Juttelin menestyneen ystäväni kanssa elämästä. Hänellä on kaikki se, mistä haaveillaan: hän on kaunis,hyvässä työssä, asuu kauniissa talossa ja hänellä on kaunis perhe. Jotenkin sivulauseessa hän huokaisi, ettei kaikki ole ulospäin sitä, miltä näyttää. En kysellyt lisää, sillä en tiennyt halusiko hän avata tuota tunnetta enempää. Eniten harmittaa, etten sanonut hänelle, ettei kenenkään tarvitse aina olla paras ja loistavin, vaan saa olla myös heikko ja tarvitseva, myös ulospäin.
Olen miettinyt, miksi kaikkien pitää näyttää niin menestyneiltä,vahvoilta ja voittamattomilta? Minkä takia tärkeintä on näyttää mahdollisimman kiireiseltä ja täydelliseltä? Arki on kuoleman tavoin piilotettu jonnekin pimeään. Tärkeintä on kauniit ja seesteiset kuvat, joissa virheitä ei ole. Arki ja elämän pienet (tai suuret) sattumukset tekevät kuvasta täydellisen. Lukijana tai kuuntelijana riemastun, jos joku näyttää epätäydellisyyttään tai puhkeaa ajoittain sarkastiseksi. En tee sitä siksi, että iloitsisin toisten epämieluisista sattumuksista tai ärsyyntymisistä, vaan siksi, että voin tuntea ymmärrystä ja myötätuntoa. Noin minäkin tunnen! Tiedän miltä sinusta tuntuu! Elämäähän se vain on ja juuri semmoista on meidän kaikkien elämä välillä, niiden ihanien hetkien välissä. Ei pidä pelätä tai hävetä, jos maski joskus tippuu. Kaikken parasta olisi, jos uskaltaisi olla ilman sitä.
Ihmiset pitävät niin liikaa asioita ja tunteita sisällään kärsien turhaan. Kunnioitan niitä, jotka eivät tahdo puhua, mutta niitä, joilla on sisällään levottomuus ja tarve siihen, mutta eivät puhu, on liikaa. Pelko siitä, että olisi heikko jos kertoo itsestään, aiheuttaa kauheasti ahdistusta ja pahaa mieltä. Kai suurimpia pelonaiheita on se, että mitä ihmiset niillä tiedoilla tekevät. Siinä vaiheessa voi miettiä, onko vahingollisempaa, että ihmiset tietävät ja puhuvat (sillä ihmisethän nyt aina puhuvat,arvailevat ja ties mitä) vai se, että kärsii itse?
Pelkäsin pitkään olla heikko ja haavoittuvainen, vaikka sitä koko ajan olin joka tapauksessa. Pelkäsin reaktioita ja ihmisten puheita. Romahduksen jälkeen olen huomannut, että avoimuus on tuonut minulle itsevarmuutta, vahvuutta,rauhallisuutta ja hyvää mieltä. Haluan omalta osaltani rikkoa ajatusmaailmaa, että kaikki paha pidetään niiden neljän seinän sisällä, missä pitäisi juuri olla se paras olo.
Yleinen ajatus on, että ollessaan avoin ja rehellinen, saa aina turpaansa. Osittain se on totta. Kaikille ei tarvitse kaikkea kertoa.On olemassa ihmisiä, jotka käyttävät toisten heikkouksia aseina. Heistäkään ei kannata lannistua, vaan ajatella, että ehkä jonkun täytyy mässäillä toisten heikkouksilla, koska ei ole itse valmis kohtaamaan omiaan. Kukaan ei ole virheetön, vaikka kuinka näyttäisi siltä.
On ihanaa huomata, ettei tarvitse esittää mitään. Ei ole kulisseja, mitä kannatella. Voi keskittyä elämään omaa elämää, itselleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti