Olen ylpeä itsestäni. Kesti kauan löytää tälle tielle, oikealle polulle. Tässä minä nyt olen, täynnä iloa ja otan jokaisen askeleen eteenpäin lapsellisen innokkaana ja odottavaisena. Minä todella tiedän kuka minä olen ja haluan kasvaa ihmisenä vielä suuremmaksi vuosi vuodelta.
Se mistä lähdin, se mitä olin. Olin ahdistunut pikkutyttö, joka pelkäsi isää, kun isä oli humalassa. Minä itkin katkerasti kun jouduin näkemän äitini pahoinpitelyä. Jouduin jo pienenä kohtaamaan todellisuuden siitä, että tässä maailmassa eivät asiat mene oikein ja se jonka pitäisi rakastaa, voi nostaa nyrkkinsä tuntematta katumusta. Minä halasin koiraani ja kuuntelin riitelyä kotona. Koti oli kuitenkin koti, vaikka ilmassa haisi pelko. Mihin minä muka olisin voinut mennä? Kuka olisi suojellut äitiä?
Äiti lähti enkeliksi liian aikaisin. Muistan sen tunteen talvisena hautajaispäivänä, kun ajattelin, ettei tämä ole totta. Nipistin itseäni ja tajusin, että minua sattuu. Sen päivän jälkeen en enää koskaan ajatellut, etteikö minulle voisi jotain pahaa sattua.
Oman nuoruuteni kaltaista en toivoisi kenellekään. Ei yhtäkään turvasatamaa, ei perhettä, ei paikkaa minne kuulua. Vaan minä ja minun taisteluni, jonka hyvä ihme, voitin. Halusin kuolla ja yritinkin, mutta elämä päätti voittaa minussa. Minä en koskaan lakannut oikeasti toivomasta.
Tuoreemmista jutuista en pysty vielä puhumaan. En aikuisuudesta, en rakkaudesta, en avioerosta. En vielä, en kaikkea, en vapautuneesti.
En ole kuitenkaan pelkästään selvinnyt. Olen työstänyt, satoja tunteja lukenut ja pohtinut. Olen etsinyt itseäni, paikkaani, haaveitani.
Tässä minä olen nyt. Niin valmis ja kuitenkin vielä niin keskeneräinen. Miten hyvältä tuntuu olla minä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti