Olen syksyn aikana ollut jollain sielun ja minuuden tasolla kuin avoin ikkuna. Tuntuu, että päähäni on tupsahtanut niin paljon hyviä ja mielenkiintoisia ajatuksia, että olen tuntenut itseni aivan järjettömäksi. Luovuus on herännyt henkiin täysillä, ja yritän häätää kaikki epäilevät ja jarruttavat ajatukset pois luotani. Milloin oppisin uskomaan, että minullakin voi olla lahjoja johonkin?
Yritän nyt nauttia inspiroitumisesta ja ideavirrasta. Kirjoitan ylös hupsuja asioita, joita voin ehkä joskus käyttää jossain. Mikä parasta kaikesta: minä olen menettänyt kadehtimisen, tuon suomalaisen perinnetaidon! Se on paras menetys, joka minua on koskaan kohdannut.
Minä en enää mieti, miksi minulla ei ole jotain, vaan löydän ihmisistä ilahduttavaa, motivoivaa voimaa, joista pystyn ammentamaan itselleni ajatuksia,tunteita ja kehityskohteita omaan elämääni. Ihailen silmät loistaen ihmisten saavutuksia, ja kuuntelen toisten juttuja kiinnostuneena.
Alan tulla hiljalleen sellaiseksi, miksi olen koko elämäni halunnut tulla, ja se tuntuu aika mahtavalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti