Olemme eläneet viikkokausia samassa kodissa juurikaan kohtaamatta, minä ja Erityismies. Välillä olen huokaillut ja ajatellut, miten kuudessakymmenessä neliössä voikaan olla niin kaukana toisesta. Tapaamme illalla, olemme väsyneitä,syömme, ja käymme nukkumaan. Ehkä lähennymme unissamme, en tiedä. Vain sen tiedän, ettei tämä riitä.
Minun kehoni huutaa toista; kohtaamista lähestymistä ja sitä tunnetta, kun ei tiedä mistä alan ja mihin lopun. Suoraansanottuna, minä kaipaan seksiä. En pelkästään kaipaa, vaan tarvitsen. Päivien kuluessa minä petyn taas yhä uudelleen siihen, etten muista viimeisintä hetkeä, kun olen ollut alasti muualla kuin suihkussa.
Näen unia pettämisestä. Minä salailen, petän, kadun, ja herään kauheaan tunteeseen. Yritän rauhoitella itseäni ajattelemalla, että alitajunta käsittelee samaan aikaan niin monia tunteita ja käsikirjoittaa siksi tuollaisia painajaisia. Tosielämässä minä voisin valita: voisin haluta seksiä niin paljon, että menisin ja ottaisin. Tässä asiassa painaa kuitenkin yksi asia enemmän: minä haluan juuri tiettyä miestä, ja sitä yhteyttä hänen kanssaan. Minä haluan selvittää asian Erityismiehen kanssa.
Huomasin, että suhteemme on vaarassa ajautua syyttelyn ja selittelyn tielle. Minä syytän Erityismiestä jollain tasolla hänen ainaisesta väsymyksestään, ja hänen tapaansa kääriytyä siihen kaikessa. Puhun piikittäen, vaikka taustalla on ikävä toista kohtaan, odotuksia. Erityismies taas vinoilee takaisin omalla tavallaan; kun pyydän apua, minä pompotan tai minun tapani hoitaa asioita on väärä. Miksi me puhumme toisillemme niin, koska kuitenkin rakastamme, ja haluamme toisillemme vain ja ainoastaan hyvää?
Olen kaipaillut itkua, puhdistavia kyyneleitä. Eilen pato vihdoin murtui, kun Erityismies vertasi opiskeluani talon rakentamiseen. Hän sanoi, että minä rakennan taloa, ja meidän täytyy vain selviytyä. Minä inhoan selviytymistä, enkä halua enää vain selviytyä, sillä olen koko elämäni selviytynyt tilanteista. Haluan uskoa, valoa ja voimaa. Haluan nauttia ja elää, enkä ajatella, että haasteet ovat vain möykkyjä, joiden yli tulee selviytyä . Minä olen ihminen täynnä rakkautta, enkä mikään selviytyvä sankari, jonka tehtävä on haalia ihmisten kunniotusta kärsimällä.
Purskahdin itkuun ja Erityismies kaappasi minut syleilyynsä. Hän pyysi anteeksi vertaustaan, ja sanoi , ettei syytä minua. Hän sanoi olevansa onnellinen, että olen niin kunnianhimoinen ja rakastan opiskelua. Minä puolestani kerroin hänelle itkuni syyn. Sanoin suoraan, että tunnen itseni voimattomaksi hänen haluttomuutensa kanssa. Koen, että hän torjuu minut jo henkisellä tasolla niin, etten uskalla edes koskettaa. Itkin jälleen kerran sitä, että tunnen itseni rumaksi ja epähaluttavaksi oman kumppanini toimesta.
Erityismies sanoi, ettei kyse ole haluamisesta. Kyse on hänen stressistään ( , joka on valitettavan sisäänpäin kääntynyttä) ja siitä, että hän on antanut minulle tilaa opiskella kotona. Olimme taas puhumattomuudella ymmärtäneet toisemme täysin väärin. Minä ymmärsin jälleen kerran, kuinka tärkeää on saada suu auki, ennen kuin tilanne paisuu sisällä kiukkuvuoreksi. Ymmärsin myös sen, kuinka elämä ja parisuhteet ovat jatkuvaa opiskelua; tutkimista, analysointia ja ennen kaikkea ryhmätyötä. Me emme pärjää ilman toisia ihmisiä, eivätkä meidän vastauksemme ole aina niitä oikeita.
Mielessäni pyörii radiohaastattelu Jari Sarasvuosta, jolta kysyttiin rakkaudesta:
Hän sanoi, että kuka tahansa urpo osaa rakastua, mutta rakastaminen vaatii työtä.
Mitäpä siihen enää muuta lisäämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti