Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vanhemmuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vanhemmuus. Näytä kaikki tekstit

lauantai 21. syyskuuta 2013

Aika katoaa, kun tekee mitä rakastaa

Olen uppoutunut opiskeluun koko sieluni laajuudella. Päivät menevät koulussa, koulutöitä ajatellen ja koulutöitä tehden. Uteliaisuus kasvaa koko ajan, kun tieto tavoittaa ymmärrykseni ja herään lapsivapaana lauantai-aamuna ensimmäiseksi miettimään, mitä voisin tietystä teemasta kirjoittaa. Olen rakastunut tulevaan alaani päättömästi!

Erityismiehen kanssa asiat on saatu puhuttua ja olen paremmin saanut hänet ymmärtämään tätä koko kuviota vastuualueineen päivineen. Hän on nopea oppimaan, ja on ymmärtänyt yskän, mistä viimeksi kiukuttelin. Puntit eivät ole vielä tasan, eivätkä tietyllä tasolla voi koskaan täysin ollakkaan, mutta tiedän, että olemme matkalla oikeaan suuntaan, missä kaikilla on reilu ja hyvä olla.
 Luulen, että seuraava haasteemme tulee aiheesta kuinka pitää arki ja juhla balanssissa, sillä alkuhuuma on auttamatta historiaa. On tosin helpompaa käsitellä tunteita, kun ymmärtää hiukan enemmän, miten suhteiden elinkaari kulkee.

Entisen kanssa menee mutkattomasti, joskin edelleen tulee tilanteita, jossa tuskastun siihen, ettei hän vaan yksinkertaisesti ymmärrä katsoa putken ulkopuolelle, ja syyttää minua kohtuuttoman paljon. Eronneeksi pariksi meillä kuitenkin menee hyvin, ja mikä parasta: voimme luottaa toisiimme.

Minun ja Entisen hyvillä väleillä on vaan odottamaton varjopuoli: lapset vuorotellen itkevät ja kyseenalaistavat sen, miksi äiti ja isi eivät voi olla yhdessä. Lukemattomia kysymyksiä, keskusteluja ja kyyneliä. Sydäntä kivistää, kun heille ei voi vielä sanoa, että juuri siksi meillä kaikilla on niin hyvä olla, kun emme asu saman katon alla. On tullut opittua taas useaan otteeseen se, että vaikka miten yrität suojella lapsiasi, teet aina jotain, mikä satuttaa.

maanantai 2. syyskuuta 2013

Elämän epäreiluus

Lasten suuret keskustelut ja viiltävimmät kysymykset yllättävät AINA takavasemmalta, keskellä ei mitään. Kuin olisin peura kesäisellä niityllä nauttimassa ruohoateriaani ja yhtäkkiä alkaa lennellä keihäitä. Siltä ne kipeät kysymykset tuntuvat vanhemmasta, keihäiltä. Ja kun lentää yksi, perään lentää toinen ja niille ei aina meinaa tulla loppua. Osa tuntuu enemmän, osa vähemmän.

Väsyneenä, pitkän päivän jälkeen, alkaa kysely erosta. Ne samat kertomukset kerron yhä uudelleen ja tulen kertomaankin. Niin kauan kun on kysymyksiä, on annettava vastauksia.

"Miksi
Miksi ette voi olla yhdessä
Miksi näette nyt usein, mutta ette voi asua yhdessä
Miksi ette voi nukkua yhdessä
Miksi on kaksi kotia
Miksei kaikki voi olla samassa kodissa"

Ja perään kyyneleet. Katkerat lapsen kyyneleet, kun tuntuu pahalta, eikä ymmärrä maailmaa.

Tuntuu kohtuuttoman pahalta, ettei voi antaa lapselle, mitä hän kaipaa. Ei vain voi. Niin paljon kun hänelle antaisin, tätä en pysty todeksi muuttamaan. Tuntuu jollain tapaa niin ironiselta, että oma lapsi toivoo niin kovasti yhteenpaluuta, kun taas minä toivoin vanhempien avioeroa. Elämä on niin kovin kummallista toisina päivinä.

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Tunnetaitojen opettelua

On hämmentävää huomata, miten erilaisia tapoja on tunteiden käsittelyyn.

Esimerkki 1.

Lapsi hyppää Erityismiehen päälle yllättäen. Erityismies huutaa, koska häntä sattuu. Lapsi pillahtaa itkuun. Erityismies sanoo, ettei niin saa tehdä ja poistuu paikalta.
Minusta hän tekee hirvittävän väärin. Lapsi kyllä ymmärtää, ettei niin saa tehdä, mutta hän jää itkemään sitä, että Erityismies on vihainen. Sanon Erityismiehelle, että hänen tulisi sanoittaa lapselle, ettei hän ole vihainen ja kerrata tilanne. Lapset tarvitsevat toistoja, tunteiden ja niiden selvittämisen opettamista. Eivät he opi, jos heitä ei opeta.

Esimerkki 2.

Minä olen jostain vihainen. Päässäni kiehuu ja paha mieli velloo mahassa asti. En saa suutani auki.
Erityismies kyselee ja houkuttelee kertomaan, kärsivällisesti, kysyen yhä uudelleen ja uudelleen. Saan sanottua, koska tiedän, että hänen kanssaan asiat eivät pääty huutokonserttiin. Saamme keskusteltua, tunteeni kuullaan ja oloni on rauhallinen.

Minulle valkeni, että osaan teoriassa tunteidenkäsittelyä, mutten käytännössä. Alkoholistiperheen herkkänä kompassina olen kyllä oppinut, miltä muista tuntuu, etenkin, jos he ovat lapsia. Osaan lasten tunnemaailman taitavasti ja osaan ennakoida miltä joku tilanne heistä tuntuu, ja mikä mieltä askarruttaa. Miksi osaan lasten tunteet? Koska olen itse jämähtänyt tunnetaidoissani lapsen tasolle! On ollut kiukuttelua ja sanoittamatonta pahaa oloa, jota osaan purkaa vasta nyt, tässä iässä, aikuisena.

On valtava määrä aikuisia, jotka toteuttavat huomaamattaan "Älä tee niin kuin minä teen, vaan tee niin kuin minä sanon"-metodia. Opetetaan lapsia olemaan kärsivällisiä, kestämään pettymyksiä, pyytämään anteeksi, kunnioittamaan,kiittämään ja toimimaan ilman väkivaltaa/tavaroiden rikkomista ja samalla toimitaan itse vastoin omia oppeja. Vaikka olisi pussillinen hienoja opetuksia, lapset suurimmaksi osin imevät itseensä ja maailmankuvaansa vanhempien toteen näyttämiä arvo-, ajatus-, ja käytösmalleja. Niistä on tosi vaikea opetella pois, sillä ne ovat iskostuneet syvälle. Se on kuitenkin paras lahja muita kanssaihmisiä, ja toki itseään ajatellen, opetella pois negatiivisista tavoista.

Terapiaan mennessäni ajattelin, että suurin tehtäväni on saada tuska pois sisältäni ja sitten voin taas elää. En ymmärtänyt terapian tuoman hyvän laajuutta, enkä taida vieläkään tajuta. Olen oppinut enemmän itsestäni kahdessa vuodessa, kuin koko elämäni aikana ja päähäni putkahtelee lisää ahaa-elämyksiä. Tuntuu, että tämä matka itseeni paranee vaan koko ajan. Elämä on monitahoisempi juttu, kun olin ajatellut, ja nyt vasta ymmärrän, että suurimmaksi osaksi se tapahtuu oman pään sisällä.

torstai 8. elokuuta 2013

Miksi lapsia tehdään?

Okei, otsikko on jo sinäänsä raflaava, sillä lapsia ei tehdä, vaan lapsia saadaan. Tämä kysymys pälkähti päähäni, kun seisoin kädet kuumassa tiskivedessä, väsyneenä, kuunnellen lapsien riitelyä. Poissuljetaan nyt tästä se jokaisen tietämä fakta, että olen halunnut lapset, rakastan heitä eniten maailmassa enkä vaihtaisi heitä mihinkään. Sillä hetkellä kuitenkin alkoi ajatusketju alkaen siitä ajatuksesta, että minä haluaisin vain hiljaisuutta, lukea kirjaa, tehdä mitä haluan ja aivan varmasti kaikkea muuta, kuin tiskata näitä monen ihmisen astioita. Mietin, että minkä takia luonto on huijannut minut lisääntymään, sillä eihän se ole koskaan sellaista kun se päässään ennen lapsia kuvittelee. Tämä pätee niin hyviin kuin huonoihin puoliin.

Maailmassa on varmasti miljoona syytä haluta lapsia, enkä kaikkia edes tiedä. Sen tiedän, että kaikki syyt ovat jollain tapaa itsekkäitä, mutta huonoimpia syitä lasta ajatellen on:

-Pakko
On hetki elämässä, milloin on viimeistään pakko lisääntyä, jos aikoo lisääntyä ollenkaan.
Puoliso haluaa, eikä itse halua erota, joten on pakko suostua pitääkseen puolisonsa.

-Ryhmäpaine
Muutkin saa lapsia, etkä halua olla poikkeus.

-Raskaus/vauva-addiktio:
On niin ihanaa jännittää ja odottaa raskautta, että sen tekee siksi yhä uudelleen.
Uusi vauva on niin ihana, että semmoinen on pakko saada.

-Pelaa aikaa
Ei tiedä mitä haluaa tehdä, mennäkkö töihin vai vaihtaa alaa, joten on houkuttelevaa hukuttaa pelko tulevaisuudesta siihen, että voi hetken olla kotona hoitamassa vauvaa.

-Suhteen pelastus
Jospa lapsi olisi se liima, mikä pitää aikuiset yhdessä ja selvittää ongelmat?

Olen halunnut ajatella, että minun syyni hankkia lapsia, ovat jotenkin hienommat kuin toisilla. Kun sitä pidempään on miettinyt, ei se niin todellakaan ole. Minun syyni lastenhankintaan oli se kuuluisa vauvakuume, halu saada perhe ja täyttää jokin tyhjiö sisältä. Luulen, että halusin aloittaa alusta. Halusin luoda oman perheen ja korjata niitä vääryyksiä, mitä itse olin kokenut. Maalata uuden elämäntaulun, kun vanha oli niin pilalle sudittu. Minä halusin perheellä korjata ja täydentää entistä elämää ja saada uuden mahdollisuuden.

Minä lilluin mietteissäni, kauaksi tiskivedestä, ja yritin miettiä, millaista minun elämäni olisi nyt, jollei minulla olisi lapsia. Se on ajatuksena niin kaukainen, että sitä on melkein mahdotonta mielikuvata. Ainakin minä olisin valtavasti itsekkäämpi. En olisi valmis tinkimään piiruakaan omista tarpeistani,unestani,hankinnoistani tai muusta mielihyvästä. Olisin edelleen luultavasti avulias, mutta itsekkäämpi kuin nyt.
 En olisi lopettanut koskaan tupakanpolttoa, koska mikään muu syy kuin raskaus ei ole saanut minua niin vahvaan kuriin.
Olisin todennäköisesti suoraviivaisemmin päätynyt haluamalleni alalle, sillä lapset ja hoitovietti saivat minut jossain vaiheessa harkitsemaan hoitoalaa. Tai sitten olisin päätynyt hoitoalalle vääristä syistä. Halu hoitaa terveeksi toisia ei ole järkevää silloin, kun ei ole hoitanut itseäänkään terveeksi.
Kenties asuisin pienessä kaupunkiasunnossa,lähellä ystäviäni. Saattaisin olla sinkku, sillä etsisin levottomana jotain ihmistä, joka jaksaisi minut pelastaa.Ehkä matkustelisin enemmän, ehkä olisin toteuttanut haaveeni ja lähtenyt yksin Pariisiin.
Ehkä bilettäisin ja joisin. Ehkä liikaakin. Kuka tietää?

Terapia on auttanut ymmärtämään, kuinka tärkeää on hoitaa itsensä kuntoon. Se on palvelus itselle,jälkikasvulle ja ihmissuhteille. Kun oppii tuntemaan itsensä, voi olla hyvä ja jaksaa olla myös muita varten, kun ei tarvitse kantaa sisällään tuskaista mennyttä ja menetettyjä asioita. Ei tarvitse enää miettiä, miksi minä tunnen ja käyttäydyn näin, kun palauttaa mieleen terapiassa opitut tunteenpurkamistekniikat.On helpompi elää ja olla.

Lasten tultua olen oppinut hirveästi itsestäni. Olen oppinut kärsivällisemmäksi ja epäitsekkäämmäksi. He ovat opettaneet sen, ettei ihminen ole paha, vaikka tekisi joskus väärin. He ovat opettaneet minulle kosketuksen, läheisyyden ja sen, kuinka jättimäisesti sydämestä löytyy rakkautta. He ovat opettaneet pysähtymään, ihmettelemään ja miettimään asioita, joita en ole vuosiin miettinyt. Olemassaolollaan he ovat saaneet minut hakeutumaan terapiaan ja hoitamaan itseäni, mikä olisi muuten voinut viedä vuosia tai vuosikymmeniä.

Lapset eivät ole minun jatkeeni eikä heidän kuulu kannatella tai pelastaa minua. He ovat kuitenkin omalla tavalla pelastaneet minut ja herättäneet elämään. Pelkästään heidän olemassaolonsa on ollut parasta lääkettä ja nyt minä jaksan vihdoin olla äiti heille, ja heitä varten.

tiistai 6. elokuuta 2013

Eroterapiaa

Perustunteet: ei huvita, onko meillä puhuttavaa, ei jaksa kaivella. Yllättäen sitä puhuttavaa taas riitti ja aika meni taas kuin siivillä. Lakisääteistä eroterapiaa kaikille! Ei asiat selviä pelkästään eroamalla, vaan aina jää jotain hampaankoloon toisesta ja ne luulot voivat tosiaan olla omia luuloja, väärinkäsityksiä tai molempien tunteista koostuvaa tiheikköä.

Entisen kanssa yksi suurimpia ongelmia on se, kun alamme puhumaan erimielisyyksistä. Minä olen kiivas ja hermostun helposti, mutta en kestä riitaa. Hänen tarvitsee vain korottaa ääntään, niin minä käperryn kuoreeni ja pahoitan mieleni. Eikä se paha mieli lähde. Nielen mielummin kiukkuni, kun kuuntelen kovaäänistä keskustelua ja sitten ahdistun omassa kiukkusopassani.

Olen miettinyt sitä jollain tasolla jonkin aikaan, mutta tänään se valkeni terapiassa: Minä pelkään riitaa. En minä Entisen tai kenenkään muunkaan tunteita oikeasti pelkää, vaan minulla nousee menneisyys pintaan. Pelkään riitaa, koska lapsuudessa opin, että riidasta seuraa aina pahaa. Kun riita alkoi, alkoi huuto. Ei keskusteltu, vaan huudettiin, jyrättiin (isä), ivattiin ja lannistettiin toinen hiljaiseksi (äiti). Kun isä ei kokenut enää olevansa tilanteen herra, hän antoi nyrkin puhua. Minä en saanut reagoida riitoihin tai väkivaltaan, minulla ei ollut siihen oikeutta. Ja kun seuraava päivä valkeni, jatkettiin ilman selvittelyjä.
 Miten sekaisin voi sisäinen maailma mennä, kun tunteellinen ja temperamenttinen ei saa reagoida!

Minä olin kaapissa tunteideni kanssa ja pitkin elämääni ollut välillä tunteista sekaisin kuin seinäkello. Mikä on minun tunteeni, mikä taas on minun menemistä toisen tunnemaailmaan? Millainen minä olen?
Tämän kaiken tajuaminen vaati seitsemän vuotta parisuhdetta ja kaksi vuotta terapiaa. Minä vasta opettelen itseäni, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tämä valaistuminen omasta käytöksestä ja sen syntyperästä on mielettömän palkitsevaa ja auttaa eteenpäin.

Eroterapialle teemme palveluksen itsellemme, lapsillemme ja  kaikille ihmissuhteillemme. Opimme itsestämme uutta ja se auttaa ymmärtämään myös toista paremmin ja olemaan armollisempi niin itselleen kuin toisillekin. Toivottavasti pysymme Entisen kanssa aina ystävinä.

maanantai 5. elokuuta 2013

Rakas arki

Havahdun siihen, kun Erityismies supisee korvaani ja on lähdössä töihin. Minä huidon häntä pois, sillä olen aamu-uninen ja inhoan kuiskailua. Jälkeenpäin huvittaa: näin saapui jälleen arki. Ihana, kamala arki, jolloin joku on aina menossa tai tulossa.

Lapsilla on erityistaito haistaa arki. Viikonloppuna herätään tikkana aikaisin, eikä käynnistymisvaikeuksia ole kuin aikuisilla. Arkiaamut ovat jotain aivan muuta: uni maistuisi pitkään ja vetelehditään, eikä aamupalaa ole kiire saada.Silloin nuristaan, hidastellaan, vaihdetaan vaatteita ja hangoitellaan vastaan muuten vain, kuin vastalauseena kiireelle. Eikä meillä kiireisiä aamuja vielä ole, mutta lähtemistä on hyvä harjoitella ennen tositoimia kun koulutaipaleeni alkaa.

Nyt on hiljaisuus ja rauha. Mahdollisuus lukea ja kirjoittaa keskeytyksettä. On hengähdystauko pienistä ihmisistä, että jaksaa paremmin ja on mukava nähdä taas kun on vähän oltu erossakin. Pitäisi soittaa psykiatrille ja pyytää lisää lääkkeitä. Pitäisi hoitaa muitakin asioita. Vähän stressaa, mutta en anna sen ottaa itsestäni valtaa. Nautin tästä humisevasta hiljaisuudesta ja siitä, että kukaan ei tarvitse minua. Minä olen minun, edes muutaman tunnin ajan.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Suorittajaäiti

Olen kipuillut äiti-teeman kanssa oikeastaan koko äitiyteni ajan. Äitiys pitäisi olla pyhä asia, jota saisi harjoitella aluksi ihan rauhassa. Se vaan on niin, että neuvoja ja mielipiteitä sataa joka suunnalta-halusit tai et. Lisäksi asenteet voimistuvat, jos teet lapsesi liian nuorena tai liian vanhana. Ja näitä paremmuuskeskusteluja riittää: imetys vs. korvike, sektio vs. alatiesynnytys, rokottaminen vs. rokottamattomuus, kuri vs. vapaakasvatus, harrastukset, vaatemerkit, pelaaminen, tv:n katselu, matkustelu....

Itse olen kamppaillut epävarmuuden välillä. Luulen sen olleen osittain nuoruuttani, mutta suurin osa siitä on ollut omaa epävarmuuttani. Minä en tajunnut, että kaikki ei voi miellyttää- eikä pidä. Olen suorittanut toisinaan äitiyttä ja tehnyt paljon asioita, jotka eivät ole minua, vain siksi, että olisin hyvä äiti.

Hyvään vanhemmuuteen kuuluu sanomattakin selvät asiat kuten huolehtiminen lapsen ruokkimisesta, vaatetuksesta,tarpeellisista unista ja terveyden hoitaminen yleensä.
Hyvään vanhemmuuteen kuuluu astuminen pois omalta mukavuusalueelta, mutta rajansa silläkin on. Kenenkään ei tarvitse askarrella, leipoa, ulkoilla ja keksiä lapselle tekemistä 24/7. Joskus pitää antaa tilaa mielikuvituksella ja tylsistyä. Yleensä lapsen tylsyys iskee juuri sillä hetkellä, kun vanhemman keskittyminen on jossain muualla kuin lapsen kanssa olemisessa.

Minä olen myöntänyt lapsille vajavaisuuteni. En osaa piirtää hyvin ja askartelu ei useimmiten kiinnosta. Lupaan yrittää kuitenkin, jos en muuten, niin ideoinnissa, siinä kun olen aika hyvä. Teen lasten kanssa toki toisinaan asioita, vaikka minua ei niin huvittaisikaan. Pidän myös tärkeänä tukea heidän tekemisiään ja hankkia vaikka niitä askarteluvälineitä, että he saavat työkalut tekemiseensä. Parhaimmillani olen heidän kanssaan silloin, kun itsekin innostun ja olen kiinnostunut siitä, mitä teen. Minä tykkään lukea heille, käydä uimassa ja pyöräilemässä, laittaa tukkaa, pelata yms.

Teen enemmän lasten kanssa yhdessä asioita kuin oma äitini teki minun kanssani. Minun äitini kannatti vapaata kasvatusta ja antoi meidän viilettää pienestä asti betoniviidakon pihoilla. Hänen mielestään lapsen tylsyys kasvatti luovuutta ja mielikuvitusta.
Muistan, kuinka minua harmitti, ettei äiti osannut leikkiä barbeilla. Hän oli kuitenkin äärimmäisen taitava tarinankertoja ja osasi maalata hienosti. Hän rakasti kaupungilla pyörimistä ja metsässä samoilua. Istuin välillä silmät kiinni kotimme portailla, kun hän soitti pianoa. Nautin kaikista eniten silloin, kun hän teki kanssani jotain, mistä näin hänen nauttivan itsekin.

Olen oppinut ottamaan rennosti ja laajentamaan käsitettä oma aika myös silloin, kun lapset ovat hereillä. Nurkumista toki tulee, mutta vaihtokaupan kautta selitän, että jos äiti saa nyt lukea hetken, voin sitten pelata. Lapset alkavat olla siinä iässä, että heille voi opettaa sen, että tässä perheessä on useita ihmisiä haluineen. Vaikka aikuiset ovatkin lapsia varten, ei kenenkään tarvitse kadottaa minuuttaan ja elää vain toisille.

Olen päätynyt ajatukseen, että en omista lapsiani eivätkä he ole minun jatkeitani. Olen saanut heidät elämääni ja minun kuuluu opettaa heille taitoja. Virheitä tulen takuulla tekemään, mutta toivottavasti mahdollisimman vähän. Saan elää heidät kanssaan ilot ja surut, mutta joskus he lentävät pois pesästä ja rakentavat omansa. Olen heidän tukenaan, kun he minua tarvitsevat, mutta en voi unohtaa itseäni.

Ihminen on parhaimmillaan silloin, kun tietää kuka on ja on saanut vastaukset kysymyksiinsä. Itsensä tunteva ihminen osaa ottaa vastaan kritiikkiä ja hyväksyä toiset erilaisine ratkaisuineen.Siihen minä koko ajan pyrin, tasapainoon. Äitiys on yksi osa minuuttani, mutta vain yksi. Haluan vahvistaa itseäni, että kaikki osa-alueet ovat yhtä vahvoja. Minä en halua olla hienoin äiti, enkä virheettömin. Minä haluan olla paras äiti juuri minun lapsilleni.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Paha äitipuoli

Jennifer Lauckin Siipirikko- kirjaan törmätessäni, iski päähäni rekkalavallinen muistoja En uskaltanut avata kirjan kantta, vaikka olen lukenut sen varmaan kymmenen kertaa. Mikään kirja ei ole ikinä itkettänyt minua niin paljon, sillä toisinaan sitä lukiessa tuntui, kun joku olisi kurkistanut minun elämääni. Mikään fiktiivinen teksti ei ole tuonut minussa pintaan niin hillitöntä tuskaa, kun edellämainittu kirja.

Otetaanpa ajassa taaksenpäin ja muistellaan sieltä täältä:

*Vanhempieni erosta on kulunut neljä kuukautta ja äitini kuolemasta vajaa kaksi kuukautta. Isä esittelee meille uuden naisystävänsä. En muista ensimmäistä kohtaamista, vaikka kuinka pinnistelen. Se on vaan musta aukko mielessäni.

*Ensimmäinen muistikuvani on meidän vanhassa kodissa, kun tämä uusi nainen on ollut meillä yötä. Meidän kodissa, minun äitini makuuhuoneessa. Minusta tuntuu, ettei äitini ole vielä lähtenyt kodistamme kokonaan ja kaikki tämä on vaan epäsopivaa.

* Hänellä on syntymäpäivä. En tiedä miksi, mutta minä poljen pyörällä lähimpään kukkakauppaan ja ostan hänelle ruusun. Kun vien kukan hänelle, hän katsoo minua oudosti, kuin minussa olisi vikaa. Kadun ostostani jälkeenpäin.

*Jotenkin ymmärrän, ettei hän voi sietää minua. Teen mitä vain, niin teen väärin.

*Me käymme katsomassa yhteistä taloa. Onneksi emme koskaan muuta samaan kotiin. Muutamme vierekkäisiin taloihin ja muistelen isäni perustelleen sitä sillä, että minä en tule toimeen hänen puolisonsa kanssa. Koulumatkani pitenee ja joudun kulkemaan kahdella eri bussilla ja joudun asumaan pois kavereitteni luota.

*Isä soittaa ja kertoo menevänsä naimisiin. Minä sanon, etten hyväksy sitä.

*Olemme lomamatkalla. Rasvaan itseäni tiheästi, koska olen kerran palanut pahasti. Äitipuoli tiuskaisee minua lopettamaan rasvalla läträyksen, mutten tottele. Hän palaa pahasti.
Samalla lomamatkalla hän syyttää minua ruuan syömisestä (jota en oikeasti ole syönyt). Isä puolustaa minua kerrankin. Samalla matkalla etsimme pusikoista sormusta, jonka äitipuoli heitti raivospäissään pihalle. Isä itkee ja on kännissä. Hän tukeutuu 14-vuotiaaseen Vellaan sydänsuruissaan.

*On joulu. Tunnelma on kaikkea muuta kuin tervetullut. Äitipuoli hyrisee ilosta omille lapsilleen. Hän raivostuu, kun minä syön pipareita ennen ruokaa. Olen 15-vuotias.

*Tulen yökylään isäni ja äitipuolen kotiin. En ole koskaan tervetullut. Äitipuoli saa yhtäkkiä kohtauksen ja huutaa minun ja veljeni olevan huonostikäyttäytyvimpiä lapsia, joita hän on ikinä tavannut. Muitakin solvauksia tulee, en muista mitä. Pyydän isääni viemään minut kotiin. Hän ei voi ajaa, koska on kännissä.

*Kun olen muuttanut omilleni ja näen välillä isääni, luulen, että hän tapaa minua salaa.

*Kun alan odottamaan uudestaan lasta, äitipuoli kysyy isältäni, että etteikö hänen tyttärensä osaa käyttää ehkäisyä.

Nyt on suljettava huutavien vääryksien kansi ja vedettävä henkeä.

Isän luona

Soitan isälle, että voinko tulla hoitamaan yhden jutun, kun omalla koneella en pysty. Isä sanoo, että tervetuloa. En haluaisi mennä, mutta tämä juttu on pakko hoitaa. Minun omatuntoni sanoo, että minä otan yhteyttä isääni vain silloin, kun tarvitsen jotain. Se on totta. Meidän suhteemme koostuu lähinnä avunannosta, ei mistään sellaisesta, mikä normaalien ihmisten välillä vallitsee. Ei ole rakkautta, kunnioitusta tai ikävää. On vain asioita, joiden takia on pakko olla yhteydessä.

Naurunremakka kuuluu portille asti. Kuulen naisen äänen. Menen tervehtimään tätä tuntematonta, sanon nätisti käsipäivää, niin kuin isä on aina opettanut. Pitää olla reipas ja tervehtiä aina, vaikka ei huvittaisi. Omassa elämässä en teeskentele, enkä esitä mitään, mitä en ole.

Taistelen tietokoneella ongelmani kanssa. Ottaa jo valmiiksi päähän. Isä tulee seisomaan selän taakse ja haisee alkoholilta. En minä muuta tuoksua hänestä muistakkaan. Äidin tuoksun muistan näidenkin vuosien jälkeen: käsivoide ja eucalyptus-pastillit. Tämä viinalta haiseva mies on vaan joku tuntematon, jota on pakko kutsua isäksi. Ei hän ole isältä tuntunut pitkiin aikoihin.

Ruudulle pärähtää kuvia. Irstaita, oksettavia kuvia. Minua melkein itkettää, vaikka olen jo iso tyttö. Mietin, miksi isällä on tämmöisiä kuvia (ällöttää) ja miksi hän ei voi piilottaa niitä. Siinä ne vaan ovat, kaikkien muiden kuvien keskellä. En voi kuvailla inhotukseni määrää. Haluan vaan pois sieltä.
Ei kenenkään tarvitsisi tietää vanhemmistaan mitään tällaista. Tämä vahvistaa päätöstäni, että kun isä kuolee, minä en tyhjennä hänen asuntoaan. En halua tietää, mitä sieltä löytyy.

Olen valmis lähtemään. Nainen on lähtenyt. Isä sanoo, että hän on vaan ystävä. Minä päättelen toisin partaveden määrästä. En usko häntä, eikä minua kiinnosta. En vaan voi ymmärtää hänen toimintaansa.

Kerron isälle, että pääsin kouluun. Kai se oli hänestä hienoa, kun kysyi, että "Ihanko korkeakouluun?". Hän ei kysynyt, olenko iloinen, mikä minua alassa kiinnostaa, mihin aion suuntautua, olivatko pääsykokeet vaikeat, pärjäänkö minä, jaksanko minä. Ei mitään vanhemmille kuuluvia kysymyksiä. Hän kysyi van tarvittavat tiedot, jotka hän voi kertoa eteenpäin ikäänkuin omina saavutuksinaan. Välillisesti se on hänen ansiotaan: teen kaikkeni, että pääsen eteenpäin elämässä ja mahdollisimman kauas siitä elämästä, mitä hänen kanssaan elin.

Kun vihdoin pääsin kotiin, olin vihainen, pettynyt, itkuinen ja ahdistunut. Kaikki hyvä valui minusta pois tunnin mittaisella vierailulla. Minuun sattuu valtavasti, enkä hahmota, että mikä. Se ainakin sattuu, että jokainen kohtaaminen isäni kanssa muistuttaa siitä, mikä minulle kuuluisi: oikea isä.

Tämä tarina on tosi, valitettavasti.

perjantai 24. toukokuuta 2013

Kun aistit menevät yli (osa 2)

Vauva oli suloinen, ihana ja rakas. Mutta se huusi. Se huusi korviavihlovasti, enkä minä osannut auttaa sitä. Neuvolassa sanottiin, että vauvat huutavat. Tiedän kokemuksesta, ettei vauvankaan kuuluu huutaa yöt ja päivät läpeensä. Ja nukkua sellaista unta, että herää siihen, jos aikuinen kääntää kylkeä sängyssä.

Olin väsynyt, aivan pohjattoman väsynyt.Minun piti autossa tarkistaa, että vauva on mukana. Päivät sekoittuivat toisiinsa ja minä elin omassa vauvamaailmassa, koska mihinkään muuhun ei ollut energiaa. En jälkeenpäinkään ymmärrä väsymykseni tasoa ja miten saatoin siitä selvitä. Oli pakko selvitä, ei ollut apua,helpotusta tai vaihtoehtoja. Oli vaan huutava vauva, joka oli rakas ja raivostuttava yhtä aikaa. Vaativa, vähäuninen ja itkuinen. Jokaisen äidin painajaisvauva.

Ensimmäisen vuoden aikana huudettiin koliikkia ja hampaita. Vauvaparalle iski vielä korvakierre, johon avuksi tuupattiin antibioottikuuria toisen perään. Vasta monen kuukauden jälkeen vauva sai putket korviinsa ja me aloimme nukkua univelkaamme pois. Vuoden mittainen univelka tekee aikamoista tuhoa perhesuhteille, mutta eihän se vauvan vika ole.
Vuoden jälkeen minäkin aloin herätä oikeasti huomaamaan, millainen lapsi sieltä tuli. Viimeiset 12 kuukautta oli kulunut vaan selviytyessä. En nauttinut vauva-ajasta pätkääkään. Eräänä univelkaisena aamuna itkin väsymystä. Mietin, että olen maailman epäkiitollisin ihminen, jolla on terveitä lapsia, mutta elämä tuntuu paskalta. Mutta univelka syö ihmiseltä ilon ja järjen, ja jättää tilalle vain kuoret. Vauvanhuuto voi kaikua korvissa pitkään sen lakattua. Nukahtamaan ei pysty, kun kroppa käy kierroksilla odottaen seuraavaa heräämistä. Se on kauheaa, loputonta maanpäällistä helvettiä. Aika, joka pitäisi olla ihmisen parasta aikaa.

Huuto ei kuitenkaan lakannut. Lapsesta kasvoi kiukkuinen, huutava ja vaativampi. Muut puhuivat uhma-iästä, vaativiksi leikki-ikäisiksi muuttuneista vauvoistaan. Minä en huomannut mitään uhmaa. Olin kantanut uhmaikäisen kotiini jo synnytyslaitokselta.
Monet pyörittelivät silmiään lapsen liikkuvaisuuden ja temperamenttisyyden kanssa. Huomautuksissa vilahtelivat termit: vaativa, levoton, uhmakas, huonokäytöksinen. Luulivatkohan he mielessään, että hyvin käyttäytyvä esikoinen ja  vaativa kuopus kasvatetaan jotenkin eri tavalla? Tuliko heillä hetkeksikään mieleen ihmisten erilaisuus?

Lapsella oli vaikeuksia puheen kanssa ja hän pääsi onneksi puheterapiaan. Jatkoa ja seurantaa on edelleen tulossa. Minua ihan sattuu, kun mietin, miltä tuntuu pienestä ihmisestä joka ei hallitse tunteitaan eikä pysty sanoilla niitä ilmaisemaan? Miltä tuntuisi itsestä mennä vieraaseen maahan, tuntea se tunne, ettei kukaan ymmärrä sinua etkä sinä muita?

Lapsen kasvun myötä arjen pitäisi helpottaa, mutta meidän arkemme ei lapsen kasvusta huolimatta helpottunut. Minulla vilahteli uupumuksen keskellä vähän väliä tunne siitä, että kaikki ei ole hyvin.

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Kuinka vaivannäkö tuottaa ilon

Olen ollut niin väsynyt näistä kevätmenoista, että olisin vaan halunnut sulkeutua itseeni tänään. Olisi tehnyt mieli sanoa lapsille, etten jaksa mitään. En jaksa en jaksa en jaksa. Minä haluan tehdä minun juttujani. Mutta enhän minä voinut. Ei minulla olisi ikinä sydäntä sanoa lapsille, että minulla olisi parempaakin tekemistä. Se kun on vaan niin, että aikuiselle mitätön juttu, voi olla lapselle siinä hetkessä kaikki. En minä halua minun tarpeitani vähäteltävän, joten miksi tekisin niin lapselle?

Pakkasin auton ja ajoimme kohti leirikeskusta. Eteeni avautui kaunis maisema; järvi kimmelteli auringonpaisteessa ja joka paikkaan oli viritetty kaikenlaisia ihania ulkoilujuttuja lapsille. Olimme puiden ympäröimänä ja maassa oli mitä ihanimpia keppejä ja käpyjä, joita minäkin intouduin viskelemään. Palasin mielessäni lapsuuteen ja muistelin, miltä tuntui koskettaa puun kaarnaa, miten ihmeellistä kaikki oli ympäröivässä maailmassa. Mietin myös, miten surullista on, että aikuinen unohtaa sen maailman.

Kävelimme nuotiolle, jossa sai paistaa makkaraa. Siellä savun keskellä katselin lapsia, jotka jaksoivat repiä iloa siitä, että makkaraa sai paistaa tikunokassa. Minä hymyilin. Minä olin niin kiitollinen, että osallistuin tapahtumaan ja sain nähdä nuo hetket ja tunteet lasteni kasvoilla. Se oli kaiken vaivan arvoista, vaikka minua oli väsyttänyt. Yhtäkkiä siellä lapsia vilisevän leirikeskuksen pihalla asiat eivät tuntuneetkaan niin vakavilta. Menin mukaan lasten maailmaan, missä tarvitsee vain pohtia, että heitelläänkö palloa vai kiipeilläänkö. Tai niinhän sen kuuluisi mennä.

Loppujen lopuksi olin sittenkin se tylsä äiti, joka epäkiitollisessa roolissaan pakotti lähtemään kotiin. Se kiitos tehdystä työstä tulee vielä joskus. Se hetki, kun katson lapsiani ja ymmärrän, että esimerkillä ja hyvillä eväillä he osaavat luontevasti jatkaa elämäänsä.

Paras kiitos tässä hetkessä oli kainaloon kiepsatanut koululainen, joka sanoi olevansa niin iloinen siitä, kun tulimme osallisiksi hänen retkeensä. Se hetki sisälsi kiitollisuutta, helpotusta ja onnea. Onni loisti sekä äidin, että lapsen kasvoilla, kun astelimme takaisin autolle. Sen jälkeen lähes häpesin, että olin tuntenut retken olevan minulle vain suoritettava pakollisuus.  Sain palkaksi valtavan positiivisen tunnevirran, minkä minä sain aikaan viitsimällä ajatella lasta, jonka retkestä tuli hetkeksi meille kaikille koko maailma.

keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Mitä kaikkea vanhemman tulee olla

Minä olen vältellyt isääni. Olen vältellyt häntä niin paljon, että hän on alkanut lähestyä minua itsesääliviesteillä. Viesteillä, jotka syyllistävät minua ja tekevät minusta pahiksen.
"Tulisitte joskus isoisälle kylään." Minun on tehnyt mieli vastata kaikkea maan ja taivaan väliltä:  "Heti kun pystyt olemaan kaksi tuntia selvinpäin." "Heti kun ymmärrät lastenlastesi arvon." Ei karkkiin hukuttaminen poista pelkoa viinanhajuisesta aikuisesta.

Terapiassa puhuin isästäni. Vihastani, kiukustani, ärsytyksestäni. Terapeutti sanoi, että taustalta kuultaa suru. Sanoin, että onhan sitä. Kun tajuaa omien lasten kautta sen, mitä itse jäi vaille. Kun tajuaa aikuisten ystävien kautta, mitä vanhemmuus pitäisi olla, aikuisellekin. Minä olen täysin orpo, niin minä koen. Olen ollut itse itselleni vanhempi ja opetellut taitojani kantapään kautta. Ilman ohjausta, ilman tukea, ilman rakkautta, ilman paikkaa, minne olisi tervetullut aina ja paikkaa, missä olisi vastassa joku selvinpäin.

Viimeisin kipupisteeni oli isäni puhelu. Hän soitti minulle ja oli humalassa. Puhui sekavia, eikä tunnistanut minun ääntäni. Ei hänen minulle pitänyt soittaa, mutta sitten hänellä oli minulle hauska tarina, joka selvästi huvitti häntä. Isäni oli säästänyt minun kirjeeni hänelle. Olin kirjoitushetkellä 14-vuotias.
Kirjeessä olin pyytänyt rahaa. Olin pyytänyt kuukausirahaa, jolla rahoittaisin vaate yms. tarpeet. Olin listannut kotitöitä, mitä voisin tehdä vastineeksi ja luvannut huolehtia koirasta. Isäni nauroi kertoessaan kirjeestä ja sanoi, että sehän nyt on itsestäänselvyys, että huolehdin koirasta. Koirasta, jonka vanhempani ottivat meille huolehdittavakseen, kun minä olin pieni. Lopuksi hän nauroi makeasti, että: "Ei mennyt anomus sillä kertaa läpi!" ja aikoi antaa kirjeen minulle. Minä en tule ottamaan sitä vastaan. En halua yhtäkään muistutusta lisää siitä, miten minun tarpeeni olivat arvottomia.

Minä en pysty käsittämään, miten jonkun mielestä 14-vuotias voi olla päävastuussa perheen koirasta. Mielestäni vanhemmille se vastuu kuuluu. Isäni oli toista mieltä.
Minä en osannut ajatella silloin, miten vaille tukea ja opastusta jäin. Koulu oli omalla vastuullani. Jos en jotain osannut tai ymmärtänyt, otin itse selvää tai jäin epätietoisuuteen. Tein valinnat itse. Ei kukaan ollut miettimässä minun tulevaisuuttani. Valitsin itse lukion ja pohdin vaihtoehtoja. Ei ollut ketään vieressä kertomassa mielipidettään, mitä minun kannattaisi tulevaisuudessa tehdä. Kukaan ei kertonut, missä olen hyvä. Isä tosin oli ylpeä siitä, että saisi järjestää toisetkin lakkiaiset perheeseen ja hän saisi kutsua kaikkia turhia ihmisiä sinne. Muut sisarukseni äidin puolelta eivät tietenkään olisi tervetulleita.
Ja raha. Sen puutteessa olimme aina vellonneet. Minä tiesin jo hyvin pienenä, että: "Raha ei kasva puussa" , "Kaikkea ei saa mitä haluaa" , "Ei nyt ole varaa" jne.
Teini-iässä isä oli jo hyvin palkatussa työssä, mutta ei se teiniin tarpeisiin ulottunut. Oli tärkeämpää matkailla uuden rouvan kanssa. Mitäpäs teini nyt kuukausirahalla!
Muistan sen häpeän, kun olisi halunnut käydä kahvilla tai ostaa vaatteita, meikkejä tai tamponeja. Perustarpeisiin sai anella rahaa ja perustella. Rahankäyttöä ilman rahaa oli vaikea opetella ja sen tulin oppimaan kantapään kautta. Rahankäyttöni oli pari vuotta täysin holtitonta, koska en osannut budjetoida. Raha oli ihmeellistä, kun sitä alkoi työstä saamaan. Ihana, ihmeellinen raha. Ei rahaton lapsi opi aina sinnikkyyttä ja säästäväisyyttä, vaan se voi tosiaan lähteä käsistä. Onneksi en ikinä menettänyt luottotietojani.

Kaikki kokemukseni saavat minut paisumaan vielä jättimäisemmäksi leijona-emoksi.
Minun lapseni saavat toivoa ja joskus toteutan heidän haaveensa. Haluan opettaa, että kaikki on mahdollista, vaikka menisi aikaa. Ei ole mahdottomuuksia, jos tarpeeksi haluaa ja on valmis odottamaan ja tekemään sinnikkäästi töitä.
Tietysti on haaveita joita ei heti ja aina voi toteuttaa, mutta minä autan heitä sietämään pettymykset ja voimme yhdessä miettiä, miten he haaveensa saisivat joskus todeksi.
Ja sitten ne perustarpeet. Siihen asti kun he ovat 18- vuotiaita, huolehdin heidän perus- vaate-, harrastus- ja viikkorahatarpeistaan. Minä elätän, minä huolehdin, minä opetan rahan arvon ja käytön. He voivat keskittyä opiskeluun eivätkä työntekoon (paitsi kesällä) ja minä aion olla siinä rinnalla. Minä kerron mielipiteeni, kehun ja opastan. Olen kilpenä, ettei heidän tarvitse aikuisuuden kynnyksellä olla raunioituneita, niin kuin heidän äitinsä oli. Minunkin tarpeeni ovat tärkeitä, mutta kyllä heidän tarpeensa merkitsee enemmän. Ja olen sydän täynnä onnea, sillä tiedän, että heidän isänsä miettii samoin.

ps. Sydämeni itkee edelleen verta, kun näen raskaanaolevia naisia vaateostoksilla äitiensä kanssa. Tunnen ääretöntä tuskaa, kun isovanhemmat hoitavat auliaasti lastenlapsiaan ja ovat normaaleja isovanhempia. Putoan melkein polvilleni, kun mietin mummolan merkitystä ja ettei meillä sitä ole. En tunne kateutta, vaan tunnen pohjatonta ja täyttämätöntä tuskaa. Sydämessäni on tila, mitä ei voi täyttää eikä edes korvata.

Mutta minä en leiki, ettei sitä olisi. Muistutan itseäni, että saa tuntea ja pitää tuntea. Jos koittaisi esittää, ettei sitä olisi, tulisi tuskan hyökyaalto jossain vaiheessa ja upottaisi kokonaan. Pitää tunnustaa tarpeen ja kivun olemassa olo ja sitten vasta voi jatkaa matkaa.

torstai 28. maaliskuuta 2013

Trauman siirtäminen vanhemmalta lapselle

Olin eilen kahdenkeskisessä terapiassa. Käyn kerran kuukaudessa tekemään yhteenvetoa hänen kanssaan ja se tuntuu turvalliselta. En halua vielä päästää irti. Ehkä sitten, kun olen löytänyt terapeutin, jonka kanssa aloitan hoitosuhteen. Minä tarvitsen vielä tämän terapeutin äidillistä otetta.

Puhuin peloistani. Kerroin kuinka pelkään, että muutun isäni kaltaiseksi. Hän kysyi pelkäänkö todella. Vastasin, että en kai minä ihan oikeasti pelkää, mutta ahdistaa katsoa sellaista sekoilua ihmiseltä, jonka kuuluisi olla esimerkkinä ja turvana.
Minä kerroin, että olen miettinyt isäni menneisyyttä. Tiedän, että hän on kokenut valtavia menetyksiä nuorena ja että hänen vanhempiensa on täytynyt olla traumatisoituneita käyttäytyessään tietyllä tavalla. Järjellä jotenkin tajuan, miksi isäni on mikä on. Tai tajuan, mitkä asiat ovat johtaneet siihen tilaan, jota hän ei ole itse lähtenyt työstämään parempaan suuntaan.

Otin puheeksi aiheen, joka minua on jo tovin vaivannut. Olen puhunut siitä jo ryhmäterapiassa, mutta halusin puhua siitä uudelleen, koska en ollut keksinyt siihen ratkaisua. Kerroin terapeutille suhteestani tyttäreeni. Kuinka minun on vaikea kestää häneltä läheisyyttä. Ja mitä vähemmän hän sitä saa, sitä enemmän hän sitä vaatii. Tietenkin vaatii, sehän kuuluu lapselle.
Kyllä minä häntä hellin, suukotan ja halaan, mutta näen selkeän ongelman. Minua ahdistaa välillä hänen läheisyytensä ja minä torjun häntä. Välillä on hankala kestää hänen rakkauttaan.
Terapeutti tarttui tähän hanakasti. Hänen silmiinsä tuli tiukka katse ja hän alkoi kysellä minulta. Hän vaati minua muistamaan, onko minua samanikäisenä hyljeksitty. Ja minä tajusin, että samanikäisenä minä aloin olla vanhemmilleni jo iso tyttö. Minun temperamenttini ja kiukutteluni oli hankaluutta. Janosin huomiota ja tein kaikkea, mistä minua voisi kehua. Jos vanhempani riitelivät, minä aloin siivoamaan, koska halusin tehdä heidät taas iloisiksi. Olin itse hyvin surullinen ja yksinäinen.

Haluan työstää tätä, ettei tyttäreni tuntisi samaa. Hän on kuin kopio minusta ja ehkä juuri siksi minun on vaikea välillä suhtautua häneen. Hän ansaitsee kaiken hyvän ja rakkauden pelkästään olemalla olemassa, ei millään teoilla. Rakastan häntä ja haluan hänen voivan hyvin ja saavan hyvät eväät elämään. Meidän täytyy vaan löytää oma tapamme olla, tapa, joka tyydyttää molempia.
Terapeutti antoi minulle neuvon: ota tyttö syliin. Olkaa sylikkäin kiireettä ja puheitta. Anna hänelle rakkautesi ja samalla häntä pidellessä, voit kuvitella ottavasi syliin sen pienen Vellan, joka syliä niin kovasti tarvitsi.
Eilen podin niin kovaa ikävää, että kävin Entisen luona katsomassa lapsia. Katsoin tytärtäni. Hänen kaunista olemustaan ja tähtisilmiään.Hän teki minulle hassuttelujekun pukemalla päähänsä isot kuulokkeet ja suihkumyssyn. Hän kikatti ja me nauroimme lopulta yhdessä sydämemme pohjasta. Lähdin pois mielessäni kuva hänen kauniista, nauravista kasvoistaan.

Ehkä vaikeuteni hellyyteen johtuu siitä, että viimeisimmät fyysiset kontaktit turvalliseen aikuiseen loppuivat kun oli kaksitoistavuotias. Sen jälkeen ei ollut syliä, halauksia, suukkoja tai hellittelynimiä. Elin monta vuotta hellyystyhjiössä, kunnes kehitin seksistä korvikkeen. Loppujen lopuksi olin vain nuori, onneton tyttö, joka haki läheisyyttä seksin avulla. Lopulta seksistä muodostui kostokeino miehille ja valtapeli minulle. Mutta se on jo toinen tarina.

Minä teen kaiken maailman työn, ettei minun tyttäreni tarvitse hakea rakkautta yökerhon tanssilattialta. Hänen ei tarvitse päätyä paikkaan, mistä hänen pitää raiskauksen pelossa paeta. Hänen ei tarvitse lähteä neljän tuntemattoman mukaan ja kiittää onneaan, ettei mitään tapahtunut. Hänen ei tarvitse sydän onttona etsiä rakkautta muualta. Hän on niin rakastettu ja tulee aina olemaan.

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Muistojen virta

Kellun lapsuuden ja nuoruuden muistoissa. Tällä hetkellä olen suunnannut katseeni menneisyyteen. Ehkä nykyisyydessä on kaikki nyt hyvin ja voin turvallisesti katsella niitä muistoja, joita en stressaantuneessa tilassa pystynyt käsittelemään. Minun nykyisyyteni kannattelee minua menneisyyden kivuliailta kokemuksilta.

Tämä lienee sitä käsittelyä nyt sitten. Mylly pyörii päässä, nukkuessakin. Mieleen tulee tunteita, muistoja, tilanteita, tuoksuja ja ajatuksia. Ne vaan tulevat, vaikken aktiivisesti ajattele mitään. Minä annan niiden tulla, en estele. Ajattelen, että kun otan ne käsittelyyn mielessäni, ne todennäköisemmin sinne joskus asettuvat ja rauhoittuvat.

Painotan omassa parantumisessa sitä, että kaikki tunteet saavat tulla ja niille löytyy paikka. Se auttaa jo valtavasti, kun saa sanoa ne tunteet jollekin ääneen ja joku reagoi niihin ymmärtävästi. Näen punaista, jos joku sanoo minulle, kuinka minun täytyy ymmärtää isääni ja hänen käytöstään ja kuinka hän on varmaan kokenut jotain kamalaa tullakseen tuollaiseksi. Minä järkeilen, ymmärrän ja tiedän, että hänellä on takanaan kovia kokemuksia.Hänellä on kuitenkin ollut tilaisuus, niin kuin meillä kaikilla, kehittää itseään ja päästä pahuudesta pois. Vaikka hänelle olisi tapahtunut mitä, minun ei tarvitse ymmärtää, että hänen olisi ollut pakko juoda ja tuhota lapsuuden kotimme ilmapiiri valehtelulla ja väkivallalla. Mikään ihmisen kokema paha ei ole lasten maksettavissa. Siispä minä en pysty hellästi häntä ajattelemaan ja hoivaamaan. Miten minulla olisi kykyä hoivata ihmistä, joka ei hoivannut minua silloin kuin sitä hoivaa tarvitsin? Minä käännän kaiken hoivani ja rakkauteni lapsiin ja niihin rakkaisiin ihmisiin, jotka aidosti välittävät minusta ja joiden kanssa voi luoda suhteen, missä molemmat antavat takaisin.

Minua rasittaa itseänikin, miten tällä hetkellä ajatukseni keskittyvät isääni ja minun suhteeseeni häneen. Tämä on vaan nyt elettävä. Äiti on pyörinyt niin monta vuotta ajatuksissani, että ehkä alan saada hänen suhteen rauhan. Vielä on muutamia kysymysmerkkejä, mutta ei ole keltä kysyä. Minun täytyy siis yrittää vaan yhdistää palapelin paloja ja sen pohjalta luoda oma totuuteni.

Minä olen äärimmäisen vihainen isälleni. Olen vihainen menneisyydestä, jota en voi käsittää. Olen vihainen kaikesta sotkuista, mitä hän on tielleni heittänyt. Olen vihainen, ettei hän ole vastannut tarpeisiini lapsena, teininä eikä aikuisenakaan. Olen vihainen siitä, että hän ei tajua jättää minua rauhaan ja antaa minun elää minunnäköistä elämääni. Olen äärimmäisen surullinen siitä, että huomaan kasvaneeni hänen ylitseen. Hän elää tällä hetkellä kuin viimeistä päivää. Viina virtaa perussairauksista ja lääkkeistä huolimatta. Masennustaan hän ei hoida tai hoitaa juomalla, jolloin hän masentuu lisää. Naiset vaihtuvat, hän rakastuu muutamaksi kuukaudeksi kerrallaan ja kun kiva on ohi, on suhdekin ohi. Minä pelkään, että hänen sairas esimerkkinsä tarttuu minuun ja sekoittaa minun käsitykseni todellisuudesta. Minä pelkään sitä päivää, kun hän löytyy kuolleena kodistaan. Tai sitä, että hän saa pahan kohtauksen ja elää sängynpohjalla loppuelämänsä. Pahinta on miettiä, kuinka kauan tätä menoa vielä jatkuu, kuinka kauan pelätä? Kaikista ahdistavinta on miettiä, kumpi juo itsensä ensimmäisenä hautaan: oma isä vai isoveli?

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Menetyksen ketju

Rakkaan ihmisen poismeno on  sydäntäsärkevää. Se rikkoo ihmistä osin, joskus hajottaa aivan kokonaan. Olen nyt vasta tajunnut, kuinka pitkälle menettäminen voi ulottua. Se, että lapsi menettää vanhemman, muistuu elämässä kipeästi mieleen monissa sellaisissa kohdissa, joita ei ole tullut edes ajatelleeksi.

Olen viimeiset viisitoista vuotta surrut äitiä. Minä olin lapsi, jolta riistettiin äiti. Olen edelleen. Vielä kivuliaammaksi sen tekee se, että äiti oli minun ainoa turvani maailmassa. Ainoa aikuisesti käyttäytyvä aikuinen.

Raskausaikana ja lapsien synnyttyä tajusin, kuinka yksin olin. En voinut jakaa tuntemuksia ja kuulla tarinoita äitini odotusajoista. Menetin siinä osan historiaani. Minä en tiedä vauva-ajastani mitään.
Katkerana katselin äitiä ja tyttäriä vauvanvaateostoksilla, sillä olisin niin paljon halunnut samaa.
En voinut soittaa koliikkivauvan itkiessä äidille, että tule auttamaan. En tiennyt mitä ovat jälkisupistukset, täyteen pakkautuneet rinnat tai synnytyksen jälkeinen masennus. Kaiken jouduin selvittämään ypöyksin, taas. Ihan niin kuin silloin hämmentyneenä teininä kuukautisten alkaessa.
Opin elämään asian kanssa, koska ei ollut vaihtoehtoa. Syvä yksinäisyyden tunne jäi kuitenkin sisimpään pesimään.

Nyt kun lapset ovat kasvaneet hiukan isommiksi, olen taas uusien, kipeiden tunteiden äärellä. Tällä kertaa me menetämme lasten kanssa yhdessä, vaikkeivat he sitä vielä täysin ymmärrä.
Minä jään vaille konkreettista apua kasvatuksessa ja hoitamisessa. Hoitoapuni Entisen lisäksi on päiväkodit ja kerhot, onneksi pienet ja lämminhenkiset sellaiset. Minun lapsillani on läheisemmät välit hoitajiinsa kuin omaan isoisäänsä. Se on meidän perheen todellisuus.
Mitä lapset menettävät? He jäävät paitsi tarinoista menneisyydestä, äitinsä lapsuudesta. Heidän suhde ainoaan isovanhempaan jää tyngäksi, sillä minä joudun sitä turvallisuussyistä rajoittamaan. Ei ole olemassa mummolaa, mikä kuuluisi jokaiselle lapselle. Ei ole vanhuuden ja viisauden esikuvaa, vaan pelkkä alkoholin vaurioittama ihminen, joka on heidän äitinsä isä. Ja joka on helvetin hyvä näyttelemään hyvää.

Minä kärsin myös tavalla, jota en koskaan tullut ajatelleeksi. Esikoinen haikailee isoisän perään. Hän ymmärtää jo jotain; että kaikki ei ole hyvin. Olen yrittänyt hänelle avata omaa suhdettani heidän isoisäänsä. Olen kertonut, että on olemassa sairaus nimeltä alkoholismi ja silloin juodaan liikaa alkoholia ja muututaan hölmöiksi. Silloin aikuinen ei ole lapselle turvallista seuraa ja äidin tehtävä on suojella teitä lapsia. Tästä huolimatta esikoinen on minulle vihainen, jollain selittämättömällä tavalla. Hän varmaan kokee, että minä pimitän häneltä jotain. Ja minä olen sisälläni hyvin vihainen isälleni siitä, että minä tälläkin tavalla saan kantaa hänen alkoholismiaan. Hänen juomisensa laukaisee ketjun, jossa minä saan osakseni omien lasteni kiukkua, vaikka minä vain suojelen heitä.
Olen mielessäni esikoiselle huutanut ääneen, kuinka äiti sinun ikäisenä sai pelätä isoisää, joka pahoinpiteli mummia. Isoisää, joka halveksui äitiä, kun äiti itki pelosta. Kuinka äiti ei päässyt karkuun, koska ei voinut jättää mummia ettei isoisä kurista sitä hengiltä. Kuinka isoisä ajaa autoa humalassa ja tekee typeryyksiä. Äiti ei jättäisi sinua semmosen ihmisen huomaan, vaikka vihaisit äitiä kuinka. Sillä minä rakastan sinua ja suojelen sinua, koska jokainen lapsi ansaitsee suojelua.
Kun aika on kypsä, minä kerron hänelle asioiden oikean laidan. Nyt minun on vaan kestettävä hänen tunteensa, sillä ei hän vielä ymmärrä. Hänen ei tarvitse vielä käsittää sellaisia asioita, jotka olivat minun todellisuuttani lapsena.

Minä rukoilen mielessäni joka ikinen päivä, että saisin kasvattaa lapseni aikuisiksi. Se on minun suurin toiveeni; että he säästyisivät tältä elämänpituiselta tuskalta.

keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Poistu viha, poistu katkeruus

Minä olen ahdistunut ja vihainen, koska isäni soitti minulle aamulla. En vastannut, koska hän pyytäisi varmasti jotain palvelusta tai tilittäisi ongelmistaan. Minä en jaksa hänen ongelmiaan enkä kuulumisiaan. Minun ei tarvitse.

Olen kuullut, kuinka ikä auttaa ymmärtämään. Auttaako se myös poistamaan katkeruutta? Kuinka paljon minun pitäisi taas ymmärtää? Isälläni ei ole ollut helppo elämä, mutta ei hän ole tehnyt minunkaan elämästäni helppoa. Minä olin lapsi, joka tarvitsi hoivaa. Ja vanhemman tehtävä on hoivata! Tai järjestää se hoiva, johon ei itse pysty.

Olen niin kyllästynyt isäni varjoon, joka leijuu elämäni yllä. Välillä onnistun unohtamaan, kunnes hän taas ilmoittaa itsestään. Yleensä silloin, kuin tarvitsee jotain. En jaksa yksipuolisia suhteita, jotka eivät anna mitään, vaan pelkästään ottavat. Kuinka olla suhteessa ihmiseen, jota kohtaan tuntee vihaa, katkeruutta ja surua? Kuinka olla suhteessa ihmiseen, joka ei näe itsessään kuin uhrin ja oikeuttaa itselleen kaikki tekonsa? Miten minä löydän rajat, joiden takana on turvallista ja kivutonta?

Ei kyse ole siitä, että olisin jättänyt kertomatta. Olen sanonut, että vihaan hänen juomistaan. Olen kirjoittanut kirjeen, missä annan tulla kaiken ulos. Hän luki sen; "otti tosissaan" ja "katui". Tätä kesti viikon verran ja niin kaikki unohtui ja jatkui ennallaan.

Minun isäni on pilalla. Hän on sairas, itsekäs ja ajattelematon, eikä edes tajua olevansa. Tästä huolimatta minä en sääli häntä enkä tunne lämpöä. Minulta ei riitä enää empatiaa, ei hänelle. Ei ihmiselle, jolla on ollut lukuisia tilaisuuksia kääntää nokka kohti oikeaa. Ei hänelle, joka on heittänyt tilaisuudet menemään. Häntä ei voi pelastaa. Se on asia, joka minun on hyväksyttävä. Minun on loppuelämäni pidettävä hänet turva-oven takana. Jos minä päästän hänet sisälle, minä menetän järkeni.

Haluan eroon vihasta ja katkeruudesta, kaikista niistä pahoista tunteista, mitä isäni minulle aiheuttaa.
Minä haluan täyttää itseni positiivisuudella ja hyvillä asioilla. Minä uskon hyvään. Uskon rakkauteen. Luotan voimaani. En ole enää se nöyrä pikkutyttö, jota voi henkisesti heitellä miten vain. En voi pelastaa kaikkia, enkä anna enää ihmisten käyttää minun herkkyyttäni hyväksi. Minun on kääriydyttävä rakkauteen, että kestän paremmin kolhuja. On päätettävä, että minua ei enää satuteta. Ovi herkkyyteeni on nyt turvasanan takana ja avoimien ovien päivä on ohi.

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Käyttäytymispohdintaa

Olen tässä vuosien varrella tullut pohtineeksi, miten saisin lapsistani kohteliaita ja ajattelevaisia. Aihe palasi mieleeni erityisen vahvana, kun jouduin muutaman nuoren pojan pilkan kohteeksi. Olin ihan ymmälläni, miten törkeästi vieraita kohtaan kehdataan käyttäytyä, jopa ohilkulkumatkalla. Pysähdyin sanomaan pojille pari sanaa huonosta kielenkäytöstä.

Yksi haastavimmista yhdistelmistä on saada lapsista kohteliaita ja muut huomioon ottavia, mutta sen verran vahvoja persoonia, että kunnioittaisivat myös tarpeeksi itseään, eivätkä vastaanottaisi haukkuja ja herjoja. En myöskään haluaisi, että heidän yli käveltäisiin. Vaikea tehtävä, mutta ei mahdoton.

 Päätimme Entisen kanssa aloittaa käytöstavoista jo pienenä ja vahvistaa itsetuntoa jatkuvasti siinä sivussa. Tämä kasvatustehtävä on erityisen haastava siksi, koska lapset kasvavat ja alkavat huomata, että kaikki eivät noudata samoja tapoja ja sääntöjä. Silti pysymme tiukkoina siinä, että vaikka muut eivät osaa käyttäytyä, me pyrimme osaamaan, sillä hyvä käytös voi poikia hyvää.
Me olemme muiden silmissä tiukkisvanhempia, mutta en kyllä itse vapaan kasvatuksen saaneena näe sitä tapaa mitenkään ihanteellisena. Heitetään lapset maailmaan ja annetaan heidän selviytyä.
Virheitä toki saa ja pitääkin jossain määrin tehdä. Mutta mielestäni kaikkea ei tarvitse kokea kantapään kautta. Ei tarvitse mennä pylly edellä puuhun, niin kuin äiti on mennyt.
Olen minä saanut lapsuudenkodista hyviäkin eväitä. Käytöstavat ovat yksi niistä. Ja niitä minä vaadin lapsiltanikin. Me vaadimme.

Aikuisten kunnioittaminen
En käsitä nykyajan liiaallisuuksiin menevää lasten paapomista. Lapsia pitää kuunnella, mutta lapsen ei tarvitse huutaa päälle. Nykyään näkee paljon sitä, kuinka vanhempien huomio saadaan huutamalla päälle. Ei käy. Odota hetki, odota omaa vuoroasi, nyt teet muuta, kunnes aikuiset ovat puhuneet loppuun. Lapset eivät saa kiipeillä aikuisissa kuin puissa saadakseen huomiota."Mutta kun ei meidän piltti oikein malta odottaa." Ei kai malta, jos lasta ei opeteta ja oleteta hyvää käytöstä. Mitä pienempänä oppii odottamaan vuoroaan, sen parempi. Kunnioita itseäsi, niin sinua kunnioitetaan. Päiväkodeissakin vaaditaan, eikä sitä pidetä mitenkään kummallisena. Mikseivät vanhemmat saisi kasvattaa samoilla keinoilla? Sehän on juuri sitä kasvatuskumppanuutta.

Opettajat joutuvat myös kärsimään ihan uskomatonta käytöstä lapsilta. Mutta mitä voi oppia aikuisilta, jotka vanhempain-illoissa valittavat, että MINUN lapselleni ei riitä puoli tuntia ruokailuun tai MINUN lapseni on niin mielettömän älykäs, että hän tarvitsee sitä ja tätä.
Missä luottamus opettajiin? Entä kunnioitus? Onko ihme, ettei lapsi arvosta ja kunnioita, jos aikuinen ei näytä mallia. Me olemme lapsillemme mallikuvia. Meidän täytyy myös itse elää niin kuin tahdomme lastemme elävän. Kätellään reippaasti ja katsotaan silmiin, me aikuiset myös.

Lasten kunnioittaminen
Useita kertaa toistunut tilanne. Lapsi on hiekkalaatikolla ja ottaa toisen lapsen vapaana olevan lelun. "ÄÄÄÄÄÄÄÄÄ", karjuu tämän huomannut lapsi ja vanhempi ryntää joko
 a) ottamaan lelun lapselta ja antamaan sen äkkiä omalleen, että huuto lakkaisi
 b) selittämään taaperolle, että annapas meidän lapsen lelu nyt takaisin, koska se haluaa
Mitä?! Mihin katoaa jakamisen ajatus? En ole koskaan voinut käsittää, miten vanhemmat eivät tajua tekevänsä karhunpalveluksen sijasta norsunpalveluksen. Ei se mussukka opi jakamaan mitään, jos vanhemmatkin opettavat pienestä pitäen, että ei sinun tarvitse.

Kiitos
Mitä sanotaan, mikä unohtui? on lause, jota meillä on toistettu niin kauan, kun lapsia on talossa ollut. Meillä kiitetään aina; ruokapöydästä noustessa, jotain saadessa ja jos joku tekee puolesta jotain. Meillä kiittävät aikuiset ja lapset. Kiitosta ei voi koskaan olla liikaa. Minä pidän kiittämättömiä ihmisiä yhtä huonokäytöksisinä kuin niitä, jotka eivät wc-käynnin yhteydessä pese käsiään.

Väkivalta
Kitketään pois heti alkumetreillä. Lapset tönivät ja tuuppivat, purevat ja nipistävät. Silti pieneenkin väkivaltaan puututaan. Se on raskasta, kun sitä tapahtuu miljoona kertaa päivässä, mutta raskaampaa se tulee olemaan myöhemmin opettaa. Saako sinua lyödä? Miltä lyöminen sinusta tuntuu? Näitä asioita käydään jo taaperoiän ohittaneiden kanssa ja he kyllä ymmärtävät, kun sanoo, että muista tuntuu yhtä pahalta kuin sinusta. Lyöminen sattuu. Niin ei saa tehdä. Pyydä anteeksi. Tämän rimpsun tajuaa jo taaperoikäinen. Tai ainakin oppii tajuamaan, kun sitäkin toistetaan sitkeästi.

Anteeksi
Käytetään aina kun sattuu tai on paha mieli. Äitikin opettelee paremmin pyytämään anteeksi toisilta aikuisilta.

Ruokailu
Ruoka syödään ruokapöydässä. Ruoka/välipalat syödään tiettynä aikana. Jos pöydästä lähtee, ei sinne palata kymmenen minuutin päästä. Se on kiitos ja hei. Jos ei ruoka maistu, niin seuraavalla ruualla sitten. Ei onnistu mulla-on-nälkä-vaikka-just-ruualla-olin-jo täys-saanko-leipää-narinat. Ei tipu, ei lirise. Kipeenä on sitten tarjoilut vuoteeseen ja oikeus syödä sitä mitä haluaa ja milloin haluaa.
Erityismainintana se, että nämä omat kasvatusvinkit toteutuu meidän tavallisilla lapsilla. Erityislasten kanssa joutuu käyttämään erilaisia konsteja ja luovuutta.

Siivous
Omat jäljet siivotaan, aina. Lelut ja askartelut siivotaan,vaikka tunnin nurinan kera, joka ilta. Minä en ole siivouspalvelu, joka siivoaa lasten jälkiä heidän sotkiessa lisää. Minä en ole roskakuski, joka kuljettaa levälleen jätetyt roskat roskikseen. Minä en ole tarjoilija, joka korjaa jokaisen syöjän astiat pöydästä. Minä olen paljon siltä väliltä, mutta minä en halua lapsistani uusavuttomia. Mieluummin selitän ja opetan, kun teen tuskastellen kaiken itse.

Monesta hienosta periaatteesta on luovuttu, kun käytäntö on toisin opettanut. Kaikesta en kuitenkaan luovu. Käytöstavat ovat osa sivistystä ja sivistys osa ihmisyyttä.