Mietin surullisena lähisukuani. Näen ympärilläni niin paljon onnettomia ihmisiä, että minua oksettaa. On pahaa oloa, sen voimasta purkautuvaa raivoa, väkivaltaa, päihteitä ja haluttomuutta taistella verenperintönä saatua ikävää vastaan. Sen keskellä minä kasvoin ja sen keskellä minä elän edelleen.
Kuinka paljon lähipiiri,suku ja ystävät, vaikuttavat kaikkeen elämässä? Paljon, sen olen huomannut. Onnelliset ja huolettomat ihmiset ovat harvassa ja heillä on täytynyt osua syntymästä asti vain loistavia ihmisiä elämään. Joku onnekas elää onnellisen lapsuuden ja lähtee nuoruudessaan väärille poluille, joku elää onnellisen nuoruuden ja lähtee suhteeseen huonon ihmisen kanssa ja joku taas seikkailee ympäri ämpäri pyristellen jatkuvasti pois huonosta vaikutuspiiristä. Yritä tässä sitten rakentaa onnea, kun kaikilla jotka merkitsevät ja joiden pitäisi merkitä, on huono olo.
Välillä tuntuu, että vereni painaa suonissani kuin lyijy. Yritän taistella surkeaa kohtaloa vastaan, mutta se tuntuu niin mahdottoman vaikealta. Hitto soikoon, minä sentään yritän! Yritän tehdä itsestäni paremman ja vahvemman, kun en muita pysty parantamaan.
Paniikkihäiriö.
Bipolaarinen mielialahäiriö.
Masennus.
Alkoholismi.
Erinäiset addiktiot.
Kaksi jo todettu, enempää en tahdo.
Yököttää miettiä, että jos olenkin vaan turhaan tapellut itsekseni paremman tulevaisuuden puolesta? Mitä jos olen itsekin jossain vaiheessa vaan luovuttaja ja märehtijä? En synkimmälläkään hetkellä halua uskoa niin. Saatan olla hidas; hidas sisäistämään, hidas toipumaan. Luovuttaa en tähänkään mennessä ole kyennyt, vaikka olen hukkunut paskaan suutani ja silmiäni myöten.
Minulta puuttuu kyky antaa periksi suurissa asioissa ja se voi ollakin se juttu, jonka avulla olen elämästä selvinnyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti