Olen ylpeä itsestäni. Kesti kauan löytää tälle tielle, oikealle polulle. Tässä minä nyt olen, täynnä iloa ja otan jokaisen askeleen eteenpäin lapsellisen innokkaana ja odottavaisena. Minä todella tiedän kuka minä olen ja haluan kasvaa ihmisenä vielä suuremmaksi vuosi vuodelta.
Se mistä lähdin, se mitä olin. Olin ahdistunut pikkutyttö, joka pelkäsi isää, kun isä oli humalassa. Minä itkin katkerasti kun jouduin näkemän äitini pahoinpitelyä. Jouduin jo pienenä kohtaamaan todellisuuden siitä, että tässä maailmassa eivät asiat mene oikein ja se jonka pitäisi rakastaa, voi nostaa nyrkkinsä tuntematta katumusta. Minä halasin koiraani ja kuuntelin riitelyä kotona. Koti oli kuitenkin koti, vaikka ilmassa haisi pelko. Mihin minä muka olisin voinut mennä? Kuka olisi suojellut äitiä?
Äiti lähti enkeliksi liian aikaisin. Muistan sen tunteen talvisena hautajaispäivänä, kun ajattelin, ettei tämä ole totta. Nipistin itseäni ja tajusin, että minua sattuu. Sen päivän jälkeen en enää koskaan ajatellut, etteikö minulle voisi jotain pahaa sattua.
Oman nuoruuteni kaltaista en toivoisi kenellekään. Ei yhtäkään turvasatamaa, ei perhettä, ei paikkaa minne kuulua. Vaan minä ja minun taisteluni, jonka hyvä ihme, voitin. Halusin kuolla ja yritinkin, mutta elämä päätti voittaa minussa. Minä en koskaan lakannut oikeasti toivomasta.
Tuoreemmista jutuista en pysty vielä puhumaan. En aikuisuudesta, en rakkaudesta, en avioerosta. En vielä, en kaikkea, en vapautuneesti.
En ole kuitenkaan pelkästään selvinnyt. Olen työstänyt, satoja tunteja lukenut ja pohtinut. Olen etsinyt itseäni, paikkaani, haaveitani.
Tässä minä olen nyt. Niin valmis ja kuitenkin vielä niin keskeneräinen. Miten hyvältä tuntuu olla minä!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Motivaatio. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Motivaatio. Näytä kaikki tekstit
lauantai 28. joulukuuta 2013
perjantai 27. joulukuuta 2013
Mieletön mieli
Pitkin syksyä olen ollut tiukoilla. Olen tiennyt sen ja jaksanut aina päivän, viikon ja kuukauden kerrallaan. Olen jaksanut sen ajatuksen voimalla, että tämä paine ei jatku ikuisesti. Minä en joudu istumaan loppuelämääni tehden raportteja ja kirjoitelmia päivisin, iltaisin ja viikonloppuisin. Sen olen pitänyt mielessäni myös, että minä saan oppia. Minä olen etuoikeutettu, koska minulla on koulupaikka. Kaikesta huolimatta olen edelleen kiitollinen ja motivoitunut, sillä näen edessäni maailman täynnä mahdollisuuksia.
Välillä mielialat ovat kuitenkin heitelleet sinne tänne, johtuen väsymyksestä ja osittain masennuksestakin. Toisinaan yritän ajatella, että se on vaan minun aivoistani johtuvaa. Oikein epätoivoisena itken sitä, että mitä pahaa minä olen tehnyt, että olen joutunut elämään sellaisia kokemuksia, jotka ovat muovanneet minun aivoistani masentuneen aivot, jotka eivät parane. Tälle asialle minä en kuitenkaan enää voi mitään. Aivoni ovat mitä ovat, mutta tärkeintä on, että minä tiedostan sen ja osaan etsiä helpotusta olooni. Pystyn elämään onnellista elämää siitä huolimatta, jos kovasti yritän ja teen töitä onnistumisen eteen.
Otin vihdoin yhteyttä terapeuttiehdokkaaseen. Toivon tämän henkilön olevan oikeanlainen, jotta psykoterapia vihdoin pääsisi alkamaan. Tahdon lisää työkaluja menneisyyden muistojen käsittelyyn, vaikka pitkälle on tultu jo kahdessa vuodessa. Haluan ottaa takaisin sen, minkä ansaitsen.
Masentunut voi oppia käsittelemään masennustaan ja pärjäämään sen kanssa. Masentunut ei ole menetetty tapaus eikä menneisyys ole tulevaisuutta määrittelevä asia. Töitä pitää tehdä ja taistella, sitä en kiellä. Vaikka on menettänyt, vaikka on kaltoin kohdeltu, ei mikään, eikä kukaan voi loputtomiin estää masentunutta menestymästä.
Välillä mielialat ovat kuitenkin heitelleet sinne tänne, johtuen väsymyksestä ja osittain masennuksestakin. Toisinaan yritän ajatella, että se on vaan minun aivoistani johtuvaa. Oikein epätoivoisena itken sitä, että mitä pahaa minä olen tehnyt, että olen joutunut elämään sellaisia kokemuksia, jotka ovat muovanneet minun aivoistani masentuneen aivot, jotka eivät parane. Tälle asialle minä en kuitenkaan enää voi mitään. Aivoni ovat mitä ovat, mutta tärkeintä on, että minä tiedostan sen ja osaan etsiä helpotusta olooni. Pystyn elämään onnellista elämää siitä huolimatta, jos kovasti yritän ja teen töitä onnistumisen eteen.
Otin vihdoin yhteyttä terapeuttiehdokkaaseen. Toivon tämän henkilön olevan oikeanlainen, jotta psykoterapia vihdoin pääsisi alkamaan. Tahdon lisää työkaluja menneisyyden muistojen käsittelyyn, vaikka pitkälle on tultu jo kahdessa vuodessa. Haluan ottaa takaisin sen, minkä ansaitsen.
Masentunut voi oppia käsittelemään masennustaan ja pärjäämään sen kanssa. Masentunut ei ole menetetty tapaus eikä menneisyys ole tulevaisuutta määrittelevä asia. Töitä pitää tehdä ja taistella, sitä en kiellä. Vaikka on menettänyt, vaikka on kaltoin kohdeltu, ei mikään, eikä kukaan voi loputtomiin estää masentunutta menestymästä.
sunnuntai 20. lokakuuta 2013
Uudenlainen elämä
Olen ollut verkossa, tiedon maailmassa, blogeissa, sivustoilla, kirjastossa- etsimässä tietoa. Opiskelu vie mennessään. Se on kamalan aikaa vievää, mutta uskomattoman antoisaa. Vuosien koulutauon jälkeen olen löytänyt uuden maailman, jonka täyttää jatkuva oppiminen. Aivot raksuttavat vielä sängyssäkin.
Ikävöin luovaa kirjoittamista, ikävöin blogia. Muuri kasvoi niin suureksi, että tultui vaikealta kirjautua sisään, vaikka sanottavaa olikin valtavasti. Minä en ehdi. Tottelen deadlineja, etsin, pohdin. Kirjoitan nyt teoreettisia tekstejä, enkä ole lainkaan mukavuusalueellani. Rakastan kirjoittaa sitä, mitä sydän tuntee, enkä jatkuvasti etsiä perusteluita sille, minkä lauseen mihinkin kirjoitan. Ymmärrän toki, että hyvän kirjoittajan pitää osata poimia tietoa, luoda omia mielipiteitä ja osata linkittää ne kokonaisuudeksi. Tämäkin on opittava. Villikko-Vellan on nöyrryttävä sille todellisuudelle, että kaikki teksti ei ole pelkkää tunnetta.
Arki sujuu hyvin ja ihanasti. Terapeutin haku on ajanpuutteen vuoksi vielä to do-listalla. Lääkäri ei varmasti riemastu, kun menen sinne taas tyhjin käsin. Lääkeannoksen laskemisesta ei ole mitään pahaa sanottavaa. Tuntuu, että olen saanut tunteeni takaisin; minä osaan iloita ja itkeä taas täysillä, eikä se ollenkaan pelota tai tunnu raskaalta.
Teoreettinen teksti odottaa kirjoittajaansa. Täytyy mennä. Palaan pian. Ihanaa olla oma itsensä: sisukas ja vahva taas.
Ikävöin luovaa kirjoittamista, ikävöin blogia. Muuri kasvoi niin suureksi, että tultui vaikealta kirjautua sisään, vaikka sanottavaa olikin valtavasti. Minä en ehdi. Tottelen deadlineja, etsin, pohdin. Kirjoitan nyt teoreettisia tekstejä, enkä ole lainkaan mukavuusalueellani. Rakastan kirjoittaa sitä, mitä sydän tuntee, enkä jatkuvasti etsiä perusteluita sille, minkä lauseen mihinkin kirjoitan. Ymmärrän toki, että hyvän kirjoittajan pitää osata poimia tietoa, luoda omia mielipiteitä ja osata linkittää ne kokonaisuudeksi. Tämäkin on opittava. Villikko-Vellan on nöyrryttävä sille todellisuudelle, että kaikki teksti ei ole pelkkää tunnetta.
Arki sujuu hyvin ja ihanasti. Terapeutin haku on ajanpuutteen vuoksi vielä to do-listalla. Lääkäri ei varmasti riemastu, kun menen sinne taas tyhjin käsin. Lääkeannoksen laskemisesta ei ole mitään pahaa sanottavaa. Tuntuu, että olen saanut tunteeni takaisin; minä osaan iloita ja itkeä taas täysillä, eikä se ollenkaan pelota tai tunnu raskaalta.
Teoreettinen teksti odottaa kirjoittajaansa. Täytyy mennä. Palaan pian. Ihanaa olla oma itsensä: sisukas ja vahva taas.
lauantai 21. syyskuuta 2013
Aika katoaa, kun tekee mitä rakastaa
Olen uppoutunut opiskeluun koko sieluni laajuudella. Päivät menevät koulussa, koulutöitä ajatellen ja koulutöitä tehden. Uteliaisuus kasvaa koko ajan, kun tieto tavoittaa ymmärrykseni ja herään lapsivapaana lauantai-aamuna ensimmäiseksi miettimään, mitä voisin tietystä teemasta kirjoittaa. Olen rakastunut tulevaan alaani päättömästi!
Erityismiehen kanssa asiat on saatu puhuttua ja olen paremmin saanut hänet ymmärtämään tätä koko kuviota vastuualueineen päivineen. Hän on nopea oppimaan, ja on ymmärtänyt yskän, mistä viimeksi kiukuttelin. Puntit eivät ole vielä tasan, eivätkä tietyllä tasolla voi koskaan täysin ollakkaan, mutta tiedän, että olemme matkalla oikeaan suuntaan, missä kaikilla on reilu ja hyvä olla.
Luulen, että seuraava haasteemme tulee aiheesta kuinka pitää arki ja juhla balanssissa, sillä alkuhuuma on auttamatta historiaa. On tosin helpompaa käsitellä tunteita, kun ymmärtää hiukan enemmän, miten suhteiden elinkaari kulkee.
Entisen kanssa menee mutkattomasti, joskin edelleen tulee tilanteita, jossa tuskastun siihen, ettei hän vaan yksinkertaisesti ymmärrä katsoa putken ulkopuolelle, ja syyttää minua kohtuuttoman paljon. Eronneeksi pariksi meillä kuitenkin menee hyvin, ja mikä parasta: voimme luottaa toisiimme.
Minun ja Entisen hyvillä väleillä on vaan odottamaton varjopuoli: lapset vuorotellen itkevät ja kyseenalaistavat sen, miksi äiti ja isi eivät voi olla yhdessä. Lukemattomia kysymyksiä, keskusteluja ja kyyneliä. Sydäntä kivistää, kun heille ei voi vielä sanoa, että juuri siksi meillä kaikilla on niin hyvä olla, kun emme asu saman katon alla. On tullut opittua taas useaan otteeseen se, että vaikka miten yrität suojella lapsiasi, teet aina jotain, mikä satuttaa.
Erityismiehen kanssa asiat on saatu puhuttua ja olen paremmin saanut hänet ymmärtämään tätä koko kuviota vastuualueineen päivineen. Hän on nopea oppimaan, ja on ymmärtänyt yskän, mistä viimeksi kiukuttelin. Puntit eivät ole vielä tasan, eivätkä tietyllä tasolla voi koskaan täysin ollakkaan, mutta tiedän, että olemme matkalla oikeaan suuntaan, missä kaikilla on reilu ja hyvä olla.
Luulen, että seuraava haasteemme tulee aiheesta kuinka pitää arki ja juhla balanssissa, sillä alkuhuuma on auttamatta historiaa. On tosin helpompaa käsitellä tunteita, kun ymmärtää hiukan enemmän, miten suhteiden elinkaari kulkee.
Entisen kanssa menee mutkattomasti, joskin edelleen tulee tilanteita, jossa tuskastun siihen, ettei hän vaan yksinkertaisesti ymmärrä katsoa putken ulkopuolelle, ja syyttää minua kohtuuttoman paljon. Eronneeksi pariksi meillä kuitenkin menee hyvin, ja mikä parasta: voimme luottaa toisiimme.
Minun ja Entisen hyvillä väleillä on vaan odottamaton varjopuoli: lapset vuorotellen itkevät ja kyseenalaistavat sen, miksi äiti ja isi eivät voi olla yhdessä. Lukemattomia kysymyksiä, keskusteluja ja kyyneliä. Sydäntä kivistää, kun heille ei voi vielä sanoa, että juuri siksi meillä kaikilla on niin hyvä olla, kun emme asu saman katon alla. On tullut opittua taas useaan otteeseen se, että vaikka miten yrität suojella lapsiasi, teet aina jotain, mikä satuttaa.
lauantai 31. elokuuta 2013
Opiskelutahti
Minä tiesin jo ennen kouluun menoa, että pyrin nopeuttamaan tutkinnon saamista valmiiksi. En edes haluaisi oleilla koulussa niin kauaa kuin voisi, vaikka opiskelutahti olisi paljon inhimillisempi sillä tavoin. Syyt siihen, miksi haluan valmistua aiemmin ovat:
-Olen ollut työelämässä ennenkin ja tiedän, että se on kokopäiväistä. Minulle on helpompi totuttautua työelämämäiseen rytmiin jo alusta asti
-En ole enää nuori ja huoleton ja olen motivoitunut itse opiskeluun
-Talous pakottaa toimimaan
Moni ihmettelee ja on huolissaan, etten polta itseäni loppuun. He eivät ehkä osaa ajatella, että vietin vuoden etsien itseäni omaan tahtiin ja nyt olen valmis käärimään hihat ylös. Olen ehtinyt varautua ja ajatella. Olen valmis käyttämään opiskeluihin aikaani joka päivä. Kesäloma-aikakin on pidempi, joten silloin kerkeän ottaa kevyemmin ja kenties suorittamaan harjoittelun, johon ei koko kesää kulu.
Olen itse innoissani ja pohjattoman kiitollinen opiskelupaikastani. Olen löytänyt itsestäni hikipingon, jota ei ole ennen ollut olemassa. Luulen, että nyt kun muu elämäni alkaa olla kunnossa, pystyn keskittymään kouluun, enkä koe koulua rasitteena, vaan lahjana. Joka päivä ajattelen, miten siunattu olen, että saan opiskella ilmaiseksi.
Vaikka syksyn kiire ehkä hiukan pelottaa, elän tällä hetkellä unelmaani. Jokainen päivä tuntuu uudelta seikkailulta.
-Olen ollut työelämässä ennenkin ja tiedän, että se on kokopäiväistä. Minulle on helpompi totuttautua työelämämäiseen rytmiin jo alusta asti
-En ole enää nuori ja huoleton ja olen motivoitunut itse opiskeluun
-Talous pakottaa toimimaan
Moni ihmettelee ja on huolissaan, etten polta itseäni loppuun. He eivät ehkä osaa ajatella, että vietin vuoden etsien itseäni omaan tahtiin ja nyt olen valmis käärimään hihat ylös. Olen ehtinyt varautua ja ajatella. Olen valmis käyttämään opiskeluihin aikaani joka päivä. Kesäloma-aikakin on pidempi, joten silloin kerkeän ottaa kevyemmin ja kenties suorittamaan harjoittelun, johon ei koko kesää kulu.
Olen itse innoissani ja pohjattoman kiitollinen opiskelupaikastani. Olen löytänyt itsestäni hikipingon, jota ei ole ennen ollut olemassa. Luulen, että nyt kun muu elämäni alkaa olla kunnossa, pystyn keskittymään kouluun, enkä koe koulua rasitteena, vaan lahjana. Joka päivä ajattelen, miten siunattu olen, että saan opiskella ilmaiseksi.
Vaikka syksyn kiire ehkä hiukan pelottaa, elän tällä hetkellä unelmaani. Jokainen päivä tuntuu uudelta seikkailulta.
keskiviikko 28. elokuuta 2013
Pari sanaa sieltä täältä
Perehdytysviikko on vienyt kaikki mehut, mitä ihmisestä voi vaan tikistää. On tullut infoa ja tänään päästiin tekemisenkin makuun. Oli mahtavaa ja ihanaa, tunsin olevani juuri siellä missä pitääkin. Jää ihmisten välillä alkaa murtua ja kaikki odottavat ilolla tulevaa. Opiskelu on vaan juuri se minun juttuni nyt! Olen kuin painoja penkistä puhisteleva nostaja, joka anoo lisää painoa, koska tietää pystyvänsä nostamaan mitä vain.
Olen välillä aikamoinen Täti Tomera, kun haluan, että asiat tapahtuvat. Olen viskellyt omaa ohjaajaani jo posteilla ja sopinut tapaamisen, mitä hän oli kaavaillut vasta lokakuulle. Mutta kun Vella haluaa takoa vielä, kun rauta on kuumaa, ja intoa piisaa.
Aloitin extempore myös vanhan harrastukseni uudestaan. Meinasin sielläkin pillahtaa itkuun pelkästä onnesta, siitä tunteesta, että minun elämäni on niin ihanaa juuri nyt. Onneksi synkkinäkin hetkinä uskalsin toivoa, ja se toivo kannatteli minut näihin onnistumisen hetkiin saakka.
Haluan kirjoittaa kirjoittamisesta, elämäni rakkaudesta. Idea on valmiina, mutta tarvitsen sopivan hetken avata asiaa itselleni. Haluan luoda kokonaisen tekstin tuosta keinosta, joka on kipeinä aikoina pitänyt minut elossa. Ilman kirjoja ja kirjallisuutta en olisi tässä. Ilman kirjoitustaitoa en opiskelisi nyt unelmieni tutkintoa. Kirjoittaminen on osa minua; niin suuri osa, etten voi kirjoittaa paljastamatta osittain sieluani. Mutta en minä sitä pelkää, sillä myöntämällä oman haavoittuvaisuuteni tekstin muodossa, olen kasvanut vahvemmaksi kuin koskaan ennen.
Viikon kiiretasosta kertoo hyvin Erityismiehen aamuinen lausahdus: "Oli ilo nukkua kanssasi, nähdään taas illalla."
Olen välillä aikamoinen Täti Tomera, kun haluan, että asiat tapahtuvat. Olen viskellyt omaa ohjaajaani jo posteilla ja sopinut tapaamisen, mitä hän oli kaavaillut vasta lokakuulle. Mutta kun Vella haluaa takoa vielä, kun rauta on kuumaa, ja intoa piisaa.
Aloitin extempore myös vanhan harrastukseni uudestaan. Meinasin sielläkin pillahtaa itkuun pelkästä onnesta, siitä tunteesta, että minun elämäni on niin ihanaa juuri nyt. Onneksi synkkinäkin hetkinä uskalsin toivoa, ja se toivo kannatteli minut näihin onnistumisen hetkiin saakka.
Haluan kirjoittaa kirjoittamisesta, elämäni rakkaudesta. Idea on valmiina, mutta tarvitsen sopivan hetken avata asiaa itselleni. Haluan luoda kokonaisen tekstin tuosta keinosta, joka on kipeinä aikoina pitänyt minut elossa. Ilman kirjoja ja kirjallisuutta en olisi tässä. Ilman kirjoitustaitoa en opiskelisi nyt unelmieni tutkintoa. Kirjoittaminen on osa minua; niin suuri osa, etten voi kirjoittaa paljastamatta osittain sieluani. Mutta en minä sitä pelkää, sillä myöntämällä oman haavoittuvaisuuteni tekstin muodossa, olen kasvanut vahvemmaksi kuin koskaan ennen.
Viikon kiiretasosta kertoo hyvin Erityismiehen aamuinen lausahdus: "Oli ilo nukkua kanssasi, nähdään taas illalla."
maanantai 26. elokuuta 2013
Koulussa
Haaveilin kevyestä aloituksesta, leppoisasta ja hitaasta menosta ja eväistä.
Saanen kysyä haaveiltani, mihin ne luulivat minun olevan menossa? Huvipuistoon? Piknikille?
Ensimmäinen koulupäivä oli pitkä ja informaatiota tulvi niin paljon, ettei päähän jäänyt hirveästi. Unohdin aamulla eväät kotiin, en aluksi löytänyt koulua ja koulun sisälläkin harhailin kuin pieni kaniini.Ekaluokkalaisuudessani ei ole siis tapahtunut mitään kehitystä pariinkymmeneen vuoteen, yhtä pihalla olin.
Kivaa kuitenkin oli, ja tunsin olevani juuri oikeassa paikassa; oikeassa koulussa ja oikealle alalle suuntaamassa.
Saanen kysyä haaveiltani, mihin ne luulivat minun olevan menossa? Huvipuistoon? Piknikille?
Ensimmäinen koulupäivä oli pitkä ja informaatiota tulvi niin paljon, ettei päähän jäänyt hirveästi. Unohdin aamulla eväät kotiin, en aluksi löytänyt koulua ja koulun sisälläkin harhailin kuin pieni kaniini.Ekaluokkalaisuudessani ei ole siis tapahtunut mitään kehitystä pariinkymmeneen vuoteen, yhtä pihalla olin.
Kivaa kuitenkin oli, ja tunsin olevani juuri oikeassa paikassa; oikeassa koulussa ja oikealle alalle suuntaamassa.
sunnuntai 25. elokuuta 2013
Heikko kohta: liikunta
Liikunta on ihanaa, kun siihen pääsee sisälle ja saa rytmin päälle. Urheilu hellii kehoa, palkitsee hyvällä ololla ja onnistumisilla. Kaikki lehdet sanovat niin, kaikki liikkuvat ihmiset sanovat niin. Minä tiedän sen, mutta missä ne salaisuudet sen hypetyksen taustalla? Olen toivonut miljoona kertaa lukevani sen tien sinne liikunnan ihmeelliseen maailmaan ja erityisesti keinon siellä pysymiseen. Minä löydän sinne usein, mutta aina se lopahdus tapahtuu. Taika katoaa ja löydän itseni taas liikkumattomana.
Sen verran olen tehnyt omaa tutkimustani, että paras pohja elinikäiselle liikkumiselle tehdään lapsena. Vaikka nykyaikana puhutaankin suoritusvapaasta lapsuudesta, ei muisteta, että välillä tylsältä tuntuva harrastus pohjaa koko elämän kestävälle liikunnalle. Sille jatkuvuudelle, jota aikuisena on enää kovin vaikeaa tavoittaa.Toki kaikelle on mahdollisuus, mutta tämän tavan opettelu voi vaatia niin kohtuuttoman paljon energiaa, että kaikki eivät siihen pysty.
Etsin edelleen tätä katkeamatonta liikunnan riemua. Sen verran olen löytänyt itsestäni, että tarvitsen tavoitteen mitä varten liikun. Urheilutapahtuma, kilpailu, kisailmapiiri, tavoite on se mitä minä tarvitsen pysyäkseni liikkeessä. Parasta minulle on, että toiminnalla on joku ohjaaja, joka saa minut uskomaan itseeni yhä uudestaan ja uudestaan, kannustamisen avulla. Tarvitsen jonkun, joka ei anna minun pudota epäonnistumisen kuoppaan luovuttamaan, vaan saa nousemaan ylös.
Etsivä Vella jatkaa johtolankojen tutkimista tässä tapauksessa.
Sen verran olen tehnyt omaa tutkimustani, että paras pohja elinikäiselle liikkumiselle tehdään lapsena. Vaikka nykyaikana puhutaankin suoritusvapaasta lapsuudesta, ei muisteta, että välillä tylsältä tuntuva harrastus pohjaa koko elämän kestävälle liikunnalle. Sille jatkuvuudelle, jota aikuisena on enää kovin vaikeaa tavoittaa.Toki kaikelle on mahdollisuus, mutta tämän tavan opettelu voi vaatia niin kohtuuttoman paljon energiaa, että kaikki eivät siihen pysty.
Etsin edelleen tätä katkeamatonta liikunnan riemua. Sen verran olen löytänyt itsestäni, että tarvitsen tavoitteen mitä varten liikun. Urheilutapahtuma, kilpailu, kisailmapiiri, tavoite on se mitä minä tarvitsen pysyäkseni liikkeessä. Parasta minulle on, että toiminnalla on joku ohjaaja, joka saa minut uskomaan itseeni yhä uudestaan ja uudestaan, kannustamisen avulla. Tarvitsen jonkun, joka ei anna minun pudota epäonnistumisen kuoppaan luovuttamaan, vaan saa nousemaan ylös.
Etsivä Vella jatkaa johtolankojen tutkimista tässä tapauksessa.
tiistai 30. heinäkuuta 2013
Parisuhteen haavoittuvaisuus
Aihe liippaa ehkä liiankin läheltä itseäni, mutta on sellainen aihe, joka vaatii päästä päivänvaloon, muidenkin silmille, kenties pohdittavaksi asti. Kipeä, pimeä ja häpeällinen tilanne, jossa niin moni kuitenkin elää. Parisuhde on vaikea laji: kovin altis ja haavoittuvainen.
Kävin Erityismiehen kanssa keskustelun: "Mitä haluan tältä suhteelta". Kerroin suoraan, miten kyllästynyt olen hänen tapaansa käyttää rahaa suhteessa siihen, miten minä pienet tuloni järkeilen. Tuntuu, että teen turhaa työtä, kun toinen elää huolettomasti kuin taivaan lintu. Moni asia, kuten tämäkään, ei ole kuin jäävuoren huippu ilman tietoa taustoista, mutta silti näyttelee liian isoa roolia harmituksen puolella ja on asia, mikä vuorenvarmasti tulee nakertamaan, jos sille ei tule loppua.
Puhuimme paljon. Hän sanoi vakavana, ettei hän halua menettää minua, eikä keskustelun tarkoitus ollutkaan pelotella millään vakavalla. Keskustelun tarkoitus oli nostaa kissa pöydälle ja kertoa, mihin muutosta kaivataan. Mutta, pelkkä halu tehdä asioille ei riitä yksinään. Pitää haluta niin paljon, että on oikeasti valmis siirtymään sanoista tekoihin. Aikominen ja tekemättömyys ovat tietyissä asioissa Erityismiehen ongelma. Hän on mukavuudenhaluinen ja laiskakin ajoittain ja hän tietää sen myös itse. En minä tahdo pakottaa ketään muuttumaan, mutta suhteessa on myös tällaisia hienosäätömahdollisuuksia, jotka onnistuessaan nostavat sen aivan uudelle tasolle.
Jotta tämän keskustelun kokonaisuus tulisi selville ilman, että Vellasta saa järkyttävän miestentallojan ja pirttihirmun kuvan, tämä hienosäätö pätee molempiin suuntiin.Minä olen tehnyt aikanaan virheeni ja haluan olla kaikella tapaa tämän parisuhteen arvoinen. Pyysin myös, että Erityismies kertoo toiveensa minun ryhdistäytymislistalle, mutta hän väitti, että minä olen täydellinen. Se tuntui hassulta ja hyvältä samaan aikaan. Voinko minä, heikkouksine kaikkineen, olla juuri hyvä hänelle? Jos hän on tällä hetkellä tätä mieltä, niin hyvä. Olen kuitenkin valmis panostamaan ja tekemään töitä, sillä suhde jos mikä on sellainen, joka ei pysy hyvänä tekemättä yhtään mitään.
Vaikeaa on pysyä liikkeessä ja olla paikallaan, mutta minun parisuhde vaatii sitä. Pysyn kaikella tapaa ajan tasalla, enkä koskaan enää suostu elämään onnettomana kahdestaan, kun en suostu elämään niin yksinkään. Nyt tiedän, millainen olotila ei kuulu parisuhteeseen. Tiedän kipupisteet, liian erilaisuuden, mikä on epäreilua, mikä on normaalia, yksilöllistä kasvua (jota kukaan ei ikinä tule minulta enää estämään), mikä on joustamista ja mikä on toisen sanelemaa. Tiedän täysin, mikä kuuluu onnelliseen parisuhteeseen ja mikä ei. Olen löytänyt myös oman arvoni, enkä suostu koskaan ottamaan kahden ihmisen keskenäisiä vikoja pelkästään omiin nimiini. Minä olen minä, enkä kenenkään huonompi puolisko tai varjo toisesta.
Minä en enää koskaan suostu tinkimään jokaisen ihmisen perustarpeista: olla arvostettu ja rakastettu ja olla seksuaalinen juuri omalla tavallaan. Suurin kaikista parisuhteen voimista on kuulla toista ja tulla kuulluksi, ilman kiukkua ja kilpailua.
Kävin Erityismiehen kanssa keskustelun: "Mitä haluan tältä suhteelta". Kerroin suoraan, miten kyllästynyt olen hänen tapaansa käyttää rahaa suhteessa siihen, miten minä pienet tuloni järkeilen. Tuntuu, että teen turhaa työtä, kun toinen elää huolettomasti kuin taivaan lintu. Moni asia, kuten tämäkään, ei ole kuin jäävuoren huippu ilman tietoa taustoista, mutta silti näyttelee liian isoa roolia harmituksen puolella ja on asia, mikä vuorenvarmasti tulee nakertamaan, jos sille ei tule loppua.
Puhuimme paljon. Hän sanoi vakavana, ettei hän halua menettää minua, eikä keskustelun tarkoitus ollutkaan pelotella millään vakavalla. Keskustelun tarkoitus oli nostaa kissa pöydälle ja kertoa, mihin muutosta kaivataan. Mutta, pelkkä halu tehdä asioille ei riitä yksinään. Pitää haluta niin paljon, että on oikeasti valmis siirtymään sanoista tekoihin. Aikominen ja tekemättömyys ovat tietyissä asioissa Erityismiehen ongelma. Hän on mukavuudenhaluinen ja laiskakin ajoittain ja hän tietää sen myös itse. En minä tahdo pakottaa ketään muuttumaan, mutta suhteessa on myös tällaisia hienosäätömahdollisuuksia, jotka onnistuessaan nostavat sen aivan uudelle tasolle.
Jotta tämän keskustelun kokonaisuus tulisi selville ilman, että Vellasta saa järkyttävän miestentallojan ja pirttihirmun kuvan, tämä hienosäätö pätee molempiin suuntiin.Minä olen tehnyt aikanaan virheeni ja haluan olla kaikella tapaa tämän parisuhteen arvoinen. Pyysin myös, että Erityismies kertoo toiveensa minun ryhdistäytymislistalle, mutta hän väitti, että minä olen täydellinen. Se tuntui hassulta ja hyvältä samaan aikaan. Voinko minä, heikkouksine kaikkineen, olla juuri hyvä hänelle? Jos hän on tällä hetkellä tätä mieltä, niin hyvä. Olen kuitenkin valmis panostamaan ja tekemään töitä, sillä suhde jos mikä on sellainen, joka ei pysy hyvänä tekemättä yhtään mitään.
Vaikeaa on pysyä liikkeessä ja olla paikallaan, mutta minun parisuhde vaatii sitä. Pysyn kaikella tapaa ajan tasalla, enkä koskaan enää suostu elämään onnettomana kahdestaan, kun en suostu elämään niin yksinkään. Nyt tiedän, millainen olotila ei kuulu parisuhteeseen. Tiedän kipupisteet, liian erilaisuuden, mikä on epäreilua, mikä on normaalia, yksilöllistä kasvua (jota kukaan ei ikinä tule minulta enää estämään), mikä on joustamista ja mikä on toisen sanelemaa. Tiedän täysin, mikä kuuluu onnelliseen parisuhteeseen ja mikä ei. Olen löytänyt myös oman arvoni, enkä suostu koskaan ottamaan kahden ihmisen keskenäisiä vikoja pelkästään omiin nimiini. Minä olen minä, enkä kenenkään huonompi puolisko tai varjo toisesta.
Minä en enää koskaan suostu tinkimään jokaisen ihmisen perustarpeista: olla arvostettu ja rakastettu ja olla seksuaalinen juuri omalla tavallaan. Suurin kaikista parisuhteen voimista on kuulla toista ja tulla kuulluksi, ilman kiukkua ja kilpailua.
lauantai 27. heinäkuuta 2013
"Enempi on maailmaa, kuin ikkunasta näkyy"
Voiko omena pudota kauas puusta? Määrittääkö syntymäperheemme kokonaan tulevaisuutemme ja elämämme? Olemmeko sidottu siihen maisemaan, mikä lapsuudenkodistamme näkyy?
Minä en halua uskoa siihen, että kohtalomme on sinetöity syntymäkotimme perusteella. Olen uskonut vain taivaan rajaksi jo silloin, kun en sitä osannut selittää. Minä tunsin sen jo pienenä tyttönä: pohjattoman uteliaisuuden ja halun vaikuttaa asioihin, joiden olisi vaan pitänyt antaa olla.
"Vella, sinä mietit liikaa."
"Vella, älä ajattele niin monimutkaisesti."
"Vella, sinulle ei mikään riitä."
"Vella, sellaista se elämä on."
"Vella, joskus pitää vain tyytyä."
Olen miettinyt, miksi minun ajatusmaailmani poikkeaa minulle tarjotusta. Pienenä en lakannut kysymästä: "Miksi?" eikä minua tyydyttänyt vastaus: "No, koska se vaan on niin.". En ole koskaan ymmärtänyt tyytymistä silloin, jos kaipaa muutosta. Vaikka olenhan minäkin joutunut useasti elämässäni tyytymään, mutta silti vannonut taistelevani muutoksen eteen ja aina etsinyt helpotusta edes sille aikakaudelle, kun pitää tyytyä. On vahingollista elää elämää, johon ei ole itse tyytyväinen. Se vie voimat ja saa katkeruuden sisälleen asumaan.
"Ihmiseltä ei voi ottaa pois viimeistä inhimillistä vapautta — vapautta valita oma suhtautumisensa mihin tahansa annetuun tilanteeseen, vapautta valita oma tiensä. " - Viktor Frankl
Minun sukuni on minulle mysteeri, joka koskaan ei tule selviämään. Täynnä masennusta, paniikkihäiriötä, mielisairautta ja alkoholismia. Haluaisin tietää niin paljon enemmän, taustalla lymyilevät asiat, jotka ovat johtaneet näihin kohtaloihin. En saa niihin todennäköisesti vastauksia, mutta yhden päätelmän olen tehnyt kaikista: ne, jotka eivät puhu, sairastuvat sisältäpäin. Heidän menneisyytensä nakertaa heitä sisältäpäin ja näin ollen estää heitä tavoittelemasta hyvää.
"Emme voi muuttaa kaikkea, jonka kohtaamme. Mutta emme voi muuttaa mitään ennen kuin olemme kohdanneet sen." -James Baldwin
Minä olen Vella, se suvun hassu unelmoija, joka haluaa kaikkea. Olen saanut huvittuneita kommentteja tulevaisuudensuunnitelmista. Hymähtelyä siihen suuntaan, että unelmoida saa, mutta eivät ne unelmat kuitenkaan toteudu. Elämä on paskaa ja se siitä. Aion murtaa nämä menneisyyden kahleet ja osoittaa itselleni, että minä voin saavuttaa vielä vaikka mitä, ellen itse asetu itseni tielle. Lähtökohdat ovat erilaiset kuin jollain toisella, mutta ei se tee minusta huonompaa tai asiasta mahdotonta.
"Vähintä mitä voit tehdä elämällesi on miettiä mitä toivot siltä. Ja enintä mitä voit tehdä, on asua sen toivon sisällä. "-Barbara Kingsolver
Sen lisäksi, että haluan olla ylpeä itsestäni ja saavuttaa sen mitä toivon, haluan katsoa eteenpäin. Haluan, ettei lasteni tarvitse kipuilla samoista asioista kuin minä. Haluan istuttaa heihin toivottomuuden sijasta toivon. En halua heidän ajattelevan, ettei joku asia ole mahdollista, vaan niin, että kaikki on mahdollista, jos antaa mahdollisuuden itselleen. Haluan molempien sukujeni kipuketjun katkeavan minuun.
"Olosuhteet eivät tee minusta mitä olen, ne paljastavat, kuka minä olen valinnut olevani." - Wayne W. Dyer
Olemme kaikki syntyneet tiettyyn arvomaailmaan. Olemme imeneet pienestä asti vaikutteita ja niitä on vaikea karistaa. Osa on niin automaattisia, ettemme edes pohdi, ovatko ne omiamme vai opittuja.
Tekee kuitenkin hyvää aika ajoin puhdistaa se mielen komero niistä turhaan lojuvista asenteista.Voi yllättää itsensäkin, miten uudella tavalla asioita voi nähdä.
"On mielenkiintoista, että useimmat ihmiset suunnittelevat lomamatkansa paljon huolellisemmin kuin elämänsä. Ehkä se johtuu siitä, että pakeneminen on helpompaa kuin muuttuminen." -Jim Rohn
Unelmista ei saa luopua, niistä ei pidä luopua. Toiveet ovat mahdollisia, kun päättää niin ja keskittyy niihin. Kukaan ei tuo niitä ovelle valmiissa laatikossa. Konkreettisen unelman toteutumista edeltää nöyryys, kärsivällisyys ja pettyminenkin. Ehkä se onnistuessaan tuntuu juuri siksi niin hyvältä.
"Hän elää uudella tavalla: oikein. "— Endre Ady
Minä en halua uskoa siihen, että kohtalomme on sinetöity syntymäkotimme perusteella. Olen uskonut vain taivaan rajaksi jo silloin, kun en sitä osannut selittää. Minä tunsin sen jo pienenä tyttönä: pohjattoman uteliaisuuden ja halun vaikuttaa asioihin, joiden olisi vaan pitänyt antaa olla.
"Vella, sinä mietit liikaa."
"Vella, älä ajattele niin monimutkaisesti."
"Vella, sinulle ei mikään riitä."
"Vella, sellaista se elämä on."
"Vella, joskus pitää vain tyytyä."
Olen miettinyt, miksi minun ajatusmaailmani poikkeaa minulle tarjotusta. Pienenä en lakannut kysymästä: "Miksi?" eikä minua tyydyttänyt vastaus: "No, koska se vaan on niin.". En ole koskaan ymmärtänyt tyytymistä silloin, jos kaipaa muutosta. Vaikka olenhan minäkin joutunut useasti elämässäni tyytymään, mutta silti vannonut taistelevani muutoksen eteen ja aina etsinyt helpotusta edes sille aikakaudelle, kun pitää tyytyä. On vahingollista elää elämää, johon ei ole itse tyytyväinen. Se vie voimat ja saa katkeruuden sisälleen asumaan.
"Ihmiseltä ei voi ottaa pois viimeistä inhimillistä vapautta — vapautta valita oma suhtautumisensa mihin tahansa annetuun tilanteeseen, vapautta valita oma tiensä. " - Viktor Frankl
Minun sukuni on minulle mysteeri, joka koskaan ei tule selviämään. Täynnä masennusta, paniikkihäiriötä, mielisairautta ja alkoholismia. Haluaisin tietää niin paljon enemmän, taustalla lymyilevät asiat, jotka ovat johtaneet näihin kohtaloihin. En saa niihin todennäköisesti vastauksia, mutta yhden päätelmän olen tehnyt kaikista: ne, jotka eivät puhu, sairastuvat sisältäpäin. Heidän menneisyytensä nakertaa heitä sisältäpäin ja näin ollen estää heitä tavoittelemasta hyvää.
"Emme voi muuttaa kaikkea, jonka kohtaamme. Mutta emme voi muuttaa mitään ennen kuin olemme kohdanneet sen." -James Baldwin
Minä olen Vella, se suvun hassu unelmoija, joka haluaa kaikkea. Olen saanut huvittuneita kommentteja tulevaisuudensuunnitelmista. Hymähtelyä siihen suuntaan, että unelmoida saa, mutta eivät ne unelmat kuitenkaan toteudu. Elämä on paskaa ja se siitä. Aion murtaa nämä menneisyyden kahleet ja osoittaa itselleni, että minä voin saavuttaa vielä vaikka mitä, ellen itse asetu itseni tielle. Lähtökohdat ovat erilaiset kuin jollain toisella, mutta ei se tee minusta huonompaa tai asiasta mahdotonta.
"Vähintä mitä voit tehdä elämällesi on miettiä mitä toivot siltä. Ja enintä mitä voit tehdä, on asua sen toivon sisällä. "-Barbara Kingsolver
Sen lisäksi, että haluan olla ylpeä itsestäni ja saavuttaa sen mitä toivon, haluan katsoa eteenpäin. Haluan, ettei lasteni tarvitse kipuilla samoista asioista kuin minä. Haluan istuttaa heihin toivottomuuden sijasta toivon. En halua heidän ajattelevan, ettei joku asia ole mahdollista, vaan niin, että kaikki on mahdollista, jos antaa mahdollisuuden itselleen. Haluan molempien sukujeni kipuketjun katkeavan minuun.
"Olosuhteet eivät tee minusta mitä olen, ne paljastavat, kuka minä olen valinnut olevani." - Wayne W. Dyer
Olemme kaikki syntyneet tiettyyn arvomaailmaan. Olemme imeneet pienestä asti vaikutteita ja niitä on vaikea karistaa. Osa on niin automaattisia, ettemme edes pohdi, ovatko ne omiamme vai opittuja.
Tekee kuitenkin hyvää aika ajoin puhdistaa se mielen komero niistä turhaan lojuvista asenteista.Voi yllättää itsensäkin, miten uudella tavalla asioita voi nähdä.
"On mielenkiintoista, että useimmat ihmiset suunnittelevat lomamatkansa paljon huolellisemmin kuin elämänsä. Ehkä se johtuu siitä, että pakeneminen on helpompaa kuin muuttuminen." -Jim Rohn
Unelmista ei saa luopua, niistä ei pidä luopua. Toiveet ovat mahdollisia, kun päättää niin ja keskittyy niihin. Kukaan ei tuo niitä ovelle valmiissa laatikossa. Konkreettisen unelman toteutumista edeltää nöyryys, kärsivällisyys ja pettyminenkin. Ehkä se onnistuessaan tuntuu juuri siksi niin hyvältä.
"Hän elää uudella tavalla: oikein. "— Endre Ady
perjantai 26. heinäkuuta 2013
Turvaverkko
Minä en enää vaivu masennukseen niin helposti. Ennen se ei vaatinut muuta, kuin huonosti alkaneen aamun, väsymyksen, ilkeitä sanoja tai jonkun muun takaiskun. Vatsassa tuntui ontolta,silmiä pisteli ja vaivuin väsymykseen. Kaikki näytti harmaalta, jopa mustalta. Ja kaikki jonkun pienen asian takia, minkä yli ihminen pääsisi normaalitilassa helpostikin. Masentuneelle kaikki on ponnistelua.
Kyllä minäkin vaivun ja valahtelen kohti pahaa mieltä, edelleen. Kuitenkaan sitä ei tapahdu enää niin usein tai niin helposti. Minä tipahdan turvaverkolle, niin kuin nuorallatanssijat sirkuksessa. Putoan sellaiselle turvaverkolle, jonka olen itse omin käsin punonut pikkuhiljaa. Se on tehty sinnikkyydestä, rakkaudesta,päättäväisyydestä,armollisuudesta ja kärsivällisyydestä. Jokainen langankierto muistuttaa minua niistä hetkistä, kun luovuttamisen sijaan päätin jatkaa.
Sen olen ymmärtänyt, että omasta onnellisuuden puutteesta ei kannata syyttää muita. Pahan olon on toki voinut aiheuttaa joku muu, mutta siihen ei tule takertua koko loppuelämäänsä.Tunteet pitää tunnustaa ja sanoa ääneen. Kun on ajatellut asian läpi, voi keskittyä siihen, miten siitä pääsisi yli. Minä esimerkiksi voin ajatella, että isäni pilasi lapsuudestani monta asiaa ja sen jälkeenkin. Se tekee minut vihaiseksi, surulliseksi ja pettyneeksi, sillä koen ansainneeni parempaa. Sitä aikaa en saa kuitenkaan takaisin. On siis vaan tunnustettava tunteensa ja miettiä, millä tavoin elämästä tulisi nyt mieluista ja sellaista, mitä haluan elää täysillä. Se on vähintä, mitä voin tehdä sen pikkutytön eteen, joka kärsi ja koitti selviytyä epäreiluudessa.
En anna luovuttamisen olla vaihtoehto. Jos jotain haluan, teen sen eteen töitä, vaikka se veisi kuinka kauan. Kova työ ja vahva halu ei voi olla johtamatta haluttuun lopputulokseen. En jaksa kauaa kölliä kiukkuisena verkon päällä. Nousen ylös ja kiipeän nuoralle yhä uudestaan, vaikka putoaisin sata kertaa alas. Jonain päivänä minä vielä kävelen putoamatta. Silloin turvaverkko on vain varotoimi, joka voi vaipua hämärään salamavalojen tieltä.
Kyllä minäkin vaivun ja valahtelen kohti pahaa mieltä, edelleen. Kuitenkaan sitä ei tapahdu enää niin usein tai niin helposti. Minä tipahdan turvaverkolle, niin kuin nuorallatanssijat sirkuksessa. Putoan sellaiselle turvaverkolle, jonka olen itse omin käsin punonut pikkuhiljaa. Se on tehty sinnikkyydestä, rakkaudesta,päättäväisyydestä,armollisuudesta ja kärsivällisyydestä. Jokainen langankierto muistuttaa minua niistä hetkistä, kun luovuttamisen sijaan päätin jatkaa.
Sen olen ymmärtänyt, että omasta onnellisuuden puutteesta ei kannata syyttää muita. Pahan olon on toki voinut aiheuttaa joku muu, mutta siihen ei tule takertua koko loppuelämäänsä.Tunteet pitää tunnustaa ja sanoa ääneen. Kun on ajatellut asian läpi, voi keskittyä siihen, miten siitä pääsisi yli. Minä esimerkiksi voin ajatella, että isäni pilasi lapsuudestani monta asiaa ja sen jälkeenkin. Se tekee minut vihaiseksi, surulliseksi ja pettyneeksi, sillä koen ansainneeni parempaa. Sitä aikaa en saa kuitenkaan takaisin. On siis vaan tunnustettava tunteensa ja miettiä, millä tavoin elämästä tulisi nyt mieluista ja sellaista, mitä haluan elää täysillä. Se on vähintä, mitä voin tehdä sen pikkutytön eteen, joka kärsi ja koitti selviytyä epäreiluudessa.
En anna luovuttamisen olla vaihtoehto. Jos jotain haluan, teen sen eteen töitä, vaikka se veisi kuinka kauan. Kova työ ja vahva halu ei voi olla johtamatta haluttuun lopputulokseen. En jaksa kauaa kölliä kiukkuisena verkon päällä. Nousen ylös ja kiipeän nuoralle yhä uudestaan, vaikka putoaisin sata kertaa alas. Jonain päivänä minä vielä kävelen putoamatta. Silloin turvaverkko on vain varotoimi, joka voi vaipua hämärään salamavalojen tieltä.
lauantai 20. heinäkuuta 2013
Tyttö, joka tavoittelee kuuta
Nyt alkaa energiatasot taas nousemaan. Ajatuksen ja tekemisen voimalla. Mitä enemmän olen suunnitellut ja tehnyt, sen paremmin taas kulkee. Yllätin itseni ajattelemasta kesken lasten aiheuttaman metelin, kuinka ihanaa elämä osaa olla. Kaikkea pitää katsella auringonpilke silmäkulmassa. Elämä on paljon kivempaa, kun sen ajattelee kivaksi.
Ihmiset ajattelevat liian paljon toisten mielipiteitä negatiivisessa merkityksessä, niinhän olen itsekin tehnyt, monesti. Olen koko elämäni taistellut soraääniä vastaan, joita on tullut vähän joka tilanteessa. Monet elävät sivusta toisen elämää paremmin, unohtaen sen, että se on todellakin toisen henkilön elämää eikä omaa. Nyt olen lakannut taistelemasta niitä loputtomia arvosteluja vastaan. Ne ovat kuin rikkaruohot, jotka kasvavat takaisin. Miksi suuntaisin energiani turhuuksiin, kun voin keskittyä mieluummin siihen, mikä minut tekee onnelliseksi?
Temperamentistani huolimatta olen oppinut hidastamaan. Olen oppinut pilkkomaan asioita osiin, enkä tunne niin suurta epätoivoa, kun pitäisi tehdä jotain suurta ja ponnistuksia vaativaa. Kaikki ei tapahdu hetkessä, Vella. Sitä lausetta on tullut hoettua äänettämästi lukemattomia kertoja. Valmista tulee nopeammin, kun tekee yhden pienen asian kerrallaan ja keskittyy siihen. Oli kyse sitten siivouksesta, lukemisesta tai urheilusta.
Olen niin iloinen ja onnellinen siitä, että olen matkalla siihen, mitä haluan tehdä isona. Vihdoinkin! Koulu on minun yksi suuri etappini, jonka tulen toki pilkkomaan moneen osaan vielä. Siellä se häämöttää kuukauden päässä ja minä livun sitä kohti. Astetta enemmän innoissani olen, kun tulen ottamaan selvää, millä tavoin voin käydä sen nopeammin. Senkin olen suunnittellut ja siihen tähtään, sillä palo tehdä sitä mitä minä haluan ja saada tähän talouteen kaksi työssä käyvää, on kova. Oppimisen janoa unohtamatta.
On sanottu, ettei elämää voi käsikirjoittaa. Tavallaan uskon siihen, mutta en usko myöskään elämän olevan joku lautta, jolla pitää vain kellua ja odottaa, mitä tapahtuu. Ohjaajan saappaisiin astuminen tuntuisi tässä elämässä myös mahtipontiselta, mutta apulaisohjaaja kuulostaisi jo mahdolliselta. Oman elämän apulaisohjaaja Vella tulee vielä tekemään sellaisen tarinan, että oksat pois!
Ihmiset ajattelevat liian paljon toisten mielipiteitä negatiivisessa merkityksessä, niinhän olen itsekin tehnyt, monesti. Olen koko elämäni taistellut soraääniä vastaan, joita on tullut vähän joka tilanteessa. Monet elävät sivusta toisen elämää paremmin, unohtaen sen, että se on todellakin toisen henkilön elämää eikä omaa. Nyt olen lakannut taistelemasta niitä loputtomia arvosteluja vastaan. Ne ovat kuin rikkaruohot, jotka kasvavat takaisin. Miksi suuntaisin energiani turhuuksiin, kun voin keskittyä mieluummin siihen, mikä minut tekee onnelliseksi?
Temperamentistani huolimatta olen oppinut hidastamaan. Olen oppinut pilkkomaan asioita osiin, enkä tunne niin suurta epätoivoa, kun pitäisi tehdä jotain suurta ja ponnistuksia vaativaa. Kaikki ei tapahdu hetkessä, Vella. Sitä lausetta on tullut hoettua äänettämästi lukemattomia kertoja. Valmista tulee nopeammin, kun tekee yhden pienen asian kerrallaan ja keskittyy siihen. Oli kyse sitten siivouksesta, lukemisesta tai urheilusta.
Olen niin iloinen ja onnellinen siitä, että olen matkalla siihen, mitä haluan tehdä isona. Vihdoinkin! Koulu on minun yksi suuri etappini, jonka tulen toki pilkkomaan moneen osaan vielä. Siellä se häämöttää kuukauden päässä ja minä livun sitä kohti. Astetta enemmän innoissani olen, kun tulen ottamaan selvää, millä tavoin voin käydä sen nopeammin. Senkin olen suunnittellut ja siihen tähtään, sillä palo tehdä sitä mitä minä haluan ja saada tähän talouteen kaksi työssä käyvää, on kova. Oppimisen janoa unohtamatta.
On sanottu, ettei elämää voi käsikirjoittaa. Tavallaan uskon siihen, mutta en usko myöskään elämän olevan joku lautta, jolla pitää vain kellua ja odottaa, mitä tapahtuu. Ohjaajan saappaisiin astuminen tuntuisi tässä elämässä myös mahtipontiselta, mutta apulaisohjaaja kuulostaisi jo mahdolliselta. Oman elämän apulaisohjaaja Vella tulee vielä tekemään sellaisen tarinan, että oksat pois!
sunnuntai 7. heinäkuuta 2013
Sisukkuus
Suomalainen sisu on hieno asia. Minä miellän sen varavoimaksi, joka astuu kehiin silloin, kun ihminen ei oikeasti enää jaksa. Minä olen vetänyt myös usein sisulla tilanteissa, jossa normaali minä olisi aikaa sitten lakannut yrittämästä. Olen synnyttänyt sisulla, juossut kilpailussa sisulla, ja nyt minä opiskelen sisulla.
Pääsykokeisiin minä luin 80% sisulla. Monta kertaa viikossa oli sellainen olo, etten osaa, jaksa ja haluan tehdä jotain muuta. Sisu huuteli olaltani, että mitä enemmän käytän aikaa lukemiseen, sen varmemmin pääsen sisään kouluun. Luin pitkään ja melkein itkua tuhertaen, etten minä tajua lukemastani yhtään mitään. Sisu ei luovuttanut, vaan seiso piiska olallani ilman armoa. Sen mielestä minä tajuaisin kyllä, kun käyttäisin vaan tarpeeksi aikaa sisäistämiseen.
Eräänä päivänä tapellessani vieraskielisen tekstin kanssa ties monenneko kerran, se tapahtui. Minä tajusin! Aloin ymmärtää mitä luin, ja palaset alkoivat loksahdella kohdalleen. Iski mielenkiinto tietää, miten tämä päättyy; ihan kuin lukisi kirjaa. Mitä enemmän ymmärsin, sen enemmän aihe alkoi tuntua omalta. Tunsin riemua ja sain lisäenergiaa onnistumisesta. Olin ylittänyt oppimisen ensimmäisen esteen, kiitos Sisun.
Mistä sisukkuus minuun lienee kasvanut? Jopa pahimpina hetkinä lapsuudenkodissa tai synkimmissä pohjamudissa avioeron jälkeen, se on aina palautunut nostamaan minut pinnalle. Niinä hetkinä, kun olen ollut pelkkä varjo itsestäni, olen aina päätynyt siihen, että minä vaikka ihan kiusallani katson ne kortit, mitkä minulle on annettu. En jätä peliä kesken. Minä en ehkä pysty parhaaseeni nyt, heti tai vuodessa, mutta minä pystyn vielä jonain päivänä. Kunhan teen töitä sen kaiken eteen, mitä halajan.
Olen ollut herkästi luovuttava, mutta silti hirvittävän sisukas. Täytyykin alkaa pohtimaan, miten se on mahdollista?
Onkohan kaikilla ihmisillä sisua? Vai onko se samanlainen piirre kun positiivisuus, jota kaikista ei vain löydy, vaikka lusikalla kaivaisi?
Pääsykokeisiin minä luin 80% sisulla. Monta kertaa viikossa oli sellainen olo, etten osaa, jaksa ja haluan tehdä jotain muuta. Sisu huuteli olaltani, että mitä enemmän käytän aikaa lukemiseen, sen varmemmin pääsen sisään kouluun. Luin pitkään ja melkein itkua tuhertaen, etten minä tajua lukemastani yhtään mitään. Sisu ei luovuttanut, vaan seiso piiska olallani ilman armoa. Sen mielestä minä tajuaisin kyllä, kun käyttäisin vaan tarpeeksi aikaa sisäistämiseen.
Eräänä päivänä tapellessani vieraskielisen tekstin kanssa ties monenneko kerran, se tapahtui. Minä tajusin! Aloin ymmärtää mitä luin, ja palaset alkoivat loksahdella kohdalleen. Iski mielenkiinto tietää, miten tämä päättyy; ihan kuin lukisi kirjaa. Mitä enemmän ymmärsin, sen enemmän aihe alkoi tuntua omalta. Tunsin riemua ja sain lisäenergiaa onnistumisesta. Olin ylittänyt oppimisen ensimmäisen esteen, kiitos Sisun.
Mistä sisukkuus minuun lienee kasvanut? Jopa pahimpina hetkinä lapsuudenkodissa tai synkimmissä pohjamudissa avioeron jälkeen, se on aina palautunut nostamaan minut pinnalle. Niinä hetkinä, kun olen ollut pelkkä varjo itsestäni, olen aina päätynyt siihen, että minä vaikka ihan kiusallani katson ne kortit, mitkä minulle on annettu. En jätä peliä kesken. Minä en ehkä pysty parhaaseeni nyt, heti tai vuodessa, mutta minä pystyn vielä jonain päivänä. Kunhan teen töitä sen kaiken eteen, mitä halajan.
Olen ollut herkästi luovuttava, mutta silti hirvittävän sisukas. Täytyykin alkaa pohtimaan, miten se on mahdollista?
Onkohan kaikilla ihmisillä sisua? Vai onko se samanlainen piirre kun positiivisuus, jota kaikista ei vain löydy, vaikka lusikalla kaivaisi?
maanantai 1. heinäkuuta 2013
Hiljaa tuli hyvä
Näin kävi sitten. Tuli tekstiviesti Erityismieheltä: "Koulusta tuli kirje." Soitin hänelle ja kysyin, oliko kuori ohut vai paksu. Vastaukseksi sain: "Suhteellisen paksu." ja samantien kaikki valahti varpaisiin kun tajusin, että se tarkoittaa samaa kuin kyllä. Minä pääsin vihdoin viimein kouluun!
Olen aina ollut kova vaihtamaan suuntaa, jos joku asia ei mene putkeen kerralla eli heti. Hötkyilijä, joka luovuttaa ekan esteen edessä. Nyt jokainen tunti, jonka raadoin pääsykokeiden eteen, tuli ihanassa muodossa takaisin."Tervetuloa kouluun" oli lause, jonka luin tänään papereista useita kertoja hymy korvilla.
Kaikki vaiva maksoi itsensä takaisin. Jokainen hetki, jolloin tuskastumisesta ja epäuskosta huolimatta kaivoin kirjan esiin,maksoi itsensä moninkertaisesti takaisin. Minä olen voittanut! Tyttö, joka on aina alittanut riman, vaikka potentiaalia löytyisikin. Kesti pitkään tutustua itseensä, omaan sisäiseen voimaan ja tahtoon, mutta vihdoinkin olen oppinut käyttämään niitä.Tunnen vahvuuteni, enkä enää luovuta, kun kyse on mahdollisesta unelmasta.
Ei se aina kivaa ollut jahdata tätä haavetta, mutta enää ei tunnu missään. Työ ensin ja sitten huvi.
Olen väsynyt, mutta niin pohjattoman onnellinen ja ylpeä itsestäni.
Olen aina ollut kova vaihtamaan suuntaa, jos joku asia ei mene putkeen kerralla eli heti. Hötkyilijä, joka luovuttaa ekan esteen edessä. Nyt jokainen tunti, jonka raadoin pääsykokeiden eteen, tuli ihanassa muodossa takaisin."Tervetuloa kouluun" oli lause, jonka luin tänään papereista useita kertoja hymy korvilla.
Kaikki vaiva maksoi itsensä takaisin. Jokainen hetki, jolloin tuskastumisesta ja epäuskosta huolimatta kaivoin kirjan esiin,maksoi itsensä moninkertaisesti takaisin. Minä olen voittanut! Tyttö, joka on aina alittanut riman, vaikka potentiaalia löytyisikin. Kesti pitkään tutustua itseensä, omaan sisäiseen voimaan ja tahtoon, mutta vihdoinkin olen oppinut käyttämään niitä.Tunnen vahvuuteni, enkä enää luovuta, kun kyse on mahdollisesta unelmasta.
Ei se aina kivaa ollut jahdata tätä haavetta, mutta enää ei tunnu missään. Työ ensin ja sitten huvi.
Olen väsynyt, mutta niin pohjattoman onnellinen ja ylpeä itsestäni.
keskiviikko 19. kesäkuuta 2013
Väsymyksen pysäkki
Pari päivää jäytänyt olo iski tänään päälle. Tunsin pohjatonta väsymystä, enkä millään olisi jaksanut lähteä viimeiselle ryhmäterapiakäynnille. En oikein tiennyt mitä tunsin.
Viimeaikoina on tapahtunut uusia ja jännittäviä asioita.Epävarmuus syksyn osalta on ohi ja olen iloinen siitä. Entisellä tapahtuu onnellisia asioita. Minä olen saanut tavata ystäviä ja viettää hauskoja hetkiä. Olen myös onnellinen Erityismiehen kanssa. Ehkä vaan nyt on paljon uusia, sulateltavia asioita, että se vie jollain tasolla energiaa.
Viimeinen terapiakerta meni kerratessa vanhoja juttuja ja minulle tuli huono olo. Yritin tavoittaa oloni syitä, mutta en keksinyt muuta, kuin jännityksen purkautumisen, johon minä reagoin kropallani voimakkaasti. Olo helpottui kyllä, kun kukaan ei tehnyt siitä suurta numeroa.
Ryhmästä jäi hyvä tunne ja siinä olo on auttanut minua valtavasti. Nyt tuntui tosiaan siltä, että on aika jatkaa eteenpäin.
Yksi syy olotilalleni on uskoakseni se, että minun tekisi mieli pitää jonkinlainen terapiatauko. Minä en jaksaisi nyt tähän putkeen aloittaa yksilöterapiaa, vaan odottaa hetken aikaa. Minä kuitenkin tapaan kerran kuukaudessa terapeuttiani, jota olen tavannut jo vuoden, ja käyn myös Entisen kanssa asioita läpi terapiassa. Tällä hetkellä se on tarpeeksi ja siihen lisäksi vielä uusi terapasuhde olisi liikaa, vaikka se tarkottaisi muiden terapiasuhteiden lopettamista. Suurempi kuormitus olisi tällä hetkellä aloittaa jotain uutta.
Olen nukkunut kaksi yötä melkein kellon ympäri, enkä juuri koskaan tee niin. Kroppa kertoo minulle, että nyt pitää antaa ajatusten levätä jatkuvalta analysoinnilta.Menneisyys ei karkaa mihinkään. Alkakoon siis ajatusten ansaittu kesäloma.
Viimeaikoina on tapahtunut uusia ja jännittäviä asioita.Epävarmuus syksyn osalta on ohi ja olen iloinen siitä. Entisellä tapahtuu onnellisia asioita. Minä olen saanut tavata ystäviä ja viettää hauskoja hetkiä. Olen myös onnellinen Erityismiehen kanssa. Ehkä vaan nyt on paljon uusia, sulateltavia asioita, että se vie jollain tasolla energiaa.
Viimeinen terapiakerta meni kerratessa vanhoja juttuja ja minulle tuli huono olo. Yritin tavoittaa oloni syitä, mutta en keksinyt muuta, kuin jännityksen purkautumisen, johon minä reagoin kropallani voimakkaasti. Olo helpottui kyllä, kun kukaan ei tehnyt siitä suurta numeroa.
Ryhmästä jäi hyvä tunne ja siinä olo on auttanut minua valtavasti. Nyt tuntui tosiaan siltä, että on aika jatkaa eteenpäin.
Yksi syy olotilalleni on uskoakseni se, että minun tekisi mieli pitää jonkinlainen terapiatauko. Minä en jaksaisi nyt tähän putkeen aloittaa yksilöterapiaa, vaan odottaa hetken aikaa. Minä kuitenkin tapaan kerran kuukaudessa terapeuttiani, jota olen tavannut jo vuoden, ja käyn myös Entisen kanssa asioita läpi terapiassa. Tällä hetkellä se on tarpeeksi ja siihen lisäksi vielä uusi terapasuhde olisi liikaa, vaikka se tarkottaisi muiden terapiasuhteiden lopettamista. Suurempi kuormitus olisi tällä hetkellä aloittaa jotain uutta.
Olen nukkunut kaksi yötä melkein kellon ympäri, enkä juuri koskaan tee niin. Kroppa kertoo minulle, että nyt pitää antaa ajatusten levätä jatkuvalta analysoinnilta.Menneisyys ei karkaa mihinkään. Alkakoon siis ajatusten ansaittu kesäloma.
keskiviikko 12. kesäkuuta 2013
Onnellisuuden peruselementit
Minä olen onnellinen. Minun onnellisuuteni on vakaa siitä huolimatta, että tulee synkkiä hetkiä, riitoja,raivareita, kyyneleitä ja huonoja päiviä. Olen löytänyt asiat, joista minä tulen onnelliseksi ja asioita, joita minä haluan jalostaa itsessäni ja viedä eteenpäin. Lisäksi olen saanut ja raivannut minun haaveilleni tilaa. Olen alkanut pitää puoliani ja astua eteenpäin, sen sijaan, että joustaisin muiden suuntaan aina kuin mahdollista.
Saan haaveitteni miettimisestä voimaa. Käytän paljon ajatuksiani siihen, että mietin, mitä kaikkea elämässäni haluan tehdä:
Haluan matkustaa Amerikkaan.
Haluan opiskella kieliä.
Haluan työn, jota kohtaan tunnen intohimoa.
Haluan jatkaa kirjoittamista.
Haluan järjestää jättimäiset juhlat ystäville.
Haluan kodin, jossa kaikille on tarpeeksi tilaa.
Haluan, että lapset saavat sellaisen harrastuksen, joka kantaa aikuisuuteen saakka.
Haluan viettää päivän shoppaillen, miettimättä lainkaan sitä, paljonko rahaa on mennyt.
Minulle tulee hyvä tunne jo pelkästään näistä mielikuvista. En voi muuta kuin ajatella, kuin että kaikki ovat mahdollista toteuttaa elämänmittaisella reissulla.
Miksi minulla meni niin järjettömän kauan ymmärtää ihan harvinaislaatuisen yksinkertainen asia?
Se, joka loppujen lopuksi seisoo unelmieni tiellä ja estää minua, on minä itse. Sitä voi verhoutua rahan, lasten, jaksamisen ja ties minkä taakse vuosikausiksi. Ne ovat vain tietyn ajanjakson ajan niitä estäviä tekijöitä. Vain minä itse liikutan itseäni eteenpäin, asetan tavoitteet ja teen töitä itseni kanssa. Vain minä voin tehdä päätökset siitä, miten tahdon käyttää loppuelämäni. Miksi ihmeessä epäilin niin kauan itseäni ja yritin tukahduttaa toiveet, jotka tekevät minut niin onnelliseksi? Onneksi kuitenkin tajusin ja nautin onnellisuudesta nyt.
Olenhan minä ollut monesti aikaisemminkin onnellinen, mutta nyt osaan kohdentaa, että onni lähtee minusta itsestäni, eikä ulkoisista tekijöistä. Osaan irroittaa itseni muista ihmisistä. Muut eivät tee minua onnelliseksi, vaikka heidän seuransa tekisi. Muiden seurassa voin olla onnellinen, mutta minun pitää tuntea samanlaista onnellisuutta yksinänikin. Onnellisuus kulkee minun matkassani, minne ikinä menenkin, eikä minun tarvitse hyvästellä sitä.
Saan haaveitteni miettimisestä voimaa. Käytän paljon ajatuksiani siihen, että mietin, mitä kaikkea elämässäni haluan tehdä:
Haluan matkustaa Amerikkaan.
Haluan opiskella kieliä.
Haluan työn, jota kohtaan tunnen intohimoa.
Haluan jatkaa kirjoittamista.
Haluan järjestää jättimäiset juhlat ystäville.
Haluan kodin, jossa kaikille on tarpeeksi tilaa.
Haluan, että lapset saavat sellaisen harrastuksen, joka kantaa aikuisuuteen saakka.
Haluan viettää päivän shoppaillen, miettimättä lainkaan sitä, paljonko rahaa on mennyt.
Minulle tulee hyvä tunne jo pelkästään näistä mielikuvista. En voi muuta kuin ajatella, kuin että kaikki ovat mahdollista toteuttaa elämänmittaisella reissulla.
Miksi minulla meni niin järjettömän kauan ymmärtää ihan harvinaislaatuisen yksinkertainen asia?
Se, joka loppujen lopuksi seisoo unelmieni tiellä ja estää minua, on minä itse. Sitä voi verhoutua rahan, lasten, jaksamisen ja ties minkä taakse vuosikausiksi. Ne ovat vain tietyn ajanjakson ajan niitä estäviä tekijöitä. Vain minä itse liikutan itseäni eteenpäin, asetan tavoitteet ja teen töitä itseni kanssa. Vain minä voin tehdä päätökset siitä, miten tahdon käyttää loppuelämäni. Miksi ihmeessä epäilin niin kauan itseäni ja yritin tukahduttaa toiveet, jotka tekevät minut niin onnelliseksi? Onneksi kuitenkin tajusin ja nautin onnellisuudesta nyt.
Olenhan minä ollut monesti aikaisemminkin onnellinen, mutta nyt osaan kohdentaa, että onni lähtee minusta itsestäni, eikä ulkoisista tekijöistä. Osaan irroittaa itseni muista ihmisistä. Muut eivät tee minua onnelliseksi, vaikka heidän seuransa tekisi. Muiden seurassa voin olla onnellinen, mutta minun pitää tuntea samanlaista onnellisuutta yksinänikin. Onnellisuus kulkee minun matkassani, minne ikinä menenkin, eikä minun tarvitse hyvästellä sitä.
perjantai 7. kesäkuuta 2013
Paniikkihäiriö
En tiedä milloin paniikkihäiriöni alkoi. Varhaisimmat muistikuvat ovat siitä, kun äiti kuoli, jolloin olin 12-vuotias. Silloin oireilin lähinnä sillä, että hyperventiloin itseltäni melkein tajun kankaalle. Tuntuu pahalta; pieni tyttö ilman äitiä ja ilman minkäänlaista tukea. Onko mikään ihmekkään, että psyykkiset asiat tulvivat yli ja muuttuivat fyysisiksi?
Myöhemmin mukaan astuivat sydämentykytykset ja tärinä. Näiden kahden jälkimmäisen oireen kanssa taistelen tänäkin päivänä. Itsetutkiskelun ja aiheesta lukemisen jälkeen, olen hiukan oppinut hillitsemään niitä. Sain lääkäriltä rauhoittavia, mutta niihin en ole koskenut. Toivottavasti en joudu koskemaankaan, sillä minä haluan kokeilla, pystynkö minä tähän ilman lääkkeitä.
Paniikkihäiriö oli minulle täysi kysymysmerkki aikoinaan. Sain kuulla siitä vasta sitten, kun olin saanut useamman kohtauksen. Myös äidilläni oli paniikkihäiriö ja suvusta sitä löytyy muillakin. Minusta tuntuu, että moni heistä lääkitsee itse sairautta, mutta eivät keskity hoitamaan sitä, mistä se on lähtöisin. Minä taas haluan pureutua niihin asioihin, jotka suistivat minut paniikkihäiriöön, jotta voisin lieventää sitä tai päästä siitä jopa kokonaan.
Olen ollut pitkiäkin aikoja ilman kohtauksia. Yleensä kohtaukset vähenevät, kun ahdistus vähenee ja silloin, kun olen oikein onnellinen. Stressi ja uudet tilanteet kuitenkin aiheuttavat oireita, oli muu elämäntilanne mikä tahansa. Uusissa tilanteissa, missä on paljon ihmisiä, alkaa sydän hakkaamaan ja tulee tärinä käsiin ja jalkoihin. Stressi taas puolestaan aiheuttaa paineen tunnetta rinnalle, pyörtymisen tunnetta ja sitä, että alan hengittämään pinnallisesti, mikä tietysti vaikeuttaa rauhoittumista. Arkitilanteissa pahinta on olla kaupan kassajonossa: en voi sietää sitä, että joku vieras ihminen tulee iholle eli ts. ylittää minun näkymättömän rajani ja tulee niin lähelle seisomaan, että tunnen hengityksen niskassani. Tässä asiassa ei taida auttaa, kuin rampata siellä kaupassa niin paljon, ettei se enää häiritse.
En tiedä, kuinka vakava paniikkihäiriö minulla on, enkä välitäkkään tietää. Vuosien varrella se on lieventynyt. Olen hyvän matkaa tullut eteenpäin niistä ajoista, kun jouduin ambulanssilla sairaalaan. Tai kun sisäinen puristava ahdistus aiheutti niin pahat krampit käsiini, että kynteni painuivat kämmeniin ja sormeni jouduttiin "repimään" suoriksi. Luulen, että olen nyt tietoisempi kaikista tunteistani ja siksi paniikkioireetkin ovat lieventyneet. En enää painu sinne asti, missä kroppa menee hätätilaan.
Apukeinoiksi olen löytänyt rauhoittumisen, mikä minulla vaatii oikeasti hiljaisen tilan, makuuasennon silmät kiinni ja kauniin, rauhallisen musiikin. Melkein samaan tilaan pääsen kyllä, jos pääsen makaamaan silmät kiinni veden ääreen, missä kuulen veden liplatusta ja tuulen käyvän puissa. Tällä jälkimmäisellä tavalla rauhoitin itseäni jo lapsena.
Lukeminen hiljaisuudessa antaa oman rauhansa, koska se on mieluista. Varmaan mikä tahansa rakas harrastus tuo saman tunteen.
Silloin, kun olen kovan stressin vallassa, eikä kotona löydy mitään pakokeinoa, puen lenkkivaatteet päälle ja lähden kävelemään. Paras keino siellä vakauttaa päänsisäinen kaaos, on juosta tovi. Pidempi juoksupätkä vapauttaa hyvää oloa eniten. Tämä on sinäänsä hassua, koska en ole koskaan tykännyt juoksemisesta. Päätin kuitenkin kokeilla sitä, koska niin monelle se tuo hyvän olon. Pahan tunteen laukaisemiseksi on muutettava asennettaan ja kokeiltava sellaisiakin asioita, mitkä eivät ole niitä omia juttuja, sillä niitä apukeinoja voi löytyä yllättävistäkin paikoista.
Terapeuttini antoi ennen pääsykokeita minulle vinkkejä ottaa tilanne haltuun. Aikaisemmissa koetilanteissa olen tietämättäni päästänyt paniikin vellomaan ja ollut kykenemätön keskittymään. Pääni on täyttynyt huonoista ajatuksista:
"Nyt se paniikki tulee taas, apua!"
"Kaikki ihmiset katsovat minua, että tuossa se urpo tärisee."
"Olen tyhmä ja huono."
"En saa henkeä kohta."
"En selviydy tästä."
Terapeutti kertoi minulle maadoittamisesta, mikä auttaa kropan hallitsemista. Sen olen itsekin tiedostanut, että istuminen hillitsee tärinää. Nyt kuulin, että istuessa pitää laittaa jalat tukevasti maahan, että tuntee "maata jalkojen alla". Tarvittaessa voi hiukan jännittää reisilihaksia, jolloin verenkierto (ja paniikin tunne) siirtyy alaspäin isoihin lihaksiin. Ajatuksilla voi voimistaa vielä tätä häätämällä kauhuajatukset pois ja miettimällä yksinkertaisia asioita:
"Minä olen tässä, jalat tukevasti maassa."
"Ei ole mitään hätää, se on vaan tunne."
"Olen hyvä, ja osaan kyllä."
Niin hölmöltä kun se kuulostaa, niin se auttoi!
En myöskään ole viihtynyt massatapahtumissa ja vieraiden ihmisten keskellä. Olen ottanut tavoitteeksi sen, että yritän. Vuoden sisällä olen käynyt kaksi kurssia uppo-outojen ihmisten seurassa ja nauttinut siitä. Lisäksi olen oppinut uutta ja tehnyt asioita, joista olen ennen vaan kotona haaveillut. Naisten Kympille osallistuminen oli erävoitto, sillä yhdistin kaksi "en pysty siihen"- osa-aluetta: suuren määrän vieraita ihmisiä ja juoksun. Näiden kokemusten ja itseni ylittämisen tunteen johdosta olen iloisempi ja itsevarmempi. Olen myös lakannut vähättelemästä itseäni siitä, että toisille se on niin helppoa. Olkoot, minä elän omaa elämääni oman taustani kanssa ja saatan tarvita enemmän vahvistusta ja tukea kuin joku toinen. Ja se on ihan okei. Pääasia on päästä eteenpäin, vaikka siihen menisi kuinka paljon aikaa. Oma tahti on paras tahti.
Myöhemmin mukaan astuivat sydämentykytykset ja tärinä. Näiden kahden jälkimmäisen oireen kanssa taistelen tänäkin päivänä. Itsetutkiskelun ja aiheesta lukemisen jälkeen, olen hiukan oppinut hillitsemään niitä. Sain lääkäriltä rauhoittavia, mutta niihin en ole koskenut. Toivottavasti en joudu koskemaankaan, sillä minä haluan kokeilla, pystynkö minä tähän ilman lääkkeitä.
Paniikkihäiriö oli minulle täysi kysymysmerkki aikoinaan. Sain kuulla siitä vasta sitten, kun olin saanut useamman kohtauksen. Myös äidilläni oli paniikkihäiriö ja suvusta sitä löytyy muillakin. Minusta tuntuu, että moni heistä lääkitsee itse sairautta, mutta eivät keskity hoitamaan sitä, mistä se on lähtöisin. Minä taas haluan pureutua niihin asioihin, jotka suistivat minut paniikkihäiriöön, jotta voisin lieventää sitä tai päästä siitä jopa kokonaan.
Olen ollut pitkiäkin aikoja ilman kohtauksia. Yleensä kohtaukset vähenevät, kun ahdistus vähenee ja silloin, kun olen oikein onnellinen. Stressi ja uudet tilanteet kuitenkin aiheuttavat oireita, oli muu elämäntilanne mikä tahansa. Uusissa tilanteissa, missä on paljon ihmisiä, alkaa sydän hakkaamaan ja tulee tärinä käsiin ja jalkoihin. Stressi taas puolestaan aiheuttaa paineen tunnetta rinnalle, pyörtymisen tunnetta ja sitä, että alan hengittämään pinnallisesti, mikä tietysti vaikeuttaa rauhoittumista. Arkitilanteissa pahinta on olla kaupan kassajonossa: en voi sietää sitä, että joku vieras ihminen tulee iholle eli ts. ylittää minun näkymättömän rajani ja tulee niin lähelle seisomaan, että tunnen hengityksen niskassani. Tässä asiassa ei taida auttaa, kuin rampata siellä kaupassa niin paljon, ettei se enää häiritse.
En tiedä, kuinka vakava paniikkihäiriö minulla on, enkä välitäkkään tietää. Vuosien varrella se on lieventynyt. Olen hyvän matkaa tullut eteenpäin niistä ajoista, kun jouduin ambulanssilla sairaalaan. Tai kun sisäinen puristava ahdistus aiheutti niin pahat krampit käsiini, että kynteni painuivat kämmeniin ja sormeni jouduttiin "repimään" suoriksi. Luulen, että olen nyt tietoisempi kaikista tunteistani ja siksi paniikkioireetkin ovat lieventyneet. En enää painu sinne asti, missä kroppa menee hätätilaan.
Apukeinoiksi olen löytänyt rauhoittumisen, mikä minulla vaatii oikeasti hiljaisen tilan, makuuasennon silmät kiinni ja kauniin, rauhallisen musiikin. Melkein samaan tilaan pääsen kyllä, jos pääsen makaamaan silmät kiinni veden ääreen, missä kuulen veden liplatusta ja tuulen käyvän puissa. Tällä jälkimmäisellä tavalla rauhoitin itseäni jo lapsena.
Lukeminen hiljaisuudessa antaa oman rauhansa, koska se on mieluista. Varmaan mikä tahansa rakas harrastus tuo saman tunteen.
Silloin, kun olen kovan stressin vallassa, eikä kotona löydy mitään pakokeinoa, puen lenkkivaatteet päälle ja lähden kävelemään. Paras keino siellä vakauttaa päänsisäinen kaaos, on juosta tovi. Pidempi juoksupätkä vapauttaa hyvää oloa eniten. Tämä on sinäänsä hassua, koska en ole koskaan tykännyt juoksemisesta. Päätin kuitenkin kokeilla sitä, koska niin monelle se tuo hyvän olon. Pahan tunteen laukaisemiseksi on muutettava asennettaan ja kokeiltava sellaisiakin asioita, mitkä eivät ole niitä omia juttuja, sillä niitä apukeinoja voi löytyä yllättävistäkin paikoista.
Terapeuttini antoi ennen pääsykokeita minulle vinkkejä ottaa tilanne haltuun. Aikaisemmissa koetilanteissa olen tietämättäni päästänyt paniikin vellomaan ja ollut kykenemätön keskittymään. Pääni on täyttynyt huonoista ajatuksista:
"Nyt se paniikki tulee taas, apua!"
"Kaikki ihmiset katsovat minua, että tuossa se urpo tärisee."
"Olen tyhmä ja huono."
"En saa henkeä kohta."
"En selviydy tästä."
Terapeutti kertoi minulle maadoittamisesta, mikä auttaa kropan hallitsemista. Sen olen itsekin tiedostanut, että istuminen hillitsee tärinää. Nyt kuulin, että istuessa pitää laittaa jalat tukevasti maahan, että tuntee "maata jalkojen alla". Tarvittaessa voi hiukan jännittää reisilihaksia, jolloin verenkierto (ja paniikin tunne) siirtyy alaspäin isoihin lihaksiin. Ajatuksilla voi voimistaa vielä tätä häätämällä kauhuajatukset pois ja miettimällä yksinkertaisia asioita:
"Minä olen tässä, jalat tukevasti maassa."
"Ei ole mitään hätää, se on vaan tunne."
"Olen hyvä, ja osaan kyllä."
Niin hölmöltä kun se kuulostaa, niin se auttoi!
En myöskään ole viihtynyt massatapahtumissa ja vieraiden ihmisten keskellä. Olen ottanut tavoitteeksi sen, että yritän. Vuoden sisällä olen käynyt kaksi kurssia uppo-outojen ihmisten seurassa ja nauttinut siitä. Lisäksi olen oppinut uutta ja tehnyt asioita, joista olen ennen vaan kotona haaveillut. Naisten Kympille osallistuminen oli erävoitto, sillä yhdistin kaksi "en pysty siihen"- osa-aluetta: suuren määrän vieraita ihmisiä ja juoksun. Näiden kokemusten ja itseni ylittämisen tunteen johdosta olen iloisempi ja itsevarmempi. Olen myös lakannut vähättelemästä itseäni siitä, että toisille se on niin helppoa. Olkoot, minä elän omaa elämääni oman taustani kanssa ja saatan tarvita enemmän vahvistusta ja tukea kuin joku toinen. Ja se on ihan okei. Pääasia on päästä eteenpäin, vaikka siihen menisi kuinka paljon aikaa. Oma tahti on paras tahti.
keskiviikko 5. kesäkuuta 2013
Kesäloma
Nyt se on täällä. Viimeiset kokeet ovat ohitse: olen vapaa. Viimeisten pääsykokeiden jälkeen päähän iski ajatus, että mitä jos jäänkin ilman koulupaikkaa? Kaikki suunnitelmani ovat nyt käsillä ja pelkään todella niiden kariutumista. Ilman niitä en tiedä, mitä teen.
Tällainen paniikki iskee aina, kun minun täytyy odottaa jotain tapahtuvaksi. En kestä epätietoisuutta, vaan se saa minut lannistumaan. Neljä viikkoa odotusta tuntuu tuskaiselta.
Toisaalta, olen kaikkeni tehnyt tältä erää. Enempää en tuossa ajassa pystynyt. Olin lukenut ja valmistautunut hyvin. Matemaattiset osiot menivät penkin alle ja se harmitti ihan hirveästi. Nyt tiedän kuitenkin miten varautua, jos joudun hakemaan uudestaan. Toivottavasti en joutuisi, vaan pääsisin kerralla kouluun.
Ehkä tämä ottaa aikansa, että tottuu takaisin siihen, ettei ole pakko lukea joka päivä. Melkein kaksi kuukautta olen puurtanut pitäen vain satunnaisia välipäiviä. Olen tehnyt parhaani ja jää nähtäväksi oliko minun tämänhetkinen parhaaksi tarpeeksi.
Lähdimme iltapäivällä Erityismiehen kanssa rannalle rentoutumaan. Makasimme hietikolla ja tuuli puhalsi vienosti poistaen kuumuuden iholta. Minä luin kirjaa elämän energiasta. Siinä hetkessä tunsin taas oloni kohentuvan. Lähellä luontoa ymmärsin taas, että minä pääsen vielä tavoitteisiini. Eivät haaveet kulje aina suorinta tietä, mutta uskomalla niihin, löytää perille. Toivoa ei vaan saa ikinä menettää, sillä sitä on aina, edes hippusen verran.
Tällainen paniikki iskee aina, kun minun täytyy odottaa jotain tapahtuvaksi. En kestä epätietoisuutta, vaan se saa minut lannistumaan. Neljä viikkoa odotusta tuntuu tuskaiselta.
Toisaalta, olen kaikkeni tehnyt tältä erää. Enempää en tuossa ajassa pystynyt. Olin lukenut ja valmistautunut hyvin. Matemaattiset osiot menivät penkin alle ja se harmitti ihan hirveästi. Nyt tiedän kuitenkin miten varautua, jos joudun hakemaan uudestaan. Toivottavasti en joutuisi, vaan pääsisin kerralla kouluun.
Ehkä tämä ottaa aikansa, että tottuu takaisin siihen, ettei ole pakko lukea joka päivä. Melkein kaksi kuukautta olen puurtanut pitäen vain satunnaisia välipäiviä. Olen tehnyt parhaani ja jää nähtäväksi oliko minun tämänhetkinen parhaaksi tarpeeksi.
Lähdimme iltapäivällä Erityismiehen kanssa rannalle rentoutumaan. Makasimme hietikolla ja tuuli puhalsi vienosti poistaen kuumuuden iholta. Minä luin kirjaa elämän energiasta. Siinä hetkessä tunsin taas oloni kohentuvan. Lähellä luontoa ymmärsin taas, että minä pääsen vielä tavoitteisiini. Eivät haaveet kulje aina suorinta tietä, mutta uskomalla niihin, löytää perille. Toivoa ei vaan saa ikinä menettää, sillä sitä on aina, edes hippusen verran.
keskiviikko 29. toukokuuta 2013
Rimakauhua pääsykokeiden kynnyksellä
Viimeisien päivien paniikki on iskenyt. Kaikki usko itseeni on kadonnut:
Mitä jos unohdan kaiken? Mitä jos vastaan väärin? Mitä jos tämä ponnistus ei riitä? Siellä on satoja parempia kuin minä!
Tämä tunne on sama kun paniikkikohtauksessa: se vaan tulee, eikä sitä voi estää. Ei vaikka kuinka yritän muistuttaa itseäni siitä, että olen valmistautunut todella hyvin, siitä seuraa vaan lisää epätietoisuuden tuomaa ahdistusta ja pelkoa. Näin paljon ei ole pelottanut koskaan missään kokeissa, koska nyt on paljon pelissä. Nyt on pelissä koko maalailemani tulevaisuus.
Eilen minun piti lähteä Erityismiehen kanssa kauppoihin pyörimään, että saisin ajatukset pois lukemisesta. Oli pakko saada irtiotto tästä puolitoista kuukautta kestäneestä aikasiepparista. Kotona tartun materiaaleihin uudestaan ja uudestaan. Mietin, että aina voi lukea enemmän, aina voi kerrata lisää. Kotona en pääse eroon suorittamisestani. En ole ikinä ollut näin tosissani minkään tekemiseni suhteen, en edes ylioppilaskirjoitusten. Se oli sitä aikaa, kun en vaan jaksanut välittää. Nyt välitän niin paljon, että lähentelen jo tuttua luovuttamisen rajaa. Haluan niin kovasti, että olen kankea kauhusta.
Pitäisi muistaa paniikin olevan vaan tunne, eikä osaamiseni mittari. Pitäisi muistaa ne tosiasiat, eikä miettiä oletettuja huonoja asioita, joilla ei välttämättä ole mitään totuuspohjaa.
Minä hallitsen materiaalin hyvin. Minulla on motivaatiota. Se voi aivan hyvin olla tarpeeksi!
Tämä on nyt jälleen uuden oppimisen paikka: jättää pelot narikkaan ja keskittyä siihen mitä minä osaan ja ajatella, että aina on mahdollista olla yksi niistä, jotka paikan saavat.
Olen nollauslenkin tarpeessa. Jospa jalat olisivat huomenna parantuneet ja voisin mennä päästelemään höyryjä pihalle. Illalla voisin lukemisen sijaan tehdä jalkahoidon ja muita hemmotteluja. Niskahierontakaan ei olisi hassumpi keino valmistautua viimeisenä iltana!
Mitä jos unohdan kaiken? Mitä jos vastaan väärin? Mitä jos tämä ponnistus ei riitä? Siellä on satoja parempia kuin minä!
Tämä tunne on sama kun paniikkikohtauksessa: se vaan tulee, eikä sitä voi estää. Ei vaikka kuinka yritän muistuttaa itseäni siitä, että olen valmistautunut todella hyvin, siitä seuraa vaan lisää epätietoisuuden tuomaa ahdistusta ja pelkoa. Näin paljon ei ole pelottanut koskaan missään kokeissa, koska nyt on paljon pelissä. Nyt on pelissä koko maalailemani tulevaisuus.
Eilen minun piti lähteä Erityismiehen kanssa kauppoihin pyörimään, että saisin ajatukset pois lukemisesta. Oli pakko saada irtiotto tästä puolitoista kuukautta kestäneestä aikasiepparista. Kotona tartun materiaaleihin uudestaan ja uudestaan. Mietin, että aina voi lukea enemmän, aina voi kerrata lisää. Kotona en pääse eroon suorittamisestani. En ole ikinä ollut näin tosissani minkään tekemiseni suhteen, en edes ylioppilaskirjoitusten. Se oli sitä aikaa, kun en vaan jaksanut välittää. Nyt välitän niin paljon, että lähentelen jo tuttua luovuttamisen rajaa. Haluan niin kovasti, että olen kankea kauhusta.
Pitäisi muistaa paniikin olevan vaan tunne, eikä osaamiseni mittari. Pitäisi muistaa ne tosiasiat, eikä miettiä oletettuja huonoja asioita, joilla ei välttämättä ole mitään totuuspohjaa.
Minä hallitsen materiaalin hyvin. Minulla on motivaatiota. Se voi aivan hyvin olla tarpeeksi!
Tämä on nyt jälleen uuden oppimisen paikka: jättää pelot narikkaan ja keskittyä siihen mitä minä osaan ja ajatella, että aina on mahdollista olla yksi niistä, jotka paikan saavat.
Olen nollauslenkin tarpeessa. Jospa jalat olisivat huomenna parantuneet ja voisin mennä päästelemään höyryjä pihalle. Illalla voisin lukemisen sijaan tehdä jalkahoidon ja muita hemmotteluja. Niskahierontakaan ei olisi hassumpi keino valmistautua viimeisenä iltana!
sunnuntai 26. toukokuuta 2013
Uskaltamisen ihanuus
Tänään oli ihanaa ja kamalaa. Minä olin odottanut tätä päivää jo tammikuusta. Tänään olisi ensimmäinen juoksutapahtuma, johon aikuisiällä osallistuisin. Tapahtuma, jossa olisi tuhansia vieraita ihmisiä. Suoraan sanottuna olin kauhuissani. Moni saattaa ihmetellä, miksi. Ihmiselle, jolle jo paniikinalkuja aiheuttaa se, että joku tulee kassajonossa liian lähelle, on ihmisvilinään meneminen vapaaehtoisesti kuin jättimäisen rotkon ylittäminen. Se on tilanne, mitä tahtoo välttää ja tilanne, mitä tahtoo karkuun ja perua sen. Näiden tunteiden kanssa minäkin taistelin.
Yleensä hoidan kaikki asiat säntillisesti ja erittäin valmiiksi silloin, jos on jotain tapaamisia tai muita menoja. Tiedän missä tavarat on, tiedän mtä pukea, minne mennä jne. Tänä aamuna oli toisin: en löytänyt kuulokkeita ja katselin juoksureittiä vasta autossa. Taistelin koko ajan vastaan sitä tunnetta, että luovuttaisin ja jäisin kotiin. Keksin tuhansia tekosyitä, miten voisin jättää juoksun väliin: Erityismies joutuu katsomaan lapsia, jotka saattavat riehua, siellä on liikaa hyviä juoksijoita, en kuitenkaan pysty juosta, koska poltan edelleen...
Jokin minussa kuitenkin pysyi tiukkana. Ajattelin, että jos jäisin pois, miettisin vaan luovuttamista. En koskaan saisi tietää onko siellä kivaa vai iskeekö ihmismassassa paniikki. Voisin vain arvuutella ja tuntisin ristiriitaista oloa siitä, että pelko epäonnistumisesta sai minut jälleen kertaan luovuttamaan.
Lähdin matkaan yksin. En halunnut ketään mukaani, sillä koin, että tämä on asia, mikä pitää tehdä yksin. Kukaan muu ei voi kohdata minun pelkojani kuin minä itse. En tahtonut piiloutua kenenkään seuraan, vaan kamppailla itseni kanssa. Oli helpompi olla vain yksi juoksija muiden seassa, vailla seuraa tai kannustusjoukkoja.
Valmistautumisessa oli tosiaan parantamisen varaa. Jännityksen takia unohdin sykemittarin autoon ja saavuin lähtöpaikalle. Sitten se iski: into ja hyvä olo. Puoli minuuttia ennen lähtöä päätin, etten sittenkään kävele, vaan yritän juosta. Siitä huolimatta, että tupakoin ja siitä huolimatta, että viimeisistä juoksulenkeistäni oli kulunut luvattoman kauan. Heitin takin pois päältä ja lähdin matkaan.
Ne tunteet mitä koin matkan aikana, olivat minulle aivan uusia. En ole koskaan ollut juoksun ystävä, enkä pidä massatapahtumista. Silti minä nautin sydämeni kyllyydestä joka hetkestä. Joka ikisen kilometrin kohdalla taputin itselleni, eikä siinä ollut mitään noloa. Kaikki iloitsivat menosta. Reitillä olevat ihmiset hymyilivät ja kannustivat juoksijoita jatkamaan. Hetken jo unohdin suomalaisen melankoolisuuden ja kateuden. Ne kannustukset saivat jatkamaan ja jaksamaan.
Tuli hetkiä, kun meinasin hyytyä. Päässä pyöri ja olin melkein aikeissa luovuttaa ja kävellä loppumatkan. Tiesin kuitenkin, etten voi pysähtyä, koska tämä oli minun kilpailuni itseäni vastaan. Hidastin vauhtia ja vedin sisulla silloin, kun kunto ei enää kestänyt. Maalin häämöttäessä tunsin riemua. Maali tuntui tosin liikkuvan vaan kauemmas, mitä lähemmäs tultiin. Minä irvistelin, huohotin ja juosta löntystin. Loppumetreillä pinkaisin juoksuun välittämättä siitä, miltä minä näytin tai mikä minun juoksuaikani oli. Olin tullut maaliin ja voittanut itseni moninkertaisesti eri tavoilla.
Voittamisen ei tarvitse olla suurta. Se voi olla mitä vain. Se voi olla jollekin normaalia, helppoa tai pientä, mutta sillä ei ole merkitystä. Vain sillä on merkitystä, mikä saa sinut voimaan hyvin omien nahkojesi sisällä. Vain sinä voit tehdä itsesi onnelliseksi, ei kukaan muu.
Yleensä hoidan kaikki asiat säntillisesti ja erittäin valmiiksi silloin, jos on jotain tapaamisia tai muita menoja. Tiedän missä tavarat on, tiedän mtä pukea, minne mennä jne. Tänä aamuna oli toisin: en löytänyt kuulokkeita ja katselin juoksureittiä vasta autossa. Taistelin koko ajan vastaan sitä tunnetta, että luovuttaisin ja jäisin kotiin. Keksin tuhansia tekosyitä, miten voisin jättää juoksun väliin: Erityismies joutuu katsomaan lapsia, jotka saattavat riehua, siellä on liikaa hyviä juoksijoita, en kuitenkaan pysty juosta, koska poltan edelleen...
Jokin minussa kuitenkin pysyi tiukkana. Ajattelin, että jos jäisin pois, miettisin vaan luovuttamista. En koskaan saisi tietää onko siellä kivaa vai iskeekö ihmismassassa paniikki. Voisin vain arvuutella ja tuntisin ristiriitaista oloa siitä, että pelko epäonnistumisesta sai minut jälleen kertaan luovuttamaan.
Lähdin matkaan yksin. En halunnut ketään mukaani, sillä koin, että tämä on asia, mikä pitää tehdä yksin. Kukaan muu ei voi kohdata minun pelkojani kuin minä itse. En tahtonut piiloutua kenenkään seuraan, vaan kamppailla itseni kanssa. Oli helpompi olla vain yksi juoksija muiden seassa, vailla seuraa tai kannustusjoukkoja.
Valmistautumisessa oli tosiaan parantamisen varaa. Jännityksen takia unohdin sykemittarin autoon ja saavuin lähtöpaikalle. Sitten se iski: into ja hyvä olo. Puoli minuuttia ennen lähtöä päätin, etten sittenkään kävele, vaan yritän juosta. Siitä huolimatta, että tupakoin ja siitä huolimatta, että viimeisistä juoksulenkeistäni oli kulunut luvattoman kauan. Heitin takin pois päältä ja lähdin matkaan.
Ne tunteet mitä koin matkan aikana, olivat minulle aivan uusia. En ole koskaan ollut juoksun ystävä, enkä pidä massatapahtumista. Silti minä nautin sydämeni kyllyydestä joka hetkestä. Joka ikisen kilometrin kohdalla taputin itselleni, eikä siinä ollut mitään noloa. Kaikki iloitsivat menosta. Reitillä olevat ihmiset hymyilivät ja kannustivat juoksijoita jatkamaan. Hetken jo unohdin suomalaisen melankoolisuuden ja kateuden. Ne kannustukset saivat jatkamaan ja jaksamaan.
Tuli hetkiä, kun meinasin hyytyä. Päässä pyöri ja olin melkein aikeissa luovuttaa ja kävellä loppumatkan. Tiesin kuitenkin, etten voi pysähtyä, koska tämä oli minun kilpailuni itseäni vastaan. Hidastin vauhtia ja vedin sisulla silloin, kun kunto ei enää kestänyt. Maalin häämöttäessä tunsin riemua. Maali tuntui tosin liikkuvan vaan kauemmas, mitä lähemmäs tultiin. Minä irvistelin, huohotin ja juosta löntystin. Loppumetreillä pinkaisin juoksuun välittämättä siitä, miltä minä näytin tai mikä minun juoksuaikani oli. Olin tullut maaliin ja voittanut itseni moninkertaisesti eri tavoilla.
Voittamisen ei tarvitse olla suurta. Se voi olla mitä vain. Se voi olla jollekin normaalia, helppoa tai pientä, mutta sillä ei ole merkitystä. Vain sillä on merkitystä, mikä saa sinut voimaan hyvin omien nahkojesi sisällä. Vain sinä voit tehdä itsesi onnelliseksi, ei kukaan muu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)