lauantai 27. lokakuuta 2012

Ihmettelen vain

En kai ole ainoa, joka ihmettelee, miten vaikeaa on saada apua. Henkistä etenkin.
Sama lääkäri, joka määräsi minulle mielialalääkkeitä minun sanaani vastaan, ei laittanut lähetettä psykiatrille. Ei ennen kuin minulla on esittää dokumentti, että joku toinen ammattilainen on tätä mieltä. Onneksi olin varautunut johonkin pieneen umpikujaan, enkä lannistunut. Onneksi en tehnyt tätä masennuksen syvimmässä vaiheessa. Tosin silloin ei jaksa hakea edes postia, joten ei pelkoa, että jaksaisi lääkärin puheille asti. Mutta se, että nappeja kyllä saa, mutta kun ihminen haluaa hoitaa ne paskat pois sisältää, ettei leviä pää eikä tarvitsisi niitä onnellisuuspillereitä niin ei, eipäs nyt hätiköidä vaan halutaan mappi ö ja lomake a vielä ennen kuin mitään hoitoa tippuu. Jo kolmas vuosikymmen kaikkien traumojen kanssa, joten kyllä kiitos olen hoitoni ansainnut. Minun lapseni ovat terveen äidin ansainneet. Näin se menee.

Takaisin sängynpohjalle flunssassa, flunssaan, flunssasta, flunssastamaan. Lenkkarit mätänevät eteisessa, treenikassi pelkää komeron pimeyttä. Haluan liikkumaan, mutten voi kun maata. En ehdi tai jaksa. Uusi yritys ensiviikolla.

Näin unta, etten enää välittänytkään Erityismiehestä, vaan olin ihastunut toiseen mieheen. Erityismies oli unessa mustasukkainen ja vainosi minua naistenvessaan saakka, etten vaan tekstaisi tälle ihastukselleni. Olin aivan lääpälläni tähän uuteen. Mitä enemmän minulta kiellettiin, sen palavammin halusin. Pätee moneen asiaan oikeassa elämässä; mitä enemmän minulle sanotaan et voi, sen enemmän minä mielestäni voin. Uneen palatakseni tunsin aamulla omituista oloa ja pelkoakin. Mitä jos todella kävisi niin? Eroaisin taas? Ihastuisin? Enkä koskaan saisi mitään pysyvää. En koskaan saisi tarpeeksi tyydytystä suhteista. Addiktoituisin ensihuumaan kerta toisensa jälkeen. Kyllä se pelottaa, sillä minä elän intohimosta. Unikin lienee alitajuntani selvittelyä siitä kun olemme Erityismiehen kanssa riidelleet siitä että minä haluan häntä ja hän haluaa työtään. Hän on siis kertakaikkisen väsynyt (toki ymmärrän), mutta minä olen päättänyt, ettei minun tarvitse aina laittaa tarpeitani jonon viimeiseksi, sillä teenhän sitä äitinä jo paljon muutenkin.
Se on vissiin kehityskeskustelun paikka jälleen.

maanantai 22. lokakuuta 2012

Antakaa minun nukkua-päivä

Mitä saa kun yhdistää lapset, syysloman ja kolme tuntia nukkuneen äidin? Ei mitään mairittelevaa.
Lisätään siihen vielä yksi puheterapiakäynti (se tosin plussan puolella) ja yksi katastrofaalinen miekkaottelu, missä toinen sai osuman silmään ja toinen komean kuhmun päähänsä. Lähti muuten miekat (tai siis kansankielellä mattopiiska ja keittiöharja) äkkiä kaappiin. Niin mainitsinko, että lähes jokainen kriisi/riehuminen/mikävaanäidintarve alkaa aina kun käytän lausetta "Äiti lepää hetken" ?
En sitten nuku.
Kiukuspäissään aloin siivota kaappeja. Entisen kaappeja. Sieltä löytyi vieläkin minun tavaroita. Moni varmasti ihmettelisi. Me kuitenkin tunnemme toisemme. Minä tykkään siivota, hän ei niinkään. En kuitenkaan nuuski, kunnioitan toisen reviiriä. Siivoan vaan loputkin minusta pois täältä, sillä uskon sen auttavan Entistä eteenpäin. Tällaisia me olemme. Entinen kysyi vaihtaako hän minulle renkaat, vaihtaako Erityismies vai vaihtavatko he yhdessä. Moni suhtautuu kuitenkin näihin hyviin väleihin pahansuopaisesti; milloin Entinen on uhri, milloin olen vietellyt Erityismiehen elättämään itseäni. Kaava on sama:minä olen paha nainen. Harva vain näkee kuinka paljon ja moneen suuntaan minä joustan, kuinka monta ihmistä minä ajattelen, kuinka minä menoni sumplin vasta muiden jälkeen. Välillä minua ärsyttää ja välillä se on aivan sama. Minähän tätä elämää elän.

Nyt ulkoilemaan. Täällä kun on näköjään muitakin seinähulluja kuin minä.

Sovinto

Aamu ypöyksin. Aikaa ajatella. Nautinnollista. Tein kaiken omassa tahdissani, tyytyväisenä, puuhakkaana. Ei tarvinnut kysellä keneltäkään mitään. Oli vain minä, kahvikuppi ja kaikki maailman aika. Unelmien aamu, kuin elokuvista.
Lähdin juoksemaan ja tavoitteena oli pikku sunnuntaitepastelu, mutta juoksun tuntuessa hyvältä annoin mennä. Kohti tuntemattomia polkuja ja autioita alueita. Missään ei ollut ihmisiä jalkaisin liikkeellä. Mutta minä olin.
Päätin mennä läheiselle rannalle, mikä oli reitin varrella. Saavuin sateen kastelemalle sannalle ja tajusin, etten ole koskaan käynyt syksyllä rannalla. Hipaisin vettä. Kylmää  se tietenkin oli. Oli niin hiljaista, että olisin voinut itkeä onnesta. Tyyni vesi oli niin kaunis. Tunsin vihdoinkin, että ponnistuksillani oli sittenkin merkitystä. Maailma näyttäytyi minulle kauniina vasta, kun olin valmis vastaanottamaan. Siinä hetkessä me teimme sopimuksen, että maailma on tästä lähtien minulle armollisempi ja minä lupaan pysyä tällä tiellä eli ottaa vastuuta omasta onnestani ja tehdä sen eteen töitä. Näin me sovimme, minä ja maailma.

torstai 18. lokakuuta 2012

Terapiaa

Eilen taas terapioitiin. Puhuttiin lapsuudesta, oikeastaan eksyttiin sinne sivukujien kautta. Minä istuin ja kertoilin ja nieleskelin niitä pahanolon tunteita. Miettiessä lapsuuttani tunsin suunnatonta surua ja halua suojella omia lapsiani. Terapeutti totesi, että on onni, että minusta on kasvanut terve persoona. Masennukseni ei ole mikään ihme, tilanteen huomioon ottaen.
Kysyin hädissäni tuleeko lapsistanikin sairaita." Ei,"sanoi terapeutti, "koska heillä on niin rakastavat ja välittävät vanhemmat." Helpotus.
Terapeutti halusi tietää, miksi en ole varannut lääkäriä. Minä kerroin kuinka en luota omalääkäriini, joka ei ota minua tosissaan. Minun on kuitenkin kohdattava omalääkärini, joka lähettää minut psykiatrille (kauankohan siinä menee?), jolle vuodatan kaiken. Psykiatri kirjoittaa lausunnon Kelalle, joka (toivottavasti) myöntää maksusitoumuksen (?) , jonka jälkeen pitää löytää terapeutti, jonka kanssa synkkaa, ajat, jotka saan sovitettua työn kanssa ( onko minulla töitä silloin?). Vasta tämän jälkeen alan purkaa tätä paskakasaa sisältäni. Näitä muistoja, jotka alkavat 5-6-vuotiaasta.
Liian paljon epätietoisuutta ja kivuliaita asioita. Nyt on kuitenkin pakko, ennen kun sekoan jonain päivänä kokonaan.

Liikunta auttaa.
Lasten olemassaolo auttaa.
Erityismies auttaa.
Kukin omalla tavallaan.

tiistai 16. lokakuuta 2012

Laatikko

Siinä se seisoi, olohuoneen nurkassa. Kansi auki, pullollaan muistoja. Valokuvia läjäpäin. Lapsuus. Elämä ennen eroa. Elämä, joka oli käytävä läpi.
Yhden kokonaisen päivän vietin setviessä menneisyyden materiaa. Minä nauroin ja itkin. Edes takas, onnesta suruun, surusta onneen.
Löysin kuvia vuosien takaa. Saattoväki, lumi, kirkonkellot. Muuta en muista. Minun vitivalkoiset ja itkuiset kasvoni. Se kaikki vääryys. Ei lapsen kuuluisi haudata äitiään ja tuntea jääneensä yksin.

Päivän päätteeksi kiitin Erityismiestä siitä, että hän antoi menneisyyteni vallata olohuoneen, ja että minä sain käsitellä sen rauhassa ja omassa tahdissani. Ilman mustasukkaisuutta, valitusta tai hoputusta.

maanantai 8. lokakuuta 2012

Syksyn vitsaukset ja inspiraatiot

Flunssa yrittää napata niskalenkkiä, mutta toistaiseksi olen onnistunut välttämään pahimman. Nyt iski katala seuralaiseni, migreeni, takavasemmalta. Olen möyrinyt koko päivän sängyssä ja odotan Erityismiestä kotiin. Tarvitsen sympatiaa ja niskahierontaa.

Uudet innostukset ja mielenkiinnonkohteet vievät mukanaan ja olen ylpeä itsestäni. Entisen kanssa hyviä keskusteluja ja naurua, mikä puuttui pitkään meidän väliltä.
Kehityskeskusteluja Erityismiehen kanssa. Nyt on taas parempi olla molemmilla. Hän saa minut keskustelemaan eikä verbaalisesti painosta minua. Hän odottaa, kuuntelee, kertoo oman kantansa, muttei latista eikä hyökkää.

Rikoin tänään sängyn. Erityismies nauroi ja sanoi,että saadaan sitten uusi sänky yhteiseen kotiin.
Toiveikas olo. Rakastunut.

torstai 4. lokakuuta 2012

Kaatopaikalla

Minä ajoin nitisevän, haisevan ja painavan kuormani kaatopaikalle. Olin väsynyt ja kaipasin sopivaa paikkaa, mihin pudottaa nämä  jätemassat. Toisin sanoen istahdin terapeutin tuoliin ja aloin puhua.Hyvät uutiset; erittäin todennäköistä on, etten sairasta mielen sairautta, vaan olen toistaiseksi "vain" masentunut. Huonot uutiset; minun on päästävä terapiaan, jotta en sairastuisikaan. Minun suruni on hukkunut minuun, koteloitunut sisääni. Suru ja tuska ovat kasvaneet kanssani aikuisiksi. Nyt on kuitenkin aika jatkaa eri polkua ja päästää ne menemään. Tämä päätös helpottaa, nyt on aika. Minä osaan sanottaa tunteeni ja olen tarpeeksi iso kestämään ne menneisyyden itkut.

Tunnen itseni niin kovin onnelliseksi nyt.

tiistai 2. lokakuuta 2012

Virta on

Nukahtamisvaikeudet ovat taas alkaneet. En malta, liikaa virtaa, tuntuu kuin ei jotenkin ehtisi nukkua. Kai se on napit taas kaivettava esiin lähtien huomisillasta, että saisi yhden yön nukkua. En ole kyllä päivällä erityisen väsynyt enkä nuku päiväuniakaan. Ihme kukkuilija.

Nyt alkaa urheilun alkuinnostus kääntyä laskuun. Jouduin patistamaan itseäni kun mietin miljoona syytä miksi juuri nyt en ehdi muka. Vaatteet päälle ja ovesta pihalle. Onneksi menin, sillä energiaa taas riitti loppuillaksi.

Miten onnellinen ja surullisen kaihoisa ihminen voi yhtä aikaa olla!
Huh.

Mutta nyt virta off.

maanantai 1. lokakuuta 2012

Ote

Tuntuu, että olen saanut jälleen langoista kiinni ja on hyvä olla. Lääkitys auttaa, urheilu auttaa. Minä luulin urheilun vievän energiaa, mutta päinvastoin jaksan paremmin puuhata lasten kanssa, tehdä omia pikku projekteja, siivota ja niin edelleen.Kaikista vaikeinta on saada itsensä liikkeelle. Ei saa antaa sisäiselle laiskuudelle puheenvuoroa eikä vaihtoehtoja; pieni ruoka+vesitankkaus ja urheilukamat niskaan. Suorituksen jälkeen on kiitollinen itse itselleen hankkimasta lisäenergiasta. Liikunta on lisäksi loistava kiukunkarkoitin. Onneksi annoin urheilulle tämän ties-monennen-mahdollisuuden palata 
elämääni.

Olen miettinyt valtavasti, mennyttä etenkin. Meillä on Entisen kanssa hyvä yhteys, mutta eroon johtaneet syyt ovat molemmille vielä puhetason tavoittamattomissa. On liian aikaista sille. Toivon hänelle pelkkää hyvää ja tahdon olla hänen tukemaan. Hitaasti hyvä tulee, tässäkin.

Energisestä viikonlopusta johtuen tänään on luku- ja pötköttelypäivä. Lepään, rentoudun ja hengittelen syvään. Tervetuloa uusi kuukausi ja uusi viikko!