Näytetään tekstit, joissa on tunniste Katkeruus vs hyvyys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Katkeruus vs hyvyys. Näytä kaikki tekstit

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Joskus on parempi vaan antaa olla

Isä soitti minulle. Kuulin sen heti hänen äänestään, utuisen ja tahmaisen humalan. Muutama kuukausi on menty selvillä vesillä, mutta se ratkeaminen tulee aina. Sen suhteen olen haudannut lapsenuskoni. Hän ei ole koskaan päässyt siihen tilaan, missä riippuvuudesta päästään omasta tahdosta. Jos hän on juomatta, se johtuu aina toisen ihmisen seurasta. Jos hänellä ei ole ketään, jolle vetää kunnollisen ihmisen roolia, hän juo. Niin valitettavaa kun se onkin, hän on valinnut elää sillä tavoin. Kukaan eikä mikään saa häntä luopumaan vanhoista tavoistaan pysyvästi. Hän ei halua muuttua ihan oikeasti, vaan siksi aikaa kun on tarpeellista ja se hyödyttää häntä. Voisin surra sitä, että minulla on tuollainen isä. En vaan jaksa käyttää suremiseen yhtään enempää aikaa elämästäni. On vaan hyväksyttävä ja muistettava, että hän on sellainen, enkä minä missään tapauksessa ole hänen jatkeensa. Kohtaloni ei ole sidottu siihen, millainen hän on ihmisenä ja miten hän muita kohtaan käyttäytyy. Olosuhteet kasvulleni eivät olleet parhaat mahdolliset, mutta loppuelämä on pitkälti omissa käsissäni.

Puhelun edetessä minut valtasi se raskas olo, joka minulle usein hänen ja monen muun sukulaisen kanssa tulee. Raskas, painostava, uuvuttava olo. Tämän puhelun agendana oli huonot sisarussuhteet. Kuinka meidän lasten pitäisi olla läheisiä. Hänen piti ottaa selvää, onko omansa edes elossa, mutta ei voi käsittää meidän huonoja suhteitamme. Yritin selittää erilaisuudesta ja siitä, että ei sisaruus velvoita olemaan läheinen. Joko ollaan läheisiä tai sitten ei, eikä sitä asiaa voi pakottaa, koska kyse on tunteesta. Isä ei voinut käsittää tätä, eikä hyväksyä. Kyllähän meidän pitäisi olla läheisiä, kun elimme niin onnellisen lapsuuden ja nuoruuden. Piti melkein nipistää itseään, jotta aivoni ymmärsivät, että kuulin oikein. Hänen mielestään meidän elämämme on ollut onnellista ja mahtavaa. Mietin, että kenenköhän elämästä hän mahtaa nyt puhua? En kuitenkaan vedä itseäni syvemmälle siihen soppaan ja ala väittämään vastaan. Ehkä hän ei pysty vastaanottamaan niitä tuskaisia muistoja, joita hän meille aiheutti. Ehkä hän tosiaan luulee, että olimme onnellisia. Ehkä on parempi, että suljen vaan suuni ja annan hänen luulla niin.

Pahinta on ulkokultainen ylpeys minusta. Hän on ylpeä, koska opiskelen. Muille hän kertoo niin. Minulle hän sanoo ettei olisi ikinä voinut uskoa, että lapsen saatuani lähtisin vielä opiskelemaan. Olisin mieluummin halunnut kuulla, että hän ei pitänyt todennäköisenä, että opiskelisin vielä. Syyksi olisin halunnut kuulla sen, kuinka olen pienestä pitäen taistellut rajoja ja ennakkoluuloja vastaan. Ollut voimakastahtoinen ja päättäväinen tyttö. Olisin halunnut kuulla, että sisimmässään hän tiesi, että totta kai minä pystyn siihen, koska olen minä.

Miten voikin olla kaksi näin erilaista näkemystä. Isän mielestä elämäni on ollut onnellinen lapsuudesta asti. Minusta taas tuntui vuosikausia siltä, että hukun hitaasti ja tukehdun tuskaan.

perjantai 27. syyskuuta 2013

Väärinymmärryksen purkaus

Olemme eläneet viikkokausia samassa kodissa juurikaan kohtaamatta, minä ja Erityismies. Välillä olen huokaillut ja ajatellut, miten kuudessakymmenessä neliössä voikaan olla niin kaukana toisesta. Tapaamme illalla, olemme väsyneitä,syömme, ja käymme nukkumaan. Ehkä lähennymme unissamme, en tiedä. Vain sen tiedän, ettei tämä riitä.

Minun kehoni huutaa toista; kohtaamista lähestymistä ja sitä tunnetta, kun ei tiedä mistä alan ja mihin lopun. Suoraansanottuna, minä kaipaan seksiä. En pelkästään kaipaa, vaan tarvitsen. Päivien kuluessa minä petyn taas yhä uudelleen siihen, etten muista viimeisintä hetkeä, kun olen ollut alasti muualla kuin suihkussa.

Näen unia pettämisestä. Minä salailen, petän, kadun, ja herään kauheaan tunteeseen. Yritän rauhoitella itseäni ajattelemalla, että alitajunta käsittelee samaan aikaan niin monia tunteita ja käsikirjoittaa siksi tuollaisia painajaisia. Tosielämässä minä voisin valita: voisin haluta seksiä niin paljon, että menisin ja ottaisin. Tässä asiassa painaa kuitenkin yksi asia enemmän: minä haluan juuri tiettyä miestä, ja sitä yhteyttä hänen kanssaan. Minä haluan selvittää asian Erityismiehen kanssa.

Huomasin, että suhteemme on vaarassa ajautua syyttelyn ja selittelyn tielle. Minä syytän Erityismiestä jollain tasolla hänen ainaisesta väsymyksestään, ja hänen tapaansa kääriytyä siihen kaikessa. Puhun piikittäen, vaikka taustalla on ikävä toista kohtaan, odotuksia. Erityismies taas vinoilee takaisin omalla tavallaan; kun pyydän apua, minä pompotan tai minun tapani hoitaa asioita on väärä. Miksi me puhumme toisillemme niin, koska kuitenkin rakastamme, ja haluamme toisillemme vain ja ainoastaan hyvää?

Olen kaipaillut itkua, puhdistavia kyyneleitä. Eilen pato vihdoin murtui, kun Erityismies vertasi opiskeluani talon rakentamiseen. Hän sanoi, että minä rakennan taloa, ja meidän täytyy vain selviytyä. Minä inhoan selviytymistä, enkä halua enää vain selviytyä, sillä olen koko elämäni selviytynyt tilanteista. Haluan uskoa, valoa ja voimaa. Haluan nauttia ja elää, enkä ajatella, että haasteet ovat vain möykkyjä, joiden yli tulee selviytyä . Minä olen ihminen täynnä rakkautta, enkä mikään selviytyvä sankari, jonka tehtävä on haalia ihmisten kunniotusta kärsimällä.

Purskahdin itkuun ja Erityismies kaappasi minut syleilyynsä. Hän pyysi anteeksi vertaustaan, ja sanoi , ettei syytä minua. Hän sanoi olevansa onnellinen, että olen niin kunnianhimoinen ja rakastan opiskelua. Minä puolestani kerroin hänelle itkuni syyn. Sanoin suoraan, että tunnen itseni voimattomaksi hänen haluttomuutensa kanssa. Koen, että hän torjuu minut jo henkisellä tasolla niin, etten uskalla edes koskettaa. Itkin jälleen kerran sitä, että tunnen itseni rumaksi ja epähaluttavaksi oman kumppanini toimesta.

Erityismies sanoi, ettei kyse ole haluamisesta. Kyse on hänen stressistään ( , joka on valitettavan sisäänpäin kääntynyttä) ja siitä, että hän on antanut minulle tilaa opiskella kotona. Olimme taas puhumattomuudella ymmärtäneet toisemme täysin väärin. Minä ymmärsin jälleen kerran, kuinka tärkeää on saada suu auki, ennen kuin tilanne paisuu sisällä kiukkuvuoreksi. Ymmärsin myös sen, kuinka elämä ja parisuhteet ovat jatkuvaa opiskelua; tutkimista, analysointia ja ennen kaikkea ryhmätyötä. Me emme pärjää ilman toisia ihmisiä, eivätkä meidän vastauksemme ole aina niitä oikeita.

Mielessäni pyörii radiohaastattelu Jari Sarasvuosta, jolta kysyttiin rakkaudesta:
Hän sanoi, että kuka tahansa urpo osaa rakastua, mutta rakastaminen vaatii työtä.

Mitäpä siihen enää muuta lisäämään.

tiistai 10. syyskuuta 2013

Kun Entinen ihastuu

Olen kartellut kirjoittaa aiheesta "Kun ex-kumppani löytää uuden". Tajusin kuitenkin, että siitä pitää puhua, ja niiden tunteiden jakaminen on tärkeää Väärinkäsityksiltä ei voi ikinä välttyä, ja tämähän on vain yhden tunteellisen tytön päiväkirja. Tässä huomaa taas, että ongelmani on se, että välitän liikaa siitä, mitä muut ajattelevat. Palataan siis peruslähteille, että minä vain kirjoitan, koska vain sillä on merkitystä.

Entinen on ihastunut, aivan päätä pahkaa. Minä katselen vierestä ja puistelen päätäni. Tekee mieli sanoa, että paina jarrua, ennen kuin lähtee kokonaan käsistä. Hän ei kirjaimellisesti näe eikä kuule, mitä tapahtuu ympärillä. Se tuottaa monissakin yhteyksissä monenlaisia tunteita.

Ärsytys
Minua ärsyttää, että hänen ihastuksensa tuntuu olevan nyt koko maailma, jonka puolesta voi unohtaa kaiken muun. Hänen vapaa-aikansa on hänen ja kaikki ylimääräiset jutut (mm.lapsiin liittyvät hankinnat) pitäisi hoitaa minun vapaa-ajallani. Ikäänkuin minä olisin vähäpätöisempi, niin kuin hänen vapaa-aikansa olisi arvokkaampaa kuin minun.

Lisäksi minua ärsyttää, että hänen virheensä ja muistamattomuutensa ovat inhimillisiä virheitä, minun unohdukseni ovat huolimattomuutta ja huonoa muistia. Olisi kohtuullista, jos hän näkisi hyvää minussakin joskus. En minä palvontaa halua, mutta ystävällisyys ja maltti tuntuisivat hyvältä.
Ennen niin säntillinen ja lupauksistaan kiinnipitävä Entinen on alkanut livetä lupauksissaan, eikä tämä oikeus kosketa minua. Minä en voi luvata mitään, mitä en pidä.

Pelko
Entinen on niin pihalla hurmoksesta, että pelkään hänen tekevän äkillisiä ratkaisuja, jotka vahingoittavat lapsia, minua ja häntä itseään. Ajattelen kauhuissani, että mitä jos kaikki meidän hienot sopimuksemme siitä ajasta, kun olemme molemmat uusissa suhteissa, raukeavatkin? Olisiko sittenkin pitänyt tehdä kirjallinen sopimus siitä, ihan varmuuden vuoksi? Jos näin ikävästi meinaisi käydä, minä ravistaisin hänet maanpinnalle ja taistelisin viimeiseen voimanpisaraan asti lasten ja minun oikeudesta pitää tämä kuvio, mikä nytkin on. Meidän kaikkien takia.

Me olemme sopineet olevamme tiimi, toimivamme tietyllä tavalla ja noudattavamme sanallisia, yhteisiä sopimuksiamme. En antanut Erityismiehen vaikuttaa siihen, enkä tule sallimaan kenenkään muunkaan tekevän niin.

Paniikki
Entinen on kadonnut kuilun toiselle puolelle jättiläisen harppauksilla. Minua pelottaa. Enkö ole enää tärkeä? Katoaako ystävyytemme tuosta noin vaan? Joudunko luopumaan rakkaasta ystävästäni kokonaan ja olemaan hänelle pelkästään lasten äiti? Mitä käy muistoille, entä keskusteluille ja vitseille? Ovatko ne kaikki mennyttä?

Uusi erovaihe
Pitkän aikaa on jo ollut tietyllä tapaa tasaista eroajatusten suhteen. entisen tunnevellonnat ja kummalliset kiukut ovat vetäneet välillä omankin mielen matalaksi, suorastaan pohjalle asti. Tiesin kuitenkin, että on vielä tunteita, joita tulen käsittelemään sitten, kun Entinen löytää suhdepohjan, jonka päälle rakentaa uutta. Tiesin jo etukäteen, että silloin alkaa uusi tunneprosessi minun maailmassani ja olin kuin olinkin oikeassa.

Helpotus
Olen pitkään tuntenut jonkinlaista velvollisuuden tunnetta siitä, että olen uudessa suhteessa ja Entinen on ollut yksin. Tämä hänen uusi alkunsa vapauttaa minua jollain tavalla nauttimaan omasta onnestani.

Ilo
Tunnemylläkästä huolimatta olen erittäin iloinen ja onnellinen Entisen puolesta. Hän osaa olla hyvä mies ja on ihana isä. Hänessä on paljon sellaista, mistä moni nykynainen haaveilee. Nyt hän on löytänyt nykynaisensa ja hyvä niin. Ehkä he osaavat olla toisilleen sellaisia, mitä me emme pystyneet olemaan.

Kaikenlaisten ajatusten, synkkien, jälkeen hymy palaa kasvoille. Me selvisimme myrskystä.

torstai 15. elokuuta 2013

Uskotaanhan toisiimme?

Vaikka olenkin suurimmalta osilta lakannut ajattelemasta tai lähinnä välittämästä, mitä ihmiset minusta tai elämästäni ajattelevat, niin välillä itseen kohdistuva epäusko on loukkaavaa. Missä on toisia kannustava asenne? Missä positiivisuus? Pitääkö  suustaan päästää vain ilkeitä sanoja?

Minä olen päässyt kouluun, opiskelemaan alaa, mikä minua kiinnostaa. Olen onnellinen ja ylpeä saavutuksestani. Olen tehnyt kovasti töitä ja se palkittiin suomalla minulle paikka koulusta.

Pikkuhiljaa, olen kautta rantain saanut kuulla, mitä mieltä minusta ollaan. Rakentavaa kritiikkiä otan mielelläni vastaan, mutta tämä on jotain aivan muuta: on ihmetelty uravalintaa ja erityisesti ruodittu minun taitojani ja epäilty niiden puutetta. On jo valmiiksi saneltu eräiden kohdalta, että enhän minä voi mitenkään pärjätä ja menestyä. Nämä ihmiset ovat sellaisia, jotka eivät ikinä vahingossakaan mainitsisi itsestään mitään epäedustavaa. Itse olen avoimesti kertonut, missä olen hyvä ja missä olisi parannettavaa ja tämä saa jotkut kääntämään sen kaiken minua vastaan. Olen erittäin hämmästynyt näistä reaktioista, vaikka ne eivät minua lannista tippaakaan. Kyllä minä tiedän, mihin olen ryhtynyt.

On surullista, että toisten iloa ja onnea täytyy aina olla kyseenalaistamassa. Ihmettelen, että se jos ihmisellä menee huonosti, on normaalinpaa, kuin että menisi hyvin. Ihminen jätetään suruissa ja vaikeuksissa yksin rauhaan, mutta jos jotain hyvää tapahtuu, riittää kovaäänisiä epäilijöitä aina. Ihan kuin se omaa elämänlaatua parantaisi, jos toisilta otetaan onnea pois? Miksi toisten kannustaminen ja saavutuksista onnitteleminen on niin kamalan vaikeaa? Miksi ei uskota, että toinen onnistuu?

En halua myrkyttää itseäni sillä, että keskittyisin ihmisten epäonnistumisiin ja pohtisin, koska joku mokaa jotain. Se ei vaan mahdu ajatusmaailmaani; ajatella valmiiksi jonkun epäonnistumista jossakin. Keskityn kykyyn myötäelää ja kokea puhdasta iloa toisten onnistumisista. Uskon ja kannustan toisia, sillä siitä tulee hyvä mieli kaikille. Vaalin hyvyyttä ja rakkautta ja toivon, että ihmiset ymmärtäisivät, että se on ainoa asia, mikä merkitsee tässä maailmassa.