Istuin alas henkilön kanssa, joka kertoi minulle menneisyydestä ja äidistäni. Sain arvokasta, mittaamattoman tärkeää tietoa omasta äidistäni. Kuin joku olisi avannut aarrearkun, ja ojentanut minulle sieltä säihkyvimmän jalokiven.
Olo on sekava; onnellinen, mutta haikea. Tällaiset hetket saavat aina sen tyhjän aukon kolottamaan sisälläni. Ne muistuttavat minua siitä, mistä olen jäänyt paitsi, ja mitä minulla ei ole. Minulla ei ole äitiä, joka kertoisi nämä asiat minulle itse. Minulla ei ole sitä rakkainta, jonka kanssa nauraa ja kokea aikuinen tasavertaisuus äitinä ja tyttärenä.
Minun äitini oli itsepäinen. Minun äitini oli kaunis. Hän vetosi poikiin, ja jätti heidät norkoilemaan ovelle treffien toivossa. Äiti tanssi balettia ja soitti pianoa. Hän uhmasi isäänsä vastaan, ja meni nuorena naimisiin. Kun kuuntelin tarinoita äidistäni, tunsin yhteyttä häneen. Minäkin olen ollut nuori ja uhmakas, niin kuin äiti. Ja vanhemmiten uhmakkuus on laantunut, ihan niin kuin äidilläkin.
En kai suotta ole ollut äidin tyttö. Muistan hänen ilmaisseen, että minua ei maailma estä. Hän sai minut uskomaan, että minä nousen ja kasvan vahvaksi. Hän loi minuun uskoa, jonka oli jo itse menettänyt. Hän luki minulle Eino Leinon runon jo pienenä:
"Sain ma siivet aurinkoon,
itse ilman herra oon,
ukkoselta vaajat vienen,
jumalaksi luotu lienen.
Minkä tahdon, sen ma voin:
päiden päällä salamoin,
isken maihin ihmisien,
katot särjen kaupunkien.
Suitsen surmaa helmastain,
tapan, ketä tahdon vain,
aseellista, aseetonta -
niitä jo ma niitin monta.
Vuosisatain unelman,
toivon pitkän toteutan,
niinkuin lintu lennän, liidän,
kimppuun ihmiskunnan kiidän.
Kunniaani laulakaa
kaikki kansat, kaikki maa,
kiitostani veisatkaatte,
silloin tekin siivet saatte!"
Eino Leino
Äiti, minä en koskaan lakkaa kaipaamasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti