maanantai 31. joulukuuta 2012

Hei hei, vuosi 2012

Viimeksi vuoden vaihtuessa olin totaalisen rikki. Sen lisäksi, että join liikaa viiniä ja olin surullinen, istuin puhelimessa kuuntelemassa vuoroin Entistä ja vuoroin erästä toista, joka myrkytti mieleni ja joka tahtoi oikeastaan vaan satuttaa minua. Lisäksi vieressäni istui ystävä, jonka maailman eräs mies oli samana iltana murskannut. "Voi paska", ajattelin. "Tämä tulee olemaan "Pakko elää tämäkin läpi"-vuosi.". Ja niinhän se olikin.

Vuosi 2012 on ollut tuskan, ahdistuksen ja epäonnen vuosi. Se on ollut myös kasvamisen vuosi. Niinhän se usein menee, että kipu kasvattaa. Näkökenttäni on laajentunut entisestään. Olen vihannut ja oppinut uudelleen rakastamaan itseäni. Toivon, että kipuni kääntyy vielä viisaudeksi.

Turha kai niitä kaikki yksityiskohtia on ruotia, mutta erokipua edelleen, ihmissuhdedraamaa, muutto, elämän uudelleenopettelua, masennus ja sen kanssa eläminen, työttömyys ja kuolema. Nämä ovat tapahtuneet ja sille ei voi mitään. Vuosi on paketissa ja seuraavasta tulee parempi, tiedän sen ihan varmasti.Vuonna 2013 tulen saavuttamaan jotain suurta, koska olen löytänyt itsestäni vihdoin sen uskon itseeni ja rohkeuden, mikä on ollut suruvaipan alla.

On minulla ollut onneakin. Erityismies on vaan jotain sellaista, jota en vieläkään käsitä. Ihana hän on ja kultainen. Täytyy minussa jotain, että hän on halunnut käydä kaiken tämän läpi ollakseen minun (ja meidän) kanssamme.Silti minulla on tilaa olla ja hengittää, olla minä siinä muodossa kun olen. Erityismies rauhallisesti sanoo yleensä juuri oikeat sanat. Hän tietää, että minut täytyy päästää menemään,että tulen takaisin. Hän ymmärtää häkkilintu-pelkoni, vaikken sitä hänelle ole vielä kertonutkaan. Kaikesta ihanasta huolimatta minä olen varovainen ja pelkään hylkäämistä. Ei ehkä tarvitsisi. Tänään lasten mellastaessa taustalla ja minun stressaillessa taas tapani mukaan jotain hän nappasi minut kainaloonsa ja  lauloi korvaani:

"I will stay by your side now and forever, I will always only be in love with you."

Ei yhtään enempää, ei yhtään vähempää. Tervetuloa TOIVON vuosi 2013!






sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Menetys

On raskasta luopua yhdestä viimeisimmistä aikuisista, jolle olet voinut olla lapsi.Toisaalta olen onnellinen; nyt hän saa nähdä niitä rakkaita, joita hän on eläessään kaivannut.Minä en tiedä aina mihin uskon, mutta taivaaseen minä uskon. Kuoltuamme me tapaamme kaikki ne menetetyt rakkaat. Halaamme heitä ja suukotamme heidän kasvojaan. Näemme heidän hymynsä ja olemme onnellisia.

 Minä olen joutunut elämään aina ikäistäni vanhemman elämää ja olen väsynyt siihen. 
Katson ikäisiäni, katson ystäviäni ja heillä on aina paikka minne mennä oman kodin lisäksi. Minulla ei ole äitiä, ei aikuista isää, ei tätiä, ei setää, ei mummoa eikä pappaa. Kukaan ei muistele minun lapsuudenhömpötyksiäni, vaan saan itse kertoa sen minkä muistan omalle jälkikasvulleni. Se tekee minusta surullisen. Minä tihkun surua ja menetystä niin paljon, että sattuu. Niin liikaa menetyksiä. Niin paljon asioita olen jäänyt vaille, mitä jokainen lapsi ja aikuiseksi kasvanutkin tarvitsisi. Ja se olen myös minä, joka maksaa nyt kovaa hintaa tästä kaikesta. En enää ihmettele syrjäytymisriskejä. En enää yhtään ihmettele, miksi onnettomien vanhempien lapset joutuvat tekemään puolet enemmän töitä saavuttaakseen edes jotain. Terveet, onnelliset (ja varakkaat) eivät juurikaan kohtaa sitä. He voivat tarjota lapsilleen niin paljon enemmän ja valmistella heitä hyville teille.Monet eivät tästä syystä opi empatiaa ja kykyä ajatella muita. Välillä vaan mietin, että minun empatiani on tullut minulle todella kalliiksi.

Onko kohtuullista, että ensimmäisten kuukautisten alkaessa 13-vuotiaana itkee vessan lattialla äitiä, kun ei tiedä mitä pitäisi tehdä?

Kuuluuko varhaisteinin istua perinnönjaossa kädet korvilla, kun kaikki tappelevat kuolleen äidin vähäisestä perinnöstä ja kaikki vihaavat toisiaan?

Kuinka normaalia on miettiä 16-vuotiaana, että haluaa muuttaa kotoa, että voi aloittaa uuden elämän?

Kuinka sydäntäriipaisevaa on miettiä itsemurhaa 13-vuotiaana?

Miten päin pitäisi olla, kun kukaan ei hyväksy ja vieraat aikuiset katsovat säälien?

Miten päin pitäisi olla kun aikuisenakin monet katsovat säälien?

Kuinka monta vuotta kestää kipua ja tuska?

Milloin saa parantua haavoista, joita elämä ja ihmiset ovat aiheuttaneet?

Se suru, tuska, epäreiluus ja ahdistus, mitä kannoin pikkulapsena, teininä ja aikuisena, pursuu ulos.
Minä en sitä kykene hallitsemaan, vaan joudun elämään sen kaiken yhä uudelleen ja uudelleen.
Tämän tuskan lisäksi minun pitäisi yrittää elää hyvin arkea äitinä ja tyttöystävänä. Ja huolehtia vielä kaikista niistä ihmisistä, jotka menneisyydestäni huolimatta kaatavat asiansa minun niskaani.
Minä totta vie yritän, mutta kuinka paljon vielä pitää jaksaa?
Loppuuko masennus ja kipu koskaan?
Eheydynkö minä?

Minä en aio pitää enää mitään pahaa sisälläni varastossa. Toistan näitä sanoja, kunnes ne ovat vaan sanoja.

keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Kirje isälle

Pyhinä oli taas se päivä vuodesta, mitä alan stressaamaan jo reilusti etukäteen: vierailu sinun luonasi. Ei voi muuta sanoa, kun että olipahan taas näytelmä. Minua kammoksutti,huvitti ja hävetti samaan aikaan kun saavuimme ja kaappasit lapset syliisi kutsuen heitä "rakkaiksi" ja minuakin halasit. Toki se on osa sinun käsikirjoitustasi, koska olihan sinun uusi naisystäväsi ensi kertaa näytillä. Minua ärsytti niin paljon, etenkin lasten puolesta. Esität välittäväsi, vaikka yhden jätät aina ilman huomiota, koska hän on mielestäsi väärää sukupuolta.Ethän sinä koskaan sitä ole ääneen sanonut, mutta teot puhuvat puolestaan. Muista, että lapsen rakkaus ja kunnioituskin jatkuu vain tiettyyn pisteeseen asti.

Naisystäväsi oli oikein mukava. Täysin normaali. Harmi vaan, ettei etenkään mukaviin halua tutustua, kun ei tiedä kenet tapaa seuraavana jouluna. Kävi suorastaan sääliksi, kun hän kertoi uniikista tapaamisestanne. Hän on vain yksi hurmauksenkohde, joka lähtee jossain vaiheessa vaihtoon tai jos kestää hyvin alkoholismia, niin saattaa hän jäädä rinnakkaissuhteeksi. Tuleehan se aina halvemmaksi jakaa kulut kahdestaan. Jotenkin en vaan pysty puuttumaan asiaan; ei rakastunut usko pahaa toisesta tai pahimmassa tapauksessa on varma kyvyistään pelastaa toinen huonolta elämältä. Mokailusi eivät kuulu minulle, isä. Aina sinä kuitenkin vedät perheeni mukaan inhottaviin kuvioihisi. Se tekee minut hyvin surulliseksi ja vihaiseksi, sillä minä teen kaikkeni perheeni hyvinvoinnin eteen. Toisin kuin sinä, isä.

Pahinta on se, ettet koskaan opi virheistäsi. Olet oppinut esittämään katuvaa ja onnistut kääntämään pahimmatkin tekemisesi omaksi eduksesi. Olet vain uhri ja muut tekevät väärää tai pistävät sinut tekemään väärin. Sinulla on taito unohtaa pahat tekosi. Siksi minä en kunnioita sinua pätkääkään. Loukkaavaa on myös se, ettet sinä ollut valmis muuttumaan edes omien lapsiesi takia. Lapsenlapsetkaan eivät herätä sinua. Oletat, että olet ansainnut ne ihanat ihmiset elämääsi etkä ole heistä kiitollinen. He ovat sinulle esineitä, joita esitellä vieraille. Kunhan kulissi pysyy, kaikki on hyvin. Ihmisillä ei ole mitään väliä.Sinulla on ollut lukuisia tilaisuuksia parantaa tapasi ja pyytää anteeksi, mutta et tee niin, koska sinä itse olet maailman tärkein ihminen.

Olet addikti ja minä häpeän sinua. Suojelen Erityismiestä sinun tapaamiseltasi ja onneksi et ole kiinnostunut tapaamaan häntä. Minä en kehtaa esitellä sinua. Minä en luota sinuun, en sanoihisi. Sinä et muista mitään, koska olet juonut vuosikymmeniä. Mutta eihän sinulla ole ongelmaa, alkoholi vaan kuuluu kaikkeen. Minä olen vaan tarkka ja nipo, kun en anna sinun juoda lasteni seurassa. Asia, jonka pitäisi olla itsestäänselvyys. Mutta eihän se alkoholistille ole. Juoda kun voi iloon, suruun ja kaikkeen siltä väliltä.

Vierailut luonasi ovat hyvin raskaita ja minä toivun niistä päiväkausia. Olen henkisesti poikki. Olen koko elämäni elänyt pullon varjossa. Onneksi pääsin pullosta ulos, ennen kuin itse hukuin. Olen ylpeä itsestäni, että kaikesta pahasta huolimatta minä katkaisin tämän ahdistuksen ketjun. En antaisi lasteni kärsiä omien tekojeni takia. He tulevat varmasti nurisemaan jostain, mutta eivät kokemastaan turvattomuudesta. Minä aion elää niin, että lapseni tulevat aikuisina tervehtimään minua joulun pyhinä ilman katkeruutta, ahdistusta ja pelkoa.

Lapset ovat numero yksi ja vastuu on kannettava ilman mitään tekosyitä. Heidän puolestaan tehdään asioita ja heille suodaan perusasiat kuten kännitön ja nyrkitön koti. Onni lapsista on suurempaa kuin mikään päihde.
Se on vanhemmuutta, isä.

tiistai 18. joulukuuta 2012

Kohtaus X : Masennus

Ahdistus vain kasvaa. Minä en kestä näitä päiviä, koska olen niin uupunut. Aamun velvollisuudet hoidettuani, tulen äkkiä kotiin ja nukahdan. Olen totaalisen poikki. Iltaa kohti piristyn ja jaksan vähän touhuta jotain ja sitten taas iskee äkkiväsymys. Voi kuinka minä soimaankaan itseäni; laiska,työtön,tyhmä,saamaton. Se minä tunnen olevani. Eilen itkin koko päivän. Itkin sitä ja tätä. Itkin sitä, että vietämme Erityismiehen kanssa joulun erillään. Itkin sitä, että muodostuuko meille koskaan perinteet, johon molemmat kuuluvat? Tiedän, että sitä on aikaista itkeä, mutta kun nyt vaan itketti ja silloin pitää itkeä tai tulee niin sairaaksi, että oksettaa ja on tulessa sisältä. Raivo,pettymys ja kiukku pitää laskea pihalle, ei sulkea sisälle

Huomenna pääsen taas terapeutin luo, onneksi. Alkaa oma sietokyky ylittyä, joten hyvä näin. Ahdistus polttaa sisällä, eikä se katoa nukkumallakaan. Tämä olemisen tuska on niin lamaannuttavaa ja minä haluan parantua! Ei kukaan halua elää näin.

Viime päivinä olen luisunut muistoihin, siihen pahaan aikaan. Aikaan, jolloin olin niin mahdottoman sekaisin.Minäni oli lukittu jonnekin ja vain tyhjä kuori edusti. Silloin minä tartuin väärään käteen. Se käsi vei minut pois polulta , johon olin seisahtunut miettimään suuntaa. Se käsi johdatti minut väärään suuntaan ja eksytti pimeään.


maanantai 17. joulukuuta 2012

Notkahdus

Olen taas yhtä sumua. Päivisin aivan ulalla ja iltaisin uni vaan karkaa käsistäni, lapsiin, Erityismieheen. Uni ei huoli minua mukaansa. Minä olen uneton täällä. Pohdin kaikkea, mutten jaksa kirjoittaa, koska olen niin väsynyt, mutta vailla unta.Päivistä tulee turhauttavia mössöjä.Mössöpäivistä tulee massaviikkoja. Kohta on joulukin. Ahdistavaa.

Meillä piti olla eilen romanttinen ilta. Treffit. Kiukuttelimme,kinastelimme ja ensi kertaa jopa huusimme. Mitättömistä ja typeristä asioista. Riitelimme ennen eilistäkin, silloinkin typeryyksistä. Piti olla kivaa, mutta moni asia meni pieleen ja minun teki mieli polkea jalkaa. Hyvästi ensihuuma! Arki näyttää muuttaneen tänne pysyvästi. Se on vaan välillä niin turhauttavaa, kun tuntuu, että ei olekkaan enää mitenkään kummallinen. Ei minun vuokseni enää tarvitse yrittää ja nähdä vaivaa.

Eikä taaskaan seksiä. Ja minä niin tarvitsen sitä. Olen kyllästynyt ruinaamaan sitä. Voisin itkeä, niin paljon haluan. Tämä tuntuu rangaistukselta, kuin jakelisi helmiä sioille. En vaan käsitä millään miksi ei.
Minä kiharran,kähärrän,tuoksun,näen vaivaa. Olen vihjaillut muistakin, mutta onko niitä, en tiedä. Lannistun vaan niin kovin. En oikeasti tiedä kuinka kauan minä kestän tätä vaihetta. En minä halua tehdä mitään typerää, mutta en totta vie halua elää ilman seksiä. Se on sama kuin kieltäisi juuri ajokortin saaneelta ajamisen, veisi ilon ja riemun.

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Tyttö, joka on tehty lasista

Tänäänkin minä olen tehty lasista. Olen seitinohutta lasia, jota pitää kantaa hiljaa ja varovasti. Tunnun hajoavan huokauksesta. Minua nukuttaa kamalan paljon ja päivisin olen vaan nukkunut. Silti väsyn lasten kanssa iltaisin, koska he ovat niin valtavan energisiä. Minä lepään koko päivän, että jaksan touhuta heidän kanssa iltaisin. Odotan viikonloppua, että saan vaan nukkua. Ja nähdä Erityismiestä enemmän kuin tunnin-pari illassa.Toisaalta haluan ymmärtää itseäni ja olla armollinen, toisaalta osa minusta sättii laiskottelusta. Vaikkei se ole laiskottelua, vaan ihan aitoa ja oikeaa väsymystä.

Terapian tarve on jatkuva. Onneksi viikon päästä pääsen taas. Huomaan, että kaksi viikkoa on jo aivan liian pitkä aika odottaa. Kuorma kasvaa siinä ajassa liian suureksi. Onneksi vuodenvaihteen jälkeen pääsen puhumaan viikottain. Sekin on kuulemma liian vähän. Kerran viikossa tapahtuva terapia on vaan kannattelevaa ja hoitoon tarvitaan useampi istunto viikossa. Sen aika on kuitenkin myöhemmin, koska prosessi on pitkä. Mikä tarkeintä; se on kuitenkin käynnistynyt. Nyt on vaan oltava kärsivällinen.

Olen niin täynnä haaveita ja halua opiskella. Haluan nähdä itseni syksyllä koulussa. Tiedän miten onnelliseksi se minut tekisi. Tästä väsymyksestä huolimatta teen koko ajan lukutyötä, että pääsen varmasti. Masennus vaan vie minulta voimia ja aikaa, se hidastaa ikävästi. Saan jatkuvasti patistaa itseäni, koska olen niin voimaton. Silti minä haluan ja aion päästä. Minun on pakko päästä eteenpäin eikä jäädä polkemaan paikalleen.

Tommy Tabermannia lainaten: "Ehjimmät meistä, on sirpaleista tehty". Tätä minä hoen itselleni. Minä en ole huono, minä en jää ikuisesti työttömäksi ja masentuneeksi. Minä pärjään. Minä loistan. Se vaatii ponnisteluja ja hitosti rakkautta, että selviän. Molempia on, joten miksi ei?

maanantai 10. joulukuuta 2012

Suhteita

Nyt kiristää hermoja ja pahasti. Alkaa taas paha-enteisesti kolkutella muistot tapahtumasta nimeltä avioero. Voi kumpa siihen saisi jonkinnäköisen aivoeron. Mutta sieltä se nyt puskee, vaikka menneisyyteen ei missään tapauksessa olisikaan paluuta. Tänään viimeksi kuuntelin Entistä, kun hän vilpittömästi totesi, ettei osaa juoda. Sillon kun hän juo, hän on kännissä kuin käki ja sillä hyvä. Hän ei osaa hallita itseään (hän ei haluta hallita itseään) ja on känninsä uhri.Omapa on valintansa, mutta minua se ärsyttää. Vieläkin, vaikka se ei olekkaan minun ongelmani enää. Ei enää koko yön odotuksia tuleeko toinen kotiin ja jos tulee, niin missä kunnossa. Ei paljoa naurattanut siivoilla aikuisen ihmisen oksennuksia parin tunnin unien jälkeen.Ja se ikuinen naureskelu kuinka kännissä on oltu ei myöskään mene jakeluun. Toistaiseksi olen laittanut tuon päättömän juhlimisen erokivun piikkiin, mutta toivon jo, että hän löytäisi jotain, mikä rauhottaisi. Mutta kun juo itsensä semmoiseen kuntoon, niin onko ihme, ettei seuraa löydykkään? Äh, taas minä huolehdin.

 Erityismies on niin rakas. Vaikka meillä tuntuu olevan joku erillistymisvaihe, missä vuorotellen tunnumme haluavan omaa tilaa ja kuitenkin ikävöivämme toisiamme. Olen onnellinen niin monista asioista. Vaikkapa nyt siitä, että Erityismies käyttää alkoholia niin kuin normaalin ihmisen pitääkin. Ja siitä että hän puhuu ja kyselee. Hän ei tyrmää, hän ei hyökkää. Hän ei liiskaa minua. Hän ei pidä minua itsestäänselvänä eikä sijoita itseään minun yläpuolelleni. Erityismies ei koskaan sano minulle "Niinhän sinäkin aina" tai "Ethän sinäkään koskaan". Hän ei ole katkera, vaikka hänellä olisi siihen useita syitä. Hän on ihana ja jostain uskomattoman onnekkaasta syystä, hän on minun kanssani.

lauantai 8. joulukuuta 2012

Se tunne, kun ei ymmärrä miksi tuntee niin

Erityismies on ulkona. Hän ilmotti siitä hyvissä ajoissa parisen viikkoa sitten. Minua alkoi samantien ahdistaa ja kauhukuvat valtasivat mieleni. Hän menee ja pettää minua. Ihan varmasti pettää. Kaikki menee palasiksi ja minä aloitan jälleen alusta, ellen sekoa täysin. Sitä minä pelkään,vaikka Erityismies ei anna mitään syytä siihen.Tälläkin hetkellä nielen kiukun kyyneleitäni, sillä minulla on semmoinen olo, että hänen järjestää menonsa aina niille viikonlopuille kun lapset ovat kanssamme.Minusta tuntuu, että hän jättää minut oman onnensa nojaan ja lähtee itse pitämään hauskaa.Minä hoidan yksin työt ja hän hoitaa yksin huvit.

Erityismiehellä on vielä maailman ärsyttävin tapa nukkua juhlimista seuraava päivä, joten voin olettaa näkeväni hänet sunnuntai-iltana sen jälkeen kun olen saanut lapset yöunille. Toki hän on varmasti krapulainen ja valittelee väsymystään, mikä lisää minun raivoani ja saa minut kiukustumaan, koska koen edelleen, että hän on hylännyt minut tai oikeastaan meidät, koska hän ei jaksa meidän seuraamme. Se, ettei hän viihdy seurassamme ei todellisuudessa pidä paikkaansa, sillä Erityismies leikkii lasten kanssa, tekee kotitöitä ja kysyy minulta usein, mitä ajattelen/vaivaako minua jokin. Kai tämä hylätyksi tulemisen tunteesta kumpuava kiukku on vaan niin suuri, että se vyöryy kaiken yli. Minulla ei ole mitään keinoa, millä pääsisin eroon tästä tunteesta. Tunnen itseni niin avuttomaksi näiden isojen tunteiden kanssa. Edes se ei lieventänyt olotilaa, että Erityismies soitti lähdettyään ja kertoi ikävöivänsä minua heti. Hän sanoi, että hänelle tuli typerä olo, ettei edes halannut minua lähtiessään. Eikä minun kuulemma pitäisi murehtia raha-asioita, sillä hän auttaa minua, meidän yhteinen taloushan se nykyään on.

Inhoan tätä tunnetta, mikä minut valtaa eikä lähde pois ennen kuin saan Erityismiehen tänne ja hän on lepyttänyt minut. Se vaan menee niin, sillä minun paha mieleni näkyy. Joka kerta Erityismies sanoo, ettei mitään tapahtunut ja kuinka hän ikävöi minua. Joka kerta minä ajattelen, että hän valehtelee ja kuinka naurunalaiseksi hän minut tekee jos pelehtiikin selkäni takana. Kumpuaako tämä siitä, että minua on petetty? Siitä, että minä olen pettänyt? Vai onko tämä tunne jotain syvempää, mustasta menneisyydestä?
Minä haluan olla hänelle se täydellinen, jonka jälkeen ei tarvitse etsiä. Ehkä olenkin. Koskaan ei ole tehnyt näin kipeää tajuta, ettei ole sitä ensi huumaa eikä toinen katso sinua niillä silmillä enää.Sitä katsetta,jonka valossa olet se maailman ihmeellisin tyttö, sitä ei vaan saa takaisin ja siksi minä pelkään, että tämä on tässä ennen pitkää.

 Järjettömiä pelkotiloja, mutta toisinaan ne syövät minut elävältä.

perjantai 7. joulukuuta 2012

Angsti

Liikunnan puute.
Toisen päivän krapulatila.
Pitkittynyt flunssa.
Stressi rahasta.
Alemmuuskompleksi työttömyydestä, siitä,ettei minulla ole ammattia.
Opiskeluihin on ikuisuus, jos edes pääsen kouluun.
Siinäpä ne syyt tähän pahaan oloon taitavat olla.
Itkettää. Kiukuttaa. Harmittaa.Ahdistaa.Väsyttää. Itkettää.
Hoen itselleni, että kyllä tämä tästä. Jonakin päivänä.

tiistai 4. joulukuuta 2012

Tervetuloa ilo

Kävin Entisen kanssa lounaalla. Puhuimme paljon. Huomasin, että hän on todella väsynyt. Olen iloinen siitä, että hän vihdoin lakkasi olemasta kuin vastaanhangoitteleva lapsi ja ymmärsi, ettei pärjää yksin.Kuinka asiat eivät vaan selviä elämällä,vaan tulevat aina takaisin.Hän ymmärsi sen, että hän tarvitsee apua. Ehkä hän vaan tarvitsi hengähdystauon puhumisesta, kuten itse sanoi. Uskon, että Entinen on pian valmis ottamaan vastuun omasta onnellisuudestaan ja tekemään sen eteen töitä.Minä voi tukea taustalta ja olla ylpeä hänen saavutuksistaan, mutta en voi tehdä sitä hänen puolestaan.Entinen pystyy siihen varmasti, kun ymmärtää, miten valtavasti hänessä on potentiaalia.

Saapuessani kotiin, selasin postin läpi. Minun lähetteeni on kuin onkin kulkenut eteenpäin ja pääsen lääkärin arvioon! Tunsin syvää tyytyväisyyttä itseeni, että taistelin mielenterveyteni puolesta. Se kannatti todella.
En malta odottaa, että pääsen terapeutilleni kertomaan ilouutisen ja hihkumaan riemusta. Hän sai minut uskomaan, että tämä on meidän taistelumme ja siksi sain voimaa hoitaa asian loppuun. Eihän tämä oikeasti ollut yhteinen taistelu, vaan hän tuki ja rohkaisi minua toimimaan asian puolesta ja olemaan sitkeä.
Lisäksi kävin haastattelussa toista terapiamuotoa varten ja minut hyväksyttiin mukaan. Minut, joka aina jää pisterajojen ulkopuolelle ja joka on aina siinä "Valitettavasti valintamme ei juuri tällä kertaa osunut sinuun"-joukossa.Ratkean ilosta, innosta ja uteliaisuudesta!

Voi kun voisi soittaa äidille.

maanantai 3. joulukuuta 2012

Ihmisyyden tilinpäätös

Hän on nyt poissa. Hän, joka hiipui. Näin hänet unessa muutama päivä sitten ja tiesin, että hän kuolee. Unessa olimme bussissa ja juttelimme nauraen. Sitten hetkessä hän muuttui luurangonlaihaksi eikä enää ollut oma itsensä, ei oikeastaan kukaan. Hidastettuna hänen laiha ruumiinsa tipahti aseman rappusia alas.Seuraavassa otoksessa tulivat ambulanssit. Minä tiesin, ettei hän enää palaisi.
Entinen suree,totta kai. Haluaisin tukea häntä, mutta olen liian keskeneräinen ja heikko.

Näen joka yö mielipuolisia unia. Täynnä menneitä paikkoja ja ihmisiä, joita en ole vuosiin edes ajatellut.Menneisyys sekoittuu nykyisyyteen ja nykyisyys menneeseen. Herään hikisenä, pää sekaisin tästä kombosta.
 Ajoittain minä pelkään, että romahdan. Mitä jos en kestäkkään menneisyyden taakkaa uudestaan? Mitä jos Erityismies ei kestä minua? Mitä jos minä en kestä häntä? Olen ollut ahdistava,takertuva,kiukkuinen ja inhottava. Pyysin tänään sitä anteeksi ja uskon, että hän ymmärtää. Hän vaan jotenkin tajuaa sen, että minun on oltava tällainen, että selviydyn tästä.

Tänään minä inhoan itseäni enkä jaksaisi yhtään mitään.

perjantai 30. marraskuuta 2012

Myrsky

Ulkona tuiskuttaa eikä se sinäänsä haittaa, kun olen ollut kotona, mutta nyt taas masentaa.
Monta päivää flunssassa.Eilen meni selkä, tuosta vain.Vein ja hain lapsia koukkuselkäni kanssa. Luulen, että kroppa laukoo stressin pihalle näin. Enää ei tarvitse jännittää työasiaa, niin nyt voi romahtaa. Ihan niin kuin mielikin teki; lapset olivat tarpeeksi isoja (eivät ihan avuttomia vauvoja, jotka tarvitsevat äitiä 24/7) ja niin se mielikin päätti lakata jaksamasta. Onneksi lakkasi ja tajusin alkaa ajatella itseäni.

Wc-paperi loppui ja täytyy lähteä kauppaan, vaikken jaksaisi. Tajuan, että korttini on Erityismiehellä, joka on toisessa kaupungissa töissä ja tulee "joskus" eli mitä vaan 16-21 välillä.
Terapeuttini soittaa, ettei toinen terapeuttini voi ruveta terapeutikseni, koska on saanut viran toisaalta. Tämän tärkeän puhelun aikana lapset tietenkin tappelevat kovaänisesti ja huutavat äitiä. Tekee mieli huutaa "pääkii":tä. Puhelun lakattua lakkaa myös riitely. Ja sitten ihmetellään, miksen ikinä vastaa puhelimeen?
Tajuan kouluvaihtoehtoja selatessani, että minua kiinnostavia aloja oli tarjolla myös syksyn hauissa. Pitikin löytää ne näin kaksi kuukautta myöhässä. Jes. Taputukset minulle.
Kotona on hirveä sotku ja se ahdistaa. En saa aikaiseksi ja pitäisi aloittaa viiden päivän puhtaista pyykeistä. Kädet ovat kuin betonia. Erityismies toi viimeiset tavaransa luokseni eilen. Supersotku. Mihin nuo saadaan mahtumaan? Joka paikassa on legoja, vaikka lapset siivoavat ne (käskystä) joka päivä. Mietin, olivatko ne noin moni-osaisia kun minä olin pieni?

Nyt menen suukottamaan lapset ja lähetän heidät isälleen. Sitten kutsun tänne myrskyn. Siivousmyrskyn.

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Intopiukeena

Minun pitäisi kai olla jotenkin surullisempi työpaikan menetyksestäni, mutta en minä ole. En osaa nähdä tätä muuna kuin helpottavana pisteenä ja uuden alkuna. Nyt on yksi asia vähemmän, mikä imee minusta energiaa, muttei anna mitään tilalle.Näin on vaan hyvä. 

Stressin laukeaminen pamautti päälle aivan hulvattoman flunssan. Ääni on poissa ja mikäs lapsille sen parempi kuin äänetön äiti...
Eilisen keräilin voimia, tänään hoidan paperiasioita ja huomenna aloitan täyspäiväisen työnhakemisen.Olen täynnä valoa ja iloa. Saan koko ajan lisää voimiani takaisin. En käsittänytkään kuinka paljon työn jatkumisen puolesta murehtien käytinkään turhaa energiaa.
Nyt on löydetty yksi potentiaalinen opiskelupaikka lisää. On kova tahto opiskella ja saavuttaa siltä osin uutta. Työtä täyspäiväisesti ajattelin tehdä kesään asti ja sitten toivottavasti siirtyä opiskelijaksi. Ehkä jotain osa-aikatöitä kylkeen ja ja....katsotaan nyt. Mutta ainakin kouluun, vihdoin ja viimein. Onhan tässä jo vuosia siitä haaveiltu. Tuntuu, että esteistä huolimatta, minä jatkan ja vielä hymysuin. Keksin uutta, jos joku ovi sulkeutuu. Luotan itseeni ja kykyihini, enkä ryhdy enää ovimatoksi.

tiistai 27. marraskuuta 2012

Entinen

Meillä menee entisiksi puolisoiksi nähden todella hyvin. Olemme puheväleissä, vitsailuväleissä ja kerromme toisillemme paljon asioita.Puhumme usein ja paljon; onhan meillä takana yhteistä elämää monta vuotta. Minun rajani menee hänen naisasioissaan (ainakin toistaiseksi), vaikka hän saattaisi kertoa niistä minulle. En ole hänestä mustasukkainen tai jos olen, en ainakaan romanttisella tavalla. Toki tahdon hänen olevan onnellinen, mutta kai minä pelkään millaisen ihmisen hän lastemme eteen tuo. Minun pitäisi nyt vaan luottaa eikä koittaa säilyttää semmoisia lankoja käsissäni,jotka eivät minulle kuulu.

Terapeuttini kanssa keskustelimme pieleenmenneestä liitostani ja hän lupasi paneutua siihen kanssani ihan kunnolla. Mutta heittelin hänelle näkökantoja ja hän tarttui niihin. Hän antoi minulle pohdittavaksi ajatuksia, mm. sen, että turvattomuutta lapsena kokeneet löytävät aikuisena toisensa ja sulautuvat symbioottiseen suhteeseen.
 Toisinaan minusta tuntuikin, etten ole oma itseni, vaan Entinen piti minua hänen jatkeenaan. Hän on monesti sanonut, suhteen aikanakin, että kohtelee minua kuin itseään; ankarasti,tylysti ja joustamattomasti.Viimeisinä aikoina minä kärsin tästä yhteensulautumisesta ihan hirveästi ja elin päiväni kokien , että minä yksinkertaisesti tukehdun siihen paikkaan. Kaikki unelmani ja oma spontaaniuteni saivat todella tylyä kyytiä. Minä koin, etten saanut lainkaan ymmärrystä. Tuntui, ettei hän enää hyväksynykään minua. Mitä enemmän hän kahlitsi, sen enemmän halusin karkuun. Hän muuttui minua moralisoivaksi nipottajaksi, joka tuntui ajattelevan minusta hyvää vain silloin kuin halusi seksiä kanssani. Ja minähän en halunnut. En tiedä miksi. Enkä tiedä edelleenkään mihin ja milloin romantinen rakkautemme lensi ikkunasta pihalle.

Tänä päivänä me tunnumme olevan niin erilaisia, etten voi käsittää mikä meitä on voinut joskus yhdistää. Meidän tapamme mennä, suunnitella, mikä on tärkeää ja olennaista ja edelleen, tapamme riidellä. Omasta mielestäni olen kehittynyt riitelijänä hitusen. Ennen huusin ja paiskoin ovia,kiukuttelin ja mökötin. Nykyään mököttelen yhä usein, mutta koitan myös päästä kiukkuni läpi ja selvittää asiat, ensisijaisesti haluan tulla kuulluksi ja että tunteeni ymmärretään. Entinen ei osaa kuunnella minua oikein. Hän kaivaa kirveet, veitset, miekat ja pyssyt esille ja hyökkää. On jyrättävä vastapuoli samantien ja hänen mielestään riitely loppuu siihen, kun toinen (hän) on lytännyt toisen ja toinen ei jaksa enää huutaa/inttää vastaan. Mitäänhän ei ole selvitetty ja katkeruus kasvaa sisällä. Myöhemmin hän kysyy, että mikset ole puhunut. Miten voi puhua ihmiselle, joka ei päästä perille eikä katso pyydettäessä peiliin? Riitaa ei voi käydä, jos kaikkeen vastaus on : "Mutta niinhän sinäkin aina teet x" tai  "Sinäkään et koskaan..."

Myös katkeruus erosta kalvaa Entisen mieltä. Minä toivon, että hän pääsee sen ylitse hänen itsensä ja minun vuokseni. Sen vastaanottaminen on niin kamalan kuluttavaa. Toisaalta olen oppinut olemaan niin, ettei se ole minun taakkani. Ei minun tarvitse kaikkea hänen tuskaansa enää vastaanottaakaan.Hän on vaan niin ristiriitainen, sillä tiedän hänen haluavan minulle hyvää. Toisaalta taas hänestä huokuu kateus minun uutta elämääni kohtaan. Elämääni, jonka hyvään olen itse ollut osallisena ja sen todellakin ansainnut. Hän tuntuu unohtaneen sen määrän pahuutta, jota minä olen saanut kokea. Hän ei toisinaan osaa olla ylpeä minusta, kehua minua. Ja se hyvä mitä saavutan, tuntuu tulevan ulkopuolelta, tipahtavan syliini ilman että minulla itsenäni voisi olla osuutta siihen. Ehkä se on se symbioosi. Tai eron opettelua. Tai sitten hän hakee vielä itseään.

Minä yritän olla kärsivällinen.
Kestän vähän sitä katkeruuttakin, mutta osaan myös sulkea yhteyden jos alkaa liikaa harmittaa (niin on toimittu tähänkin asti). 
Tässäkin uskon, että hyvä vielä löytää hyvän luo, kun jaksaa tarpeeksi odottaa, että aallot tyyntyvät.
On Entisessä niin paljon hyvää, että toivon hänen löytävän itsensä luo takaisin.

maanantai 26. marraskuuta 2012

Lopputulos

Potkut.
Fudut.
Saada kenkää.
Lähtöpassit.
Lopputili.
Lähtökäsky.
Erottaminen.

Sitä ja paljon tunteita. Ihanien työkavereiden hyvästelyä.
Ennen kaikkea helpotusta. Ei enää turhaa taistelua, ei paskassa kahlaamista, ei 
tyytymättömyyttä.

Letkeä loppuvuosi.
 Downshiftaamista jouluun saakka
 Hyvästi kuukausia kestänyt työahdistus! 
 Ei tässä niin huonosti käynytkään. 
 
   

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Vastoinkäymiset

Kun lumipallo on ottanut vieriäkseen, niin sehän vierii ja kasvaa. Näin on usein myös vastoinkäymisten kohdalla. Minun vastoinkäymispalloni on kasvanut (taas) viikossa valtaviin mittoihin. Olen kuin innostunut lapsi, joka juoksee kesäisellä niityllä huolettomana ja yhtäkkiä jalan alta kuuluu klik. Tällä viikolla tuntuu etten muuta olekkaan kuin klikkaillut.

Työ. Osa ihmisen identiteettiä. Suomessa ensimmäisiä kysymyksiä mitä kysytään.

Mitä teet työksesi? Mitä opiskelet? Mikä sinusta tulee?
On nöyryyttävää joutua pois työstään muiden silmien edessä. Sinut tullaan hakemaan keskeltä työtehtäviä, keskeltä tuijottavia kollegoja, jotka joko katsovat säälien tietäen mihin olet menossa, ovat helpottuneita, etteivät itse ole niissä kengissä tai molempia.
En tiedä mitään nöyryyttävämpää kuin joutua kokemaan tämän kokemuksen uudestaan. Enkä tiedä tapahtuuko se huomenna. Voin vain toivoa, että se on pian ohi.

Mielenterveys. Mittaamattoman tärkeä. Jokaisen perusoikeus. Valitettavasti niin monelta se viedään kysymättä. On ihmisiä, jotka menettävät sen vuosien kidutuksen tuloksena.

On ihmisiä, jotka jotenkin pääsevät pinnalle taistelemaan ja on ihmisiä, jotka haluavat painaa toisten päät takaisin pinnan alle ja olla antamatta apua.
Se lääkärini eväämä lähete raivostuttaa ihan älyttömästi. Ja stressaavaa joutua hänen kanssaan neuvottelemaan tästä puhelimessa. Minä saan viikon päähän ajan, jossa voin kysyä häneltä puhelimitse miksi Hänen Korkeutensa haluaa pienten lasten,  itsenäisesti apua hakevan, äidin selviävän itsekseen? Ei ylennä mieltä ei. Jos olisi rahaa, painuisin yksityiselle. Jos olisi.   

Elämä. Kuolema. Eräs ihminen hiipuu pois tästä maailmasta hetkenä minä hyvänsä.Olen tuntenut hänet vuosia, mutta en tiedä onko minulla oikeutta surra. Tai tavallaan tiedän, että joidenkin mielestä en ole tähän oikeutettu nykyään. Hän ei ole minulle sukua, vaan Entiselle.

Hän oli se, joka sanoi voivansa esittää, ettei tiedä meidän eronneen, jos tulemme koko komppania yhdessä hänelle kylään. Vanha kettu. Elämää nähnyt ja ihmissuhteista oppinut.
Asia kuitenkin vaivaa, koska tätä on odotettu, mutta nyt se aika on oikeasti käsillä. Ihminen, joka piti niin tiukasti elämästä kiinni, häviää kuolemalle. Käsittämätöntä ajatella, mutta niin vain käy meille kaikille. Kuolema ei kysele, vaan kaappaa kainaloonsa oli valmis tai ei.

Hyväksyntä. Me tarvitsemme toisia ihmisiä ja me tarvitsemme toisten ihmisten hyväksyntää. Emme kaikkien, mutta ilman hyväksyntää on vaikea säilyttää hyvä itsetunto ja rakastaa itseään. Minä olen aina kokenut, että joku ei hyväksy minua. Minun harrastusyhteisöni, isäni, äitipuoleni, koulukaverini, minun sukulaiseni,osa suvusta, johon avioliiton kautta liityin ja viimeisimpänä Erityismiehen äiti. Minä olen niin surullinen.

Olin sanonut Erityismiehelle jo aikaisemmin, että hänen äitinsä ei hyväksy minua. Hän ei ole halunnut nähdä minua, ei ole pyytänyt meitä kylään ja muutenkin varoitellut Erityismiestä.
Nyt kaikki oli purkautunut kun Erityismiehen äiti oli ymmärtänyt, että kuulumme oikeasti yhteen. Hän oli sanonut, kuinka romanssit loppuvat ja muutakin. Kaikista eniten sydäntäni kirveli kuulla, kuinka hänen äitinsä oli pettynyt, ettei Erityismies valinnut vastuusta vapaata ja lapsetonta tyttöystävää. Voi kuinka sisälläni uinuva leijonaemo heräsi karjumaan. Minun lapseni eivät pilaa minun elämässäni mitään eivätkä he tee sitä muidenkaan elämälle! Minä en ole pilattu, saastunut tai mitenkään huonompiarvoinen kuin yksikään lapseton ikäiseni nainen. Minun lapseni eivät määritä suhdettani Erityismieheen, meillä on keskenämme parisuhde, jossa on kaksi ihmistä. Lapset toki kuuluvat meidän elämäämme, mutta minusta nuo sanat olivat erittäin kohtuuttomia. Hän ei ole kertaakaan edes tavannut minua, mutta itsekin äitinä tuomitsee minut äitiyden perusteella! Olen entistä surullisempi.

Kaikesta huolimatta, vaikka minä aina hetkeksi lannistun ja itkenkin karvaasti elämän minulle suoltamia pettymyksiä, pysähdyn aina ajattelemaan. Aina tulee se hetki kun minä nousen ylös ja päätän jatkaa. Päätän oppia, vaikken aina ymmärrä miksi näitä opetuksia eteeni satelee.

Joka kerta saan lisää tietoa, joita käytän myöhemmin.
Joka kerta koen olevani empaattisempi.
Joka kerta näen enemmän harmaata mustan ja valkoisen välillä.
Joka kerta koen olevani vahvempi.
Ja joka ikinen kerta koen olevani henkisesti varakkaampi kuin ne ihmiset, jotka tuomitsevat toisia surutta.  

torstai 22. marraskuuta 2012

Vallan raivona

Ei ole vallan mainio fiilis vaan olen aivan raivona. Kuinka -ah- motivoivaa on mennä takaisin töihin kun tietää olevan 20% mahdollisuudella jäämässä? Enkä kyllä jää siltikään, vaan lähden heti kun saan uutta matoa koukkuun. Miksikö olen sitten niin raivoissani? Koska en jaksa mennä nöyryytettäväksi toistamiseen. Me lähtijät olemme niitä teuraalle meneviä eläimiä, joita tuijotetaan pahimmillaan parikin päivää kun herrat miettivät ja venyttävät nöyryytysnäytelmää entisestään.

Entinen sanoi minun olevan vaativa ja että olen lähtenyt jokaisesta työpaikastani sillat takanani polttaen. Olen minäkin sitä välillä pohtinut. Samalla lailla kun olen miettinyt olenko umpihullu ollessani ainut terve ja taistelunhaluinen. Tulin tulokseen, että en ole liian vaativa, vaan minä en ole vielä löytänyt sitä the työpaikkaa. Monilla menee vuosia etsiä sopivaa kumppania, joten miksei työpaikankin kohdalla voi olla etsikkoaika? Mielestäni en vaadi kuin normaalin työpaikan kriteerit, joita ovat kohtuullinen palkka, palkanmaksu ajallaan, kommunikointi esimiesten kanssa, molemminpuolinen kunnioitus, kohtuulliset työajat, joustavuus molemminpuolin, tasa-arvo ja henkilökunnan virkistyspäivät. Nykyisessä paikassa toteutuu yksi kriteeri ja muita olen tässä odotellut tulevaksi, mutta eipä näy.
Työkavereita ikävöin valtavasti. Miten yhteen paikkaan onkin voinut eksyä noin monta ihanaa persoonaa?

Inhoan tätä välivaihetta. Odotan irtisanomista. Odotan haastatteluja. Odotan uutta työpaikkaa. Odotan, että sopeudun uuteen työpaikkaan, jos sellaisen saan. Odotan psykiatriaikaa. Tänä vuonna on ollut aivan liikaa suuria muutoksia elämässä. En jaksa enää yhden yhtä.

Jk. Soitin huvikseni polille, että onko lääkärin lähete saapunut. Ei ole ei. Mieleni tekisi huutaa ja hajottaa tavaroita. Mikä vittu siinä on, että joudun joka asiasta taistelemaan?

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Epätietoisuus

Minä en tykkää yhtään elää epätietoisuudessa. Suoraan sanottuna minua ahdistaa valtavasti. Olen jo pidempään elänyt odottaen tiettyä päivämäärää, jolloin selviäisi jotain. Nyt näyttää, että kaikesta tulee vaan pahempi puuro. Minä kun en tiedä, eikä toisella osapuolella ole aikomustakaan päästää minua verhon toiselle puolelle, jotta tietäisin tai osaisin varautua. He eivät välitä ihmisistä, eivät koskaan ole välittäneetkään. Kyse on rahasta ja hyödystä, bisneksestä.Millaiset seuraukset ja kuinka monen ihmisen elämään heidän riepottelunsa vaikuttaa, ei ole merkitystä. Ihminen on vaan mehukas hedelmä, josta tiristetään jokainen pisara arvokasta mehua lasiin. Tyhjät kuoret voi heittää menemään ja ottaa uuden. Näin toimii työelämä.

Enttententten saatko jatkaa teelika mentten pelkää ja odota tuomiotasi hissun kissun mitäs puolustit ihmisten oikeuksia vaapula vissun mitäs kyseenalaistit eelin keelin vot tulkaa kaikki katsomaan tätä näytelmää, näin voi käydä teillekin viipula vaapula vot tehkää töitä entistä kovemmin ja hiljaa eskon saun teillä on vaan työ piun paun ja meillä  on valta nyt mä lähden tästä pelistä pois kuka lähtee, kuka jää pu pa pelistä pois.

Työelämä on ajoittain leikkiä, hyvin lapsellista leikkiä ja raakaa kiusaamista. On hienoja periaatteita paperilla, mutta niitä poljetaan käytännössä huolella. On kiristämistä, on uhkailua, on edelleen epätasa-arvoa. Vastuuta saavat muuttuvat laiskoiksi ja hemmotelluiksi kakaroiksi, jotka käskevät muita , koska voivat tehdä niin. On suosimista, on syrjimistä. Ja voi hellanlettas jos joku sanoo epäkohdista ääneen! Ei niin saa tehdä, ei mitään saa muuttaa! Ihmiset eivät ole tyytyväisiä, mutta eihän työpaikalla nyt saa kivaa ollakkaan! Hyvänen aika.

Nielen tappioni, mutta ikinä en aio muuttua. En vaan kykene olemaan sitä harmaata massaa, joka tyytyy huonoon ilmapiiriin. Tulen aina taistelemaan ja puhumaan ihmisten puolesta, koska minä välitän niistä joiden kanssa teen töitä. Kun joku sanoo minulle, ettei noin voi tehdä, kysyn : "Miksei?". Minä kyseenalaistan, jos en ymmärrä. Minä kunnioitan, jos minua kunnioitetaan ja olen hyvinkin lojaali, jos koen, että vastapuoli on sen ansainnut. En siedä valehtelua , salailua, huijaamista, toisten ideoiden varastelua, suosimista ja lapsellista vallanhimoa. Seison periaatteitteni takana ja olen ylpeä itsestäni, vaikka se maksaisi yhden työpaikan. Silloin se paikka ei ole minua varten. Minusta ihmisen ei tarvitse ryömiä toisen edessä, minusta vallasta ei kuulu nauttia niin paljoa. Ei ei.

Tämä työhakemusten raapustelu on vaan joka kerta niin tuskaisen tylsää ja hidasta. Nyt on vaan pinnistettävä hiukan.
Uskon sen unelmien paikan olevan ihan nurkan takana. 

tiistai 20. marraskuuta 2012

Suhde

Oli tavallinen arki-ilta. Ruoka oli syöty, kotityöt tehty ja oli se hetki illasta, jolloin vain ollaan. Erityismies painoi minut syliinsä ja sanoi, että hän pelkää minun kyllästyvän häneen. Ei ole ensimmäinen kerta kun tämä keskustelu käydään; joko minun tai hänen aloitteestaan.  Ei se sinäänsä hämmennä, koska se on osa suhteen kasvua, varmistelua. "Olethan siinä, pysythän siinä? Enhän nähnyt kaikkea vaivaa ihan turhan takia?"
 Pelon sanotaan olevan pahasta ja tuhoavan. Minä luulen pikkiriikkisen pelon pelastavan jotain, säilyttävän jotain. Ihminen ei ala pitää toista itsestäänselvyytenä. Huomasin sen yhtenä päivänä jutellessani miespuolisen työkaverini kanssa työajan ulkopuolella. Minä mainitsin siitä Erityismiehelle, koska minun ei tarvitse salata häneltä asioita. En mitenkään härnätäkseni häntä. Eleet, olemus ja (henkinen) väli minuun muuttui samantien. Koko hänen olemuksensa huokui ryhdistäymistä. Siinä hetkessä hän katsoi minua ja tajusi, että minä en ole mikään vaasi pöydällä, joka on ja pysyy. Erityismies näki minut, hän huomasi minut sen arjen keskellä, ymmärsi kuinka arvokas minä hänelle olen. Pieniä, mutta suuria asioita. Sen ei tarvitse olla kuin ihaileva katse tai suudelma ja toiselle tulee hyvä olo.Tunne, että on taistelun arvoinen.

Arki kuitenkin tulee jokaiseen suhteeseen, väistämättä. Pitäisi muistaa vaan että (normaalissa parisuhteessa) hyvä tulee hyvän luo. Kun jaksaa kannustaa ja kehua, saa sen varmasti takaisin. Miten hyvältä tuntuu jo se, kun toinen kysyy: "Miten meni päivä?" ja saat kertoa. Se, että huomaa toisen tekemiset, olivat ne kuinka pieniä tai tavallisia tahansa. Se on arvostusta, se on sitä, että ei pidä toista itsestäänselvyytenä. Kiitä asioista, kiitä tiskaamisesta,pyykinpesusta,koiran ulkoiluttamisesta, auton pesemisestä. Kiitä asioista, vaikka ne olisivatkin toisen vastuualuetta. Silloin toinen huomaa selvemmin myös mitä itse teet yhteisen hyvän eteen. Kehu ja kiitä kuin lasta, sillä mihinkäs meidän aikuisten tarve tuntea ylpeyttä itsestämme katoaisi? Meille kasataan vastuuta ja paineita, mutta oletetaan, että pärjäämme sitä vastoin vähemmällä henkisellä polttoaineella, vähemmällä hyvällä. "Työ tekijäänsä kiittää" ei riitä, sillä me tarvitsemme rakkautta, kehuja ja hyväksyntää säännöllisesti.

Erityismies sanoo minulle joka päivä tykkäävänsä minusta, koska olen niin hauska tyttö.
Minä en ikinä kyllästy kuulemaan sitä.
Mieleeni tulee heti 10 asiaa, mistä tykkään Erityismiehessä. Nyt otan puhelimen käteen ja kirjoitan ne hänelle, sillä hänen kuuluu tietää kuinka ihana hän on. Teenkin sen heti paikalla!  

maanantai 19. marraskuuta 2012

Uni

Yöllä tapasin äidin. Hän oli siinä niin kuin aina unissani; taustalla, lähellä, mutta mahdoton koskea. Ikinä hän ei puhu mitään, vaan katsoo minua vakavana tummilla silmillään. Ikävöin häntä, mutta joka kerran unimaailmassa hänet kohdatessaan tunnen epätoivoa, tuskaa ja surua.
Ajoin unissani lapsuuteni kotiin. Taloon, mikä oli niin täynnä epäreiluutta.Unessa minulla oli vanha auto ja mukana ollut kuopukseni oli vasta pieni ,avuton vauva. Pyysin isääni katsomaan hänen peräänsä hetken, jotta saisin auton parkkeerattua kotikadullemme. Hän päästi kuitenkin vauvan menemään , kadotti hänet. Minä panikoin, juoksentelin edestakaisin. Minä etsin ja huusin. Olin täynnä raivoa ja huusin isälleni, joka ei osoittanut tippaakaan katumusta. Löysin vauvan huutamasta asfaltilta, talomme oven vierestä. Vereni kiehui kun harpoin isäni luokse vauva sylissä. Huusin vastuuttomuudesta, luottamuksen puutteesta ja tunteettomuudesta. Isä käänsi asian viakseni, välinpitämättömänä. Äiti ilmestyi välillä. Hän istui hiljaa parvekkeella. Katseli kun kuljin sisällä talossa. Hänen hartiansa olivat lysyssä. Koko hänen kehonsa viesti surusta ja luovuttamisesta. Minä tunsin viime yönä sitä samaa sisäistä kiehuntaa, voimattomuutta, pelkoa ja paniikkia, mitä tunsin siinä talossa lapsena. Taisin käydä visiitillä menneisyydessä.

Äiti, olen niin pahoillani puolestasi.
Olitko koskaan onnellinen? Niin rakastunut ja onnellinen, että olisit voinut haljeta?
Mikä sai sinut jäämään ja uhraamaan onnesi, vaikka näit miten me kärsimme?
Äiti, mikä sai sinut luovuttamaan?
Milloin lakkasit elämästä?

Sinua kaivaten,

Tyttäresi Vella

torstai 15. marraskuuta 2012

Uusi henkinen koti

Tapasin uuden terapeuttini, Tean.  Tai ei se ole niin yksinkertaista. Hänestä saattaa tulla  terapeuttini, kunhan olemme tavanneet muutaman kerran. Minun tulee miettiä, onko hän minulle sopiva ja hänen tulee miettiä, kykeneekö hän auttamaan minua. Tiesin sen jo astuessani hänen huoneeseensa; hänen kanssaan tahdon parantua. Oli kuin olisin etsinyt uutta kotia ja astunut unelmien taloon. Sen vaan tiesi: hän se on!

Edellisenä päivänä minä tein elämästäni janan paperille. Kolmen A4-arkin verran, siihen minun elämäni mahtui. Kaikki ne kipeydet ja ihanuudet, sanoiksi puettuna.
Tea oli mykistynyt ja kehui minua. Minä olin vaan hämmentynyt, sillä en kokenut sen olevan erityisen nokkelaa, minä vain ajattelin, että minun on helpompi jäsentää sillä tavoin ajatuksiani ja hänen on  helpompi ymmärtää minua. Säästäisin aikaa ja vaivaa laittamalla asiat aikajärjestykseen. Meillä oli tehokas tunti, jonka jälkeen tunsin jälleen helpotusta. Olisin voinut vaan puhua puhumisen perään. Se kaikki, minkä olen padonnut aikojen saatossa sisääni, tuntuu terapiassa valuvan ulos kuin itsestään. On aina hiukan kevyempi olla.

Odotan jo uutta käyntiä. Ja samalla pelkään, että tämä ansaittu hyvä otetaan minulta pois. Niin kuin olen pelännyt siitä päivästä lähtien kun äiti lähti. Sitä pelkoa minun alitajuntani tarjoaa aina uudestaan ja uudestaan. Enhän minä ole mitään ansainnut. Minä osaan vain silloin olla kun on paha olla, sillä se on tuttua. Hyvä hämmentää minua.

Kuinka nurinkurista.
Kuinka surullista.

lauantai 10. marraskuuta 2012

Vihan vaarat

Olen viime aikoina ymmärtänyt kuinka paljon tukahdetettu viha vie tilaa hyvältä energialta ja tuhoaa. Minä olen vuosikausia sullonut vihaa sisälleni, kiehunut ja voinut pahoin. Nyt uskon, että pystyn vihdoin laittamaan sille pisteen. En aio enää niellä vihaa, en omaa enkä muiden. Voin sanoa ihan ääneen, että olen vihainen, minua harmittaa, minä en pidä, tuo ei tunnu kivalta...Suuri kiitos tästä kuuluu Erityismiehelle, jonka kanssa tunnumme koko ajan paremmin vaan sopimaan yhteen. Hän saa minut yhteistyökykyiseksi vastaanottamalla vihani. Kun korotan ääntäni tai hermostun, hän ei ala kilpailemaan vihassa kanssani, vaan selvittää asiat huutamatta. Hän ymmärtää ensiksi miltä minusta tuntuu ja sitten vasta selvitämme itse asian. Olen tästä hyvin kiitollinen. Minunkin tekee mieli olla mukava, kun minulle ollaan sitä myös.

Minun veljeni pitää itseään rauhallisena. Mikään paha perheessämme ei koskaan tuntunut hänestä miltään, koska tapahtumat eivät päässeet perille tietoisuuteen asti. Kenties oli raskasta katsoa kuinka äiti ja pikkusisko kärsivät ja itkivät ja oli parempi päästä ulos karkuun. Ei tarvinnut ottaa vastuuta. Sitä samaahan se ainoa miehen malli kotona opetti. Veljeni ei koskaan ole tiedostanut
raivokohtauksiaan, mutkä alkavat tyhjästä, ihan mitättömistä asioista. Hänen äänensä nousee hyökyaallon lailla, mutta sanoissa on niin suuri voima, ettei niistä saa selvää. Kädet puristuvat nyrkkiin, vartalo vapisee ja silmät pullistuvat päästä. Kun katsoo silmiin, hän ei ole siellä. Tai kenties sieltä pyrkii ulos semmoinen,joka suljettiin sinne joskus.

Minun vihani pyrkii ulos eri tavoin. Saatan urheilla, paiskoa tavaroita ( yksikseni), kiroilla, itkeä, kirjoittaa.Saan yhtäkkiä ahdistuskohtauksia, joissa ihoani kuumottaa niin, että voisin haljeta. Ryhdyn mykkäkouluun ja lopulta saan kerrottua mikä painaa, mikäli kysyjä tekee sen tarpeeksi hellästi ja ymmärtäväisesti.

Äitini oli harvoin vihainen,sillä tavalla, että olisi huutanut. Oli hänkin vihainen ja ärtyinen, totta kai. Kaikista eniten häntä painoi surun taakka. Ehkä hän koki epäonnistuneensa elämässä. Hän luultavasti luovutti ja antoi keholleen luvan kuolla. Vaikka kuolintodistus väittääkin jotain muuta, olen varma, että äitini kuoli loppujen lopuksi tukahdetun vihan, raivon ja pettymyksen aiheuttamaan pitkäaikaiseen suruun. Lepää rauhassa.

Terapia kanavoi minun vihaani pois urheilun lisäksi. Ehkä minulla on todella mahdollisuus parantua joskus:)

perjantai 9. marraskuuta 2012

Lasten ajatuksia isästä ( by Grethe Dirckink-Holmfeld ja Vellan muistot)

ALKOHOLI

"Isä oli humalassa uudenvuodenaattona. Sen jälkeen se ei ole löytänyt polkupyöräänsä."  -Andrea 8v

" Minä pyydän isää lähtemään kanssani katsomaan raketteja. Se haisee kuvottavalle ja minä häpeän kun se pissaa ulkona. Mutta minä haluan, että äiti on turvassa kotona, ettei isä lyö sitä nyrkillä naamaan niin kuin viime uutena vuonna. Luulen, että se oli minun vika."   -Vella 8v

"Isän ja äidin juomisesta voi kirjoittaa salaiseen muistikirjaan. Sitten kun kirjaa lukee aikuisena, muistaa, ettei saa juoda."     -Maria 9v

"Minä kirjoitan päiväkirjaa. Haluaisin kirjoittaa siitä mustast möykystä sisällä, mutta kirjoitan pojista ja meidän kissasta. Silti kiukuttaa lukea omaa päiväkirjaa, sillä se tuntuu valheelta."   -Vella 9v

"Olen sanonut isälle, että sen pitäisi lopettaa juominen, mutta se on vissiin unohtanut sen." -Daniel 9v

"Sanoin isää jonkun hirveän tilanteen jälkeen alkoholistiksi. Hän raivostui ja huusi, ettei ole alkoholisti, koska käy töissä."   -Vella 10v

"Jos lehmällä on hullun lehmän tauti, se kävelee samalla lailla kuin isä silloin, kun se tuli myöhään kotiin."  -Isabella 7v

"Isä herätti meidät keskellä yötä tullessaan juhlista kotiin. Se oli lyönyt päänsä pianoon ja makasi housut kintuissa. Seuraavana päivänä se nauroi asialle rehvakkaasti ja myhäili, että iskä oli vähän huppelissa. Minäkin nauroin, vaikka se sai minut tuntemaan surua ja häpeää."  -Vella 10v

" Seuraavana päivänä isä soittaa aina äidille ja pyytää anteeksi. Silloin isä on taas terve." -David 8v

"Isä ei ikinä pyydä keneltäkään anteeksi juomista tai lyömistä. Kuin kaikki olisi pahaa unta. Kaikki jatkuu normaalina, mutta minun sisällä on jotain mikä saa minut hyvin vihaiseksi." -Vella 9v

"Kun aikuiset juovat, ne näyttävät, että niin voi tehdä. Sitten lapset luulevat, että nekin voivat juoda." -Sille 7v

" Minä jäin kiinni juomisesta isälle. Se huusi ja raivosi ja otti kaikki rahat pois. Eikä se ees ollut eka kerta, kun olin kännissä. Mitä sillä on edes varaa huutaa, kun itsekkin juo. Nyt sitä paitsi ymmärrän,miksi kännissä on kiva olla. On edes hetki niin, että on kevyt  sisältä eikä tunne kipua." -Vella 12v

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Umpikuja

Kiukuttaa, itkettää, vituttaa. Erityismies on ärsyttävä, hän tekee kaiken väärin ja hänen kosketuksensa ärsyttää. Minä ivaan ja kylmetän itseni häntä kohtaan. Minä luulen testaavani häntä; kestääkö hän vihani, tuskani, kiukkuni, minun pienuuteni. Ottaako hän minut syliin vaikka olen inhottava ja lapsellinen. Toimin kuin lapsi, kolmatta kymmenettä käyvä uhmaikäinen. Minä testaan rakkautta ja rajoja. Minä testaan niitä nyt, koska se on turvallista. Enkä todella tee tätä tahallani, mutta tiedostan sen; näen itseni katselemassa ulkopuolelta tilannetta. Kummastelen itseäni.
 Entistä enemmän tajuan sen, kuinka paljon minä tarvitsen hoitoa ja sen, kuinka paljon minun on ponnisteltava päästäkseni lapsuuden painolastista eroon.
Itsensä sisimpään katsominen on äärimmäisen tuskaista. Tällainen minä olen; pieni, tunteellinen ja haavoittuva. Ahmin kirjaillisuutta, jotta saisin jotain tietoa tähän palavaan haluun oppia itseni ehjemmäksi.

 Tommy Hellsten kuvaa kirjassaan Virtahepo työpaikalla ihmisen rooleja:

-Valesankari
-Taakankantaja
-Syntipukki eli ongelmalapsi
-Näkymätön eli unohdettu lapsi
-Naurattaja

Minä olen sekoitus taakankantajaa, syntipukkia ja unohdettua lasta. Minä löydän näistä kolmesta roolista niin kipeän tuttuja yksityiskohtia, että pidätin lukiessa hengitystäni ja mielessäni huusin: "Minä tiedän, ihan kuin minä!"
Minä olin lapsi ,joka astui aikuisen rooliin ja otti vastuuta (taakankantaja). Minua ei vapautettu olemaan lapsi. Minun aikuisuuteni, sisäinen perheneuvojan roolini alkoi 6-7-ikävuoden välillä. Kurkkuani kuristaa ajatus, miten ajattelin, että kaikki lapset kestävät saman. Se musta möykky sisällä, se ainainen pahanolontunne, mille pienellä lapsella ei ollut vielä edes sanoja. "Taakankantajalapsi voi myös vaistota äidin turvattomuuden ja pelon, jota tämä tuntee väkivaltaista miestä kohtaan. Hän alkaa lohduttaa äitiä ja yrittää antaa hänelle turvaa." Voi kuinka saisin ottaa sen pienen tytön syliin ja antaa itkeä ja tarjota turvaa.
"Taakankantjalapsi kasvattaa vähitellen päähänsä eräänlaiset antennit, joiden avulla hän kerää tietoa äidin tai isän tunnetiloista. Näiden pohjalta hän oppii toimimaan." Näiden pohjalta minä toimin edelleen ja olen vasta nyt alkanut opetella pois tavasta elää muiden kautta tunteitani ja etsimään asioita, joita minä haluan. Haluan menetetyn elämänosat kokonaan takaisin.

Tämän läpikirjaaminen oikeasti sattuu. Silmäkulmiani kuumottaa, unohdan hengittää ja välillä pitää puuskutella menemään ja juoda vettä. Tämä tuntuu työltä, luomisen tuskalta.
Olen siis ollut muutakin kuin taakankantaja. Tuli aika, kuin sain kannettavaksi harteilleni syntipukin viitan. Minä olin hankala, koska en jaksanut enää olla näkymätön ja kiltti. Sisälleni kasvoi paha ja vastuuton tyttö. Se tyttö pinnasi koulusta, joi joka viikonloppu, sai paniikkikohtauksen lumihangessa ja joutui ambulanssilla sairaalaan. Se tyttö poltti tupakkaa ja voi pahoin. Laihdutti yläasteella itsensä näännyksiin, sillä piti 46-kiloista kroppaansa liian lihavana. Ja siltikin sai kokea väheksyntää, ettei ollut ihan oikeasti syömishäriöinen. Olin aina liian herkkä tunteille ja temperamenttinen ja sillä minut oli hyvä vaientaa. Olin vaan yksinkertaisesti hankala sellaisena, millaiseksi olin syntynyt. Ja niin olen tosiaan uskonut koko elämäni, jokaisessa ihmissuhteessa. Olen pitänyt kaikea minun vikanani ja uskonut siihen, mutta en enää. "Jos perheessä on asioita tai kriisejä, joita ei kyetä ratkaisemaan, tai jos vanhemmat ovat ihmisiä, jotka eivät suostu kohtaamaan omia kipeyksiään, eivätkä näe omaa osuuttaan perheessä vallitsevaan pahoinvointiin, he tarvitsevat jonkun selityksen tähän pahoinvointiin." Kerran kotonani vastattiin teinikipuiluuni tyynesti vain sanomalla, että minä olen niin hankala, että minut viedään kohta kotoa pois. Minun oli vaan vaimennettava kaikki itsestäni ja tehdä niin kuin sanottiin, ja sillä minä lunastaisin paikkani siinä tunteettomassa perheessä.
Jonkin aikaa käytin seksiä aseenani baareissa, mutta todellisuudessa satutin vain itseäni. Asetin itseni totaaliseen vaaraan. Halusin kai vaan tuntea edes sitä kipua. Niitin välinpitämättömyyden viikatteella edestäni jokaisen oikeasti hyvän miehen ja janosin vaan niitä, joita sai ruinata,rukoilla ja hoivata. Niitä, jotka valehtelivat,satuttivat ja saivat aikaan vaan pahan olon. Tutun olon.

Pienin roolini lienee näkymätön lapsi, muttei sitäkään sovi vähätellä. Oli aika, milloin minulle ei riittänyt aikaa ja oli parempi vaan jos roikuin kyydissä tuottamatta vaivaa. " Näkymätön lapsi vaistoaa, ettei vanhemmilla ole voimavaroja häntä varten. Hän tietää olemuksessaan , että hän ei voi olla olemassa omine tunteineen ja tarpeineen, sillä kukaan ei ole läsnä häntä varten." 

 Menneisyyttä ei voi muuttaa, mitään en saa takaisin. En koskaan tule tuntemaan äidinrakkautta lapsen asemassa, koska minulla ei ole äitiä. Sen kanssa on eletty ja sen kanssa on elettävä. Se on ikuinen murtumakohtani, eikä se koskaan luudu oikein. Nyt odotan terapiaa ja niitä keinoja päästää irti asioista, joille en mitään voi.  Minulla sentään on tulevaisuus ja avoin tie. Repullinen rohkeutta ja muutama oiva matkakumppani. Tervetuloa elämä, pienin askelin ja tuumintataukojen kera!

 


 


lauantai 3. marraskuuta 2012

Elämä virtaa

Minulla on niin hyvä olla juuri nyt. Olen pirteä ja jaksavainen. Olen iloinen.
Asiat alkavat järjestyä koko ajan parempaan suuntaan. Ammennan energiaa itsestäni, kommunikoin sisimpäni kanssa. Alan vihdoinkin olla tervehtymisen jäljillä. 
Sain terapeutiltani lausunnon, joka vie minua eteenpäin. Olihan se karua lukea mennyttä elämäänsä paperilta. Aina on tullut vähäteltyä; sehän on minun elämääni , ei kai se nyt kuitenkaan niin kamalaa ole ollut...
Mutta on se. Epäreilua,hirveää ja turvatonta. Nyt on tullut aika vaientaa kaikki vähättelijät. Ei kai nämä oireet olisi näin pahoja, jollei minua olisi todella kohdeltu kaltoin? Olen päättänyt, ettei minun tarvitse enää tuntea sitä tunnetta, kuinka huudan keuhkojeni pohjasta, mutta kukaan ei kuule. Ei enää turhautumista. Minulla on oikeus hyvään ja onnelliseen elämään. Minä olen valmis tekemään itse myös paljon. En jää sänkyyn makaamaan, sillä sieltä minua ei nosta kokonaisvaltaisesti kukaan muu kuin minä itse. Nyt minulla on myös tukea. Erityismies on sanonut minulle, että mitä tahansa teenkin, hän on minun tukenani.Hän haluaa vaan minun olevan onnellinen.
Olen viime päivinä ollut aivan kirjoituskyvytön mikä kielii siitä, että melankolia on kaikonnut. Pitää järjestellä ajatuksia, sillä niitä on paljon. Ilo poreilee niin, että kellun vaan virran mukana ja nautin.

lauantai 27. lokakuuta 2012

Ihmettelen vain

En kai ole ainoa, joka ihmettelee, miten vaikeaa on saada apua. Henkistä etenkin.
Sama lääkäri, joka määräsi minulle mielialalääkkeitä minun sanaani vastaan, ei laittanut lähetettä psykiatrille. Ei ennen kuin minulla on esittää dokumentti, että joku toinen ammattilainen on tätä mieltä. Onneksi olin varautunut johonkin pieneen umpikujaan, enkä lannistunut. Onneksi en tehnyt tätä masennuksen syvimmässä vaiheessa. Tosin silloin ei jaksa hakea edes postia, joten ei pelkoa, että jaksaisi lääkärin puheille asti. Mutta se, että nappeja kyllä saa, mutta kun ihminen haluaa hoitaa ne paskat pois sisältää, ettei leviä pää eikä tarvitsisi niitä onnellisuuspillereitä niin ei, eipäs nyt hätiköidä vaan halutaan mappi ö ja lomake a vielä ennen kuin mitään hoitoa tippuu. Jo kolmas vuosikymmen kaikkien traumojen kanssa, joten kyllä kiitos olen hoitoni ansainnut. Minun lapseni ovat terveen äidin ansainneet. Näin se menee.

Takaisin sängynpohjalle flunssassa, flunssaan, flunssasta, flunssastamaan. Lenkkarit mätänevät eteisessa, treenikassi pelkää komeron pimeyttä. Haluan liikkumaan, mutten voi kun maata. En ehdi tai jaksa. Uusi yritys ensiviikolla.

Näin unta, etten enää välittänytkään Erityismiehestä, vaan olin ihastunut toiseen mieheen. Erityismies oli unessa mustasukkainen ja vainosi minua naistenvessaan saakka, etten vaan tekstaisi tälle ihastukselleni. Olin aivan lääpälläni tähän uuteen. Mitä enemmän minulta kiellettiin, sen palavammin halusin. Pätee moneen asiaan oikeassa elämässä; mitä enemmän minulle sanotaan et voi, sen enemmän minä mielestäni voin. Uneen palatakseni tunsin aamulla omituista oloa ja pelkoakin. Mitä jos todella kävisi niin? Eroaisin taas? Ihastuisin? Enkä koskaan saisi mitään pysyvää. En koskaan saisi tarpeeksi tyydytystä suhteista. Addiktoituisin ensihuumaan kerta toisensa jälkeen. Kyllä se pelottaa, sillä minä elän intohimosta. Unikin lienee alitajuntani selvittelyä siitä kun olemme Erityismiehen kanssa riidelleet siitä että minä haluan häntä ja hän haluaa työtään. Hän on siis kertakaikkisen väsynyt (toki ymmärrän), mutta minä olen päättänyt, ettei minun tarvitse aina laittaa tarpeitani jonon viimeiseksi, sillä teenhän sitä äitinä jo paljon muutenkin.
Se on vissiin kehityskeskustelun paikka jälleen.

maanantai 22. lokakuuta 2012

Antakaa minun nukkua-päivä

Mitä saa kun yhdistää lapset, syysloman ja kolme tuntia nukkuneen äidin? Ei mitään mairittelevaa.
Lisätään siihen vielä yksi puheterapiakäynti (se tosin plussan puolella) ja yksi katastrofaalinen miekkaottelu, missä toinen sai osuman silmään ja toinen komean kuhmun päähänsä. Lähti muuten miekat (tai siis kansankielellä mattopiiska ja keittiöharja) äkkiä kaappiin. Niin mainitsinko, että lähes jokainen kriisi/riehuminen/mikävaanäidintarve alkaa aina kun käytän lausetta "Äiti lepää hetken" ?
En sitten nuku.
Kiukuspäissään aloin siivota kaappeja. Entisen kaappeja. Sieltä löytyi vieläkin minun tavaroita. Moni varmasti ihmettelisi. Me kuitenkin tunnemme toisemme. Minä tykkään siivota, hän ei niinkään. En kuitenkaan nuuski, kunnioitan toisen reviiriä. Siivoan vaan loputkin minusta pois täältä, sillä uskon sen auttavan Entistä eteenpäin. Tällaisia me olemme. Entinen kysyi vaihtaako hän minulle renkaat, vaihtaako Erityismies vai vaihtavatko he yhdessä. Moni suhtautuu kuitenkin näihin hyviin väleihin pahansuopaisesti; milloin Entinen on uhri, milloin olen vietellyt Erityismiehen elättämään itseäni. Kaava on sama:minä olen paha nainen. Harva vain näkee kuinka paljon ja moneen suuntaan minä joustan, kuinka monta ihmistä minä ajattelen, kuinka minä menoni sumplin vasta muiden jälkeen. Välillä minua ärsyttää ja välillä se on aivan sama. Minähän tätä elämää elän.

Nyt ulkoilemaan. Täällä kun on näköjään muitakin seinähulluja kuin minä.

Sovinto

Aamu ypöyksin. Aikaa ajatella. Nautinnollista. Tein kaiken omassa tahdissani, tyytyväisenä, puuhakkaana. Ei tarvinnut kysellä keneltäkään mitään. Oli vain minä, kahvikuppi ja kaikki maailman aika. Unelmien aamu, kuin elokuvista.
Lähdin juoksemaan ja tavoitteena oli pikku sunnuntaitepastelu, mutta juoksun tuntuessa hyvältä annoin mennä. Kohti tuntemattomia polkuja ja autioita alueita. Missään ei ollut ihmisiä jalkaisin liikkeellä. Mutta minä olin.
Päätin mennä läheiselle rannalle, mikä oli reitin varrella. Saavuin sateen kastelemalle sannalle ja tajusin, etten ole koskaan käynyt syksyllä rannalla. Hipaisin vettä. Kylmää  se tietenkin oli. Oli niin hiljaista, että olisin voinut itkeä onnesta. Tyyni vesi oli niin kaunis. Tunsin vihdoinkin, että ponnistuksillani oli sittenkin merkitystä. Maailma näyttäytyi minulle kauniina vasta, kun olin valmis vastaanottamaan. Siinä hetkessä me teimme sopimuksen, että maailma on tästä lähtien minulle armollisempi ja minä lupaan pysyä tällä tiellä eli ottaa vastuuta omasta onnestani ja tehdä sen eteen töitä. Näin me sovimme, minä ja maailma.

torstai 18. lokakuuta 2012

Terapiaa

Eilen taas terapioitiin. Puhuttiin lapsuudesta, oikeastaan eksyttiin sinne sivukujien kautta. Minä istuin ja kertoilin ja nieleskelin niitä pahanolon tunteita. Miettiessä lapsuuttani tunsin suunnatonta surua ja halua suojella omia lapsiani. Terapeutti totesi, että on onni, että minusta on kasvanut terve persoona. Masennukseni ei ole mikään ihme, tilanteen huomioon ottaen.
Kysyin hädissäni tuleeko lapsistanikin sairaita." Ei,"sanoi terapeutti, "koska heillä on niin rakastavat ja välittävät vanhemmat." Helpotus.
Terapeutti halusi tietää, miksi en ole varannut lääkäriä. Minä kerroin kuinka en luota omalääkäriini, joka ei ota minua tosissaan. Minun on kuitenkin kohdattava omalääkärini, joka lähettää minut psykiatrille (kauankohan siinä menee?), jolle vuodatan kaiken. Psykiatri kirjoittaa lausunnon Kelalle, joka (toivottavasti) myöntää maksusitoumuksen (?) , jonka jälkeen pitää löytää terapeutti, jonka kanssa synkkaa, ajat, jotka saan sovitettua työn kanssa ( onko minulla töitä silloin?). Vasta tämän jälkeen alan purkaa tätä paskakasaa sisältäni. Näitä muistoja, jotka alkavat 5-6-vuotiaasta.
Liian paljon epätietoisuutta ja kivuliaita asioita. Nyt on kuitenkin pakko, ennen kun sekoan jonain päivänä kokonaan.

Liikunta auttaa.
Lasten olemassaolo auttaa.
Erityismies auttaa.
Kukin omalla tavallaan.

tiistai 16. lokakuuta 2012

Laatikko

Siinä se seisoi, olohuoneen nurkassa. Kansi auki, pullollaan muistoja. Valokuvia läjäpäin. Lapsuus. Elämä ennen eroa. Elämä, joka oli käytävä läpi.
Yhden kokonaisen päivän vietin setviessä menneisyyden materiaa. Minä nauroin ja itkin. Edes takas, onnesta suruun, surusta onneen.
Löysin kuvia vuosien takaa. Saattoväki, lumi, kirkonkellot. Muuta en muista. Minun vitivalkoiset ja itkuiset kasvoni. Se kaikki vääryys. Ei lapsen kuuluisi haudata äitiään ja tuntea jääneensä yksin.

Päivän päätteeksi kiitin Erityismiestä siitä, että hän antoi menneisyyteni vallata olohuoneen, ja että minä sain käsitellä sen rauhassa ja omassa tahdissani. Ilman mustasukkaisuutta, valitusta tai hoputusta.

maanantai 8. lokakuuta 2012

Syksyn vitsaukset ja inspiraatiot

Flunssa yrittää napata niskalenkkiä, mutta toistaiseksi olen onnistunut välttämään pahimman. Nyt iski katala seuralaiseni, migreeni, takavasemmalta. Olen möyrinyt koko päivän sängyssä ja odotan Erityismiestä kotiin. Tarvitsen sympatiaa ja niskahierontaa.

Uudet innostukset ja mielenkiinnonkohteet vievät mukanaan ja olen ylpeä itsestäni. Entisen kanssa hyviä keskusteluja ja naurua, mikä puuttui pitkään meidän väliltä.
Kehityskeskusteluja Erityismiehen kanssa. Nyt on taas parempi olla molemmilla. Hän saa minut keskustelemaan eikä verbaalisesti painosta minua. Hän odottaa, kuuntelee, kertoo oman kantansa, muttei latista eikä hyökkää.

Rikoin tänään sängyn. Erityismies nauroi ja sanoi,että saadaan sitten uusi sänky yhteiseen kotiin.
Toiveikas olo. Rakastunut.

torstai 4. lokakuuta 2012

Kaatopaikalla

Minä ajoin nitisevän, haisevan ja painavan kuormani kaatopaikalle. Olin väsynyt ja kaipasin sopivaa paikkaa, mihin pudottaa nämä  jätemassat. Toisin sanoen istahdin terapeutin tuoliin ja aloin puhua.Hyvät uutiset; erittäin todennäköistä on, etten sairasta mielen sairautta, vaan olen toistaiseksi "vain" masentunut. Huonot uutiset; minun on päästävä terapiaan, jotta en sairastuisikaan. Minun suruni on hukkunut minuun, koteloitunut sisääni. Suru ja tuska ovat kasvaneet kanssani aikuisiksi. Nyt on kuitenkin aika jatkaa eri polkua ja päästää ne menemään. Tämä päätös helpottaa, nyt on aika. Minä osaan sanottaa tunteeni ja olen tarpeeksi iso kestämään ne menneisyyden itkut.

Tunnen itseni niin kovin onnelliseksi nyt.