Oi raha, oi rahattomuus. Mielessäni pyörii tulotasot, toteuttamattomat haaveet ja raha. Raharaharaha, jota ei ole. Tekisi mieli kirkua ja hyppiä tasajalkaa. Möyhentää tyynyjä ja heitellä tavaroita. Itkenyt jo olen, muttei se auta. Murheet vaan painavat päässä kuin suurperheen viikon ostokset. Ei ole harmia, on vaan kiukku elämälle ja lompakolle, joka on kevyt kuin untuva.
Velka kasvaa ja nyt on luottokorttilasku taas melkein tapissa. Loppukeväästä näyti jo hyvältä ja luulin, että ennen koulun alkamista saisin itseni maksettua irti luottohelvetistä. En näköjään saanut: tuli sitä ja tuli tätä. Voisin syyttää itseäni, jos olisin shoppaillut itseni velkoihin, mutten ole. Vella ostaa ruokaa Visalla ja muuta tarpeellista. Vella paikkailee loppukuun puutetta, kun ilmankaan ei voi olla. Vella suunnittelee ruuat etukäteen, tekee tarkat kauppalistat ja silti ei riitä. Tuntuu, ettei mikään ponnistelu minulta ole tarpeeksi, vaan löydän aina itseni lyötynä ja rahattomana.
Hölmö Vella luuli, että ensi kesälle suunniteltu matka onnistuisi. Nyt nämä hartaasti sivuun revityt säästöt taitavat surutta mennä velanmaksuun, jota senkin jälkeen on jäljellä nelinumeroinen luku. Sinne meni sekin matka(haave). Taisin olla liian optimistinen, että minulla voisi olla varaa matkustella kerran yhdessätoista vuodessa, niin kuin muut nuoret aikuiset tekevät (monta kertaa vuodessa). Tuttava naureskeli tässä taannoin, että lähtee "köyhälle lomalle" Eurooppaan, ei nyt ole varaa pidemmälle lähteä. Minulla kiehui veri. Ei siksi, että hän pääsee ulkomaille ja minä en, vaan siksi, miten törkeä ja kiittämätön asenne hänellä oli. Ollappa niin köyhä edes, että pääsisi lomalle jonnekin, joskus.
Toinen kiukunaihe iski kirpputoribuumista. Kesä on ihanaa aikaa vaellella kirpputoreilla ja jopa myydä siellä jotain. Ihmiset kantavat kassikaupalla vaatteita myytäväksi. Minä mietin, että minun kaapistani ei liikenisi mitään myytävää. Ostan (harvoin) vaatteita ja käytän ne loppuun. Eipähän tarvitse nähdä hinnoittelun vaivaa, kun ei ole tosissaan mitä myydä.
Herään koko ajan maailmaan, missä kaikilla on kaikkea. Miten tuntuu, että minä olen ainoa, joka polkee paikallaan? Kaikki ympärilläni menevät eteenpäin, perivät ja vaurastuvat työllä, matkustelevat ja shoppailevat. En minä heiltä mitään pois ottaisi, mutta ihmettelen vain, milloin on minun vuoro? Milloin elämällä on hetki aikaa palvella minua?
Kirjoittaja on vajaa kolmikymppinen epäonnistuja, jonka edes ajoittain tekee mieli sääliä itseään urakalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti