Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jännitys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jännitys. Näytä kaikki tekstit

lauantai 11. tammikuuta 2014

Vella vs. anoppi

Vihdoin koitti tämäkin päivä. Erityismies vei minut tapaamaan vanhempiaan. Erityisesti jännitin hänen äitinsä kohtaamista, joka ilmoitti vuosi sitten, minua koskaan tapaamatta, ettei hyväksy suhdettamme. Pöly oli laskeutunut, äiti rauhoittunut ja Erityismies vihdoin valmiina järjestämään rakkaansa saman pöydän ääreen.

Jännitin kuollakseni, vaikka tiesin, että osaanhan minä olla herttainen. Olin tietoisesti vähäpuheinen, mutta en hiljainen. Annoin tilaa ja halusin olla nöyrä heidän kodissaan. Tiedostamattaan he arvioisivat minun sopivuuttani heidän lapselleen. Niin tekisi jokainen vanhempi, minäkin.

Erityismiehen isän hymy valloitti minut täysin. Olin puheiden perusteella kuvitellut hänet toisenlaiseksi, mutta yllätyin iloisesti. Hän oli lämmin ja puhelias. Luulen, että hänellä ei ollut erityisiä ennakkoluuloja minusta.

Erityismiehen äiti oli kohtelias, mutta jollain tasolla varautunut. Astuttuamme eteiseen, hän käveli päättäväisesti minua kohti ja tervehti. Kun hän sanoi nimensä, sydämeni löi pari kertaa epätahtia. Tiesinhän minä hänen nimensä jo ennalta, mutta en uskonut sen herättävän minussa noin voimakasta tunnetta. Saman nimen olen kuullut viimeksi vuosia sitten, oman äitini suusta. Meidän äideillämme on sama nimi.

  Hänen rakkautensa poikaansa kohtaan oli ilmeistä. Huomasin hänen leijonaemon luonteensa, enkä syytä häntä yhtään siitä, että hän haluaa pojalleen parasta mahdollista. Kuuntelin hänen juttujaan mielelläni, enkä huomannut ajan kulua, ennen kuin Erityismies sanoi, että nyt voisimme lähteä.

Automatkalla minulle iski selittämätön huono olo. Erityismies pysähtyi ostamaan juotavaa. Istuessani autossa odottamassa, en vaan voinut hillitä itseäni. Hiljaiset kyyneleet valuivat ja tuntui siltä, että sydämeni särkyy. Erityismies huolestui palatessaan autolle ja kyseli tapahtuiko jotain, loukkasiko joku minua tai onko hän tehnyt jotain väärää. Pudistin päätäni ja itkin vain. Koottuani ajatuksiani hetken, sain sanotuksi, mikä minua ainakin osittain itketti. Tämän odotetun, stressaavan ja tunnepitoisen tapaamisen aikana minulle selvisi monta asiaa. Katsellessa tätä perhettä ja kuunnellessa heidän tarinoitaan, minä tajusin, mitä minulla ei ollut. Minusta ei kukaan kertonut tarinoita eikä kukaan kutsuisi minua kotiin, ei nyt eikä koskaan. En ole kenenkään suojelema ja rakastama lapsi.

Olin aivan rajattoman surullinen, mutta en missään tapauksessa kateellinen. Miten voisin kadehtia ketään? Miten voisin toivoa, että kukaan muu olisi elänyt samanlaista helvettiä kuin minä? Kateus ei toisi minulle mitään, vaan veisi pois vähänkin hyvän. Minä olin vain hyvin, hyvin onneton.

Erityismies lohdutti, eihän hän muutakaan voi. Ei tätä arpisen sielun taakkaa voi ymmärtää kuin toinen arpinen. Se tunne sattuu, itkettää ja sattuu lisää. Ja se palaa aina takaisin, kun sitä vähiten odottaa.

lauantai 31. elokuuta 2013

Opiskelutahti

Minä tiesin jo ennen kouluun menoa, että pyrin nopeuttamaan tutkinnon saamista valmiiksi. En edes haluaisi oleilla koulussa niin kauaa kuin voisi, vaikka opiskelutahti olisi paljon inhimillisempi sillä tavoin. Syyt siihen, miksi haluan valmistua aiemmin ovat:

-Olen ollut työelämässä ennenkin ja tiedän, että se on kokopäiväistä. Minulle on helpompi totuttautua työelämämäiseen rytmiin jo alusta asti

-En ole enää nuori ja huoleton ja olen motivoitunut itse opiskeluun

-Talous pakottaa toimimaan

Moni ihmettelee ja on huolissaan, etten polta itseäni loppuun. He eivät ehkä osaa ajatella, että vietin vuoden etsien itseäni omaan tahtiin ja nyt olen valmis käärimään hihat ylös. Olen ehtinyt varautua ja ajatella. Olen valmis käyttämään opiskeluihin aikaani joka päivä. Kesäloma-aikakin on pidempi, joten silloin kerkeän ottaa kevyemmin ja kenties suorittamaan harjoittelun, johon ei koko kesää kulu.

