Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ongelmat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ongelmat. Näytä kaikki tekstit

lauantai 4. tammikuuta 2014

Itkun paikka

Olo voimaton ja sekava. Yritän koota itseäni, mutta uni ei tule. En pysy rytmissä ja kohta koittaa arki. On vuoroin surkea olo ja vuoroin ihan kohtuullinen. Todellinen taantumavaihe. Olen ottanut olossani ainakin sata askelta taakse.

Sätin itseäni siitä, kuinka tyhmä olinkaan luullessani, että tänä vuonna olisi jo niin paljon helpompaa itseni kanssa. Minä hätähousu todella kuvittelin, kuinka vuosien tuska olisi parissa vuodessa selätetty. Enhän minä nyt todella voi olettaa, että vuosia hiertäneet haavat olisivat hetkessä parantuneet ja taakka lakkaisi painamasta. Alkuvuosi on muutenkin hankala, sillä kaikki elämäni suurimmat menetykset kulminoituvat siihen. Tuntuu, että pitkin vuotta itkeskelen ties minkä juhlapyhän perään. Miksi takerrun, kun en halua? Kidutanko itse itseäni, kun en kykene irrottamaan muistoista? Vai tarvitsenko todellisuudessa vaan lisää voimaa, että pystyn?

Tunnen taas lasimaisen olemuksen päälläni. Kaikki tuntuu raskaalta, hengittäminenkin. Voisin nukkua, sillä olen väsynyt kaikkeen. Väsyn ja herkistyn kaikesta. Tuleva kevät pelottaa. Erityismies kutsuu minua heikko peikoksi, mutta se ei ole mitenkään loukkaamismielessä. Minä olen vaan sellainen mörrimöykky ja välillä taas lasinen keiju, joka ei saa rikkoutua.

Voisinpa käpertyä karhun lailla luolaan unille ja herätä vasta keväällä.

perjantai 27. syyskuuta 2013

Väärinymmärryksen purkaus

Olemme eläneet viikkokausia samassa kodissa juurikaan kohtaamatta, minä ja Erityismies. Välillä olen huokaillut ja ajatellut, miten kuudessakymmenessä neliössä voikaan olla niin kaukana toisesta. Tapaamme illalla, olemme väsyneitä,syömme, ja käymme nukkumaan. Ehkä lähennymme unissamme, en tiedä. Vain sen tiedän, ettei tämä riitä.

Minun kehoni huutaa toista; kohtaamista lähestymistä ja sitä tunnetta, kun ei tiedä mistä alan ja mihin lopun. Suoraansanottuna, minä kaipaan seksiä. En pelkästään kaipaa, vaan tarvitsen. Päivien kuluessa minä petyn taas yhä uudelleen siihen, etten muista viimeisintä hetkeä, kun olen ollut alasti muualla kuin suihkussa.

Näen unia pettämisestä. Minä salailen, petän, kadun, ja herään kauheaan tunteeseen. Yritän rauhoitella itseäni ajattelemalla, että alitajunta käsittelee samaan aikaan niin monia tunteita ja käsikirjoittaa siksi tuollaisia painajaisia. Tosielämässä minä voisin valita: voisin haluta seksiä niin paljon, että menisin ja ottaisin. Tässä asiassa painaa kuitenkin yksi asia enemmän: minä haluan juuri tiettyä miestä, ja sitä yhteyttä hänen kanssaan. Minä haluan selvittää asian Erityismiehen kanssa.

Huomasin, että suhteemme on vaarassa ajautua syyttelyn ja selittelyn tielle. Minä syytän Erityismiestä jollain tasolla hänen ainaisesta väsymyksestään, ja hänen tapaansa kääriytyä siihen kaikessa. Puhun piikittäen, vaikka taustalla on ikävä toista kohtaan, odotuksia. Erityismies taas vinoilee takaisin omalla tavallaan; kun pyydän apua, minä pompotan tai minun tapani hoitaa asioita on väärä. Miksi me puhumme toisillemme niin, koska kuitenkin rakastamme, ja haluamme toisillemme vain ja ainoastaan hyvää?

Olen kaipaillut itkua, puhdistavia kyyneleitä. Eilen pato vihdoin murtui, kun Erityismies vertasi opiskeluani talon rakentamiseen. Hän sanoi, että minä rakennan taloa, ja meidän täytyy vain selviytyä. Minä inhoan selviytymistä, enkä halua enää vain selviytyä, sillä olen koko elämäni selviytynyt tilanteista. Haluan uskoa, valoa ja voimaa. Haluan nauttia ja elää, enkä ajatella, että haasteet ovat vain möykkyjä, joiden yli tulee selviytyä . Minä olen ihminen täynnä rakkautta, enkä mikään selviytyvä sankari, jonka tehtävä on haalia ihmisten kunniotusta kärsimällä.

Purskahdin itkuun ja Erityismies kaappasi minut syleilyynsä. Hän pyysi anteeksi vertaustaan, ja sanoi , ettei syytä minua. Hän sanoi olevansa onnellinen, että olen niin kunnianhimoinen ja rakastan opiskelua. Minä puolestani kerroin hänelle itkuni syyn. Sanoin suoraan, että tunnen itseni voimattomaksi hänen haluttomuutensa kanssa. Koen, että hän torjuu minut jo henkisellä tasolla niin, etten uskalla edes koskettaa. Itkin jälleen kerran sitä, että tunnen itseni rumaksi ja epähaluttavaksi oman kumppanini toimesta.

Erityismies sanoi, ettei kyse ole haluamisesta. Kyse on hänen stressistään ( , joka on valitettavan sisäänpäin kääntynyttä) ja siitä, että hän on antanut minulle tilaa opiskella kotona. Olimme taas puhumattomuudella ymmärtäneet toisemme täysin väärin. Minä ymmärsin jälleen kerran, kuinka tärkeää on saada suu auki, ennen kuin tilanne paisuu sisällä kiukkuvuoreksi. Ymmärsin myös sen, kuinka elämä ja parisuhteet ovat jatkuvaa opiskelua; tutkimista, analysointia ja ennen kaikkea ryhmätyötä. Me emme pärjää ilman toisia ihmisiä, eivätkä meidän vastauksemme ole aina niitä oikeita.

Mielessäni pyörii radiohaastattelu Jari Sarasvuosta, jolta kysyttiin rakkaudesta:
Hän sanoi, että kuka tahansa urpo osaa rakastua, mutta rakastaminen vaatii työtä.

Mitäpä siihen enää muuta lisäämään.

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Uusioperheen ärsytyspisteitä

Olen yrittänyt aina kohdatessani jonkun ongelmakohdan keskustella Erityismiehen kanssa. Hänen kanssaan on helppoa ja hedelmällistä keskustella. Hän kuuntelee,ymmärtää ja ehdottaa ja on mainio kumppani. Silti on ärsyttäviä hetkiä, joilta ei kai koskaan kokonaan voi välttyä.

Erityismiehen omat reissut sattuvat välillä niille viikonlopuille, kun lapset ovat täällä. Eihän niille mitään voi ja en minä kieltämäänkään rupea. Ei minua muutamat reissut haittaa, mutta aikataulut hiertävät sitäkin enemmän.
Aikataulut ovat epärealistisia; lähtöaika usein aikaistuu ja tuloaika taas myöhästyy. Tällä hetkelläkin odotin kieli pitkällä, että pääsen illalla tuulettumaan lenkille. Yksi puhelinsoitto romutti kaiken:ei olla lähdetty edes paluumatkalle. Siinä meni viikonlopun ainoa hengähdysmahdollisuus ja tilalla pelkkä kiukkuinen Vella. Olen kuitenkin lakannut puhisemasta itsekseni ja pitelemään kiukkua sisälläni ja nykyään lähetän negatiivisenkin palautteen välittömästi. Ja koska en ole erityisen hyvä puhumaan, laitoin kirjallisessa muodossa 71 sanaa, jolla kerroin, miltä minusta tuntuu se, että aikatauluista ei pidetä kiinni. Vastausta tuskin kuuluu hetkeen, sillä toinen osapuoli on enempi verbaalinen ja kielsin soittamasta, ennen kuin kiukkuni on laantunut. Tärkeintä kuitenkin on, että viesti on käsittelyssä ja saamme myöhemmin siitä keskustelua aikaiseksi.

Minä arvostan oikeudenmukaisuutta ja pidän äärimmäisen tärkeän, että tilanteita tulkitaan muualtakin kuin omasta näkövinkkelistä. Ajatellaan, miltä toisesta voi tuntua. Tehdään asioita, joita ei välttämättä jaksaisi, koska se on reilua toista kohtaan. Lisäksi olen sitä mieltä, että kun hynttyyt pannaan yhteen, vastuu asioista muuttuu yhteiseksi.
Voi kuinka pienet asiat voivatkaan alkaa sieppaamaan!

Miksi minä olen vastuussa lasten aamutoimista ja viemisistä, kun meitä on kaksi?
Miksi minä joudun suunnittelemaan aikatauluni lasten mukaan, kun meitä on kaksi?
Miksi sinulla on vapaus mennä ja minulla on rajoitettu sellainen?
Miksi sinä puhut avioliitosta, kun et ymmärrä vastuunjakautumista vieläkään?
Opitko sinä koskaan vai elätkö käsityksessä, että minä vastaan aina hiukan enemmän?

On vaan pakko päästää tunteet valloilleen ja todeta, että kiukuttaa ihan pirusti.

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Kieltäytymisen vaikeus

Nyt liikutaan vaarallisilla vesillä.
Kuilun partaalla.
Harmaalla alueella.

Olen luisumassa vanhoihin kaavoihin; kantamassa kaiken harteillani, ottamassa vastuuta liikaa ja etenkin tekemässä kaikkeni, ettei kenellekkään tule paha mieli tai mielikuva, että en osaisi joustaa.
Joudun jakamaan aikaani lokeroihin. Pistän kaikki edelleni, kunnes huomaan, että pala nousee kurkkuun. Minun aikani ei riitä kaikkeen, minä en riitä, en ole moninkertainen. Minä olen vain minä, ihminen, jonka on niin kauhean vaikea sanoa ei.

Onneksi osaan nyt tunnistaa  merkit ennen sisäistä kaaosta, ja rauhoittaa menoa. Oikeastaan lyödä jarrut tiskiin. Eilen keikuin kuilun reunalla stressaantuneena ja sanoin Erityismiehelle, etten jaksa. Meinaan purskahtaa koko ajan itkuun aikataulujen takia. En minä työtä pelkää, enkä kiirettä. Siedän vaan niin kamalan huonosti muuttuvia olosuhteita, ja paineensietokykyni on aivan vauva vasta. On niin vaikea vahvistaa itseään ja olla itsekäs.

Flunssa on ottamassa niskalenkkiä. Se on jo merkki, että kroppani sanoo ei. Osaisipa mielenikin tehdä yhtä viisaasti.

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Heikko kohta: liikunta

Liikunta on ihanaa, kun siihen pääsee sisälle ja saa rytmin päälle. Urheilu hellii kehoa, palkitsee hyvällä ololla ja onnistumisilla. Kaikki lehdet sanovat niin, kaikki liikkuvat ihmiset sanovat niin. Minä tiedän sen, mutta missä ne salaisuudet sen hypetyksen taustalla? Olen toivonut miljoona kertaa lukevani sen tien sinne liikunnan ihmeelliseen maailmaan ja erityisesti keinon siellä pysymiseen. Minä löydän sinne usein, mutta aina se lopahdus tapahtuu. Taika katoaa ja löydän itseni taas liikkumattomana.

Sen verran olen tehnyt omaa tutkimustani, että paras pohja elinikäiselle liikkumiselle tehdään lapsena. Vaikka nykyaikana puhutaankin suoritusvapaasta lapsuudesta, ei muisteta, että välillä tylsältä tuntuva harrastus pohjaa koko elämän kestävälle liikunnalle. Sille jatkuvuudelle, jota aikuisena on enää kovin vaikeaa tavoittaa.Toki kaikelle on mahdollisuus, mutta tämän tavan opettelu voi vaatia niin kohtuuttoman paljon energiaa, että kaikki eivät siihen pysty.

Etsin edelleen tätä katkeamatonta liikunnan riemua. Sen verran olen löytänyt itsestäni, että tarvitsen tavoitteen mitä varten liikun. Urheilutapahtuma, kilpailu, kisailmapiiri, tavoite on se mitä minä tarvitsen pysyäkseni liikkeessä. Parasta minulle on, että toiminnalla on joku ohjaaja, joka saa minut uskomaan itseeni yhä uudestaan ja uudestaan, kannustamisen avulla. Tarvitsen jonkun, joka ei anna minun pudota epäonnistumisen kuoppaan luovuttamaan, vaan saa nousemaan ylös.

Etsivä Vella jatkaa johtolankojen tutkimista tässä tapauksessa.

torstai 1. elokuuta 2013

Sukulaisuus- velka, velvollisuus vai valinta?

Velka

Tiedän sanomattakin, mitä minun isäni ajattelee. Hän ajattelee kaiken velkana. Kaiken hyvän, mitä hän minulle tekee, on jotain, minkä voi pyytää takaisin. Minä en ajattele niin. Minä teen hyviä asioita, koska minusta tuntuu hyvältä, jos voin auttaa. Onneksi ahneus,moraalittomuus ja hyväksikäyttö eivät periydy.
En ole kenellekkään velkaa elämääni. Minä olin haluttu lapsi ja synnyin tähän maailmaan. Minun ansioni ovat omia aikaansaannoksia. Minun maailmankatsomukseni-ihme kyllä- kasvanut normaaliksi. Ainoa asia, mitä olen isältäni olen oppinut, on se, miten minä en elämääni halua elää. Isäni on kuvitellut, että kasvatus on sitä, että ei kuunnella toista ja komennetaan lasta, kuin hän olisi omaisuutta. Sitten kun oma lapsi lisääntyy, otetaan innolla valokuvia ja syötetään se täyteen karkkia. Lapsi voi kävellä vaikka moottorisahan päällä, eihän sitä nyt tarvitse vahtia. Lapset pärjää, vaikka isoisä olisi kännissä, sillä eihän lapsi pientä kekkulia huomaa. Lastenlapset ovat näyttelyesineitä, saavutuksia. Tytärtä voi ämmitellä, kutsua melkein huoraksi, kun se itsekäs tyttö vie häneltä vävypojan. Mitäpä tyttären onnellisuudesta,hänhän vaan jakelee itseään muille miehille. Sikamaista.

Velvollisuus

Entinen sanoi minulle, ettei minun pitäisi antaa katkeruuteni viedä lapsilta suhdetta isovanhempaan. Meinasin kiehua raivosta. Kyllä lapset isoisäänsä tapaavat, rajatusti. On pakko rajata tapaamista päihteidenkäyttäjän kanssa. Sanoin Entiselle, että minun ensisijainen tehtäväni on suojella lapsiani parhaaksi näkemälläni tavalla. Kumpi on pahempi: muisto kännisestä isoisästä vai ei muistoa ollenkaan?
Minä en näe velvollisuutenani elää elämääni sillä tavalla, että huonot ihmiset korjaavat huonolla käytöksellään hyvän hedelmät. Minun velvollisuuteni on elää omaa elämääni hyvin ja yrittää tehdä lapsille hyvää elämää. Sen verran minussa on taisteluhenkeä, etten rupea nuolemaan lyövää kättä. Minä en tarvitse hyväksyntää ihmisiltä, jotka eivät minua hyväksy.

Valinta

Minä olen valinnut tieni. Minä olen Vella Ylpeys, Vella Ilkimys, Vella Petturi, joka ei hymyile nätisti kaikille ja ole hiljaa. En enää nöyristele ja se on pöyristyttävän törkeää. Tavoitella nyt omaa onneaan, hyvänen aika! Ajatella nyt, että elämästä voi saada irti vaikka mitä hyvää, jos näkee vaivaa. Kuinka ylpeilevää! Olen valinnut hajuraon ihmisiin, sukulaisiin, jotka asenteillaan imevät minusta vaan voimat pois. En ole enää se, joka pohjattomasti kuuntelee ja ymmärtää, vaan jättää vastaamasta puhelimeen, jos ei kiinnosta puhua. Oman polun valinnalla näkee ainakin sen, kuka oikeasti seuraa rinnalla. Minä haluan katsoa eteenpäin, enkä sukuni tavoin kellua menneisyyden myrkyissä voivotellen. Jos se vaatii tämän yksinäisyyden, vaatikoon. Olen minä ennekin selvinnyt elämästäni yksin, nyt olen vaan menossa oikeaan suuntaan.

 Onneksi pääsen pian terapiaan päästelemään höyryjä. Toisekseen, jotenkin tuntuu, etten pärjää yhdenkään elämäni miehen kanssa. Mutta se onkin jo toinen tarina se.

torstai 25. heinäkuuta 2013

Sairastuttavat ihmissuhteet

Juuri kun minusta tuntuu, että olen iloinen ja energinen, soi puhelin. Isä soittaa. Hän soittaa kertoakseen, että ajoi meidän ohitsemme naapurin perheen kanssa. Oikeastaan hän kertoo siinä samalla, kuinka hän joutuu mennä naapureiden kanssa, koska hänen kiittämättömät lapsensa eivät halua viettää hänen kanssaan aikaa, vaikka hän on niin hyvä ihminen. Hän sanoo tuon kaiken sanomatta yhtään mitään. Tämän ajatuksen, kuten muutkin rivien välistä vihjailut, olen oppinut lukemaan vuosien aikana.

Hän yrittää ruinata meitä kylään. Minä alan puhumaan autoni huollosta. Hän sanoo, että on se auto hyvä saada kuntoon, kun minä lähden opiskelemaan. Isä sanoo sen lauseen äänellä, joka jää kaikumaan korviini. Se on äänensävy, jolla esitetään välittävää isää. Häntä ei oikeasti kiinnosta, saanko minä auton kuntoon tai pääsenkö sillä kouluun. Se asia ei liity mitenkään häneen, joten sillä ei ole hänelle merkitystä. Sitä on vaikea selittää, mutta sen ymmärtää sellainen, jolla on samanlainen ihminen lähipiirissä. Välittävät sanat ovat ulkoaopeteltuja, eikä niistä jää koskaan sellainen tunne, että tuo tarkoitti sitä tosissaan. Siitä puuttuu jotain- aitous, välittäminen.

Minä lupaan pitkin hampain tulla lasten kanssa käymään, mutta oikeastaan vain siksi, että lapset tapaavat serkkunsa. Isä kertoo tekevänänsä soppaa, pitää syödä, soppaa, hän tekee soppaa. En oikein tajua hänen pakkomielteistä jauhamistaan sopasta- hän voisi kysyä vaikka, mitä lapset haluaisivat syödä. Mutta hän jauhaa sopasta varmaan kymmenen kertaa puhelun aikana. Haluan vaan lopettaa puhelun, sillä tuntuu siltä, kun hän imisi minusta energiaa pois pillillä.

Loppuhuipennukseksi hän huokaa puhelimeen, että hänellä on niin ikävä lapsia, niitä sinun pikkuisia.
Voin melkein kuulla, miten hän tiristää kyyneltä puhelimen toisessa päässä. Minä en tiedä, pitäisikö minun kirkua raivosta, haistattaa paskat, nauraa räkäisesti vai sulkea puhelin. Tämä on yhtä näytelmää, jossa yleisönä toimii naapurin perhe. Todellisuudessa hän ei välitä lapsistani, eikä kuuntele mitä heillä on asiaa. Hän ylistää vain poikalapsia ja tunkee lapset täyteen karkkia, siinä se. Ja ottaa toki valokuvia, joita voi näytellä kaikille ja kertoa satuja.

Minusta tuntuu, etten ikinä pääse tästä raivosta. En voi päästä siitä, koska en saa vastauksiini kysymyksiini. Saan vaan valheita. Ehkä minä joskus saan rauhan tämän asian suhteen, kun löydän omat vastaukseni. Sitten joskus.

Olen pahoillani vihamielisestä kirjoituksestani. Minua niin turhauttaa, sillä tämä asia ei positiiviseksi muutu, vaikka seisoisin päälläni ja kävelisin Andeille. Minä en voi sairasta ihmistä parantaa. Minulla ei ole mitään muuta mahdollisuutta, kuin suojautua siltä ja kestää omat epäoikeudenmukaisuuden tunteeni.
Mitä tapahtuu kattilalle, joka lämpenee kansi päällään? Se kiehuu yli. Niin teen minäkin, tässä asiassa.

torstai 11. heinäkuuta 2013

Mielipahan kuoppa

On paha mieli, oikea mielipaha. Niskaan sataa vaan lisää kiukkua. Saan osakseni vinoilua, kiukkua, ärtymystä ja syyttelyä. Miksi ihmisten pitää tahallaan pahoittaa toisen mieli ja sanoa, ettei ollut tarkoitus? Kyllähän jokainen ihminen tietää, että sanoilla voi satuttaa. Sanansa voi aina valita, jos vähän viitsii miettiä.

Tuntuu, etten löydä positiivisuutta ja saa hyvää mieltä takaisin. Aina kun yritän, putoan kiukkukuoppaan takaisin. Kiipeän reunoja pitkin niin, että hiekka pöllyää. Silti valun takaisin. Potkin hiekkaa, kun raivo ei ota lähteäkseen. Haluan pois täältä! Haluan olla iloinen taas!

Miksi sanat satuttavat?
Miksen osaa sivuuttaa niitä?
Miksi vien pahan mielen eteenpäin ajatuksissani?
Miksi annan sille vallan?

Älkää satuttako ihmisiä tahallaan. Purkaa kieleen, jos tekee mieli puhua rumasti. Harkitkaa vielä kerran. Pahoista sanoista ei tule kenellekkään hyvä mieli. Toisen satuttaminen ei vie omaa mielipahaa pois.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Paha äitipuoli

Jennifer Lauckin Siipirikko- kirjaan törmätessäni, iski päähäni rekkalavallinen muistoja En uskaltanut avata kirjan kantta, vaikka olen lukenut sen varmaan kymmenen kertaa. Mikään kirja ei ole ikinä itkettänyt minua niin paljon, sillä toisinaan sitä lukiessa tuntui, kun joku olisi kurkistanut minun elämääni. Mikään fiktiivinen teksti ei ole tuonut minussa pintaan niin hillitöntä tuskaa, kun edellämainittu kirja.

Otetaanpa ajassa taaksenpäin ja muistellaan sieltä täältä:

*Vanhempieni erosta on kulunut neljä kuukautta ja äitini kuolemasta vajaa kaksi kuukautta. Isä esittelee meille uuden naisystävänsä. En muista ensimmäistä kohtaamista, vaikka kuinka pinnistelen. Se on vaan musta aukko mielessäni.

*Ensimmäinen muistikuvani on meidän vanhassa kodissa, kun tämä uusi nainen on ollut meillä yötä. Meidän kodissa, minun äitini makuuhuoneessa. Minusta tuntuu, ettei äitini ole vielä lähtenyt kodistamme kokonaan ja kaikki tämä on vaan epäsopivaa.

* Hänellä on syntymäpäivä. En tiedä miksi, mutta minä poljen pyörällä lähimpään kukkakauppaan ja ostan hänelle ruusun. Kun vien kukan hänelle, hän katsoo minua oudosti, kuin minussa olisi vikaa. Kadun ostostani jälkeenpäin.

*Jotenkin ymmärrän, ettei hän voi sietää minua. Teen mitä vain, niin teen väärin.

*Me käymme katsomassa yhteistä taloa. Onneksi emme koskaan muuta samaan kotiin. Muutamme vierekkäisiin taloihin ja muistelen isäni perustelleen sitä sillä, että minä en tule toimeen hänen puolisonsa kanssa. Koulumatkani pitenee ja joudun kulkemaan kahdella eri bussilla ja joudun asumaan pois kavereitteni luota.

*Isä soittaa ja kertoo menevänsä naimisiin. Minä sanon, etten hyväksy sitä.

*Olemme lomamatkalla. Rasvaan itseäni tiheästi, koska olen kerran palanut pahasti. Äitipuoli tiuskaisee minua lopettamaan rasvalla läträyksen, mutten tottele. Hän palaa pahasti.
Samalla lomamatkalla hän syyttää minua ruuan syömisestä (jota en oikeasti ole syönyt). Isä puolustaa minua kerrankin. Samalla matkalla etsimme pusikoista sormusta, jonka äitipuoli heitti raivospäissään pihalle. Isä itkee ja on kännissä. Hän tukeutuu 14-vuotiaaseen Vellaan sydänsuruissaan.

*On joulu. Tunnelma on kaikkea muuta kuin tervetullut. Äitipuoli hyrisee ilosta omille lapsilleen. Hän raivostuu, kun minä syön pipareita ennen ruokaa. Olen 15-vuotias.

*Tulen yökylään isäni ja äitipuolen kotiin. En ole koskaan tervetullut. Äitipuoli saa yhtäkkiä kohtauksen ja huutaa minun ja veljeni olevan huonostikäyttäytyvimpiä lapsia, joita hän on ikinä tavannut. Muitakin solvauksia tulee, en muista mitä. Pyydän isääni viemään minut kotiin. Hän ei voi ajaa, koska on kännissä.

*Kun olen muuttanut omilleni ja näen välillä isääni, luulen, että hän tapaa minua salaa.

*Kun alan odottamaan uudestaan lasta, äitipuoli kysyy isältäni, että etteikö hänen tyttärensä osaa käyttää ehkäisyä.

Nyt on suljettava huutavien vääryksien kansi ja vedettävä henkeä.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Minuuden raja-aidat

Rajat, mitä ne ovat? Minun rajat, minun perheeni rajat, rajat ystäviin. Näkymättömät, mutta elämään vaikuttavat aidanseipäät, jotka parhaassa tapauksessa tuovat turvaa ja poistavat stressiä. Kaikki tarvitsevat jonkin verran rajoja; niiden tarve ei vähene, vaikka kasvetaan aikuisiksi.

Nyt kun olen käsitellyt pitkään tätä aihetta terapiassa, olen oppinut huomaamaan ympärillä, miten vaikeaa ihmisten on pitää omia rajojaan toisiin ihmisiin nähden ja kuinka paljon muutkin tästä ongelmasta kärsivät. Aikuisena on niin moniin asiaan velvoitettu, ettei aina tajua sitä, että niihin rajoihin on oikeus. Jokainen saa ja jokaisen pitääkin laittaa stoppi asioille/ihmisille, jotka vievät voimaa muulta elämältä.

Olen itse virheellisesti ajatellut, että joko pitää vaan sietää asioita tai vaihtoehtoisesti laittaa välit poikki ongelmia tuottavaan yksilöön. Nyt ole kehittänyt välimuotoa eli rajoitettua yhteydenpitoa lähinnä sukulaisiini. Voin kuunnella, vaihtaa kuulumisia ja ehkä tavata, mutta minun ehdoillani. Jos minua ei huvita, en vastaa puhelimeen, jos en jaksa soittaa takaisin, en soita. Jos ihmiset ajattelevat minun tämän takia olevan töykeä, niin sitten olen sitä. Minä elän omaa elämääni.

Katson sukuani, joka on täynnä pahoinvoivia ihmisiä; suurimpana näkynä näen alkoholismin, masennuksen ja katkeruuden. He huokuvat pahaa oloa, johon minä olen tietämättäni reagoinut aina. Minua on aina ahdistanut se vellominen, negatiivisten asioiden jauhaminen ja yleisesti kaikkien huulilla oleva vitutus, joka ei kerro sen kummemmin kenenkään olosta. Välillä jopa nauretaan sitä, kuinka perseestä asiat ovat. Terapiathan ovat perseestä, niin kuin kaikki muukin apu. Lääkkeitä voidaan syödä, mutta mitään muuta ei olla valmiita tekemään. Mitään ei tapahdu, ei ole liikettä mihinkään, ei kohti parempaa. Tämä on ahdistanut minua, joka olen pienestä asti miettinyt, miksei kukaan yritä muuttaa asioita. Kukaan ei ole antanut eväitä ja minä olen elänyt siinä onnettomuuden saastepilvessä vailla ymmärrystä irrottautua ja alkaa aktiivisesti etsiä sitä omaa tietä.

Vihdoin olen päässyt jyvällä onnellisuudesta, minun omasta elämäntiestäni. Olen ottanut etäisyyttä, etenkin isääni.Selkeän välin sille, että hän eläköön omaa polkuaan ja minä omaani. Hän valitkoon alkoholin ilmiöineen päivineen, mutta minua hän ei siihen liemeen enää saa.Me voimme pitää yhteyttä, mutta meidän elämämme eivät kohtaa ja elä yhdessä, niin kuin hän kuvitteli tapahtuvan.

Tuntuu siltä, että kun saavuttaa tietynlaisen energiavaraston ja löytää onnellisuuden avaimet omaan elämäänsä, niin heti tulee innostuneita osingoille. Tällaiset energiasyöpöt ihmiset näkevät tilaisuutensa tulleen ja ovat pillit kourassa imemässä kaiken itselleen. Ongelma on siinä, etteivät he tule onnellisiksi imemällä sitä toisilta, vaan heidän pitäisi löytää oma sisäinen onnellisuutensa. Eivät he muilta varastamalla tule täyteen. Tai sillä, että kippaavat oman pahan painolastinsa toisten päälle ja keräävät sitä itse sisäänsä yhä uudelleen ja uudelleen.

Tässä vaiheessa minä heräsin niiden rajojen tärkeydelle. Minä olen tajunnut sen, mikä tekee minut onnelliseksi ja hyvinvoivaksi. Nyt tarvitsen sille kaikelle suojan, että saan pidettyä sitä hyvää niille ihmisille, joille se kuuluu. Miksi antaisin sitä niille, jotka saavat minut voimaan pahoin? Niille, jotka pelkästään vaan ottavat, mutta eivät anna mitään tilalle?

Minulla on tämä yksi elämä, joka on liian arvokas tuhlattavaksi. Minä valitsen ne ihmiset, joiden kanssa haluan sen viettää, joita haluan rakastaa, auttaa, hoitaa ja kasvattaa. Haluan voida hyvin ja tehdä sen eteen töitä. Haluan antaa rakkautta ja hyvää niille ihmisille, jotka antavat sitä takaisin, eivätkä käytä sitä väärin ja itsekkäästi. Olen luonut näkymättömän suojan onnelle ja rakkaudelle ja sen yli ei astuta ilman lupaa. Minä puolustan sitä viimeiseen asti, niin kuin mikä tahansa eläinmaailman äiti tekisi.

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Paniikkihäiriö

En tiedä milloin paniikkihäiriöni alkoi. Varhaisimmat muistikuvat ovat siitä, kun äiti kuoli, jolloin olin 12-vuotias. Silloin oireilin lähinnä sillä, että hyperventiloin itseltäni melkein tajun kankaalle. Tuntuu pahalta; pieni tyttö ilman äitiä ja ilman minkäänlaista tukea. Onko mikään ihmekkään, että psyykkiset asiat tulvivat yli ja muuttuivat fyysisiksi?

Myöhemmin mukaan astuivat sydämentykytykset ja tärinä. Näiden kahden jälkimmäisen oireen kanssa taistelen tänäkin päivänä. Itsetutkiskelun ja aiheesta lukemisen jälkeen, olen hiukan oppinut hillitsemään niitä. Sain lääkäriltä rauhoittavia, mutta niihin en ole koskenut. Toivottavasti en joudu koskemaankaan, sillä minä haluan kokeilla, pystynkö minä tähän ilman lääkkeitä.

Paniikkihäiriö oli minulle täysi kysymysmerkki aikoinaan. Sain kuulla siitä vasta sitten, kun olin saanut useamman kohtauksen. Myös äidilläni oli paniikkihäiriö ja suvusta sitä löytyy muillakin. Minusta tuntuu, että moni heistä lääkitsee itse sairautta, mutta eivät keskity hoitamaan sitä, mistä se on lähtöisin. Minä taas haluan pureutua niihin asioihin, jotka suistivat minut paniikkihäiriöön, jotta voisin lieventää sitä tai päästä siitä jopa kokonaan.

Olen ollut pitkiäkin aikoja ilman kohtauksia. Yleensä kohtaukset vähenevät, kun ahdistus vähenee ja silloin, kun olen oikein onnellinen. Stressi ja uudet tilanteet kuitenkin aiheuttavat oireita, oli muu elämäntilanne mikä tahansa. Uusissa tilanteissa, missä on paljon ihmisiä, alkaa sydän hakkaamaan ja tulee tärinä käsiin ja jalkoihin. Stressi taas puolestaan aiheuttaa paineen tunnetta rinnalle, pyörtymisen tunnetta ja sitä, että alan hengittämään pinnallisesti, mikä tietysti vaikeuttaa rauhoittumista. Arkitilanteissa pahinta on olla kaupan kassajonossa: en voi sietää sitä, että joku vieras ihminen tulee iholle eli ts. ylittää minun näkymättömän rajani ja tulee niin lähelle seisomaan, että tunnen hengityksen niskassani. Tässä asiassa ei taida auttaa, kuin rampata siellä kaupassa niin paljon, ettei se enää häiritse.

En tiedä, kuinka vakava paniikkihäiriö minulla on, enkä välitäkkään tietää. Vuosien varrella se on lieventynyt. Olen hyvän matkaa tullut eteenpäin niistä ajoista, kun jouduin ambulanssilla sairaalaan. Tai kun sisäinen puristava ahdistus aiheutti niin pahat krampit käsiini, että kynteni painuivat kämmeniin ja sormeni jouduttiin "repimään" suoriksi. Luulen, että olen nyt tietoisempi kaikista tunteistani ja siksi paniikkioireetkin ovat lieventyneet. En enää painu sinne asti, missä kroppa menee hätätilaan.

Apukeinoiksi olen löytänyt rauhoittumisen, mikä minulla vaatii oikeasti hiljaisen tilan, makuuasennon silmät kiinni ja kauniin, rauhallisen musiikin. Melkein samaan tilaan pääsen kyllä, jos pääsen makaamaan silmät kiinni veden ääreen, missä kuulen veden liplatusta ja tuulen käyvän puissa. Tällä jälkimmäisellä tavalla rauhoitin itseäni jo lapsena.
Lukeminen hiljaisuudessa antaa oman rauhansa, koska se on mieluista. Varmaan mikä tahansa rakas harrastus tuo saman tunteen.
Silloin, kun olen kovan stressin vallassa, eikä kotona löydy mitään pakokeinoa, puen lenkkivaatteet päälle ja lähden kävelemään. Paras keino siellä vakauttaa päänsisäinen kaaos, on juosta tovi. Pidempi juoksupätkä vapauttaa hyvää oloa eniten. Tämä on sinäänsä hassua, koska en ole koskaan tykännyt juoksemisesta. Päätin kuitenkin kokeilla sitä, koska niin monelle se tuo hyvän olon. Pahan tunteen laukaisemiseksi on muutettava asennettaan ja kokeiltava sellaisiakin asioita, mitkä eivät ole niitä omia juttuja, sillä niitä apukeinoja voi löytyä yllättävistäkin paikoista.

Terapeuttini antoi ennen pääsykokeita minulle vinkkejä ottaa tilanne haltuun. Aikaisemmissa koetilanteissa olen tietämättäni päästänyt paniikin vellomaan ja ollut kykenemätön keskittymään. Pääni on täyttynyt huonoista ajatuksista:

"Nyt se paniikki tulee taas, apua!"
"Kaikki ihmiset katsovat minua, että tuossa se urpo tärisee."
"Olen tyhmä ja huono."
"En saa henkeä kohta."
"En selviydy tästä."

Terapeutti kertoi minulle maadoittamisesta, mikä auttaa kropan hallitsemista. Sen olen itsekin tiedostanut, että istuminen hillitsee tärinää. Nyt kuulin, että istuessa pitää laittaa jalat tukevasti maahan, että tuntee "maata jalkojen alla". Tarvittaessa voi hiukan jännittää reisilihaksia, jolloin verenkierto (ja paniikin tunne) siirtyy alaspäin isoihin lihaksiin. Ajatuksilla voi voimistaa vielä tätä häätämällä kauhuajatukset pois ja miettimällä yksinkertaisia asioita:

"Minä olen tässä, jalat tukevasti maassa."
"Ei ole mitään hätää, se on vaan tunne."
"Olen hyvä, ja osaan kyllä."

Niin hölmöltä kun se kuulostaa, niin se auttoi!

En myöskään ole viihtynyt massatapahtumissa ja vieraiden ihmisten keskellä. Olen ottanut tavoitteeksi sen, että yritän. Vuoden sisällä olen käynyt kaksi kurssia uppo-outojen ihmisten seurassa ja nauttinut siitä. Lisäksi olen oppinut uutta ja tehnyt asioita, joista olen ennen vaan kotona haaveillut. Naisten Kympille osallistuminen oli erävoitto, sillä yhdistin kaksi "en pysty siihen"- osa-aluetta: suuren määrän vieraita ihmisiä ja juoksun. Näiden kokemusten ja itseni ylittämisen tunteen johdosta olen iloisempi ja itsevarmempi. Olen myös lakannut vähättelemästä itseäni siitä, että toisille se on niin helppoa. Olkoot, minä elän omaa elämääni oman taustani kanssa ja saatan tarvita enemmän vahvistusta ja tukea kuin joku toinen. Ja se on ihan okei. Pääasia on päästä eteenpäin, vaikka siihen menisi kuinka paljon aikaa. Oma tahti on paras tahti.

perjantai 24. toukokuuta 2013

Kun aistit menevät yli (osa 2)

Vauva oli suloinen, ihana ja rakas. Mutta se huusi. Se huusi korviavihlovasti, enkä minä osannut auttaa sitä. Neuvolassa sanottiin, että vauvat huutavat. Tiedän kokemuksesta, ettei vauvankaan kuuluu huutaa yöt ja päivät läpeensä. Ja nukkua sellaista unta, että herää siihen, jos aikuinen kääntää kylkeä sängyssä.

Olin väsynyt, aivan pohjattoman väsynyt.Minun piti autossa tarkistaa, että vauva on mukana. Päivät sekoittuivat toisiinsa ja minä elin omassa vauvamaailmassa, koska mihinkään muuhun ei ollut energiaa. En jälkeenpäinkään ymmärrä väsymykseni tasoa ja miten saatoin siitä selvitä. Oli pakko selvitä, ei ollut apua,helpotusta tai vaihtoehtoja. Oli vaan huutava vauva, joka oli rakas ja raivostuttava yhtä aikaa. Vaativa, vähäuninen ja itkuinen. Jokaisen äidin painajaisvauva.

Ensimmäisen vuoden aikana huudettiin koliikkia ja hampaita. Vauvaparalle iski vielä korvakierre, johon avuksi tuupattiin antibioottikuuria toisen perään. Vasta monen kuukauden jälkeen vauva sai putket korviinsa ja me aloimme nukkua univelkaamme pois. Vuoden mittainen univelka tekee aikamoista tuhoa perhesuhteille, mutta eihän se vauvan vika ole.
Vuoden jälkeen minäkin aloin herätä oikeasti huomaamaan, millainen lapsi sieltä tuli. Viimeiset 12 kuukautta oli kulunut vaan selviytyessä. En nauttinut vauva-ajasta pätkääkään. Eräänä univelkaisena aamuna itkin väsymystä. Mietin, että olen maailman epäkiitollisin ihminen, jolla on terveitä lapsia, mutta elämä tuntuu paskalta. Mutta univelka syö ihmiseltä ilon ja järjen, ja jättää tilalle vain kuoret. Vauvanhuuto voi kaikua korvissa pitkään sen lakattua. Nukahtamaan ei pysty, kun kroppa käy kierroksilla odottaen seuraavaa heräämistä. Se on kauheaa, loputonta maanpäällistä helvettiä. Aika, joka pitäisi olla ihmisen parasta aikaa.

Huuto ei kuitenkaan lakannut. Lapsesta kasvoi kiukkuinen, huutava ja vaativampi. Muut puhuivat uhma-iästä, vaativiksi leikki-ikäisiksi muuttuneista vauvoistaan. Minä en huomannut mitään uhmaa. Olin kantanut uhmaikäisen kotiini jo synnytyslaitokselta.
Monet pyörittelivät silmiään lapsen liikkuvaisuuden ja temperamenttisyyden kanssa. Huomautuksissa vilahtelivat termit: vaativa, levoton, uhmakas, huonokäytöksinen. Luulivatkohan he mielessään, että hyvin käyttäytyvä esikoinen ja  vaativa kuopus kasvatetaan jotenkin eri tavalla? Tuliko heillä hetkeksikään mieleen ihmisten erilaisuus?

Lapsella oli vaikeuksia puheen kanssa ja hän pääsi onneksi puheterapiaan. Jatkoa ja seurantaa on edelleen tulossa. Minua ihan sattuu, kun mietin, miltä tuntuu pienestä ihmisestä joka ei hallitse tunteitaan eikä pysty sanoilla niitä ilmaisemaan? Miltä tuntuisi itsestä mennä vieraaseen maahan, tuntea se tunne, ettei kukaan ymmärrä sinua etkä sinä muita?

Lapsen kasvun myötä arjen pitäisi helpottaa, mutta meidän arkemme ei lapsen kasvusta huolimatta helpottunut. Minulla vilahteli uupumuksen keskellä vähän väliä tunne siitä, että kaikki ei ole hyvin.

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Muistojen virta

Kellun lapsuuden ja nuoruuden muistoissa. Tällä hetkellä olen suunnannut katseeni menneisyyteen. Ehkä nykyisyydessä on kaikki nyt hyvin ja voin turvallisesti katsella niitä muistoja, joita en stressaantuneessa tilassa pystynyt käsittelemään. Minun nykyisyyteni kannattelee minua menneisyyden kivuliailta kokemuksilta.

Tämä lienee sitä käsittelyä nyt sitten. Mylly pyörii päässä, nukkuessakin. Mieleen tulee tunteita, muistoja, tilanteita, tuoksuja ja ajatuksia. Ne vaan tulevat, vaikken aktiivisesti ajattele mitään. Minä annan niiden tulla, en estele. Ajattelen, että kun otan ne käsittelyyn mielessäni, ne todennäköisemmin sinne joskus asettuvat ja rauhoittuvat.

Painotan omassa parantumisessa sitä, että kaikki tunteet saavat tulla ja niille löytyy paikka. Se auttaa jo valtavasti, kun saa sanoa ne tunteet jollekin ääneen ja joku reagoi niihin ymmärtävästi. Näen punaista, jos joku sanoo minulle, kuinka minun täytyy ymmärtää isääni ja hänen käytöstään ja kuinka hän on varmaan kokenut jotain kamalaa tullakseen tuollaiseksi. Minä järkeilen, ymmärrän ja tiedän, että hänellä on takanaan kovia kokemuksia.Hänellä on kuitenkin ollut tilaisuus, niin kuin meillä kaikilla, kehittää itseään ja päästä pahuudesta pois. Vaikka hänelle olisi tapahtunut mitä, minun ei tarvitse ymmärtää, että hänen olisi ollut pakko juoda ja tuhota lapsuuden kotimme ilmapiiri valehtelulla ja väkivallalla. Mikään ihmisen kokema paha ei ole lasten maksettavissa. Siispä minä en pysty hellästi häntä ajattelemaan ja hoivaamaan. Miten minulla olisi kykyä hoivata ihmistä, joka ei hoivannut minua silloin kuin sitä hoivaa tarvitsin? Minä käännän kaiken hoivani ja rakkauteni lapsiin ja niihin rakkaisiin ihmisiin, jotka aidosti välittävät minusta ja joiden kanssa voi luoda suhteen, missä molemmat antavat takaisin.

Minua rasittaa itseänikin, miten tällä hetkellä ajatukseni keskittyvät isääni ja minun suhteeseeni häneen. Tämä on vaan nyt elettävä. Äiti on pyörinyt niin monta vuotta ajatuksissani, että ehkä alan saada hänen suhteen rauhan. Vielä on muutamia kysymysmerkkejä, mutta ei ole keltä kysyä. Minun täytyy siis yrittää vaan yhdistää palapelin paloja ja sen pohjalta luoda oma totuuteni.

Minä olen äärimmäisen vihainen isälleni. Olen vihainen menneisyydestä, jota en voi käsittää. Olen vihainen kaikesta sotkuista, mitä hän on tielleni heittänyt. Olen vihainen, ettei hän ole vastannut tarpeisiini lapsena, teininä eikä aikuisenakaan. Olen vihainen siitä, että hän ei tajua jättää minua rauhaan ja antaa minun elää minunnäköistä elämääni. Olen äärimmäisen surullinen siitä, että huomaan kasvaneeni hänen ylitseen. Hän elää tällä hetkellä kuin viimeistä päivää. Viina virtaa perussairauksista ja lääkkeistä huolimatta. Masennustaan hän ei hoida tai hoitaa juomalla, jolloin hän masentuu lisää. Naiset vaihtuvat, hän rakastuu muutamaksi kuukaudeksi kerrallaan ja kun kiva on ohi, on suhdekin ohi. Minä pelkään, että hänen sairas esimerkkinsä tarttuu minuun ja sekoittaa minun käsitykseni todellisuudesta. Minä pelkään sitä päivää, kun hän löytyy kuolleena kodistaan. Tai sitä, että hän saa pahan kohtauksen ja elää sängynpohjalla loppuelämänsä. Pahinta on miettiä, kuinka kauan tätä menoa vielä jatkuu, kuinka kauan pelätä? Kaikista ahdistavinta on miettiä, kumpi juo itsensä ensimmäisenä hautaan: oma isä vai isoveli?

torstai 21. maaliskuuta 2013

Kun työpaikalla on paha olla

Arka ja vaiettu puheenaihe pyrki mieleeni. Tätä keskustelua on käyty monessa kahvipöydässä ja käydään kaikkialla jatkuvasti.Työkavereilta saa ymmärrystä ja joskus joku ehkä yrittää muuttaa asioita. Usein tällainen henkilö joutuu sitten silmätikuksi ja pahimmassa tapauksessa on ensimmäinen lähtijä, kun työnantaja saa tilaisuuden pistää porukkaa pihalle. Huono työantaja siis pelottelee ihmiset hiljaisiksi ja saa tällä tavoin vain lisää valtaa. Harrastetaan suosimista, etteivät ihmiset kävisi yhdeksi rintamaksi. Tällä tavalla saadaan myös tietoa, mitä muut puhuvat työnantajasta. Huono työantaja hajottaa ja hallitsee.

Minulla on työelämässä käynyt surkea tuuri. Kaikki pidemmät työsuhteeni ovat olleet enemmän tai vähemmän uhkailua,vinoilua ja selkään puukottamista. Minua on syrjitty sukupuoleni takia useasti, mutta vielä useammin sen takia, koska olen kertonut, jos joku asia on pielessä ja ei toimi. Minä olen kyseenalaistanut ja saanut sen takia hankalan leiman. Minä en ole kuitenkaan päättänyt ryhtyä hiljaiseksi hyväksyjäksi. Etsin niin kauan, kun löydän paikkani työyhteisössä, missä minulla on hyvä olla. En voi unohtaa entisen kollegani sanoja, kun olin irtisanottu ja hyvästelemässä muita. Hän tuli paikalle, koska kuuli naurua. Minun kahleista vapautunutta nauruani. Hän kertoi, että oli pakko tulla katsomaan, koska täällä ei enää kukaan naura. Minusta se kertoi musertavan todellisuuden sen työpaikan voinnista. Jos jokaiselle ihmiselle ominainen nauru ja hyväntuulisuus katoaa, mitä jää jäljelle?

Huono työnantaja / huono esimies:
-Huijaa palkassa tai muissa työehdoissa
-Ei ymmärrä työntekijän muuttunutta elämäntilannetta
-Syrjii (esim. perheellisiä)
-Moittii, muttei kehu
-Ei osaa ottaa vastaan parannusehdotelmia, vaan pysyy omassa kannassaan, koska on pomo
-Ottaa rinnalleen suosikkeja, hajottaa työyhteisöä sallimalla suosikeilleen erityisvapauksia
-Jahtaa ja vakoilee työntekijöitä kuin lapsia, ei luota
-Ei suostu työntekijän kouluttamiseen
-Valehtelee, antaa tyhjiä lupauksia, ei hoida asioita, koska on niin kiireinen
-Ei välitä työhyvinvoinnista tai esittää välittävänsä jos paikalla on ylempi tai ulkopuolinen henkilö, jolle pitää näyttää oma erinomaisuutensa
-Pitää tuloksiin pääsemistä tärkeimpänä, oli hinta mikä hyvänsä
-Ei ole esimerkkinä; "Älä tee niin kuin minä teen, vaan tee niin kuin minä sanon" (Ei toimi lapsiinkaan, joten miksi toimisi aikuisiin)
-Pitää kiinni pomostatuksestaan, eikä koskaan pidä yllä ME-henkeä
Näyttää aina jollain keinoin olevansa muiden yläpuolella
-Pelottelee työntekijöitä, ottaa jostain syntipukkeja varoitukseksi muille
Tekee selväksi,että työpaikan menetys on aina mahdollinen, luo pelkoa ja kaaosta

Huonot johtajat käyttävät energiansa aivan vääriin asioihin. Työntekijät ovat tyytyväisiä silloin, kun kokevat arvostusta ja saavat kiitosta. Kiitosta ei voi ikinä antaa liikaa. Työntekijät haluavat tuntea, että juuri heidän panoksellaan on merkitystä ja tekevät sellaisessa ilmapiirissä paremmin töitä. Jos tuntee olevansa huono ja arvoton, kiinnostus työhön panostamiseen kuolee hyvin äkkiä.

Huonoja kokemuksia ei ole kiva saada, mutta ne opettavat. Olen kokenut huonon työilmapiirin, huonon esimiehen, laittomuuksia, huonosti hoidetun lomautuksen ja alhaisen irtisanomisen. Minua ei enää pelota, sillä kaikesta selviää. Potkut huonosta työpaikasta ei ollutkaan huono juttu, vaan sai minut näkemään miten henkisesti voin huonosti enkä uskaltanut päästää siitä alipalkatusta vakituisesta työpaikasta irti. Paikkani ei ollut siellä, missä minua ei arvostettu. Kaikki hyvät ominaisuuteni painuivat taka-alalle ja velloin negatiivisuudessa. Nyt olen löytänyt taas hyvät puoleni ja ymmärrän, ettei minun tarvitse työskennellä enää paikassa, missä ihmisen arvo on puhdas nolla.


tiistai 19. maaliskuuta 2013

TT: Kuin latenssivaihe

Palaa taas ja minä nautin. Poltan ja poltan ja poltan. Minä en jaksa ajatella ja prosessoida. En vaan jaksa. En tänään. Ei se ole sitä, etten halua. En vaan jaksa.

Erityismies lupasi, että tähän taistoon käydään yhdessä. Jotenkin se tuntuu helpottavalta, koska viimeksi se onnistui juuri sillä tavalla.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Päänsärkyhelvetti

Eilen oli ihana päivä. Oli kaunis päivä, aurinkoinen ja kipakka. Päivällä messuilua ja illalla teatteria. Ihana päivä siis tulossa, fantastinen suorastaan. Minä koin suuren yllätyksen messukeskuksessa. Olin tulossa vaeltelemaan äijien keskelle erämessuille, jossa loossit pursuilisivat kalatarvikkeita. Minä en siis innosta puhkunut, mutta sydän suli kun näin Erityismiehen innostuneisuuden. Olen aina ollut sitä mieltä, että toisen harrastuksia pitää tukea, vaikkei itseään niin kiinnostaisi. Se oli syy, miksi lähdin mukaan.

Saapuessamme paikan päälle, olin tyrmistynyt. Siellähän oli vaikka mitä. Tuntikausia vaeltelin katsomassa juoksutarvikkeita , eri urheilulajien esittelyitä ja valokuva-osaston. Kävimme ihastelemassa hevosia ja aivan pikkuisia miniatyyrihevosia. Alpakka, jota Erityismies luuli pehmoleluksi, hellyytti minut täysin. Sanoin Erityismiehelle, että otetaan alpakka koiran sijaan. Hän pudisti päätään, jostain kumman syystä.

Kävimme syömässä ja minä nautin lasin viiniä. Sitten se iski. Jomotus, tykytys, puristus, kiristys eli päänsärky. Ajattelin sen johtuvan kireistä hartioista, jotka aiheuttavat päänsärkyä usein. Mutta se paheni. Aikaa ei ollut enää apteekille ja ainoa lähellä oleva, minkä löysimme, oli jo suljettu. Oli kestettävä.
Koko näytöksen minä puhkuin ja yritin venytellä niskojani. Otin kengät pois, koska jalkojakin särki. Ei auttanut niskahieronta väliajalla eikä vesi. Autossa minä jo itkin kivusta ja alkoi oksettaa. Siinä vaiheessa tajusin, että kyse on migreenistä. Yleensä se tulee näköhäiriön kanssa.

Olen jo aiemmin miettinyt, että kuukautiskierrolla on merkitystä sille, milloin migreenini laukeaa. Siis siinä tapauksessa jos olen nauttinut alkoholia. Jos nautin väärään aikaan kuukaudesta alkoholia, iskee päänsärky, pahoinvointi tai tulen valtavan nopeasti humalaan. Olo on niin kauhea, että alkaa väkisinkin harkitsemaan, paheneeko vaiva niin paljon ajan kanssa, että alkoholi pitää jättää kokonaan.
Ei se nyt mikään jättisuuri menetys olisi, mutta joskus on kiva nauttia lasillinen tai pari.

Aurallinen migreeni ei kyllä ole mitenkään alkoholisidonnainen, vaan voi iskeä odottamatta, milloin vain. Olen tunnistanut, että ainakin stressi (tai sen laukeaminen) ja kirkas valo voivat tehdä sen.
Muistan, kuinka äiti kärsi näistä vaivoista.Tämä on siis minun perintöni.

Jos jotain hyvää tästä pitää löytää, on se, ettei minusta koskaan tule alkoholistia.

torstai 7. maaliskuuta 2013

TT: Takapakkia

Miten hävettää ja harmittaa. Ei ollut savuton päivä, ei tänäänkään. Neljä repsahdusta. Neljä!
Suoraan sanottuna vituttaa, että ensimmäinen asia, mitä ajattelen Erityismiehen saapuessa kotiin, on tupakka. Ei auta enää vinkua, mokattu on tältä päivältä.

Huomenna en saa lipsua. Huomenna olen vapaa tästä. Yritän, vaikka kukaan ei enää uskoisi minuun. Minun on uskottava, minun on taisteltava. Juoksen vaikka koko päivän, jos se auttaa minua pysymään irti. Olen epätoivoinen.

Tupakkakirjan ääreen, mars.

tiistai 5. maaliskuuta 2013

Puhumispaniikki

Olin herätessä hyvällä tuulella. Sitten tuuli vaihtoi suuntaan. Mieleen alkoi hiipiä mörköjä ja synkkiä pilviä. Minä taistelin vastaan. Minä taistelen vastaan. Yritän huhuilla onnea, mutta se ei vastaa. Yritän täyttää mieleni hyvillä ajatuksilla, mutta se auttaa yhtä hyvin kuin laimea mehu sokerinhimoon. Tänään on taas terapia.

Voi Vella hyvä, yritä vielä.

Ruoka ei maistu. Juon kolmatta kuppia kahvia ja poltan tupakkaa. Onnekseni löydän jääkaapista Piltin, että saan verensokerit kohoamaan. Eikä siinä taida olla edes sokeria.

Mikä siinä on niin vaikeaa? Syömisessä? Ei aikuinen elä vauvan ruualla! Miten käy treenien ja lihasten? Oletko koskaan nähnyt lihaksikasta lintua? SYÖ.

Yritän löytää tunteeni tämän olon alta.
Minua uuvuttaa puhua.
Minua uuvuttaa elää tunteet uudelleen.
Minä pelkään, mitä muut ajattelevat kun puhun.
Minua jännittää.
Kerta toisensa jälkeen.

Mutta kun Vella se on pakko puhua. On pakko kaivaa ne koteloituneet tunteet ja purkaa ulos. Se on rankkaa ja väsyttävää, mutta se on ainoa keino.

Yritän muistuttaa itseäni, että minä harjoittelen vasta elämää. Ihan oikeasti.
Olen kasvanut kodissa, missä vallitsi pelko, suru, alkoholi, väkivalta ja narsistinen ilmapiiri.
Menneisyys vaikuttaa, mutta minä en ole sen vanki, muistutan itseäni. Minä olin oikeasti perheemme tervein, koska reagoin siihen kaikkeen. Elin vääryydessä ja ristiriitaisuudessa vuosia. Siitä parantuminen vie aikaa. Kaikki on opeteltava uudestaan: minäkäsitys, oman tahdon vahvistaminen ja rakkauden vastaanottaminen.

Sinä pystyt siihen Vella. Sinulla on aina ollut sisälläsi pieni toivon liekki, synkinpinäkin hetkinä. Puhalla se suuremmaksi ja sinä selviät kyllä.

keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Poistu viha, poistu katkeruus

Minä olen ahdistunut ja vihainen, koska isäni soitti minulle aamulla. En vastannut, koska hän pyytäisi varmasti jotain palvelusta tai tilittäisi ongelmistaan. Minä en jaksa hänen ongelmiaan enkä kuulumisiaan. Minun ei tarvitse.

Olen kuullut, kuinka ikä auttaa ymmärtämään. Auttaako se myös poistamaan katkeruutta? Kuinka paljon minun pitäisi taas ymmärtää? Isälläni ei ole ollut helppo elämä, mutta ei hän ole tehnyt minunkaan elämästäni helppoa. Minä olin lapsi, joka tarvitsi hoivaa. Ja vanhemman tehtävä on hoivata! Tai järjestää se hoiva, johon ei itse pysty.

Olen niin kyllästynyt isäni varjoon, joka leijuu elämäni yllä. Välillä onnistun unohtamaan, kunnes hän taas ilmoittaa itsestään. Yleensä silloin, kuin tarvitsee jotain. En jaksa yksipuolisia suhteita, jotka eivät anna mitään, vaan pelkästään ottavat. Kuinka olla suhteessa ihmiseen, jota kohtaan tuntee vihaa, katkeruutta ja surua? Kuinka olla suhteessa ihmiseen, joka ei näe itsessään kuin uhrin ja oikeuttaa itselleen kaikki tekonsa? Miten minä löydän rajat, joiden takana on turvallista ja kivutonta?

Ei kyse ole siitä, että olisin jättänyt kertomatta. Olen sanonut, että vihaan hänen juomistaan. Olen kirjoittanut kirjeen, missä annan tulla kaiken ulos. Hän luki sen; "otti tosissaan" ja "katui". Tätä kesti viikon verran ja niin kaikki unohtui ja jatkui ennallaan.

Minun isäni on pilalla. Hän on sairas, itsekäs ja ajattelematon, eikä edes tajua olevansa. Tästä huolimatta minä en sääli häntä enkä tunne lämpöä. Minulta ei riitä enää empatiaa, ei hänelle. Ei ihmiselle, jolla on ollut lukuisia tilaisuuksia kääntää nokka kohti oikeaa. Ei hänelle, joka on heittänyt tilaisuudet menemään. Häntä ei voi pelastaa. Se on asia, joka minun on hyväksyttävä. Minun on loppuelämäni pidettävä hänet turva-oven takana. Jos minä päästän hänet sisälle, minä menetän järkeni.

Haluan eroon vihasta ja katkeruudesta, kaikista niistä pahoista tunteista, mitä isäni minulle aiheuttaa.
Minä haluan täyttää itseni positiivisuudella ja hyvillä asioilla. Minä uskon hyvään. Uskon rakkauteen. Luotan voimaani. En ole enää se nöyrä pikkutyttö, jota voi henkisesti heitellä miten vain. En voi pelastaa kaikkia, enkä anna enää ihmisten käyttää minun herkkyyttäni hyväksi. Minun on kääriydyttävä rakkauteen, että kestän paremmin kolhuja. On päätettävä, että minua ei enää satuteta. Ovi herkkyyteeni on nyt turvasanan takana ja avoimien ovien päivä on ohi.

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Paha mieli

Nyt on totaalisen paha mieli. Ymmärtämätön ja paha mieli.
En käsitä miksi Erityismies sopii menonsa silloin, kun minä en voi lähteä.
Minä käsitän sen niin, että hän ei todellakaan halua minua mukaan.
Hän oli kuskaillut yön kavereitaan ja heidän tyttöystäviään.
Minä en näköjään mahdu siihen porukkaan. Minut voi pitää kotona.
Minun kanssani voi elää arkea. Mutta minua ei vahingossakaan tuoda kavereiden eteen.

Olenhan minä kerran nähnyt osan kavereista, viime juhannuksena. Kahdeksan kuukautta sitten.
Minua ei mitenkään helpota, että tämä sama tilanne oli hänen edellisessä suhteessaan. Eletään yhdessä erikseen, muttei kunnolla pariskuntana.

Minä alan taas kääntyä sisäänpäin. Nyt minun pitäisi puhua asiasta, mutta pelkään , että Erityismies käsittää minut väärin ja luulee minun estävän häntä tapaamasta kavereitaan. Minä käperryn itseeni ja suljen harmini sisääni. Ja se ei ole ollenkaan hyvä juttu.