Uupunut on lienee oikea sana kuvaamaan tämän hetkistä tilaa. Olen stressaantunut, väsynyt ja surumielinen. Puolihaluttomuus vaivaa minua, eikä mikään tunnut maistuvan kunnolla. Tiedän kuitenkin, että puolihaluttomuus ei minulle tarkoita masennuksen riehumista valloillaan. Onneksi.
Silloin kun olin pahimmissa masennuksen pyörityksissä en jaksanut kiinnostua mistään. Kaikki voimat menivät siihen, että jaksoin kannatella olemassaoloani. Jaksoin nousta vessaan ja nukkua. Kaikki muu olikin sitten taistelun takana; syöminen, puhelimeen vastaaminen, peseytyminen. Lasten ollessa paikalla sain heistä sen verran voimaa, että jaksoin olla äiti. Surullinen, mutta silti äiti. Nyt kaikesta väsymyksestä huolimatta jaksan käydä koulua ja harrastaa omia juttujani kaiken muun ohessa. Tällä hetkellä oloni johtuu stressistä ja ylirasituksesta.
Moni ei ymmärrä normaalin stressin kuormitusta masentuneelle, joka on kokenut kovia iskuja pitkin elämäänsä. Normaali, hyvinvoiva ihminen kestää normaalin ja vähän kovemmankin kuormituksen. Masentunut ihminen ei meinaa kestää. Masentuneen ihmisen voimat ovat vuosia kuluneet siihen, että hän yrittää kestää ja selvitä. Oma minäkuva ei ole lakattu kestävällä pinnalla, jonka muodostavat rakkaus, kunnioitus, turvallisuus ja lämpö. Masentuneella ei ole pankkia, mistä ammentaa näitä ihanuuksia. Siksi masentunut on raivostuttavan voimaton ja hengästyy elämässä niin helposti. Aikuisen soisi jo olevan tarpeeksi vahva ilman alituista ymmärrystä, jatkuvaa hellittelyä ja kehumista, koska sitä kuuluu saada lapsena. Mitä tapahtuu niille aikuisille, jotka ovat jääneet lapsuudessa vaille jotain?
Parempia tunnelmia odotellen,
Vella
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti