Mitä vanhemmaksi tulee, sen vähemmän rakkaudesta ja parisuhteista tietää. Nuorena osaa vain rakastaa ja heittäytyä. Silloin rakkaus ja me-henki on huipussaan jollain tasolla. Kun tulee lisää ikää ja takana on kirveleviä pettymyksiä, astuu esiin järki. Järki, joka takertuu sitten kaikenlaisiin kysymyksiin ja lopulta et tiedä onko yhdessäkään parisuhteessa enää mitään ideaa. Kaikissa on jotain, kaikista puuttuu jotain. Ihan uskomatonta on pyöritellä ajatuksia siitä, mitkä ovat itselle sellaisia asioita, jotka suostuu hyväksymään. Sellaisia asioita, joita jättää vaatimatta ilman että katkeroituu.
Minä tiedän, että rimani on liian korkealla. Kurkottelen mielessäni parisuhdetta, jota en voi saada. Vertailen, mietin ja pohdin. En tiedä ärsyynnynkö enemmän niistä piirteistä, mitä toisessa on vai siitä ajatuksesta, että edes vaivaan päätäni miettien sitä, mikä voisin olla paremmin? Sen verran jo tiedän, etten ikinä tule löytämään minun täydellistä parisuhdettani. Vaadin niin paljon asioita, että yhdestä ihmisestä niitä ei löydy. Se harmittaa toki, mutta ryvenkö siinä ajatuksessa vain liikaa vai enkä oikeasti ole tyytyväinen vallitsevaan tilaan? Minun pitäisi enemmän lähestyä sitä ajatusta, miten vallitsevasta tilanteesta saisi sellaisen, missä olisi hyvä ja leppoisa olla. Haluan liikaa vastakohtia yhdellä kertaa: tasaista, mutten tylsää, turvallista, mutta jännittävää, pysyvää, mutten kahlitsevaa.
Olen myös yrittänyt selvittää, kuinka paljon oma masennukseni vaikuttaa siihen, miten tulkitsen ympäristöni. Olisiko terve ihminen tyytyväisempi kuin minä tässä tilanteessa? Yritänkö minä saada revanssia kaikesta siitä, mistä olen jäänyt rakkaudessa ja tuessa paitsi? Mietin, onko parisuhde edes se, josta pitäisi ammentaa kaikki hyvä? Vai pyöriikö muiden maailma niin, että kaikkea ei kuulukaan saada yhdeltä ihmiseltä? Sehän voi olla, että rakkaus ja onnellisuus on kuin palapeli, joka täydentyy hyvästä, jota voi saada myös ystäviltä, läheisiltä, työstä ja harrastuksista. Ehkä se onkin juuri niin.
Painin kovasti minuuteni kanssa. Tiedän, etten ole helppo ihminen. Olen masentunut ja mielialani vaihtelevat; olen vihainen, surullinen, stressaantunut. Olen kuitenkin sitä mieltä, että vaikka olen tällainen, en silti ansaitse vähempää tai huonompaa. Yritänhän minä aktiivisesti ponnistella kohti parempaa, käytöksineen ja mielialoineen kaikkineen. On vaikeaa suhteuttaa ansaitsemiensa asioiden määrää. Joku sanoo minulle, että vaadin elämältä liikaa, joku taas, että tyydyn liian vähään. Ehkä tärkeintä on sitten kuunnella sydäntään, joka harvoin on väärässä. Sydän kertoo usein vastaukset kiperiin kysymyksiin.
Riittämättömyys on karmaiseva tunne. Sen kanssa eläminen on raskasta. Se tunne pitäisi tavoittaa, rytistää pieneksi palloksi ja viskata menemään. Pitää vaan koittaa elää ja ajatella, että:
Minä riitän
Sinä riität
Me riitämme
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti