Kävin pitkästä aikaa puhumassa terapeuttini kanssa. Tauko oli venynyt usean viikon mittaiseksi ja se kyllä näkyi ja tuntui. Olen tällä hetkellä terapian suhteen väliinputoaja: minulle ei suoda enää niin tiheästi aikoja, sillä etsin itselleni terapeuttia, jonka kanssa aloittaa psykoterapiasuhteen. On kuitenkin hankalaa, sillä etsiminen, etenkin siihen orientoituminen, on todella hidasta ja minä koen tarvitsevani apua enemmän kuin kerran kuukaudessa.
Käynti alkoi niin kuin se aina alkaa: riisuin ulkovaatteet, kävelin huoneeseen, istahdin tuoliin ja vedin polveni koukkuun kuin pikkutyttö. Sen jälkeen minä kerroin mitä minulle tänään ja viime aikoina on kuulunut.
Ensimmäistä kertaa minua ärsytti, kun terapeutti innostui puhumaan pitkät pätkät lapsista. Lapset ja heidän hyvinvointinsa ovat toki minulle erityisen korkealla henkilökohtaisessa arvoasteikossani, mutta tällä kertaa olisin halunnut palavasti puhua minusta. Yritin johdatella keskustelua itseeni. Tuntuu että muutenkin olen terapia-istunnoissa sekava ja hypin aiheesta toiseen. Ajattelen kuitenkin, että siellä minun ei tarvitse tsempata ja miettiä, mitä keskustelukumppani minusta ajattelee.
Juuri kun yritin syventää tunnetiloja koskemaan menneisyyden kipujani, terapeutti leikkasi aiheen kahtia kun veitsen. Olin harmissani, koska se ei ole ollenkaan hänen tapaistaan. Aika oli loppumassa, mutta silti. Hän on aina vastaavissa tilanteissa kommentoinut edes yhden ajatuksen verran. Minusta tuntui, että olin hetken aikaa siinä tilanteessa, jossa olen useasti ollut elämäni aikana: torjuttuna, vailla ääntä, vailla kuulluksi tulemista.
Jälkeenpäin pohdittuani asiaa, päädyin sellaiseen lopputulokseen, että hän haluaa tehdä minuun pesäeroa minun parhaakseni. Terapeuttini tietää, että olen hetkellä minä hyvänsä aloittamassa pitkän prosessin, johon kuuluvia kokonaisuuksia on tällä hetkellä turha lähteä purkamaan meidän satunnaisilla käynneillämme. Nykyiset käyntini on lähinnä ajatusoksennusta, jotta jaksan taas hetken paremmin.
En voi sanoa, että minulla tulee häntä ikävä. En minä häneen ole tajuttoman kiintynyt, eikä terapeuttiin pidä ollakaan. Se on hoitosuhde, siinä missä mikä tahansa hoitohenkilö-potilas-suhde. Kiitollinen minä kuitenkin olen, sillä hänen ansiostaan olen oppinut löytämään rakkauden itseäni kohtaan, uskaltanut taistella epäileviä lääkäreitä vastaan, saanut vinkkejä ja ajatuksia sekä saanut ison, kannustavan potkun takamukselleni päästäkseni eteenpäin.
Paljon on jo läpikäyty ja paljon on vielä edessä. Kiitos hänen vuorovaikutuksensa, olen todella hengissä, enkä suorita elämääni päivästä toiseen kuin elävä kuollut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti