Kiukuttaa ja ahdistaa. Pimeä sunnuntai tuntuu nielaisevan minut kokonaan. On pakko kirjoittaa kiukku pois. Yrittää ajatella tämä tunne pois järjen avulla ja löytää kiukun syy. En jaksaisi koko päivää murjottaa.
Ensinnäkin minua harmittaa. Erityismiehen piti esitellä minut vanhemmilleen. Nukuin huonosti, koska jännitin tapaamista niin paljon. Olin miettinyt jo valmiiksi kuinka riisun heidät huonoista asenteista minua kohtaan ja valloitan heidät uskomaan, että minä en ole paha ihminen.
Tapaaminen siirtyi ja minua harmitti. Olin ladannut siihen niin paljon. Miettinyt mitä sanon, miltä näytän ja miten olen. Ja hetkessä kaikki olikin turhaa. Eihän parin päivän lisäodotus nyt paljoa ole, mutta kun on odottanut jo hyvin pitkän aikaa tätä tilaisuutta. Tilaisuutta, jossa jälleen kerran taistelen muiden ihmisten hyväksynnästä. Tilaisuutta todistaa, että minä olen oikeasti aika ihana tyttö ja haluan kaikille vaan hyvää.
Oma perfektionismini ahdistaa. Mietin koko ajan, että minun pitäisi lukea, sillä minun pitäisi ihan oikeasti. Vilkuilen kirjaa, kuin kaikki tieto siitä imeytyisi minuun katseen voimalla. Minä aloitan ihan kohta, hetken päästä....enkä saa rauhaa itseltäni, ennen kun oikeasti olen aloittanut.
Luulen kuitenkin, etteivät edellä mainitut asiat minua oikeasti niin paljoa vaivaa. Tai ehkä ne ovat lisävaiva. Suurin syy tähän oloon taitaa olla valottomuus ja liikkumattomuus. Pimeyshän tutkitusti masentaa lisää. Monen kuukauden pimeysjakso pitää ihmisten aivot unenomaisessa tilassa. Vähemmästäkin siis möllötyttää!
Sen sijaan liikunta-asialle voin jotain tehdä. Salikorttiin ei tänäkään vuonna ole varaa, mutta onneksi liikunta ei maksa mitään. Kaivan kahvakuulat kaapista ja venyttelen itseni hereille. Kroppani ei vielä tiedä, että olen tehnyt uudenvuodenlupauksen sen hienoisesta muokkaamisesta...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti