Ja kuitenkin kiitän itseäni treenin jälkeen, tiedän sen.
perjantai 15. helmikuuta 2013
Tupakkataistelu
Aamulla minä nappaan Erityismiehen taskusta yhden tupakan. Aion polttaa tänään yhden ja sitten se loppuu. Ihan totta, tämän yhden vain.
Lähden kuskaamaan isääni toiseen kaupunkiin. On vaikea olla. Mietin koko matkan, että ostaisinko tupakkaa. En minä osta, minähän päätin niin. Vieroitusoireet hiipivät pikkuhiljaa. Alan miettimään, kunpa voisin pysähtyä polttamaan tupakkaa. Vain yksi tupakka kun olisi, se yksi vain.
Ajatukset alkavat harhailla, en pysty keskittymään. Mietin tupakan sytyttämistä. Klik.
Ajamme huoltoaseman pihaan ja minä luovutan. Kädessäni on jälleen aski myrkkyä, jota minun on pakko päästä polttamaan. Pakko. Nyt vaan on.
Sitten se kaikki itseinho ja epätoivo iskee. Miksi en voi olla nyt valmis nojaamaan päätökseeni? Kyllä minä kestän vieroitusoireet, ne hirveätkin. Kiukun, hikikarpalot, levottomuuden. Minä pystyn kyllä. Miksi minä annan siis riippuvuuden viedä mennessään?
Olisipa minulla siihen vastaus.
Viimeistään tämän askin jälkeen. Sitten minä yritän taas.
Lähden kuskaamaan isääni toiseen kaupunkiin. On vaikea olla. Mietin koko matkan, että ostaisinko tupakkaa. En minä osta, minähän päätin niin. Vieroitusoireet hiipivät pikkuhiljaa. Alan miettimään, kunpa voisin pysähtyä polttamaan tupakkaa. Vain yksi tupakka kun olisi, se yksi vain.
Ajatukset alkavat harhailla, en pysty keskittymään. Mietin tupakan sytyttämistä. Klik.
Ajamme huoltoaseman pihaan ja minä luovutan. Kädessäni on jälleen aski myrkkyä, jota minun on pakko päästä polttamaan. Pakko. Nyt vaan on.
Sitten se kaikki itseinho ja epätoivo iskee. Miksi en voi olla nyt valmis nojaamaan päätökseeni? Kyllä minä kestän vieroitusoireet, ne hirveätkin. Kiukun, hikikarpalot, levottomuuden. Minä pystyn kyllä. Miksi minä annan siis riippuvuuden viedä mennessään?
Olisipa minulla siihen vastaus.
Viimeistään tämän askin jälkeen. Sitten minä yritän taas.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)