Minä olen itkenyt monta päivää putkeen. Se on ihan hirveätä, loppumaton itku. Se ei pääty, vaan pulppuaa esiin yhä uudelleen ja uudelleen. Ensin tulee väsymysitku, sitten suruitku. Tämän jälkeen surulliset ajatukset seuraavat toisiaan ja itken lisää. Ihmisten ilmoilla pystyn olemaan suhteellisen normaali tai ehkä tavallista väsyneempi, mutta kotimatkalla alkavat kyyneleet polttaa silmänurkissa.
Pahat ajatukset ruokkivat toisiaan
Meillä on ihan paska suhde, ihan varmasti on
Erityismies aikoo jättää minut, koska olen niin surkea, tyhmä ja ruma
Lapsilla on huono olla minun kanssani, ne varmasti traumatisoituvat
Ei kun minähän pilasin niiden elämän jo viemällä niiltä ydinperheen, mikä itsekäs paska!
Minusta ei koskaan tule mitään
En parane, en yritä tarpeeksi, surkimus
Lihonutkin olen, en vaan osaa pitää huolta itsestäni
Kaikkien olisi vain parempi, jos minua ei olisi
Osa minusta tajuaa sen olevan uupumusta. Pelkkää aivokemiaa. Sitä, että ajatukset kulkevat niitä kipeitä uria, jotka ovat sinne päähän pahojen vuosien ja kokemusten vuoksi syntyneet. Ihminen on ohjelmoitu toistamaan kaavaa. Suurin haaste onkin luoda hyvistä ajatuksista päähän syvemmät urat kuin huonoista. Se vaatii keskittymistä, enkä minä oikein jaksaisi keskittyä joka ikiseen hetkeen. Ohjata mieltäni kuin lasta konsanaan: toistamalla, kuinka kaikki muuttuu hyväksi.
Ei se Erityismiehelläkään helppoa ole. Jatkuvaa venymistä minun mielialoihini. Nyt se on kiukkuinen ja nyt se taas itkee. Jahas. Se itkee mennyttä surua ja tulevaakin. Särkyy maailman epäreiluudesta, murehtii kaikkien suruja ja on valmis kantamaan kaikkien taakkaa kestämättä edes omaansa. Taas on hetki, kun sillä eivät puolustuksen rajat pidä. Silloin se ei pysty keskittymään mihinkään eikä viemään mitään asiaa loppuun. Vahva ja heikko. Haavoittuva.
Onhan sen itkun joskus loputtava. On laskettava rimaa maan tasalle. Siihen asti ei auta kun miettiä eteenpäin vain hengenvedon verran. Maistella pieniä hetkiä kerrallaan ja nauttia siitä, että saa olla olemassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti