Arkeologi

Olen nyt kuukausien aikana kauhonut mieltäni kunnolla ylös alaisin kuin kaivosmies. Olen etsinyt minuutta, sitä ihmistä, kuka siellä kaiken arjen ja elämän eri roolien alla on. Riisuttua yksilöä. Minä olen huhuillut sitä tyttöä esiin, joka kasvoi juuri täksi naiseksi. Olen tehnyt raskasta työtä löytääkseni.

Nyt on se vaihe, kun on täytynyt hidastaa. Terapian jälkeen mielen päällä kelluu kaikenlaista. Hetkessä saattaa päähän pulpahtaa tapahtumia ja muistoja. Kaikenlaisia muistoja; hyviä ja huonoja. Eilen muistin vuosien takaisen tapahtuman:

Olin pieni, vain muutaman vuoden vanha ja yökylässä aikuisen isoveljeni ja hänen puolisonsa luona. Oli ilta ja istuimme syömässä iltapalaa. Minä join aina iltaisin kaakaota, rakastin sitä. Heillä ei ollut mikroa, joten he keittivät maidon ja valmistivat kaakaon. Se ei maistunut yhtään samalta kuin kotona. Tuli ikävä, tuli kaaos päähän. Lapsen hallitsematon kaaos. Soitettiin kotiin ja minä itkin ikävää. Vavnhemmat sanoivat, että älä itke, huomenna nähdään. En minä tiennyt mikä on huominen, minä halusin vain kotiin.

Minä annan kaikenlaisten muistojen tulla. Välillä mietin, miksi joku muisto pyrkii pintaan. Yritän antaa niille tilan tulla. Ne kaipaavat päivänvaloa ja minä kykenen nyt muistelemaan ja miettimään asioiden tarkoitusta. Ei kaikella ole edes tarkoitusta, mutta mieli haluaa vapauttaa niitä. Olkoon niin.

Olen siis nyt hidasteluvaiheessa. Minä rapsutan nyt löytöjäni varovasti, etten vahingoita niitä. Minun kaivauksillani on tällä hetkellä vaihe, missä vaan kevyin harjanvedoin paljastetaan seuraava kerros. Ja niille kerroksille voi pysähtyä ihastelemaan. Tällainen minä olen; arvokas ja monen kerroksen summa.

Moni saattaa luulla, että minä etsin jotain suurempaa, Jumalaa kenties. Olen minä Jumalaakin tavoitellut;, etsinyt, hylännyt ja löytänyt. Olen miettinyt monesti, miksi uskonnosta pitää tehdä niin rajoittunutta ja vaikeaa. Minä uskon kyllä, että on taivas ja enkeleitä. Minä uskon, että minun äitini on taivaassa ja voi hyvin. Se luo minulle turvaa. On voima johon uskon ja sen nimi on Jumala. Ehkä hän on minun neuvonantajani ja tukijani? Ehkä hän on se isä, mitä vaille jäin.
Minä rakastan laulaa virsiä kirkossa, silloin kun sinne joskus menen. Kirkossa on hyvä rauhoittua.
Minä uskon myös tieteeseen. Minä uskon, että voi yhtä aikaa uskoa ja olla uskomatta. Voi löytää oman tapansa uskoa, eikä se ole vähemmän tai väärin. Minusta tärkeintä on uskoa rakkauteen ja olla hyvä toisille.

Tässä vaiheessa minä siis olen nyt. Sain vihdoin ensimmäisen kärsivällisyyskokeeni valmiiksi ja valmistin itselleni neuleen. Olen hyvin ylpeä itsestäni, sillä minä olen hyvä aloittamaan ja jättämään kesken. Nyt minä vuoroin kannustin ja piiskasin itseäni. Ja voi sitä onnistumisen tunnetta, kun sain jotain valmiiksi omien käsieni luomana! Uusi maailma aukesi ja minä hain kirjastosta kasan käsityölehtiä, sillä vain taivas on rajana. Voin upputua luovuuteeni ja ammentaa uutta. Eikä vähäisimpänä syynä ole neulomisen rytmikkyyden terapeuttinen vaikutus. Joskus pitää todella etsiä uusia puolia itsestään, jotta voi kokea onnistumista ja löytämisen iloa. Kaiken vaivan arvoista, ihan täysin!

Välillä mietin, miltä mahtaa näyttää minun pöytäni, jossa on käsityölehtiä, Chakra-kirja ja Suuri suomalainen vitutuskirja. Sitten tajuan, että se on juuri minua. Tutkivaa, innostuvaa ja uteliasta Vellaa. Uusi tieto on ihanaa ja tietoisuus asioista voi tuoda myös helpotusta itsensä analysointiin. Tällainen on oman elämänsä arkeologin, Vellan ,pöytä.