Lukossa

Olen ihmetellyt itseäni. Tämä piirre ei ole uusi, mutta inhoan sitä. Se saa minut hämilleen, jopa turhautumiseen asti. Minä en osaa enää itkeä.

Itku on ollut minulle tuttua lapsesta asti. Minä itkin paljon. Välillä tuli hiljaisia kyyneleitä iltaisin omassa sängyssä, välillä itkin huutoitkua. Itkin, kun satutin itseni, itkin pelosta, vihasta ja surusta. Teininä olin oikea kyyneleiden kuningatar. Itkin valtavasti, ja usein nyyhkytin itseni uneen saakka.

Olinko aiemmin niin täynnä pahaa oloa, että tuska valui kyyneleinä ylitse?
Mihin itku on kadonnut? Miksi minä en osaa enää itkeä?

Kyllä minä tunnistan itkuisen olon. Tunnen kuuman aallon sisälläni ja tunnistan, että nyt minua itkettää. Kyyneleitä ei kuitenkaan tule. Ne jäävät jonnekin sisuksiin, enkä saa niitä houkuteltua sieltä pois. Sellaisina hetkinä minä haluaisin vain pillittää niin, että räkä valuu. Antaa kropan vavahdella, kun viirut valuva pitkin poskia. Kuka toisi kyyneleeni takaisin? Haluan kokea itkun puhdistavan voiman, enkä kieriskellä välitilassa.

Minulle on tainnut kaiken kukkuraksi iskea blogiahdistus. Kohta on vuosi joristu ja tuntuu, että kaikki hyvät ajatukset hukkuvat kiireeseen, kun niitä ei ehdi oikealla hetkellä kirjoittaa. Tuntuu, että kaikki mitä kirjoitan, on täyttä paskaa ja sitten taas totean itselleni, että eivät tunteet voi sitä olla. Vain tunteita julkituomalla, voi niistä jotain ymmärtää.

Minun pitää muistaa, että tämä on minulle hyväksi. Ei ole aina helppoa tehdä asioita, joita rakastaa. Mitään, mitä minä rakastan ei ole helppoa. Hyvässä haastavuudessa, tulee kuitenkin säilyttää hyvä olo. Jospa se punainen lanka minulle tässä vielä selkiytyy.