Olen parin viikon ajan löysännyt tahtia ihan kaikessa. Se on ainoa asia, millä estän suistamasta itseäni ojaan, josta ei enää nousta. Suorittajan on oikeasti aivan järjettömän vaikea vaan olla ja lakata suorittamasta. Joka hetki pitäisi olla hyödyllinen ja mielellään muille ihmisille. Rentoutuminen ja nollailu on hyödyllisen ajan tuhlaamista. Jossain välissä on unohtunut sellainen seikka, että ilman lepoa ihminen ei jaksa. Ja lepoa on monenlaista.
Opiskellessa lepoaika täytyy järjestää kaikista itsenäisimmällä ja rajuimmalla otteella. Kirjat on suljettava, samoin sähköposti. Jatkuvasti päässä jylläävä opiskeluvaihde on väännettävä voimalla lepovaihteelle. Itse tein itselleni pitkin hampain lupauksen, etten opiskele ainakaan kolmeen viikkoon, mielellään koko kuukauteen. Ehdin kyllä myöhemmin. Aivot tarvitsevat lomaa.
Työpaikassa päätin ottaa saman linjan. Olen tullut paikkaan oppimaan; en uhrautumaan ja raatamaan. Opin pitämään puoliani aikatauluissa. Tähän minä pystyn näillä tiedoilla, taidoilla ja jaksamisella. Katastrofaalinen alku opetti laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen. Vedin ensimmäisen viikon niin täysillä ja uhrautuen, että itkin koko viikonlopun ja olin valmis lopettamaan koko leikin kesken. Halusin olla paras ja tunnollisin. Ensimmäisen viikon jälkeen, hyvänen aika!
Kotonakin suorittaja kokee ahdistusta. Pitäisi pestä pyykkiä, siivota, tehdä ruokaa, olla koko ajan askeleen edellä...Ainoa vaihtoehto järjissä selviämiseen on oppia kestämään epätäydellisyyttä. Kaikki tavarat ei voi olla paikallaan tai asiat valmiina hetkeä kauempaa. Päivässä on vain rajattu määrä tunteja (ja voimia), joten itse opettelen tällä hetkellä säännöstelemään voimiani tekemällä korkeintaan kaksi kotityötä päivässä. Sen jälkeen teen turhuuksia eli sitä mitä huvittaa. Tekemisen pitää kuitenkin olla jotain ei-suorittavaa ja mielekästä.
En oikein tiedä missä vaiheessa aloin ylisuorittaa elämääni. Kuvitelmat siitä, mihin kaikkeen venyn, ovat olleet mahdottomia. Yksi ihminen ei riitä kaikkeen. En voi olla kaikkea täysillä, vaan minun pitää jakaa aikani ja jaksamiseni haluamilleni asioille. Olen tietoinen siitä, kuinka suuri riski minulla on muuttua urajuhdaksi, joka myy sielunsa työlle. Onneksi olen kuitenkin jo opiskeluaikana tajunnut, että se asia jolle haluan eniten elää, on perhe. Useamman ikäiseni uranaisen kanssa keskustelleena olen huomannut, että vaikka he olisivat saavuttaneet työssään käytännössä kaiken, he eivät ole yhtään niin onnellisia, kuin olin päässäni kuvitellut. Ihminen on aina ajatuksissaan vaillinainen ja vähemmän. Minulla on niin paljon jo, tiedän sen. Kunhan saisin tämän sotkun päässäni selvitettyä, niin osaisin nauttia siitä täysillä. Tuntisinpa itseni jälleen ihanaksi, hyväksi ja arvokkaaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti