Minua on ahdistanut jo pitkään. Luulen, että en osaa enää rakastaa. En tunne järjetöntä ikävää tai koe olevani mikään mahdoton halinalle. Kivulias ero on tehnyt minusta todellisen järki-ihmisen, joka ei jätä mitään romanttisen tunteen varaan. En luota, että rakkaus kantaa tai etten enää koskaan eroa. Ehkä tämä on henkinen kasvunpaikka, jossa etsin taas omaa paikkaani maailmassa. Saatan myös jollain tapaa etsiä sitä oikeaa keinoa, jonka avulla rakastaa sitä ihmistä, johon olen nyt sitoutunut. Ei kaikkia voi rakastaa täsmälleen samalla tavalla.
Yritän olla itselleni lempeä, enkä miettiä sitä, miten muut rakastavat. Ei tarvitse kun katsoa lähipiiriä ja ystävien syitä rakastaa. Yksi rakastaa kumppanissaan turvallisuutta ja sitä, että asiat pysyvät muuttumattomina. Toinen rakastaa sitä, ettei mikään ole itsestään selvää. Kolmas rakastaa sitä, että mies on täysin erilainen, kuin hän itse. Neljäs rakastaa sitä, että taustalla on vuosien suhde ja syvyys. Kaiken ei tarvitse olla täydellistä. Kaikki ei voi olla täydellistä. Ehkä minunkin on lopetettava jatkuva riman nostaminen mahdottomuuksiin. Olen tiedostanut, että jostain syystä etsin koko elämässäni hirveällä vimmalla seuraavaa kehitettävää asiaa. Vaatimukseni ja todellisuus eivät vain aina kohtaa ja se on asia, mikä minun täytyy hyväksyä.
Tällä hetkellä minä etsin omia syitäni rakastaa. Tiedän, että niitä on paljon. Se on ihan hyväksyttävää, että tunteiden syveneminen ja luottamus rakkauteen voi ottaa oman aikansa. Muistutan itseäni, etteivät kaikki asiat tapahdu hetkessä. Ei tarvitse ahdistua jatkuvasti.
Ei ole pakko rakastaa vuosiksi eteenpäin. On armeliaampaa toivoa, että kaiken se kestää ja rakastaa vaikka sitten päivä kerrallaan. Jos niin on hyvä, se riittää. Ei sen tarvitse mennä niin kuin jollain toisella. Ei aina tarvitse uudistua ja kehittyä. Välillä voi vaan olla ja unohtaa sen hemmetin täydellisyyskuplan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti