Minä olen itkenyt monta päivää putkeen. Se on ihan hirveätä, loppumaton itku. Se ei pääty, vaan pulppuaa esiin yhä uudelleen ja uudelleen. Ensin tulee väsymysitku, sitten suruitku. Tämän jälkeen surulliset ajatukset seuraavat toisiaan ja itken lisää. Ihmisten ilmoilla pystyn olemaan suhteellisen normaali tai ehkä tavallista väsyneempi, mutta kotimatkalla alkavat kyyneleet polttaa silmänurkissa.
Pahat ajatukset ruokkivat toisiaan
Meillä on ihan paska suhde, ihan varmasti on
Erityismies aikoo jättää minut, koska olen niin surkea, tyhmä ja ruma
Lapsilla on huono olla minun kanssani, ne varmasti traumatisoituvat
Ei kun minähän pilasin niiden elämän jo viemällä niiltä ydinperheen, mikä itsekäs paska!
Minusta ei koskaan tule mitään
En parane, en yritä tarpeeksi, surkimus
Lihonutkin olen, en vaan osaa pitää huolta itsestäni
Kaikkien olisi vain parempi, jos minua ei olisi
Osa minusta tajuaa sen olevan uupumusta. Pelkkää aivokemiaa. Sitä, että ajatukset kulkevat niitä kipeitä uria, jotka ovat sinne päähän pahojen vuosien ja kokemusten vuoksi syntyneet. Ihminen on ohjelmoitu toistamaan kaavaa. Suurin haaste onkin luoda hyvistä ajatuksista päähän syvemmät urat kuin huonoista. Se vaatii keskittymistä, enkä minä oikein jaksaisi keskittyä joka ikiseen hetkeen. Ohjata mieltäni kuin lasta konsanaan: toistamalla, kuinka kaikki muuttuu hyväksi.
Ei se Erityismiehelläkään helppoa ole. Jatkuvaa venymistä minun mielialoihini. Nyt se on kiukkuinen ja nyt se taas itkee. Jahas. Se itkee mennyttä surua ja tulevaakin. Särkyy maailman epäreiluudesta, murehtii kaikkien suruja ja on valmis kantamaan kaikkien taakkaa kestämättä edes omaansa. Taas on hetki, kun sillä eivät puolustuksen rajat pidä. Silloin se ei pysty keskittymään mihinkään eikä viemään mitään asiaa loppuun. Vahva ja heikko. Haavoittuva.
Onhan sen itkun joskus loputtava. On laskettava rimaa maan tasalle. Siihen asti ei auta kun miettiä eteenpäin vain hengenvedon verran. Maistella pieniä hetkiä kerrallaan ja nauttia siitä, että saa olla olemassa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Masennus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Masennus. Näytä kaikki tekstit
maanantai 21. heinäkuuta 2014
torstai 12. kesäkuuta 2014
Takaisin olen, terve en
Puoli vuotta olen elellyt kuplassani keskittyen kaikkeen muuhun kuin kirjoittamiseen. Virhe se oli, suuri virhe. Minun kuuluu kirjoittaa, minun on pakko kirjoittaa. Kirjoittamisen tarve vainoaa minua, sillä se on kotoisin sisältäni. Voin juosta karkuun miettien, ettei kirjoittaminen ole minun juttuni sittenkään, mutta en pääse tätä tarvetta karkuun. Siispä kirjoitan.
Olen valunut pohjamutiin kerran jos toisenkin. Masennus on haukannut palan minusta jälleen ja nyt pyristelen taas kohti aikaa ja mieltä parempaa. Paskapää-masennus ei ota lähteäkseen, ei sitten millään. Olen väsynyt ja voimaton. Olen yliarvioinut voimani ja ajanut itseni burn outin partaalle. Olen stressaantunut ja itkuinen. Myös vihainen olen ollut. Olen ollut vihainen siksi, että kukaan ei tunnu ymmärtävän, ei ihan oikeasti. Tarvitsen pohjatonta ymmärrystä ja rakkautta. Tarvitsen sitä niin kauan, kunnes en enää tarvitse. Siihen asti, kun olen tarpeeksi vahva kannattelemaan oman painoni verran.
Täällä taas, pohjalta ponnistamassa
Vella
Olen valunut pohjamutiin kerran jos toisenkin. Masennus on haukannut palan minusta jälleen ja nyt pyristelen taas kohti aikaa ja mieltä parempaa. Paskapää-masennus ei ota lähteäkseen, ei sitten millään. Olen väsynyt ja voimaton. Olen yliarvioinut voimani ja ajanut itseni burn outin partaalle. Olen stressaantunut ja itkuinen. Myös vihainen olen ollut. Olen ollut vihainen siksi, että kukaan ei tunnu ymmärtävän, ei ihan oikeasti. Tarvitsen pohjatonta ymmärrystä ja rakkautta. Tarvitsen sitä niin kauan, kunnes en enää tarvitse. Siihen asti, kun olen tarpeeksi vahva kannattelemaan oman painoni verran.
Täällä taas, pohjalta ponnistamassa
Vella
keskiviikko 29. tammikuuta 2014
Masennus? Stressi? Mikä on?
Uupunut on lienee oikea sana kuvaamaan tämän hetkistä tilaa. Olen stressaantunut, väsynyt ja surumielinen. Puolihaluttomuus vaivaa minua, eikä mikään tunnut maistuvan kunnolla. Tiedän kuitenkin, että puolihaluttomuus ei minulle tarkoita masennuksen riehumista valloillaan. Onneksi.
Silloin kun olin pahimmissa masennuksen pyörityksissä en jaksanut kiinnostua mistään. Kaikki voimat menivät siihen, että jaksoin kannatella olemassaoloani. Jaksoin nousta vessaan ja nukkua. Kaikki muu olikin sitten taistelun takana; syöminen, puhelimeen vastaaminen, peseytyminen. Lasten ollessa paikalla sain heistä sen verran voimaa, että jaksoin olla äiti. Surullinen, mutta silti äiti. Nyt kaikesta väsymyksestä huolimatta jaksan käydä koulua ja harrastaa omia juttujani kaiken muun ohessa. Tällä hetkellä oloni johtuu stressistä ja ylirasituksesta.
Moni ei ymmärrä normaalin stressin kuormitusta masentuneelle, joka on kokenut kovia iskuja pitkin elämäänsä. Normaali, hyvinvoiva ihminen kestää normaalin ja vähän kovemmankin kuormituksen. Masentunut ihminen ei meinaa kestää. Masentuneen ihmisen voimat ovat vuosia kuluneet siihen, että hän yrittää kestää ja selvitä. Oma minäkuva ei ole lakattu kestävällä pinnalla, jonka muodostavat rakkaus, kunnioitus, turvallisuus ja lämpö. Masentuneella ei ole pankkia, mistä ammentaa näitä ihanuuksia. Siksi masentunut on raivostuttavan voimaton ja hengästyy elämässä niin helposti. Aikuisen soisi jo olevan tarpeeksi vahva ilman alituista ymmärrystä, jatkuvaa hellittelyä ja kehumista, koska sitä kuuluu saada lapsena. Mitä tapahtuu niille aikuisille, jotka ovat jääneet lapsuudessa vaille jotain?
Parempia tunnelmia odotellen,
Vella
Silloin kun olin pahimmissa masennuksen pyörityksissä en jaksanut kiinnostua mistään. Kaikki voimat menivät siihen, että jaksoin kannatella olemassaoloani. Jaksoin nousta vessaan ja nukkua. Kaikki muu olikin sitten taistelun takana; syöminen, puhelimeen vastaaminen, peseytyminen. Lasten ollessa paikalla sain heistä sen verran voimaa, että jaksoin olla äiti. Surullinen, mutta silti äiti. Nyt kaikesta väsymyksestä huolimatta jaksan käydä koulua ja harrastaa omia juttujani kaiken muun ohessa. Tällä hetkellä oloni johtuu stressistä ja ylirasituksesta.
Moni ei ymmärrä normaalin stressin kuormitusta masentuneelle, joka on kokenut kovia iskuja pitkin elämäänsä. Normaali, hyvinvoiva ihminen kestää normaalin ja vähän kovemmankin kuormituksen. Masentunut ihminen ei meinaa kestää. Masentuneen ihmisen voimat ovat vuosia kuluneet siihen, että hän yrittää kestää ja selvitä. Oma minäkuva ei ole lakattu kestävällä pinnalla, jonka muodostavat rakkaus, kunnioitus, turvallisuus ja lämpö. Masentuneella ei ole pankkia, mistä ammentaa näitä ihanuuksia. Siksi masentunut on raivostuttavan voimaton ja hengästyy elämässä niin helposti. Aikuisen soisi jo olevan tarpeeksi vahva ilman alituista ymmärrystä, jatkuvaa hellittelyä ja kehumista, koska sitä kuuluu saada lapsena. Mitä tapahtuu niille aikuisille, jotka ovat jääneet lapsuudessa vaille jotain?
Parempia tunnelmia odotellen,
Vella
lauantai 11. tammikuuta 2014
Vella vs. anoppi
Vihdoin koitti tämäkin päivä. Erityismies vei minut tapaamaan vanhempiaan. Erityisesti jännitin hänen äitinsä kohtaamista, joka ilmoitti vuosi sitten, minua koskaan tapaamatta, ettei hyväksy suhdettamme. Pöly oli laskeutunut, äiti rauhoittunut ja Erityismies vihdoin valmiina järjestämään rakkaansa saman pöydän ääreen.
Jännitin kuollakseni, vaikka tiesin, että osaanhan minä olla herttainen. Olin tietoisesti vähäpuheinen, mutta en hiljainen. Annoin tilaa ja halusin olla nöyrä heidän kodissaan. Tiedostamattaan he arvioisivat minun sopivuuttani heidän lapselleen. Niin tekisi jokainen vanhempi, minäkin.
Erityismiehen isän hymy valloitti minut täysin. Olin puheiden perusteella kuvitellut hänet toisenlaiseksi, mutta yllätyin iloisesti. Hän oli lämmin ja puhelias. Luulen, että hänellä ei ollut erityisiä ennakkoluuloja minusta.
Erityismiehen äiti oli kohtelias, mutta jollain tasolla varautunut. Astuttuamme eteiseen, hän käveli päättäväisesti minua kohti ja tervehti. Kun hän sanoi nimensä, sydämeni löi pari kertaa epätahtia. Tiesinhän minä hänen nimensä jo ennalta, mutta en uskonut sen herättävän minussa noin voimakasta tunnetta. Saman nimen olen kuullut viimeksi vuosia sitten, oman äitini suusta. Meidän äideillämme on sama nimi.
Hänen rakkautensa poikaansa kohtaan oli ilmeistä. Huomasin hänen leijonaemon luonteensa, enkä syytä häntä yhtään siitä, että hän haluaa pojalleen parasta mahdollista. Kuuntelin hänen juttujaan mielelläni, enkä huomannut ajan kulua, ennen kuin Erityismies sanoi, että nyt voisimme lähteä.
Automatkalla minulle iski selittämätön huono olo. Erityismies pysähtyi ostamaan juotavaa. Istuessani autossa odottamassa, en vaan voinut hillitä itseäni. Hiljaiset kyyneleet valuivat ja tuntui siltä, että sydämeni särkyy. Erityismies huolestui palatessaan autolle ja kyseli tapahtuiko jotain, loukkasiko joku minua tai onko hän tehnyt jotain väärää. Pudistin päätäni ja itkin vain. Koottuani ajatuksiani hetken, sain sanotuksi, mikä minua ainakin osittain itketti. Tämän odotetun, stressaavan ja tunnepitoisen tapaamisen aikana minulle selvisi monta asiaa. Katsellessa tätä perhettä ja kuunnellessa heidän tarinoitaan, minä tajusin, mitä minulla ei ollut. Minusta ei kukaan kertonut tarinoita eikä kukaan kutsuisi minua kotiin, ei nyt eikä koskaan. En ole kenenkään suojelema ja rakastama lapsi.
Olin aivan rajattoman surullinen, mutta en missään tapauksessa kateellinen. Miten voisin kadehtia ketään? Miten voisin toivoa, että kukaan muu olisi elänyt samanlaista helvettiä kuin minä? Kateus ei toisi minulle mitään, vaan veisi pois vähänkin hyvän. Minä olin vain hyvin, hyvin onneton.
Erityismies lohdutti, eihän hän muutakaan voi. Ei tätä arpisen sielun taakkaa voi ymmärtää kuin toinen arpinen. Se tunne sattuu, itkettää ja sattuu lisää. Ja se palaa aina takaisin, kun sitä vähiten odottaa.
Jännitin kuollakseni, vaikka tiesin, että osaanhan minä olla herttainen. Olin tietoisesti vähäpuheinen, mutta en hiljainen. Annoin tilaa ja halusin olla nöyrä heidän kodissaan. Tiedostamattaan he arvioisivat minun sopivuuttani heidän lapselleen. Niin tekisi jokainen vanhempi, minäkin.
Erityismiehen isän hymy valloitti minut täysin. Olin puheiden perusteella kuvitellut hänet toisenlaiseksi, mutta yllätyin iloisesti. Hän oli lämmin ja puhelias. Luulen, että hänellä ei ollut erityisiä ennakkoluuloja minusta.
Erityismiehen äiti oli kohtelias, mutta jollain tasolla varautunut. Astuttuamme eteiseen, hän käveli päättäväisesti minua kohti ja tervehti. Kun hän sanoi nimensä, sydämeni löi pari kertaa epätahtia. Tiesinhän minä hänen nimensä jo ennalta, mutta en uskonut sen herättävän minussa noin voimakasta tunnetta. Saman nimen olen kuullut viimeksi vuosia sitten, oman äitini suusta. Meidän äideillämme on sama nimi.
Hänen rakkautensa poikaansa kohtaan oli ilmeistä. Huomasin hänen leijonaemon luonteensa, enkä syytä häntä yhtään siitä, että hän haluaa pojalleen parasta mahdollista. Kuuntelin hänen juttujaan mielelläni, enkä huomannut ajan kulua, ennen kuin Erityismies sanoi, että nyt voisimme lähteä.
Automatkalla minulle iski selittämätön huono olo. Erityismies pysähtyi ostamaan juotavaa. Istuessani autossa odottamassa, en vaan voinut hillitä itseäni. Hiljaiset kyyneleet valuivat ja tuntui siltä, että sydämeni särkyy. Erityismies huolestui palatessaan autolle ja kyseli tapahtuiko jotain, loukkasiko joku minua tai onko hän tehnyt jotain väärää. Pudistin päätäni ja itkin vain. Koottuani ajatuksiani hetken, sain sanotuksi, mikä minua ainakin osittain itketti. Tämän odotetun, stressaavan ja tunnepitoisen tapaamisen aikana minulle selvisi monta asiaa. Katsellessa tätä perhettä ja kuunnellessa heidän tarinoitaan, minä tajusin, mitä minulla ei ollut. Minusta ei kukaan kertonut tarinoita eikä kukaan kutsuisi minua kotiin, ei nyt eikä koskaan. En ole kenenkään suojelema ja rakastama lapsi.
Olin aivan rajattoman surullinen, mutta en missään tapauksessa kateellinen. Miten voisin kadehtia ketään? Miten voisin toivoa, että kukaan muu olisi elänyt samanlaista helvettiä kuin minä? Kateus ei toisi minulle mitään, vaan veisi pois vähänkin hyvän. Minä olin vain hyvin, hyvin onneton.
Erityismies lohdutti, eihän hän muutakaan voi. Ei tätä arpisen sielun taakkaa voi ymmärtää kuin toinen arpinen. Se tunne sattuu, itkettää ja sattuu lisää. Ja se palaa aina takaisin, kun sitä vähiten odottaa.
sunnuntai 5. tammikuuta 2014
Verenperintö
Mietin surullisena lähisukuani. Näen ympärilläni niin paljon onnettomia ihmisiä, että minua oksettaa. On pahaa oloa, sen voimasta purkautuvaa raivoa, väkivaltaa, päihteitä ja haluttomuutta taistella verenperintönä saatua ikävää vastaan. Sen keskellä minä kasvoin ja sen keskellä minä elän edelleen.
Kuinka paljon lähipiiri,suku ja ystävät, vaikuttavat kaikkeen elämässä? Paljon, sen olen huomannut. Onnelliset ja huolettomat ihmiset ovat harvassa ja heillä on täytynyt osua syntymästä asti vain loistavia ihmisiä elämään. Joku onnekas elää onnellisen lapsuuden ja lähtee nuoruudessaan väärille poluille, joku elää onnellisen nuoruuden ja lähtee suhteeseen huonon ihmisen kanssa ja joku taas seikkailee ympäri ämpäri pyristellen jatkuvasti pois huonosta vaikutuspiiristä. Yritä tässä sitten rakentaa onnea, kun kaikilla jotka merkitsevät ja joiden pitäisi merkitä, on huono olo.
Välillä tuntuu, että vereni painaa suonissani kuin lyijy. Yritän taistella surkeaa kohtaloa vastaan, mutta se tuntuu niin mahdottoman vaikealta. Hitto soikoon, minä sentään yritän! Yritän tehdä itsestäni paremman ja vahvemman, kun en muita pysty parantamaan.
Paniikkihäiriö.
Bipolaarinen mielialahäiriö.
Masennus.
Alkoholismi.
Erinäiset addiktiot.
Kaksi jo todettu, enempää en tahdo.
Yököttää miettiä, että jos olenkin vaan turhaan tapellut itsekseni paremman tulevaisuuden puolesta? Mitä jos olen itsekin jossain vaiheessa vaan luovuttaja ja märehtijä? En synkimmälläkään hetkellä halua uskoa niin. Saatan olla hidas; hidas sisäistämään, hidas toipumaan. Luovuttaa en tähänkään mennessä ole kyennyt, vaikka olen hukkunut paskaan suutani ja silmiäni myöten.
Minulta puuttuu kyky antaa periksi suurissa asioissa ja se voi ollakin se juttu, jonka avulla olen elämästä selvinnyt.
Kuinka paljon lähipiiri,suku ja ystävät, vaikuttavat kaikkeen elämässä? Paljon, sen olen huomannut. Onnelliset ja huolettomat ihmiset ovat harvassa ja heillä on täytynyt osua syntymästä asti vain loistavia ihmisiä elämään. Joku onnekas elää onnellisen lapsuuden ja lähtee nuoruudessaan väärille poluille, joku elää onnellisen nuoruuden ja lähtee suhteeseen huonon ihmisen kanssa ja joku taas seikkailee ympäri ämpäri pyristellen jatkuvasti pois huonosta vaikutuspiiristä. Yritä tässä sitten rakentaa onnea, kun kaikilla jotka merkitsevät ja joiden pitäisi merkitä, on huono olo.
Välillä tuntuu, että vereni painaa suonissani kuin lyijy. Yritän taistella surkeaa kohtaloa vastaan, mutta se tuntuu niin mahdottoman vaikealta. Hitto soikoon, minä sentään yritän! Yritän tehdä itsestäni paremman ja vahvemman, kun en muita pysty parantamaan.
Paniikkihäiriö.
Bipolaarinen mielialahäiriö.
Masennus.
Alkoholismi.
Erinäiset addiktiot.
Kaksi jo todettu, enempää en tahdo.
Yököttää miettiä, että jos olenkin vaan turhaan tapellut itsekseni paremman tulevaisuuden puolesta? Mitä jos olen itsekin jossain vaiheessa vaan luovuttaja ja märehtijä? En synkimmälläkään hetkellä halua uskoa niin. Saatan olla hidas; hidas sisäistämään, hidas toipumaan. Luovuttaa en tähänkään mennessä ole kyennyt, vaikka olen hukkunut paskaan suutani ja silmiäni myöten.
Minulta puuttuu kyky antaa periksi suurissa asioissa ja se voi ollakin se juttu, jonka avulla olen elämästä selvinnyt.
lauantai 4. tammikuuta 2014
Itkun paikka
Olo voimaton ja sekava. Yritän koota itseäni, mutta uni ei tule. En pysy rytmissä ja kohta koittaa arki. On vuoroin surkea olo ja vuoroin ihan kohtuullinen. Todellinen taantumavaihe. Olen ottanut olossani ainakin sata askelta taakse.
Sätin itseäni siitä, kuinka tyhmä olinkaan luullessani, että tänä vuonna olisi jo niin paljon helpompaa itseni kanssa. Minä hätähousu todella kuvittelin, kuinka vuosien tuska olisi parissa vuodessa selätetty. Enhän minä nyt todella voi olettaa, että vuosia hiertäneet haavat olisivat hetkessä parantuneet ja taakka lakkaisi painamasta. Alkuvuosi on muutenkin hankala, sillä kaikki elämäni suurimmat menetykset kulminoituvat siihen. Tuntuu, että pitkin vuotta itkeskelen ties minkä juhlapyhän perään. Miksi takerrun, kun en halua? Kidutanko itse itseäni, kun en kykene irrottamaan muistoista? Vai tarvitsenko todellisuudessa vaan lisää voimaa, että pystyn?
Tunnen taas lasimaisen olemuksen päälläni. Kaikki tuntuu raskaalta, hengittäminenkin. Voisin nukkua, sillä olen väsynyt kaikkeen. Väsyn ja herkistyn kaikesta. Tuleva kevät pelottaa. Erityismies kutsuu minua heikko peikoksi, mutta se ei ole mitenkään loukkaamismielessä. Minä olen vaan sellainen mörrimöykky ja välillä taas lasinen keiju, joka ei saa rikkoutua.
Voisinpa käpertyä karhun lailla luolaan unille ja herätä vasta keväällä.
Sätin itseäni siitä, kuinka tyhmä olinkaan luullessani, että tänä vuonna olisi jo niin paljon helpompaa itseni kanssa. Minä hätähousu todella kuvittelin, kuinka vuosien tuska olisi parissa vuodessa selätetty. Enhän minä nyt todella voi olettaa, että vuosia hiertäneet haavat olisivat hetkessä parantuneet ja taakka lakkaisi painamasta. Alkuvuosi on muutenkin hankala, sillä kaikki elämäni suurimmat menetykset kulminoituvat siihen. Tuntuu, että pitkin vuotta itkeskelen ties minkä juhlapyhän perään. Miksi takerrun, kun en halua? Kidutanko itse itseäni, kun en kykene irrottamaan muistoista? Vai tarvitsenko todellisuudessa vaan lisää voimaa, että pystyn?
Tunnen taas lasimaisen olemuksen päälläni. Kaikki tuntuu raskaalta, hengittäminenkin. Voisin nukkua, sillä olen väsynyt kaikkeen. Väsyn ja herkistyn kaikesta. Tuleva kevät pelottaa. Erityismies kutsuu minua heikko peikoksi, mutta se ei ole mitenkään loukkaamismielessä. Minä olen vaan sellainen mörrimöykky ja välillä taas lasinen keiju, joka ei saa rikkoutua.
Voisinpa käpertyä karhun lailla luolaan unille ja herätä vasta keväällä.
perjantai 27. joulukuuta 2013
Mieletön mieli
Pitkin syksyä olen ollut tiukoilla. Olen tiennyt sen ja jaksanut aina päivän, viikon ja kuukauden kerrallaan. Olen jaksanut sen ajatuksen voimalla, että tämä paine ei jatku ikuisesti. Minä en joudu istumaan loppuelämääni tehden raportteja ja kirjoitelmia päivisin, iltaisin ja viikonloppuisin. Sen olen pitänyt mielessäni myös, että minä saan oppia. Minä olen etuoikeutettu, koska minulla on koulupaikka. Kaikesta huolimatta olen edelleen kiitollinen ja motivoitunut, sillä näen edessäni maailman täynnä mahdollisuuksia.
Välillä mielialat ovat kuitenkin heitelleet sinne tänne, johtuen väsymyksestä ja osittain masennuksestakin. Toisinaan yritän ajatella, että se on vaan minun aivoistani johtuvaa. Oikein epätoivoisena itken sitä, että mitä pahaa minä olen tehnyt, että olen joutunut elämään sellaisia kokemuksia, jotka ovat muovanneet minun aivoistani masentuneen aivot, jotka eivät parane. Tälle asialle minä en kuitenkaan enää voi mitään. Aivoni ovat mitä ovat, mutta tärkeintä on, että minä tiedostan sen ja osaan etsiä helpotusta olooni. Pystyn elämään onnellista elämää siitä huolimatta, jos kovasti yritän ja teen töitä onnistumisen eteen.
Otin vihdoin yhteyttä terapeuttiehdokkaaseen. Toivon tämän henkilön olevan oikeanlainen, jotta psykoterapia vihdoin pääsisi alkamaan. Tahdon lisää työkaluja menneisyyden muistojen käsittelyyn, vaikka pitkälle on tultu jo kahdessa vuodessa. Haluan ottaa takaisin sen, minkä ansaitsen.
Masentunut voi oppia käsittelemään masennustaan ja pärjäämään sen kanssa. Masentunut ei ole menetetty tapaus eikä menneisyys ole tulevaisuutta määrittelevä asia. Töitä pitää tehdä ja taistella, sitä en kiellä. Vaikka on menettänyt, vaikka on kaltoin kohdeltu, ei mikään, eikä kukaan voi loputtomiin estää masentunutta menestymästä.
Välillä mielialat ovat kuitenkin heitelleet sinne tänne, johtuen väsymyksestä ja osittain masennuksestakin. Toisinaan yritän ajatella, että se on vaan minun aivoistani johtuvaa. Oikein epätoivoisena itken sitä, että mitä pahaa minä olen tehnyt, että olen joutunut elämään sellaisia kokemuksia, jotka ovat muovanneet minun aivoistani masentuneen aivot, jotka eivät parane. Tälle asialle minä en kuitenkaan enää voi mitään. Aivoni ovat mitä ovat, mutta tärkeintä on, että minä tiedostan sen ja osaan etsiä helpotusta olooni. Pystyn elämään onnellista elämää siitä huolimatta, jos kovasti yritän ja teen töitä onnistumisen eteen.
Otin vihdoin yhteyttä terapeuttiehdokkaaseen. Toivon tämän henkilön olevan oikeanlainen, jotta psykoterapia vihdoin pääsisi alkamaan. Tahdon lisää työkaluja menneisyyden muistojen käsittelyyn, vaikka pitkälle on tultu jo kahdessa vuodessa. Haluan ottaa takaisin sen, minkä ansaitsen.
Masentunut voi oppia käsittelemään masennustaan ja pärjäämään sen kanssa. Masentunut ei ole menetetty tapaus eikä menneisyys ole tulevaisuutta määrittelevä asia. Töitä pitää tehdä ja taistella, sitä en kiellä. Vaikka on menettänyt, vaikka on kaltoin kohdeltu, ei mikään, eikä kukaan voi loputtomiin estää masentunutta menestymästä.
keskiviikko 4. syyskuuta 2013
Kieltäytymisen vaikeus
Nyt liikutaan vaarallisilla vesillä.
Kuilun partaalla.
Harmaalla alueella.
Olen luisumassa vanhoihin kaavoihin; kantamassa kaiken harteillani, ottamassa vastuuta liikaa ja etenkin tekemässä kaikkeni, ettei kenellekkään tule paha mieli tai mielikuva, että en osaisi joustaa.
Joudun jakamaan aikaani lokeroihin. Pistän kaikki edelleni, kunnes huomaan, että pala nousee kurkkuun. Minun aikani ei riitä kaikkeen, minä en riitä, en ole moninkertainen. Minä olen vain minä, ihminen, jonka on niin kauhean vaikea sanoa ei.
Onneksi osaan nyt tunnistaa merkit ennen sisäistä kaaosta, ja rauhoittaa menoa. Oikeastaan lyödä jarrut tiskiin. Eilen keikuin kuilun reunalla stressaantuneena ja sanoin Erityismiehelle, etten jaksa. Meinaan purskahtaa koko ajan itkuun aikataulujen takia. En minä työtä pelkää, enkä kiirettä. Siedän vaan niin kamalan huonosti muuttuvia olosuhteita, ja paineensietokykyni on aivan vauva vasta. On niin vaikea vahvistaa itseään ja olla itsekäs.
Flunssa on ottamassa niskalenkkiä. Se on jo merkki, että kroppani sanoo ei. Osaisipa mielenikin tehdä yhtä viisaasti.
Kuilun partaalla.
Harmaalla alueella.
Olen luisumassa vanhoihin kaavoihin; kantamassa kaiken harteillani, ottamassa vastuuta liikaa ja etenkin tekemässä kaikkeni, ettei kenellekkään tule paha mieli tai mielikuva, että en osaisi joustaa.
Joudun jakamaan aikaani lokeroihin. Pistän kaikki edelleni, kunnes huomaan, että pala nousee kurkkuun. Minun aikani ei riitä kaikkeen, minä en riitä, en ole moninkertainen. Minä olen vain minä, ihminen, jonka on niin kauhean vaikea sanoa ei.
Onneksi osaan nyt tunnistaa merkit ennen sisäistä kaaosta, ja rauhoittaa menoa. Oikeastaan lyödä jarrut tiskiin. Eilen keikuin kuilun reunalla stressaantuneena ja sanoin Erityismiehelle, etten jaksa. Meinaan purskahtaa koko ajan itkuun aikataulujen takia. En minä työtä pelkää, enkä kiirettä. Siedän vaan niin kamalan huonosti muuttuvia olosuhteita, ja paineensietokykyni on aivan vauva vasta. On niin vaikea vahvistaa itseään ja olla itsekäs.
Flunssa on ottamassa niskalenkkiä. Se on jo merkki, että kroppani sanoo ei. Osaisipa mielenikin tehdä yhtä viisaasti.
maanantai 19. elokuuta 2013
Mielessä mielenterveys
Olen miettinyt lääkkeiden lopettamista. Veivannut ja vääntänyt jatkamisen ja lopettamisen välillä. Lääkäriltä, jota harvakseen tapaan, on turha kysyä. Hän on sitä mieltä, että lääkkeillä minut saa pidettyä kunnossa eikä hän lähde keskusteluun mukaan, jos yritän haastaa häntä pohtimaan muita keinoja.
Todellisuudessa minua pelottaa. Ennen otin lääkkeet säännöllisesti, mutta nykyään olen ruvennut löysäilemään asian suhteen ja lääkkeettömiä päiviä tulee yhä useammin. Tiedän, ettei se ole hyvästä. Kai minun pitäisi päättää syönkö vai enkö syö. Taidan pelätä lopettamisen seurauksia, sillä viimeksi tuli jonkinasteinen romahdus ja ahdistus söi minua sisältä. Olen kuitenkin nyt valmiinpana kaikkeen, kuin silloin. Ymmärrän itseäni, ymmärrän käytöstäni ja olen tunteideni kanssa jokseenkin hallitumpi.
Jännitän sitä minää, joka putkahtaa esiin lääkkeiden takaa. Itkeekö se enemmän? Nauraako? Masentuuko se taas uudestaan ja on lääkityksen orja aina? Mitä jos ahdistus ja paniikki alkaa uudelleen? En edelleenkään kestä epätietoisuutta, enkä jaksaisi kokeilla omaa kestävyyttäni lopettamalla lääkkeet ja mahdollisesti aloittamalla ne uudestaan. Toisaalta en voi pelätä ja pelata ikuisesti varman päälle. Ehkä minun pitäisi vaan ottaa hyppy tuntemattomaan ja uskaltaa kurkistaa seuraavalle tasolle?
En tiedä, kuuluuko parantumiseen kausia, kun ihminen alkaa epäillä itseään ja miettimään onko oikeasti parantunut. Minusta välillä tuntuu siltä, että vaan kuvittelen. Luulen sen johtuvan tunnemylläkästä, mikä sai minut ajattelemaan omaa pärjäämistäni olosuhteisiin nähden ja halua taistella. Yksi meistä on menettänyt otteensa ja syöksyy varmasti kohti ennenaikaista kuolemaa. Mikä minussa mahtaa olla niin erilaista, että selvisin?
Todellisuudessa minua pelottaa. Ennen otin lääkkeet säännöllisesti, mutta nykyään olen ruvennut löysäilemään asian suhteen ja lääkkeettömiä päiviä tulee yhä useammin. Tiedän, ettei se ole hyvästä. Kai minun pitäisi päättää syönkö vai enkö syö. Taidan pelätä lopettamisen seurauksia, sillä viimeksi tuli jonkinasteinen romahdus ja ahdistus söi minua sisältä. Olen kuitenkin nyt valmiinpana kaikkeen, kuin silloin. Ymmärrän itseäni, ymmärrän käytöstäni ja olen tunteideni kanssa jokseenkin hallitumpi.
Jännitän sitä minää, joka putkahtaa esiin lääkkeiden takaa. Itkeekö se enemmän? Nauraako? Masentuuko se taas uudestaan ja on lääkityksen orja aina? Mitä jos ahdistus ja paniikki alkaa uudelleen? En edelleenkään kestä epätietoisuutta, enkä jaksaisi kokeilla omaa kestävyyttäni lopettamalla lääkkeet ja mahdollisesti aloittamalla ne uudestaan. Toisaalta en voi pelätä ja pelata ikuisesti varman päälle. Ehkä minun pitäisi vaan ottaa hyppy tuntemattomaan ja uskaltaa kurkistaa seuraavalle tasolle?
En tiedä, kuuluuko parantumiseen kausia, kun ihminen alkaa epäillä itseään ja miettimään onko oikeasti parantunut. Minusta välillä tuntuu siltä, että vaan kuvittelen. Luulen sen johtuvan tunnemylläkästä, mikä sai minut ajattelemaan omaa pärjäämistäni olosuhteisiin nähden ja halua taistella. Yksi meistä on menettänyt otteensa ja syöksyy varmasti kohti ennenaikaista kuolemaa. Mikä minussa mahtaa olla niin erilaista, että selvisin?
perjantai 26. heinäkuuta 2013
Turvaverkko
Minä en enää vaivu masennukseen niin helposti. Ennen se ei vaatinut muuta, kuin huonosti alkaneen aamun, väsymyksen, ilkeitä sanoja tai jonkun muun takaiskun. Vatsassa tuntui ontolta,silmiä pisteli ja vaivuin väsymykseen. Kaikki näytti harmaalta, jopa mustalta. Ja kaikki jonkun pienen asian takia, minkä yli ihminen pääsisi normaalitilassa helpostikin. Masentuneelle kaikki on ponnistelua.
Kyllä minäkin vaivun ja valahtelen kohti pahaa mieltä, edelleen. Kuitenkaan sitä ei tapahdu enää niin usein tai niin helposti. Minä tipahdan turvaverkolle, niin kuin nuorallatanssijat sirkuksessa. Putoan sellaiselle turvaverkolle, jonka olen itse omin käsin punonut pikkuhiljaa. Se on tehty sinnikkyydestä, rakkaudesta,päättäväisyydestä,armollisuudesta ja kärsivällisyydestä. Jokainen langankierto muistuttaa minua niistä hetkistä, kun luovuttamisen sijaan päätin jatkaa.
Sen olen ymmärtänyt, että omasta onnellisuuden puutteesta ei kannata syyttää muita. Pahan olon on toki voinut aiheuttaa joku muu, mutta siihen ei tule takertua koko loppuelämäänsä.Tunteet pitää tunnustaa ja sanoa ääneen. Kun on ajatellut asian läpi, voi keskittyä siihen, miten siitä pääsisi yli. Minä esimerkiksi voin ajatella, että isäni pilasi lapsuudestani monta asiaa ja sen jälkeenkin. Se tekee minut vihaiseksi, surulliseksi ja pettyneeksi, sillä koen ansainneeni parempaa. Sitä aikaa en saa kuitenkaan takaisin. On siis vaan tunnustettava tunteensa ja miettiä, millä tavoin elämästä tulisi nyt mieluista ja sellaista, mitä haluan elää täysillä. Se on vähintä, mitä voin tehdä sen pikkutytön eteen, joka kärsi ja koitti selviytyä epäreiluudessa.
En anna luovuttamisen olla vaihtoehto. Jos jotain haluan, teen sen eteen töitä, vaikka se veisi kuinka kauan. Kova työ ja vahva halu ei voi olla johtamatta haluttuun lopputulokseen. En jaksa kauaa kölliä kiukkuisena verkon päällä. Nousen ylös ja kiipeän nuoralle yhä uudestaan, vaikka putoaisin sata kertaa alas. Jonain päivänä minä vielä kävelen putoamatta. Silloin turvaverkko on vain varotoimi, joka voi vaipua hämärään salamavalojen tieltä.
Kyllä minäkin vaivun ja valahtelen kohti pahaa mieltä, edelleen. Kuitenkaan sitä ei tapahdu enää niin usein tai niin helposti. Minä tipahdan turvaverkolle, niin kuin nuorallatanssijat sirkuksessa. Putoan sellaiselle turvaverkolle, jonka olen itse omin käsin punonut pikkuhiljaa. Se on tehty sinnikkyydestä, rakkaudesta,päättäväisyydestä,armollisuudesta ja kärsivällisyydestä. Jokainen langankierto muistuttaa minua niistä hetkistä, kun luovuttamisen sijaan päätin jatkaa.
Sen olen ymmärtänyt, että omasta onnellisuuden puutteesta ei kannata syyttää muita. Pahan olon on toki voinut aiheuttaa joku muu, mutta siihen ei tule takertua koko loppuelämäänsä.Tunteet pitää tunnustaa ja sanoa ääneen. Kun on ajatellut asian läpi, voi keskittyä siihen, miten siitä pääsisi yli. Minä esimerkiksi voin ajatella, että isäni pilasi lapsuudestani monta asiaa ja sen jälkeenkin. Se tekee minut vihaiseksi, surulliseksi ja pettyneeksi, sillä koen ansainneeni parempaa. Sitä aikaa en saa kuitenkaan takaisin. On siis vaan tunnustettava tunteensa ja miettiä, millä tavoin elämästä tulisi nyt mieluista ja sellaista, mitä haluan elää täysillä. Se on vähintä, mitä voin tehdä sen pikkutytön eteen, joka kärsi ja koitti selviytyä epäreiluudessa.
En anna luovuttamisen olla vaihtoehto. Jos jotain haluan, teen sen eteen töitä, vaikka se veisi kuinka kauan. Kova työ ja vahva halu ei voi olla johtamatta haluttuun lopputulokseen. En jaksa kauaa kölliä kiukkuisena verkon päällä. Nousen ylös ja kiipeän nuoralle yhä uudestaan, vaikka putoaisin sata kertaa alas. Jonain päivänä minä vielä kävelen putoamatta. Silloin turvaverkko on vain varotoimi, joka voi vaipua hämärään salamavalojen tieltä.
torstai 11. heinäkuuta 2013
Mielipahan kuoppa
On paha mieli, oikea mielipaha. Niskaan sataa vaan lisää kiukkua. Saan osakseni vinoilua, kiukkua, ärtymystä ja syyttelyä. Miksi ihmisten pitää tahallaan pahoittaa toisen mieli ja sanoa, ettei ollut tarkoitus? Kyllähän jokainen ihminen tietää, että sanoilla voi satuttaa. Sanansa voi aina valita, jos vähän viitsii miettiä.
Tuntuu, etten löydä positiivisuutta ja saa hyvää mieltä takaisin. Aina kun yritän, putoan kiukkukuoppaan takaisin. Kiipeän reunoja pitkin niin, että hiekka pöllyää. Silti valun takaisin. Potkin hiekkaa, kun raivo ei ota lähteäkseen. Haluan pois täältä! Haluan olla iloinen taas!
Miksi sanat satuttavat?
Miksen osaa sivuuttaa niitä?
Miksi vien pahan mielen eteenpäin ajatuksissani?
Miksi annan sille vallan?
Älkää satuttako ihmisiä tahallaan. Purkaa kieleen, jos tekee mieli puhua rumasti. Harkitkaa vielä kerran. Pahoista sanoista ei tule kenellekkään hyvä mieli. Toisen satuttaminen ei vie omaa mielipahaa pois.
Tuntuu, etten löydä positiivisuutta ja saa hyvää mieltä takaisin. Aina kun yritän, putoan kiukkukuoppaan takaisin. Kiipeän reunoja pitkin niin, että hiekka pöllyää. Silti valun takaisin. Potkin hiekkaa, kun raivo ei ota lähteäkseen. Haluan pois täältä! Haluan olla iloinen taas!
Miksi sanat satuttavat?
Miksen osaa sivuuttaa niitä?
Miksi vien pahan mielen eteenpäin ajatuksissani?
Miksi annan sille vallan?
Älkää satuttako ihmisiä tahallaan. Purkaa kieleen, jos tekee mieli puhua rumasti. Harkitkaa vielä kerran. Pahoista sanoista ei tule kenellekkään hyvä mieli. Toisen satuttaminen ei vie omaa mielipahaa pois.
torstai 16. toukokuuta 2013
Masentuneen aistit
Muistan pari kesää sitten, miten aurinko ja lämpö eivät tuntuneet miltään. Tuntoaistit toimivat vasta silloin, kun hiki virtasi tai tuntui muuten vaan inhottavalta. Inhottava kuvaakin senaikaista olotilaa: sisältä niin solmussa, että kuristuu. Tuntuu, että tuntee kaiken eikä tunne yhtään mitään. Vaikka joku olisi tullut ja lyönyt nyrkillä naamaan, en olisi tuntenut terävää ja todellista kipua. Tunnetilaa valtasivat puutumus, turtuneisuus, voimattomuus- kuin joku olisi imenyt minusta viimeisetkin elollisen rippeet. En minä elänyt, minä koitin selvitä nipin napin hengissä. Nyt tiedän omien nahkojeni kautta olevan hyvinkin mahdollista, että ihmiset kuolevat suruun.
Viime kesänä taiteilin onnettoman ja onnellisen välillä. Syöksyin kyllä enimmäkseen synkkyyteen, eromyrskyn loppupyöritykseen. En tiennyt saanko olla onnellinen ja tasapainoilin oman ansaitun onneni ja muun maailman ristitulessa. Taistelin ihmisen perusoikeudesta: olla onnellinen.
Kävin puoliteholla ja muistan ehkä tunteneeni jotain onnen tunteita. Ainakin Erityismies teki minut hirvittävän onnelliseksi, mutta minä en ollut vielä saanut häädettyä surua sisältäni. Tämä todisti minulle sen, ettei ketään voi rakastaa ehjäksi. Ihmisen täytyy itse löytää narut onneen ja nykiä niin monta kertaa, että se palkinto tulee. Jokainen pelaa pelinsä itse eikä toinen voi voittaa sinun puolestasi.
Tänään tajusin, kuinka konkreettista edistyminen on: minä tunsin auringon lämmön ihollani, ihan oikeasti. Tuoksuttelin luontoa ja tajusin näkeväni värejä jälleen niin kirkkaasti, että hämmästyin. Tämä on monimetrinen loikka siitä hetkestä, kun makasin sohvalla imeskelemässä karkkeja, saadakseni sen verran energiaa, että pysyin suihkussa pystyssä. Siitä hajuttomuuden, mauttomuuden ja toivottomuuden suosta ylöspääseminen on jotain ihmeellistä. Se tuntuu yhtä todennäköiseltä, kun joku kävelisi kotiovellesi ja antaisi tukun rahaa käteen. Se tuntuu mahdottomalta, mutta sitä se ei ole.
Minä päätin uutena vuotena, että tämä on minun vuoteni. Ilokseni olen saanut huomata, etten ole turhaan työskennellyt onnen eteen ja elämä tiputtelee pikkuyllätyksiä eteeni. Tulen niistä hyvin iloiseksi ja jatkan hyväksi havaitulla tiellä kohti entistä suurempia seikkailuja.
Tänä kesänä minä tunnen, maistan, haistan ja rakastan.
Viime kesänä taiteilin onnettoman ja onnellisen välillä. Syöksyin kyllä enimmäkseen synkkyyteen, eromyrskyn loppupyöritykseen. En tiennyt saanko olla onnellinen ja tasapainoilin oman ansaitun onneni ja muun maailman ristitulessa. Taistelin ihmisen perusoikeudesta: olla onnellinen.
Kävin puoliteholla ja muistan ehkä tunteneeni jotain onnen tunteita. Ainakin Erityismies teki minut hirvittävän onnelliseksi, mutta minä en ollut vielä saanut häädettyä surua sisältäni. Tämä todisti minulle sen, ettei ketään voi rakastaa ehjäksi. Ihmisen täytyy itse löytää narut onneen ja nykiä niin monta kertaa, että se palkinto tulee. Jokainen pelaa pelinsä itse eikä toinen voi voittaa sinun puolestasi.
Tänään tajusin, kuinka konkreettista edistyminen on: minä tunsin auringon lämmön ihollani, ihan oikeasti. Tuoksuttelin luontoa ja tajusin näkeväni värejä jälleen niin kirkkaasti, että hämmästyin. Tämä on monimetrinen loikka siitä hetkestä, kun makasin sohvalla imeskelemässä karkkeja, saadakseni sen verran energiaa, että pysyin suihkussa pystyssä. Siitä hajuttomuuden, mauttomuuden ja toivottomuuden suosta ylöspääseminen on jotain ihmeellistä. Se tuntuu yhtä todennäköiseltä, kun joku kävelisi kotiovellesi ja antaisi tukun rahaa käteen. Se tuntuu mahdottomalta, mutta sitä se ei ole.
Minä päätin uutena vuotena, että tämä on minun vuoteni. Ilokseni olen saanut huomata, etten ole turhaan työskennellyt onnen eteen ja elämä tiputtelee pikkuyllätyksiä eteeni. Tulen niistä hyvin iloiseksi ja jatkan hyväksi havaitulla tiellä kohti entistä suurempia seikkailuja.
Tänä kesänä minä tunnen, maistan, haistan ja rakastan.
keskiviikko 20. maaliskuuta 2013
Eteenpäin
Minusta tuntuu hyvältä. Tuntuu, että jotain on tapahtunut, jotain on saatu aikaiseksi. Uskon puhumisen voimaan. Sanoin ryhmäterapiassakin, että en usko, että ihminen voi päästä itseensä ja onneensa käsiksi, ennen kuin päästää kaiken pahan pois sisältään. Koen puhumisella olevan parantava vaikutus: kun kertoo kipeitä asioita ääneen, ne menettävät voimaansa. Ne eivät silloin singahtele sielun seinämissä aiheuttaen tuhoa ihmisen sisällä.
"Puhuminen ei auta.", puolustelee moni tuskallisten tapahtumien kanssa painiva. Minä tiedän se. Niin moni asia pitää olla kohdallaan, että se auttaisi. Pitää olla motivaatiota, halu luopua huonoista tunteista ja paljon rohkeutta päästää ne kipeydet sisältään.Lisäksi pitää olla ammatti-ihminen, jonka kanssa synkkaa heti, tarpeeksi usein näitä tunneromun tyhjennystapaamisia ja ennen kaikkea usko itseensä. Minä pystyn eheytymään/parantumaan. Minä pystyn, koska minä teen töitä sen eteen, enkä jaksa tai halua enää kantaa menneisyyttä sisälläni.
Minä olen kuin ränsistynyt talo: ensikuulemalta ja -näkemältä aika toivoton tapaus. Ulkoiset rakenteet vastaavat normaalia taloa kyllä, mutta kun pääsee sisälle, niin aika moni asia tarvitsee remonttia. Olen aloittanut jo siivoamalla sisustaa sirpaleista ja turhasta romusta. Nyt tuntuu, että voin alkaa korjaustoimenpiteisiin. Vuosiahan nämä taloremontit vievät, mutta uskon, että tästä saadaan vielä asumiskelpoinen yksilö, jonne saadaan paljon rakkautta sisään.
Olen päässyt eteenpäin masennuksen taltuttamisessa: lääkitys on toiminut hyvän aikaa ja olen pidempiä jaksoja kerrallaan normaali jaksavainen ihminen. En väsy niin herkästi.
Olen päässyt eteenpäin erossa. Keskustellut pitkiä pätkiä Entisen kanssa ja saanut sanotuksia asioita, joita en suhteessa saanut. Pitkä on tie tasapainoon, mutta olemme päässeet alkuun ja pystymme kuuntelemaan toisiamme riitelemättä.
Olen päässyt eteenpäin suhteessa Erityismieheen. Minä luotan häneen ja hänen pysymiseen elämässäni. Uskon vihdoin, että hän haluaa oikeasti olla juuri minun kanssani, koska minä olen minä. Ihana, hauska ja välillä kauniskin.
On monta ihanaa syytä olla tyytyväinen ja onnellinen. Ja erityisesti ylpeä itsestään!
"Puhuminen ei auta.", puolustelee moni tuskallisten tapahtumien kanssa painiva. Minä tiedän se. Niin moni asia pitää olla kohdallaan, että se auttaisi. Pitää olla motivaatiota, halu luopua huonoista tunteista ja paljon rohkeutta päästää ne kipeydet sisältään.Lisäksi pitää olla ammatti-ihminen, jonka kanssa synkkaa heti, tarpeeksi usein näitä tunneromun tyhjennystapaamisia ja ennen kaikkea usko itseensä. Minä pystyn eheytymään/parantumaan. Minä pystyn, koska minä teen töitä sen eteen, enkä jaksa tai halua enää kantaa menneisyyttä sisälläni.
Minä olen kuin ränsistynyt talo: ensikuulemalta ja -näkemältä aika toivoton tapaus. Ulkoiset rakenteet vastaavat normaalia taloa kyllä, mutta kun pääsee sisälle, niin aika moni asia tarvitsee remonttia. Olen aloittanut jo siivoamalla sisustaa sirpaleista ja turhasta romusta. Nyt tuntuu, että voin alkaa korjaustoimenpiteisiin. Vuosiahan nämä taloremontit vievät, mutta uskon, että tästä saadaan vielä asumiskelpoinen yksilö, jonne saadaan paljon rakkautta sisään.
Olen päässyt eteenpäin masennuksen taltuttamisessa: lääkitys on toiminut hyvän aikaa ja olen pidempiä jaksoja kerrallaan normaali jaksavainen ihminen. En väsy niin herkästi.
Olen päässyt eteenpäin erossa. Keskustellut pitkiä pätkiä Entisen kanssa ja saanut sanotuksia asioita, joita en suhteessa saanut. Pitkä on tie tasapainoon, mutta olemme päässeet alkuun ja pystymme kuuntelemaan toisiamme riitelemättä.
Olen päässyt eteenpäin suhteessa Erityismieheen. Minä luotan häneen ja hänen pysymiseen elämässäni. Uskon vihdoin, että hän haluaa oikeasti olla juuri minun kanssani, koska minä olen minä. Ihana, hauska ja välillä kauniskin.
On monta ihanaa syytä olla tyytyväinen ja onnellinen. Ja erityisesti ylpeä itsestään!
maanantai 11. maaliskuuta 2013
OK
Luettuani Naisten päivän aikoihin väkivaltaan liittyviä artikkeleita ja tarinoita, palasi mieli väkisinkin menneeseen. Yhtäkkiä muistin yhden elämäni koskettavimman laulun: Christina Aguileran I'm OK pyöri levysoittimessa ahkerasti. Silloin oli teini-ikäisellä Vellalla selviytymiskeinona pärjääminen, pinnalla pysytteleminen. Tämä kappale toi jollakin tavalla lohtua.
"Once upon a time there was a girl
In her early years she had to learn
How to grow up living in a war that she called home
Never know just where to turn for shelter from the storm
Hurt me to see the pain across my mother's face
Every time my father's fist would put her in her place
Hearing all the yelling I would cry up in my room
Hoping it would be over soon
Bruises fade father, but the pain remains the same
And I still remember how you kept me so afraid
Strength is my mother for all the love she gave
Every morning that I wake I look back to yesterday
And I'm OK
I often wonder why I carry all this guilt
When it's you that helped me put up all these walls I've built
Shadows stir at night through a crack in the door
The echo of a broken child screaming "please no more"
Daddy, don't you understand the damage you have done
To you it's just a memory, but for me it still lives on
Bruises fade father, but the pain remains the same
And I still remember how you kept me so afraid
Strength is my mother for all the love she gave
Every morning that I wake I look back to yesterday
It's not so easy to forget
All the marks you left along her neck
When I was thrown against cold stairs
And every day I'm afraid to come home
In fear of what I might see there
Bruises fade father, but the pain remains the same
And I still remember how you kept me so afraid
Strength is my mother for all the love she gave
Every morning that I wake I look back to yesterday
And I'm OK " .
"Once upon a time there was a girl
In her early years she had to learn
How to grow up living in a war that she called home
Never know just where to turn for shelter from the storm
Hurt me to see the pain across my mother's face
Every time my father's fist would put her in her place
Hearing all the yelling I would cry up in my room
Hoping it would be over soon
Bruises fade father, but the pain remains the same
And I still remember how you kept me so afraid
Strength is my mother for all the love she gave
Every morning that I wake I look back to yesterday
And I'm OK
I often wonder why I carry all this guilt
When it's you that helped me put up all these walls I've built
Shadows stir at night through a crack in the door
The echo of a broken child screaming "please no more"
Daddy, don't you understand the damage you have done
To you it's just a memory, but for me it still lives on
Bruises fade father, but the pain remains the same
And I still remember how you kept me so afraid
Strength is my mother for all the love she gave
Every morning that I wake I look back to yesterday
It's not so easy to forget
All the marks you left along her neck
When I was thrown against cold stairs
And every day I'm afraid to come home
In fear of what I might see there
Bruises fade father, but the pain remains the same
And I still remember how you kept me so afraid
Strength is my mother for all the love she gave
Every morning that I wake I look back to yesterday
And I'm OK " .
tiistai 5. maaliskuuta 2013
Vajoamishetket masennuksessa
Valitettavasti näitä armottomia takapakkeja tässä mielentilassa tulee. Niitä ei voi ehkäistä. Masennus vaan tulee ja pyyhkäisee voimat mennessään. Se yksi vaivainen hetki romahduttaa, tunniksi, jopa kahdeksi viikoksi. Koen, että olen mennyt eteenpäin, koska hetket eivät kestä päivä- tai viikkokausia niin kuin vaikka puoli vuotta sitten.
Minä istuin hiljaisuudessa ja piirtelin vaatemalleja. Olen siis aivan surkea piirtäjä, mutta mieleeni tulee koko ajan mitä upeimpia ideoita vaatteista, joten nyt pitää opetella kun sanat eivät enää riitä niitä kuvailemaan. Minä uppouduin. Sitten se olo tuli, tuosta vaan. Väsytti. Väsytti ihan kamlasti ja tuntui pahalta. Yksi järkyttävän paha muisto hiipi pintaan ja niin minä muistelin sitä. On jotenkin pakko. Makasin lattialla ja tuijotin maton hapsuja. Lojuin ja ajatukset virtasivat, enkä minä jaksanut nousta ylös.
Tunnin päästä olin taistellut itseni pystyyn. Kehoittanut itseäni lähtemään ulos, vaikka se on vihoviimeinen asia, mikä kiinnosti. Puin päälle, viritin sykemittarin ja lähdin kävellen asioille.Ei se mieli tunnin kävelyn jälkeen taivaissa ollut, mutta oli jälleen kerran parempi olla. Pari kertaa matkan aikana jopa hymyilytti, kun mieleen pulpahti hauskoja juttuja. Jospa se liikunta tekee luomun tehtävänsä aivoissa kuitenkin? Niin minä haluan uskoa.
Masennuskokemukset ovat hyvin yksilöllisiä, mutta uskon, että kaikilla on mahdollisuus parantua, eri aikatauluilla vaan. Edellytyksenä on avoin mieli, jolloin hyvän olon eteen tekee töitä ja pystyy vastaanottamaan iloa. On minullakin ollut vaihe, kun makasin kaksi viikkoa sängyssä ja olin vain väsynyt. Missään ei näkynyt valoa, ei edes tunnelia. Pelkkää mustaa ja epätoivoa. Se suru kuitenkin kevenee jossain vaiheessa, kun on saanut rauhan surra sitä oloa. Sekin on tärkeää siinä omassa ajattelussa, että tunnistaa hetken kun pitää saada olla masentunut, että jaksaisi taas taistella.
Kohta pitää hakea lapset. Olen löytänyt hyvää siitäkin. Onneksi on pakollinen päivärytmi ja joutuu vilkuilemaan kelloa. Kukaties makaisin vaan sängyssä tuntien väsymystä ilman lapsia ja itse itselleni järjetämiä harrastuksia. Säännöt tuovat lapsille turvaa, miksei siis aikataulusäännöt toisi aikuisille. Pitää ajatella, että minulla on tärkeä tehtävä ja siksi minulta odotetaan asioita. Minua odotetaan terapiassa, kursseilla ja lapset odottavat minua hakemaan. Se on oikeastaan aika mukavaa: olla odotettu.
Minä istuin hiljaisuudessa ja piirtelin vaatemalleja. Olen siis aivan surkea piirtäjä, mutta mieleeni tulee koko ajan mitä upeimpia ideoita vaatteista, joten nyt pitää opetella kun sanat eivät enää riitä niitä kuvailemaan. Minä uppouduin. Sitten se olo tuli, tuosta vaan. Väsytti. Väsytti ihan kamlasti ja tuntui pahalta. Yksi järkyttävän paha muisto hiipi pintaan ja niin minä muistelin sitä. On jotenkin pakko. Makasin lattialla ja tuijotin maton hapsuja. Lojuin ja ajatukset virtasivat, enkä minä jaksanut nousta ylös.
Tunnin päästä olin taistellut itseni pystyyn. Kehoittanut itseäni lähtemään ulos, vaikka se on vihoviimeinen asia, mikä kiinnosti. Puin päälle, viritin sykemittarin ja lähdin kävellen asioille.Ei se mieli tunnin kävelyn jälkeen taivaissa ollut, mutta oli jälleen kerran parempi olla. Pari kertaa matkan aikana jopa hymyilytti, kun mieleen pulpahti hauskoja juttuja. Jospa se liikunta tekee luomun tehtävänsä aivoissa kuitenkin? Niin minä haluan uskoa.
Masennuskokemukset ovat hyvin yksilöllisiä, mutta uskon, että kaikilla on mahdollisuus parantua, eri aikatauluilla vaan. Edellytyksenä on avoin mieli, jolloin hyvän olon eteen tekee töitä ja pystyy vastaanottamaan iloa. On minullakin ollut vaihe, kun makasin kaksi viikkoa sängyssä ja olin vain väsynyt. Missään ei näkynyt valoa, ei edes tunnelia. Pelkkää mustaa ja epätoivoa. Se suru kuitenkin kevenee jossain vaiheessa, kun on saanut rauhan surra sitä oloa. Sekin on tärkeää siinä omassa ajattelussa, että tunnistaa hetken kun pitää saada olla masentunut, että jaksaisi taas taistella.
Kohta pitää hakea lapset. Olen löytänyt hyvää siitäkin. Onneksi on pakollinen päivärytmi ja joutuu vilkuilemaan kelloa. Kukaties makaisin vaan sängyssä tuntien väsymystä ilman lapsia ja itse itselleni järjetämiä harrastuksia. Säännöt tuovat lapsille turvaa, miksei siis aikataulusäännöt toisi aikuisille. Pitää ajatella, että minulla on tärkeä tehtävä ja siksi minulta odotetaan asioita. Minua odotetaan terapiassa, kursseilla ja lapset odottavat minua hakemaan. Se on oikeastaan aika mukavaa: olla odotettu.
Puhumispaniikki
Olin herätessä hyvällä tuulella. Sitten tuuli vaihtoi suuntaan. Mieleen alkoi hiipiä mörköjä ja synkkiä pilviä. Minä taistelin vastaan. Minä taistelen vastaan. Yritän huhuilla onnea, mutta se ei vastaa. Yritän täyttää mieleni hyvillä ajatuksilla, mutta se auttaa yhtä hyvin kuin laimea mehu sokerinhimoon. Tänään on taas terapia.
Voi Vella hyvä, yritä vielä.
Ruoka ei maistu. Juon kolmatta kuppia kahvia ja poltan tupakkaa. Onnekseni löydän jääkaapista Piltin, että saan verensokerit kohoamaan. Eikä siinä taida olla edes sokeria.
Mikä siinä on niin vaikeaa? Syömisessä? Ei aikuinen elä vauvan ruualla! Miten käy treenien ja lihasten? Oletko koskaan nähnyt lihaksikasta lintua? SYÖ.
Yritän löytää tunteeni tämän olon alta.
Minua uuvuttaa puhua.
Minua uuvuttaa elää tunteet uudelleen.
Minä pelkään, mitä muut ajattelevat kun puhun.
Minua jännittää.
Kerta toisensa jälkeen.
Mutta kun Vella se on pakko puhua. On pakko kaivaa ne koteloituneet tunteet ja purkaa ulos. Se on rankkaa ja väsyttävää, mutta se on ainoa keino.
Yritän muistuttaa itseäni, että minä harjoittelen vasta elämää. Ihan oikeasti.
Olen kasvanut kodissa, missä vallitsi pelko, suru, alkoholi, väkivalta ja narsistinen ilmapiiri.
Menneisyys vaikuttaa, mutta minä en ole sen vanki, muistutan itseäni. Minä olin oikeasti perheemme tervein, koska reagoin siihen kaikkeen. Elin vääryydessä ja ristiriitaisuudessa vuosia. Siitä parantuminen vie aikaa. Kaikki on opeteltava uudestaan: minäkäsitys, oman tahdon vahvistaminen ja rakkauden vastaanottaminen.
Sinä pystyt siihen Vella. Sinulla on aina ollut sisälläsi pieni toivon liekki, synkinpinäkin hetkinä. Puhalla se suuremmaksi ja sinä selviät kyllä.
Voi Vella hyvä, yritä vielä.
Ruoka ei maistu. Juon kolmatta kuppia kahvia ja poltan tupakkaa. Onnekseni löydän jääkaapista Piltin, että saan verensokerit kohoamaan. Eikä siinä taida olla edes sokeria.
Mikä siinä on niin vaikeaa? Syömisessä? Ei aikuinen elä vauvan ruualla! Miten käy treenien ja lihasten? Oletko koskaan nähnyt lihaksikasta lintua? SYÖ.
Yritän löytää tunteeni tämän olon alta.
Minua uuvuttaa puhua.
Minua uuvuttaa elää tunteet uudelleen.
Minä pelkään, mitä muut ajattelevat kun puhun.
Minua jännittää.
Kerta toisensa jälkeen.
Mutta kun Vella se on pakko puhua. On pakko kaivaa ne koteloituneet tunteet ja purkaa ulos. Se on rankkaa ja väsyttävää, mutta se on ainoa keino.
Yritän muistuttaa itseäni, että minä harjoittelen vasta elämää. Ihan oikeasti.
Olen kasvanut kodissa, missä vallitsi pelko, suru, alkoholi, väkivalta ja narsistinen ilmapiiri.
Menneisyys vaikuttaa, mutta minä en ole sen vanki, muistutan itseäni. Minä olin oikeasti perheemme tervein, koska reagoin siihen kaikkeen. Elin vääryydessä ja ristiriitaisuudessa vuosia. Siitä parantuminen vie aikaa. Kaikki on opeteltava uudestaan: minäkäsitys, oman tahdon vahvistaminen ja rakkauden vastaanottaminen.
Sinä pystyt siihen Vella. Sinulla on aina ollut sisälläsi pieni toivon liekki, synkinpinäkin hetkinä. Puhalla se suuremmaksi ja sinä selviät kyllä.
keskiviikko 27. helmikuuta 2013
Poistu viha, poistu katkeruus
Minä olen ahdistunut ja vihainen, koska isäni soitti minulle aamulla. En vastannut, koska hän pyytäisi varmasti jotain palvelusta tai tilittäisi ongelmistaan. Minä en jaksa hänen ongelmiaan enkä kuulumisiaan. Minun ei tarvitse.
Olen kuullut, kuinka ikä auttaa ymmärtämään. Auttaako se myös poistamaan katkeruutta? Kuinka paljon minun pitäisi taas ymmärtää? Isälläni ei ole ollut helppo elämä, mutta ei hän ole tehnyt minunkaan elämästäni helppoa. Minä olin lapsi, joka tarvitsi hoivaa. Ja vanhemman tehtävä on hoivata! Tai järjestää se hoiva, johon ei itse pysty.
Olen niin kyllästynyt isäni varjoon, joka leijuu elämäni yllä. Välillä onnistun unohtamaan, kunnes hän taas ilmoittaa itsestään. Yleensä silloin, kuin tarvitsee jotain. En jaksa yksipuolisia suhteita, jotka eivät anna mitään, vaan pelkästään ottavat. Kuinka olla suhteessa ihmiseen, jota kohtaan tuntee vihaa, katkeruutta ja surua? Kuinka olla suhteessa ihmiseen, joka ei näe itsessään kuin uhrin ja oikeuttaa itselleen kaikki tekonsa? Miten minä löydän rajat, joiden takana on turvallista ja kivutonta?
Ei kyse ole siitä, että olisin jättänyt kertomatta. Olen sanonut, että vihaan hänen juomistaan. Olen kirjoittanut kirjeen, missä annan tulla kaiken ulos. Hän luki sen; "otti tosissaan" ja "katui". Tätä kesti viikon verran ja niin kaikki unohtui ja jatkui ennallaan.
Minun isäni on pilalla. Hän on sairas, itsekäs ja ajattelematon, eikä edes tajua olevansa. Tästä huolimatta minä en sääli häntä enkä tunne lämpöä. Minulta ei riitä enää empatiaa, ei hänelle. Ei ihmiselle, jolla on ollut lukuisia tilaisuuksia kääntää nokka kohti oikeaa. Ei hänelle, joka on heittänyt tilaisuudet menemään. Häntä ei voi pelastaa. Se on asia, joka minun on hyväksyttävä. Minun on loppuelämäni pidettävä hänet turva-oven takana. Jos minä päästän hänet sisälle, minä menetän järkeni.
Haluan eroon vihasta ja katkeruudesta, kaikista niistä pahoista tunteista, mitä isäni minulle aiheuttaa.
Minä haluan täyttää itseni positiivisuudella ja hyvillä asioilla. Minä uskon hyvään. Uskon rakkauteen. Luotan voimaani. En ole enää se nöyrä pikkutyttö, jota voi henkisesti heitellä miten vain. En voi pelastaa kaikkia, enkä anna enää ihmisten käyttää minun herkkyyttäni hyväksi. Minun on kääriydyttävä rakkauteen, että kestän paremmin kolhuja. On päätettävä, että minua ei enää satuteta. Ovi herkkyyteeni on nyt turvasanan takana ja avoimien ovien päivä on ohi.
Olen kuullut, kuinka ikä auttaa ymmärtämään. Auttaako se myös poistamaan katkeruutta? Kuinka paljon minun pitäisi taas ymmärtää? Isälläni ei ole ollut helppo elämä, mutta ei hän ole tehnyt minunkaan elämästäni helppoa. Minä olin lapsi, joka tarvitsi hoivaa. Ja vanhemman tehtävä on hoivata! Tai järjestää se hoiva, johon ei itse pysty.
Olen niin kyllästynyt isäni varjoon, joka leijuu elämäni yllä. Välillä onnistun unohtamaan, kunnes hän taas ilmoittaa itsestään. Yleensä silloin, kuin tarvitsee jotain. En jaksa yksipuolisia suhteita, jotka eivät anna mitään, vaan pelkästään ottavat. Kuinka olla suhteessa ihmiseen, jota kohtaan tuntee vihaa, katkeruutta ja surua? Kuinka olla suhteessa ihmiseen, joka ei näe itsessään kuin uhrin ja oikeuttaa itselleen kaikki tekonsa? Miten minä löydän rajat, joiden takana on turvallista ja kivutonta?
Ei kyse ole siitä, että olisin jättänyt kertomatta. Olen sanonut, että vihaan hänen juomistaan. Olen kirjoittanut kirjeen, missä annan tulla kaiken ulos. Hän luki sen; "otti tosissaan" ja "katui". Tätä kesti viikon verran ja niin kaikki unohtui ja jatkui ennallaan.
Minun isäni on pilalla. Hän on sairas, itsekäs ja ajattelematon, eikä edes tajua olevansa. Tästä huolimatta minä en sääli häntä enkä tunne lämpöä. Minulta ei riitä enää empatiaa, ei hänelle. Ei ihmiselle, jolla on ollut lukuisia tilaisuuksia kääntää nokka kohti oikeaa. Ei hänelle, joka on heittänyt tilaisuudet menemään. Häntä ei voi pelastaa. Se on asia, joka minun on hyväksyttävä. Minun on loppuelämäni pidettävä hänet turva-oven takana. Jos minä päästän hänet sisälle, minä menetän järkeni.
Haluan eroon vihasta ja katkeruudesta, kaikista niistä pahoista tunteista, mitä isäni minulle aiheuttaa.
Minä haluan täyttää itseni positiivisuudella ja hyvillä asioilla. Minä uskon hyvään. Uskon rakkauteen. Luotan voimaani. En ole enää se nöyrä pikkutyttö, jota voi henkisesti heitellä miten vain. En voi pelastaa kaikkia, enkä anna enää ihmisten käyttää minun herkkyyttäni hyväksi. Minun on kääriydyttävä rakkauteen, että kestän paremmin kolhuja. On päätettävä, että minua ei enää satuteta. Ovi herkkyyteeni on nyt turvasanan takana ja avoimien ovien päivä on ohi.
tiistai 26. helmikuuta 2013
Lääkärissä
Sain pienimuotoisen paniikkikohtauksen, koska minulla oli tänään aika lääkärille. Unohdin hengittää ja päässä meinasi pimetä. Jäljelle jäi hirveä tärinä. Astuin lääkärin huoneeseen tunnetilassa, missä olisin voinut pillahtaa itkuun. Taas ne samat selitykset ja faktat uudestaan, tuhannen kerran. Minä sain ne kuitenkin sanottua, kaunistelematta.
Tunnelma huoneessa oli jotenkin niin lääkärimäinen. Puhuimme asiallisesti ja rauhallisesti, eikä tunnekuohuille ollut tilaa. Sain rauhoittavia, joita kuitenkin aion käyttää vain äärimmäisissä paniikkitiloissa. Haluan oppia hallitsemaan mieltäni ilman lääkkeitä, mutta vielä en ole tarpeeksi vahva.
Kotiin tullessa, olin totaalisen poikki. Väsähdin täysin. Pakotin itseni syömään vähän. Miten sekin voi tuntua niin työläältä, pelkkä syöminen?
Tiedän, etten saa moittia itseäni, vaan minun pitää kuunnella kroppaani. Jos se on väsynyt, niin pitää levätä eikä harmitella. Sitä paitsi, olin jännittänyt tuota ratkaisevaa lääkärikäyntiä niin kovasti, että ihmekös tuo.
Minulle tuli kotimatkalla hassu mielikuva päähän, kun mietin tätä mennyttä elämää tähän asti. Minulla on mukanani hyvin raskas taakka, mitä kukaan ei näe ulospäin. Olen kokenut vähättelyä sen suhteen, että minä olen vain liian herkkä. En minä ole liian herkkä, vaan liikoja kokenut. Minun pitää kantaa tätä painoa vielä, kunnes saan sen häivytettyä pois. Minä olen kuin Frodo Reppuli ja Erityismies on kuin Samvais Gamgi, joka uskollisesti pysyy vierellä. Hän ei voi minun taakkaani kantaa, mutta hän voi helpottaa minua matkalla. Hän huolehtii minusta ja rakastaa minua. Erityismies-Samvais antaa minun kiukutella, kipuilla ja valittaa, eikä hän arvostele eikä vähättele. Hän antaa minun itkeä kainalossaan, kun koen kaiken tapahtuneen liian kohtuuttomaksi jaksaa. Erityismies auttaa minua rakentamaan itseäni uudestaan. Ja se on jotain sellaista, mihin yksikään sadun prinssi ei pysty. Mutta minun Erityismiehenipä pystyy!
Tunnelma huoneessa oli jotenkin niin lääkärimäinen. Puhuimme asiallisesti ja rauhallisesti, eikä tunnekuohuille ollut tilaa. Sain rauhoittavia, joita kuitenkin aion käyttää vain äärimmäisissä paniikkitiloissa. Haluan oppia hallitsemaan mieltäni ilman lääkkeitä, mutta vielä en ole tarpeeksi vahva.
Kotiin tullessa, olin totaalisen poikki. Väsähdin täysin. Pakotin itseni syömään vähän. Miten sekin voi tuntua niin työläältä, pelkkä syöminen?
Tiedän, etten saa moittia itseäni, vaan minun pitää kuunnella kroppaani. Jos se on väsynyt, niin pitää levätä eikä harmitella. Sitä paitsi, olin jännittänyt tuota ratkaisevaa lääkärikäyntiä niin kovasti, että ihmekös tuo.
Minulle tuli kotimatkalla hassu mielikuva päähän, kun mietin tätä mennyttä elämää tähän asti. Minulla on mukanani hyvin raskas taakka, mitä kukaan ei näe ulospäin. Olen kokenut vähättelyä sen suhteen, että minä olen vain liian herkkä. En minä ole liian herkkä, vaan liikoja kokenut. Minun pitää kantaa tätä painoa vielä, kunnes saan sen häivytettyä pois. Minä olen kuin Frodo Reppuli ja Erityismies on kuin Samvais Gamgi, joka uskollisesti pysyy vierellä. Hän ei voi minun taakkaani kantaa, mutta hän voi helpottaa minua matkalla. Hän huolehtii minusta ja rakastaa minua. Erityismies-Samvais antaa minun kiukutella, kipuilla ja valittaa, eikä hän arvostele eikä vähättele. Hän antaa minun itkeä kainalossaan, kun koen kaiken tapahtuneen liian kohtuuttomaksi jaksaa. Erityismies auttaa minua rakentamaan itseäni uudestaan. Ja se on jotain sellaista, mihin yksikään sadun prinssi ei pysty. Mutta minun Erityismiehenipä pystyy!
torstai 21. helmikuuta 2013
Terapiassa
Koin voimallisimman terapiakäyntini koskaan. Minä menin istuntoon täynnä puhumisen tarvetta ja energiaa, eikä se olo lakannut kertaakaan. Olisin voinut istua helposti toisenkin tunnin puhuen lakkaamatta. Olisin voinut itkeä pelkästä tyytyväisyydestä ja helpotuksesta. Minä, joka itken yleensä vasta silloin, kun taakka satuttaa ja en enää kestä itkemättä.
Minä olen murtanut jonkun portin. Joku niistä suljetuista ovista on auennut ja sieltä virtaa ulos tunteita ja ajatuksia. Minun tehtäväni on miettiä ja kirjoittaa ne, etteivät ne vaan painu takaisin ja sulje ovea perässään. Jotain sisälläni on liikahtanut ja kunnolla. Se on vaatinut vajaa kaksi vuotta yksilöterapiaa ja ryhmäterapian kokemuksen, mutta se on alkanut ja olen innoissani.
Puhuimme terapeutin kanssa henkisestä kasvamisesta ja minuuden etsimisestä. Minulla on motivaatio ja minulla on tilaa sille, tutkimusmatkalle. Olen vihdoin valmis ajattelemaan itseäni ja taistelemaan oikeudesta olla yksilö, jonka ääni ja tunteet saavat kuulua ja näkyä.
Terapeutti luetteli minulle tärkeimpiä tehtäviäni tällä hetkellä ja ne ovat:
Itsensä toteuttaminen ja sen salliminen itselle
Jatka tutkimista Vella. Etsi, löydä ja toteuta.
Rajojen asettaminen, sille etten lähde tiettyjen ihmisten tunteiden imuun ja kadota itseäni
Älä heittäydy nöyräksi pikkutytöksi, joka kantaa kaikkien murheita ja kiukkua. Älä ime sitä itseesi ja voi huonosti. Löydä etäisyys toisiin ja rajat, joiden takana on turvallista ja hyvä olla.
Omien tunteiden kuunteleminen ja niiden sanoittaminen
Ota aikaa itsellesi ja pysähdy kuuntelemaan omia tunteita. Älä patoa
Minua väsyttää. Minua hermostuttaa. Minua pelottaa. Olen surullinen. Olen vihainen. Olen pettynyt.
Tunteiden julkituominen
Erityismies kestää kyllä ääneen sanotut tunteeni. Terapeutti kestää kyllä ääneen sanotut tunteeni. Tunteitani ymmärretään. Minä saan tuntea. Minun tunteilleni on tilaa.
Minä suren, että minulla ei ollut pitkää äitisuhdetta, vaikka tarvitsin.
Minä suren, että minulla ei ollut sellaista isäsuhdetta, mitä tarvitsin.
Minä suren, että minulla ei ole niin läheisiä välejä sisaruksiini kuin toivoisin.
Minä suren, ettei lapsillani ole sellaisia isovanhempia, mitä he tarvitsevat.
Minä suren, kun huomaan isäni juomisen vaurioittaneen pahasti hänen muistiaan.
Minä suren, kun isäni ei tajua vaalia elämäänsä.
Minä tiedän, että on asioita joihin en voi vaikuttaa. On ihmisiä, joiden puolesta en voi käydä taisteluita. On ihmisiä, jotka eivät suostu avaamaan silmiään maailmalle.
Minun täytyy keskittyä nyt vaan omaan tehtävääni, omaan elämääni ja omaan perheeseeni.
Terapeutti sanoi, että peli ei ole menetetty. Vaikka olisi joskus elämässään jäänyt vaille, siihen voi hakea korvaavia kokemuksia. Eivät ne menetystä poista, mutta voivat tuoda jotain tilalle ja eheyttää.
Minusta se on lohdullista. Minä en ole vain pettymyksien runtelema Vella. Minulla on vielä vaikka kuinka paljon mahdollisuuksia olla onnellinen ja rakastaa.
Minä olen murtanut jonkun portin. Joku niistä suljetuista ovista on auennut ja sieltä virtaa ulos tunteita ja ajatuksia. Minun tehtäväni on miettiä ja kirjoittaa ne, etteivät ne vaan painu takaisin ja sulje ovea perässään. Jotain sisälläni on liikahtanut ja kunnolla. Se on vaatinut vajaa kaksi vuotta yksilöterapiaa ja ryhmäterapian kokemuksen, mutta se on alkanut ja olen innoissani.
Puhuimme terapeutin kanssa henkisestä kasvamisesta ja minuuden etsimisestä. Minulla on motivaatio ja minulla on tilaa sille, tutkimusmatkalle. Olen vihdoin valmis ajattelemaan itseäni ja taistelemaan oikeudesta olla yksilö, jonka ääni ja tunteet saavat kuulua ja näkyä.
Terapeutti luetteli minulle tärkeimpiä tehtäviäni tällä hetkellä ja ne ovat:
Itsensä toteuttaminen ja sen salliminen itselle
Jatka tutkimista Vella. Etsi, löydä ja toteuta.
Rajojen asettaminen, sille etten lähde tiettyjen ihmisten tunteiden imuun ja kadota itseäni
Älä heittäydy nöyräksi pikkutytöksi, joka kantaa kaikkien murheita ja kiukkua. Älä ime sitä itseesi ja voi huonosti. Löydä etäisyys toisiin ja rajat, joiden takana on turvallista ja hyvä olla.
Omien tunteiden kuunteleminen ja niiden sanoittaminen
Ota aikaa itsellesi ja pysähdy kuuntelemaan omia tunteita. Älä patoa
Minua väsyttää. Minua hermostuttaa. Minua pelottaa. Olen surullinen. Olen vihainen. Olen pettynyt.
Tunteiden julkituominen
Erityismies kestää kyllä ääneen sanotut tunteeni. Terapeutti kestää kyllä ääneen sanotut tunteeni. Tunteitani ymmärretään. Minä saan tuntea. Minun tunteilleni on tilaa.
Minä suren, että minulla ei ollut pitkää äitisuhdetta, vaikka tarvitsin.
Minä suren, että minulla ei ollut sellaista isäsuhdetta, mitä tarvitsin.
Minä suren, että minulla ei ole niin läheisiä välejä sisaruksiini kuin toivoisin.
Minä suren, ettei lapsillani ole sellaisia isovanhempia, mitä he tarvitsevat.
Minä suren, kun huomaan isäni juomisen vaurioittaneen pahasti hänen muistiaan.
Minä suren, kun isäni ei tajua vaalia elämäänsä.
Minä tiedän, että on asioita joihin en voi vaikuttaa. On ihmisiä, joiden puolesta en voi käydä taisteluita. On ihmisiä, jotka eivät suostu avaamaan silmiään maailmalle.
Minun täytyy keskittyä nyt vaan omaan tehtävääni, omaan elämääni ja omaan perheeseeni.
Terapeutti sanoi, että peli ei ole menetetty. Vaikka olisi joskus elämässään jäänyt vaille, siihen voi hakea korvaavia kokemuksia. Eivät ne menetystä poista, mutta voivat tuoda jotain tilalle ja eheyttää.
Minusta se on lohdullista. Minä en ole vain pettymyksien runtelema Vella. Minulla on vielä vaikka kuinka paljon mahdollisuuksia olla onnellinen ja rakastaa.
keskiviikko 20. helmikuuta 2013
Tuntemuksia
Podin tänään alakuloa. Minua vaivasi jokin, enkä löytänyt ololle mitään konkreettistä syytä, kunnes katsoin kalenteriin, jossa luki: terapia. En tiedä miksi asia, joka tuottaa minulle ääretöntä helpotusta, aiheuttaa etukäteen ahdistusta ja stressiä. Sehän on paikka, jossa voi olla enemmän paljaana kuin olisi oikeasti alasti.
Päätin lähteä ulos kauniiseen pakkassäähän. Päätin, että tämän päivän liikuntatavoite olisi kävely kauppaan ja takaisin eli yhteensä noin kaksi ja puoli kilometriä.
Laitoin kuulokkeet korville ja puin ulkoiluvaatteet päälle. Oli viileää ja valoisaa.
Lopulta huomasin vähän kiertäneeni ja matkaa tuli taas kuusi kilometriä. Sain matkalla mielettömiä inspiraatioita unelmien kodista ja vaatteista, joita voisin valmistaa itselleni. Pikkuisia aihioita, joita vielä jonain päivänä työstäisin.
Olin jotenkin niin herkässä tilassa, kun kävelin luonnossa ja lumi narskui jalkojen alla. Jostain syystä minua melkein itketti.
Oli aivan upea ilma. "Täydellinen ulkoilusää", sanottiin radiossa. Enkä voinut olla enempää samaa mieltä.
Terapiassa meni hyvin, vaikka aluksi ajattelin, ettei tästä minun osaltani tule mitään. Olin ihmeissäni, sillä olin hyvillä mielen lähtenyt istuntoon. Ehkä olin vaan endorfiinipöllyissä.
Saimme kuitenkin aikaan mielenkiintoisen kerran, jossa analysoimme kaikenlaista. Tulkitsimme toistemme tuntemuksia ja se oli hyvin avartavaa.
Olen niin kiitollinen, että olen päässyt tuohon ryhmään. Uskon, että sillä on suuri merkitys parantumisprosessissani. Me kaikki kannattelemme toisiamme, vuorotellen. Kenenkään ei siinä huoneessa tarvitse kantaa sitä raastavaa taakkaa yksin, vaan me pilkomme sen osiin yhdessä ja heitämme pois.
Ei ole yhtä ainoaa tai oikeaa keinoa parantua henkisesti. Täytyy vaan sinnikkäästi etsiä ja löytää se oma, juuri itselle mitoitettu tie.
Päätin lähteä ulos kauniiseen pakkassäähän. Päätin, että tämän päivän liikuntatavoite olisi kävely kauppaan ja takaisin eli yhteensä noin kaksi ja puoli kilometriä.
Laitoin kuulokkeet korville ja puin ulkoiluvaatteet päälle. Oli viileää ja valoisaa.
Lopulta huomasin vähän kiertäneeni ja matkaa tuli taas kuusi kilometriä. Sain matkalla mielettömiä inspiraatioita unelmien kodista ja vaatteista, joita voisin valmistaa itselleni. Pikkuisia aihioita, joita vielä jonain päivänä työstäisin.
Olin jotenkin niin herkässä tilassa, kun kävelin luonnossa ja lumi narskui jalkojen alla. Jostain syystä minua melkein itketti.
Oli aivan upea ilma. "Täydellinen ulkoilusää", sanottiin radiossa. Enkä voinut olla enempää samaa mieltä.
Terapiassa meni hyvin, vaikka aluksi ajattelin, ettei tästä minun osaltani tule mitään. Olin ihmeissäni, sillä olin hyvillä mielen lähtenyt istuntoon. Ehkä olin vaan endorfiinipöllyissä.
Saimme kuitenkin aikaan mielenkiintoisen kerran, jossa analysoimme kaikenlaista. Tulkitsimme toistemme tuntemuksia ja se oli hyvin avartavaa.
Olen niin kiitollinen, että olen päässyt tuohon ryhmään. Uskon, että sillä on suuri merkitys parantumisprosessissani. Me kaikki kannattelemme toisiamme, vuorotellen. Kenenkään ei siinä huoneessa tarvitse kantaa sitä raastavaa taakkaa yksin, vaan me pilkomme sen osiin yhdessä ja heitämme pois.
Ei ole yhtä ainoaa tai oikeaa keinoa parantua henkisesti. Täytyy vaan sinnikkäästi etsiä ja löytää se oma, juuri itselle mitoitettu tie.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)