Nyt liikutaan vaarallisilla vesillä.
Kuilun partaalla.
Harmaalla alueella.
Olen luisumassa vanhoihin kaavoihin; kantamassa kaiken harteillani, ottamassa vastuuta liikaa ja etenkin tekemässä kaikkeni, ettei kenellekkään tule paha mieli tai mielikuva, että en osaisi joustaa.
Joudun jakamaan aikaani lokeroihin. Pistän kaikki edelleni, kunnes huomaan, että pala nousee kurkkuun. Minun aikani ei riitä kaikkeen, minä en riitä, en ole moninkertainen. Minä olen vain minä, ihminen, jonka on niin kauhean vaikea sanoa ei.
Onneksi osaan nyt tunnistaa merkit ennen sisäistä kaaosta, ja rauhoittaa menoa. Oikeastaan lyödä jarrut tiskiin. Eilen keikuin kuilun reunalla stressaantuneena ja sanoin Erityismiehelle, etten jaksa. Meinaan purskahtaa koko ajan itkuun aikataulujen takia. En minä työtä pelkää, enkä kiirettä. Siedän vaan niin kamalan huonosti muuttuvia olosuhteita, ja paineensietokykyni on aivan vauva vasta. On niin vaikea vahvistaa itseään ja olla itsekäs.
Flunssa on ottamassa niskalenkkiä. Se on jo merkki, että kroppani sanoo ei. Osaisipa mielenikin tehdä yhtä viisaasti.
keskiviikko 4. syyskuuta 2013
maanantai 2. syyskuuta 2013
Elämän epäreiluus
Lasten suuret keskustelut ja viiltävimmät kysymykset yllättävät AINA takavasemmalta, keskellä ei mitään. Kuin olisin peura kesäisellä niityllä nauttimassa ruohoateriaani ja yhtäkkiä alkaa lennellä keihäitä. Siltä ne kipeät kysymykset tuntuvat vanhemmasta, keihäiltä. Ja kun lentää yksi, perään lentää toinen ja niille ei aina meinaa tulla loppua. Osa tuntuu enemmän, osa vähemmän.
Väsyneenä, pitkän päivän jälkeen, alkaa kysely erosta. Ne samat kertomukset kerron yhä uudelleen ja tulen kertomaankin. Niin kauan kun on kysymyksiä, on annettava vastauksia.
"Miksi
Miksi ette voi olla yhdessä
Miksi näette nyt usein, mutta ette voi asua yhdessä
Miksi ette voi nukkua yhdessä
Miksi on kaksi kotia
Miksei kaikki voi olla samassa kodissa"
Ja perään kyyneleet. Katkerat lapsen kyyneleet, kun tuntuu pahalta, eikä ymmärrä maailmaa.
Tuntuu kohtuuttoman pahalta, ettei voi antaa lapselle, mitä hän kaipaa. Ei vain voi. Niin paljon kun hänelle antaisin, tätä en pysty todeksi muuttamaan. Tuntuu jollain tapaa niin ironiselta, että oma lapsi toivoo niin kovasti yhteenpaluuta, kun taas minä toivoin vanhempien avioeroa. Elämä on niin kovin kummallista toisina päivinä.
Väsyneenä, pitkän päivän jälkeen, alkaa kysely erosta. Ne samat kertomukset kerron yhä uudelleen ja tulen kertomaankin. Niin kauan kun on kysymyksiä, on annettava vastauksia.
"Miksi
Miksi ette voi olla yhdessä
Miksi näette nyt usein, mutta ette voi asua yhdessä
Miksi ette voi nukkua yhdessä
Miksi on kaksi kotia
Miksei kaikki voi olla samassa kodissa"
Ja perään kyyneleet. Katkerat lapsen kyyneleet, kun tuntuu pahalta, eikä ymmärrä maailmaa.
Tuntuu kohtuuttoman pahalta, ettei voi antaa lapselle, mitä hän kaipaa. Ei vain voi. Niin paljon kun hänelle antaisin, tätä en pysty todeksi muuttamaan. Tuntuu jollain tapaa niin ironiselta, että oma lapsi toivoo niin kovasti yhteenpaluuta, kun taas minä toivoin vanhempien avioeroa. Elämä on niin kovin kummallista toisina päivinä.
sunnuntai 1. syyskuuta 2013
Tarinoita menneisyydestä
Istuin alas henkilön kanssa, joka kertoi minulle menneisyydestä ja äidistäni. Sain arvokasta, mittaamattoman tärkeää tietoa omasta äidistäni. Kuin joku olisi avannut aarrearkun, ja ojentanut minulle sieltä säihkyvimmän jalokiven.
Olo on sekava; onnellinen, mutta haikea. Tällaiset hetket saavat aina sen tyhjän aukon kolottamaan sisälläni. Ne muistuttavat minua siitä, mistä olen jäänyt paitsi, ja mitä minulla ei ole. Minulla ei ole äitiä, joka kertoisi nämä asiat minulle itse. Minulla ei ole sitä rakkainta, jonka kanssa nauraa ja kokea aikuinen tasavertaisuus äitinä ja tyttärenä.
Minun äitini oli itsepäinen. Minun äitini oli kaunis. Hän vetosi poikiin, ja jätti heidät norkoilemaan ovelle treffien toivossa. Äiti tanssi balettia ja soitti pianoa. Hän uhmasi isäänsä vastaan, ja meni nuorena naimisiin. Kun kuuntelin tarinoita äidistäni, tunsin yhteyttä häneen. Minäkin olen ollut nuori ja uhmakas, niin kuin äiti. Ja vanhemmiten uhmakkuus on laantunut, ihan niin kuin äidilläkin.
En kai suotta ole ollut äidin tyttö. Muistan hänen ilmaisseen, että minua ei maailma estä. Hän sai minut uskomaan, että minä nousen ja kasvan vahvaksi. Hän loi minuun uskoa, jonka oli jo itse menettänyt. Hän luki minulle Eino Leinon runon jo pienenä:
"Sain ma siivet aurinkoon,
itse ilman herra oon,
ukkoselta vaajat vienen,
jumalaksi luotu lienen.
Minkä tahdon, sen ma voin:
päiden päällä salamoin,
isken maihin ihmisien,
katot särjen kaupunkien.
Suitsen surmaa helmastain,
tapan, ketä tahdon vain,
aseellista, aseetonta -
niitä jo ma niitin monta.
Vuosisatain unelman,
toivon pitkän toteutan,
niinkuin lintu lennän, liidän,
kimppuun ihmiskunnan kiidän.
Kunniaani laulakaa
kaikki kansat, kaikki maa,
kiitostani veisatkaatte,
silloin tekin siivet saatte!"
Eino Leino
Äiti, minä en koskaan lakkaa kaipaamasta.
Olo on sekava; onnellinen, mutta haikea. Tällaiset hetket saavat aina sen tyhjän aukon kolottamaan sisälläni. Ne muistuttavat minua siitä, mistä olen jäänyt paitsi, ja mitä minulla ei ole. Minulla ei ole äitiä, joka kertoisi nämä asiat minulle itse. Minulla ei ole sitä rakkainta, jonka kanssa nauraa ja kokea aikuinen tasavertaisuus äitinä ja tyttärenä.
Minun äitini oli itsepäinen. Minun äitini oli kaunis. Hän vetosi poikiin, ja jätti heidät norkoilemaan ovelle treffien toivossa. Äiti tanssi balettia ja soitti pianoa. Hän uhmasi isäänsä vastaan, ja meni nuorena naimisiin. Kun kuuntelin tarinoita äidistäni, tunsin yhteyttä häneen. Minäkin olen ollut nuori ja uhmakas, niin kuin äiti. Ja vanhemmiten uhmakkuus on laantunut, ihan niin kuin äidilläkin.
En kai suotta ole ollut äidin tyttö. Muistan hänen ilmaisseen, että minua ei maailma estä. Hän sai minut uskomaan, että minä nousen ja kasvan vahvaksi. Hän loi minuun uskoa, jonka oli jo itse menettänyt. Hän luki minulle Eino Leinon runon jo pienenä:
"Sain ma siivet aurinkoon,
itse ilman herra oon,
ukkoselta vaajat vienen,
jumalaksi luotu lienen.
Minkä tahdon, sen ma voin:
päiden päällä salamoin,
isken maihin ihmisien,
katot särjen kaupunkien.
Suitsen surmaa helmastain,
tapan, ketä tahdon vain,
aseellista, aseetonta -
niitä jo ma niitin monta.
Vuosisatain unelman,
toivon pitkän toteutan,
niinkuin lintu lennän, liidän,
kimppuun ihmiskunnan kiidän.
Kunniaani laulakaa
kaikki kansat, kaikki maa,
kiitostani veisatkaatte,
silloin tekin siivet saatte!"
Eino Leino
Äiti, minä en koskaan lakkaa kaipaamasta.
lauantai 31. elokuuta 2013
" I wasn't born to cook and clean, but to read and write"
“Read to escape reality . . . Write to embrace it.”
-Stephanie Connolly
Minun tieni kirjojen ja kirjoittamisen parissa alkoi, kun opin lukemaan. Luin ensimmäisen pulpettikirjan, jonka saimme koulussa, nopeasti loppuun. Löysin kirjat, löysin kirjaston, löysin pakopaikan, löysin toisen maailman. Silloin kun keskityin kirjaan, elin ihan toistaa elämää kuin se onneton, ylirasittunut pikkutyttö. Kirjat pitivät yllä toivoa ja saivat minut uskomaan, että minun kuuluisi ansaita parempaa: minun kuuluisi saada onnellinen loppu.
"Read – and be curious. And if somebody says to you: 'Things are this way. You can't change it' - don't believe a word.”
-Cornelia Funke
“Tears are words that need to be written.”
-Paulo Coelho
Kirjojen jälkeen ryhdyin kirjoittamaan. Kirjoitin päiväkirjaa monta kertaa päivässä. Kotona sai kertoa vaan kivoja asioita tai onnistumisia. Äidille pystyi kertomaan negatiivisia tunteita, mutta aloin välttää sitä, koska hän oli muutenkin niin onneton. Meinasin hajota, mutta löysin kanavan: tunteiden purkamisen kirjoitetuiksi sanoiksi.
“The role of a writer is not to say what we can all say, but what we are unable to say.”
-Anais Nin
“Everything in life is a story just waiting to be written.”
-M.G. Marsh
Ja niin minä jatkoin, vuodesta toiseen. Kirjoitin runoja, tarinoita ja päiväkirjaa. Kirjoitin, koska jokin sisälläni ajoi kirjoittamaan.
"Perhaps if I make myself write I shall find out what is wrong with me.”
-Dodie Smith
Kirjoittaminen on minulle ajatusten selvittämistä, mielipiteiden selkeyttämistä ja eräänlaista keskustelua. Mielessä on aina jotain, mistä haluan kirjoittaa. Keskusteltaessa olen hidas kertomaan ajatuksiani selkeästi, mutta kirjoittaessa kukaan ei keskeytä ja voin tuoda itseäni paremmin julki .
“Writing is a way of talking without being interrupted.”
-Jules Renard
"If you write to impress it will always be bad, but if you write to express it will be good” -Thornton Wilder
En voi olla ilman kirjoittamista. Minussa on kirjoituspakko. Kirjoittamisen jälkeen on parempi olla, helpottunut useimmiten.
“It's hell writing and it's hell not writing. The only tolerable state is having just written.”
-Robert Hass
“There is no greater agony than bearing an untold story inside you.” -Maya Angelou
“Writing is the only thing that when I do it, I don't feel I should be doing something else.”
-Gloria Steinem
Kun aloin kirjoittamaan julkista päiväkirjaa, päätin lakata suodattamasta ja tuoda asiat sellaisina kuin ne ovat: aitoina. En ole ollut täydellinen, enkä tule olemaan. Tärkeintä on kuitenkin kasvaa kokemuksista ja kääntää ne positiivisiksi tai opettaviksi. Koen äärimmäisen tärkeäksi kirjoittaa sellaisista asioista, joita jotkut eivät pysty tai halua sanoa ääneen. Se, että lukee jonkun toisen kirjoittamana asioita, joita on kokenut, voi olla äänetöntä vertaistukea parhaimmillaan. Minä kirjoitan kaikille ja toisaalta en kenellekkään.
“I write
Not
For the sake of glory
Not
For the sake of fame
Not
For the sake of success
But for the sake of my soul”
-Beth Nimmo
-Stephanie Connolly
Minun tieni kirjojen ja kirjoittamisen parissa alkoi, kun opin lukemaan. Luin ensimmäisen pulpettikirjan, jonka saimme koulussa, nopeasti loppuun. Löysin kirjat, löysin kirjaston, löysin pakopaikan, löysin toisen maailman. Silloin kun keskityin kirjaan, elin ihan toistaa elämää kuin se onneton, ylirasittunut pikkutyttö. Kirjat pitivät yllä toivoa ja saivat minut uskomaan, että minun kuuluisi ansaita parempaa: minun kuuluisi saada onnellinen loppu.
"Read – and be curious. And if somebody says to you: 'Things are this way. You can't change it' - don't believe a word.”
-Cornelia Funke
“Tears are words that need to be written.”
-Paulo Coelho
Kirjojen jälkeen ryhdyin kirjoittamaan. Kirjoitin päiväkirjaa monta kertaa päivässä. Kotona sai kertoa vaan kivoja asioita tai onnistumisia. Äidille pystyi kertomaan negatiivisia tunteita, mutta aloin välttää sitä, koska hän oli muutenkin niin onneton. Meinasin hajota, mutta löysin kanavan: tunteiden purkamisen kirjoitetuiksi sanoiksi.
“The role of a writer is not to say what we can all say, but what we are unable to say.”
-Anais Nin
“Everything in life is a story just waiting to be written.”
-M.G. Marsh
Ja niin minä jatkoin, vuodesta toiseen. Kirjoitin runoja, tarinoita ja päiväkirjaa. Kirjoitin, koska jokin sisälläni ajoi kirjoittamaan.
"Perhaps if I make myself write I shall find out what is wrong with me.”
-Dodie Smith
Kirjoittaminen on minulle ajatusten selvittämistä, mielipiteiden selkeyttämistä ja eräänlaista keskustelua. Mielessä on aina jotain, mistä haluan kirjoittaa. Keskusteltaessa olen hidas kertomaan ajatuksiani selkeästi, mutta kirjoittaessa kukaan ei keskeytä ja voin tuoda itseäni paremmin julki .
“Writing is a way of talking without being interrupted.”
-Jules Renard
"If you write to impress it will always be bad, but if you write to express it will be good” -Thornton Wilder
En voi olla ilman kirjoittamista. Minussa on kirjoituspakko. Kirjoittamisen jälkeen on parempi olla, helpottunut useimmiten.
“It's hell writing and it's hell not writing. The only tolerable state is having just written.”
-Robert Hass
“There is no greater agony than bearing an untold story inside you.” -Maya Angelou
“Writing is the only thing that when I do it, I don't feel I should be doing something else.”
-Gloria Steinem
Kun aloin kirjoittamaan julkista päiväkirjaa, päätin lakata suodattamasta ja tuoda asiat sellaisina kuin ne ovat: aitoina. En ole ollut täydellinen, enkä tule olemaan. Tärkeintä on kuitenkin kasvaa kokemuksista ja kääntää ne positiivisiksi tai opettaviksi. Koen äärimmäisen tärkeäksi kirjoittaa sellaisista asioista, joita jotkut eivät pysty tai halua sanoa ääneen. Se, että lukee jonkun toisen kirjoittamana asioita, joita on kokenut, voi olla äänetöntä vertaistukea parhaimmillaan. Minä kirjoitan kaikille ja toisaalta en kenellekkään.
“I write
Not
For the sake of glory
Not
For the sake of fame
Not
For the sake of success
But for the sake of my soul”
-Beth Nimmo
Opiskelutahti
Minä tiesin jo ennen kouluun menoa, että pyrin nopeuttamaan tutkinnon saamista valmiiksi. En edes haluaisi oleilla koulussa niin kauaa kuin voisi, vaikka opiskelutahti olisi paljon inhimillisempi sillä tavoin. Syyt siihen, miksi haluan valmistua aiemmin ovat:
-Olen ollut työelämässä ennenkin ja tiedän, että se on kokopäiväistä. Minulle on helpompi totuttautua työelämämäiseen rytmiin jo alusta asti
-En ole enää nuori ja huoleton ja olen motivoitunut itse opiskeluun
-Talous pakottaa toimimaan
Moni ihmettelee ja on huolissaan, etten polta itseäni loppuun. He eivät ehkä osaa ajatella, että vietin vuoden etsien itseäni omaan tahtiin ja nyt olen valmis käärimään hihat ylös. Olen ehtinyt varautua ja ajatella. Olen valmis käyttämään opiskeluihin aikaani joka päivä. Kesäloma-aikakin on pidempi, joten silloin kerkeän ottaa kevyemmin ja kenties suorittamaan harjoittelun, johon ei koko kesää kulu.
Olen itse innoissani ja pohjattoman kiitollinen opiskelupaikastani. Olen löytänyt itsestäni hikipingon, jota ei ole ennen ollut olemassa. Luulen, että nyt kun muu elämäni alkaa olla kunnossa, pystyn keskittymään kouluun, enkä koe koulua rasitteena, vaan lahjana. Joka päivä ajattelen, miten siunattu olen, että saan opiskella ilmaiseksi.
Vaikka syksyn kiire ehkä hiukan pelottaa, elän tällä hetkellä unelmaani. Jokainen päivä tuntuu uudelta seikkailulta.
-Olen ollut työelämässä ennenkin ja tiedän, että se on kokopäiväistä. Minulle on helpompi totuttautua työelämämäiseen rytmiin jo alusta asti
-En ole enää nuori ja huoleton ja olen motivoitunut itse opiskeluun
-Talous pakottaa toimimaan
Moni ihmettelee ja on huolissaan, etten polta itseäni loppuun. He eivät ehkä osaa ajatella, että vietin vuoden etsien itseäni omaan tahtiin ja nyt olen valmis käärimään hihat ylös. Olen ehtinyt varautua ja ajatella. Olen valmis käyttämään opiskeluihin aikaani joka päivä. Kesäloma-aikakin on pidempi, joten silloin kerkeän ottaa kevyemmin ja kenties suorittamaan harjoittelun, johon ei koko kesää kulu.
Olen itse innoissani ja pohjattoman kiitollinen opiskelupaikastani. Olen löytänyt itsestäni hikipingon, jota ei ole ennen ollut olemassa. Luulen, että nyt kun muu elämäni alkaa olla kunnossa, pystyn keskittymään kouluun, enkä koe koulua rasitteena, vaan lahjana. Joka päivä ajattelen, miten siunattu olen, että saan opiskella ilmaiseksi.
Vaikka syksyn kiire ehkä hiukan pelottaa, elän tällä hetkellä unelmaani. Jokainen päivä tuntuu uudelta seikkailulta.
keskiviikko 28. elokuuta 2013
Pari sanaa sieltä täältä
Perehdytysviikko on vienyt kaikki mehut, mitä ihmisestä voi vaan tikistää. On tullut infoa ja tänään päästiin tekemisenkin makuun. Oli mahtavaa ja ihanaa, tunsin olevani juuri siellä missä pitääkin. Jää ihmisten välillä alkaa murtua ja kaikki odottavat ilolla tulevaa. Opiskelu on vaan juuri se minun juttuni nyt! Olen kuin painoja penkistä puhisteleva nostaja, joka anoo lisää painoa, koska tietää pystyvänsä nostamaan mitä vain.
Olen välillä aikamoinen Täti Tomera, kun haluan, että asiat tapahtuvat. Olen viskellyt omaa ohjaajaani jo posteilla ja sopinut tapaamisen, mitä hän oli kaavaillut vasta lokakuulle. Mutta kun Vella haluaa takoa vielä, kun rauta on kuumaa, ja intoa piisaa.
Aloitin extempore myös vanhan harrastukseni uudestaan. Meinasin sielläkin pillahtaa itkuun pelkästä onnesta, siitä tunteesta, että minun elämäni on niin ihanaa juuri nyt. Onneksi synkkinäkin hetkinä uskalsin toivoa, ja se toivo kannatteli minut näihin onnistumisen hetkiin saakka.
Haluan kirjoittaa kirjoittamisesta, elämäni rakkaudesta. Idea on valmiina, mutta tarvitsen sopivan hetken avata asiaa itselleni. Haluan luoda kokonaisen tekstin tuosta keinosta, joka on kipeinä aikoina pitänyt minut elossa. Ilman kirjoja ja kirjallisuutta en olisi tässä. Ilman kirjoitustaitoa en opiskelisi nyt unelmieni tutkintoa. Kirjoittaminen on osa minua; niin suuri osa, etten voi kirjoittaa paljastamatta osittain sieluani. Mutta en minä sitä pelkää, sillä myöntämällä oman haavoittuvaisuuteni tekstin muodossa, olen kasvanut vahvemmaksi kuin koskaan ennen.
Viikon kiiretasosta kertoo hyvin Erityismiehen aamuinen lausahdus: "Oli ilo nukkua kanssasi, nähdään taas illalla."
Olen välillä aikamoinen Täti Tomera, kun haluan, että asiat tapahtuvat. Olen viskellyt omaa ohjaajaani jo posteilla ja sopinut tapaamisen, mitä hän oli kaavaillut vasta lokakuulle. Mutta kun Vella haluaa takoa vielä, kun rauta on kuumaa, ja intoa piisaa.
Aloitin extempore myös vanhan harrastukseni uudestaan. Meinasin sielläkin pillahtaa itkuun pelkästä onnesta, siitä tunteesta, että minun elämäni on niin ihanaa juuri nyt. Onneksi synkkinäkin hetkinä uskalsin toivoa, ja se toivo kannatteli minut näihin onnistumisen hetkiin saakka.
Haluan kirjoittaa kirjoittamisesta, elämäni rakkaudesta. Idea on valmiina, mutta tarvitsen sopivan hetken avata asiaa itselleni. Haluan luoda kokonaisen tekstin tuosta keinosta, joka on kipeinä aikoina pitänyt minut elossa. Ilman kirjoja ja kirjallisuutta en olisi tässä. Ilman kirjoitustaitoa en opiskelisi nyt unelmieni tutkintoa. Kirjoittaminen on osa minua; niin suuri osa, etten voi kirjoittaa paljastamatta osittain sieluani. Mutta en minä sitä pelkää, sillä myöntämällä oman haavoittuvaisuuteni tekstin muodossa, olen kasvanut vahvemmaksi kuin koskaan ennen.
Viikon kiiretasosta kertoo hyvin Erityismiehen aamuinen lausahdus: "Oli ilo nukkua kanssasi, nähdään taas illalla."
maanantai 26. elokuuta 2013
Koulussa
Haaveilin kevyestä aloituksesta, leppoisasta ja hitaasta menosta ja eväistä.
Saanen kysyä haaveiltani, mihin ne luulivat minun olevan menossa? Huvipuistoon? Piknikille?
Ensimmäinen koulupäivä oli pitkä ja informaatiota tulvi niin paljon, ettei päähän jäänyt hirveästi. Unohdin aamulla eväät kotiin, en aluksi löytänyt koulua ja koulun sisälläkin harhailin kuin pieni kaniini.Ekaluokkalaisuudessani ei ole siis tapahtunut mitään kehitystä pariinkymmeneen vuoteen, yhtä pihalla olin.
Kivaa kuitenkin oli, ja tunsin olevani juuri oikeassa paikassa; oikeassa koulussa ja oikealle alalle suuntaamassa.
Saanen kysyä haaveiltani, mihin ne luulivat minun olevan menossa? Huvipuistoon? Piknikille?
Ensimmäinen koulupäivä oli pitkä ja informaatiota tulvi niin paljon, ettei päähän jäänyt hirveästi. Unohdin aamulla eväät kotiin, en aluksi löytänyt koulua ja koulun sisälläkin harhailin kuin pieni kaniini.Ekaluokkalaisuudessani ei ole siis tapahtunut mitään kehitystä pariinkymmeneen vuoteen, yhtä pihalla olin.
Kivaa kuitenkin oli, ja tunsin olevani juuri oikeassa paikassa; oikeassa koulussa ja oikealle alalle suuntaamassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)