Minä ehdin jo vähän toivoa, että säästyisimme tältä. Pitäisi kai olla kiitollinen, koska ennen tämä käytiin läpi kahdesti talvessa, ja nyt kahtena viime vuotena vain kerran. Vatsatauti ei kuitenkaan ole se mieluisin vieras.
Vasta yksi on oksentanut, mutta sekin on liikaa. Tämä kuvottava haju, mikä ei poistu edes tuulettamalla, leijuu jokaisessa nurkassa. Pyykkikone tekee orjan työtä. Minä nukun patjalla olohuoneessa potilaan kanssa. En tiedä vellooko minua oikeasti, vai heräsinkö nälkään ja ikävään.
Väsyttää niin, ettei jaksaisi kirjoittaa, mutta ajatukset eivät anna minun nukahtaa. Eivät ennen kuin ne ovat päästä pois kirjoitettu.
On valtava ikävä Erityismiestä. Kaipaan hänen kättään ympärilläni. Hänen lämpöään ja peiton alta pilkistävää tukkaa. En tiedä kuinka maltan odottaa iltaan saakka, että saan hänet kotiin. Erityismies on pitämässä hauskaa, mikä on toki hyvä asia, mutta minä pelkään jälleen. Pelkään sitä miehistä maailmaa, missä kaverit takaavat syyttömyyden ja mikä jossain reissulla tapahtuu, se sinne kyllä jää.
Ja sitten taas sätin itseäni, että eihän Erityismies ole sellainen, kyllähän minun olisi pitänyt se jo huomata. Toisaalta mietin, että enhän minäkään ole sellainen ja silti puukotin toista selkään ja rikoin uskollisuuden näkymätöntä lakia.
Lähtiessään Erityismies oli vielä niin komeakin. Minä olin kuin vastarakastunut katsellessani hänen tekeevän lähtöään, hyvä, että tajusin hengittää. Muistin salamana ne hetket, jolloin en vielä tuntenut häntä. Silloin mietin nähdessäni hänet, että miten joku saakin vatsalaukun heittämään volttia ja sydämen sekoamaan rytmissään joka kerta, vain pelkästään sillä, että kävelee vastaan.
Jostain nämä inhottavat mielikuvat ajautuvat päähäni. Kyllä Erityismies minun pelkoni arvaa ja on varmasti siitä pahoillaan, varsinkin, jos on syytön. On varmasti rankkaa todistella omaa syyttömyyttään ja turhauttavaa se on siksi, että minähän olen itse pettänyt. Mutta juuri siksi minä pelkäänkin! Tiedänhän minä, että vaikka rakastaa toista kuuhun ja takaisin eikä tahdo satuttaa, siihen on riskinsä ajautua.
En minä kuitenkaan hänen lahkeessaan roiku itkemässä ja tivaamassa. En edes kysy. Minä murehdin näitä hänen poissaollessaan ja joskus hänen läsnäollessaankin. Silloin minä saatan vaipua ajatuksiini ja muuttua vakavaksi. Minä poistun ajatusteni salahuoneeseen, minne kukaan muu ei pääse ja missä ajatukset -niin hyvät kuin pahatkin- virtaavat.Erityismies usein kysyykin: "Nyt mietit taas jotain semmoisia?" ja minä nyökkään. Semmoisilla hän tarkoittaa pelkoja ja pahoja asioita. Tämänkin hän hoitaa niin ihanasti; osoittaa ymmärrystä sanoittamalla minun tunteitani kun minä olen tunteen sisällä eksyksissä.
Oli se sitten Jumala, Amor, Kohtalo tai Sattuma, niin kiitos. Kiitos, että annoitte meidän kahden kohdata ja rakastua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti