Edessä on muutoksia, suuria sellaisia. Ihania muutoksia, mutta tuntemattomia, ja siksi minua hermostuttaa. Olen välillä niin kummallisen ristiriitainen; rakastan hallittua arkea, mutta tarvitsen asioita, jotka sopivasti pilkkovat sitä. Kun arki muuttuu kokonaan, olen taas se pikkuinen tyttö, joka öisin puree hampaitaan ja näkee kummallisia unia.
Uusi lehti on kääntymässä. Uusi luku, joka on ollut tiedossa, on alkamassa. Pitkäaikainen unelma opiskelusta toteutuu vihdoin. Hyppäys työttömästä opiskelijaksi on valtava ja tämä tietää lapsillekin muutoksia, sillä äiti ei ole aina kotona. Minä saan statuksen; olen opiskelija, joka pyrkii kohti jotakin. En välitä tilastoista, ihmettelyistä, epäilyistä tai muustakaan, sillä kyllä minäkin paikkani löydän tässä maailmassa. Tämä mietiskelyn vuosi on opettanut sen, että minä olen hyvä, ihana ja taitava. Millään muulla ei ole niin suurta voimaa ja merkitystä, kun sillä, että uskoo itseensä. Itseensä uskominen on se suurin juttu, joka laittaa liikkeelle. Uskokaa itseenne, kykyihinne, unelmiinne ja tehkää töitä, niin ne tulevat saavutettaviksi.
Terapia tulee jatkumaan tavalla tai toisella, sillä sekin on kuitenkin vasta aluillaan. Suurin läpimurto on tehty ja nyt vaan pohditaan ja selvitellään. Tähän tilanteeseen on kuitenkin päästy vuoden mittaisella lääkityksellä (joka tasaa tunnehuippuja niin ilossa kuin surussa), yhteensä kahden vuoden keskusteluavulla , lukemalla itsehoito-opuksia ja ajattelutyöllä. Se tie ei ole ollut helppo, mutta se on kannattanut kaikella tapaa. Olen päässyt pois siitä pimeästä yöstä, joka jatkuvasti vaanii taustalla ja aiheuttaa selittämätöntä kiukkua, surua ja voimattomuutta. Minun ei tarvitse enää olla muuta kuin olen, minun ei tarvitse olla enempää tai vähempää. Minä riitän tällaisena, pienenä ja pippurisena Vellana.
Sosiaaliset tilanteet jännittävät vieläkin, mutta pitkä harppaus on siinäkin tehty. En enää tunnu kuolevan siihen paikkaan, jos joudun uuteen tilanteisiin ja uusien ihmisten pariin. Tänäänkin olen menossa kivaan tapaamiseen, minkä olisin vuosi sitten perunut taatusti. Minä en pelkää enää, ainakaan niin paljon. Kun kauhu iskee, yritän muistuttaa itseäni, että olen selvinnyt sellaisista tilanteista, joita kenenkään ihmisen ei kuuluisi edes nähdä. Kutistan pelkoni pieneksi möykyksi ja tipautan sen roskakoriin muiden turhuuksien joukkoon.
Kuin hyppäisi vuoristoradan kyytiin: ei auta kun voittaa itsensä ja mennä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti