Isä soitti minulle. Kuulin sen heti hänen äänestään, utuisen ja tahmaisen humalan. Muutama kuukausi on menty selvillä vesillä, mutta se ratkeaminen tulee aina. Sen suhteen olen haudannut lapsenuskoni. Hän ei ole koskaan päässyt siihen tilaan, missä riippuvuudesta päästään omasta tahdosta. Jos hän on juomatta, se johtuu aina toisen ihmisen seurasta. Jos hänellä ei ole ketään, jolle vetää kunnollisen ihmisen roolia, hän juo. Niin valitettavaa kun se onkin, hän on valinnut elää sillä tavoin. Kukaan eikä mikään saa häntä luopumaan vanhoista tavoistaan pysyvästi. Hän ei halua muuttua ihan oikeasti, vaan siksi aikaa kun on tarpeellista ja se hyödyttää häntä. Voisin surra sitä, että minulla on tuollainen isä. En vaan jaksa käyttää suremiseen yhtään enempää aikaa elämästäni. On vaan hyväksyttävä ja muistettava, että hän on sellainen, enkä minä missään tapauksessa ole hänen jatkeensa. Kohtaloni ei ole sidottu siihen, millainen hän on ihmisenä ja miten hän muita kohtaan käyttäytyy. Olosuhteet kasvulleni eivät olleet parhaat mahdolliset, mutta loppuelämä on pitkälti omissa käsissäni.
Puhelun edetessä minut valtasi se raskas olo, joka minulle usein hänen ja monen muun sukulaisen kanssa tulee. Raskas, painostava, uuvuttava olo. Tämän puhelun agendana oli huonot sisarussuhteet. Kuinka meidän lasten pitäisi olla läheisiä. Hänen piti ottaa selvää, onko omansa edes elossa, mutta ei voi käsittää meidän huonoja suhteitamme. Yritin selittää erilaisuudesta ja siitä, että ei sisaruus velvoita olemaan läheinen. Joko ollaan läheisiä tai sitten ei, eikä sitä asiaa voi pakottaa, koska kyse on tunteesta. Isä ei voinut käsittää tätä, eikä hyväksyä. Kyllähän meidän pitäisi olla läheisiä, kun elimme niin onnellisen lapsuuden ja nuoruuden. Piti melkein nipistää itseään, jotta aivoni ymmärsivät, että kuulin oikein. Hänen mielestään meidän elämämme on ollut onnellista ja mahtavaa. Mietin, että kenenköhän elämästä hän mahtaa nyt puhua? En kuitenkaan vedä itseäni syvemmälle siihen soppaan ja ala väittämään vastaan. Ehkä hän ei pysty vastaanottamaan niitä tuskaisia muistoja, joita hän meille aiheutti. Ehkä hän tosiaan luulee, että olimme onnellisia. Ehkä on parempi, että suljen vaan suuni ja annan hänen luulla niin.
Pahinta on ulkokultainen ylpeys minusta. Hän on ylpeä, koska opiskelen. Muille hän kertoo niin. Minulle hän sanoo ettei olisi ikinä voinut uskoa, että lapsen saatuani lähtisin vielä opiskelemaan. Olisin mieluummin halunnut kuulla, että hän ei pitänyt todennäköisenä, että opiskelisin vielä. Syyksi olisin halunnut kuulla sen, kuinka olen pienestä pitäen taistellut rajoja ja ennakkoluuloja vastaan. Ollut voimakastahtoinen ja päättäväinen tyttö. Olisin halunnut kuulla, että sisimmässään hän tiesi, että totta kai minä pystyn siihen, koska olen minä.
Miten voikin olla kaksi näin erilaista näkemystä. Isän mielestä elämäni on ollut onnellinen lapsuudesta asti. Minusta taas tuntui vuosikausia siltä, että hukun hitaasti ja tukehdun tuskaan.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Perhe. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Perhe. Näytä kaikki tekstit
perjantai 11. heinäkuuta 2014
tiistai 8. heinäkuuta 2014
Kohti kuolemaa
Tunnen olevani reessä, joka vilistää hurjaa vauhtia alamäkeen. Yritän tarttua oksiin, jotta vauhti pysähtyisi. Teen niin, jotta määränpää ei tulisi eteeni liian äkkiä. Haluan hidastaa vauhtia, nauttia kyydistä. Sillä tavalla elämäni kulkee.
Avasin suuni eräänä iltana Erityismiehen kuullen. Mietin ääneen mielikuvaani elämästä. Kun aloin puhumaan asioita ääneen, alkoi minulle selkiytyä yksi suurimpia jatkuvaan kärsimättömyyteeni ja tuskastumiseeni. Tavallaan olen aina tiedostanut asian, mutta nyt se valkeni minulle hyvin selkeänä.
Pidän itseäni vanhana, vaikka olen alle kolmekymmentä. Olen monta kertaa havahtunut olevani aivan kauhuissani, kuinka ikäiseni raukeasti toteavat, että perhettä voisi alkaa miettimään muutaman vuoden sisään, koska asialla ei ole kiire. Tai jotain muuta asiaa voi harkita vuosien kuluttua. Eihän sitä aikaa nyt tuolla lailla ole tuhlattavaksi! Ei minulla ole mahdollisuutta siirtää unelmiani, vaan ne on saatava pakettiin aiemmin, nopeammin! Tähän kaikkeen löytyi vastaus. Siihen, miksi minä ajattelen, miten ajattelen. Miksi minulla ei ole sitä aikaa, mitä muilla on. Miksi minulla on tuskaisen kiire saada aikaan asioita nopealla aikataululla, että ehdin varmasti.
Minun äitini kuoli 52-vuotiaana.
Minä luulen myöskin kuolevani viimeistään 52-vuotiaana.
Tämä ajatus on muhinut päässäni ilmeisesti siitä asti kaikki nämä vuodet. Ja nyt kun tajusin sen vihdoin, se on niin selkeä ajatus, että voisin melkein käsillä tarttua siihen. Minä elän, kuin olisin kuolemassa. Minä pelkään, että minultakin jää kaikki ihan vaiheeseen, kesken, välitilaan. Olen jopa useasti ajatellut, että onneksi lapset ovat jo aikuisia, kun minä olen 52-vuotias. Niin monta kertaa. Olen siunaillut, että saatanpa nähdä lapsenlapsiakin, jos olen onnekas. Saan ehkä olla mummo. En osaa ajatella, niin kuin moni muu. Minä en pidä itsestään selvänä sitä, että ansaitsisin jotain niin mahtavaa, kuin nähdä lasteni varttuvan lapsista aikuisiksi, että ansaitsisin elää pitkään.
Nyt kun asia on selvä, voin yrittää työstää sitä hiljalleen eteenpäin. Nauttia hetkestä. Jos vaikka aikaa ei olisikaan, niin ainakin olisi nautintoa ja elämäniloa. Hidastaa ja lakata juoksemasta pelkojani karkuun. Voisin vaihteeksi kohdata ne.
Sitä paitsi...
Äitini ennusti aikanaan, että hän ei elä pitkään. Hän myös ennusti, että minä elän.
Avasin suuni eräänä iltana Erityismiehen kuullen. Mietin ääneen mielikuvaani elämästä. Kun aloin puhumaan asioita ääneen, alkoi minulle selkiytyä yksi suurimpia jatkuvaan kärsimättömyyteeni ja tuskastumiseeni. Tavallaan olen aina tiedostanut asian, mutta nyt se valkeni minulle hyvin selkeänä.
Pidän itseäni vanhana, vaikka olen alle kolmekymmentä. Olen monta kertaa havahtunut olevani aivan kauhuissani, kuinka ikäiseni raukeasti toteavat, että perhettä voisi alkaa miettimään muutaman vuoden sisään, koska asialla ei ole kiire. Tai jotain muuta asiaa voi harkita vuosien kuluttua. Eihän sitä aikaa nyt tuolla lailla ole tuhlattavaksi! Ei minulla ole mahdollisuutta siirtää unelmiani, vaan ne on saatava pakettiin aiemmin, nopeammin! Tähän kaikkeen löytyi vastaus. Siihen, miksi minä ajattelen, miten ajattelen. Miksi minulla ei ole sitä aikaa, mitä muilla on. Miksi minulla on tuskaisen kiire saada aikaan asioita nopealla aikataululla, että ehdin varmasti.
Minun äitini kuoli 52-vuotiaana.
Minä luulen myöskin kuolevani viimeistään 52-vuotiaana.
Tämä ajatus on muhinut päässäni ilmeisesti siitä asti kaikki nämä vuodet. Ja nyt kun tajusin sen vihdoin, se on niin selkeä ajatus, että voisin melkein käsillä tarttua siihen. Minä elän, kuin olisin kuolemassa. Minä pelkään, että minultakin jää kaikki ihan vaiheeseen, kesken, välitilaan. Olen jopa useasti ajatellut, että onneksi lapset ovat jo aikuisia, kun minä olen 52-vuotias. Niin monta kertaa. Olen siunaillut, että saatanpa nähdä lapsenlapsiakin, jos olen onnekas. Saan ehkä olla mummo. En osaa ajatella, niin kuin moni muu. Minä en pidä itsestään selvänä sitä, että ansaitsisin jotain niin mahtavaa, kuin nähdä lasteni varttuvan lapsista aikuisiksi, että ansaitsisin elää pitkään.
Nyt kun asia on selvä, voin yrittää työstää sitä hiljalleen eteenpäin. Nauttia hetkestä. Jos vaikka aikaa ei olisikaan, niin ainakin olisi nautintoa ja elämäniloa. Hidastaa ja lakata juoksemasta pelkojani karkuun. Voisin vaihteeksi kohdata ne.
Sitä paitsi...
Äitini ennusti aikanaan, että hän ei elä pitkään. Hän myös ennusti, että minä elän.
lauantai 11. tammikuuta 2014
Vella vs. anoppi
Vihdoin koitti tämäkin päivä. Erityismies vei minut tapaamaan vanhempiaan. Erityisesti jännitin hänen äitinsä kohtaamista, joka ilmoitti vuosi sitten, minua koskaan tapaamatta, ettei hyväksy suhdettamme. Pöly oli laskeutunut, äiti rauhoittunut ja Erityismies vihdoin valmiina järjestämään rakkaansa saman pöydän ääreen.
Jännitin kuollakseni, vaikka tiesin, että osaanhan minä olla herttainen. Olin tietoisesti vähäpuheinen, mutta en hiljainen. Annoin tilaa ja halusin olla nöyrä heidän kodissaan. Tiedostamattaan he arvioisivat minun sopivuuttani heidän lapselleen. Niin tekisi jokainen vanhempi, minäkin.
Erityismiehen isän hymy valloitti minut täysin. Olin puheiden perusteella kuvitellut hänet toisenlaiseksi, mutta yllätyin iloisesti. Hän oli lämmin ja puhelias. Luulen, että hänellä ei ollut erityisiä ennakkoluuloja minusta.
Erityismiehen äiti oli kohtelias, mutta jollain tasolla varautunut. Astuttuamme eteiseen, hän käveli päättäväisesti minua kohti ja tervehti. Kun hän sanoi nimensä, sydämeni löi pari kertaa epätahtia. Tiesinhän minä hänen nimensä jo ennalta, mutta en uskonut sen herättävän minussa noin voimakasta tunnetta. Saman nimen olen kuullut viimeksi vuosia sitten, oman äitini suusta. Meidän äideillämme on sama nimi.
Hänen rakkautensa poikaansa kohtaan oli ilmeistä. Huomasin hänen leijonaemon luonteensa, enkä syytä häntä yhtään siitä, että hän haluaa pojalleen parasta mahdollista. Kuuntelin hänen juttujaan mielelläni, enkä huomannut ajan kulua, ennen kuin Erityismies sanoi, että nyt voisimme lähteä.
Automatkalla minulle iski selittämätön huono olo. Erityismies pysähtyi ostamaan juotavaa. Istuessani autossa odottamassa, en vaan voinut hillitä itseäni. Hiljaiset kyyneleet valuivat ja tuntui siltä, että sydämeni särkyy. Erityismies huolestui palatessaan autolle ja kyseli tapahtuiko jotain, loukkasiko joku minua tai onko hän tehnyt jotain väärää. Pudistin päätäni ja itkin vain. Koottuani ajatuksiani hetken, sain sanotuksi, mikä minua ainakin osittain itketti. Tämän odotetun, stressaavan ja tunnepitoisen tapaamisen aikana minulle selvisi monta asiaa. Katsellessa tätä perhettä ja kuunnellessa heidän tarinoitaan, minä tajusin, mitä minulla ei ollut. Minusta ei kukaan kertonut tarinoita eikä kukaan kutsuisi minua kotiin, ei nyt eikä koskaan. En ole kenenkään suojelema ja rakastama lapsi.
Olin aivan rajattoman surullinen, mutta en missään tapauksessa kateellinen. Miten voisin kadehtia ketään? Miten voisin toivoa, että kukaan muu olisi elänyt samanlaista helvettiä kuin minä? Kateus ei toisi minulle mitään, vaan veisi pois vähänkin hyvän. Minä olin vain hyvin, hyvin onneton.
Erityismies lohdutti, eihän hän muutakaan voi. Ei tätä arpisen sielun taakkaa voi ymmärtää kuin toinen arpinen. Se tunne sattuu, itkettää ja sattuu lisää. Ja se palaa aina takaisin, kun sitä vähiten odottaa.
Jännitin kuollakseni, vaikka tiesin, että osaanhan minä olla herttainen. Olin tietoisesti vähäpuheinen, mutta en hiljainen. Annoin tilaa ja halusin olla nöyrä heidän kodissaan. Tiedostamattaan he arvioisivat minun sopivuuttani heidän lapselleen. Niin tekisi jokainen vanhempi, minäkin.
Erityismiehen isän hymy valloitti minut täysin. Olin puheiden perusteella kuvitellut hänet toisenlaiseksi, mutta yllätyin iloisesti. Hän oli lämmin ja puhelias. Luulen, että hänellä ei ollut erityisiä ennakkoluuloja minusta.
Erityismiehen äiti oli kohtelias, mutta jollain tasolla varautunut. Astuttuamme eteiseen, hän käveli päättäväisesti minua kohti ja tervehti. Kun hän sanoi nimensä, sydämeni löi pari kertaa epätahtia. Tiesinhän minä hänen nimensä jo ennalta, mutta en uskonut sen herättävän minussa noin voimakasta tunnetta. Saman nimen olen kuullut viimeksi vuosia sitten, oman äitini suusta. Meidän äideillämme on sama nimi.
Hänen rakkautensa poikaansa kohtaan oli ilmeistä. Huomasin hänen leijonaemon luonteensa, enkä syytä häntä yhtään siitä, että hän haluaa pojalleen parasta mahdollista. Kuuntelin hänen juttujaan mielelläni, enkä huomannut ajan kulua, ennen kuin Erityismies sanoi, että nyt voisimme lähteä.
Automatkalla minulle iski selittämätön huono olo. Erityismies pysähtyi ostamaan juotavaa. Istuessani autossa odottamassa, en vaan voinut hillitä itseäni. Hiljaiset kyyneleet valuivat ja tuntui siltä, että sydämeni särkyy. Erityismies huolestui palatessaan autolle ja kyseli tapahtuiko jotain, loukkasiko joku minua tai onko hän tehnyt jotain väärää. Pudistin päätäni ja itkin vain. Koottuani ajatuksiani hetken, sain sanotuksi, mikä minua ainakin osittain itketti. Tämän odotetun, stressaavan ja tunnepitoisen tapaamisen aikana minulle selvisi monta asiaa. Katsellessa tätä perhettä ja kuunnellessa heidän tarinoitaan, minä tajusin, mitä minulla ei ollut. Minusta ei kukaan kertonut tarinoita eikä kukaan kutsuisi minua kotiin, ei nyt eikä koskaan. En ole kenenkään suojelema ja rakastama lapsi.
Olin aivan rajattoman surullinen, mutta en missään tapauksessa kateellinen. Miten voisin kadehtia ketään? Miten voisin toivoa, että kukaan muu olisi elänyt samanlaista helvettiä kuin minä? Kateus ei toisi minulle mitään, vaan veisi pois vähänkin hyvän. Minä olin vain hyvin, hyvin onneton.
Erityismies lohdutti, eihän hän muutakaan voi. Ei tätä arpisen sielun taakkaa voi ymmärtää kuin toinen arpinen. Se tunne sattuu, itkettää ja sattuu lisää. Ja se palaa aina takaisin, kun sitä vähiten odottaa.
sunnuntai 5. tammikuuta 2014
Verenperintö
Mietin surullisena lähisukuani. Näen ympärilläni niin paljon onnettomia ihmisiä, että minua oksettaa. On pahaa oloa, sen voimasta purkautuvaa raivoa, väkivaltaa, päihteitä ja haluttomuutta taistella verenperintönä saatua ikävää vastaan. Sen keskellä minä kasvoin ja sen keskellä minä elän edelleen.
Kuinka paljon lähipiiri,suku ja ystävät, vaikuttavat kaikkeen elämässä? Paljon, sen olen huomannut. Onnelliset ja huolettomat ihmiset ovat harvassa ja heillä on täytynyt osua syntymästä asti vain loistavia ihmisiä elämään. Joku onnekas elää onnellisen lapsuuden ja lähtee nuoruudessaan väärille poluille, joku elää onnellisen nuoruuden ja lähtee suhteeseen huonon ihmisen kanssa ja joku taas seikkailee ympäri ämpäri pyristellen jatkuvasti pois huonosta vaikutuspiiristä. Yritä tässä sitten rakentaa onnea, kun kaikilla jotka merkitsevät ja joiden pitäisi merkitä, on huono olo.
Välillä tuntuu, että vereni painaa suonissani kuin lyijy. Yritän taistella surkeaa kohtaloa vastaan, mutta se tuntuu niin mahdottoman vaikealta. Hitto soikoon, minä sentään yritän! Yritän tehdä itsestäni paremman ja vahvemman, kun en muita pysty parantamaan.
Paniikkihäiriö.
Bipolaarinen mielialahäiriö.
Masennus.
Alkoholismi.
Erinäiset addiktiot.
Kaksi jo todettu, enempää en tahdo.
Yököttää miettiä, että jos olenkin vaan turhaan tapellut itsekseni paremman tulevaisuuden puolesta? Mitä jos olen itsekin jossain vaiheessa vaan luovuttaja ja märehtijä? En synkimmälläkään hetkellä halua uskoa niin. Saatan olla hidas; hidas sisäistämään, hidas toipumaan. Luovuttaa en tähänkään mennessä ole kyennyt, vaikka olen hukkunut paskaan suutani ja silmiäni myöten.
Minulta puuttuu kyky antaa periksi suurissa asioissa ja se voi ollakin se juttu, jonka avulla olen elämästä selvinnyt.
Kuinka paljon lähipiiri,suku ja ystävät, vaikuttavat kaikkeen elämässä? Paljon, sen olen huomannut. Onnelliset ja huolettomat ihmiset ovat harvassa ja heillä on täytynyt osua syntymästä asti vain loistavia ihmisiä elämään. Joku onnekas elää onnellisen lapsuuden ja lähtee nuoruudessaan väärille poluille, joku elää onnellisen nuoruuden ja lähtee suhteeseen huonon ihmisen kanssa ja joku taas seikkailee ympäri ämpäri pyristellen jatkuvasti pois huonosta vaikutuspiiristä. Yritä tässä sitten rakentaa onnea, kun kaikilla jotka merkitsevät ja joiden pitäisi merkitä, on huono olo.
Välillä tuntuu, että vereni painaa suonissani kuin lyijy. Yritän taistella surkeaa kohtaloa vastaan, mutta se tuntuu niin mahdottoman vaikealta. Hitto soikoon, minä sentään yritän! Yritän tehdä itsestäni paremman ja vahvemman, kun en muita pysty parantamaan.
Paniikkihäiriö.
Bipolaarinen mielialahäiriö.
Masennus.
Alkoholismi.
Erinäiset addiktiot.
Kaksi jo todettu, enempää en tahdo.
Yököttää miettiä, että jos olenkin vaan turhaan tapellut itsekseni paremman tulevaisuuden puolesta? Mitä jos olen itsekin jossain vaiheessa vaan luovuttaja ja märehtijä? En synkimmälläkään hetkellä halua uskoa niin. Saatan olla hidas; hidas sisäistämään, hidas toipumaan. Luovuttaa en tähänkään mennessä ole kyennyt, vaikka olen hukkunut paskaan suutani ja silmiäni myöten.
Minulta puuttuu kyky antaa periksi suurissa asioissa ja se voi ollakin se juttu, jonka avulla olen elämästä selvinnyt.
lauantai 21. syyskuuta 2013
Aika katoaa, kun tekee mitä rakastaa
Olen uppoutunut opiskeluun koko sieluni laajuudella. Päivät menevät koulussa, koulutöitä ajatellen ja koulutöitä tehden. Uteliaisuus kasvaa koko ajan, kun tieto tavoittaa ymmärrykseni ja herään lapsivapaana lauantai-aamuna ensimmäiseksi miettimään, mitä voisin tietystä teemasta kirjoittaa. Olen rakastunut tulevaan alaani päättömästi!
Erityismiehen kanssa asiat on saatu puhuttua ja olen paremmin saanut hänet ymmärtämään tätä koko kuviota vastuualueineen päivineen. Hän on nopea oppimaan, ja on ymmärtänyt yskän, mistä viimeksi kiukuttelin. Puntit eivät ole vielä tasan, eivätkä tietyllä tasolla voi koskaan täysin ollakkaan, mutta tiedän, että olemme matkalla oikeaan suuntaan, missä kaikilla on reilu ja hyvä olla.
Luulen, että seuraava haasteemme tulee aiheesta kuinka pitää arki ja juhla balanssissa, sillä alkuhuuma on auttamatta historiaa. On tosin helpompaa käsitellä tunteita, kun ymmärtää hiukan enemmän, miten suhteiden elinkaari kulkee.
Entisen kanssa menee mutkattomasti, joskin edelleen tulee tilanteita, jossa tuskastun siihen, ettei hän vaan yksinkertaisesti ymmärrä katsoa putken ulkopuolelle, ja syyttää minua kohtuuttoman paljon. Eronneeksi pariksi meillä kuitenkin menee hyvin, ja mikä parasta: voimme luottaa toisiimme.
Minun ja Entisen hyvillä väleillä on vaan odottamaton varjopuoli: lapset vuorotellen itkevät ja kyseenalaistavat sen, miksi äiti ja isi eivät voi olla yhdessä. Lukemattomia kysymyksiä, keskusteluja ja kyyneliä. Sydäntä kivistää, kun heille ei voi vielä sanoa, että juuri siksi meillä kaikilla on niin hyvä olla, kun emme asu saman katon alla. On tullut opittua taas useaan otteeseen se, että vaikka miten yrität suojella lapsiasi, teet aina jotain, mikä satuttaa.
Erityismiehen kanssa asiat on saatu puhuttua ja olen paremmin saanut hänet ymmärtämään tätä koko kuviota vastuualueineen päivineen. Hän on nopea oppimaan, ja on ymmärtänyt yskän, mistä viimeksi kiukuttelin. Puntit eivät ole vielä tasan, eivätkä tietyllä tasolla voi koskaan täysin ollakkaan, mutta tiedän, että olemme matkalla oikeaan suuntaan, missä kaikilla on reilu ja hyvä olla.
Luulen, että seuraava haasteemme tulee aiheesta kuinka pitää arki ja juhla balanssissa, sillä alkuhuuma on auttamatta historiaa. On tosin helpompaa käsitellä tunteita, kun ymmärtää hiukan enemmän, miten suhteiden elinkaari kulkee.
Entisen kanssa menee mutkattomasti, joskin edelleen tulee tilanteita, jossa tuskastun siihen, ettei hän vaan yksinkertaisesti ymmärrä katsoa putken ulkopuolelle, ja syyttää minua kohtuuttoman paljon. Eronneeksi pariksi meillä kuitenkin menee hyvin, ja mikä parasta: voimme luottaa toisiimme.
Minun ja Entisen hyvillä väleillä on vaan odottamaton varjopuoli: lapset vuorotellen itkevät ja kyseenalaistavat sen, miksi äiti ja isi eivät voi olla yhdessä. Lukemattomia kysymyksiä, keskusteluja ja kyyneliä. Sydäntä kivistää, kun heille ei voi vielä sanoa, että juuri siksi meillä kaikilla on niin hyvä olla, kun emme asu saman katon alla. On tullut opittua taas useaan otteeseen se, että vaikka miten yrität suojella lapsiasi, teet aina jotain, mikä satuttaa.
tiistai 10. syyskuuta 2013
Kun Entinen ihastuu
Olen kartellut kirjoittaa aiheesta "Kun ex-kumppani löytää uuden". Tajusin kuitenkin, että siitä pitää puhua, ja niiden tunteiden jakaminen on tärkeää Väärinkäsityksiltä ei voi ikinä välttyä, ja tämähän on vain yhden tunteellisen tytön päiväkirja. Tässä huomaa taas, että ongelmani on se, että välitän liikaa siitä, mitä muut ajattelevat. Palataan siis peruslähteille, että minä vain kirjoitan, koska vain sillä on merkitystä.
Entinen on ihastunut, aivan päätä pahkaa. Minä katselen vierestä ja puistelen päätäni. Tekee mieli sanoa, että paina jarrua, ennen kuin lähtee kokonaan käsistä. Hän ei kirjaimellisesti näe eikä kuule, mitä tapahtuu ympärillä. Se tuottaa monissakin yhteyksissä monenlaisia tunteita.
Ärsytys
Minua ärsyttää, että hänen ihastuksensa tuntuu olevan nyt koko maailma, jonka puolesta voi unohtaa kaiken muun. Hänen vapaa-aikansa on hänen ja kaikki ylimääräiset jutut (mm.lapsiin liittyvät hankinnat) pitäisi hoitaa minun vapaa-ajallani. Ikäänkuin minä olisin vähäpätöisempi, niin kuin hänen vapaa-aikansa olisi arvokkaampaa kuin minun.
Lisäksi minua ärsyttää, että hänen virheensä ja muistamattomuutensa ovat inhimillisiä virheitä, minun unohdukseni ovat huolimattomuutta ja huonoa muistia. Olisi kohtuullista, jos hän näkisi hyvää minussakin joskus. En minä palvontaa halua, mutta ystävällisyys ja maltti tuntuisivat hyvältä.
Ennen niin säntillinen ja lupauksistaan kiinnipitävä Entinen on alkanut livetä lupauksissaan, eikä tämä oikeus kosketa minua. Minä en voi luvata mitään, mitä en pidä.
Pelko
Entinen on niin pihalla hurmoksesta, että pelkään hänen tekevän äkillisiä ratkaisuja, jotka vahingoittavat lapsia, minua ja häntä itseään. Ajattelen kauhuissani, että mitä jos kaikki meidän hienot sopimuksemme siitä ajasta, kun olemme molemmat uusissa suhteissa, raukeavatkin? Olisiko sittenkin pitänyt tehdä kirjallinen sopimus siitä, ihan varmuuden vuoksi? Jos näin ikävästi meinaisi käydä, minä ravistaisin hänet maanpinnalle ja taistelisin viimeiseen voimanpisaraan asti lasten ja minun oikeudesta pitää tämä kuvio, mikä nytkin on. Meidän kaikkien takia.
Me olemme sopineet olevamme tiimi, toimivamme tietyllä tavalla ja noudattavamme sanallisia, yhteisiä sopimuksiamme. En antanut Erityismiehen vaikuttaa siihen, enkä tule sallimaan kenenkään muunkaan tekevän niin.
Paniikki
Entinen on kadonnut kuilun toiselle puolelle jättiläisen harppauksilla. Minua pelottaa. Enkö ole enää tärkeä? Katoaako ystävyytemme tuosta noin vaan? Joudunko luopumaan rakkaasta ystävästäni kokonaan ja olemaan hänelle pelkästään lasten äiti? Mitä käy muistoille, entä keskusteluille ja vitseille? Ovatko ne kaikki mennyttä?
Uusi erovaihe
Pitkän aikaa on jo ollut tietyllä tapaa tasaista eroajatusten suhteen. entisen tunnevellonnat ja kummalliset kiukut ovat vetäneet välillä omankin mielen matalaksi, suorastaan pohjalle asti. Tiesin kuitenkin, että on vielä tunteita, joita tulen käsittelemään sitten, kun Entinen löytää suhdepohjan, jonka päälle rakentaa uutta. Tiesin jo etukäteen, että silloin alkaa uusi tunneprosessi minun maailmassani ja olin kuin olinkin oikeassa.
Helpotus
Olen pitkään tuntenut jonkinlaista velvollisuuden tunnetta siitä, että olen uudessa suhteessa ja Entinen on ollut yksin. Tämä hänen uusi alkunsa vapauttaa minua jollain tavalla nauttimaan omasta onnestani.
Ilo
Tunnemylläkästä huolimatta olen erittäin iloinen ja onnellinen Entisen puolesta. Hän osaa olla hyvä mies ja on ihana isä. Hänessä on paljon sellaista, mistä moni nykynainen haaveilee. Nyt hän on löytänyt nykynaisensa ja hyvä niin. Ehkä he osaavat olla toisilleen sellaisia, mitä me emme pystyneet olemaan.
Kaikenlaisten ajatusten, synkkien, jälkeen hymy palaa kasvoille. Me selvisimme myrskystä.
Entinen on ihastunut, aivan päätä pahkaa. Minä katselen vierestä ja puistelen päätäni. Tekee mieli sanoa, että paina jarrua, ennen kuin lähtee kokonaan käsistä. Hän ei kirjaimellisesti näe eikä kuule, mitä tapahtuu ympärillä. Se tuottaa monissakin yhteyksissä monenlaisia tunteita.
Ärsytys
Minua ärsyttää, että hänen ihastuksensa tuntuu olevan nyt koko maailma, jonka puolesta voi unohtaa kaiken muun. Hänen vapaa-aikansa on hänen ja kaikki ylimääräiset jutut (mm.lapsiin liittyvät hankinnat) pitäisi hoitaa minun vapaa-ajallani. Ikäänkuin minä olisin vähäpätöisempi, niin kuin hänen vapaa-aikansa olisi arvokkaampaa kuin minun.
Lisäksi minua ärsyttää, että hänen virheensä ja muistamattomuutensa ovat inhimillisiä virheitä, minun unohdukseni ovat huolimattomuutta ja huonoa muistia. Olisi kohtuullista, jos hän näkisi hyvää minussakin joskus. En minä palvontaa halua, mutta ystävällisyys ja maltti tuntuisivat hyvältä.
Ennen niin säntillinen ja lupauksistaan kiinnipitävä Entinen on alkanut livetä lupauksissaan, eikä tämä oikeus kosketa minua. Minä en voi luvata mitään, mitä en pidä.
Pelko
Entinen on niin pihalla hurmoksesta, että pelkään hänen tekevän äkillisiä ratkaisuja, jotka vahingoittavat lapsia, minua ja häntä itseään. Ajattelen kauhuissani, että mitä jos kaikki meidän hienot sopimuksemme siitä ajasta, kun olemme molemmat uusissa suhteissa, raukeavatkin? Olisiko sittenkin pitänyt tehdä kirjallinen sopimus siitä, ihan varmuuden vuoksi? Jos näin ikävästi meinaisi käydä, minä ravistaisin hänet maanpinnalle ja taistelisin viimeiseen voimanpisaraan asti lasten ja minun oikeudesta pitää tämä kuvio, mikä nytkin on. Meidän kaikkien takia.
Me olemme sopineet olevamme tiimi, toimivamme tietyllä tavalla ja noudattavamme sanallisia, yhteisiä sopimuksiamme. En antanut Erityismiehen vaikuttaa siihen, enkä tule sallimaan kenenkään muunkaan tekevän niin.
Paniikki
Entinen on kadonnut kuilun toiselle puolelle jättiläisen harppauksilla. Minua pelottaa. Enkö ole enää tärkeä? Katoaako ystävyytemme tuosta noin vaan? Joudunko luopumaan rakkaasta ystävästäni kokonaan ja olemaan hänelle pelkästään lasten äiti? Mitä käy muistoille, entä keskusteluille ja vitseille? Ovatko ne kaikki mennyttä?
Uusi erovaihe
Pitkän aikaa on jo ollut tietyllä tapaa tasaista eroajatusten suhteen. entisen tunnevellonnat ja kummalliset kiukut ovat vetäneet välillä omankin mielen matalaksi, suorastaan pohjalle asti. Tiesin kuitenkin, että on vielä tunteita, joita tulen käsittelemään sitten, kun Entinen löytää suhdepohjan, jonka päälle rakentaa uutta. Tiesin jo etukäteen, että silloin alkaa uusi tunneprosessi minun maailmassani ja olin kuin olinkin oikeassa.
Helpotus
Olen pitkään tuntenut jonkinlaista velvollisuuden tunnetta siitä, että olen uudessa suhteessa ja Entinen on ollut yksin. Tämä hänen uusi alkunsa vapauttaa minua jollain tavalla nauttimaan omasta onnestani.
Ilo
Tunnemylläkästä huolimatta olen erittäin iloinen ja onnellinen Entisen puolesta. Hän osaa olla hyvä mies ja on ihana isä. Hänessä on paljon sellaista, mistä moni nykynainen haaveilee. Nyt hän on löytänyt nykynaisensa ja hyvä niin. Ehkä he osaavat olla toisilleen sellaisia, mitä me emme pystyneet olemaan.
Kaikenlaisten ajatusten, synkkien, jälkeen hymy palaa kasvoille. Me selvisimme myrskystä.
maanantai 2. syyskuuta 2013
Elämän epäreiluus
Lasten suuret keskustelut ja viiltävimmät kysymykset yllättävät AINA takavasemmalta, keskellä ei mitään. Kuin olisin peura kesäisellä niityllä nauttimassa ruohoateriaani ja yhtäkkiä alkaa lennellä keihäitä. Siltä ne kipeät kysymykset tuntuvat vanhemmasta, keihäiltä. Ja kun lentää yksi, perään lentää toinen ja niille ei aina meinaa tulla loppua. Osa tuntuu enemmän, osa vähemmän.
Väsyneenä, pitkän päivän jälkeen, alkaa kysely erosta. Ne samat kertomukset kerron yhä uudelleen ja tulen kertomaankin. Niin kauan kun on kysymyksiä, on annettava vastauksia.
"Miksi
Miksi ette voi olla yhdessä
Miksi näette nyt usein, mutta ette voi asua yhdessä
Miksi ette voi nukkua yhdessä
Miksi on kaksi kotia
Miksei kaikki voi olla samassa kodissa"
Ja perään kyyneleet. Katkerat lapsen kyyneleet, kun tuntuu pahalta, eikä ymmärrä maailmaa.
Tuntuu kohtuuttoman pahalta, ettei voi antaa lapselle, mitä hän kaipaa. Ei vain voi. Niin paljon kun hänelle antaisin, tätä en pysty todeksi muuttamaan. Tuntuu jollain tapaa niin ironiselta, että oma lapsi toivoo niin kovasti yhteenpaluuta, kun taas minä toivoin vanhempien avioeroa. Elämä on niin kovin kummallista toisina päivinä.
Väsyneenä, pitkän päivän jälkeen, alkaa kysely erosta. Ne samat kertomukset kerron yhä uudelleen ja tulen kertomaankin. Niin kauan kun on kysymyksiä, on annettava vastauksia.
"Miksi
Miksi ette voi olla yhdessä
Miksi näette nyt usein, mutta ette voi asua yhdessä
Miksi ette voi nukkua yhdessä
Miksi on kaksi kotia
Miksei kaikki voi olla samassa kodissa"
Ja perään kyyneleet. Katkerat lapsen kyyneleet, kun tuntuu pahalta, eikä ymmärrä maailmaa.
Tuntuu kohtuuttoman pahalta, ettei voi antaa lapselle, mitä hän kaipaa. Ei vain voi. Niin paljon kun hänelle antaisin, tätä en pysty todeksi muuttamaan. Tuntuu jollain tapaa niin ironiselta, että oma lapsi toivoo niin kovasti yhteenpaluuta, kun taas minä toivoin vanhempien avioeroa. Elämä on niin kovin kummallista toisina päivinä.
maanantai 19. elokuuta 2013
Mielessä mielenterveys
Olen miettinyt lääkkeiden lopettamista. Veivannut ja vääntänyt jatkamisen ja lopettamisen välillä. Lääkäriltä, jota harvakseen tapaan, on turha kysyä. Hän on sitä mieltä, että lääkkeillä minut saa pidettyä kunnossa eikä hän lähde keskusteluun mukaan, jos yritän haastaa häntä pohtimaan muita keinoja.
Todellisuudessa minua pelottaa. Ennen otin lääkkeet säännöllisesti, mutta nykyään olen ruvennut löysäilemään asian suhteen ja lääkkeettömiä päiviä tulee yhä useammin. Tiedän, ettei se ole hyvästä. Kai minun pitäisi päättää syönkö vai enkö syö. Taidan pelätä lopettamisen seurauksia, sillä viimeksi tuli jonkinasteinen romahdus ja ahdistus söi minua sisältä. Olen kuitenkin nyt valmiinpana kaikkeen, kuin silloin. Ymmärrän itseäni, ymmärrän käytöstäni ja olen tunteideni kanssa jokseenkin hallitumpi.
Jännitän sitä minää, joka putkahtaa esiin lääkkeiden takaa. Itkeekö se enemmän? Nauraako? Masentuuko se taas uudestaan ja on lääkityksen orja aina? Mitä jos ahdistus ja paniikki alkaa uudelleen? En edelleenkään kestä epätietoisuutta, enkä jaksaisi kokeilla omaa kestävyyttäni lopettamalla lääkkeet ja mahdollisesti aloittamalla ne uudestaan. Toisaalta en voi pelätä ja pelata ikuisesti varman päälle. Ehkä minun pitäisi vaan ottaa hyppy tuntemattomaan ja uskaltaa kurkistaa seuraavalle tasolle?
En tiedä, kuuluuko parantumiseen kausia, kun ihminen alkaa epäillä itseään ja miettimään onko oikeasti parantunut. Minusta välillä tuntuu siltä, että vaan kuvittelen. Luulen sen johtuvan tunnemylläkästä, mikä sai minut ajattelemaan omaa pärjäämistäni olosuhteisiin nähden ja halua taistella. Yksi meistä on menettänyt otteensa ja syöksyy varmasti kohti ennenaikaista kuolemaa. Mikä minussa mahtaa olla niin erilaista, että selvisin?
Todellisuudessa minua pelottaa. Ennen otin lääkkeet säännöllisesti, mutta nykyään olen ruvennut löysäilemään asian suhteen ja lääkkeettömiä päiviä tulee yhä useammin. Tiedän, ettei se ole hyvästä. Kai minun pitäisi päättää syönkö vai enkö syö. Taidan pelätä lopettamisen seurauksia, sillä viimeksi tuli jonkinasteinen romahdus ja ahdistus söi minua sisältä. Olen kuitenkin nyt valmiinpana kaikkeen, kuin silloin. Ymmärrän itseäni, ymmärrän käytöstäni ja olen tunteideni kanssa jokseenkin hallitumpi.
Jännitän sitä minää, joka putkahtaa esiin lääkkeiden takaa. Itkeekö se enemmän? Nauraako? Masentuuko se taas uudestaan ja on lääkityksen orja aina? Mitä jos ahdistus ja paniikki alkaa uudelleen? En edelleenkään kestä epätietoisuutta, enkä jaksaisi kokeilla omaa kestävyyttäni lopettamalla lääkkeet ja mahdollisesti aloittamalla ne uudestaan. Toisaalta en voi pelätä ja pelata ikuisesti varman päälle. Ehkä minun pitäisi vaan ottaa hyppy tuntemattomaan ja uskaltaa kurkistaa seuraavalle tasolle?
En tiedä, kuuluuko parantumiseen kausia, kun ihminen alkaa epäillä itseään ja miettimään onko oikeasti parantunut. Minusta välillä tuntuu siltä, että vaan kuvittelen. Luulen sen johtuvan tunnemylläkästä, mikä sai minut ajattelemaan omaa pärjäämistäni olosuhteisiin nähden ja halua taistella. Yksi meistä on menettänyt otteensa ja syöksyy varmasti kohti ennenaikaista kuolemaa. Mikä minussa mahtaa olla niin erilaista, että selvisin?
torstai 8. elokuuta 2013
Miksi lapsia tehdään?
Okei, otsikko on jo sinäänsä raflaava, sillä lapsia ei tehdä, vaan lapsia saadaan. Tämä kysymys pälkähti päähäni, kun seisoin kädet kuumassa tiskivedessä, väsyneenä, kuunnellen lapsien riitelyä. Poissuljetaan nyt tästä se jokaisen tietämä fakta, että olen halunnut lapset, rakastan heitä eniten maailmassa enkä vaihtaisi heitä mihinkään. Sillä hetkellä kuitenkin alkoi ajatusketju alkaen siitä ajatuksesta, että minä haluaisin vain hiljaisuutta, lukea kirjaa, tehdä mitä haluan ja aivan varmasti kaikkea muuta, kuin tiskata näitä monen ihmisen astioita. Mietin, että minkä takia luonto on huijannut minut lisääntymään, sillä eihän se ole koskaan sellaista kun se päässään ennen lapsia kuvittelee. Tämä pätee niin hyviin kuin huonoihin puoliin.
Maailmassa on varmasti miljoona syytä haluta lapsia, enkä kaikkia edes tiedä. Sen tiedän, että kaikki syyt ovat jollain tapaa itsekkäitä, mutta huonoimpia syitä lasta ajatellen on:
-Pakko
On hetki elämässä, milloin on viimeistään pakko lisääntyä, jos aikoo lisääntyä ollenkaan.
Puoliso haluaa, eikä itse halua erota, joten on pakko suostua pitääkseen puolisonsa.
-Ryhmäpaine
Muutkin saa lapsia, etkä halua olla poikkeus.
-Raskaus/vauva-addiktio:
On niin ihanaa jännittää ja odottaa raskautta, että sen tekee siksi yhä uudelleen.
Uusi vauva on niin ihana, että semmoinen on pakko saada.
-Pelaa aikaa
Ei tiedä mitä haluaa tehdä, mennäkkö töihin vai vaihtaa alaa, joten on houkuttelevaa hukuttaa pelko tulevaisuudesta siihen, että voi hetken olla kotona hoitamassa vauvaa.
-Suhteen pelastus
Jospa lapsi olisi se liima, mikä pitää aikuiset yhdessä ja selvittää ongelmat?
Olen halunnut ajatella, että minun syyni hankkia lapsia, ovat jotenkin hienommat kuin toisilla. Kun sitä pidempään on miettinyt, ei se niin todellakaan ole. Minun syyni lastenhankintaan oli se kuuluisa vauvakuume, halu saada perhe ja täyttää jokin tyhjiö sisältä. Luulen, että halusin aloittaa alusta. Halusin luoda oman perheen ja korjata niitä vääryyksiä, mitä itse olin kokenut. Maalata uuden elämäntaulun, kun vanha oli niin pilalle sudittu. Minä halusin perheellä korjata ja täydentää entistä elämää ja saada uuden mahdollisuuden.
Minä lilluin mietteissäni, kauaksi tiskivedestä, ja yritin miettiä, millaista minun elämäni olisi nyt, jollei minulla olisi lapsia. Se on ajatuksena niin kaukainen, että sitä on melkein mahdotonta mielikuvata. Ainakin minä olisin valtavasti itsekkäämpi. En olisi valmis tinkimään piiruakaan omista tarpeistani,unestani,hankinnoistani tai muusta mielihyvästä. Olisin edelleen luultavasti avulias, mutta itsekkäämpi kuin nyt.
En olisi lopettanut koskaan tupakanpolttoa, koska mikään muu syy kuin raskaus ei ole saanut minua niin vahvaan kuriin.
Olisin todennäköisesti suoraviivaisemmin päätynyt haluamalleni alalle, sillä lapset ja hoitovietti saivat minut jossain vaiheessa harkitsemaan hoitoalaa. Tai sitten olisin päätynyt hoitoalalle vääristä syistä. Halu hoitaa terveeksi toisia ei ole järkevää silloin, kun ei ole hoitanut itseäänkään terveeksi.
Kenties asuisin pienessä kaupunkiasunnossa,lähellä ystäviäni. Saattaisin olla sinkku, sillä etsisin levottomana jotain ihmistä, joka jaksaisi minut pelastaa.Ehkä matkustelisin enemmän, ehkä olisin toteuttanut haaveeni ja lähtenyt yksin Pariisiin.
Ehkä bilettäisin ja joisin. Ehkä liikaakin. Kuka tietää?
Terapia on auttanut ymmärtämään, kuinka tärkeää on hoitaa itsensä kuntoon. Se on palvelus itselle,jälkikasvulle ja ihmissuhteille. Kun oppii tuntemaan itsensä, voi olla hyvä ja jaksaa olla myös muita varten, kun ei tarvitse kantaa sisällään tuskaista mennyttä ja menetettyjä asioita. Ei tarvitse enää miettiä, miksi minä tunnen ja käyttäydyn näin, kun palauttaa mieleen terapiassa opitut tunteenpurkamistekniikat.On helpompi elää ja olla.
Lasten tultua olen oppinut hirveästi itsestäni. Olen oppinut kärsivällisemmäksi ja epäitsekkäämmäksi. He ovat opettaneet sen, ettei ihminen ole paha, vaikka tekisi joskus väärin. He ovat opettaneet minulle kosketuksen, läheisyyden ja sen, kuinka jättimäisesti sydämestä löytyy rakkautta. He ovat opettaneet pysähtymään, ihmettelemään ja miettimään asioita, joita en ole vuosiin miettinyt. Olemassaolollaan he ovat saaneet minut hakeutumaan terapiaan ja hoitamaan itseäni, mikä olisi muuten voinut viedä vuosia tai vuosikymmeniä.
Lapset eivät ole minun jatkeeni eikä heidän kuulu kannatella tai pelastaa minua. He ovat kuitenkin omalla tavalla pelastaneet minut ja herättäneet elämään. Pelkästään heidän olemassaolonsa on ollut parasta lääkettä ja nyt minä jaksan vihdoin olla äiti heille, ja heitä varten.
Maailmassa on varmasti miljoona syytä haluta lapsia, enkä kaikkia edes tiedä. Sen tiedän, että kaikki syyt ovat jollain tapaa itsekkäitä, mutta huonoimpia syitä lasta ajatellen on:
-Pakko
On hetki elämässä, milloin on viimeistään pakko lisääntyä, jos aikoo lisääntyä ollenkaan.
Puoliso haluaa, eikä itse halua erota, joten on pakko suostua pitääkseen puolisonsa.
-Ryhmäpaine
Muutkin saa lapsia, etkä halua olla poikkeus.
-Raskaus/vauva-addiktio:
On niin ihanaa jännittää ja odottaa raskautta, että sen tekee siksi yhä uudelleen.
Uusi vauva on niin ihana, että semmoinen on pakko saada.
-Pelaa aikaa
Ei tiedä mitä haluaa tehdä, mennäkkö töihin vai vaihtaa alaa, joten on houkuttelevaa hukuttaa pelko tulevaisuudesta siihen, että voi hetken olla kotona hoitamassa vauvaa.
-Suhteen pelastus
Jospa lapsi olisi se liima, mikä pitää aikuiset yhdessä ja selvittää ongelmat?
Olen halunnut ajatella, että minun syyni hankkia lapsia, ovat jotenkin hienommat kuin toisilla. Kun sitä pidempään on miettinyt, ei se niin todellakaan ole. Minun syyni lastenhankintaan oli se kuuluisa vauvakuume, halu saada perhe ja täyttää jokin tyhjiö sisältä. Luulen, että halusin aloittaa alusta. Halusin luoda oman perheen ja korjata niitä vääryyksiä, mitä itse olin kokenut. Maalata uuden elämäntaulun, kun vanha oli niin pilalle sudittu. Minä halusin perheellä korjata ja täydentää entistä elämää ja saada uuden mahdollisuuden.
Minä lilluin mietteissäni, kauaksi tiskivedestä, ja yritin miettiä, millaista minun elämäni olisi nyt, jollei minulla olisi lapsia. Se on ajatuksena niin kaukainen, että sitä on melkein mahdotonta mielikuvata. Ainakin minä olisin valtavasti itsekkäämpi. En olisi valmis tinkimään piiruakaan omista tarpeistani,unestani,hankinnoistani tai muusta mielihyvästä. Olisin edelleen luultavasti avulias, mutta itsekkäämpi kuin nyt.
En olisi lopettanut koskaan tupakanpolttoa, koska mikään muu syy kuin raskaus ei ole saanut minua niin vahvaan kuriin.
Olisin todennäköisesti suoraviivaisemmin päätynyt haluamalleni alalle, sillä lapset ja hoitovietti saivat minut jossain vaiheessa harkitsemaan hoitoalaa. Tai sitten olisin päätynyt hoitoalalle vääristä syistä. Halu hoitaa terveeksi toisia ei ole järkevää silloin, kun ei ole hoitanut itseäänkään terveeksi.
Kenties asuisin pienessä kaupunkiasunnossa,lähellä ystäviäni. Saattaisin olla sinkku, sillä etsisin levottomana jotain ihmistä, joka jaksaisi minut pelastaa.Ehkä matkustelisin enemmän, ehkä olisin toteuttanut haaveeni ja lähtenyt yksin Pariisiin.
Ehkä bilettäisin ja joisin. Ehkä liikaakin. Kuka tietää?
Terapia on auttanut ymmärtämään, kuinka tärkeää on hoitaa itsensä kuntoon. Se on palvelus itselle,jälkikasvulle ja ihmissuhteille. Kun oppii tuntemaan itsensä, voi olla hyvä ja jaksaa olla myös muita varten, kun ei tarvitse kantaa sisällään tuskaista mennyttä ja menetettyjä asioita. Ei tarvitse enää miettiä, miksi minä tunnen ja käyttäydyn näin, kun palauttaa mieleen terapiassa opitut tunteenpurkamistekniikat.On helpompi elää ja olla.
Lasten tultua olen oppinut hirveästi itsestäni. Olen oppinut kärsivällisemmäksi ja epäitsekkäämmäksi. He ovat opettaneet sen, ettei ihminen ole paha, vaikka tekisi joskus väärin. He ovat opettaneet minulle kosketuksen, läheisyyden ja sen, kuinka jättimäisesti sydämestä löytyy rakkautta. He ovat opettaneet pysähtymään, ihmettelemään ja miettimään asioita, joita en ole vuosiin miettinyt. Olemassaolollaan he ovat saaneet minut hakeutumaan terapiaan ja hoitamaan itseäni, mikä olisi muuten voinut viedä vuosia tai vuosikymmeniä.
Lapset eivät ole minun jatkeeni eikä heidän kuulu kannatella tai pelastaa minua. He ovat kuitenkin omalla tavalla pelastaneet minut ja herättäneet elämään. Pelkästään heidän olemassaolonsa on ollut parasta lääkettä ja nyt minä jaksan vihdoin olla äiti heille, ja heitä varten.
keskiviikko 24. heinäkuuta 2013
Suorittajaäiti
Olen kipuillut äiti-teeman kanssa oikeastaan koko äitiyteni ajan. Äitiys pitäisi olla pyhä asia, jota saisi harjoitella aluksi ihan rauhassa. Se vaan on niin, että neuvoja ja mielipiteitä sataa joka suunnalta-halusit tai et. Lisäksi asenteet voimistuvat, jos teet lapsesi liian nuorena tai liian vanhana. Ja näitä paremmuuskeskusteluja riittää: imetys vs. korvike, sektio vs. alatiesynnytys, rokottaminen vs. rokottamattomuus, kuri vs. vapaakasvatus, harrastukset, vaatemerkit, pelaaminen, tv:n katselu, matkustelu....
Itse olen kamppaillut epävarmuuden välillä. Luulen sen olleen osittain nuoruuttani, mutta suurin osa siitä on ollut omaa epävarmuuttani. Minä en tajunnut, että kaikki ei voi miellyttää- eikä pidä. Olen suorittanut toisinaan äitiyttä ja tehnyt paljon asioita, jotka eivät ole minua, vain siksi, että olisin hyvä äiti.
Hyvään vanhemmuuteen kuuluu sanomattakin selvät asiat kuten huolehtiminen lapsen ruokkimisesta, vaatetuksesta,tarpeellisista unista ja terveyden hoitaminen yleensä.
Hyvään vanhemmuuteen kuuluu astuminen pois omalta mukavuusalueelta, mutta rajansa silläkin on. Kenenkään ei tarvitse askarrella, leipoa, ulkoilla ja keksiä lapselle tekemistä 24/7. Joskus pitää antaa tilaa mielikuvituksella ja tylsistyä. Yleensä lapsen tylsyys iskee juuri sillä hetkellä, kun vanhemman keskittyminen on jossain muualla kuin lapsen kanssa olemisessa.
Minä olen myöntänyt lapsille vajavaisuuteni. En osaa piirtää hyvin ja askartelu ei useimmiten kiinnosta. Lupaan yrittää kuitenkin, jos en muuten, niin ideoinnissa, siinä kun olen aika hyvä. Teen lasten kanssa toki toisinaan asioita, vaikka minua ei niin huvittaisikaan. Pidän myös tärkeänä tukea heidän tekemisiään ja hankkia vaikka niitä askarteluvälineitä, että he saavat työkalut tekemiseensä. Parhaimmillani olen heidän kanssaan silloin, kun itsekin innostun ja olen kiinnostunut siitä, mitä teen. Minä tykkään lukea heille, käydä uimassa ja pyöräilemässä, laittaa tukkaa, pelata yms.
Teen enemmän lasten kanssa yhdessä asioita kuin oma äitini teki minun kanssani. Minun äitini kannatti vapaata kasvatusta ja antoi meidän viilettää pienestä asti betoniviidakon pihoilla. Hänen mielestään lapsen tylsyys kasvatti luovuutta ja mielikuvitusta.
Muistan, kuinka minua harmitti, ettei äiti osannut leikkiä barbeilla. Hän oli kuitenkin äärimmäisen taitava tarinankertoja ja osasi maalata hienosti. Hän rakasti kaupungilla pyörimistä ja metsässä samoilua. Istuin välillä silmät kiinni kotimme portailla, kun hän soitti pianoa. Nautin kaikista eniten silloin, kun hän teki kanssani jotain, mistä näin hänen nauttivan itsekin.
Olen oppinut ottamaan rennosti ja laajentamaan käsitettä oma aika myös silloin, kun lapset ovat hereillä. Nurkumista toki tulee, mutta vaihtokaupan kautta selitän, että jos äiti saa nyt lukea hetken, voin sitten pelata. Lapset alkavat olla siinä iässä, että heille voi opettaa sen, että tässä perheessä on useita ihmisiä haluineen. Vaikka aikuiset ovatkin lapsia varten, ei kenenkään tarvitse kadottaa minuuttaan ja elää vain toisille.
Olen päätynyt ajatukseen, että en omista lapsiani eivätkä he ole minun jatkeitani. Olen saanut heidät elämääni ja minun kuuluu opettaa heille taitoja. Virheitä tulen takuulla tekemään, mutta toivottavasti mahdollisimman vähän. Saan elää heidät kanssaan ilot ja surut, mutta joskus he lentävät pois pesästä ja rakentavat omansa. Olen heidän tukenaan, kun he minua tarvitsevat, mutta en voi unohtaa itseäni.
Ihminen on parhaimmillaan silloin, kun tietää kuka on ja on saanut vastaukset kysymyksiinsä. Itsensä tunteva ihminen osaa ottaa vastaan kritiikkiä ja hyväksyä toiset erilaisine ratkaisuineen.Siihen minä koko ajan pyrin, tasapainoon. Äitiys on yksi osa minuuttani, mutta vain yksi. Haluan vahvistaa itseäni, että kaikki osa-alueet ovat yhtä vahvoja. Minä en halua olla hienoin äiti, enkä virheettömin. Minä haluan olla paras äiti juuri minun lapsilleni.
Itse olen kamppaillut epävarmuuden välillä. Luulen sen olleen osittain nuoruuttani, mutta suurin osa siitä on ollut omaa epävarmuuttani. Minä en tajunnut, että kaikki ei voi miellyttää- eikä pidä. Olen suorittanut toisinaan äitiyttä ja tehnyt paljon asioita, jotka eivät ole minua, vain siksi, että olisin hyvä äiti.
Hyvään vanhemmuuteen kuuluu sanomattakin selvät asiat kuten huolehtiminen lapsen ruokkimisesta, vaatetuksesta,tarpeellisista unista ja terveyden hoitaminen yleensä.
Hyvään vanhemmuuteen kuuluu astuminen pois omalta mukavuusalueelta, mutta rajansa silläkin on. Kenenkään ei tarvitse askarrella, leipoa, ulkoilla ja keksiä lapselle tekemistä 24/7. Joskus pitää antaa tilaa mielikuvituksella ja tylsistyä. Yleensä lapsen tylsyys iskee juuri sillä hetkellä, kun vanhemman keskittyminen on jossain muualla kuin lapsen kanssa olemisessa.
Minä olen myöntänyt lapsille vajavaisuuteni. En osaa piirtää hyvin ja askartelu ei useimmiten kiinnosta. Lupaan yrittää kuitenkin, jos en muuten, niin ideoinnissa, siinä kun olen aika hyvä. Teen lasten kanssa toki toisinaan asioita, vaikka minua ei niin huvittaisikaan. Pidän myös tärkeänä tukea heidän tekemisiään ja hankkia vaikka niitä askarteluvälineitä, että he saavat työkalut tekemiseensä. Parhaimmillani olen heidän kanssaan silloin, kun itsekin innostun ja olen kiinnostunut siitä, mitä teen. Minä tykkään lukea heille, käydä uimassa ja pyöräilemässä, laittaa tukkaa, pelata yms.
Teen enemmän lasten kanssa yhdessä asioita kuin oma äitini teki minun kanssani. Minun äitini kannatti vapaata kasvatusta ja antoi meidän viilettää pienestä asti betoniviidakon pihoilla. Hänen mielestään lapsen tylsyys kasvatti luovuutta ja mielikuvitusta.
Muistan, kuinka minua harmitti, ettei äiti osannut leikkiä barbeilla. Hän oli kuitenkin äärimmäisen taitava tarinankertoja ja osasi maalata hienosti. Hän rakasti kaupungilla pyörimistä ja metsässä samoilua. Istuin välillä silmät kiinni kotimme portailla, kun hän soitti pianoa. Nautin kaikista eniten silloin, kun hän teki kanssani jotain, mistä näin hänen nauttivan itsekin.
Olen oppinut ottamaan rennosti ja laajentamaan käsitettä oma aika myös silloin, kun lapset ovat hereillä. Nurkumista toki tulee, mutta vaihtokaupan kautta selitän, että jos äiti saa nyt lukea hetken, voin sitten pelata. Lapset alkavat olla siinä iässä, että heille voi opettaa sen, että tässä perheessä on useita ihmisiä haluineen. Vaikka aikuiset ovatkin lapsia varten, ei kenenkään tarvitse kadottaa minuuttaan ja elää vain toisille.
Olen päätynyt ajatukseen, että en omista lapsiani eivätkä he ole minun jatkeitani. Olen saanut heidät elämääni ja minun kuuluu opettaa heille taitoja. Virheitä tulen takuulla tekemään, mutta toivottavasti mahdollisimman vähän. Saan elää heidät kanssaan ilot ja surut, mutta joskus he lentävät pois pesästä ja rakentavat omansa. Olen heidän tukenaan, kun he minua tarvitsevat, mutta en voi unohtaa itseäni.
Ihminen on parhaimmillaan silloin, kun tietää kuka on ja on saanut vastaukset kysymyksiinsä. Itsensä tunteva ihminen osaa ottaa vastaan kritiikkiä ja hyväksyä toiset erilaisine ratkaisuineen.Siihen minä koko ajan pyrin, tasapainoon. Äitiys on yksi osa minuuttani, mutta vain yksi. Haluan vahvistaa itseäni, että kaikki osa-alueet ovat yhtä vahvoja. Minä en halua olla hienoin äiti, enkä virheettömin. Minä haluan olla paras äiti juuri minun lapsilleni.
perjantai 5. heinäkuuta 2013
Elämän kipupisteitä: ristiriita
Yksi teema on jäytänyt päässäni pitkään. Se pomppaa mieleeni useita kertoja viikossa, enkä oikein pääse siitä yli tai ympäri. Se on osa sitä epävarmuuden aluetta, jonka aika näyttää. Mutta koska minä en siedä epätietoisuutta, asia vaivaa kuin kivi kengässä.
Olin eron jälkeen varma, etten enää halua lapsia. Olin päättäväinen ja varma, etten halua lapsia useammalle miehelle. Minun lapseni olisivat tässä ja nyt.
Aluksi taisin sanoa Erityismiehelle, etten tiedä haluanko enää koskaan lapsia. Pelkäsin myös tulevaisuutemme puolesta, että pystyisikö hän todella elämään meidän kanssamme ja jäädä lapsettomaksi. Hänelle se oli silloin ihan ok ja hän sanoi, että oli miettinyt asiaa itsekseen ja käynyt sen ajatusketjun läpi, etten minä välttämättä enää haluaisi lisääntyä.
Vaikka suhde on kohtalaisen tuore, olemme keskustelleet lapsiasiasta vitsaillen, ohimennen, keveästi ja ihan vakavasti. Minä olen mm. tiedustellut, mitä hän tekisi, jos odottaisimme vammaista lasta ja ymmärtääkö hän todella sen, että minä vaadin toiselta osapuolelta paljon, enkä ole mikään Äiti Maa. Minä en myöskään aio jättää urahaaveitani useaksi vuodeksi sivuun, sillä olen jo viettänyt useita vuosia kotiäitinä. Haluan syöttää hänelle kysymyksiä siksi, että hän todella ajattelisi, mitä kaikkea uusi lapsi voisi tuoda mukanaan. Olen tullut hyvin vaativaksi siksi, etten enää koskaan tahdo olla niin masentunut, väsynyt, turhautunut ja loppu, enkä päätyä eroon. Tiedän, etteivät lapset ole se syy, miksi olin aivan rajalla pitkän aikaa, mutta se kuormitus pienten lasten kanssa oli valtava univelkoineen ja vastuineen.
Tiedän, että Erityismies toivoo lapsia ja minä olen antanut hänelle toivoa. Päässäni huutaa tunne ja järki yhtä aikaa, enkä meinaa kuulla omia ajatuksiani. Varmaan nämä asiat nousevat pintaan nyt, kun uusia vauvoja syntyy lähelle. Minä sylittelen ja nuuskutan vastasyntyneitä, mutta tunnen helpotusta siitä, että voin ojentaa heidät äideilleen ja minun sylini saa hetken ilmaa siltä sitoutuvuudelta, mitä vauva tuo tullessaan. Tästä tiedän, ettei aika ole oikea. Minä haluan ehdottomasti käydä koulun loppuun ja mennä töihin. Tienata ihkaoikeaa rahaa ja elää hetken niin, ettei tarvitse himmata ja laskea lantteja.
Kun taas miettii sitä, että jos tahdon olla käydä koulun ja olla pari vuotta työelämässä ennen vauvahaaveita, olen jo luultavasti 34-35-vuotias. Jaksanko minä aloittaa kaikkea alusta, kun isommat lapset ovat silloin jo oikeasti isoja? Olenko minä valmis luopumaan siitä helppoudesta? Valitsemaan raskauden, joka vanhoihin merkkeihin perustaen tulisi olemaan kivulias ja vaivainen? Olenko valmis siihen, että lapsi saattaisi olla sairas tai vammainen? Olenko valmis siihen pettymykseen, jos vauvaa ei tule? Kestänkö pelkoa siitä, kestääkö arpeutunut kohtuni enää raskaanaoloa? Mitä jos synnytyksessä tapahtuisi jotain, ja lapseni jäisivät äidittömiksi vain minun haaveitteni takia? Kestäisikö meidän parisuhteemme hormoniheilahduksia, turpoavaa ulkomuotoa, lisäpaineita ja odottamattomia asioita, joita perheen kasvaessa aina tulee? Muuttuisimmeko liikaa? Kääntyisimmekö väsymyksessä ja oman ajan kaipuussamme toisiamme vastaan? Sitä riskiä minä en halua ottaa.
Jotain minä kumminkin haluan. On se tunne, että "syli ei ole täysi". Se on monien naisten tuntema olotila ja toisille ei tule sitä koskaan. On niin monenlaisia naisia; niitä, jotka eivät koskaan halua lapsia, niitä, jotka eivät tunne maagista vauvakuumetta, mutta saavat lapsia järkisyistä, niitä, jotka eivät kuumeesta huolimatta saa, ja niitä, joille mahtuisi ajatuksen tasolla aina yksi vauva lisää. Minä olin ennen viimeksi mainittu. Sitten tuli raja jaksamiselle, elämä heitteli ja tulin varovaisemmaksi. En enää luottanut siihen, että elämä kantaa, vaan kaipasin turvakseni varasuunnitelmia ja hallinnan tunnetta.
Mutta jokin tosiaan puoltaa mielessäni ajatusta, että kerran vielä. Ei nyt, mutta joskus. Ja vaikka monet saavat esikoisensa vasta +30-vuotiaina, se tuntuu minusta vanhalta iältä saada lapsia, kun olen nuorena aloittanut. Tiedän sen jotenkin liittyvän siihen, etten halua lapsille "vanhaa" äitiä, koska itse jouduin lapsena äidistä luopumaan. Kai minua pelottaa, että minunkin aikani loppuu kesken sen lisäksi, että ikä saattaa tuoda riskit mukaan raskauteen.
Sekavaa pohdintaa, mutta omista sekavuuksista on jotenkin vaikea löytää sitä punaista lankaa. Ymmärrän vasta sen verran, että minä haluan, mutta minua pelottaa. Sisälläni on valtava taistelu ja minä luulen, että se on vaan osa persoonaani. Joskus minusta tuntuu, että tunnen enemmän iloa kuin normaalit ihmiset ja vastavuoroisesti tuntuu, että kun minun sydämeeni sattuu, on kipu jotain epäinhimillistä.
Ääripääihmisen elämä on taivas ja helvetti.
Olin eron jälkeen varma, etten enää halua lapsia. Olin päättäväinen ja varma, etten halua lapsia useammalle miehelle. Minun lapseni olisivat tässä ja nyt.
Aluksi taisin sanoa Erityismiehelle, etten tiedä haluanko enää koskaan lapsia. Pelkäsin myös tulevaisuutemme puolesta, että pystyisikö hän todella elämään meidän kanssamme ja jäädä lapsettomaksi. Hänelle se oli silloin ihan ok ja hän sanoi, että oli miettinyt asiaa itsekseen ja käynyt sen ajatusketjun läpi, etten minä välttämättä enää haluaisi lisääntyä.
Vaikka suhde on kohtalaisen tuore, olemme keskustelleet lapsiasiasta vitsaillen, ohimennen, keveästi ja ihan vakavasti. Minä olen mm. tiedustellut, mitä hän tekisi, jos odottaisimme vammaista lasta ja ymmärtääkö hän todella sen, että minä vaadin toiselta osapuolelta paljon, enkä ole mikään Äiti Maa. Minä en myöskään aio jättää urahaaveitani useaksi vuodeksi sivuun, sillä olen jo viettänyt useita vuosia kotiäitinä. Haluan syöttää hänelle kysymyksiä siksi, että hän todella ajattelisi, mitä kaikkea uusi lapsi voisi tuoda mukanaan. Olen tullut hyvin vaativaksi siksi, etten enää koskaan tahdo olla niin masentunut, väsynyt, turhautunut ja loppu, enkä päätyä eroon. Tiedän, etteivät lapset ole se syy, miksi olin aivan rajalla pitkän aikaa, mutta se kuormitus pienten lasten kanssa oli valtava univelkoineen ja vastuineen.
Tiedän, että Erityismies toivoo lapsia ja minä olen antanut hänelle toivoa. Päässäni huutaa tunne ja järki yhtä aikaa, enkä meinaa kuulla omia ajatuksiani. Varmaan nämä asiat nousevat pintaan nyt, kun uusia vauvoja syntyy lähelle. Minä sylittelen ja nuuskutan vastasyntyneitä, mutta tunnen helpotusta siitä, että voin ojentaa heidät äideilleen ja minun sylini saa hetken ilmaa siltä sitoutuvuudelta, mitä vauva tuo tullessaan. Tästä tiedän, ettei aika ole oikea. Minä haluan ehdottomasti käydä koulun loppuun ja mennä töihin. Tienata ihkaoikeaa rahaa ja elää hetken niin, ettei tarvitse himmata ja laskea lantteja.
Kun taas miettii sitä, että jos tahdon olla käydä koulun ja olla pari vuotta työelämässä ennen vauvahaaveita, olen jo luultavasti 34-35-vuotias. Jaksanko minä aloittaa kaikkea alusta, kun isommat lapset ovat silloin jo oikeasti isoja? Olenko minä valmis luopumaan siitä helppoudesta? Valitsemaan raskauden, joka vanhoihin merkkeihin perustaen tulisi olemaan kivulias ja vaivainen? Olenko valmis siihen, että lapsi saattaisi olla sairas tai vammainen? Olenko valmis siihen pettymykseen, jos vauvaa ei tule? Kestänkö pelkoa siitä, kestääkö arpeutunut kohtuni enää raskaanaoloa? Mitä jos synnytyksessä tapahtuisi jotain, ja lapseni jäisivät äidittömiksi vain minun haaveitteni takia? Kestäisikö meidän parisuhteemme hormoniheilahduksia, turpoavaa ulkomuotoa, lisäpaineita ja odottamattomia asioita, joita perheen kasvaessa aina tulee? Muuttuisimmeko liikaa? Kääntyisimmekö väsymyksessä ja oman ajan kaipuussamme toisiamme vastaan? Sitä riskiä minä en halua ottaa.
Jotain minä kumminkin haluan. On se tunne, että "syli ei ole täysi". Se on monien naisten tuntema olotila ja toisille ei tule sitä koskaan. On niin monenlaisia naisia; niitä, jotka eivät koskaan halua lapsia, niitä, jotka eivät tunne maagista vauvakuumetta, mutta saavat lapsia järkisyistä, niitä, jotka eivät kuumeesta huolimatta saa, ja niitä, joille mahtuisi ajatuksen tasolla aina yksi vauva lisää. Minä olin ennen viimeksi mainittu. Sitten tuli raja jaksamiselle, elämä heitteli ja tulin varovaisemmaksi. En enää luottanut siihen, että elämä kantaa, vaan kaipasin turvakseni varasuunnitelmia ja hallinnan tunnetta.
Mutta jokin tosiaan puoltaa mielessäni ajatusta, että kerran vielä. Ei nyt, mutta joskus. Ja vaikka monet saavat esikoisensa vasta +30-vuotiaina, se tuntuu minusta vanhalta iältä saada lapsia, kun olen nuorena aloittanut. Tiedän sen jotenkin liittyvän siihen, etten halua lapsille "vanhaa" äitiä, koska itse jouduin lapsena äidistä luopumaan. Kai minua pelottaa, että minunkin aikani loppuu kesken sen lisäksi, että ikä saattaa tuoda riskit mukaan raskauteen.
Sekavaa pohdintaa, mutta omista sekavuuksista on jotenkin vaikea löytää sitä punaista lankaa. Ymmärrän vasta sen verran, että minä haluan, mutta minua pelottaa. Sisälläni on valtava taistelu ja minä luulen, että se on vaan osa persoonaani. Joskus minusta tuntuu, että tunnen enemmän iloa kuin normaalit ihmiset ja vastavuoroisesti tuntuu, että kun minun sydämeeni sattuu, on kipu jotain epäinhimillistä.
Ääripääihmisen elämä on taivas ja helvetti.
torstai 27. kesäkuuta 2013
Iloinen oivallus
Kaikki lähtee pienistä asioista. Hitaasti hyvä tulee. Nämä edellä mainitut ovat totisinta totta. Meni melkein kolmekymmentä vuotta, ennen kun tajusin ja sisäistin sen.Takana monia pettymyksiä ja itkettyjä pipejä. Eilen illalla se iski tajuntaan ihan todella, kesken arjen, tuosta noin vaan.
Olin eilen lasten kanssa yksin ja painelimme eväspakaasit mukanamme rannalle.Ei ollut vaikeaa, ei ollut kiukkua, oli vaan perinteistä lähtösäntäilyä. Kaukaiselta tuntuivat ne ajat, kun kaikkia piti auttaa lähtiessä, vähintään joku vetää uhmaraivarit ja minä mietin eteisessä, että miten elämä on täyttä paskaa joka ikinen päivä. Ja maski päällä piti mennä, vaikka kuinka tuntui raskaalta, sillä itsehän olin lapsia halunnut. Nyt ei tuntunut stressaavalta, ei raskaalta.
Nautimme tuntikaupalla ulkona auringosta ja vedestä. Oli hauskaa yhdessä ja erikseen. Tärkeintä itselle oli, että lapset nauttivat ja minä pärjäsin. Pärjäsin hyvin ja asiat olivat hallinnassa. Ei niitä joskus koettuja tunteita, että miksi minä lähden noiden kanssa yhtään mihinkään kuin käteen jää ainoastaan rasittunut olo ja paha mieli. Nyt tiedän, että asiat helpottuvat jatkuvasti. Kun pidän vaan mielen rauhallisena ja perusjutut hallinnassa, niin ei ole mitään hätää. Enää ei tarvitse suorittaa elämää päivästä toiseen ja koettaa selviytyä. Nyt kun on löytänyt ne elämän perusainekset, voi oikeasti alkaa elää.
Aikaa, avoimuutta, armollisuutta ja ahkeruutta, niistä koostuu terve ihmismieli.
Olin eilen lasten kanssa yksin ja painelimme eväspakaasit mukanamme rannalle.Ei ollut vaikeaa, ei ollut kiukkua, oli vaan perinteistä lähtösäntäilyä. Kaukaiselta tuntuivat ne ajat, kun kaikkia piti auttaa lähtiessä, vähintään joku vetää uhmaraivarit ja minä mietin eteisessä, että miten elämä on täyttä paskaa joka ikinen päivä. Ja maski päällä piti mennä, vaikka kuinka tuntui raskaalta, sillä itsehän olin lapsia halunnut. Nyt ei tuntunut stressaavalta, ei raskaalta.
Nautimme tuntikaupalla ulkona auringosta ja vedestä. Oli hauskaa yhdessä ja erikseen. Tärkeintä itselle oli, että lapset nauttivat ja minä pärjäsin. Pärjäsin hyvin ja asiat olivat hallinnassa. Ei niitä joskus koettuja tunteita, että miksi minä lähden noiden kanssa yhtään mihinkään kuin käteen jää ainoastaan rasittunut olo ja paha mieli. Nyt tiedän, että asiat helpottuvat jatkuvasti. Kun pidän vaan mielen rauhallisena ja perusjutut hallinnassa, niin ei ole mitään hätää. Enää ei tarvitse suorittaa elämää päivästä toiseen ja koettaa selviytyä. Nyt kun on löytänyt ne elämän perusainekset, voi oikeasti alkaa elää.
Aikaa, avoimuutta, armollisuutta ja ahkeruutta, niistä koostuu terve ihmismieli.
keskiviikko 19. kesäkuuta 2013
Minuuden raja-aidat
Rajat, mitä ne ovat? Minun rajat, minun perheeni rajat, rajat ystäviin. Näkymättömät, mutta elämään vaikuttavat aidanseipäät, jotka parhaassa tapauksessa tuovat turvaa ja poistavat stressiä. Kaikki tarvitsevat jonkin verran rajoja; niiden tarve ei vähene, vaikka kasvetaan aikuisiksi.
Nyt kun olen käsitellyt pitkään tätä aihetta terapiassa, olen oppinut huomaamaan ympärillä, miten vaikeaa ihmisten on pitää omia rajojaan toisiin ihmisiin nähden ja kuinka paljon muutkin tästä ongelmasta kärsivät. Aikuisena on niin moniin asiaan velvoitettu, ettei aina tajua sitä, että niihin rajoihin on oikeus. Jokainen saa ja jokaisen pitääkin laittaa stoppi asioille/ihmisille, jotka vievät voimaa muulta elämältä.
Olen itse virheellisesti ajatellut, että joko pitää vaan sietää asioita tai vaihtoehtoisesti laittaa välit poikki ongelmia tuottavaan yksilöön. Nyt ole kehittänyt välimuotoa eli rajoitettua yhteydenpitoa lähinnä sukulaisiini. Voin kuunnella, vaihtaa kuulumisia ja ehkä tavata, mutta minun ehdoillani. Jos minua ei huvita, en vastaa puhelimeen, jos en jaksa soittaa takaisin, en soita. Jos ihmiset ajattelevat minun tämän takia olevan töykeä, niin sitten olen sitä. Minä elän omaa elämääni.
Katson sukuani, joka on täynnä pahoinvoivia ihmisiä; suurimpana näkynä näen alkoholismin, masennuksen ja katkeruuden. He huokuvat pahaa oloa, johon minä olen tietämättäni reagoinut aina. Minua on aina ahdistanut se vellominen, negatiivisten asioiden jauhaminen ja yleisesti kaikkien huulilla oleva vitutus, joka ei kerro sen kummemmin kenenkään olosta. Välillä jopa nauretaan sitä, kuinka perseestä asiat ovat. Terapiathan ovat perseestä, niin kuin kaikki muukin apu. Lääkkeitä voidaan syödä, mutta mitään muuta ei olla valmiita tekemään. Mitään ei tapahdu, ei ole liikettä mihinkään, ei kohti parempaa. Tämä on ahdistanut minua, joka olen pienestä asti miettinyt, miksei kukaan yritä muuttaa asioita. Kukaan ei ole antanut eväitä ja minä olen elänyt siinä onnettomuuden saastepilvessä vailla ymmärrystä irrottautua ja alkaa aktiivisesti etsiä sitä omaa tietä.
Vihdoin olen päässyt jyvällä onnellisuudesta, minun omasta elämäntiestäni. Olen ottanut etäisyyttä, etenkin isääni.Selkeän välin sille, että hän eläköön omaa polkuaan ja minä omaani. Hän valitkoon alkoholin ilmiöineen päivineen, mutta minua hän ei siihen liemeen enää saa.Me voimme pitää yhteyttä, mutta meidän elämämme eivät kohtaa ja elä yhdessä, niin kuin hän kuvitteli tapahtuvan.
Tuntuu siltä, että kun saavuttaa tietynlaisen energiavaraston ja löytää onnellisuuden avaimet omaan elämäänsä, niin heti tulee innostuneita osingoille. Tällaiset energiasyöpöt ihmiset näkevät tilaisuutensa tulleen ja ovat pillit kourassa imemässä kaiken itselleen. Ongelma on siinä, etteivät he tule onnellisiksi imemällä sitä toisilta, vaan heidän pitäisi löytää oma sisäinen onnellisuutensa. Eivät he muilta varastamalla tule täyteen. Tai sillä, että kippaavat oman pahan painolastinsa toisten päälle ja keräävät sitä itse sisäänsä yhä uudelleen ja uudelleen.
Tässä vaiheessa minä heräsin niiden rajojen tärkeydelle. Minä olen tajunnut sen, mikä tekee minut onnelliseksi ja hyvinvoivaksi. Nyt tarvitsen sille kaikelle suojan, että saan pidettyä sitä hyvää niille ihmisille, joille se kuuluu. Miksi antaisin sitä niille, jotka saavat minut voimaan pahoin? Niille, jotka pelkästään vaan ottavat, mutta eivät anna mitään tilalle?
Minulla on tämä yksi elämä, joka on liian arvokas tuhlattavaksi. Minä valitsen ne ihmiset, joiden kanssa haluan sen viettää, joita haluan rakastaa, auttaa, hoitaa ja kasvattaa. Haluan voida hyvin ja tehdä sen eteen töitä. Haluan antaa rakkautta ja hyvää niille ihmisille, jotka antavat sitä takaisin, eivätkä käytä sitä väärin ja itsekkäästi. Olen luonut näkymättömän suojan onnelle ja rakkaudelle ja sen yli ei astuta ilman lupaa. Minä puolustan sitä viimeiseen asti, niin kuin mikä tahansa eläinmaailman äiti tekisi.
Nyt kun olen käsitellyt pitkään tätä aihetta terapiassa, olen oppinut huomaamaan ympärillä, miten vaikeaa ihmisten on pitää omia rajojaan toisiin ihmisiin nähden ja kuinka paljon muutkin tästä ongelmasta kärsivät. Aikuisena on niin moniin asiaan velvoitettu, ettei aina tajua sitä, että niihin rajoihin on oikeus. Jokainen saa ja jokaisen pitääkin laittaa stoppi asioille/ihmisille, jotka vievät voimaa muulta elämältä.
Olen itse virheellisesti ajatellut, että joko pitää vaan sietää asioita tai vaihtoehtoisesti laittaa välit poikki ongelmia tuottavaan yksilöön. Nyt ole kehittänyt välimuotoa eli rajoitettua yhteydenpitoa lähinnä sukulaisiini. Voin kuunnella, vaihtaa kuulumisia ja ehkä tavata, mutta minun ehdoillani. Jos minua ei huvita, en vastaa puhelimeen, jos en jaksa soittaa takaisin, en soita. Jos ihmiset ajattelevat minun tämän takia olevan töykeä, niin sitten olen sitä. Minä elän omaa elämääni.
Katson sukuani, joka on täynnä pahoinvoivia ihmisiä; suurimpana näkynä näen alkoholismin, masennuksen ja katkeruuden. He huokuvat pahaa oloa, johon minä olen tietämättäni reagoinut aina. Minua on aina ahdistanut se vellominen, negatiivisten asioiden jauhaminen ja yleisesti kaikkien huulilla oleva vitutus, joka ei kerro sen kummemmin kenenkään olosta. Välillä jopa nauretaan sitä, kuinka perseestä asiat ovat. Terapiathan ovat perseestä, niin kuin kaikki muukin apu. Lääkkeitä voidaan syödä, mutta mitään muuta ei olla valmiita tekemään. Mitään ei tapahdu, ei ole liikettä mihinkään, ei kohti parempaa. Tämä on ahdistanut minua, joka olen pienestä asti miettinyt, miksei kukaan yritä muuttaa asioita. Kukaan ei ole antanut eväitä ja minä olen elänyt siinä onnettomuuden saastepilvessä vailla ymmärrystä irrottautua ja alkaa aktiivisesti etsiä sitä omaa tietä.
Vihdoin olen päässyt jyvällä onnellisuudesta, minun omasta elämäntiestäni. Olen ottanut etäisyyttä, etenkin isääni.Selkeän välin sille, että hän eläköön omaa polkuaan ja minä omaani. Hän valitkoon alkoholin ilmiöineen päivineen, mutta minua hän ei siihen liemeen enää saa.Me voimme pitää yhteyttä, mutta meidän elämämme eivät kohtaa ja elä yhdessä, niin kuin hän kuvitteli tapahtuvan.
Tuntuu siltä, että kun saavuttaa tietynlaisen energiavaraston ja löytää onnellisuuden avaimet omaan elämäänsä, niin heti tulee innostuneita osingoille. Tällaiset energiasyöpöt ihmiset näkevät tilaisuutensa tulleen ja ovat pillit kourassa imemässä kaiken itselleen. Ongelma on siinä, etteivät he tule onnellisiksi imemällä sitä toisilta, vaan heidän pitäisi löytää oma sisäinen onnellisuutensa. Eivät he muilta varastamalla tule täyteen. Tai sillä, että kippaavat oman pahan painolastinsa toisten päälle ja keräävät sitä itse sisäänsä yhä uudelleen ja uudelleen.
Tässä vaiheessa minä heräsin niiden rajojen tärkeydelle. Minä olen tajunnut sen, mikä tekee minut onnelliseksi ja hyvinvoivaksi. Nyt tarvitsen sille kaikelle suojan, että saan pidettyä sitä hyvää niille ihmisille, joille se kuuluu. Miksi antaisin sitä niille, jotka saavat minut voimaan pahoin? Niille, jotka pelkästään vaan ottavat, mutta eivät anna mitään tilalle?
Minulla on tämä yksi elämä, joka on liian arvokas tuhlattavaksi. Minä valitsen ne ihmiset, joiden kanssa haluan sen viettää, joita haluan rakastaa, auttaa, hoitaa ja kasvattaa. Haluan voida hyvin ja tehdä sen eteen töitä. Haluan antaa rakkautta ja hyvää niille ihmisille, jotka antavat sitä takaisin, eivätkä käytä sitä väärin ja itsekkäästi. Olen luonut näkymättömän suojan onnelle ja rakkaudelle ja sen yli ei astuta ilman lupaa. Minä puolustan sitä viimeiseen asti, niin kuin mikä tahansa eläinmaailman äiti tekisi.
lauantai 1. kesäkuuta 2013
Vellan ilo
Niin se uusi päivä toi taas ilon tullessaan. Eilisen mustat pilvet olivat onneksi aamuun mennessä väistyneet. Lepo auttaa mieleen ja saa asiat taas järjestykseen. Nyt on parempi olla.
Esikoinen sai tänään todistuksensa. Lienee kevätväsymystä, sillä se näkyi arvosteluissa. Sosiaalisissa taidoissa, kuten työrauhan antamisessa ja muille ystävällisenä olemissa on hiukan taas kirittävää. Onhan se toisaalta raskasta lapselle; olla koko vuosi taitava, ystävällinen, keskittynyt ja muistaa kuitenkin pysyä huolettomana lapsena. Pystyykö siihen moni aikuinenkaan? Minkähänlaisia arvosanoja jaettaisiin työpaikoilla kahdesti vuodessa?
Erityismieskin tuli mukaan juhliin. Sali oli vaan tupaten täynnä, joten vietimme aikaa leikkien koulun pihalla, me kaikki: minä, lapset, Entinen ja Erityismies. Meidän hassu tiimimme. Toivoisin kaikille eroperheille jotain samankaltaista, ristiriidatonta oloa. Sitä, että katsottaisiin oikeasti sitä lasten etua muuten, kuin omien tunteiden läpi. Nähtäisiin se eron vastapuoli ihmisenä, josta löytyy paljon hyvää. Onhan sitä vaikka millä mitoin, kun kerran perhekin on yhdessä perustettu. Ristiriitoja voidaan sitten puida muuten kuin lasten läsnäollessa. Ja niitä ristiriitoja pitääkin purkaa, että jaksaa pitää paletin kasassa ja päästä eroon negatiivisista tunnetiloista. Enkä missään tapauksessa ota tästä itselleni kunniaa, vaan se kuuluu jokaiselle meistä aikuisista: ei tähän yksin pystyisi. Me puhallamme kaikki yhteen hiileen, autamme toisiamme ja se kantaa hedelmää. Se tuo meille hyvän olon ja on mittaamattoman arvokas lahja lapsille: mutkaton, rakkaiden aikuisten verkosto.
Viimeisinä koulupäivinä tuli ekaluokkalaiselle kriisi kouluunlähdön hetkellä. Hän oli unohtanut tehdä läksyt. Pelko opettajan vihastumisesta sai lapsen kyyneliin. Selitin, että se oli myös äidin vika, kun en ollut muistanut kysyä, onko läksyjä. Olimme molemmat jo kesäloma tunnelmissa ja selitin, että se on varmasti opettajastakin ymmärrettävää. Mutta se oli lapselle vuoren kokoinen kriisi. Siinä hetkessä minä taistelin muistojeni kourassa tuntien pientä ärsyyntymistä ja helpotusta yhtä aikaa. Mietin, mitä itse kannoin harteillani samanikäisenä ja vertasin niitä lapseni murheisiin. Päällimäisenä oli kuitenkin kiitollisuus siitä, että hänen ei tarvitse miettiä, juoko isä viikonloppuna itsensä humalaan ja nukkuuko äiti masentuneena koko päivän. Hänen ei tarvitse laittaa omia murheitaan sivuun aikuisten murheiden tieltä. Rakas lapseni, sinun suurin murheesi saa olla juuri sinun maailmasi kokoinen. Se on kaukana aikuisten maailmasta, ja niin kuuluukin olla.
Esikoinen sai tänään todistuksensa. Lienee kevätväsymystä, sillä se näkyi arvosteluissa. Sosiaalisissa taidoissa, kuten työrauhan antamisessa ja muille ystävällisenä olemissa on hiukan taas kirittävää. Onhan se toisaalta raskasta lapselle; olla koko vuosi taitava, ystävällinen, keskittynyt ja muistaa kuitenkin pysyä huolettomana lapsena. Pystyykö siihen moni aikuinenkaan? Minkähänlaisia arvosanoja jaettaisiin työpaikoilla kahdesti vuodessa?
Erityismieskin tuli mukaan juhliin. Sali oli vaan tupaten täynnä, joten vietimme aikaa leikkien koulun pihalla, me kaikki: minä, lapset, Entinen ja Erityismies. Meidän hassu tiimimme. Toivoisin kaikille eroperheille jotain samankaltaista, ristiriidatonta oloa. Sitä, että katsottaisiin oikeasti sitä lasten etua muuten, kuin omien tunteiden läpi. Nähtäisiin se eron vastapuoli ihmisenä, josta löytyy paljon hyvää. Onhan sitä vaikka millä mitoin, kun kerran perhekin on yhdessä perustettu. Ristiriitoja voidaan sitten puida muuten kuin lasten läsnäollessa. Ja niitä ristiriitoja pitääkin purkaa, että jaksaa pitää paletin kasassa ja päästä eroon negatiivisista tunnetiloista. Enkä missään tapauksessa ota tästä itselleni kunniaa, vaan se kuuluu jokaiselle meistä aikuisista: ei tähän yksin pystyisi. Me puhallamme kaikki yhteen hiileen, autamme toisiamme ja se kantaa hedelmää. Se tuo meille hyvän olon ja on mittaamattoman arvokas lahja lapsille: mutkaton, rakkaiden aikuisten verkosto.
Viimeisinä koulupäivinä tuli ekaluokkalaiselle kriisi kouluunlähdön hetkellä. Hän oli unohtanut tehdä läksyt. Pelko opettajan vihastumisesta sai lapsen kyyneliin. Selitin, että se oli myös äidin vika, kun en ollut muistanut kysyä, onko läksyjä. Olimme molemmat jo kesäloma tunnelmissa ja selitin, että se on varmasti opettajastakin ymmärrettävää. Mutta se oli lapselle vuoren kokoinen kriisi. Siinä hetkessä minä taistelin muistojeni kourassa tuntien pientä ärsyyntymistä ja helpotusta yhtä aikaa. Mietin, mitä itse kannoin harteillani samanikäisenä ja vertasin niitä lapseni murheisiin. Päällimäisenä oli kuitenkin kiitollisuus siitä, että hänen ei tarvitse miettiä, juoko isä viikonloppuna itsensä humalaan ja nukkuuko äiti masentuneena koko päivän. Hänen ei tarvitse laittaa omia murheitaan sivuun aikuisten murheiden tieltä. Rakas lapseni, sinun suurin murheesi saa olla juuri sinun maailmasi kokoinen. Se on kaukana aikuisten maailmasta, ja niin kuuluukin olla.
perjantai 24. toukokuuta 2013
Kun aistit menevät yli (osa 2)
Vauva oli suloinen, ihana ja rakas. Mutta se huusi. Se huusi korviavihlovasti, enkä minä osannut auttaa sitä. Neuvolassa sanottiin, että vauvat huutavat. Tiedän kokemuksesta, ettei vauvankaan kuuluu huutaa yöt ja päivät läpeensä. Ja nukkua sellaista unta, että herää siihen, jos aikuinen kääntää kylkeä sängyssä.
Olin väsynyt, aivan pohjattoman väsynyt.Minun piti autossa tarkistaa, että vauva on mukana. Päivät sekoittuivat toisiinsa ja minä elin omassa vauvamaailmassa, koska mihinkään muuhun ei ollut energiaa. En jälkeenpäinkään ymmärrä väsymykseni tasoa ja miten saatoin siitä selvitä. Oli pakko selvitä, ei ollut apua,helpotusta tai vaihtoehtoja. Oli vaan huutava vauva, joka oli rakas ja raivostuttava yhtä aikaa. Vaativa, vähäuninen ja itkuinen. Jokaisen äidin painajaisvauva.
Ensimmäisen vuoden aikana huudettiin koliikkia ja hampaita. Vauvaparalle iski vielä korvakierre, johon avuksi tuupattiin antibioottikuuria toisen perään. Vasta monen kuukauden jälkeen vauva sai putket korviinsa ja me aloimme nukkua univelkaamme pois. Vuoden mittainen univelka tekee aikamoista tuhoa perhesuhteille, mutta eihän se vauvan vika ole.
Vuoden jälkeen minäkin aloin herätä oikeasti huomaamaan, millainen lapsi sieltä tuli. Viimeiset 12 kuukautta oli kulunut vaan selviytyessä. En nauttinut vauva-ajasta pätkääkään. Eräänä univelkaisena aamuna itkin väsymystä. Mietin, että olen maailman epäkiitollisin ihminen, jolla on terveitä lapsia, mutta elämä tuntuu paskalta. Mutta univelka syö ihmiseltä ilon ja järjen, ja jättää tilalle vain kuoret. Vauvanhuuto voi kaikua korvissa pitkään sen lakattua. Nukahtamaan ei pysty, kun kroppa käy kierroksilla odottaen seuraavaa heräämistä. Se on kauheaa, loputonta maanpäällistä helvettiä. Aika, joka pitäisi olla ihmisen parasta aikaa.
Huuto ei kuitenkaan lakannut. Lapsesta kasvoi kiukkuinen, huutava ja vaativampi. Muut puhuivat uhma-iästä, vaativiksi leikki-ikäisiksi muuttuneista vauvoistaan. Minä en huomannut mitään uhmaa. Olin kantanut uhmaikäisen kotiini jo synnytyslaitokselta.
Monet pyörittelivät silmiään lapsen liikkuvaisuuden ja temperamenttisyyden kanssa. Huomautuksissa vilahtelivat termit: vaativa, levoton, uhmakas, huonokäytöksinen. Luulivatkohan he mielessään, että hyvin käyttäytyvä esikoinen ja vaativa kuopus kasvatetaan jotenkin eri tavalla? Tuliko heillä hetkeksikään mieleen ihmisten erilaisuus?
Lapsella oli vaikeuksia puheen kanssa ja hän pääsi onneksi puheterapiaan. Jatkoa ja seurantaa on edelleen tulossa. Minua ihan sattuu, kun mietin, miltä tuntuu pienestä ihmisestä joka ei hallitse tunteitaan eikä pysty sanoilla niitä ilmaisemaan? Miltä tuntuisi itsestä mennä vieraaseen maahan, tuntea se tunne, ettei kukaan ymmärrä sinua etkä sinä muita?
Lapsen kasvun myötä arjen pitäisi helpottaa, mutta meidän arkemme ei lapsen kasvusta huolimatta helpottunut. Minulla vilahteli uupumuksen keskellä vähän väliä tunne siitä, että kaikki ei ole hyvin.
Olin väsynyt, aivan pohjattoman väsynyt.Minun piti autossa tarkistaa, että vauva on mukana. Päivät sekoittuivat toisiinsa ja minä elin omassa vauvamaailmassa, koska mihinkään muuhun ei ollut energiaa. En jälkeenpäinkään ymmärrä väsymykseni tasoa ja miten saatoin siitä selvitä. Oli pakko selvitä, ei ollut apua,helpotusta tai vaihtoehtoja. Oli vaan huutava vauva, joka oli rakas ja raivostuttava yhtä aikaa. Vaativa, vähäuninen ja itkuinen. Jokaisen äidin painajaisvauva.
Ensimmäisen vuoden aikana huudettiin koliikkia ja hampaita. Vauvaparalle iski vielä korvakierre, johon avuksi tuupattiin antibioottikuuria toisen perään. Vasta monen kuukauden jälkeen vauva sai putket korviinsa ja me aloimme nukkua univelkaamme pois. Vuoden mittainen univelka tekee aikamoista tuhoa perhesuhteille, mutta eihän se vauvan vika ole.
Vuoden jälkeen minäkin aloin herätä oikeasti huomaamaan, millainen lapsi sieltä tuli. Viimeiset 12 kuukautta oli kulunut vaan selviytyessä. En nauttinut vauva-ajasta pätkääkään. Eräänä univelkaisena aamuna itkin väsymystä. Mietin, että olen maailman epäkiitollisin ihminen, jolla on terveitä lapsia, mutta elämä tuntuu paskalta. Mutta univelka syö ihmiseltä ilon ja järjen, ja jättää tilalle vain kuoret. Vauvanhuuto voi kaikua korvissa pitkään sen lakattua. Nukahtamaan ei pysty, kun kroppa käy kierroksilla odottaen seuraavaa heräämistä. Se on kauheaa, loputonta maanpäällistä helvettiä. Aika, joka pitäisi olla ihmisen parasta aikaa.
Huuto ei kuitenkaan lakannut. Lapsesta kasvoi kiukkuinen, huutava ja vaativampi. Muut puhuivat uhma-iästä, vaativiksi leikki-ikäisiksi muuttuneista vauvoistaan. Minä en huomannut mitään uhmaa. Olin kantanut uhmaikäisen kotiini jo synnytyslaitokselta.
Monet pyörittelivät silmiään lapsen liikkuvaisuuden ja temperamenttisyyden kanssa. Huomautuksissa vilahtelivat termit: vaativa, levoton, uhmakas, huonokäytöksinen. Luulivatkohan he mielessään, että hyvin käyttäytyvä esikoinen ja vaativa kuopus kasvatetaan jotenkin eri tavalla? Tuliko heillä hetkeksikään mieleen ihmisten erilaisuus?
Lapsella oli vaikeuksia puheen kanssa ja hän pääsi onneksi puheterapiaan. Jatkoa ja seurantaa on edelleen tulossa. Minua ihan sattuu, kun mietin, miltä tuntuu pienestä ihmisestä joka ei hallitse tunteitaan eikä pysty sanoilla niitä ilmaisemaan? Miltä tuntuisi itsestä mennä vieraaseen maahan, tuntea se tunne, ettei kukaan ymmärrä sinua etkä sinä muita?
Lapsen kasvun myötä arjen pitäisi helpottaa, mutta meidän arkemme ei lapsen kasvusta huolimatta helpottunut. Minulla vilahteli uupumuksen keskellä vähän väliä tunne siitä, että kaikki ei ole hyvin.
keskiviikko 15. toukokuuta 2013
Kuinka vaivannäkö tuottaa ilon
Olen ollut niin väsynyt näistä kevätmenoista, että olisin vaan halunnut sulkeutua itseeni tänään. Olisi tehnyt mieli sanoa lapsille, etten jaksa mitään. En jaksa en jaksa en jaksa. Minä haluan tehdä minun juttujani. Mutta enhän minä voinut. Ei minulla olisi ikinä sydäntä sanoa lapsille, että minulla olisi parempaakin tekemistä. Se kun on vaan niin, että aikuiselle mitätön juttu, voi olla lapselle siinä hetkessä kaikki. En minä halua minun tarpeitani vähäteltävän, joten miksi tekisin niin lapselle?
Pakkasin auton ja ajoimme kohti leirikeskusta. Eteeni avautui kaunis maisema; järvi kimmelteli auringonpaisteessa ja joka paikkaan oli viritetty kaikenlaisia ihania ulkoilujuttuja lapsille. Olimme puiden ympäröimänä ja maassa oli mitä ihanimpia keppejä ja käpyjä, joita minäkin intouduin viskelemään. Palasin mielessäni lapsuuteen ja muistelin, miltä tuntui koskettaa puun kaarnaa, miten ihmeellistä kaikki oli ympäröivässä maailmassa. Mietin myös, miten surullista on, että aikuinen unohtaa sen maailman.
Kävelimme nuotiolle, jossa sai paistaa makkaraa. Siellä savun keskellä katselin lapsia, jotka jaksoivat repiä iloa siitä, että makkaraa sai paistaa tikunokassa. Minä hymyilin. Minä olin niin kiitollinen, että osallistuin tapahtumaan ja sain nähdä nuo hetket ja tunteet lasteni kasvoilla. Se oli kaiken vaivan arvoista, vaikka minua oli väsyttänyt. Yhtäkkiä siellä lapsia vilisevän leirikeskuksen pihalla asiat eivät tuntuneetkaan niin vakavilta. Menin mukaan lasten maailmaan, missä tarvitsee vain pohtia, että heitelläänkö palloa vai kiipeilläänkö. Tai niinhän sen kuuluisi mennä.
Loppujen lopuksi olin sittenkin se tylsä äiti, joka epäkiitollisessa roolissaan pakotti lähtemään kotiin. Se kiitos tehdystä työstä tulee vielä joskus. Se hetki, kun katson lapsiani ja ymmärrän, että esimerkillä ja hyvillä eväillä he osaavat luontevasti jatkaa elämäänsä.
Paras kiitos tässä hetkessä oli kainaloon kiepsatanut koululainen, joka sanoi olevansa niin iloinen siitä, kun tulimme osallisiksi hänen retkeensä. Se hetki sisälsi kiitollisuutta, helpotusta ja onnea. Onni loisti sekä äidin, että lapsen kasvoilla, kun astelimme takaisin autolle. Sen jälkeen lähes häpesin, että olin tuntenut retken olevan minulle vain suoritettava pakollisuus. Sain palkaksi valtavan positiivisen tunnevirran, minkä minä sain aikaan viitsimällä ajatella lasta, jonka retkestä tuli hetkeksi meille kaikille koko maailma.
Pakkasin auton ja ajoimme kohti leirikeskusta. Eteeni avautui kaunis maisema; järvi kimmelteli auringonpaisteessa ja joka paikkaan oli viritetty kaikenlaisia ihania ulkoilujuttuja lapsille. Olimme puiden ympäröimänä ja maassa oli mitä ihanimpia keppejä ja käpyjä, joita minäkin intouduin viskelemään. Palasin mielessäni lapsuuteen ja muistelin, miltä tuntui koskettaa puun kaarnaa, miten ihmeellistä kaikki oli ympäröivässä maailmassa. Mietin myös, miten surullista on, että aikuinen unohtaa sen maailman.
Kävelimme nuotiolle, jossa sai paistaa makkaraa. Siellä savun keskellä katselin lapsia, jotka jaksoivat repiä iloa siitä, että makkaraa sai paistaa tikunokassa. Minä hymyilin. Minä olin niin kiitollinen, että osallistuin tapahtumaan ja sain nähdä nuo hetket ja tunteet lasteni kasvoilla. Se oli kaiken vaivan arvoista, vaikka minua oli väsyttänyt. Yhtäkkiä siellä lapsia vilisevän leirikeskuksen pihalla asiat eivät tuntuneetkaan niin vakavilta. Menin mukaan lasten maailmaan, missä tarvitsee vain pohtia, että heitelläänkö palloa vai kiipeilläänkö. Tai niinhän sen kuuluisi mennä.
Loppujen lopuksi olin sittenkin se tylsä äiti, joka epäkiitollisessa roolissaan pakotti lähtemään kotiin. Se kiitos tehdystä työstä tulee vielä joskus. Se hetki, kun katson lapsiani ja ymmärrän, että esimerkillä ja hyvillä eväillä he osaavat luontevasti jatkaa elämäänsä.
Paras kiitos tässä hetkessä oli kainaloon kiepsatanut koululainen, joka sanoi olevansa niin iloinen siitä, kun tulimme osallisiksi hänen retkeensä. Se hetki sisälsi kiitollisuutta, helpotusta ja onnea. Onni loisti sekä äidin, että lapsen kasvoilla, kun astelimme takaisin autolle. Sen jälkeen lähes häpesin, että olin tuntenut retken olevan minulle vain suoritettava pakollisuus. Sain palkaksi valtavan positiivisen tunnevirran, minkä minä sain aikaan viitsimällä ajatella lasta, jonka retkestä tuli hetkeksi meille kaikille koko maailma.
keskiviikko 1. toukokuuta 2013
Mitä kaikkea vanhemman tulee olla
Minä olen vältellyt isääni. Olen vältellyt häntä niin paljon, että hän on alkanut lähestyä minua itsesääliviesteillä. Viesteillä, jotka syyllistävät minua ja tekevät minusta pahiksen.
"Tulisitte joskus isoisälle kylään." Minun on tehnyt mieli vastata kaikkea maan ja taivaan väliltä: "Heti kun pystyt olemaan kaksi tuntia selvinpäin." "Heti kun ymmärrät lastenlastesi arvon." Ei karkkiin hukuttaminen poista pelkoa viinanhajuisesta aikuisesta.
Terapiassa puhuin isästäni. Vihastani, kiukustani, ärsytyksestäni. Terapeutti sanoi, että taustalta kuultaa suru. Sanoin, että onhan sitä. Kun tajuaa omien lasten kautta sen, mitä itse jäi vaille. Kun tajuaa aikuisten ystävien kautta, mitä vanhemmuus pitäisi olla, aikuisellekin. Minä olen täysin orpo, niin minä koen. Olen ollut itse itselleni vanhempi ja opetellut taitojani kantapään kautta. Ilman ohjausta, ilman tukea, ilman rakkautta, ilman paikkaa, minne olisi tervetullut aina ja paikkaa, missä olisi vastassa joku selvinpäin.
Viimeisin kipupisteeni oli isäni puhelu. Hän soitti minulle ja oli humalassa. Puhui sekavia, eikä tunnistanut minun ääntäni. Ei hänen minulle pitänyt soittaa, mutta sitten hänellä oli minulle hauska tarina, joka selvästi huvitti häntä. Isäni oli säästänyt minun kirjeeni hänelle. Olin kirjoitushetkellä 14-vuotias.
Kirjeessä olin pyytänyt rahaa. Olin pyytänyt kuukausirahaa, jolla rahoittaisin vaate yms. tarpeet. Olin listannut kotitöitä, mitä voisin tehdä vastineeksi ja luvannut huolehtia koirasta. Isäni nauroi kertoessaan kirjeestä ja sanoi, että sehän nyt on itsestäänselvyys, että huolehdin koirasta. Koirasta, jonka vanhempani ottivat meille huolehdittavakseen, kun minä olin pieni. Lopuksi hän nauroi makeasti, että: "Ei mennyt anomus sillä kertaa läpi!" ja aikoi antaa kirjeen minulle. Minä en tule ottamaan sitä vastaan. En halua yhtäkään muistutusta lisää siitä, miten minun tarpeeni olivat arvottomia.
Minä en pysty käsittämään, miten jonkun mielestä 14-vuotias voi olla päävastuussa perheen koirasta. Mielestäni vanhemmille se vastuu kuuluu. Isäni oli toista mieltä.
Minä en osannut ajatella silloin, miten vaille tukea ja opastusta jäin. Koulu oli omalla vastuullani. Jos en jotain osannut tai ymmärtänyt, otin itse selvää tai jäin epätietoisuuteen. Tein valinnat itse. Ei kukaan ollut miettimässä minun tulevaisuuttani. Valitsin itse lukion ja pohdin vaihtoehtoja. Ei ollut ketään vieressä kertomassa mielipidettään, mitä minun kannattaisi tulevaisuudessa tehdä. Kukaan ei kertonut, missä olen hyvä. Isä tosin oli ylpeä siitä, että saisi järjestää toisetkin lakkiaiset perheeseen ja hän saisi kutsua kaikkia turhia ihmisiä sinne. Muut sisarukseni äidin puolelta eivät tietenkään olisi tervetulleita.
Ja raha. Sen puutteessa olimme aina vellonneet. Minä tiesin jo hyvin pienenä, että: "Raha ei kasva puussa" , "Kaikkea ei saa mitä haluaa" , "Ei nyt ole varaa" jne.
Teini-iässä isä oli jo hyvin palkatussa työssä, mutta ei se teiniin tarpeisiin ulottunut. Oli tärkeämpää matkailla uuden rouvan kanssa. Mitäpäs teini nyt kuukausirahalla!
Muistan sen häpeän, kun olisi halunnut käydä kahvilla tai ostaa vaatteita, meikkejä tai tamponeja. Perustarpeisiin sai anella rahaa ja perustella. Rahankäyttöä ilman rahaa oli vaikea opetella ja sen tulin oppimaan kantapään kautta. Rahankäyttöni oli pari vuotta täysin holtitonta, koska en osannut budjetoida. Raha oli ihmeellistä, kun sitä alkoi työstä saamaan. Ihana, ihmeellinen raha. Ei rahaton lapsi opi aina sinnikkyyttä ja säästäväisyyttä, vaan se voi tosiaan lähteä käsistä. Onneksi en ikinä menettänyt luottotietojani.
Kaikki kokemukseni saavat minut paisumaan vielä jättimäisemmäksi leijona-emoksi.
Minun lapseni saavat toivoa ja joskus toteutan heidän haaveensa. Haluan opettaa, että kaikki on mahdollista, vaikka menisi aikaa. Ei ole mahdottomuuksia, jos tarpeeksi haluaa ja on valmis odottamaan ja tekemään sinnikkäästi töitä.
Tietysti on haaveita joita ei heti ja aina voi toteuttaa, mutta minä autan heitä sietämään pettymykset ja voimme yhdessä miettiä, miten he haaveensa saisivat joskus todeksi.
Ja sitten ne perustarpeet. Siihen asti kun he ovat 18- vuotiaita, huolehdin heidän perus- vaate-, harrastus- ja viikkorahatarpeistaan. Minä elätän, minä huolehdin, minä opetan rahan arvon ja käytön. He voivat keskittyä opiskeluun eivätkä työntekoon (paitsi kesällä) ja minä aion olla siinä rinnalla. Minä kerron mielipiteeni, kehun ja opastan. Olen kilpenä, ettei heidän tarvitse aikuisuuden kynnyksellä olla raunioituneita, niin kuin heidän äitinsä oli. Minunkin tarpeeni ovat tärkeitä, mutta kyllä heidän tarpeensa merkitsee enemmän. Ja olen sydän täynnä onnea, sillä tiedän, että heidän isänsä miettii samoin.
ps. Sydämeni itkee edelleen verta, kun näen raskaanaolevia naisia vaateostoksilla äitiensä kanssa. Tunnen ääretöntä tuskaa, kun isovanhemmat hoitavat auliaasti lastenlapsiaan ja ovat normaaleja isovanhempia. Putoan melkein polvilleni, kun mietin mummolan merkitystä ja ettei meillä sitä ole. En tunne kateutta, vaan tunnen pohjatonta ja täyttämätöntä tuskaa. Sydämessäni on tila, mitä ei voi täyttää eikä edes korvata.
Mutta minä en leiki, ettei sitä olisi. Muistutan itseäni, että saa tuntea ja pitää tuntea. Jos koittaisi esittää, ettei sitä olisi, tulisi tuskan hyökyaalto jossain vaiheessa ja upottaisi kokonaan. Pitää tunnustaa tarpeen ja kivun olemassa olo ja sitten vasta voi jatkaa matkaa.
"Tulisitte joskus isoisälle kylään." Minun on tehnyt mieli vastata kaikkea maan ja taivaan väliltä: "Heti kun pystyt olemaan kaksi tuntia selvinpäin." "Heti kun ymmärrät lastenlastesi arvon." Ei karkkiin hukuttaminen poista pelkoa viinanhajuisesta aikuisesta.
Terapiassa puhuin isästäni. Vihastani, kiukustani, ärsytyksestäni. Terapeutti sanoi, että taustalta kuultaa suru. Sanoin, että onhan sitä. Kun tajuaa omien lasten kautta sen, mitä itse jäi vaille. Kun tajuaa aikuisten ystävien kautta, mitä vanhemmuus pitäisi olla, aikuisellekin. Minä olen täysin orpo, niin minä koen. Olen ollut itse itselleni vanhempi ja opetellut taitojani kantapään kautta. Ilman ohjausta, ilman tukea, ilman rakkautta, ilman paikkaa, minne olisi tervetullut aina ja paikkaa, missä olisi vastassa joku selvinpäin.
Viimeisin kipupisteeni oli isäni puhelu. Hän soitti minulle ja oli humalassa. Puhui sekavia, eikä tunnistanut minun ääntäni. Ei hänen minulle pitänyt soittaa, mutta sitten hänellä oli minulle hauska tarina, joka selvästi huvitti häntä. Isäni oli säästänyt minun kirjeeni hänelle. Olin kirjoitushetkellä 14-vuotias.
Kirjeessä olin pyytänyt rahaa. Olin pyytänyt kuukausirahaa, jolla rahoittaisin vaate yms. tarpeet. Olin listannut kotitöitä, mitä voisin tehdä vastineeksi ja luvannut huolehtia koirasta. Isäni nauroi kertoessaan kirjeestä ja sanoi, että sehän nyt on itsestäänselvyys, että huolehdin koirasta. Koirasta, jonka vanhempani ottivat meille huolehdittavakseen, kun minä olin pieni. Lopuksi hän nauroi makeasti, että: "Ei mennyt anomus sillä kertaa läpi!" ja aikoi antaa kirjeen minulle. Minä en tule ottamaan sitä vastaan. En halua yhtäkään muistutusta lisää siitä, miten minun tarpeeni olivat arvottomia.
Minä en pysty käsittämään, miten jonkun mielestä 14-vuotias voi olla päävastuussa perheen koirasta. Mielestäni vanhemmille se vastuu kuuluu. Isäni oli toista mieltä.
Minä en osannut ajatella silloin, miten vaille tukea ja opastusta jäin. Koulu oli omalla vastuullani. Jos en jotain osannut tai ymmärtänyt, otin itse selvää tai jäin epätietoisuuteen. Tein valinnat itse. Ei kukaan ollut miettimässä minun tulevaisuuttani. Valitsin itse lukion ja pohdin vaihtoehtoja. Ei ollut ketään vieressä kertomassa mielipidettään, mitä minun kannattaisi tulevaisuudessa tehdä. Kukaan ei kertonut, missä olen hyvä. Isä tosin oli ylpeä siitä, että saisi järjestää toisetkin lakkiaiset perheeseen ja hän saisi kutsua kaikkia turhia ihmisiä sinne. Muut sisarukseni äidin puolelta eivät tietenkään olisi tervetulleita.
Ja raha. Sen puutteessa olimme aina vellonneet. Minä tiesin jo hyvin pienenä, että: "Raha ei kasva puussa" , "Kaikkea ei saa mitä haluaa" , "Ei nyt ole varaa" jne.
Teini-iässä isä oli jo hyvin palkatussa työssä, mutta ei se teiniin tarpeisiin ulottunut. Oli tärkeämpää matkailla uuden rouvan kanssa. Mitäpäs teini nyt kuukausirahalla!
Muistan sen häpeän, kun olisi halunnut käydä kahvilla tai ostaa vaatteita, meikkejä tai tamponeja. Perustarpeisiin sai anella rahaa ja perustella. Rahankäyttöä ilman rahaa oli vaikea opetella ja sen tulin oppimaan kantapään kautta. Rahankäyttöni oli pari vuotta täysin holtitonta, koska en osannut budjetoida. Raha oli ihmeellistä, kun sitä alkoi työstä saamaan. Ihana, ihmeellinen raha. Ei rahaton lapsi opi aina sinnikkyyttä ja säästäväisyyttä, vaan se voi tosiaan lähteä käsistä. Onneksi en ikinä menettänyt luottotietojani.
Kaikki kokemukseni saavat minut paisumaan vielä jättimäisemmäksi leijona-emoksi.
Minun lapseni saavat toivoa ja joskus toteutan heidän haaveensa. Haluan opettaa, että kaikki on mahdollista, vaikka menisi aikaa. Ei ole mahdottomuuksia, jos tarpeeksi haluaa ja on valmis odottamaan ja tekemään sinnikkäästi töitä.
Tietysti on haaveita joita ei heti ja aina voi toteuttaa, mutta minä autan heitä sietämään pettymykset ja voimme yhdessä miettiä, miten he haaveensa saisivat joskus todeksi.
Ja sitten ne perustarpeet. Siihen asti kun he ovat 18- vuotiaita, huolehdin heidän perus- vaate-, harrastus- ja viikkorahatarpeistaan. Minä elätän, minä huolehdin, minä opetan rahan arvon ja käytön. He voivat keskittyä opiskeluun eivätkä työntekoon (paitsi kesällä) ja minä aion olla siinä rinnalla. Minä kerron mielipiteeni, kehun ja opastan. Olen kilpenä, ettei heidän tarvitse aikuisuuden kynnyksellä olla raunioituneita, niin kuin heidän äitinsä oli. Minunkin tarpeeni ovat tärkeitä, mutta kyllä heidän tarpeensa merkitsee enemmän. Ja olen sydän täynnä onnea, sillä tiedän, että heidän isänsä miettii samoin.
ps. Sydämeni itkee edelleen verta, kun näen raskaanaolevia naisia vaateostoksilla äitiensä kanssa. Tunnen ääretöntä tuskaa, kun isovanhemmat hoitavat auliaasti lastenlapsiaan ja ovat normaaleja isovanhempia. Putoan melkein polvilleni, kun mietin mummolan merkitystä ja ettei meillä sitä ole. En tunne kateutta, vaan tunnen pohjatonta ja täyttämätöntä tuskaa. Sydämessäni on tila, mitä ei voi täyttää eikä edes korvata.
Mutta minä en leiki, ettei sitä olisi. Muistutan itseäni, että saa tuntea ja pitää tuntea. Jos koittaisi esittää, ettei sitä olisi, tulisi tuskan hyökyaalto jossain vaiheessa ja upottaisi kokonaan. Pitää tunnustaa tarpeen ja kivun olemassa olo ja sitten vasta voi jatkaa matkaa.
torstai 28. maaliskuuta 2013
Trauman siirtäminen vanhemmalta lapselle
Olin eilen kahdenkeskisessä terapiassa. Käyn kerran kuukaudessa tekemään yhteenvetoa hänen kanssaan ja se tuntuu turvalliselta. En halua vielä päästää irti. Ehkä sitten, kun olen löytänyt terapeutin, jonka kanssa aloitan hoitosuhteen. Minä tarvitsen vielä tämän terapeutin äidillistä otetta.
Puhuin peloistani. Kerroin kuinka pelkään, että muutun isäni kaltaiseksi. Hän kysyi pelkäänkö todella. Vastasin, että en kai minä ihan oikeasti pelkää, mutta ahdistaa katsoa sellaista sekoilua ihmiseltä, jonka kuuluisi olla esimerkkinä ja turvana.
Minä kerroin, että olen miettinyt isäni menneisyyttä. Tiedän, että hän on kokenut valtavia menetyksiä nuorena ja että hänen vanhempiensa on täytynyt olla traumatisoituneita käyttäytyessään tietyllä tavalla. Järjellä jotenkin tajuan, miksi isäni on mikä on. Tai tajuan, mitkä asiat ovat johtaneet siihen tilaan, jota hän ei ole itse lähtenyt työstämään parempaan suuntaan.
Otin puheeksi aiheen, joka minua on jo tovin vaivannut. Olen puhunut siitä jo ryhmäterapiassa, mutta halusin puhua siitä uudelleen, koska en ollut keksinyt siihen ratkaisua. Kerroin terapeutille suhteestani tyttäreeni. Kuinka minun on vaikea kestää häneltä läheisyyttä. Ja mitä vähemmän hän sitä saa, sitä enemmän hän sitä vaatii. Tietenkin vaatii, sehän kuuluu lapselle.
Kyllä minä häntä hellin, suukotan ja halaan, mutta näen selkeän ongelman. Minua ahdistaa välillä hänen läheisyytensä ja minä torjun häntä. Välillä on hankala kestää hänen rakkauttaan.
Terapeutti tarttui tähän hanakasti. Hänen silmiinsä tuli tiukka katse ja hän alkoi kysellä minulta. Hän vaati minua muistamaan, onko minua samanikäisenä hyljeksitty. Ja minä tajusin, että samanikäisenä minä aloin olla vanhemmilleni jo iso tyttö. Minun temperamenttini ja kiukutteluni oli hankaluutta. Janosin huomiota ja tein kaikkea, mistä minua voisi kehua. Jos vanhempani riitelivät, minä aloin siivoamaan, koska halusin tehdä heidät taas iloisiksi. Olin itse hyvin surullinen ja yksinäinen.
Haluan työstää tätä, ettei tyttäreni tuntisi samaa. Hän on kuin kopio minusta ja ehkä juuri siksi minun on vaikea välillä suhtautua häneen. Hän ansaitsee kaiken hyvän ja rakkauden pelkästään olemalla olemassa, ei millään teoilla. Rakastan häntä ja haluan hänen voivan hyvin ja saavan hyvät eväät elämään. Meidän täytyy vaan löytää oma tapamme olla, tapa, joka tyydyttää molempia.
Terapeutti antoi minulle neuvon: ota tyttö syliin. Olkaa sylikkäin kiireettä ja puheitta. Anna hänelle rakkautesi ja samalla häntä pidellessä, voit kuvitella ottavasi syliin sen pienen Vellan, joka syliä niin kovasti tarvitsi.
Eilen podin niin kovaa ikävää, että kävin Entisen luona katsomassa lapsia. Katsoin tytärtäni. Hänen kaunista olemustaan ja tähtisilmiään.Hän teki minulle hassuttelujekun pukemalla päähänsä isot kuulokkeet ja suihkumyssyn. Hän kikatti ja me nauroimme lopulta yhdessä sydämemme pohjasta. Lähdin pois mielessäni kuva hänen kauniista, nauravista kasvoistaan.
Ehkä vaikeuteni hellyyteen johtuu siitä, että viimeisimmät fyysiset kontaktit turvalliseen aikuiseen loppuivat kun oli kaksitoistavuotias. Sen jälkeen ei ollut syliä, halauksia, suukkoja tai hellittelynimiä. Elin monta vuotta hellyystyhjiössä, kunnes kehitin seksistä korvikkeen. Loppujen lopuksi olin vain nuori, onneton tyttö, joka haki läheisyyttä seksin avulla. Lopulta seksistä muodostui kostokeino miehille ja valtapeli minulle. Mutta se on jo toinen tarina.
Minä teen kaiken maailman työn, ettei minun tyttäreni tarvitse hakea rakkautta yökerhon tanssilattialta. Hänen ei tarvitse päätyä paikkaan, mistä hänen pitää raiskauksen pelossa paeta. Hänen ei tarvitse lähteä neljän tuntemattoman mukaan ja kiittää onneaan, ettei mitään tapahtunut. Hänen ei tarvitse sydän onttona etsiä rakkautta muualta. Hän on niin rakastettu ja tulee aina olemaan.
Puhuin peloistani. Kerroin kuinka pelkään, että muutun isäni kaltaiseksi. Hän kysyi pelkäänkö todella. Vastasin, että en kai minä ihan oikeasti pelkää, mutta ahdistaa katsoa sellaista sekoilua ihmiseltä, jonka kuuluisi olla esimerkkinä ja turvana.
Minä kerroin, että olen miettinyt isäni menneisyyttä. Tiedän, että hän on kokenut valtavia menetyksiä nuorena ja että hänen vanhempiensa on täytynyt olla traumatisoituneita käyttäytyessään tietyllä tavalla. Järjellä jotenkin tajuan, miksi isäni on mikä on. Tai tajuan, mitkä asiat ovat johtaneet siihen tilaan, jota hän ei ole itse lähtenyt työstämään parempaan suuntaan.
Otin puheeksi aiheen, joka minua on jo tovin vaivannut. Olen puhunut siitä jo ryhmäterapiassa, mutta halusin puhua siitä uudelleen, koska en ollut keksinyt siihen ratkaisua. Kerroin terapeutille suhteestani tyttäreeni. Kuinka minun on vaikea kestää häneltä läheisyyttä. Ja mitä vähemmän hän sitä saa, sitä enemmän hän sitä vaatii. Tietenkin vaatii, sehän kuuluu lapselle.
Kyllä minä häntä hellin, suukotan ja halaan, mutta näen selkeän ongelman. Minua ahdistaa välillä hänen läheisyytensä ja minä torjun häntä. Välillä on hankala kestää hänen rakkauttaan.
Terapeutti tarttui tähän hanakasti. Hänen silmiinsä tuli tiukka katse ja hän alkoi kysellä minulta. Hän vaati minua muistamaan, onko minua samanikäisenä hyljeksitty. Ja minä tajusin, että samanikäisenä minä aloin olla vanhemmilleni jo iso tyttö. Minun temperamenttini ja kiukutteluni oli hankaluutta. Janosin huomiota ja tein kaikkea, mistä minua voisi kehua. Jos vanhempani riitelivät, minä aloin siivoamaan, koska halusin tehdä heidät taas iloisiksi. Olin itse hyvin surullinen ja yksinäinen.
Haluan työstää tätä, ettei tyttäreni tuntisi samaa. Hän on kuin kopio minusta ja ehkä juuri siksi minun on vaikea välillä suhtautua häneen. Hän ansaitsee kaiken hyvän ja rakkauden pelkästään olemalla olemassa, ei millään teoilla. Rakastan häntä ja haluan hänen voivan hyvin ja saavan hyvät eväät elämään. Meidän täytyy vaan löytää oma tapamme olla, tapa, joka tyydyttää molempia.
Terapeutti antoi minulle neuvon: ota tyttö syliin. Olkaa sylikkäin kiireettä ja puheitta. Anna hänelle rakkautesi ja samalla häntä pidellessä, voit kuvitella ottavasi syliin sen pienen Vellan, joka syliä niin kovasti tarvitsi.
Eilen podin niin kovaa ikävää, että kävin Entisen luona katsomassa lapsia. Katsoin tytärtäni. Hänen kaunista olemustaan ja tähtisilmiään.Hän teki minulle hassuttelujekun pukemalla päähänsä isot kuulokkeet ja suihkumyssyn. Hän kikatti ja me nauroimme lopulta yhdessä sydämemme pohjasta. Lähdin pois mielessäni kuva hänen kauniista, nauravista kasvoistaan.
Ehkä vaikeuteni hellyyteen johtuu siitä, että viimeisimmät fyysiset kontaktit turvalliseen aikuiseen loppuivat kun oli kaksitoistavuotias. Sen jälkeen ei ollut syliä, halauksia, suukkoja tai hellittelynimiä. Elin monta vuotta hellyystyhjiössä, kunnes kehitin seksistä korvikkeen. Loppujen lopuksi olin vain nuori, onneton tyttö, joka haki läheisyyttä seksin avulla. Lopulta seksistä muodostui kostokeino miehille ja valtapeli minulle. Mutta se on jo toinen tarina.
Minä teen kaiken maailman työn, ettei minun tyttäreni tarvitse hakea rakkautta yökerhon tanssilattialta. Hänen ei tarvitse päätyä paikkaan, mistä hänen pitää raiskauksen pelossa paeta. Hänen ei tarvitse lähteä neljän tuntemattoman mukaan ja kiittää onneaan, ettei mitään tapahtunut. Hänen ei tarvitse sydän onttona etsiä rakkautta muualta. Hän on niin rakastettu ja tulee aina olemaan.
keskiviikko 27. maaliskuuta 2013
Muistojen virta
Kellun lapsuuden ja nuoruuden muistoissa. Tällä hetkellä olen suunnannut katseeni menneisyyteen. Ehkä nykyisyydessä on kaikki nyt hyvin ja voin turvallisesti katsella niitä muistoja, joita en stressaantuneessa tilassa pystynyt käsittelemään. Minun nykyisyyteni kannattelee minua menneisyyden kivuliailta kokemuksilta.
Tämä lienee sitä käsittelyä nyt sitten. Mylly pyörii päässä, nukkuessakin. Mieleen tulee tunteita, muistoja, tilanteita, tuoksuja ja ajatuksia. Ne vaan tulevat, vaikken aktiivisesti ajattele mitään. Minä annan niiden tulla, en estele. Ajattelen, että kun otan ne käsittelyyn mielessäni, ne todennäköisemmin sinne joskus asettuvat ja rauhoittuvat.
Painotan omassa parantumisessa sitä, että kaikki tunteet saavat tulla ja niille löytyy paikka. Se auttaa jo valtavasti, kun saa sanoa ne tunteet jollekin ääneen ja joku reagoi niihin ymmärtävästi. Näen punaista, jos joku sanoo minulle, kuinka minun täytyy ymmärtää isääni ja hänen käytöstään ja kuinka hän on varmaan kokenut jotain kamalaa tullakseen tuollaiseksi. Minä järkeilen, ymmärrän ja tiedän, että hänellä on takanaan kovia kokemuksia.Hänellä on kuitenkin ollut tilaisuus, niin kuin meillä kaikilla, kehittää itseään ja päästä pahuudesta pois. Vaikka hänelle olisi tapahtunut mitä, minun ei tarvitse ymmärtää, että hänen olisi ollut pakko juoda ja tuhota lapsuuden kotimme ilmapiiri valehtelulla ja väkivallalla. Mikään ihmisen kokema paha ei ole lasten maksettavissa. Siispä minä en pysty hellästi häntä ajattelemaan ja hoivaamaan. Miten minulla olisi kykyä hoivata ihmistä, joka ei hoivannut minua silloin kuin sitä hoivaa tarvitsin? Minä käännän kaiken hoivani ja rakkauteni lapsiin ja niihin rakkaisiin ihmisiin, jotka aidosti välittävät minusta ja joiden kanssa voi luoda suhteen, missä molemmat antavat takaisin.
Minua rasittaa itseänikin, miten tällä hetkellä ajatukseni keskittyvät isääni ja minun suhteeseeni häneen. Tämä on vaan nyt elettävä. Äiti on pyörinyt niin monta vuotta ajatuksissani, että ehkä alan saada hänen suhteen rauhan. Vielä on muutamia kysymysmerkkejä, mutta ei ole keltä kysyä. Minun täytyy siis yrittää vaan yhdistää palapelin paloja ja sen pohjalta luoda oma totuuteni.
Minä olen äärimmäisen vihainen isälleni. Olen vihainen menneisyydestä, jota en voi käsittää. Olen vihainen kaikesta sotkuista, mitä hän on tielleni heittänyt. Olen vihainen, ettei hän ole vastannut tarpeisiini lapsena, teininä eikä aikuisenakaan. Olen vihainen siitä, että hän ei tajua jättää minua rauhaan ja antaa minun elää minunnäköistä elämääni. Olen äärimmäisen surullinen siitä, että huomaan kasvaneeni hänen ylitseen. Hän elää tällä hetkellä kuin viimeistä päivää. Viina virtaa perussairauksista ja lääkkeistä huolimatta. Masennustaan hän ei hoida tai hoitaa juomalla, jolloin hän masentuu lisää. Naiset vaihtuvat, hän rakastuu muutamaksi kuukaudeksi kerrallaan ja kun kiva on ohi, on suhdekin ohi. Minä pelkään, että hänen sairas esimerkkinsä tarttuu minuun ja sekoittaa minun käsitykseni todellisuudesta. Minä pelkään sitä päivää, kun hän löytyy kuolleena kodistaan. Tai sitä, että hän saa pahan kohtauksen ja elää sängynpohjalla loppuelämänsä. Pahinta on miettiä, kuinka kauan tätä menoa vielä jatkuu, kuinka kauan pelätä? Kaikista ahdistavinta on miettiä, kumpi juo itsensä ensimmäisenä hautaan: oma isä vai isoveli?
Tämä lienee sitä käsittelyä nyt sitten. Mylly pyörii päässä, nukkuessakin. Mieleen tulee tunteita, muistoja, tilanteita, tuoksuja ja ajatuksia. Ne vaan tulevat, vaikken aktiivisesti ajattele mitään. Minä annan niiden tulla, en estele. Ajattelen, että kun otan ne käsittelyyn mielessäni, ne todennäköisemmin sinne joskus asettuvat ja rauhoittuvat.
Painotan omassa parantumisessa sitä, että kaikki tunteet saavat tulla ja niille löytyy paikka. Se auttaa jo valtavasti, kun saa sanoa ne tunteet jollekin ääneen ja joku reagoi niihin ymmärtävästi. Näen punaista, jos joku sanoo minulle, kuinka minun täytyy ymmärtää isääni ja hänen käytöstään ja kuinka hän on varmaan kokenut jotain kamalaa tullakseen tuollaiseksi. Minä järkeilen, ymmärrän ja tiedän, että hänellä on takanaan kovia kokemuksia.Hänellä on kuitenkin ollut tilaisuus, niin kuin meillä kaikilla, kehittää itseään ja päästä pahuudesta pois. Vaikka hänelle olisi tapahtunut mitä, minun ei tarvitse ymmärtää, että hänen olisi ollut pakko juoda ja tuhota lapsuuden kotimme ilmapiiri valehtelulla ja väkivallalla. Mikään ihmisen kokema paha ei ole lasten maksettavissa. Siispä minä en pysty hellästi häntä ajattelemaan ja hoivaamaan. Miten minulla olisi kykyä hoivata ihmistä, joka ei hoivannut minua silloin kuin sitä hoivaa tarvitsin? Minä käännän kaiken hoivani ja rakkauteni lapsiin ja niihin rakkaisiin ihmisiin, jotka aidosti välittävät minusta ja joiden kanssa voi luoda suhteen, missä molemmat antavat takaisin.
Minua rasittaa itseänikin, miten tällä hetkellä ajatukseni keskittyvät isääni ja minun suhteeseeni häneen. Tämä on vaan nyt elettävä. Äiti on pyörinyt niin monta vuotta ajatuksissani, että ehkä alan saada hänen suhteen rauhan. Vielä on muutamia kysymysmerkkejä, mutta ei ole keltä kysyä. Minun täytyy siis yrittää vaan yhdistää palapelin paloja ja sen pohjalta luoda oma totuuteni.
Minä olen äärimmäisen vihainen isälleni. Olen vihainen menneisyydestä, jota en voi käsittää. Olen vihainen kaikesta sotkuista, mitä hän on tielleni heittänyt. Olen vihainen, ettei hän ole vastannut tarpeisiini lapsena, teininä eikä aikuisenakaan. Olen vihainen siitä, että hän ei tajua jättää minua rauhaan ja antaa minun elää minunnäköistä elämääni. Olen äärimmäisen surullinen siitä, että huomaan kasvaneeni hänen ylitseen. Hän elää tällä hetkellä kuin viimeistä päivää. Viina virtaa perussairauksista ja lääkkeistä huolimatta. Masennustaan hän ei hoida tai hoitaa juomalla, jolloin hän masentuu lisää. Naiset vaihtuvat, hän rakastuu muutamaksi kuukaudeksi kerrallaan ja kun kiva on ohi, on suhdekin ohi. Minä pelkään, että hänen sairas esimerkkinsä tarttuu minuun ja sekoittaa minun käsitykseni todellisuudesta. Minä pelkään sitä päivää, kun hän löytyy kuolleena kodistaan. Tai sitä, että hän saa pahan kohtauksen ja elää sängynpohjalla loppuelämänsä. Pahinta on miettiä, kuinka kauan tätä menoa vielä jatkuu, kuinka kauan pelätä? Kaikista ahdistavinta on miettiä, kumpi juo itsensä ensimmäisenä hautaan: oma isä vai isoveli?
maanantai 18. maaliskuuta 2013
Menetyksen ketju
Rakkaan ihmisen poismeno on sydäntäsärkevää. Se rikkoo ihmistä osin, joskus hajottaa aivan kokonaan. Olen nyt vasta tajunnut, kuinka pitkälle menettäminen voi ulottua. Se, että lapsi menettää vanhemman, muistuu elämässä kipeästi mieleen monissa sellaisissa kohdissa, joita ei ole tullut edes ajatelleeksi.
Olen viimeiset viisitoista vuotta surrut äitiä. Minä olin lapsi, jolta riistettiin äiti. Olen edelleen. Vielä kivuliaammaksi sen tekee se, että äiti oli minun ainoa turvani maailmassa. Ainoa aikuisesti käyttäytyvä aikuinen.
Raskausaikana ja lapsien synnyttyä tajusin, kuinka yksin olin. En voinut jakaa tuntemuksia ja kuulla tarinoita äitini odotusajoista. Menetin siinä osan historiaani. Minä en tiedä vauva-ajastani mitään.
Katkerana katselin äitiä ja tyttäriä vauvanvaateostoksilla, sillä olisin niin paljon halunnut samaa.
En voinut soittaa koliikkivauvan itkiessä äidille, että tule auttamaan. En tiennyt mitä ovat jälkisupistukset, täyteen pakkautuneet rinnat tai synnytyksen jälkeinen masennus. Kaiken jouduin selvittämään ypöyksin, taas. Ihan niin kuin silloin hämmentyneenä teininä kuukautisten alkaessa.
Opin elämään asian kanssa, koska ei ollut vaihtoehtoa. Syvä yksinäisyyden tunne jäi kuitenkin sisimpään pesimään.
Nyt kun lapset ovat kasvaneet hiukan isommiksi, olen taas uusien, kipeiden tunteiden äärellä. Tällä kertaa me menetämme lasten kanssa yhdessä, vaikkeivat he sitä vielä täysin ymmärrä.
Minä jään vaille konkreettista apua kasvatuksessa ja hoitamisessa. Hoitoapuni Entisen lisäksi on päiväkodit ja kerhot, onneksi pienet ja lämminhenkiset sellaiset. Minun lapsillani on läheisemmät välit hoitajiinsa kuin omaan isoisäänsä. Se on meidän perheen todellisuus.
Mitä lapset menettävät? He jäävät paitsi tarinoista menneisyydestä, äitinsä lapsuudesta. Heidän suhde ainoaan isovanhempaan jää tyngäksi, sillä minä joudun sitä turvallisuussyistä rajoittamaan. Ei ole olemassa mummolaa, mikä kuuluisi jokaiselle lapselle. Ei ole vanhuuden ja viisauden esikuvaa, vaan pelkkä alkoholin vaurioittama ihminen, joka on heidän äitinsä isä. Ja joka on helvetin hyvä näyttelemään hyvää.
Minä kärsin myös tavalla, jota en koskaan tullut ajatelleeksi. Esikoinen haikailee isoisän perään. Hän ymmärtää jo jotain; että kaikki ei ole hyvin. Olen yrittänyt hänelle avata omaa suhdettani heidän isoisäänsä. Olen kertonut, että on olemassa sairaus nimeltä alkoholismi ja silloin juodaan liikaa alkoholia ja muututaan hölmöiksi. Silloin aikuinen ei ole lapselle turvallista seuraa ja äidin tehtävä on suojella teitä lapsia. Tästä huolimatta esikoinen on minulle vihainen, jollain selittämättömällä tavalla. Hän varmaan kokee, että minä pimitän häneltä jotain. Ja minä olen sisälläni hyvin vihainen isälleni siitä, että minä tälläkin tavalla saan kantaa hänen alkoholismiaan. Hänen juomisensa laukaisee ketjun, jossa minä saan osakseni omien lasteni kiukkua, vaikka minä vain suojelen heitä.
Olen mielessäni esikoiselle huutanut ääneen, kuinka äiti sinun ikäisenä sai pelätä isoisää, joka pahoinpiteli mummia. Isoisää, joka halveksui äitiä, kun äiti itki pelosta. Kuinka äiti ei päässyt karkuun, koska ei voinut jättää mummia ettei isoisä kurista sitä hengiltä. Kuinka isoisä ajaa autoa humalassa ja tekee typeryyksiä. Äiti ei jättäisi sinua semmosen ihmisen huomaan, vaikka vihaisit äitiä kuinka. Sillä minä rakastan sinua ja suojelen sinua, koska jokainen lapsi ansaitsee suojelua.
Kun aika on kypsä, minä kerron hänelle asioiden oikean laidan. Nyt minun on vaan kestettävä hänen tunteensa, sillä ei hän vielä ymmärrä. Hänen ei tarvitse vielä käsittää sellaisia asioita, jotka olivat minun todellisuuttani lapsena.
Minä rukoilen mielessäni joka ikinen päivä, että saisin kasvattaa lapseni aikuisiksi. Se on minun suurin toiveeni; että he säästyisivät tältä elämänpituiselta tuskalta.
Olen viimeiset viisitoista vuotta surrut äitiä. Minä olin lapsi, jolta riistettiin äiti. Olen edelleen. Vielä kivuliaammaksi sen tekee se, että äiti oli minun ainoa turvani maailmassa. Ainoa aikuisesti käyttäytyvä aikuinen.
Raskausaikana ja lapsien synnyttyä tajusin, kuinka yksin olin. En voinut jakaa tuntemuksia ja kuulla tarinoita äitini odotusajoista. Menetin siinä osan historiaani. Minä en tiedä vauva-ajastani mitään.
Katkerana katselin äitiä ja tyttäriä vauvanvaateostoksilla, sillä olisin niin paljon halunnut samaa.
En voinut soittaa koliikkivauvan itkiessä äidille, että tule auttamaan. En tiennyt mitä ovat jälkisupistukset, täyteen pakkautuneet rinnat tai synnytyksen jälkeinen masennus. Kaiken jouduin selvittämään ypöyksin, taas. Ihan niin kuin silloin hämmentyneenä teininä kuukautisten alkaessa.
Opin elämään asian kanssa, koska ei ollut vaihtoehtoa. Syvä yksinäisyyden tunne jäi kuitenkin sisimpään pesimään.
Nyt kun lapset ovat kasvaneet hiukan isommiksi, olen taas uusien, kipeiden tunteiden äärellä. Tällä kertaa me menetämme lasten kanssa yhdessä, vaikkeivat he sitä vielä täysin ymmärrä.
Minä jään vaille konkreettista apua kasvatuksessa ja hoitamisessa. Hoitoapuni Entisen lisäksi on päiväkodit ja kerhot, onneksi pienet ja lämminhenkiset sellaiset. Minun lapsillani on läheisemmät välit hoitajiinsa kuin omaan isoisäänsä. Se on meidän perheen todellisuus.
Mitä lapset menettävät? He jäävät paitsi tarinoista menneisyydestä, äitinsä lapsuudesta. Heidän suhde ainoaan isovanhempaan jää tyngäksi, sillä minä joudun sitä turvallisuussyistä rajoittamaan. Ei ole olemassa mummolaa, mikä kuuluisi jokaiselle lapselle. Ei ole vanhuuden ja viisauden esikuvaa, vaan pelkkä alkoholin vaurioittama ihminen, joka on heidän äitinsä isä. Ja joka on helvetin hyvä näyttelemään hyvää.
Minä kärsin myös tavalla, jota en koskaan tullut ajatelleeksi. Esikoinen haikailee isoisän perään. Hän ymmärtää jo jotain; että kaikki ei ole hyvin. Olen yrittänyt hänelle avata omaa suhdettani heidän isoisäänsä. Olen kertonut, että on olemassa sairaus nimeltä alkoholismi ja silloin juodaan liikaa alkoholia ja muututaan hölmöiksi. Silloin aikuinen ei ole lapselle turvallista seuraa ja äidin tehtävä on suojella teitä lapsia. Tästä huolimatta esikoinen on minulle vihainen, jollain selittämättömällä tavalla. Hän varmaan kokee, että minä pimitän häneltä jotain. Ja minä olen sisälläni hyvin vihainen isälleni siitä, että minä tälläkin tavalla saan kantaa hänen alkoholismiaan. Hänen juomisensa laukaisee ketjun, jossa minä saan osakseni omien lasteni kiukkua, vaikka minä vain suojelen heitä.
Olen mielessäni esikoiselle huutanut ääneen, kuinka äiti sinun ikäisenä sai pelätä isoisää, joka pahoinpiteli mummia. Isoisää, joka halveksui äitiä, kun äiti itki pelosta. Kuinka äiti ei päässyt karkuun, koska ei voinut jättää mummia ettei isoisä kurista sitä hengiltä. Kuinka isoisä ajaa autoa humalassa ja tekee typeryyksiä. Äiti ei jättäisi sinua semmosen ihmisen huomaan, vaikka vihaisit äitiä kuinka. Sillä minä rakastan sinua ja suojelen sinua, koska jokainen lapsi ansaitsee suojelua.
Kun aika on kypsä, minä kerron hänelle asioiden oikean laidan. Nyt minun on vaan kestettävä hänen tunteensa, sillä ei hän vielä ymmärrä. Hänen ei tarvitse vielä käsittää sellaisia asioita, jotka olivat minun todellisuuttani lapsena.
Minä rukoilen mielessäni joka ikinen päivä, että saisin kasvattaa lapseni aikuisiksi. Se on minun suurin toiveeni; että he säästyisivät tältä elämänpituiselta tuskalta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)