 Olen itse innoissani ja pohjattoman kiitollinen opiskelupaikastani. Olen löytänyt itsestäni hikipingon, jota ei ole ennen ollut olemassa. Luulen, että nyt kun muu elämäni alkaa olla kunnossa, pystyn keskittymään kouluun, enkä koe koulua rasitteena, vaan lahjana. Joka päivä ajattelen, miten siunattu olen, että saan opiskella ilmaiseksi.

Vaikka syksyn kiire ehkä hiukan pelottaa, elän tällä hetkellä unelmaani. Jokainen päivä tuntuu uudelta seikkailulta.

maanantai 26. elokuuta 2013

Koulussa

Haaveilin kevyestä aloituksesta, leppoisasta ja hitaasta menosta ja eväistä.
Saanen kysyä haaveiltani, mihin ne luulivat minun olevan menossa? Huvipuistoon? Piknikille?

Ensimmäinen koulupäivä oli pitkä ja informaatiota tulvi niin paljon, ettei päähän jäänyt hirveästi. Unohdin aamulla eväät kotiin, en aluksi löytänyt koulua ja koulun sisälläkin harhailin kuin pieni kaniini.Ekaluokkalaisuudessani ei ole siis tapahtunut mitään kehitystä pariinkymmeneen vuoteen, yhtä pihalla olin.

Kivaa kuitenkin oli, ja tunsin olevani juuri oikeassa paikassa; oikeassa koulussa ja oikealle alalle suuntaamassa.

perjantai 16. elokuuta 2013

Muutoksen tuulet

Edessä on muutoksia, suuria sellaisia. Ihania muutoksia, mutta tuntemattomia, ja siksi minua hermostuttaa. Olen välillä niin kummallisen ristiriitainen; rakastan hallittua arkea, mutta tarvitsen asioita, jotka sopivasti pilkkovat sitä. Kun arki muuttuu kokonaan, olen taas se pikkuinen tyttö, joka öisin puree hampaitaan ja näkee kummallisia unia.

Uusi lehti on kääntymässä. Uusi luku, joka on ollut tiedossa, on alkamassa. Pitkäaikainen unelma opiskelusta toteutuu vihdoin. Hyppäys työttömästä opiskelijaksi on valtava ja tämä tietää lapsillekin muutoksia, sillä äiti ei ole aina kotona. Minä saan statuksen; olen opiskelija, joka pyrkii kohti jotakin. En välitä tilastoista, ihmettelyistä, epäilyistä tai muustakaan, sillä kyllä minäkin paikkani löydän tässä maailmassa. Tämä mietiskelyn vuosi on opettanut sen, että minä olen hyvä, ihana ja taitava. Millään muulla ei ole niin suurta voimaa ja merkitystä, kun sillä, että uskoo itseensä. Itseensä uskominen on se suurin juttu, joka laittaa liikkeelle. Uskokaa itseenne, kykyihinne, unelmiinne ja tehkää töitä, niin ne tulevat saavutettaviksi.

Terapia tulee jatkumaan tavalla tai toisella, sillä sekin on kuitenkin vasta aluillaan. Suurin läpimurto on tehty ja nyt vaan pohditaan ja selvitellään. Tähän tilanteeseen on kuitenkin päästy vuoden mittaisella lääkityksellä (joka tasaa tunnehuippuja niin ilossa kuin surussa), yhteensä kahden vuoden keskusteluavulla , lukemalla itsehoito-opuksia ja ajattelutyöllä. Se tie ei ole ollut helppo, mutta se on kannattanut kaikella tapaa. Olen päässyt pois siitä pimeästä yöstä, joka jatkuvasti vaanii taustalla ja aiheuttaa selittämätöntä kiukkua, surua ja voimattomuutta. Minun ei tarvitse enää olla muuta kuin olen, minun ei tarvitse olla enempää tai vähempää. Minä riitän tällaisena, pienenä ja pippurisena Vellana.

Sosiaaliset tilanteet jännittävät vieläkin, mutta pitkä harppaus on siinäkin tehty. En enää tunnu kuolevan siihen paikkaan, jos joudun uuteen tilanteisiin ja uusien ihmisten pariin. Tänäänkin olen menossa kivaan tapaamiseen, minkä olisin vuosi sitten perunut taatusti. Minä en pelkää enää, ainakaan niin paljon. Kun kauhu iskee, yritän muistuttaa itseäni, että olen selvinnyt sellaisista tilanteista, joita kenenkään ihmisen ei kuuluisi edes nähdä. Kutistan pelkoni pieneksi möykyksi ja tipautan sen roskakoriin muiden turhuuksien joukkoon.

Kuin hyppäisi vuoristoradan kyytiin: ei auta kun voittaa itsensä ja mennä!