Mitä vanhemmaksi tulee, sen vähemmän rakkaudesta ja parisuhteista tietää. Nuorena osaa vain rakastaa ja heittäytyä. Silloin rakkaus ja me-henki on huipussaan jollain tasolla. Kun tulee lisää ikää ja takana on kirveleviä pettymyksiä, astuu esiin järki. Järki, joka takertuu sitten kaikenlaisiin kysymyksiin ja lopulta et tiedä onko yhdessäkään parisuhteessa enää mitään ideaa. Kaikissa on jotain, kaikista puuttuu jotain. Ihan uskomatonta on pyöritellä ajatuksia siitä, mitkä ovat itselle sellaisia asioita, jotka suostuu hyväksymään. Sellaisia asioita, joita jättää vaatimatta ilman että katkeroituu.
Minä tiedän, että rimani on liian korkealla. Kurkottelen mielessäni parisuhdetta, jota en voi saada. Vertailen, mietin ja pohdin. En tiedä ärsyynnynkö enemmän niistä piirteistä, mitä toisessa on vai siitä ajatuksesta, että edes vaivaan päätäni miettien sitä, mikä voisin olla paremmin? Sen verran jo tiedän, etten ikinä tule löytämään minun täydellistä parisuhdettani. Vaadin niin paljon asioita, että yhdestä ihmisestä niitä ei löydy. Se harmittaa toki, mutta ryvenkö siinä ajatuksessa vain liikaa vai enkä oikeasti ole tyytyväinen vallitsevaan tilaan? Minun pitäisi enemmän lähestyä sitä ajatusta, miten vallitsevasta tilanteesta saisi sellaisen, missä olisi hyvä ja leppoisa olla. Haluan liikaa vastakohtia yhdellä kertaa: tasaista, mutten tylsää, turvallista, mutta jännittävää, pysyvää, mutten kahlitsevaa.
Olen myös yrittänyt selvittää, kuinka paljon oma masennukseni vaikuttaa siihen, miten tulkitsen ympäristöni. Olisiko terve ihminen tyytyväisempi kuin minä tässä tilanteessa? Yritänkö minä saada revanssia kaikesta siitä, mistä olen jäänyt rakkaudessa ja tuessa paitsi? Mietin, onko parisuhde edes se, josta pitäisi ammentaa kaikki hyvä? Vai pyöriikö muiden maailma niin, että kaikkea ei kuulukaan saada yhdeltä ihmiseltä? Sehän voi olla, että rakkaus ja onnellisuus on kuin palapeli, joka täydentyy hyvästä, jota voi saada myös ystäviltä, läheisiltä, työstä ja harrastuksista. Ehkä se onkin juuri niin.
Painin kovasti minuuteni kanssa. Tiedän, etten ole helppo ihminen. Olen masentunut ja mielialani vaihtelevat; olen vihainen, surullinen, stressaantunut. Olen kuitenkin sitä mieltä, että vaikka olen tällainen, en silti ansaitse vähempää tai huonompaa. Yritänhän minä aktiivisesti ponnistella kohti parempaa, käytöksineen ja mielialoineen kaikkineen. On vaikeaa suhteuttaa ansaitsemiensa asioiden määrää. Joku sanoo minulle, että vaadin elämältä liikaa, joku taas, että tyydyn liian vähään. Ehkä tärkeintä on sitten kuunnella sydäntään, joka harvoin on väärässä. Sydän kertoo usein vastaukset kiperiin kysymyksiin.
Riittämättömyys on karmaiseva tunne. Sen kanssa eläminen on raskasta. Se tunne pitäisi tavoittaa, rytistää pieneksi palloksi ja viskata menemään. Pitää vaan koittaa elää ja ajatella, että:
Minä riitän
Sinä riität
Me riitämme
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Yhdessäolo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Yhdessäolo. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 13. heinäkuuta 2014
perjantai 27. joulukuuta 2013
Rakastaa ja tulla rakastetuksi
Olet ärsyttävä ja nipotat turhasta.
Olet laiska ja oletat muiden tekevän asioita puolestasi.
Priorisoit väärin-työt ja omat asiasi ennen muita.
Silti
Olet oppinut ja halukas oppimaan
Olet kärsivällinen, etkä huuda minulle koskaan.
Sinä olet sitkeä ja saat minut puhumaan vaikeistakin asioista.
Sanot minun olevan kaunis sellaisinakin hetkinä kun en sitä todellakaan ole.
Olet ymmärtäväinen ja annat minun tavoitella unelmiani kadehtimatta minua.
Luulen, että se oli vaan parisuhteemme kasvukriisiä.
En ole koskaan saanut sellaista suunvuoroa.
Minulta ei ole koskaan löytynyt sellaista uskallusta puhua suutani puhtaaksi.
Odotuksista, haluista ja vaatimuksista.
Sanoa ääneen sen, mikä minulle kuuluu ja millaisen suhteen minä haluan.
Ensimmäistä kertaa minä vaadin ja olin valmis itsekin ottamaan vastaan.
Minä haluan seksiä ja treffejä.
Puhetta ja ennen kaikkea vaivannäköä.
Yhteistä näkemystä.
Ilman niitä, en tarvitse parisuhdetta ollenkaan.
Minä pärjään kyllä.
Sinä kuuntelit ja ymmärsit.
Ja minä ymmärsin, että sinä tosiaan aiot yrittää, koska rakastat minua niin paljon.
Olet laiska ja oletat muiden tekevän asioita puolestasi.
Priorisoit väärin-työt ja omat asiasi ennen muita.
Silti
Olet oppinut ja halukas oppimaan
Olet kärsivällinen, etkä huuda minulle koskaan.
Sinä olet sitkeä ja saat minut puhumaan vaikeistakin asioista.
Sanot minun olevan kaunis sellaisinakin hetkinä kun en sitä todellakaan ole.
Olet ymmärtäväinen ja annat minun tavoitella unelmiani kadehtimatta minua.
Luulen, että se oli vaan parisuhteemme kasvukriisiä.
En ole koskaan saanut sellaista suunvuoroa.
Minulta ei ole koskaan löytynyt sellaista uskallusta puhua suutani puhtaaksi.
Odotuksista, haluista ja vaatimuksista.
Sanoa ääneen sen, mikä minulle kuuluu ja millaisen suhteen minä haluan.
Ensimmäistä kertaa minä vaadin ja olin valmis itsekin ottamaan vastaan.
Minä haluan seksiä ja treffejä.
Puhetta ja ennen kaikkea vaivannäköä.
Yhteistä näkemystä.
Ilman niitä, en tarvitse parisuhdetta ollenkaan.
Minä pärjään kyllä.
Sinä kuuntelit ja ymmärsit.
Ja minä ymmärsin, että sinä tosiaan aiot yrittää, koska rakastat minua niin paljon.
perjantai 27. syyskuuta 2013
Väärinymmärryksen purkaus
Olemme eläneet viikkokausia samassa kodissa juurikaan kohtaamatta, minä ja Erityismies. Välillä olen huokaillut ja ajatellut, miten kuudessakymmenessä neliössä voikaan olla niin kaukana toisesta. Tapaamme illalla, olemme väsyneitä,syömme, ja käymme nukkumaan. Ehkä lähennymme unissamme, en tiedä. Vain sen tiedän, ettei tämä riitä.
Minun kehoni huutaa toista; kohtaamista lähestymistä ja sitä tunnetta, kun ei tiedä mistä alan ja mihin lopun. Suoraansanottuna, minä kaipaan seksiä. En pelkästään kaipaa, vaan tarvitsen. Päivien kuluessa minä petyn taas yhä uudelleen siihen, etten muista viimeisintä hetkeä, kun olen ollut alasti muualla kuin suihkussa.
Näen unia pettämisestä. Minä salailen, petän, kadun, ja herään kauheaan tunteeseen. Yritän rauhoitella itseäni ajattelemalla, että alitajunta käsittelee samaan aikaan niin monia tunteita ja käsikirjoittaa siksi tuollaisia painajaisia. Tosielämässä minä voisin valita: voisin haluta seksiä niin paljon, että menisin ja ottaisin. Tässä asiassa painaa kuitenkin yksi asia enemmän: minä haluan juuri tiettyä miestä, ja sitä yhteyttä hänen kanssaan. Minä haluan selvittää asian Erityismiehen kanssa.
Huomasin, että suhteemme on vaarassa ajautua syyttelyn ja selittelyn tielle. Minä syytän Erityismiestä jollain tasolla hänen ainaisesta väsymyksestään, ja hänen tapaansa kääriytyä siihen kaikessa. Puhun piikittäen, vaikka taustalla on ikävä toista kohtaan, odotuksia. Erityismies taas vinoilee takaisin omalla tavallaan; kun pyydän apua, minä pompotan tai minun tapani hoitaa asioita on väärä. Miksi me puhumme toisillemme niin, koska kuitenkin rakastamme, ja haluamme toisillemme vain ja ainoastaan hyvää?
Olen kaipaillut itkua, puhdistavia kyyneleitä. Eilen pato vihdoin murtui, kun Erityismies vertasi opiskeluani talon rakentamiseen. Hän sanoi, että minä rakennan taloa, ja meidän täytyy vain selviytyä. Minä inhoan selviytymistä, enkä halua enää vain selviytyä, sillä olen koko elämäni selviytynyt tilanteista. Haluan uskoa, valoa ja voimaa. Haluan nauttia ja elää, enkä ajatella, että haasteet ovat vain möykkyjä, joiden yli tulee selviytyä . Minä olen ihminen täynnä rakkautta, enkä mikään selviytyvä sankari, jonka tehtävä on haalia ihmisten kunniotusta kärsimällä.
Purskahdin itkuun ja Erityismies kaappasi minut syleilyynsä. Hän pyysi anteeksi vertaustaan, ja sanoi , ettei syytä minua. Hän sanoi olevansa onnellinen, että olen niin kunnianhimoinen ja rakastan opiskelua. Minä puolestani kerroin hänelle itkuni syyn. Sanoin suoraan, että tunnen itseni voimattomaksi hänen haluttomuutensa kanssa. Koen, että hän torjuu minut jo henkisellä tasolla niin, etten uskalla edes koskettaa. Itkin jälleen kerran sitä, että tunnen itseni rumaksi ja epähaluttavaksi oman kumppanini toimesta.
Erityismies sanoi, ettei kyse ole haluamisesta. Kyse on hänen stressistään ( , joka on valitettavan sisäänpäin kääntynyttä) ja siitä, että hän on antanut minulle tilaa opiskella kotona. Olimme taas puhumattomuudella ymmärtäneet toisemme täysin väärin. Minä ymmärsin jälleen kerran, kuinka tärkeää on saada suu auki, ennen kuin tilanne paisuu sisällä kiukkuvuoreksi. Ymmärsin myös sen, kuinka elämä ja parisuhteet ovat jatkuvaa opiskelua; tutkimista, analysointia ja ennen kaikkea ryhmätyötä. Me emme pärjää ilman toisia ihmisiä, eivätkä meidän vastauksemme ole aina niitä oikeita.
Mielessäni pyörii radiohaastattelu Jari Sarasvuosta, jolta kysyttiin rakkaudesta:
Hän sanoi, että kuka tahansa urpo osaa rakastua, mutta rakastaminen vaatii työtä.
Mitäpä siihen enää muuta lisäämään.
Minun kehoni huutaa toista; kohtaamista lähestymistä ja sitä tunnetta, kun ei tiedä mistä alan ja mihin lopun. Suoraansanottuna, minä kaipaan seksiä. En pelkästään kaipaa, vaan tarvitsen. Päivien kuluessa minä petyn taas yhä uudelleen siihen, etten muista viimeisintä hetkeä, kun olen ollut alasti muualla kuin suihkussa.
Näen unia pettämisestä. Minä salailen, petän, kadun, ja herään kauheaan tunteeseen. Yritän rauhoitella itseäni ajattelemalla, että alitajunta käsittelee samaan aikaan niin monia tunteita ja käsikirjoittaa siksi tuollaisia painajaisia. Tosielämässä minä voisin valita: voisin haluta seksiä niin paljon, että menisin ja ottaisin. Tässä asiassa painaa kuitenkin yksi asia enemmän: minä haluan juuri tiettyä miestä, ja sitä yhteyttä hänen kanssaan. Minä haluan selvittää asian Erityismiehen kanssa.
Huomasin, että suhteemme on vaarassa ajautua syyttelyn ja selittelyn tielle. Minä syytän Erityismiestä jollain tasolla hänen ainaisesta väsymyksestään, ja hänen tapaansa kääriytyä siihen kaikessa. Puhun piikittäen, vaikka taustalla on ikävä toista kohtaan, odotuksia. Erityismies taas vinoilee takaisin omalla tavallaan; kun pyydän apua, minä pompotan tai minun tapani hoitaa asioita on väärä. Miksi me puhumme toisillemme niin, koska kuitenkin rakastamme, ja haluamme toisillemme vain ja ainoastaan hyvää?
Olen kaipaillut itkua, puhdistavia kyyneleitä. Eilen pato vihdoin murtui, kun Erityismies vertasi opiskeluani talon rakentamiseen. Hän sanoi, että minä rakennan taloa, ja meidän täytyy vain selviytyä. Minä inhoan selviytymistä, enkä halua enää vain selviytyä, sillä olen koko elämäni selviytynyt tilanteista. Haluan uskoa, valoa ja voimaa. Haluan nauttia ja elää, enkä ajatella, että haasteet ovat vain möykkyjä, joiden yli tulee selviytyä . Minä olen ihminen täynnä rakkautta, enkä mikään selviytyvä sankari, jonka tehtävä on haalia ihmisten kunniotusta kärsimällä.
Purskahdin itkuun ja Erityismies kaappasi minut syleilyynsä. Hän pyysi anteeksi vertaustaan, ja sanoi , ettei syytä minua. Hän sanoi olevansa onnellinen, että olen niin kunnianhimoinen ja rakastan opiskelua. Minä puolestani kerroin hänelle itkuni syyn. Sanoin suoraan, että tunnen itseni voimattomaksi hänen haluttomuutensa kanssa. Koen, että hän torjuu minut jo henkisellä tasolla niin, etten uskalla edes koskettaa. Itkin jälleen kerran sitä, että tunnen itseni rumaksi ja epähaluttavaksi oman kumppanini toimesta.
Erityismies sanoi, ettei kyse ole haluamisesta. Kyse on hänen stressistään ( , joka on valitettavan sisäänpäin kääntynyttä) ja siitä, että hän on antanut minulle tilaa opiskella kotona. Olimme taas puhumattomuudella ymmärtäneet toisemme täysin väärin. Minä ymmärsin jälleen kerran, kuinka tärkeää on saada suu auki, ennen kuin tilanne paisuu sisällä kiukkuvuoreksi. Ymmärsin myös sen, kuinka elämä ja parisuhteet ovat jatkuvaa opiskelua; tutkimista, analysointia ja ennen kaikkea ryhmätyötä. Me emme pärjää ilman toisia ihmisiä, eivätkä meidän vastauksemme ole aina niitä oikeita.
Mielessäni pyörii radiohaastattelu Jari Sarasvuosta, jolta kysyttiin rakkaudesta:
Hän sanoi, että kuka tahansa urpo osaa rakastua, mutta rakastaminen vaatii työtä.
Mitäpä siihen enää muuta lisäämään.
tiistai 10. syyskuuta 2013
Kun Entinen ihastuu
Olen kartellut kirjoittaa aiheesta "Kun ex-kumppani löytää uuden". Tajusin kuitenkin, että siitä pitää puhua, ja niiden tunteiden jakaminen on tärkeää Väärinkäsityksiltä ei voi ikinä välttyä, ja tämähän on vain yhden tunteellisen tytön päiväkirja. Tässä huomaa taas, että ongelmani on se, että välitän liikaa siitä, mitä muut ajattelevat. Palataan siis peruslähteille, että minä vain kirjoitan, koska vain sillä on merkitystä.
Entinen on ihastunut, aivan päätä pahkaa. Minä katselen vierestä ja puistelen päätäni. Tekee mieli sanoa, että paina jarrua, ennen kuin lähtee kokonaan käsistä. Hän ei kirjaimellisesti näe eikä kuule, mitä tapahtuu ympärillä. Se tuottaa monissakin yhteyksissä monenlaisia tunteita.
Ärsytys
Minua ärsyttää, että hänen ihastuksensa tuntuu olevan nyt koko maailma, jonka puolesta voi unohtaa kaiken muun. Hänen vapaa-aikansa on hänen ja kaikki ylimääräiset jutut (mm.lapsiin liittyvät hankinnat) pitäisi hoitaa minun vapaa-ajallani. Ikäänkuin minä olisin vähäpätöisempi, niin kuin hänen vapaa-aikansa olisi arvokkaampaa kuin minun.
Lisäksi minua ärsyttää, että hänen virheensä ja muistamattomuutensa ovat inhimillisiä virheitä, minun unohdukseni ovat huolimattomuutta ja huonoa muistia. Olisi kohtuullista, jos hän näkisi hyvää minussakin joskus. En minä palvontaa halua, mutta ystävällisyys ja maltti tuntuisivat hyvältä.
Ennen niin säntillinen ja lupauksistaan kiinnipitävä Entinen on alkanut livetä lupauksissaan, eikä tämä oikeus kosketa minua. Minä en voi luvata mitään, mitä en pidä.
Pelko
Entinen on niin pihalla hurmoksesta, että pelkään hänen tekevän äkillisiä ratkaisuja, jotka vahingoittavat lapsia, minua ja häntä itseään. Ajattelen kauhuissani, että mitä jos kaikki meidän hienot sopimuksemme siitä ajasta, kun olemme molemmat uusissa suhteissa, raukeavatkin? Olisiko sittenkin pitänyt tehdä kirjallinen sopimus siitä, ihan varmuuden vuoksi? Jos näin ikävästi meinaisi käydä, minä ravistaisin hänet maanpinnalle ja taistelisin viimeiseen voimanpisaraan asti lasten ja minun oikeudesta pitää tämä kuvio, mikä nytkin on. Meidän kaikkien takia.
Me olemme sopineet olevamme tiimi, toimivamme tietyllä tavalla ja noudattavamme sanallisia, yhteisiä sopimuksiamme. En antanut Erityismiehen vaikuttaa siihen, enkä tule sallimaan kenenkään muunkaan tekevän niin.
Paniikki
Entinen on kadonnut kuilun toiselle puolelle jättiläisen harppauksilla. Minua pelottaa. Enkö ole enää tärkeä? Katoaako ystävyytemme tuosta noin vaan? Joudunko luopumaan rakkaasta ystävästäni kokonaan ja olemaan hänelle pelkästään lasten äiti? Mitä käy muistoille, entä keskusteluille ja vitseille? Ovatko ne kaikki mennyttä?
Uusi erovaihe
Pitkän aikaa on jo ollut tietyllä tapaa tasaista eroajatusten suhteen. entisen tunnevellonnat ja kummalliset kiukut ovat vetäneet välillä omankin mielen matalaksi, suorastaan pohjalle asti. Tiesin kuitenkin, että on vielä tunteita, joita tulen käsittelemään sitten, kun Entinen löytää suhdepohjan, jonka päälle rakentaa uutta. Tiesin jo etukäteen, että silloin alkaa uusi tunneprosessi minun maailmassani ja olin kuin olinkin oikeassa.
Helpotus
Olen pitkään tuntenut jonkinlaista velvollisuuden tunnetta siitä, että olen uudessa suhteessa ja Entinen on ollut yksin. Tämä hänen uusi alkunsa vapauttaa minua jollain tavalla nauttimaan omasta onnestani.
Ilo
Tunnemylläkästä huolimatta olen erittäin iloinen ja onnellinen Entisen puolesta. Hän osaa olla hyvä mies ja on ihana isä. Hänessä on paljon sellaista, mistä moni nykynainen haaveilee. Nyt hän on löytänyt nykynaisensa ja hyvä niin. Ehkä he osaavat olla toisilleen sellaisia, mitä me emme pystyneet olemaan.
Kaikenlaisten ajatusten, synkkien, jälkeen hymy palaa kasvoille. Me selvisimme myrskystä.
Entinen on ihastunut, aivan päätä pahkaa. Minä katselen vierestä ja puistelen päätäni. Tekee mieli sanoa, että paina jarrua, ennen kuin lähtee kokonaan käsistä. Hän ei kirjaimellisesti näe eikä kuule, mitä tapahtuu ympärillä. Se tuottaa monissakin yhteyksissä monenlaisia tunteita.
Ärsytys
Minua ärsyttää, että hänen ihastuksensa tuntuu olevan nyt koko maailma, jonka puolesta voi unohtaa kaiken muun. Hänen vapaa-aikansa on hänen ja kaikki ylimääräiset jutut (mm.lapsiin liittyvät hankinnat) pitäisi hoitaa minun vapaa-ajallani. Ikäänkuin minä olisin vähäpätöisempi, niin kuin hänen vapaa-aikansa olisi arvokkaampaa kuin minun.
Lisäksi minua ärsyttää, että hänen virheensä ja muistamattomuutensa ovat inhimillisiä virheitä, minun unohdukseni ovat huolimattomuutta ja huonoa muistia. Olisi kohtuullista, jos hän näkisi hyvää minussakin joskus. En minä palvontaa halua, mutta ystävällisyys ja maltti tuntuisivat hyvältä.
Ennen niin säntillinen ja lupauksistaan kiinnipitävä Entinen on alkanut livetä lupauksissaan, eikä tämä oikeus kosketa minua. Minä en voi luvata mitään, mitä en pidä.
Pelko
Entinen on niin pihalla hurmoksesta, että pelkään hänen tekevän äkillisiä ratkaisuja, jotka vahingoittavat lapsia, minua ja häntä itseään. Ajattelen kauhuissani, että mitä jos kaikki meidän hienot sopimuksemme siitä ajasta, kun olemme molemmat uusissa suhteissa, raukeavatkin? Olisiko sittenkin pitänyt tehdä kirjallinen sopimus siitä, ihan varmuuden vuoksi? Jos näin ikävästi meinaisi käydä, minä ravistaisin hänet maanpinnalle ja taistelisin viimeiseen voimanpisaraan asti lasten ja minun oikeudesta pitää tämä kuvio, mikä nytkin on. Meidän kaikkien takia.
Me olemme sopineet olevamme tiimi, toimivamme tietyllä tavalla ja noudattavamme sanallisia, yhteisiä sopimuksiamme. En antanut Erityismiehen vaikuttaa siihen, enkä tule sallimaan kenenkään muunkaan tekevän niin.
Paniikki
Entinen on kadonnut kuilun toiselle puolelle jättiläisen harppauksilla. Minua pelottaa. Enkö ole enää tärkeä? Katoaako ystävyytemme tuosta noin vaan? Joudunko luopumaan rakkaasta ystävästäni kokonaan ja olemaan hänelle pelkästään lasten äiti? Mitä käy muistoille, entä keskusteluille ja vitseille? Ovatko ne kaikki mennyttä?
Uusi erovaihe
Pitkän aikaa on jo ollut tietyllä tapaa tasaista eroajatusten suhteen. entisen tunnevellonnat ja kummalliset kiukut ovat vetäneet välillä omankin mielen matalaksi, suorastaan pohjalle asti. Tiesin kuitenkin, että on vielä tunteita, joita tulen käsittelemään sitten, kun Entinen löytää suhdepohjan, jonka päälle rakentaa uutta. Tiesin jo etukäteen, että silloin alkaa uusi tunneprosessi minun maailmassani ja olin kuin olinkin oikeassa.
Helpotus
Olen pitkään tuntenut jonkinlaista velvollisuuden tunnetta siitä, että olen uudessa suhteessa ja Entinen on ollut yksin. Tämä hänen uusi alkunsa vapauttaa minua jollain tavalla nauttimaan omasta onnestani.
Ilo
Tunnemylläkästä huolimatta olen erittäin iloinen ja onnellinen Entisen puolesta. Hän osaa olla hyvä mies ja on ihana isä. Hänessä on paljon sellaista, mistä moni nykynainen haaveilee. Nyt hän on löytänyt nykynaisensa ja hyvä niin. Ehkä he osaavat olla toisilleen sellaisia, mitä me emme pystyneet olemaan.
Kaikenlaisten ajatusten, synkkien, jälkeen hymy palaa kasvoille. Me selvisimme myrskystä.
perjantai 6. syyskuuta 2013
Kissa
Minä näin unta kissasta. En ihan mistä tahansa kissasta, vaan rakkaasta raidallisesta jääräpäästä, joka oli meidän ensimmäinen lemmikkimme. Äiti heltyi ottamaan sen, kun veljeni onnistui puhumaan hänet ympäri. Voi sitä päivää, kun pieni pallero saapui kotiin.
Kun kissa saapui taloon, minä aloin piirtää kissoja. En muuta tehnytkään kun piirsin kuvia, missä kissa leipoo, nukkuu, laulaa ja hymyilee. Leikitin sitä ja olin aivan sen pauloissa. Minä juoksin sen perässä mökillä ja ihailin sen kykyä vaan kadota jäljettömiin. Se palasi kuitenkin reissuiltaan aina takaisin.
Koimme me monia vaikeitakin hetkiä. Kerran minä tuuppasin kissan kylpyammeeseen vaivihkaa ja veljeni kanteli minusta. En minä sitä pahalla tehnyt, mutta halusin vaan nähdä, inhoavatko kissat todella vettä. Tämä kissa ainakin inhosi, se tuli kerralla selväksi.
Minä olin kissan vierellä, kun se koki ennenaikaisen synnytyksen. Silloin käsitykseni kuolemasta ja sen epäreiluudesta syveni vaan. Miksi kissa ei saa pitää vauvojaan? , kysyin äidiltä. Murehdin kissan puolesta, kun meidän piti järjestää pennuille hautajaiset. Minua suretti aivan valtavasti. Kissaa varmasti vielä enemmän.
Muistan hämärästi, miten kissa alkoi tulla kipeäksi. Se ei vaan ollut oma itsensä. Olin juuri menettänyt äidin, joten ei ollut voimia eikä ymmärrystä tajuta mitä kissalle tapahtuu. Muistan vaistonneeni eräänä päivänä jotain outoa. Isä oli kotona ja minä aloin etsiä kissaa, joka lymyili milloin missäkin. Aloin aavistaa jotain kauheaa ja kysyin, missä kissa on? Isä muisti mainita, etten ole huomannut koko kissaa pariin päivään. Isä oli vienyt kissan lopetettavaksi, koska se oli niin sairas. Muistan, kuinka vihainen olin ja kuinka sisältäni mureni osa lapsuutta, jos sellaista enää oli edes jäljellä. Muistan, miten katkera olin siitä, etten saanut antaa hänelle hyvästejä. En sanoa hyvää yötä ja antaa viimeistä suukkoa.
Unessani kissa oli oma,salaperäinen itsensä. Nostin vanhan ystävän syliin.
Minulla ei ole aavistustakaan, miksi kissa tuli vierailulle, vai tuliko se muuten vaan. Kaikesta huolimatta oli sydäntä lämmittävää nähdä eläintä, jonka kanssa kasvoimme yhdessä.
Kun kissa saapui taloon, minä aloin piirtää kissoja. En muuta tehnytkään kun piirsin kuvia, missä kissa leipoo, nukkuu, laulaa ja hymyilee. Leikitin sitä ja olin aivan sen pauloissa. Minä juoksin sen perässä mökillä ja ihailin sen kykyä vaan kadota jäljettömiin. Se palasi kuitenkin reissuiltaan aina takaisin.
Koimme me monia vaikeitakin hetkiä. Kerran minä tuuppasin kissan kylpyammeeseen vaivihkaa ja veljeni kanteli minusta. En minä sitä pahalla tehnyt, mutta halusin vaan nähdä, inhoavatko kissat todella vettä. Tämä kissa ainakin inhosi, se tuli kerralla selväksi.
Minä olin kissan vierellä, kun se koki ennenaikaisen synnytyksen. Silloin käsitykseni kuolemasta ja sen epäreiluudesta syveni vaan. Miksi kissa ei saa pitää vauvojaan? , kysyin äidiltä. Murehdin kissan puolesta, kun meidän piti järjestää pennuille hautajaiset. Minua suretti aivan valtavasti. Kissaa varmasti vielä enemmän.
Muistan hämärästi, miten kissa alkoi tulla kipeäksi. Se ei vaan ollut oma itsensä. Olin juuri menettänyt äidin, joten ei ollut voimia eikä ymmärrystä tajuta mitä kissalle tapahtuu. Muistan vaistonneeni eräänä päivänä jotain outoa. Isä oli kotona ja minä aloin etsiä kissaa, joka lymyili milloin missäkin. Aloin aavistaa jotain kauheaa ja kysyin, missä kissa on? Isä muisti mainita, etten ole huomannut koko kissaa pariin päivään. Isä oli vienyt kissan lopetettavaksi, koska se oli niin sairas. Muistan, kuinka vihainen olin ja kuinka sisältäni mureni osa lapsuutta, jos sellaista enää oli edes jäljellä. Muistan, miten katkera olin siitä, etten saanut antaa hänelle hyvästejä. En sanoa hyvää yötä ja antaa viimeistä suukkoa.
Unessani kissa oli oma,salaperäinen itsensä. Nostin vanhan ystävän syliin.
Minulla ei ole aavistustakaan, miksi kissa tuli vierailulle, vai tuliko se muuten vaan. Kaikesta huolimatta oli sydäntä lämmittävää nähdä eläintä, jonka kanssa kasvoimme yhdessä.
sunnuntai 18. elokuuta 2013
Rakastunut kuin päätön kana
Erityismies, ihana mies. Mitä enemmän teen asioita hänen ja meidän hyväksi, hän tekee takaisin. Hyvä tulee hyvän luo. Näin se on mennyt. Olen ymmälläni miten hyvin pelaamme yhteen keskustelujen ja hyvän tekemisen jälkeen.
Ajattelin pitkään,että murskaako arki meidät? Näivetymmekö me, olenko minä tuomittu epäonnistumaan parisuhteissa? Sitten minä päätin, että keskityn ensin kohentamaan omaa olemistani, tekemään sen sijasta, että pyytäisin tai syyllistäisin toista ja laittautumaan toista varten kuin olisimme juuri tavanneet Tapahtui jotain; ehkä Erityismies huomasi ja ymmärsi, miten hyvältä se tuntuu, kun toinen tekee jotain ajatellen toisen hyvää oloa. Kehitys tapahtui molempien suunnalta ja nyt on ihan hirveän kivaa yhdessä.
On luottavainen ja turvallinen olo tulevasta. Kaikki vaan sujuu, tai siis kaikki mitä meillä on, eli arki. Miten ihanaa voikaan olla sitten, kun pääsemme tekemään jotain erikoista yhdessä. Sellaisia asioita, jotka kuuluvat monien parien elämään alusta asti. Luotan, että meidän aika tulee vielä. Kun olemme taistelleet kaikenlaisia epämukavia asioita vastaan (mm. arjen opettelu yhdessä, minun masennus, työttömyys, uusperheen haasteet), niin kaikki kiva tuntuu ihanalta. Kakku on kasattu vaivalla ja on enää kuorrutusta vaille täydellisyys. Jos olisimme aloittaneet pelkällä ihanalla, voisi arki iskeä päällemme raskaalla kädellä. Huvi tuntuu mukavammalta, kun työ on jo tehty.
On täydellistä, kun on niin hyvä olla suhteessa. Ei se ilmaiseksi ole tullut, niin kuin ei mikään. Se on kyllä aikamoista avaruustiedettä saada kaikki kulkemaan. Se vaatii molemmilta halua miellyttää, halua joustaa, halua tehdä työtä, halua ymmärtää, halua auttaa, halua tukea rakkauden lisäksi. Tässä se nyt on, minun käsissäni; sydäntä pakahduttava rakkaus.
Ajattelin pitkään,että murskaako arki meidät? Näivetymmekö me, olenko minä tuomittu epäonnistumaan parisuhteissa? Sitten minä päätin, että keskityn ensin kohentamaan omaa olemistani, tekemään sen sijasta, että pyytäisin tai syyllistäisin toista ja laittautumaan toista varten kuin olisimme juuri tavanneet Tapahtui jotain; ehkä Erityismies huomasi ja ymmärsi, miten hyvältä se tuntuu, kun toinen tekee jotain ajatellen toisen hyvää oloa. Kehitys tapahtui molempien suunnalta ja nyt on ihan hirveän kivaa yhdessä.
On luottavainen ja turvallinen olo tulevasta. Kaikki vaan sujuu, tai siis kaikki mitä meillä on, eli arki. Miten ihanaa voikaan olla sitten, kun pääsemme tekemään jotain erikoista yhdessä. Sellaisia asioita, jotka kuuluvat monien parien elämään alusta asti. Luotan, että meidän aika tulee vielä. Kun olemme taistelleet kaikenlaisia epämukavia asioita vastaan (mm. arjen opettelu yhdessä, minun masennus, työttömyys, uusperheen haasteet), niin kaikki kiva tuntuu ihanalta. Kakku on kasattu vaivalla ja on enää kuorrutusta vaille täydellisyys. Jos olisimme aloittaneet pelkällä ihanalla, voisi arki iskeä päällemme raskaalla kädellä. Huvi tuntuu mukavammalta, kun työ on jo tehty.
On täydellistä, kun on niin hyvä olla suhteessa. Ei se ilmaiseksi ole tullut, niin kuin ei mikään. Se on kyllä aikamoista avaruustiedettä saada kaikki kulkemaan. Se vaatii molemmilta halua miellyttää, halua joustaa, halua tehdä työtä, halua ymmärtää, halua auttaa, halua tukea rakkauden lisäksi. Tässä se nyt on, minun käsissäni; sydäntä pakahduttava rakkaus.
sunnuntai 4. elokuuta 2013
Vain puhumalla suunta selviää
Vihdoin saimme Erityismiehen kanssa puhuttua. Minä itseasiassa näytin hänelle kirjoittamani tekstin, sillä tiesin, että olen liian tukossa puhuakseni.Se, että näyttää toiselleen tekstin, mikä on kirjoitettu suodattamatta, juuri sellaisena kun se sydämessä tuntuu, on erittäin paljastavaa. Minä koin, että se oli rohkeaa minulta ja näin Erityismies saisi tietää, mitä oikeasti ajattelen ja tunnen.
Erityismies reagoi tekstiin. Hän on ennenkin sanonut, että kirjoitan hyvin. Minä en osaa sanoa, onko se vain hänen mielipiteensä, sillä minä vain kirjoitan. Annan tunteiden valua mielestäni, jolloin ne muuttuvat sanoiksi ja minua helpottaa. Minä kirjoitan, koska muuten tulen liian täyteen.
Erityismies sanoi, että kirjoitukseni on pysähdyttävä. Hän sanoi, että haluaa tehdä meidän eteen töitä ja minä olen ainoa, jonka hän haluaa. Hän sanoi, että etäisyys on johtunut hänen osaltaan rahan murehtimisesta: kuinka häntä harmittaa se, ettei hän voi viedä minua kaikkialle, mihin haluaisi.
Me siis olemme murehtineet yhteistä asiaa erikseen, mutta siihen tulee muutos.
Eilen kaatui kaikki päälle. Minä selailin tiliotteita ja mietin ulospääsyä rahattomasta tilanteesta. Minä märehdin ja murehdin ja istuin vaatekomerossa vuoroin kirjoittamassa ja vuoroin itkemässä. Oli oikeastaan puhdistavaa itkeä niin, että päätä koski; kunnolla ja pidättelemättä.
Erityismies tuli luokseni ja teki sen, mitä juuri sillä hetkellä tarvitsin: otti ohjat käsiinsä. Hän sanoi, että hän auttaa minua pääsemään eroon veloistaan, niin paljon kuin pystyy ja että laitamme säästömme velanmaksuun. Erityismies sanoi, että selviämme tästä yhdessä ja minä uskoin häntä.
Minä osaan olla dramaattinen kiukuspäissäni, mutta Erityismies tietää sen olevan vaan minun tapani päästää kiukkua ulos. Ei huutoa, syyttelyä ja minä pääsen syliin. Pääsen hyväksyvään syliin, jossa kaikki tunteet ovat sallittuja ja tunnen itseni rakastetuksi juuri sellaisena kuin olen.
Olen täynnä huolia, mutta jaksan, koska olen taas täynnä onnea.
Erityismies reagoi tekstiin. Hän on ennenkin sanonut, että kirjoitan hyvin. Minä en osaa sanoa, onko se vain hänen mielipiteensä, sillä minä vain kirjoitan. Annan tunteiden valua mielestäni, jolloin ne muuttuvat sanoiksi ja minua helpottaa. Minä kirjoitan, koska muuten tulen liian täyteen.
Erityismies sanoi, että kirjoitukseni on pysähdyttävä. Hän sanoi, että haluaa tehdä meidän eteen töitä ja minä olen ainoa, jonka hän haluaa. Hän sanoi, että etäisyys on johtunut hänen osaltaan rahan murehtimisesta: kuinka häntä harmittaa se, ettei hän voi viedä minua kaikkialle, mihin haluaisi.
Me siis olemme murehtineet yhteistä asiaa erikseen, mutta siihen tulee muutos.
Eilen kaatui kaikki päälle. Minä selailin tiliotteita ja mietin ulospääsyä rahattomasta tilanteesta. Minä märehdin ja murehdin ja istuin vaatekomerossa vuoroin kirjoittamassa ja vuoroin itkemässä. Oli oikeastaan puhdistavaa itkeä niin, että päätä koski; kunnolla ja pidättelemättä.
Erityismies tuli luokseni ja teki sen, mitä juuri sillä hetkellä tarvitsin: otti ohjat käsiinsä. Hän sanoi, että hän auttaa minua pääsemään eroon veloistaan, niin paljon kuin pystyy ja että laitamme säästömme velanmaksuun. Erityismies sanoi, että selviämme tästä yhdessä ja minä uskoin häntä.
Minä osaan olla dramaattinen kiukuspäissäni, mutta Erityismies tietää sen olevan vaan minun tapani päästää kiukkua ulos. Ei huutoa, syyttelyä ja minä pääsen syliin. Pääsen hyväksyvään syliin, jossa kaikki tunteet ovat sallittuja ja tunnen itseni rakastetuksi juuri sellaisena kuin olen.
Olen täynnä huolia, mutta jaksan, koska olen taas täynnä onnea.
tiistai 30. heinäkuuta 2013
Parisuhteen haavoittuvaisuus
Aihe liippaa ehkä liiankin läheltä itseäni, mutta on sellainen aihe, joka vaatii päästä päivänvaloon, muidenkin silmille, kenties pohdittavaksi asti. Kipeä, pimeä ja häpeällinen tilanne, jossa niin moni kuitenkin elää. Parisuhde on vaikea laji: kovin altis ja haavoittuvainen.
Kävin Erityismiehen kanssa keskustelun: "Mitä haluan tältä suhteelta". Kerroin suoraan, miten kyllästynyt olen hänen tapaansa käyttää rahaa suhteessa siihen, miten minä pienet tuloni järkeilen. Tuntuu, että teen turhaa työtä, kun toinen elää huolettomasti kuin taivaan lintu. Moni asia, kuten tämäkään, ei ole kuin jäävuoren huippu ilman tietoa taustoista, mutta silti näyttelee liian isoa roolia harmituksen puolella ja on asia, mikä vuorenvarmasti tulee nakertamaan, jos sille ei tule loppua.
Puhuimme paljon. Hän sanoi vakavana, ettei hän halua menettää minua, eikä keskustelun tarkoitus ollutkaan pelotella millään vakavalla. Keskustelun tarkoitus oli nostaa kissa pöydälle ja kertoa, mihin muutosta kaivataan. Mutta, pelkkä halu tehdä asioille ei riitä yksinään. Pitää haluta niin paljon, että on oikeasti valmis siirtymään sanoista tekoihin. Aikominen ja tekemättömyys ovat tietyissä asioissa Erityismiehen ongelma. Hän on mukavuudenhaluinen ja laiskakin ajoittain ja hän tietää sen myös itse. En minä tahdo pakottaa ketään muuttumaan, mutta suhteessa on myös tällaisia hienosäätömahdollisuuksia, jotka onnistuessaan nostavat sen aivan uudelle tasolle.
Jotta tämän keskustelun kokonaisuus tulisi selville ilman, että Vellasta saa järkyttävän miestentallojan ja pirttihirmun kuvan, tämä hienosäätö pätee molempiin suuntiin.Minä olen tehnyt aikanaan virheeni ja haluan olla kaikella tapaa tämän parisuhteen arvoinen. Pyysin myös, että Erityismies kertoo toiveensa minun ryhdistäytymislistalle, mutta hän väitti, että minä olen täydellinen. Se tuntui hassulta ja hyvältä samaan aikaan. Voinko minä, heikkouksine kaikkineen, olla juuri hyvä hänelle? Jos hän on tällä hetkellä tätä mieltä, niin hyvä. Olen kuitenkin valmis panostamaan ja tekemään töitä, sillä suhde jos mikä on sellainen, joka ei pysy hyvänä tekemättä yhtään mitään.
Vaikeaa on pysyä liikkeessä ja olla paikallaan, mutta minun parisuhde vaatii sitä. Pysyn kaikella tapaa ajan tasalla, enkä koskaan enää suostu elämään onnettomana kahdestaan, kun en suostu elämään niin yksinkään. Nyt tiedän, millainen olotila ei kuulu parisuhteeseen. Tiedän kipupisteet, liian erilaisuuden, mikä on epäreilua, mikä on normaalia, yksilöllistä kasvua (jota kukaan ei ikinä tule minulta enää estämään), mikä on joustamista ja mikä on toisen sanelemaa. Tiedän täysin, mikä kuuluu onnelliseen parisuhteeseen ja mikä ei. Olen löytänyt myös oman arvoni, enkä suostu koskaan ottamaan kahden ihmisen keskenäisiä vikoja pelkästään omiin nimiini. Minä olen minä, enkä kenenkään huonompi puolisko tai varjo toisesta.
Minä en enää koskaan suostu tinkimään jokaisen ihmisen perustarpeista: olla arvostettu ja rakastettu ja olla seksuaalinen juuri omalla tavallaan. Suurin kaikista parisuhteen voimista on kuulla toista ja tulla kuulluksi, ilman kiukkua ja kilpailua.
Kävin Erityismiehen kanssa keskustelun: "Mitä haluan tältä suhteelta". Kerroin suoraan, miten kyllästynyt olen hänen tapaansa käyttää rahaa suhteessa siihen, miten minä pienet tuloni järkeilen. Tuntuu, että teen turhaa työtä, kun toinen elää huolettomasti kuin taivaan lintu. Moni asia, kuten tämäkään, ei ole kuin jäävuoren huippu ilman tietoa taustoista, mutta silti näyttelee liian isoa roolia harmituksen puolella ja on asia, mikä vuorenvarmasti tulee nakertamaan, jos sille ei tule loppua.
Puhuimme paljon. Hän sanoi vakavana, ettei hän halua menettää minua, eikä keskustelun tarkoitus ollutkaan pelotella millään vakavalla. Keskustelun tarkoitus oli nostaa kissa pöydälle ja kertoa, mihin muutosta kaivataan. Mutta, pelkkä halu tehdä asioille ei riitä yksinään. Pitää haluta niin paljon, että on oikeasti valmis siirtymään sanoista tekoihin. Aikominen ja tekemättömyys ovat tietyissä asioissa Erityismiehen ongelma. Hän on mukavuudenhaluinen ja laiskakin ajoittain ja hän tietää sen myös itse. En minä tahdo pakottaa ketään muuttumaan, mutta suhteessa on myös tällaisia hienosäätömahdollisuuksia, jotka onnistuessaan nostavat sen aivan uudelle tasolle.
Jotta tämän keskustelun kokonaisuus tulisi selville ilman, että Vellasta saa järkyttävän miestentallojan ja pirttihirmun kuvan, tämä hienosäätö pätee molempiin suuntiin.Minä olen tehnyt aikanaan virheeni ja haluan olla kaikella tapaa tämän parisuhteen arvoinen. Pyysin myös, että Erityismies kertoo toiveensa minun ryhdistäytymislistalle, mutta hän väitti, että minä olen täydellinen. Se tuntui hassulta ja hyvältä samaan aikaan. Voinko minä, heikkouksine kaikkineen, olla juuri hyvä hänelle? Jos hän on tällä hetkellä tätä mieltä, niin hyvä. Olen kuitenkin valmis panostamaan ja tekemään töitä, sillä suhde jos mikä on sellainen, joka ei pysy hyvänä tekemättä yhtään mitään.
Vaikeaa on pysyä liikkeessä ja olla paikallaan, mutta minun parisuhde vaatii sitä. Pysyn kaikella tapaa ajan tasalla, enkä koskaan enää suostu elämään onnettomana kahdestaan, kun en suostu elämään niin yksinkään. Nyt tiedän, millainen olotila ei kuulu parisuhteeseen. Tiedän kipupisteet, liian erilaisuuden, mikä on epäreilua, mikä on normaalia, yksilöllistä kasvua (jota kukaan ei ikinä tule minulta enää estämään), mikä on joustamista ja mikä on toisen sanelemaa. Tiedän täysin, mikä kuuluu onnelliseen parisuhteeseen ja mikä ei. Olen löytänyt myös oman arvoni, enkä suostu koskaan ottamaan kahden ihmisen keskenäisiä vikoja pelkästään omiin nimiini. Minä olen minä, enkä kenenkään huonompi puolisko tai varjo toisesta.
Minä en enää koskaan suostu tinkimään jokaisen ihmisen perustarpeista: olla arvostettu ja rakastettu ja olla seksuaalinen juuri omalla tavallaan. Suurin kaikista parisuhteen voimista on kuulla toista ja tulla kuulluksi, ilman kiukkua ja kilpailua.
sunnuntai 21. heinäkuuta 2013
Täydellinen suhde
Suhteen lipuessa arjen aalloille, tulee väkisinkin mietittyä suhteen suuntaa, toiveita ja haaveita. Kohtaavatko ne? Voiko suhteessa oleminen olla näin mutkatonta vai onko tämä sitä kuuluisaa tyyntä myrskyn edellä? Tärkeää on myös miettiä, millä tavalla itse olisi ihanne- tai ainakin ihana kumppani. On yllättävän helppo arvioida toisen toimintaa ja miettiä, mikä voisi olla paremmin. Sen sijaan peiliin pitäisi katsoa- jos ei kerran päivässä, niin viimeistään niissä tilanteissa, kun alkaa kiristää taiteenlaji nimeltä parisuhde.
Pitäisi aina muistaa, että suhteessa on kaksinkertaiset toiveet, halut ja tarpeet. Joka kerta kun tulee tilanne, missä toivoo toisen tekevän toisin, voisi heittää pallon sille toiselle puolikkaalle ja kuunnella hänenkin toiveitaan. Kuulluksi tulemisen tarve saattaa olla isompi kuin itse asia, mistä paasataan. Toisen kuuntelemisesta ei saa riitaa aikaiseksi. Omassa suhteessakin alkava raivo on katkennut siihen paikkaan, kun se viesti on mennyt perille ja toinen on vain pelkkänä korvana. Toimii etenkin temperamenttisiin ihmisiin. Tuota rauhallisen ihmisen maailmaa minä vasta opettelen.
Huomioonottaminen on äärimmäisen tärkeää. Kun saa tarpeeksi huomiota toiselta, ei tarvitse kerjätä sitä kiukustumalla, mököttämällä tai muutenkaan. Huomiotankkia pitää täyttää tasaisesti. On täysin ajanhukkaa murista muille, kuinka oma rakas ei ota huomioon. Se pitää tuoda julki sille rakkaalle itselleen, joka ei välttämättä vaan ole tullut ajatelleeksi. Toiselle pitää uskaltaa kertoa, mikä tekisi onnelliseksi. Onnellinen ja huomioitu ihminen ei ole enää kateellinen toisen ajankäytöstä, jos saa siitä siivun itselleen ja on kylläinen. Joustaminen molempiin suuntiin alkaa toimimaan paljon paremmin.Ei enää harmita toisen meneminen ja ikäväkin voi olla hyvä tunne.
On hyvä myös muistaa itsensä ja tärkeät asiat. Sellasista asioista ei pidä joustaa, jotka ovat osa minuutta. Jos toisella on asia, mikä tekee rentoutuneeksi ja iloiseksi, miksi sitä kukaan edes haluaisi ottaa pois toiselta? Minä voin olla menemättä kaikkiin juhliin mitä on tiedossa, mutta jos joku kieltäisi minua kirjoittamasta, nostaisin äläkän. Arvosta sitä, mistä toinen nauttii. Iloitse, että hänellä on jotain, mikä tekee niin iloiseksi (järkevyyden rajoissa, totta kai).Tärkeintä lienee, että on valmis joustamaan ja tinkimään samankaltaisista asioista ja oppia ajattelemaan yksikön, oli se sitten kahden kauppa tai perhe, yhteistä etua.
Pienet asiat eivät ole pieniä. Yksinkertaiset sanat, viestit, lahjat ja teot voivat olla puoli maailmaa ja nostaa arkisen rakkauden potenssiin kymmenen. Negatiiviset pienet asiat voivat myös kasvaa norsun kokoisiksi. Toisen olemiselle on annettava tilaa. Isoista asioista voi sanoa. Isot asiat tulisi puhua ja neuvotella, ennen kuin niihin törmätään ja lujaa. Jos esim. siisteyskäsitykset eivät kohtaa, on se ongelman paikka. Se, millä tyylillä asiat hoituu on turhan nipotuksen aluetta. Sillä ei ole mitään merkitystä, miten päin ne lautaset huuhdellaan kuivauskaappiin, kunhan se tulee tehdyksi. Pitäisi muistaa, että se oma tapa tehdä on tosiaan vain se oma, ei aina oikea. Eikä kahden ihmisen kodissa suinkaan ainoa.
Suhde on parhaimmillaan koti. Se ei ole projekti, mikä pitää suorittaa nopeasti, tehokkaasti ja täydellisesti. Suhde on prosessi, mikä sisältää jatkuvaa kasvamista. Prosessi, joka voi maistua puulta ja tuottaa pääomaa vasta pitkän ajan päästä. Se on ripaus onnea ja kasa päättäväisyyttä. Joskus kaikista toimenpiteistä huolimatta se pitää vaan lakkauttaa kannattamattomana. Sekin vaatii rohkeutta. Vaikka tekisit virheitä joskus, se ei tarkoita, ettet oppisi niistä ja osaisi rakentaa uutta, toimivaa prosessia. Epäonnistuminen ei tee epäonnistujaa. Helpottavaa on kaikessa heikkoudessaan huomata, ettei täydellistä suhdetta ole. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö täydellisyyteen voisi ja pitäisi pyrkiä.
Huom. Mies tekee-nainen nipottaa viittavaat sterotyyppiset siivousesimerkit kertovat eräältä nimeltä mainitsemattomasta naisihmisestä, joka on joutunut enemmän kuin kerran miesten keittiöterrorismin uhriksi ;)
Pitäisi aina muistaa, että suhteessa on kaksinkertaiset toiveet, halut ja tarpeet. Joka kerta kun tulee tilanne, missä toivoo toisen tekevän toisin, voisi heittää pallon sille toiselle puolikkaalle ja kuunnella hänenkin toiveitaan. Kuulluksi tulemisen tarve saattaa olla isompi kuin itse asia, mistä paasataan. Toisen kuuntelemisesta ei saa riitaa aikaiseksi. Omassa suhteessakin alkava raivo on katkennut siihen paikkaan, kun se viesti on mennyt perille ja toinen on vain pelkkänä korvana. Toimii etenkin temperamenttisiin ihmisiin. Tuota rauhallisen ihmisen maailmaa minä vasta opettelen.
Huomioonottaminen on äärimmäisen tärkeää. Kun saa tarpeeksi huomiota toiselta, ei tarvitse kerjätä sitä kiukustumalla, mököttämällä tai muutenkaan. Huomiotankkia pitää täyttää tasaisesti. On täysin ajanhukkaa murista muille, kuinka oma rakas ei ota huomioon. Se pitää tuoda julki sille rakkaalle itselleen, joka ei välttämättä vaan ole tullut ajatelleeksi. Toiselle pitää uskaltaa kertoa, mikä tekisi onnelliseksi. Onnellinen ja huomioitu ihminen ei ole enää kateellinen toisen ajankäytöstä, jos saa siitä siivun itselleen ja on kylläinen. Joustaminen molempiin suuntiin alkaa toimimaan paljon paremmin.Ei enää harmita toisen meneminen ja ikäväkin voi olla hyvä tunne.
On hyvä myös muistaa itsensä ja tärkeät asiat. Sellasista asioista ei pidä joustaa, jotka ovat osa minuutta. Jos toisella on asia, mikä tekee rentoutuneeksi ja iloiseksi, miksi sitä kukaan edes haluaisi ottaa pois toiselta? Minä voin olla menemättä kaikkiin juhliin mitä on tiedossa, mutta jos joku kieltäisi minua kirjoittamasta, nostaisin äläkän. Arvosta sitä, mistä toinen nauttii. Iloitse, että hänellä on jotain, mikä tekee niin iloiseksi (järkevyyden rajoissa, totta kai).Tärkeintä lienee, että on valmis joustamaan ja tinkimään samankaltaisista asioista ja oppia ajattelemaan yksikön, oli se sitten kahden kauppa tai perhe, yhteistä etua.
Pienet asiat eivät ole pieniä. Yksinkertaiset sanat, viestit, lahjat ja teot voivat olla puoli maailmaa ja nostaa arkisen rakkauden potenssiin kymmenen. Negatiiviset pienet asiat voivat myös kasvaa norsun kokoisiksi. Toisen olemiselle on annettava tilaa. Isoista asioista voi sanoa. Isot asiat tulisi puhua ja neuvotella, ennen kuin niihin törmätään ja lujaa. Jos esim. siisteyskäsitykset eivät kohtaa, on se ongelman paikka. Se, millä tyylillä asiat hoituu on turhan nipotuksen aluetta. Sillä ei ole mitään merkitystä, miten päin ne lautaset huuhdellaan kuivauskaappiin, kunhan se tulee tehdyksi. Pitäisi muistaa, että se oma tapa tehdä on tosiaan vain se oma, ei aina oikea. Eikä kahden ihmisen kodissa suinkaan ainoa.
Suhde on parhaimmillaan koti. Se ei ole projekti, mikä pitää suorittaa nopeasti, tehokkaasti ja täydellisesti. Suhde on prosessi, mikä sisältää jatkuvaa kasvamista. Prosessi, joka voi maistua puulta ja tuottaa pääomaa vasta pitkän ajan päästä. Se on ripaus onnea ja kasa päättäväisyyttä. Joskus kaikista toimenpiteistä huolimatta se pitää vaan lakkauttaa kannattamattomana. Sekin vaatii rohkeutta. Vaikka tekisit virheitä joskus, se ei tarkoita, ettet oppisi niistä ja osaisi rakentaa uutta, toimivaa prosessia. Epäonnistuminen ei tee epäonnistujaa. Helpottavaa on kaikessa heikkoudessaan huomata, ettei täydellistä suhdetta ole. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö täydellisyyteen voisi ja pitäisi pyrkiä.
Huom. Mies tekee-nainen nipottaa viittavaat sterotyyppiset siivousesimerkit kertovat eräältä nimeltä mainitsemattomasta naisihmisestä, joka on joutunut enemmän kuin kerran miesten keittiöterrorismin uhriksi ;)
torstai 11. heinäkuuta 2013
Matkaan
Huomenna on erityinen päivä: me lähdemme Erityismiehen kanssa ensimmäiselle yhteiselle matkalle.
Matka-termi on ehkä turhan hulppea tälle vaatimattomalle reissulle, mutta jostain on aloitettava. Saamme olla yhdessä ja näemme kavereita, nukumme muualla kuin kotona ja syömme muiden tekemää ruokaa. Kyllä tätä reissua voi ainakin minilomamatkaksi nimittää.
On ihana nähdä toista kunnolla, kun tuntuu, ettei sitä ole tapahtunut pitkään aikaan. Sellaista kunnon kohtaamista, jolloin kummallakaan ei ole kiire tai kumpikaan ei ole väsynyt. Tämä tekee hyvää meille, yhdessä. Pienikin hetki pois arjesta ja velvollisuuksista tuntuu nyt luksukselta. Suhteen huoltoväli on venähtänyt liian pitkäksi, joten tämä on enemmän kuin tarpeen. Siitäkin huolimatta, että me juuri puhuimme, kuinka hyvä meillä on yhdessä. Ei suhdetta pidä unohtaa itsekseen, vaikka rakastaa.
Hyvää ruokaa, juomaa ja romantiikkaa. Viikonloppu, tule luokseni.
Matka-termi on ehkä turhan hulppea tälle vaatimattomalle reissulle, mutta jostain on aloitettava. Saamme olla yhdessä ja näemme kavereita, nukumme muualla kuin kotona ja syömme muiden tekemää ruokaa. Kyllä tätä reissua voi ainakin minilomamatkaksi nimittää.
On ihana nähdä toista kunnolla, kun tuntuu, ettei sitä ole tapahtunut pitkään aikaan. Sellaista kunnon kohtaamista, jolloin kummallakaan ei ole kiire tai kumpikaan ei ole väsynyt. Tämä tekee hyvää meille, yhdessä. Pienikin hetki pois arjesta ja velvollisuuksista tuntuu nyt luksukselta. Suhteen huoltoväli on venähtänyt liian pitkäksi, joten tämä on enemmän kuin tarpeen. Siitäkin huolimatta, että me juuri puhuimme, kuinka hyvä meillä on yhdessä. Ei suhdetta pidä unohtaa itsekseen, vaikka rakastaa.
Hyvää ruokaa, juomaa ja romantiikkaa. Viikonloppu, tule luokseni.
lauantai 1. kesäkuuta 2013
Vellan ilo
Niin se uusi päivä toi taas ilon tullessaan. Eilisen mustat pilvet olivat onneksi aamuun mennessä väistyneet. Lepo auttaa mieleen ja saa asiat taas järjestykseen. Nyt on parempi olla.
Esikoinen sai tänään todistuksensa. Lienee kevätväsymystä, sillä se näkyi arvosteluissa. Sosiaalisissa taidoissa, kuten työrauhan antamisessa ja muille ystävällisenä olemissa on hiukan taas kirittävää. Onhan se toisaalta raskasta lapselle; olla koko vuosi taitava, ystävällinen, keskittynyt ja muistaa kuitenkin pysyä huolettomana lapsena. Pystyykö siihen moni aikuinenkaan? Minkähänlaisia arvosanoja jaettaisiin työpaikoilla kahdesti vuodessa?
Erityismieskin tuli mukaan juhliin. Sali oli vaan tupaten täynnä, joten vietimme aikaa leikkien koulun pihalla, me kaikki: minä, lapset, Entinen ja Erityismies. Meidän hassu tiimimme. Toivoisin kaikille eroperheille jotain samankaltaista, ristiriidatonta oloa. Sitä, että katsottaisiin oikeasti sitä lasten etua muuten, kuin omien tunteiden läpi. Nähtäisiin se eron vastapuoli ihmisenä, josta löytyy paljon hyvää. Onhan sitä vaikka millä mitoin, kun kerran perhekin on yhdessä perustettu. Ristiriitoja voidaan sitten puida muuten kuin lasten läsnäollessa. Ja niitä ristiriitoja pitääkin purkaa, että jaksaa pitää paletin kasassa ja päästä eroon negatiivisista tunnetiloista. Enkä missään tapauksessa ota tästä itselleni kunniaa, vaan se kuuluu jokaiselle meistä aikuisista: ei tähän yksin pystyisi. Me puhallamme kaikki yhteen hiileen, autamme toisiamme ja se kantaa hedelmää. Se tuo meille hyvän olon ja on mittaamattoman arvokas lahja lapsille: mutkaton, rakkaiden aikuisten verkosto.
Viimeisinä koulupäivinä tuli ekaluokkalaiselle kriisi kouluunlähdön hetkellä. Hän oli unohtanut tehdä läksyt. Pelko opettajan vihastumisesta sai lapsen kyyneliin. Selitin, että se oli myös äidin vika, kun en ollut muistanut kysyä, onko läksyjä. Olimme molemmat jo kesäloma tunnelmissa ja selitin, että se on varmasti opettajastakin ymmärrettävää. Mutta se oli lapselle vuoren kokoinen kriisi. Siinä hetkessä minä taistelin muistojeni kourassa tuntien pientä ärsyyntymistä ja helpotusta yhtä aikaa. Mietin, mitä itse kannoin harteillani samanikäisenä ja vertasin niitä lapseni murheisiin. Päällimäisenä oli kuitenkin kiitollisuus siitä, että hänen ei tarvitse miettiä, juoko isä viikonloppuna itsensä humalaan ja nukkuuko äiti masentuneena koko päivän. Hänen ei tarvitse laittaa omia murheitaan sivuun aikuisten murheiden tieltä. Rakas lapseni, sinun suurin murheesi saa olla juuri sinun maailmasi kokoinen. Se on kaukana aikuisten maailmasta, ja niin kuuluukin olla.
Esikoinen sai tänään todistuksensa. Lienee kevätväsymystä, sillä se näkyi arvosteluissa. Sosiaalisissa taidoissa, kuten työrauhan antamisessa ja muille ystävällisenä olemissa on hiukan taas kirittävää. Onhan se toisaalta raskasta lapselle; olla koko vuosi taitava, ystävällinen, keskittynyt ja muistaa kuitenkin pysyä huolettomana lapsena. Pystyykö siihen moni aikuinenkaan? Minkähänlaisia arvosanoja jaettaisiin työpaikoilla kahdesti vuodessa?
Erityismieskin tuli mukaan juhliin. Sali oli vaan tupaten täynnä, joten vietimme aikaa leikkien koulun pihalla, me kaikki: minä, lapset, Entinen ja Erityismies. Meidän hassu tiimimme. Toivoisin kaikille eroperheille jotain samankaltaista, ristiriidatonta oloa. Sitä, että katsottaisiin oikeasti sitä lasten etua muuten, kuin omien tunteiden läpi. Nähtäisiin se eron vastapuoli ihmisenä, josta löytyy paljon hyvää. Onhan sitä vaikka millä mitoin, kun kerran perhekin on yhdessä perustettu. Ristiriitoja voidaan sitten puida muuten kuin lasten läsnäollessa. Ja niitä ristiriitoja pitääkin purkaa, että jaksaa pitää paletin kasassa ja päästä eroon negatiivisista tunnetiloista. Enkä missään tapauksessa ota tästä itselleni kunniaa, vaan se kuuluu jokaiselle meistä aikuisista: ei tähän yksin pystyisi. Me puhallamme kaikki yhteen hiileen, autamme toisiamme ja se kantaa hedelmää. Se tuo meille hyvän olon ja on mittaamattoman arvokas lahja lapsille: mutkaton, rakkaiden aikuisten verkosto.
Viimeisinä koulupäivinä tuli ekaluokkalaiselle kriisi kouluunlähdön hetkellä. Hän oli unohtanut tehdä läksyt. Pelko opettajan vihastumisesta sai lapsen kyyneliin. Selitin, että se oli myös äidin vika, kun en ollut muistanut kysyä, onko läksyjä. Olimme molemmat jo kesäloma tunnelmissa ja selitin, että se on varmasti opettajastakin ymmärrettävää. Mutta se oli lapselle vuoren kokoinen kriisi. Siinä hetkessä minä taistelin muistojeni kourassa tuntien pientä ärsyyntymistä ja helpotusta yhtä aikaa. Mietin, mitä itse kannoin harteillani samanikäisenä ja vertasin niitä lapseni murheisiin. Päällimäisenä oli kuitenkin kiitollisuus siitä, että hänen ei tarvitse miettiä, juoko isä viikonloppuna itsensä humalaan ja nukkuuko äiti masentuneena koko päivän. Hänen ei tarvitse laittaa omia murheitaan sivuun aikuisten murheiden tieltä. Rakas lapseni, sinun suurin murheesi saa olla juuri sinun maailmasi kokoinen. Se on kaukana aikuisten maailmasta, ja niin kuuluukin olla.
perjantai 31. toukokuuta 2013
Suhteen kasvimaa
Minä en ole seurustellut elämässäni kuin pari kertaa. Ei ole kokemusta kuin näistä muutamasta suhteesta ja aikuisiällä elän vasta toista pidempää parisuhdetta. Niin paljon kuin kehitänkin itseäni ja ajatuksiani positiiviseen suuntaan, olen välillä aivan ymmälläni parisuhteen kanssa. Törmään jatkuvasti niin tuttuihin kuin tuntemattomiin haasteisiin. Olen välillä hämilläni, harmistunut, enkä tiedä miten olla. Välillä en tiedä onko kyse parisuhteen dynamiikasta vai omasta vaikeudestani löytää itselleni paikka suhteessa. Oma taso, joka sopii yhteiseen elämään.
Millainen on täydellinen parisuhde? Mitä parisuhteelta voi vaatia ts. mikä on liikaa? Miksi tuntuu, että jokainen parisuhde on kuin omakotitalo, jossa aina jokin on kesken tai repsottaa? Pitääkö sen kanssa oppia elämään? Miksi ensihuuma kestää vain niin vähän aikaa?
Nyt on tullut se hetki, kun asiat eivät livu suhteessa itsestään kuin vene tyynen veden pinnalla. Ehei. Nyt on se hetki parisuhteessa, kun pitää kukkien ihailun sijaan kitkeä rikkaruohoja selkä hiestä märkänä. On se sama tunne, mikä juoksulenkillä iskee parin kilometrin jälkeen: se inhottava olo kun tekisi mieli pysähtyä ja ohittaa se olo, vaikka tietää sen helpottavan hetken päästä. Siitä tilasta ei pääse pois kuin jatkamalla matkaa.
Kai tämä olo kumpuaa monesta pienestä asiasta, jotka kasvavat yhdessä suuriksi. Toinen jättää maitopurkt pöydälle, tykkää suunnitella menonsa minua miettimättä eikä halua seksiä. On todella kammottavaa olla suhteessa se ruinaava osapuoli. Miksi sinä et voi haluta minua, kun minä haluan sinua? Olisi kiva tehdä muutakin kuin katsella yhdessä televisiota ja miettiä, mitä kaupasta pitää ostaa.
Voi Erityismies, sinä teet meidän vuoksemme niin paljon, tiedän sen.. Kai minä pelkään, että olemme kohta vain kannu laimeaa mehua, joka ei maistu miltään.
Millainen on täydellinen parisuhde? Mitä parisuhteelta voi vaatia ts. mikä on liikaa? Miksi tuntuu, että jokainen parisuhde on kuin omakotitalo, jossa aina jokin on kesken tai repsottaa? Pitääkö sen kanssa oppia elämään? Miksi ensihuuma kestää vain niin vähän aikaa?
Nyt on tullut se hetki, kun asiat eivät livu suhteessa itsestään kuin vene tyynen veden pinnalla. Ehei. Nyt on se hetki parisuhteessa, kun pitää kukkien ihailun sijaan kitkeä rikkaruohoja selkä hiestä märkänä. On se sama tunne, mikä juoksulenkillä iskee parin kilometrin jälkeen: se inhottava olo kun tekisi mieli pysähtyä ja ohittaa se olo, vaikka tietää sen helpottavan hetken päästä. Siitä tilasta ei pääse pois kuin jatkamalla matkaa.
Kai tämä olo kumpuaa monesta pienestä asiasta, jotka kasvavat yhdessä suuriksi. Toinen jättää maitopurkt pöydälle, tykkää suunnitella menonsa minua miettimättä eikä halua seksiä. On todella kammottavaa olla suhteessa se ruinaava osapuoli. Miksi sinä et voi haluta minua, kun minä haluan sinua? Olisi kiva tehdä muutakin kuin katsella yhdessä televisiota ja miettiä, mitä kaupasta pitää ostaa.
Voi Erityismies, sinä teet meidän vuoksemme niin paljon, tiedän sen.. Kai minä pelkään, että olemme kohta vain kannu laimeaa mehua, joka ei maistu miltään.
keskiviikko 15. toukokuuta 2013
Kuinka vaivannäkö tuottaa ilon
Olen ollut niin väsynyt näistä kevätmenoista, että olisin vaan halunnut sulkeutua itseeni tänään. Olisi tehnyt mieli sanoa lapsille, etten jaksa mitään. En jaksa en jaksa en jaksa. Minä haluan tehdä minun juttujani. Mutta enhän minä voinut. Ei minulla olisi ikinä sydäntä sanoa lapsille, että minulla olisi parempaakin tekemistä. Se kun on vaan niin, että aikuiselle mitätön juttu, voi olla lapselle siinä hetkessä kaikki. En minä halua minun tarpeitani vähäteltävän, joten miksi tekisin niin lapselle?
Pakkasin auton ja ajoimme kohti leirikeskusta. Eteeni avautui kaunis maisema; järvi kimmelteli auringonpaisteessa ja joka paikkaan oli viritetty kaikenlaisia ihania ulkoilujuttuja lapsille. Olimme puiden ympäröimänä ja maassa oli mitä ihanimpia keppejä ja käpyjä, joita minäkin intouduin viskelemään. Palasin mielessäni lapsuuteen ja muistelin, miltä tuntui koskettaa puun kaarnaa, miten ihmeellistä kaikki oli ympäröivässä maailmassa. Mietin myös, miten surullista on, että aikuinen unohtaa sen maailman.
Kävelimme nuotiolle, jossa sai paistaa makkaraa. Siellä savun keskellä katselin lapsia, jotka jaksoivat repiä iloa siitä, että makkaraa sai paistaa tikunokassa. Minä hymyilin. Minä olin niin kiitollinen, että osallistuin tapahtumaan ja sain nähdä nuo hetket ja tunteet lasteni kasvoilla. Se oli kaiken vaivan arvoista, vaikka minua oli väsyttänyt. Yhtäkkiä siellä lapsia vilisevän leirikeskuksen pihalla asiat eivät tuntuneetkaan niin vakavilta. Menin mukaan lasten maailmaan, missä tarvitsee vain pohtia, että heitelläänkö palloa vai kiipeilläänkö. Tai niinhän sen kuuluisi mennä.
Loppujen lopuksi olin sittenkin se tylsä äiti, joka epäkiitollisessa roolissaan pakotti lähtemään kotiin. Se kiitos tehdystä työstä tulee vielä joskus. Se hetki, kun katson lapsiani ja ymmärrän, että esimerkillä ja hyvillä eväillä he osaavat luontevasti jatkaa elämäänsä.
Paras kiitos tässä hetkessä oli kainaloon kiepsatanut koululainen, joka sanoi olevansa niin iloinen siitä, kun tulimme osallisiksi hänen retkeensä. Se hetki sisälsi kiitollisuutta, helpotusta ja onnea. Onni loisti sekä äidin, että lapsen kasvoilla, kun astelimme takaisin autolle. Sen jälkeen lähes häpesin, että olin tuntenut retken olevan minulle vain suoritettava pakollisuus. Sain palkaksi valtavan positiivisen tunnevirran, minkä minä sain aikaan viitsimällä ajatella lasta, jonka retkestä tuli hetkeksi meille kaikille koko maailma.
Pakkasin auton ja ajoimme kohti leirikeskusta. Eteeni avautui kaunis maisema; järvi kimmelteli auringonpaisteessa ja joka paikkaan oli viritetty kaikenlaisia ihania ulkoilujuttuja lapsille. Olimme puiden ympäröimänä ja maassa oli mitä ihanimpia keppejä ja käpyjä, joita minäkin intouduin viskelemään. Palasin mielessäni lapsuuteen ja muistelin, miltä tuntui koskettaa puun kaarnaa, miten ihmeellistä kaikki oli ympäröivässä maailmassa. Mietin myös, miten surullista on, että aikuinen unohtaa sen maailman.
Kävelimme nuotiolle, jossa sai paistaa makkaraa. Siellä savun keskellä katselin lapsia, jotka jaksoivat repiä iloa siitä, että makkaraa sai paistaa tikunokassa. Minä hymyilin. Minä olin niin kiitollinen, että osallistuin tapahtumaan ja sain nähdä nuo hetket ja tunteet lasteni kasvoilla. Se oli kaiken vaivan arvoista, vaikka minua oli väsyttänyt. Yhtäkkiä siellä lapsia vilisevän leirikeskuksen pihalla asiat eivät tuntuneetkaan niin vakavilta. Menin mukaan lasten maailmaan, missä tarvitsee vain pohtia, että heitelläänkö palloa vai kiipeilläänkö. Tai niinhän sen kuuluisi mennä.
Loppujen lopuksi olin sittenkin se tylsä äiti, joka epäkiitollisessa roolissaan pakotti lähtemään kotiin. Se kiitos tehdystä työstä tulee vielä joskus. Se hetki, kun katson lapsiani ja ymmärrän, että esimerkillä ja hyvillä eväillä he osaavat luontevasti jatkaa elämäänsä.
Paras kiitos tässä hetkessä oli kainaloon kiepsatanut koululainen, joka sanoi olevansa niin iloinen siitä, kun tulimme osallisiksi hänen retkeensä. Se hetki sisälsi kiitollisuutta, helpotusta ja onnea. Onni loisti sekä äidin, että lapsen kasvoilla, kun astelimme takaisin autolle. Sen jälkeen lähes häpesin, että olin tuntenut retken olevan minulle vain suoritettava pakollisuus. Sain palkaksi valtavan positiivisen tunnevirran, minkä minä sain aikaan viitsimällä ajatella lasta, jonka retkestä tuli hetkeksi meille kaikille koko maailma.
maanantai 13. toukokuuta 2013
Reippaan tytön romahdus
Tulihan se sieltä: kevätstressi, notkahdus ja pienimuotoinen romahdus. Pysähdys, kun ei vaan jaksa enää vetää kintut pinkeinä. Tuli viikonloppu, tuli väsymys, tuli äitienpäivä, tuli itku. Erityismies vielä loisti poissaolollaan, sovitusti, mutta minun mielenterveyteni kannalta niin väärään aikaan.
Tiedän aina siitä, että olen hetkellisesti aivan loppu, kun tulee kyyneleet. Niitä tuli eilen ja tuli tänään.
Toukokuu on vihoviimeinen kuukausi. Loppuu koulut, harrastukset ja päiväkodissa juhlitaan kevätjuhlaa. Pitää olla auttamassa siellä, tuolla ja täällä. Pitää muistaa kaksi miljoonaa asiaa ja kaikki ovat niin tärkeitä, ettei niitä saa unohtaa. Ei ole mahdollisuutta heittäytyä laakereille ja sanoa, ettei jaksa. Pääsykoerutistuskin sattuu juuri tähän samaan rytäkkään. On terapiaa, joka vie omalla tavalla energiaa. Ja sitten on parisuhde ja sen hoitaminen.
Minulla ja Erityismiehellä on selvästi astunut arki parisuhteeseen. Siinä on hyvät ja huonot puolensa. Minä olen alkanut huomata, ettei Erityismies jaksa nähdä vaivaa ja hoitaa meidän suhdettamme. Minä olen keikkunut vastuunkahvoissa ja koittanut hoitaa kaiken parhaani mukaan. Hän ei ole sisäistänyt minun kiirettäni ja tuskaani pitää asioista huolta. Nyt kun minun jaksamiseni mureni viikonloppuna, kerroin hänelle miten tilanne on; että nyt pitää oikeasti alkaa tekemään jotain ja näkemään vaivaa, jos haluamme tämän suhteen kestävän ja minun pysyvän selväjärkisenä. Minä tarvitsen nyt toista tasavertaista aikuista, en assistenttia, joka elää puolittain meidän kanssa ja puolittain omaa elämää.Oma elämä on toki kaikille sallittua, mutta asiat pitää mennä koko yksikön edun mukaisesti eikä niin kuin oma mieli halajaa. Ja koska Erityismiehellä on tapana olla semmoinen haaveilijaluonne,joka suunnitelee ja aikoo paljon, mutta toteuttaa vaan tietyt asiat, sanoin hänelle, että nyt pitää alkaa tapahtumaankin jotakin.Nyt asioiden on muututtava sanoista tekoihin, ja on aika kääriä hihat. Tämä suhde ei tule pysymään hyvänä pelkästään olemalla, vaikka kuinka rakastaisi.
Olen niin pohjattoman väsynyt ja toivon, että Erityismies tulisi illaksi kotiin ja voisimme jutella tästä. Hän onneksi näytti ottavan minut tosissaan ja tajuavan, miten asiat ovat. Nyt on päivän suurin haaste edessä: miten hakea lapset kotiin ilman, että alan ihmisten ilmoilla itkemään.
Tuli taas niin monta askelta mentyä eteenpäin, että nyt sopii ottaa pari askelta taaksepäin. Sellaistahan tämä elo on: aina liikettä kohti jotain tai poispäin jostain.
Tiedän aina siitä, että olen hetkellisesti aivan loppu, kun tulee kyyneleet. Niitä tuli eilen ja tuli tänään.
Toukokuu on vihoviimeinen kuukausi. Loppuu koulut, harrastukset ja päiväkodissa juhlitaan kevätjuhlaa. Pitää olla auttamassa siellä, tuolla ja täällä. Pitää muistaa kaksi miljoonaa asiaa ja kaikki ovat niin tärkeitä, ettei niitä saa unohtaa. Ei ole mahdollisuutta heittäytyä laakereille ja sanoa, ettei jaksa. Pääsykoerutistuskin sattuu juuri tähän samaan rytäkkään. On terapiaa, joka vie omalla tavalla energiaa. Ja sitten on parisuhde ja sen hoitaminen.
Minulla ja Erityismiehellä on selvästi astunut arki parisuhteeseen. Siinä on hyvät ja huonot puolensa. Minä olen alkanut huomata, ettei Erityismies jaksa nähdä vaivaa ja hoitaa meidän suhdettamme. Minä olen keikkunut vastuunkahvoissa ja koittanut hoitaa kaiken parhaani mukaan. Hän ei ole sisäistänyt minun kiirettäni ja tuskaani pitää asioista huolta. Nyt kun minun jaksamiseni mureni viikonloppuna, kerroin hänelle miten tilanne on; että nyt pitää oikeasti alkaa tekemään jotain ja näkemään vaivaa, jos haluamme tämän suhteen kestävän ja minun pysyvän selväjärkisenä. Minä tarvitsen nyt toista tasavertaista aikuista, en assistenttia, joka elää puolittain meidän kanssa ja puolittain omaa elämää.Oma elämä on toki kaikille sallittua, mutta asiat pitää mennä koko yksikön edun mukaisesti eikä niin kuin oma mieli halajaa. Ja koska Erityismiehellä on tapana olla semmoinen haaveilijaluonne,joka suunnitelee ja aikoo paljon, mutta toteuttaa vaan tietyt asiat, sanoin hänelle, että nyt pitää alkaa tapahtumaankin jotakin.Nyt asioiden on muututtava sanoista tekoihin, ja on aika kääriä hihat. Tämä suhde ei tule pysymään hyvänä pelkästään olemalla, vaikka kuinka rakastaisi.
Olen niin pohjattoman väsynyt ja toivon, että Erityismies tulisi illaksi kotiin ja voisimme jutella tästä. Hän onneksi näytti ottavan minut tosissaan ja tajuavan, miten asiat ovat. Nyt on päivän suurin haaste edessä: miten hakea lapset kotiin ilman, että alan ihmisten ilmoilla itkemään.
Tuli taas niin monta askelta mentyä eteenpäin, että nyt sopii ottaa pari askelta taaksepäin. Sellaistahan tämä elo on: aina liikettä kohti jotain tai poispäin jostain.
perjantai 3. toukokuuta 2013
Vauva
Eräänä iltana sanoin Erityismiehelle, että meidän suhteemme on vauva vasta. Rakkaushan on kuin lapsi itse; sitä pitää helliä, huomioida ja hoitaa tai muuten se voi masentua. Voihan oikea vauvakin kuolla suruun, jos se ei saa ehtymätöntä rakkautta ja huolenpitoa.
Pitää myös muistaa, että suhdevauva varttuu koko ajan vanhemmaksi, mutta elatusvelvollisuus ei silti pääty. Tai sitten päättyy koko suhde.
Arjen keskellä suhdevauvan huomioiminen on haastavaa, muttei mahdotonta. Selittää voi aina:
Pitäisi, muttei ehdi tai jaksa. Eihän sitä aina jaksakkaan, mutta pienetkin asiat, tai itseasiassa juuri ne, nousevat silloin suureen arvoon:
Jos toista väsyttää, ei syyllistetä
Ei kilpailla väsymyksestä, kotitöistä tai lastenhoidosta
Puhutaan ja sanoitetaan tunteet, ei ryöpsäytellä ja mökötetä
Annetaan toisen toteuttaa itseään ja harrastaa (tasapuolisesti tietenkin)
Kiitetään, kiitetään ja vielä kerran kiitetään tiskien hoitamisesta, renkaiden vaihtamisesta, roskienviemisestä. Pieni sana, suuri vaikutus.
Ei pidetä toista ja toisen tekemiä asioita itsestäänselvänä (esim.ei se ruoka itsestään valmistu, vaan joku tekee sen, muistaa kehua toisen ulkonäköä ohi mennessä)
Kliseistä ehkä, mutta ah, niin toimivaa kunhan se on molemminpuolista. Ja jos ensin muuttaa omaa käytöstään hyvään, toinen alkaa huomaamattaan matkia toista. Niin hyvässä kuin pahassakin.
Hyvät sanat hyväilevät, ja ihminen tarvitsee hyväilyä pysyäkseen hyvänä. Aikuinenkin tarvitsee sylihoitoa.
Pitää myös muistaa, että suhdevauva varttuu koko ajan vanhemmaksi, mutta elatusvelvollisuus ei silti pääty. Tai sitten päättyy koko suhde.
Arjen keskellä suhdevauvan huomioiminen on haastavaa, muttei mahdotonta. Selittää voi aina:
Pitäisi, muttei ehdi tai jaksa. Eihän sitä aina jaksakkaan, mutta pienetkin asiat, tai itseasiassa juuri ne, nousevat silloin suureen arvoon:
Jos toista väsyttää, ei syyllistetä
Ei kilpailla väsymyksestä, kotitöistä tai lastenhoidosta
Puhutaan ja sanoitetaan tunteet, ei ryöpsäytellä ja mökötetä
Annetaan toisen toteuttaa itseään ja harrastaa (tasapuolisesti tietenkin)
Kiitetään, kiitetään ja vielä kerran kiitetään tiskien hoitamisesta, renkaiden vaihtamisesta, roskienviemisestä. Pieni sana, suuri vaikutus.
Ei pidetä toista ja toisen tekemiä asioita itsestäänselvänä (esim.ei se ruoka itsestään valmistu, vaan joku tekee sen, muistaa kehua toisen ulkonäköä ohi mennessä)
Kliseistä ehkä, mutta ah, niin toimivaa kunhan se on molemminpuolista. Ja jos ensin muuttaa omaa käytöstään hyvään, toinen alkaa huomaamattaan matkia toista. Niin hyvässä kuin pahassakin.
Hyvät sanat hyväilevät, ja ihminen tarvitsee hyväilyä pysyäkseen hyvänä. Aikuinenkin tarvitsee sylihoitoa.
lauantai 20. huhtikuuta 2013
Sauna
Tänään istuessani yleisessä saunassa, mietin saunan merkitystä. Saunassa hiljennytään ja rentoudutaan, nautitaan lämmöstä. Sauna on pyhä, sauna on isänmaallinen. Sauna herättää kunnioitusta: siellä on saatettu maailmaan lapsia ja se on tuonut lämpöä kylmyyden keskelle.
Saunassa kiire katoaa.
Meitä on niin monenlaista naista; on pitkää ja lyhyttä, vanhaa ja nuorta. On laihaa ja mahakasta, pieni- ja isorintaista. Saunassa alastomuus ei tunnu oudolta; me vaan olemme. Tuntuu häveliäältä olla alusvaatteissa ja bikineissä, mutta saunassa en häpeä itseäni. Minä mahdun muiden joukkoon juuri sellaisena kuin olen, siellä saunan turvallisessa syleilyssä.
Häpeän vatsaani, joka on venynyt ryppyiseksi raskauksista. Olen laiha ja ryppyvatsainen. Nuoret tytöt vilkaisevat joskus kauhuissaan vatsaani, mutta äiti-ihmiset katsovat hyväksyvästi: sinäkin olet äiti.Saunassa näitä asioita ei tarvitse miettiä. Siellä eivät rypyt haittaa.
Lapsiin suhtaudutaan monessa paikassa nuivasti. Lapset ovat kovaäänisiä, sotkevia ja liikkuvaisia. Lapset ovat rasittavia kakaroita, joita saa tuoda julkiselle paikalle ikävuosina 0-1,5v (söpöstelyvaihe kun ovat nukkemaisen kauniita, hiljaisia ja uhmattomia) ja ehkä 7v ylöspäin, jos ne osaavat käyttäytyä. Tämä asenne katoaa saunassa, jonne äidit,isät,siskot,veljet,tädit,sedät,vaarit ja mummot tuovat lapsia opettelemaan omaa kulttuuriamme. Lapset ihmettelevät ääneen ja saavat hyväksyviä ilmeitä ja naurunpurskahduksia tuntemattomilta. Kaikilla on mukavaa ja nautitaan yhdessä.
Miten saunatunnelman saisi siirrettyä jokapäiväiseen arkeen?
Miksi olemme hyväksyviä ja nautimme yhdessäolosta vain yhdessä paikassa, kun voisimme olla/tehdä sitä kaikkialla?
Saunassa kiire katoaa.
Meitä on niin monenlaista naista; on pitkää ja lyhyttä, vanhaa ja nuorta. On laihaa ja mahakasta, pieni- ja isorintaista. Saunassa alastomuus ei tunnu oudolta; me vaan olemme. Tuntuu häveliäältä olla alusvaatteissa ja bikineissä, mutta saunassa en häpeä itseäni. Minä mahdun muiden joukkoon juuri sellaisena kuin olen, siellä saunan turvallisessa syleilyssä.
Häpeän vatsaani, joka on venynyt ryppyiseksi raskauksista. Olen laiha ja ryppyvatsainen. Nuoret tytöt vilkaisevat joskus kauhuissaan vatsaani, mutta äiti-ihmiset katsovat hyväksyvästi: sinäkin olet äiti.Saunassa näitä asioita ei tarvitse miettiä. Siellä eivät rypyt haittaa.
Lapsiin suhtaudutaan monessa paikassa nuivasti. Lapset ovat kovaäänisiä, sotkevia ja liikkuvaisia. Lapset ovat rasittavia kakaroita, joita saa tuoda julkiselle paikalle ikävuosina 0-1,5v (söpöstelyvaihe kun ovat nukkemaisen kauniita, hiljaisia ja uhmattomia) ja ehkä 7v ylöspäin, jos ne osaavat käyttäytyä. Tämä asenne katoaa saunassa, jonne äidit,isät,siskot,veljet,tädit,sedät,vaarit ja mummot tuovat lapsia opettelemaan omaa kulttuuriamme. Lapset ihmettelevät ääneen ja saavat hyväksyviä ilmeitä ja naurunpurskahduksia tuntemattomilta. Kaikilla on mukavaa ja nautitaan yhdessä.
Miten saunatunnelman saisi siirrettyä jokapäiväiseen arkeen?
Miksi olemme hyväksyviä ja nautimme yhdessäolosta vain yhdessä paikassa, kun voisimme olla/tehdä sitä kaikkialla?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)